Johdanto

Kristillinen rakkauden imperatiivi

12 Uskonnollinen tematiikka on Tähtien turvateissa vahvasti läsnä. Anna-Kaisa Inkala on tutkinut romaania teologisesta näkökulmasta ja toteaa, että romaanin näkemys Raamatusta on vakaalla luterilaisella pohjalla ja perustuu luterilaisiin tunnustuskirjoihin, ennen kaikkea suureen ja pieneen katekismukseen sekä Augsburgin uskontunnustukseen ja sen puolustukseen.27Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 71, 123; Inkala mainitsee lukuisia esimerkkejä. Kaiken keskiössä on kysymys rakkaudesta Jumalaan ja ihmisiin.28Ibid., s. 275. Topelius on itse korostanut teeman merkitystä: romaanin kirjoitustyön loppuvaiheessa elokuussa 1888 hän kirjoitti sisarelleen Johanna Sofia Schalinille kirjeen, jossa hän kertoo, ettei teoksen »perusajatus» ole »mitään muuta kuin Paavalin kauniit sanat rakkaudesta 1. Kor. 13. luvussa».29Topelius–Johanna Sofia Schalin 3.8.1888 (NB Coll. 309.6). Tämä ensimmäisen Korinttolaiskirjeen kohta on Paavalin kuuluisa kuvaus rakkaudesta mm. pitkämielisenä ja lempeänä, joka ei kadehdi, ei kerskaa eikä pöyhkeile ja on suurin uskosta, toivosta ja rakkaudesta (viittauksia tähän raamatun kohtaan on romaanin kolmannessa osassa, III:490, 1425). Sekä juoni että romaanihenkilöiden kuvaus kumpuavat rakkauden teemasta. Topelius käyttää aiemman tuotantonsa tavoin vastakohtapareja, ja tässä hän esittää itsekkyyden ja sodan rakkauden vastinpareina (ks. esim. III:1425).30Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 223.

13 Romaanin kolmen päähenkilön kuvaus perustuu ajalle ominaiseen uskomukseen, että tähtien ja planeettojen keskinäinen asema ihmisen syntyessä vaikuttaa hänen taipumuksiinsa. Sinä yönä kun Hagar, Bennu ja Kristiina tulevat maailmaan, taivaalla tapahtuu konjunktio, jonka tähdistäennustaja ja pappi Sigfrid Forsius tulkitsee: »Herra, kaitse niitä lapsia jotka syntyvät tänä yönä! Heille on annettu suuret lahjat ja he loistavat kuin kynttilät mutta joutuvat suuriin kiusauksiin ja voivat sammua pimeydessä» (I:34). Suurin Hagarin ja Kristiinan saamista lahjoista on ylivertainen äly, kun taas Bennu on tarmokas ja peloton. Heillä kaikilla on kuitenkin myös pahoja puutteita: he eivät tunne rakkautta, itseään eivätkä Jumalaa.

14 Kolmikon syvintä olemusta kuvastaa tähti, joka näyttäytyy kullekin heistä vuorollaan mystisinä, hengellisinä kokemuksina. Tähti julistaa olevansa »lähtöisin Kaikkivaltiaan voimasta» ja lähetetty suojelemaan heitä kolmea. Se korostaa olevansa lähtöisin hänen »voimastaan mutta ei hänen rakkaudestaan» ja kehottaa turvatteja etsimään itseään ja rakkauttaan Jumalasta. Ilman rakkautta ihminen on nimittäin puolikas (III:985). Tähti varoittaa Bennua, että kosto on kuolemansynti rakkautta vastaan, Hagaria, että valta on väärinkäyttöä, ja Kristiinaa, että voima ilman rakkautta voi vain tuhota (I:1238, II:57, II:1540). Tähden ilmestykset punovat toisiinsa identiteetin etsinnän sekä rakkauden ja Jumalan etsimisen.

15 Kolmea päähenkilöä yhdistää se, että he ovat uskonnollisesti välinpitämättömiä, ainakin jossain vaiheessa elämäänsä. Sekä Bennu että Hagar menettävät lapsuuden luterilaisen uskonsa teini-iässä: Bennu sotiessaan Saksassa ja koettuaan tulleensa hylätyksi (esim. I:583, II:910), Hagar älyllisten opintojensa vuoksi (I:522, II:783, vrt. II:1389–1391). Bennulle uskontunnustuksilla ei ole merkitystä. Hän antaa nunnien kastaa itsensä uudelleen – katolilaiseksi nimeltään Urban paavin mukaan – kun nämä hoitavat häntä Neunburgin taistelun jälkeen, ja vakuuttelee kevytmielisesti olevansa valmis ryhtymään taas luterilaiseksi palatakseen Ruotsin sotajoukkojen riveihin (I:1080–1115, II:585–593). Rakastuttuaan Racheliin, Ruben Zevin silmäterään ja veljenpojan tyttäreen, hän esiintyy juutalaisena (II:1463). Hagar osoittaa samanlaista piittaamattomuutta uskontunnustuksista ja julistautuu romaanin kolmannessa osassa kartesiolaiseksi, joka on »kaikkien uskontojen yläpuolella » (III:446, 589–590). Hän uskoo itseensä ja Descartesin seuraajana myös järkeen ainoana tienä varmaan tietoon. Siksi hän voi muitta mutkitta esiintyä juutalaisena tai muslimina, kunhan se edistää hänen pyrkimystään nousta Kristiinan vertaiseksi (vrt. III:1054–1055). Kristiinan asennoituminen uskoon on samankaltainen kuin Hagarin. Alaikäisenä 15-vuotiaana hän on yhä vakaumuksellinen luterilainen, joka vihaa suuresti katolilaisuutta mutta myös ihmisten uskonnollista kääntymystä yleensäkin (II:295, 589–597). Myöhemmin Hagar vihjaa, että kuningatar on hänen laillaan kartesiolainen, ja Kristiina itse julistaa, että »kaikki uskonnot ovat yhtä hyvät, kunhan ihminen vain seuraa vakaumustaan» (III:446, 1022, ks. myös 1395).

16 Romaani puolustaa luterilaista uskoa, ja sen näkemys rakkaudesta on kristillinen lähtökohtanaan evankeliumeissa julistettu rakkauden kaksoiskäsky: »Rakasta Herraa, sinun Jumalaasi, kaikesta sydämestäsi ja kaikesta sielustasi ja kaikesta voimastasi ja kaikesta mielestäsi, ja lähimmäistäsi niin kuin itseäsi» (Luuk. 10:27, myös Matt. 22:37–39).31Ibid., s. 214; raamatunsitaatit tässä ja jatkossa vuoden 1938 raamatunkäännöksestä. Kolme päähenkilöä heijastelevat tämän rakkauden käskyn eri aspekteja, ja heidän kykynsä noudattaa tätä käskyä näkyy heidän kohtaloissaan.

17 Bennu ei rakasta itseään eikä liioin ketään toista ihmistä eikä Jumalaa ja etsii siksi kuolemaa taistelussa – hän esimerkiksi lähtee vapaaehtoisena itsemurhatehtävään Neunburgia puolustettaessa (I:840–849). Hän kylläkin löytää romanttisen rakkauden tutustuessaan Racheliin, mutta sota on jättänyt häneen jälkensä, eikä hän kykene lähimmäisenrakkauteen sanan laajemmassa merkityksessä. Hän ei myöskään pysty antamaan anteeksi, ja tähden varoituksesta huolimatta hän kostaa äitinsä ja Hagarin äidin kohtalon väkivallanteolla. Bennun alhaisuutta ihmisenä korostaa se, että sen jälkeen hänet surmaa kääpiö, »hento ja heikko kuin lapsi» (III:1293).

18 Kaikki kolme toimivat itsekkäistä vaikuttimista, mutta Kristiinassa piirre ilmenee kaikkein syvimmin. Hänet on kuvattu ihmiseksi, joka rakastaa itseään mutta ei lähimmäistään niin kuin itseään, Jumalasta puhumattakaan. Hän ei kykene kristilliseen rakkauteen evankeliumeissa kuvatussa merkityksessä, koska ei pysty alistumaan. Kertoja toteaa, että on virhe luulla, ettei Kristiina voisi rakastaa ketään tai mitään muuta kuin itseään: »Hän saattoi kunnioittaa, pitää arvossa, ihailla, rakastaa, niin, jopa sokeuteen asti rakastaa henkilöitä, joita hän piti kunnioituksensa tai rakkautensa arvoisina [...] vain yhdellä ehdolla, sillä nimittäin, että tuo joku tai jokin oli häntä alempana» (II:184). Hänen pyrkimyksensä ystävystyä suosikkiensa kanssa epäonnistuivat siksi, että »ystävyys, kuten rakkauskin, edellyttää molemminpuolista kieltäytymistä», kertoja toteaa. »Kristiina vaati haluamatta itse antaa» (III:862). Hän on kokenut ehdottoman, molemminpuolisen rakkauden vain lapsuudessaan (III:991). Avaimena Kristiinan »arvoitukselliseen persoonallisuuteen» esitetään toisaalta sitä, ettei hän sietänyt ainuttakaan kilpailijaa (II:184, ks. myös III:241), toisaalta pyrkimystä itseriittoisuuteen yhdistyneenä ylimielisyyteen: »halu[a] olla kaikki, tuntea kaikki, voida kaikki» (III:815).

19 Itsekkyys ja haluttomuus alistua millekään, ihmiselle tai Jumalalle, esitetään romaanissa perimmäisinä syinä sille, että Kristiina kääntyi katolilaiseksi. Tähti kysyy, miksi hän etsii itseään omasta itsestään, miksi hän etsii omaa kunniaansa »viisauden sanoista ja hurskauden opetuksista, aseiden voitosta ja valtakunnan hyvinvoinnista», ja miksei hän ylistä Jumalaa tekemällä monista onnellisia (II:1540). Viitaten Jeesuksen sanoihin Matteuksen evankeliumin jakeessa 10:39 – »Joka löytää elämänsä, kadottaa sen; ja joka kadottaa elämänsä minun tähteni, hän löytää sen» – tähti kehottaa Kristiinaa palvelemaan ihmiskuntaa nöyrästi Kristusta seuraten. Sama ajatuskulku toistuu myöhemmin keskustelussa hänen entisen kotiopettajansa, piispa Johannes Matthiæn kanssa. Piispa kehottaa häntä palvelemaan nöyrästi »Jeesuksen Kristuksen rakkaudessa». Hän muistuttaa Kristiinaa rakkauden käskystä, »lain summasta », ja korostaa, että Jeesus pesi opetuslastensa jalat. Sellaiset »palvelijain työt» eivät kuitenkaan sovi Kristiinan arvolle, ja hän tuomitsee luterilaisen kirkon »ajatuksen tyrannina». Kertoja tekee selväksi, ettei Kristiina ymmärtänyt »suurta rakkauden käskyä; hän käsitti sen ajatuskysymykseksi, ei elämänvoimaksi» (III:1107–1113). Katolisen kirkon edustaja jesuiitta Guemes sen sijaan hyväksyy kuningattaren käsityksen rakkauden käskystä: »tehdä rakkauden työtä suuressa mittakaavassa» esimerkiksi suosimalla tieteitä ja taiteita ja rakastamalla »suurta, ylevää, hyveellistä, hyödyllistä» tarvitsematta »suorittaa hyviä tekoja vähässä». Katolilaisena hän voi soveltaa sekä rakkauden käskyä että muita moraalisia käskyjä vapaasti omaa »valistunutta ja tosikristillistä vakaumusta noudattaen», kunhan hän noudattaa päällisin puolin kirkon määräyksiä (III:1129–1138).

20 Romaanin välittämä kielteinen kuva Kristiinasta ja katolisesta kirkosta, erityisesti jesuiittaveljeskunnasta, näkyy siinä kuinka kuningatar ja katolinen pappi tinkivät Kristiinan kääntymyksen ehdoista. Katolinen oppi teoin saavutettavasta pelastuksesta saa tässä vastaansa luterilaisen opin, jonka mukaan ihminen voi pelastua ainoastaan uskomalla Kristukseen. Piispa Matthiælle hyvät teot ovat luonnollinen seuraus uskovan rakkaudesta Jumalaan, kun taas Guemes ja Kristiina pitävät tekoja keinoina saavuttaa henkilökohtaista hyötyä.32Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 219 f., 222 f.

21 Kristiinan tavoin Hagar on itsekäs ja luottaa vain itseensä. Hän kuitenkin noudattaa tähden kehotusta ja pohtii niin omaansa kuin Kristiinan ja Bennun suhdetta rakkauteen (II:1412–1416). Alaikäisen sulttaanin puolisona Turkissa hän löytää epäitsekkään lähimmäisenrakkauden: hän rakastaa miestään enemmän kuin itseään ja uhrautuu tämän puolesta luopuessaan vallasta ja paetessaan Konstantinopolista, jottei saattaisi tätä tuhoon (III:1364–1374). Suomeen palattuaan hän kuulee entisen opettajan, sittemmin kenttäpapiksi ryhtyneen Pietari Luthin saarnaavan rakkauden käskystä ja pyytää tätä näyttämään tien »rakkauteen, joka on enemmän kuin tieto ja joka ei koskaan häviä». Pappi tuomitsee rakkauden lapsisulttaaniin, jolle Hagar on uhrannut kaiken saamatta rauhaa. Viittaamalla Matteuksen evankeliumin jakeeseen 10:37, jossa Jeesus lausuu muunnelman kristillisestä rakkauden imperatiivista – »Joka rakastaa isäänsä taikka äitiänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias; ja joka rakastaa poikaansa taikka tytärtänsä enemmän kuin minua, se ei ole minulle sovelias» – Luth yrittää saada Hagarin vakuuttuneeksi siitä, ettei hänen maallinen, itsekäs rakkautensa ole kristityn rakkautta, koska hän ei rakasta Jumalaa yli kaiken. Pappi selittää, että hänen on luovuttava rakkaudesta sulttaaniin voidakseen sanoa: »Kristus on elämäni!» Vasta silloin Jumala voi ottaa hänet vastaan (III:1425–1451). Luthin vakaumuksessa lausutaan julki romaanin näkemys, että ihminen löytää rakkauden Jumalaan Kristuksen kautta.33Ibid., s. 224 f.

22 Hagar kieltäytyy hyväksymästä Luthin oppia ja kääntyy lähteäkseen. Silloin tähti näyttäytyy hänelle sanattomassa jaksossa, jota lukija pääsee seuraamaan Pietari Luthin silmin. Hagar taistelee ylivoimaista mahtia vastaan ja hohtaa samaan aikaan »selittämättömässä loisteessa». Toisaalta salaamalla tähden viestin lukijalta, toisaalta täyttämällä Hagarin valolla Topelius esittää kääntymyksen mystisenä ja yliluonnollisena kokemuksena. Tähti murtaa Hagarin itsekkyyden ja ylpeyden ja saa hänet alistumaan Kristukselle ja omistamaan tulevan elämänsä hänelle (III:1452–1459, 1467).34Ibid., s. 225 f.

23 Tähtien turvattien uskonnollisen tematiikan voi yhdistää toisaalta vanhenevan Topeliuksen uskonnollisuuteen ja toisaalta tuon ajan yhteiskunnassa vallinneeseen uskonnolliseen ilmapiiriin.35Nils Erik Forsgård arvioi, että Topeliuksen uskonnollinen elämänasenne muuttui syvemmäksi ja yksioikoisemmaksi ja hän ryhtyi lukemaan Raamattua aiempaa dogmaattisemmin 1860-luvun lopulta alkaen (I det femte inseglets tecken 1998, s. 58). Maallistuminen ja uskonnon kyseenalaistaminen eivät olleet uusia ilmiöitä 1880-luvun Suomessa. Sivistyneistö oli alkanut arvostella perinteistä kristillisyyttä 1840-luvulta lähtien, ja seuraavien vuosikymmenten aikana kritiikki oli sekä terävöitynyt että levinnyt laajemmalle. Osallistuminen kirkollisiin kokoontumisiin kääntyi 1860- ja 1870-luvulla laskuun kaupungeissa ja vuosisadan lopulle tullessa myös maaseudulla, jossa yhä asui suurin osa väestöstä.36Mikko Juva, Valtiokirkosta kansankirkoksi 1960, s. [9]; Simo Heininen & Markku Heikkilä, Suomen kirkkohistoria 1996, s. 209. Kehityksen taustalla on Euroopassa 1800-luvun jälkipuoliskolla tapahtunut paradigmanmuutos idealismista empirismiin, joka näkyi filosofiassa, kirjallisuudessa, taiteessa ja luonnontieteissä. Kirjallisuudessa ja taiteessa uutta suuntausta edustivat realismi ja naturalismi, luonnontieteissä darwinismi ja positivismi. Kehitysoppi ja usko luonnontieteisiin modernin maailmankatsomuksen perustana synnyttivät uuden elämänkatsomuksen, joka korosti maailmallista ja oli näin jyrkästi ristiriidassa kirkon ja uskonnon perinteisten opinkäsitysten kanssa.37Eino Murtorinne, Finlands kyrkohistoria 3 2000, s. 215 ff.; ks. myös Mikko Juva, Rajuilman alla 1956, s. 11–25.

24 Suomessa uusi elämänkatsomus alkoi saada jalansijaa nuoren sivistyneistön piirissä 1870- ja 1880-luvuilla. Näkemykset levisivät suuren yleisön tietoon ennen kaikkea »tulevaisuuden kristinuskoa» käsitelleen kiitellyn luentosarjan välityksellä, jonka ruotsalainen journalisti Carl von Bergen piti täysille saleille Helsingissä huhti- ja toukokuussa 1884. von Bergen väitti, että kristinusko piti uudistaa modernia luonnontieteellistä maailmankuvaa vastaavaksi. Hän vaati, että oli hylättävä sellaiset kirkon perustotuudet, esimerkiksi kolminaisuusoppi, jotka olivat ristiriidassa tieteen ja järjen kanssa. Hänen hyökkäyksensä kirkon dogmaattista uskoa vastaan sai suurta julkisuutta ja synnytti kiivasta väittelyä lehdissä. Topelius ei käynyt kuuntelemassa esitelmiä mutta tutustui niiden sisältöön lehdissä julkaistuista tiivistelmistä ja oli mukana kirjoittamassa Morgonbladetissa 3. toukokuuta 1884 julkaistua »Protestia», jonka allekirjoitus kuului »Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet». Idealistina Topelius edusti kantaa, jonka mukaan luonnontieteiden tarkoitus oli opettaa ihmistä tuntemaan Jumala: »Me julistamme väitteen, jonka mukaan kirkon kristinusko on yhteensopimaton tieteen, sivistyksen ja ajattelevan näkemyksen kanssa, täysin perusteettomaksi.» Luterilaisen kirkon tulisi vastaisuudessakin »ottaa vastaan tieteen apukeinot, tosin sillä varauksella, ettei se nouse Raamatun Kristusta vastaan». Topeliuksen mielestä »ilman Kristusta, Jumalan Poikaa, ei ole enää kirkkoa, pelkästään järjestelmiä».38[Topelius], »Protest», Morgonbladet 3.5.1884. von Bergenin esitelmä vaikutti osaltaan kristillisen, konservatiivisen Finland-sanomalehden perustamiseen. Tähtien turvatit julkaistiin lehdessä jatkokertomuksena vuosina 1886–1888.39Murtorinne, Finlands kyrkohistoria 3 2000, s. 217 f.; Juva, Valtiokirkosta kansankirkoksi 1960, s. 12 ff., 25 ff.; E. N. Tigerstedt, Det religiösa problemet i modern finlandssvensk litteratur 1939, s. 64–68; Paul Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. [504]–507; Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 41 ff.

25 Anna-Kaisa Inkalan mielestä romaanin puolustamat uskonnolliset näkemykset pohjautuvat lähinnä perinteiseen kristinuskoon sekä Suomen kirkon silloiseen teologiaan. Teoksen kristillisen näkemyksen voi tulkita kristinuskon tendenssimäiseksi puolustukseksi muita maailmankatsomuksia vastaan. Samalla romaanissa on havaittavissa kaksijakoisuutta: toisaalta se asettuu tukemaan kirkollisten konservatiivien näkemyksiä ja tukee maallistumisen vastaista taistelua, mutta toisaalta siinä on havaittavissa piirteitä yhteiskunnassa virinneestä kirkkoon kohdistuneesta kritiikistä.40Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 42, 44.

26 1880-luvulla kirkkoa arvosteltiin myös siitä, että monet papit suhtautuivat epäillen tai vihamielisesti vuosikymmenen aatteellisiin uudistusliikkeisiin – naisasialiikkeeseen, raittiusliikkeeseen ja wrightiläiseen työväenliikkeesen.41Perustajansa, tehtailija Viktor Julius von Wrightin (1856–1934) mukaan nimetty wrightiläinen työväenliike toimi ei-sosialistiselta pohjalta (Max Engman, »arbetarrörelsen», Uppslagsverket Finland). Esimerkiksi naisasialiikkeen vastaisen kirkollisen opposition keulahahmo, piispa Gustaf Johansson vastusti vuoden 1885 valtiopäiville annettua esitystä, jolla naisille annettaisiin oikeus opiskella yliopistossa. Hänen kielteinen asennoitumisensa naisten tasa-arvoon perustui beckiläiseen teologiaan (saksalaisen Johann Tobias Beckin, 1804–1878, mukaan), joka oli vaikuttanut 1860-luvulta alkaen merkittävästi suomalaiseen teologiaan ja noussut etenkin vuosisadan viimeisinä vuosikymmeninä keskeiseen asemaan kirkossamme. Raamatullisesti suuntautunut koulukunta piti Raamattua uskonelämän ja ihmisten välisen kanssakäymisen ainoana ohjenuorana sivuuttaen perinteen ja tunnustukset kokonaan.42Murtorinne, Finlands kyrkohistoria 3 2000, s. 238 f., 247 f. Ks. myös ibid., s. 249 ff.; Heininen & Heikkilä, Suomen kirkkohistoria 1996, s. 196–203 ja Geert Sentzken tutkielma Beckin vaikutuksesta Suomessa, Die Theologie Johann Tobias Becks und ihr Einfluss in Finnland II 1957. Vaikka Tähtien turvattien teologisissa näkemyksissä on yhtäläisyyksiä beckiläisyyden kanssa (mm. eskatologia), romaani eroaa siitä jyrkästi suhtautumisessa naiskysymykseen (ks. alaluku »Naisen oikeus sivistykseen»).43Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 40.

27 Uskonvapaus oli yksi 1880-luvun keskeisiä kiistakysymyksiä. Vuoden 1869 kirkkolaissa, joka koski ainoastaan evankelis-luterilaisen kirkon jäseniä, jäsenillä oli tosin oikeus erota kirkosta, mutta uskonvapaus merkitsi ainoastaan oikeutta valita uskonyhteisö, ei jättäytyä kokonaan ulkopuolelle tai perustaa uusia yhteisöjä, niin kuin vapaamieliset piirit vaativat. Käytännössä uskonyhteisön vaihtaminenkaan ei ollut mahdollista, sillä menettelyä varten ei ollut siviililainsäädäntöä.

28 Pyrkimykset laajentaa uskonvapautta eriuskolaislailla epäonnistuivat 1870-luvulla, minkä jälkeen papiston ja liberaalien välit kiristyivät pitkäksi aikaa. Kiista kärjistyi 1880-luvulla, kun uusi yritys eriuskolaislain säätämiseksi kariutui valtiopäivillä vuonna 1882, ja liberaalien ehdotus poistaa ehtoollispakko avioliittoon kuuluttamisen ehdoista hylättiin vuonna 1885. Samaan aikaan liberaalien vaatimukset kirkkolainsäädännön uudistamisesta ja täydellisestä uskonvapaudesta saivat tukea maassamme vakiintuneilta kolmelta itsenäiseltä eriuskolaisryhmältä: baptisteilta, metodismilta ja ns. vapaakirkolliselta liikkeeltä (Suomessa nimityksellä tarkoitettiin alun perin yksinomaan toimintaa, joka järjestäytyi vuonna 1889 nimellä »Fria Missionen» ja jakautui vuonna 1921 ruotsinkieliseksi Fria Missionsförbundetiksi ja suomenkieliseksi Suomen Vapaakirkoksi).44P. W. Lindahl, Källflöden 1939, s. 9, 149, 221, 225 f.; Murtorinne, Finlands kyrkohistoria 3 2000, s. 224. Liikkeet asettuivat tukemaan kirkkoa joissakin kysymyksissä, kuten maallistumisen vastaisessa taistelussa, mutta arvostelivat sitä esimerkiksi monissa kirkollispoliittisissa ja moraalisissa kysymyksissä. Vapaakirkollinen liike kyseenalaisti muun muassa kirkon sidoksen valtioon ja papiston etuoikeutetun aseman (vrt. II:649–652). Valtiopäivät hyväksyivät (keväällä) 1888 tiukasti rajatun eriuskolaislain, joka koski ainoastaan eriuskoisia protestanttisia suuntauksia, ja laki vahvistettiin marraskuussa 1889. Laki ei antanut oikeutta uskonnottomuuteen, mutta tietyin rajoituksin oli mahdollista erota evankelis-luterilaisesta kirkosta ja liittyä johonkin muuhun protestanttiseen uskonyhteisöön sekä perustaa omia uskonyhteisöjä.45Murtorinne, Finlands kyrkohistoria 3 2000, s. 222–225, 251 ff.; Heininen & Heikkilä, Suomen kirkkohistoria 1996, s. 184 f., 204–207; ks. myös Immo Nokkalan väitöskirja ehtoollispakosta Suomessa, Ehtoollispakkokysymys Suomessa 1818–1910 1986.

29 Tähtien turvateissa toisaalta 30-vuotisen sodan kuvauksen ja toisaalta Hagarin romaanin lopussa esittämän uskontunnustuksen voi tulkita kommenteiksi uskonvapauskysymykseen. 30-vuotinen sota oli etenkin alkuvaiheessaan protestanttien ja katolisten välinen uskonsota, mutta sekä Tähtien turvateissa että Välskärin kertomuksissa Topelius painottaa, etteivät ruotsalaiset ja suomalaiset taistelleet protestanttisuuden puolesta sinänsä vaan, kuten eversti Gordon selittää Niemandille (Bennulle), siksi että »kukin kansa saisi vaeltaa oman Jumalansa nimessä eikä olisi toisten omientuntojen tuomarina», sekä »ihmisten omantunnon rauhan» puolesta (I:836).46Vrt. Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. 77 f. Tämä voi tarkoittaa jokaisen oikeutta tunnustaa joko valitsemaansa uskontoa tai rajatummin, ja tässä asiayhteydessä todennäköisemmin, valitsemaansa kristittyä uskonsuuntaa. Anna-Kaisa Inkala on pannut merkille, että romaanin lopun uskonnollisessa asennoitumisessa näkyy ekumeenisia piirteitä samalla kun romaani puolustaa luterilaista kristillisyyttä. Usko Hagarin omaksumassa muodossa on uskonpuhdistusajan luterilaisuutta, jota Pietari Luth edustaa. Sille keskeistä on rakkaus Jumalaan ja usko Kristukseen.47Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 226 f., 231 f. Kun saarnaaja kuvailee Kristiinan kääntymystä askeleeksi valosta pimeyteen ja Hagarin askeleeksi pimeydestä valoon, Hagar pyytää ettei hän tuomitse ketään vaan mieluummin rukoilee kaikkien niiden puolesta, jotka »epävarmoin askelin haparoivat kohti iäistä valoa»:

30 Teidän kirkkonne taistelevat kirjaimesta ja unohtavat, että henki on yksi. En kuulu luterilaiseen enempää kuin mihinkään muuhunkaan näkyväiseen kirkkoon; kuulun näkymättömään, yhteiseen kirkkoon, jonka herra ja pää on yksin Kristus. (III:1467)

31 Keskeisintä ei toisin sanoen ole kuuluminen yksittäiseen uskonyhteisöön vaan kristittyyn yhteisöön ja usko Kristukseen. Tässä yhteydessä on olennaista panna merkille toisaalta Hagarin viimeinen repliikki romaanissa, että hän aikoo jatkossa mennä mihin vain »Jumalan rakkaus kutsuu minua palvelemaan hänen valtakuntaansa», toisaalta lopun maininta, että hänet tunnistettiin myöhemmin elämässään katolisen papin Vincent de Paulin ylläpitämän La Salpêtrièren mielisairaalan »armeliaisuuden sisarten» joukossa Pariisissa (III:1515–1516, ks. kommentti). Tästä näkökulmasta romaanin rakkauden teema saa uuden sisällön: se voidaan tulkita niin, että rakkaus Jumalaan on yhdistävä voima, joka voi auttaa kristittyjä voittamaan mielipide-eronsa ja löytämään uskonyhteisöjen rajat ylittävän yhteisymmärryksen.48Ibid., s. 231 f. Muun muassa Maija Lehtonen on kiinnittänyt huomiota siihen, että Topelius nostaa myös teoksessaan »Pastorsvalet i Aulango» (jatkokertomus Åbo Underrättelserissä vuonna 1867) »näkymättömän, yhteisöllisen kirkon» vastapainoksi valtionkirkolle, jota hän arvostelee novellin nuoren papin suulla (Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 216).

32 Romaanin lopun yllättävänkin sovinnollinen asenne uskonasioihin saattaa johtua ekumeenisista vaikutteista, joita Topelius omaksui osallistuessaan Nuorten miesten kristillisen yhdistyksen (NMKY) Tukholmassa pidettyyn maailmankonferenssiin elokuussa 1888 eli samaan aikaan, kun hän viimeisteli romaanin viimeistä osaa. Ekumenialla oli kaikesta päätellen suuri merkitys Topeliuksen uskonnollisessa ajattelussa – seuraavana vuonna hän oli mukana perustamassa NMKY-yhdistystä Helsinkiin.49Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 45, 275 f.; Juva, Valtiokirkosta kansankirkoksi 1960, s. 228 f.

Sota, juutalaiset ja lopun ajat

33 Tähtien turvattien uskonnolliseen tematiikkaan sisältyy vielä yksi ulottuvuus: kristillis-eskatologinen teema, joka liittyy käsitykseen Kristuksen uudesta tulemisesta (parusia) ja viimeisestä tuomiosta historian päätepisteenä. Teema esitellään romaanin prologissa »Vulgatassa», jossa kertoja ottaa puheeksi käsityksen lopun ajoista viittaamalla Hesekielin kirjan apokalyptisiin aiheisiin ja ennen kaikkea Ilmestyskirjaan.

34 Prologissa, eräänlaisessa kehyskertomuksessa, johon ei palata myöhemmin romaanissa, kertoja muistelee, kuinka häntä nuorena koulupoikana kiehtoivat vanhan latinankielisen raamatun kuvitukset, varsinkin kuvat kuudesta ensimmäisestä sinetistä, jotka murretaan, ja neljästä ratsastajasta, jotka astuvat esiin Ilmestyskirjan kuudennessa luvussa. Hän kertoo tuolloin oivaltaneensa, että punaisen ratsun selässä istuva mies on sodan symboli, tajuamatta kuitenkaan, että sota »saattoi merkitä kuritusta», ja moittii nuorta naiivia minäänsä sen ihannoimisesta (I:8–10). Sen jälkeen prologista kehkeytyy kiihkeä kiistakirjoitus, jossa vastustetaan sotaa – ilmiönä, »joukkoihin järjestettynä, inhimillisenä intohimona» – »sankarien ja voittajien» kasvattajana – kansojen herättäjänä »uneliaasta horroksesta» – ja sen ihannointia kaikissa muodoissaan. Kriittinen asenne välittyy myös realistisista osuuksista romaanin taistelukuvauksissa 30-vuotisesta sodasta, jonka liepeille Topelius lähettää ratsumiehen punaisella hevosellaan katselemaan tyytyväisenä tuhotyötään (esim. I:1214, III:706–719).

35 Topeliuksen tapaa kuvata sotaa romaanissaan ja hänen näkemyksiään siitä on toisaalta tulkittu ajankohtaiseksi pasifistiseksi kannanotoksi. Rauhanliike oli nimittäin saanut alkunsa 1800-luvun jälkipuoliskolla, osaltaan lukemattomien aseellisten konfliktien vuoksi, joita puhkesi 1870- ja 1880 luvuilla etenkin Balkanilla ja Sudanissa. Lisäksi sotakirjeenvaihtajien raportit muokkasivat osaltaan käsityksiä sodan todellisuudesta.50Matti Klinge, Idyll och hot 2000, s. 344 ff.; Juhani Niemi, Kullervosta rauhan erakkoon 1980, s. 74, 77. Toisaalta sotaa pidetään romaanissa tosiasiana, joka ei »häviä maailmanhistoriasta», vitsauksena, joka piinaa ihmiskuntaa niin kauan kuin maan päällä on ihmisiä.51Vrt. Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. 77. Kertoja toteaa, että »kansojen oikeus ja rauhanliitot » voivat kenties vähentää mutta »eivät koskaan lopettaa sodan kurjuutta». Punaisen hevosen ratsumies jatkaa ratsastustaan aikojen loppuun, ja vasta silloin sota lakkaa ja ikuinen rauha voi alkaa. Ristiriitaista kyllä kertoja muistuttaa, että asetta, joka vedetään esiin »puolustamaan iäisyysajatusta tai suurta aatetta, joka vie meidät lähemmäksi päämääräämme», käytetäänkin »sodan vastustajana eikä sen oikeutuksen todistajana». Siksi sodalla »ei ole mitään muuta järjellistä päämäärää kuin kieltää itsensä» (I:13–15, 19).

36 Kertomuksen kuluessa kolmekymmenvuotinen sota päättyy Westfalenin rauhaan vuonna 1648, ja Kristiinan valtioviisaus rauhan rakentajana nousee esiin (III:323, 1399). Romaanin lopussa Topelius kuitenkin palaa prologin ajatukseen ikuisesta sodasta ja vahvistaa näin romaanin eskatologista tunnelmaa. Kertoja toteaa, että »lyhyt rauhanlepo» oli taas ohi vuonna 1655, kun Kristiinan seuraaja Kaarle X Kustaa lähti sotaan Puolaa vastaan. Kenttäpappi Pietari Luth saarnaa Ilmestyskirjasta arkkienkeli Mikaelin taistelusta lohikäärmeen kanssa ja Jesajan kirjan visiosta, jossa profeetta maalailee tulevaa onnen aikaa, kun sota on hävitetty maan päältä. Ja romaanin viimeisissä virkkeissä toistuu vertauskuva ratsumiehestä punaisella hevosellaan, joka yhä laukkaa kohti lopun aikaa (III:1422, 1516).

37 Nils Erik Forsgård on tutkinut Topeliuksen historianfilosofista ajattelua 1860-luvulta alkaen, ja hänen näkemyksensä mukaan Tähtien turvatit kuvastaa vanhan Topeliuksen kristillis-eskatologista historianäkemystä, jossa milleniarismi (kiliasmi) yhdistyy »kaitselmukselliseen antisemitismiin».52Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 208. Käsitys Jeesuksen toiseen tulemiseen liittyvästä tulevasta rauhan valtakunnasta, tuhatvuotisesta valtakunnasta, on havaittavissa Topeliuksen tuotannossa jo 1870-luvulla. Ajatus esiintyy muun muassa raamatunkonkordanssissa »Anteckningar ur och om Den Heliga Skrift» ja luennoissa, joissa Topelius lausuu julki syyskuussa 1870, että sodista päästäkseen »sivilisaation» pitää täyttyä läpikotaisin kristillisestä maailmankatsomuksesta, »joka koko perusajatuksellaan kieltää sodan». Näin kuitenkin tapahtuu vasta tuhatvuotisessa valtakunnassa, hän olettaa. Myös postuumisti julkaistussa mietekirjassaan Blad ur min tänkebok (1898) ja siitä karsitussa kappeleessa »Kriget» Topelius esittää ajatuksen, että sota lakkaa vasta tuhatvuotisessa valtakunnassa.53Mauri Noro, Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa 1968, s. 107; Topelius, Föreläsningar i geografi och historia, ZTS XV, 29.9.1870; Topelius, »Anteckningar ur och om Den Heliga Skrift» (NB Coll. 244.145, s. 22) ja Topelius, Blad ur min tänkebok 1898, s. 45–52. 23.4.1895 päivätty käsikirjoitus tekstiin »Kriget», sisältyy yhteen käsikirjoituksista teokseen Blad ur min tänkebok (NB Coll. 244.106, s. 563–[566]).

38 Vaikka Topelius oli ilmeisesti omaksunut Tähtien turvatteja kirjoittaessaan millennaristisia ajatuskulkuja, pitää muistaa, ettei teoksen eskatologiassa puhuta suoraan tuhatvuotisesta valtakunnasta, joka koittaa maan päällä Jeesuksen paluun ja viimeisen tuomion välillä.54Tätä muunnelmaa tuhatvuotista valtakuntaa koskevasta käsityksestä, jota Forsgård katsoo Topeliuksen lähinnä edustavan, kutsutaan premillennarismiksi (I det femte inseglets tecken 1998, s. 58; ks. myös Göran Gunner, När tiden tar slut 1996, s. 22 ff.). Ottaen huomioon Anna-Kaisa Inkalan toteamuksen, että Tähtien turvattien raamatunnäkemys perustuu luterilaisiin tunnustuskirjoihin (ks. edellä) on syytä panna merkille, että Augsburgin tunnustus sanoutuu irti millennarismista (ks. uskonkappale XVII, Svenska kyrkans bekännelseskrifter 1985, s. 62; Gunner 1996, s. 40 f.). Viittauksia tuhatvuotiseen valtakuntaan voi havaita prologin kohdassa, jossa kertoja lainaa Jesajan kirjan jakeita 11:6–9, »ajasta, jolloin karja on laitumella yhdessä leijonan kanssa ja lapsi pistää kätensä kyykäärmeen pesään» (I:14), ja edellä mainitussa Pietari Luthin saarnassa. Tähtien turvateissa Topelius ei ilmaise selvää näkemystään siitä mitä lopun aikoina ja niiden jälkeen tapahtuu, vain sen, että se merkitsee sodan ehdotonta loppua. Sen sijaan hän käsittelee lopun aikojen edellytyksiä.

39 Kuten Forsgård on todennut, Topelius yhdistää romaanissa toisiinsa juutalaisen kansan ja eskatologian. Topeliuksen ajattelussa juutalaisilla on maailmanhistoriassa keskeinen tehtävä: ennen Jeesuksen paluuta ja lopun aikoja juutalaiset kääntyvät joukolla kristinuskoon ja palaavat pyhään maahan.55Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 9, 58, 60, 65 ff., 209, 236. Topeliuksen kristillis-hegeliläisen näkemyksen mukaan juutalaisten maailmanhistoriallinen tehtävä oli providentiaalinen eli kaitselmuksen säätämä ja näin ollen kyse oli enemmänkin lopun ajankohdasta kuin siitä, oliko se mahdollista. Tämä käsitys näyttäytyy jo romaanin prologissa, kun kertoja väittää aluksi ikuisen rauhan edellyttävän, että »’Herran tunto täyttää kaiken maan niinkuin vesi peittää meren’» (vrt. Jes. 11:9), eli maailmaa, jossa hallitsee yksin kristinusko, ja jatkaa vetoamalla: »Johda meidät sinne, Henki, joka ohjaat maailmaa» (I:14, vrt. I:521). Selvimmin käsitys näkyy kuitenkin juutalaisen Ruben Zevin hahmossa ja juonessa, joka liittyy hänen suunnitelmaansa Israelin vallan palauttamiseksi Palestiinaan.56Israelilla tarkoitetaan juutalaisen kansan kokonaisuutta, ei mitään valtiota. Hän hyödyntää rahanlainaustoiminnallaan hankkimaansa valtaa edistääkseen unelmaansa viedä juutalainen kansa takaisin pyhään maahan ja nostaa se maailmanherruuteen: »viimeiset ajat lähestyvät suurin askelin, ajat, jolloin Israel on palaava hajaannuksestaan pakanoiden joukossa ja saattava kaikki maailman kansat Daavidin valtikan alaisiksi», Zevi selvittää Benjaminille (III:565). Myös Hagar lausuu ajatuksen juutalaisten ja lopun aikojen välisestä yhteydestä, kun nuori sulttaani kysyy, miksi hän haluaa antaa pyhän maan juutalaisille, ja hän vastaa: »kun juutalaiset ovat saaneet maansa takaisin, tulee maailmanloppu, jolloin kaikki uskovaiset saavat astua Jumalan paratiisiin» (III:1167).

40 Romaanin loppupuolella Zevin unelma näyttää toteutuvan. Hän on ostanut pyhän maan osmanien valtakunnalta ja ottanut Jerusalemin hallintaansa. Häntä kuitenkin huolettaa, että niin harvat maailmalla hajaannuksessa elävistä juutalaisista ovat kuunnelleet hänen kutsuaan palata. Zevi rukoilee Jumalaa antamaan merkin siitä, että Herra haluaa täyttää lupauksensa tuoda oikeutta juutalaiselle kansalle. Silloin esiin astuu kristitty erakko, joka julistaa:

41 Mooseksen kirousta ei vielä ole poistettu. Pakanain paljous ei vielä ole saapunut Jumalan kirkkoon. Vielä riippuu peite silmiesi edessä, niin ettet näe Getsemanea jalkojesi juuressa etkä kuule kansasi huudon kaikua: »Tulkoon hänen verensä meidän ja meidän lastemme päälle!» ... Mene, sokea! Mikään vihreä oksa ei vielä verso kansasi orjantappuroista. Sanansaattajan askeleet kaikuvat vuorella. Katso, Antikristus seisoo porttien ulkopuolella ja on oleva sinua voimallisempi, kunnes hänen aikansa on päättynyt ja Herra, Kristus, tullut kaikkien valtiaaksi. (III:1250)

42 Samalla saapuu viesti, että Messias seisoo yhdellä kaupungin porteista ja vaatii päästä sisään – kyseessä on Sabbatai Zevi (1626–1676), historiallinen henkilö, joka esiintyi vuodesta 1648 juutalaisten Messiaana ja keräsi runsaasti kannattajia.57Ks. Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 221 f. Romaanissa hän on Ruben Zevin veljenpoika. Viestin saatuaan raharuhtinas ymmärtää ryhtyneensä toteuttamaan unelmaansa vääristä lähtökohdista, hän on »unohtanut sovittajan, unohtanut ainoan valitun, joka pystyi suorittamaan Herran työn» (III:1253). Hän ratsastaa tiehensä ja kohtaa Sabbatain muttei tule vakuuttuneeksi siitä, että veljenpoika on Jumalan lähettämä, ja julistaa tämän petkuttajaksi, vääräksi Messiaaksi. Se provosoi Sabbatain kannattajia ja puhkeaa taistelu. Ruben Zevi otetaan vangiksi ja hän tunnustaa olleensa hullu halutessaan »ehättää Jumalan päätösten edelle ja kohottaa Israelin kansan ilman Messiasta», ennen kuin joutuu uskonveljiensä surmaamaksi (III:1303–1304). Sabbatain valta Jerusalemissa ei kestä kauempaa kuin Zevinkään – pian osmanit karkottavat hänet kaupungista, ja alaviittessä hänen kerrotaan kääntyneen muslimiksi (III:1305).

43 Ruben Zevin kohtalo on Benjaminin tavoin symbolinen. Zevin kuoleman aiheuttaa väärä Messias, Antikristus, ja kun hän ei usko tähän Messiaaseen, häneen henkilöityy juutalaisten päätös kieltää Kristus. Jos Zevi tulkitaan juutalaisen kansan henkilöitymäksi, Topeliuksen näkemys juutalaisten tilanteesta kiteytyy erakon viestiin: juutalaisten diaspora jatkuu, eivätkä he saa omaa Messiasta ennen kuin tunnustavat Kristuksen Messiaaksi.58Ibid., s. 232 ff.; ks. myös Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 121.

44 Eskatologiset ajatukset olivat pinnalla 1800-luvun jälkipuoliskolla, ja 1880-luvulla niitä esiintyi myös Suomen papiston piirissä. Se johtui osaltaan kaikkialla Euroopassa vallinneesta ideologisesta kehityksestä, joka koetteli uskoa kirkon totuuksiin.59Juva, Valtiokirkosta kansankirkoksi 1960, s. 288 f.; Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 63; ks. myös edellä. Myös ns. juutalaiskysymys eli kysymys juutalaisten asemasta yhteiskunnasta oli tullut Topeliuksen aikoihin ajankohtaiseksi kaikkialla Euroopassa, myös Suomessa. Ajatus juutalaisten yleisestä kääntymyksestä lopun aikojen alla oli sinänsä vanhaa perua: se esiintyi jo Englannin milleniaristisissa liikkeissä 1600-luvulla ja juonsi juurensa useammankin raamatunkohdan, muun muassa Roomalaiskirjeen jakeiden 11:25–26 tulkinnoista.60Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 58; ks. myös Göran Gunner, När tiden tar slut 1996, s. 44 f.

45 Topeliuksen lopun aikoja koskevissa käsityksissä näkyy vaikutteita hänen aikanaan julkaistusta laajasta kristillis-eskatologisesta kirjallisuudesta. Hän oli perehtynyt ainakin suomalaisen dogmatiikan professorin Axel Fredrik Granfeltin kirjaan Den biblisk-kristliga läran om de yttersta tingen (1879), saksalaisen teologin Heinrich Wilhelm Rinckin kirjaan Den sista tidens tecken och Kristi återkomst (1869) sekä sveitsiläisen teologin Frédéric Godet’n teokseen Bibliska studier (I–II, 1878–1879). Nämä teokset kuuluivat Topeliuksen kirjakokoelmaan, ja hän viittaa esimerkiksi Rinckiin raamatunkonkordanssissaan »Anteckningar ur och om Den Heliga Skrift» (1870) ja Godet’hen mietekirjassaan Blad ur min tänkebok (1898).61Museoviraston luettelo Topeliuksen omistamista kirjoista; Topelius, »Anteckningar ur och om Den Heliga Skrift» (NB Coll. 244.145, s. 22) ja Blad ur min tänkebok 1898, s. 51. Seikkaperäisempi luettelo aikalaisteoksista, jotka ovat saattaneet vaikuttaa Topeliuksen näkemykseen lopun ajoista, ks. Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 65–72.

46 Nils Erik Forsgård on perehtynyt Topeliuksen kirjeenvaihtoon ystävänsä, beckiläisen teologin Carl Gustaf von Essenin sekä sisarensa Johanna Sofia Schalinin kanssa ja osoittaa sen perusteella, kuinka Topelius omaksui vuosina 1885–1886 ajatuksen siitä, että hän eli lähellä lopun aikoja. Topelius kuitenkin uskoi, ettei vielä hänen vaan hänen lapsiensa sukupolvi näkee merkkien käyvän toteen ja ennen kaikkea kokee juutalaisten kääntyvän kristinuskoon. Hän odotti Antikristuksen ilmestyvän ja osoittautuvan – kuten Godet väitti – juutalaiseksi.62Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 208 f., 234; Topelius–Carl Gustaf von Essen 28.2.1885 (NB Coll. 244.77); Topelius–Johanna Sofia Schalin 15.4.1886 (NB Coll. 309.6). Anna-Kaisa Inkala huomauttaa, että romaanin päätös, jossa sanotaan että »ainoa seikka, joka tiedetään» on se, että ratsumies jatkaa kulkuaan punaisella hevosellaan (III:1516), viittaa siihen, ettei Topelius enää muutamaa vuotta myöhemmin pitänyt mahdollisena ennustaa lopun aikojen ajankohtaa. Vajaata vuosikymmentä myöhemmin hän kehottaa kirjassaan Blad ur min tänkebok kärsivälliseen hengelliseen odotukseen ja valvomiseen, vaikka Kristuksen paluuseen olisi »kymmeniätuhansia vuosia».63Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 111; Topelius, Blad ur min tänkebok 1898, s. 46 ff. Tuhatvuotista valtakuntaa käsittelevä luku teoksessa Blad ur min tänkebok on päivätty 13.2.1895.

47 Forsgård korostaa, että Tähtien turvatteja pitää lukea Topeliuksen kaunokirjallisena puheenvuorona aikansa juutalais- ja lähetyskysymykseen ja että romaani esittelee »lopullisen kristillis-teleologisen ratkaisun juutalaiskysymykseen».64Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 208 f. Suomessa asuvien juutalaisten oikeuksista ja asemasta oli kiistelty julkisuudessa 1870-luvulta saakka, ja vuosikymmenen lopusta lähtien Suomen juutalaisten keskuudessa harjoitettiin kristillistä lähetystyötä. Vuoden 1872 valtiopäivillä Leo Mechelin esitti, että maassa vakinaisesti asuville juutalaisille annettaisiin oikeus harjoittaa porvarillista toimintaa, mikä käytännössä olisi merkinnyt kansalaisoikeuksien myöntämistä. Ehdotus herätti vastustusta ja se hylättiin viittaamalla muun muassa siihen, ettei toisuskoisilla kristityilläkään ollut kansalaisoikeuksia. Pelättiin myös, että laki johtaisi siihen, että maahan muuttaisi Venäjältä sankoin joukoin »huonoja» juutalaisia, mikä koettiin uhkaksi Suomen kulttuurille ja taloudelle. Tämä oli yleinen argumentti myös 1880-luvulla, jolloin valtiopäiville esitettiin yhtä lailla juutalaisten karkottamista Suomesta kuin kansalaisoikeuksien myöntämistä heille. Yksi juutalaisvastaisen linjan itsepintaisimpia edustajia oli Agathon Meurman, joka oli yksi Finland-lehden perustajista ja toimi sen päätoimittajana vuosina 1886–1888, kun Tähtien turvatit ilmestyi lehdessä jatkokertomuksena.65Teuvo Laitila, Uskonto, isänmaa ja antisemitismi 2014, s. 43 f., 48–67, 81 ff., 86 f. Agathon Meurmanin uskonnollisin ja kansallisin syin perustellusta kielteisestä suhtautumisesta juutalaisiin, ks. Esko Jossan tutkielma Agathon Meurman – suomalaisuusliikkeen uskonto- ja kirkkopoliitikko 1863–1899 1990, s. 135–146. Forsgård toteaa, että Finland ajoi »yksiselitteisen antisemitististä politiikkaa» ja arvioi myös Topeliuksen asennoituneen antisemitistisesti juutalaisiin kollektiivina.66Forsgård sisällyttää antisemitismin käsitteeseen »kaikki niin maalliset kuin uskonnollisesti perustetut vihamielisyyden muodot, jotka kohdistuvat juutalaiseen kansaan kollektiivina ja yksilöinä » (I det femte inseglets tecken 1998, s. 43). Hänen antisemitisminsä ei ole avoimen rasistista vaan sekoitus perinteistä uskonnollista antisemitismiä ja modernisti värittynyttä poliittista antisemitismiä, jossa juutalaista kansaa pidetään ensisijaisesti vieraana aineksena kansakunnan rakentamisprosessissa.67Ibid., s. 9–12, 42 f., 190, 207. Kuten monet Mechelinin juutalaiskysymystä koskevan ehdotuksen vastustajista vuoden 1872 valtiopäivillä myös Topelius piti itäeurooppalaisia juutalaisia uhkana Suomen kansalle, jos heille annettaisiin maan kansalaisoikeudet (ibid., s. 131 f.; Topelius, Finlands krönika 2004, s. 262).

48 Topeliuksen historianfilosofisesti perusteltu antisemitismi näkyy Tähtien turvateissa, mutta romaanin kuva juutalaisista ei ole Forsgårdin mielestä yksipuolisesti kielteinen vaan paljon kaksijakoisempi, kuten Topeliuksella yleensäkin.68Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 15, 56. Toisaalta Topelius kuvaa juutalaiset Hagarin, Bennun ja etenkin Ruben Zevin hahmossa levottomaksi, ylpeäksi, kosmopoliittiseksi (epäisänmaalliseksi) ja materialistiseksi (ahneeksi) kansaksi, joka pyrkii saavuttamaan maailmanherruuden. Toisaalta romaani ilmaisee Topeliuksen käsityksen siitä, että juutalaisilla oli erityinen tehtävänsä kristillisessä pelastushistoriassa.69Ibid., s. 230–233. Käsitys maailmanherruuteen tähtäävästä juutalaisten salaliitosta oli 1800-luvulla laajalle levinnyt länsimaisen älymystön piirissä ja esiintyy esim. Snellmanilla jo vuonna 1841 (ibid., s. 69; Laitila, Uskonto, isänmaa ja antisemitismi 2014, s. 76). Romaanissa näkyy myös, että Topelius teki eron länsieurooppalaisten (varakkaiden) ja itäeurooppalaisten (köyhien, sivistymättömien) juutalaisten välille (I:895).70Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 56.

49 Monet tutkijat ovat kuitenkin esittäneet vastaväitteitä Forsgårdin kuvaukseen Topeliuksesta antisemitistinä ja Tähtien turvateista antisemitistisen retoriikan läpitunkemana. Maija Lehtosen mielestä Ruben Zevin hahmo ei näyttäydy kielteisenä romaanin kontekstissa eli kirjaa lähiluettaessa, vaan hän on traaginen hahmo, joka herättää myötätuntoa ja suorastaan kunnioitusta. Zeviä sen paremmin kuin muitakaan keskushahmoja ei kuvata mustavalkoisesti. Hän on romaanissa yksi harvoja henkilöitä, jotka pystyvät tuntemaan rakkautta, ainakin perhettään ja kansaansa kohtaan. Kirjallisena hahmona hän juontaa juurensa pohjimmiltaan Shakespearen Venetsian kauppiaan (1600) juutalaisesta koronkiskuri Shylockista, josta on tullut eurooppalaisessa kirjallisuudessa juutalaisen ja hänen epäonnistuneiden tasa-arvopyrkimystensä arkkityyppi, ja 1800-luvun kirjallisuudessa hahmosta tavataan useita porvarillisia muunnelmia. Lisäksi Lehtonen huomauttaa, että Tähtien turvattien kertoja nostaa esiin juutalaisiin kohdistuneet ennakkoluulot ja perusteettomat, vuosisatoja kestäneet vainot, joita he ovat joutuneet kärsimään, ja toteaa, että juutalaisten pankkitoiminta esitetään eräänlaisena itsepuolustuksena heidän vihollisiaan vastaan (vrt. I:887–891). Hagarin ja Bennun kiertelevä elämä, jonka Forsgård tulkitsee kritiikiksi juutalaisten juuretonta luontoa vastaan, ei ole heidän oma valintansa, eivätkä heidän kasvatusäitinsä Dordei eikä oppinut Sigfrid Forsius halveksu kaksosia juutalaisen syntyperän vuoksi.71Lehtonen, Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 205–208; Lehtonen viittaa Hans Mayerin teokseen Aussenseiter (1975) puhuessaan eurooppalaisen kirjallisuuden Shylock-hahmoista.

50 Anna-Kaisa Inkala korostaa, että romaanin näkemys juutalaisista ja juutalaisuudesta on hyvin monitasoinen ja perustuu ennen kaikkea Raamattuun ja luterilaiseen oppiin. Lehtosen tavoin hän tähdentää, että Zevillä on monia myönteisiä piirteitä: hän ei hylkää tytärtään Ruthia eikä lapsenlapsiaan Hagaria ja Bennua siksi että heidät on kastettu, ja romaanin lopussa hän nöyrtyy sen sijaan että pitäisi kiinni ylpeydestään.72Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 99 f., 131–134, 269. Topeliuksen nimittäminen antisemitistiksi ei tee oikeutta hänen ajattelulleen, toteaa Teuvo Laitila laajassa teoksessaan, joka käsittelee julkista juutalaisvastaisuutta Suomessa 1940-luvulle asti. Topelius koki maallistumisen paljon juutalaisia suuremmaksi uhaksi eikä liioin yhdistänyt näitä yksiselitteisesti toisiinsa. Tähtien turvateista välittyy kylläkin kielteinen asenne juutalaisiin, mutta se näyttäytyy sellaisessa muodossa, joka ei tavallisesti ole osoitus juutalaisvastaisuudesta vaan pikemminkin tahdittomuudesta ja taikauskosta.73Laitila, Uskonto, isänmaa ja antisemitismi 2014, s. 75 ff. Laitilan mielestä on harhaanjohtavaa nimittää kaikkea kielteistä suhtautumista juutalaisiin antisemitismiksi, ja hän käyttää kolmiosaista asteikkoa: juutalaisvastaisuus, juutalaisviha ja antisemitismi, jossa antisemitismilla tarkoitetaan laajaa ja törkeää juutalaisvastaisuuden ja juutalaisvihan muotoa. Hän korostaa, että juutalaisviha ilmeni 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa Suomessa ennen kaikkea yksilötasolla, ja antisemitismistä voidaan puhua vain yksittäistapauksissa (ibid., s. 8 f., s. 229). Myös Jari Koponen on käsitellyt kysymystä Topeliuksesta ja antisemitismistä; novellissa »Simeon Levis resa till Finland» (jatkokertomuksena lehdessä Helsingfors Tidningar 1860; ZTS IV) juutalaisista välittyvän kielteisen kuvan perusteella Topeliusta ei voi Koposen mielestä kutsua antisemitistiksi (Topelius ja tulevaisuus 1998, s. 36 f.). Kuten Gösta Attorps huomauttaa, romaanin Zevissä kuvastuu Topeliuksen viehtymys mystiikkaan – ja myytteihin, voisi lisätä, yhdistetäänhän Zevi kirjassa »vaeltavaan juutalaiseen» Ahasverukseen (ks. osa II, luku 10), kirjalliseen hahmoon, joka juontaa juurensa keskiaikaisista legendoista ja esiintyy aiheena monien 1800-luvun eurooppalaisten kirjailijoiden teoksissa.74Gösta Attorps, Ungdomsskeppen 1944, s. 105; »vaeltavasta juutalaisesta», ks. Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 181–195.

Naisen oikeus sivistykseen

51 Tähtien turvatit ottaa kantaa myös yhteen 1800-luvun kiivaimmista ja kärjistyneimmistä kiistoista eli kysymykseen naisen asemasta yhteiskunnassa, avioliitossa ja perheessä. Sukupuoliroolit, tyttöjen kasvatus ja naisten sivistys sekä koulutus nousivat puheenaiheeksi viimeistään 1840-luvulla. Nuorena toimittajana Topelius osallistui keskusteluun jo tuolloin.75Ks. Pia Forssellin kommentti novelliin »Kringelflickan» valikoimassa Noveller, ZTS IV, s. 284 f.; ks. myös Matti Klinge, Krig, kvinnor, konst 1997, s. 108 f., 114, 116 f. Ruotsissa sukupuolirooleista käyty väittely käynnistyi 1840-luvulla C. J. L. Almqvistin avioliittoa arvostelevasta romaanista Det går an (1839). 1860- ja 1870-luvuilla naisten oikeudellinen asema tosin parani Suomessa joissakin asioissa, mutta useimmat ovista pysyivät yhteiskunnassa heiltä suljettuina. Koti, kirkko ja seuraelämä olivat edelleenkin ne kolme aluetta, joiden katsottiin riittävän naisille. Modernien aatteiden lyötyä itsensä läpi 1880-luvulla väittely naisen vapaudesta ja sukupuolten tasa-arvosta tuli ajankohtaiseksi myös Suomessa, kun Henrik Ibsenin perhedraama Nukkekoti (1879) esitettiin Helsingissä vuonna 1880. Keskeisimpiä kysymyksiä olivat naisen asema avioliitossa ja kaksinaismoralistinen suhtautuminen esiaviollisiin sukupuolisuhteisiin. Suomalaisessa kirjallisuudessa avioliitto- ja siveellisyyskysymyksiä käsitteli muun muassa Minna Canth, joka korosti naisten sivistyksen merkitystä tasa-arvolle.76Juva, Valtiokirkosta kansankirkoksi 1960, s. 113–116; Päivi Lappalainen, Koti, kansa ja maailman tahraava lika 2000, s. 159 f., 180–186. Tieteellisestä ihmiskuvasta, naturalismista ja sukupuoliroolien kuvaamisesta Minna Canthin teoksissa, ks. Minna Maijalan tutkielma Passion vallassa (2008). Tähtien turvateissa ajankohtaiset kysymykset sukupuolirooleista nousevat esiin ennen kaikkea Hagarin opintiellä ja Kristiinan keskusteluissa avioliitosta ja rakkaudesta.

52 Hagar kasvaa vaatimattomissa ja köyhissä oloissa mutta on älyllisesti lahjakas ja janoaa oppineisuutta. Hän oppii itse lukemaan viisivuotiaana ja osaa kymmenvuotiaana niin Raamatun, virsikirjan kuin katekismuksenkin ulkoa. Kun kasvatusäiti Dordei vie hänet Karjaan pappilaan lainaamaan »sellaisia kristillisiä kirjoja, jotka opettavat oikein ymmärtämään Raamattua», kirkkoherra Petrus Taviasta ajatus vaikuttaa typerältä, koska Hagar on tyttö. Hänen mielestään siinä, että tyttö osaa »hoitaa lehmiä, leipoa leipää ja pestä lattioita» on tälle oppineisuutta kylliksi ja että naisten »halu oppia ymmärtämään» on »paholaisen työtä». Hän perustelee näkemystään naisen roolista ja asemasta mieheen nähden viittaamalla Raamattuun: »Naisen on palveltava, oltava miehellensä alamainen ja kasvatettava lapsensa Herran kurissa ja nuhteessa. Naisen on oltava Saara eikä Eeva» (I:189–201; ks. myös kommentti). Topelius välittää tämän näkemyksen kertomuksen 1600-luvulta omalle 1800-luvulleen todetessaan kertojan sanoin: »Vielä kauan Hagarin ja Dordein aikojen jälkeen isänmaa vastasi naissydämen tiedonjanoon vain ikivanhoin, raudankovin, taipumattomin sanoin: ei hän tarvitse tietoja!» (I:222).

53 Tullivirkailija Lydik Larsson, joka oli läsnä Hagarin ja Bennun ristiäisissä, auttaa Hagaria opintiellä. Hän vie tytön mukanaan Turholmin tilalle ja antaa tälle uusia vaatteita sekä kirjoja luettavaksi. Hän palkkaa nuoren ylioppilaan Pietari Luthin opettamaan tytölle aritmetiikkaa. Hagar haluaa oppia myös latinaa, mutta sitä Luth kieltäytyy opettamasta, koska hänen mielestään latinan laita on samoin kuin papinkauluksenkin: »laki sanoo: nainen älköön kajotko siihen» (I:297). Romaani antaa ymmärtää, että 1600-luvulla ainoastaan ylhäissäätyisillä naisilla oli mahdollisuus saada sellaista sivistystä, johon sisältyi klassisten kielten tuntemus. Tätä kuvastaa se, että valtaneuvoksen tyttären Wendela Skytten ja nuoren, vielä holhouksen alaisen kuningatar Kristiinan mainitaan olevan Ruotsin ainoat latinantaitoiset naiset.77Vrt. Marianne Alenius, »Kvinnor är inte människor» 1993, s. 211 f. ja »Om alla slags berömvärda kvinnopersoner» 1993, s. 221, 230 ff. Säätyyn ja sukupuoleen kohdistuneiden ennakkoluulojen laajuutta korostaa tilanne, jossa Hagar saa viimein opiskella latinaa: se tapahtuu osin salassa, osaksi häntä opettaa elämässään eksynyt ja psyykkisesti sairas opettaja, josta käytetään pilkkanimeä Cannabis (I:297–301, 322–340).

54 Myöhemmin Hagar lähtee 15–16-vuotiaana ennakkoluulottoman kumminsa, hovioikeuden presidentin Jöns Kurjen ja tämän perheen kanssa Tukholmaan. Siellä hän opiskelee kreikkaa Wendela Skytten tyttären Hillevi Kylen kanssa jälkimmäisen äidinisän, valtaneuvos Johan Skytten luona. Kristiina saapuu neuvottelemaan valtaneuvoksen kanssa, jolloin tyttöjen tiedot tekevät häneen vaikutuksen ja keskustelu Skytten kanssa kääntyy siihen, mitä hyötyä naisten oppineisuudesta on, ja etenkin siihen, millaista tulevaisuutta äidinisä on Hilleville ajatellut. Skytten silmissä Hillevin sivistys ei muuta yhtään mitään: pyrkimyksenä on edelleenkin naittaa hänet hyvälle miehelle. Oppineisuutta hän pitää koristuksena ja, viitaten Paavalin sanoihin Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen jakeessa 11:7, naista »miehen kunniana». Siitä Kristiina saa aiheen huomauttaa, että Lutherin käännös kyseisestä raamatun kohdasta on virheellinen. Oikeastaan siinä sanotaan »’nainen on miehen doxa’, hänen arvonsa muiden silmillä nähtynä, hyvä tai huono. Mutta sen voi myöskin kääntää: hänen ajatuksensa, hänen luulonsa, hänen toivonsa» (II:401–402). Kristiinan mielestä naisten oppineisuus on voimavara – mahdollisuus hyödyttää valtakuntaa – ja täysi-ikäiseksi tultuaan hän haluaa siksi perustaa Skytten avulla maahan tyttökouluja.

55 Topelius käyttää lähtökohtanaan Ensimmäisen Korinttolaiskirjeen raamatunsitaattia ja kreikan sanaa doxa käsitellessään romaanissa teemaa naisen sivistyksestä. Seuraavassa, »Doxaksi» nimetyssä luvussa hän pohdiskelee sanaa Kristiinan ja Hagarin suulla. Kristiina väittää, että latinankielisen raamatun (vulgata) ja Lutherin raamatunkäännöksen vastine ’kunnia’ »on viskattu tähän peittämään kultaisen viitan tavoin orjattaren kahleita. Paavali ei ole voinut tarkoittaa muuta, kuin että naisen maine kohdistuu mieheen, olkoonpa se sitten hyvä tai huono» (II:423–427). Matti Klinge on väittänyt Topeliuksen käyttäneen raamatunkohtaa osoituksena siitä, ettei Raamatussa otettu kantaa naista vastaan. Naisen tasa-arvon vastustajat käyttivät usein perusteluinaan Raamatun sanaa.78Klinge, Idyll och hot 2000, s. 347; ks. myös Juva, Valtiokirkosta kansankirkoksi 1960, s. 114 f. Esimerkiksi raamattukeskeisestä beckiläisyydestä vaikutteita ottanut piispa Gustaf Johansson väitti vuonna 1885, että naisasialiike pyrki horjuttamaan Jumalan asettamaa eroa miehen ja naisen välillä ja niitä asemia, joihin Jumala oli heidät sijoittanut. Hän piti vallinnutta patriarkaalista perhe- ja yhteiskuntamallia Jumalan luomana, ja siksi naisen tasa-arvo merkitsi Johanssonin mielestä kapinaa Jumalan järjestystä vastaan. Suurin osa papistosta oli Johanssonin kannalla.79Murtorinne, Finlands kyrkohistoria 3 2000, s. 247 f.; Juva, Valtiokirkosta kansankirkoksi 1960, s. 118 ff. Onkin mahdollista, että Tähtien turvateissa pappi Petrus Tavian raamatullisesti perusteltu kielteinen suhtautuminen naisten sivistykseen kuvaa 1880-luvun papiston kielteistä asennoitumista naisasialiikkeeseen.

56 Topelius oli puolustanut naisten oikeutta sivistykseen jo 1870-luvulla. Yliopistossa naisten opiskeluun suhtauduttiin yleisesti ottaen myönteisesti. Rehtorina Topelius teki vuonna 1878 aloitteen esityksestä, että naisille myönnettäisiin yhtäläiset opinto-oikeudet miesten kanssa. Konsistori ja varakansleri antoivat esityksen keisarille, mutta tämä lykkäsi päätöstään neljä vuotta ja viimein hylkäsi esityksen. Naisilla ei jatkossakaan ollut muuta keinoa päästä yliopistoon kuin anoa keisarilta erioikeutta, jota oli voinut hakea vuodesta 1870 alkaen. Monikaan nainen ei kuitenkaan erioikeutta hakenut, eikä oikeuden myöntäminen ollut 1870-luvulla lainkaan itsestään selvää. Emma Irene Åströmille oli myönnetty erioikeus vuonna 1871, ja kun hänet promovoitiin Suomen ensimmäiseksi naispuoliseksi filosofian maisteriksi vuonna 1882, Topelius juhlisti häntä runolla lausuen ylistyksensä siitä, että hän oli uhmannut sukupuoleen kohdistuvia ennakkoluuloja, jotka sitoivat naisen kotiin, ja rohkaisi kaikkia tiedonjanoisia naisia – »valtion vanhaa tapaa uhmaavia kerettiläisiä» – seuraamaan hänen jalanjälkiään.80Topelius, Nya blad och Ljung, ZTS II, s. 242 f.; ks. myös Herbertsin kommentti runoon sivuilla 522 f. Vuodesta 1885 alkaen yliopistossa oli koko ajan kirjoilla naisylioppilaita, ja vuodesta 1890 erioikeuskäsittelyä helpotettiin siten, että yliopiston varakanslerille annettiin oikeus opinto-oikeuden myöntämiseen. Siitä huolimatta naispuolisten ylioppilaiden määrä kasvoi tuntuvasti vasta vuoden 1901 jälkeen, jolloin naisten oikeus yliopisto-opintoihin vahvistettiin laissa.81Klinge, »Landets hjärta – fosterlandets hopp» 1989, s. 591 ff. ja »Traditionalism och radikalism» 1989, s. 648. Yliopistossa kirjoilla olleiden naisylioppilaiden määrä kasvoi 268:sta vuosina 1897–1899 aina 800:aan vuosina 1906–1908. Naisylioppilaiden määrän kasvun takana olivat pakollisesta erivapaudesta luopumisen lisäksi vuosisadan vaihteessa perustetut »lukuisat yhteiskoulut ja ’tyttökoulujen jatkokoulut’» (John Strömberg, »Studentantalet i tillväxt 1870–1917» 1989, s. 774 f.).

57 Kysymys naisten oikeudesta sivistykseen ei siis ollut ratkaistu – ainakaan kertakaikkisesti – kun Tähtien turvatit alun perin ilmestyi vuosina 1886–1889, ja siksi romaani oli kiistatta kannanotto naisten korkeamman koulutustason puolesta kahdeksankymmentäluvulla käydyssä keskustelussa naisen tasa-arvosta. Nils Erik Forsgård ja Johan Wrede ovat kuitenkin huomauttaneet, ettei Topeliuksen suopea asennoituminen ja vilpitön omistautuminen kysymykselle ollut täysin varauksetonta. Molemmat korostavat Topeliuksen myös varoittavan romaanissaan, että tieto ja oppineisuus voi myös eksyttää ihmisen kauemmaksi Jumalasta ja uskosta.82Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 229; Johan Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 329 f. Romaanin keskeisin varoittava esimerkki on Hagar ja ennen kaikkea Kristiina, joka edustaa rationaalista ja itsekästä ihmistyyppiä.

58 Topelius esittää Hagarin kirjanoppineena ja älykkäänä mutta myös kapinallisena, taipumattomana, itsetietoisena ja määrätietoisena. Kuten aiemmin todettiin, hän menettää lapsuuden luterilaisen uskon lukiessaan kriittisesti kirjoja ja etsii omaa identiteettiään. Itsenäisenä ihmisenä hän hylkää romanttisen rakkauden ja avioliiton, koska ei halua sitoutua orjallisesti. Hän hyödyntää alaikäisen sulttaanin kanssa solmittua pakkoliittoa edetäkseen valta-asemaan, joka vetää vertoja Kristiinalle. Maija Lehtonen on luonnehtinut Hagaria moderniksi naistyypiksi ja esittää kysymyksen, ennakoiko jokin Hagarin persoonassa vuosisadan vaihteen kirjallisuudessa esiin noussutta »uutta naista».83Lehtonen, Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 209. Huomattavia yhtäläisyyksiä on kiistatta havaittavissa.84Vrt. Karin Johannisson »uuden naisen» käsitteestä: »Hän suhtautuu vapaasti perinteisiin ja patriarkaalisiin valtarakenteisiin, omistautuu mieluummin ammatilleen tai taiteelleen kuin vaimon ja äidin roolille. Hän etsii omaa identiteettiään, omaa arvoaan ja itsenäistä elämää » (Den sårade divan 2015, s. 33). Käsitettä alettiin jo 1890-luvulla käyttää uudesta naistyypistä, joka nousi vuosisadan lopulle tultaessa esiin eurooppalaisessa kirjallisuudessa. 1900-luvun alussa »uudesta naisesta» tuli yleinen hahmo ennen kaikkea naisten kirjoittamissa kirjoissa (Ebba Witt-Brattström, »Det stora könskriget» 1996, s. 56). Hagar ei silti poikkea paljoakaan yhdestä Topeliuksen kertomuksille luonteenomaisista naistyypeistä: vahvasta, usein älykkäästä, järkevästä ja aloitekykyisestä tytöstä tai naisesta, joka sopeutuu patriarkaaliseen yhteiskuntaan sallimatta miehensä alistaa itseään. Viimeistään avioliitossa hän asettuu äidin tai hoitajan perinteiseen rooliin.85Luonnehdinnan taustalla Maija Lehtonen, »Cirkusprinsessans förvandlingar» 2003, s. 67 ja Pia Forssell, alaluku »Ristiriidoista sopusointuun » Välskärin kertomusten johdannossa, ZTS VII, s. XXIII f.; ks. myös Forssellin johdanto editioon Noveller, ZTS IV, s. XXXIV. Viimein Topelius asettaa Hagarin vähintäänkin yhtä perinteiseen rooliin – hän löytää elämälleen vakaan pohjan uskosta ja omistaa elämänsä Jumalan palvelemiselle.

59 Wrede on väittänyt Topeliuksen edustavan ajalle ominaista ajattelusuuntaa, joka puolusti naisten oikeutta koulutukseen mutta jonka tarkoituksena ei ollut tehdä naisesta tasa-arvoista miehen kanssa vaan parantaa hänen edellytyksiään täydentää ja jalostaa miehen työtä.86Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 330. Huomautettakoon, että Wrede tukeutuu ainakin osittain naisten koulutusta koskevaan pohdintaan, jonka nuori Topelius esittää eräässä arviossaan Helsingfors Tidningarissa 7.10.1848. Ks. myös Maija Lehtonen, »Cirkusprinsessans förvandlingar» 2003, s. 67 f. Topelius on hieman anakronistista nimitystä käyttääksemme tunnusomainen essentialistinen feministi, toteaa Pia Forssell.87Forssellin alaluku »Ristiriidoista sopusointuun» Välskärin kertomusten johdannossa, ZTS VII, s. XXIV. Topelius ei ollut omaksunut ajatusta naisen täydellisestä vapautumisesta ja sukupuolten välisestä tasa-arvosta, mikä näkyy Tähtien turvateissa Kristiinan käymässä keskustelussa sukupuolirooleista, miehen ja naisen välisestä rakkaudesta sekä hänelle asetetuista odotuksista solmia avioliitto ja antaa valtakunnalle kruununperijä. Kristiina kuvataan romaanissa perinteisen naisen roolin ankarana arvostelijana ja naisen vapauden kiivaana puolestapuhujana, kun taas hänen keskustelukumppaninsa ja kertoja edustavat konservatiivisempia näkemyksiä.

60 Kun Kristiina ripittäytyy entiselle kotiopettajalleen, piispa Johannes Matthiælle ja kertoo epäröinnistään mennä naimisiin, hän kysyy itseltään, miksi naisen pitäisi antautua kokonaan miehen valtaan. Hän toivoo että olisi »syntynyt toisena aikana, jolloin toinen puoli ihmiskuntaa ei enää sorra toista». Erityisesti häntä huolettaa, kuinka hän voisi olla hallitsevana kuningattarena miehensä – alamaisen – alainen. Matthiæ viittaa aluksi Raamattuun, jossa vaimoja kehotetaan alistumaan miehelleen samalla tavoin kuin Saara, »kuningattaren vertainen ja kansan kantaäiti», alistui miehelleen, patriarkka Aabrahamille (1 Piet. 3:6). Mutta kun Kristiina osoittaa, kuinka ongelmallista on vedota kysymyksessä Raamattuun – Aabrahamilla oli kuitenkin useita vaimoja, eikä kristillisessä perinteessä tunneta sellaista »lakia» – Matthiæ vastaa, että Jumala on säätänyt avioliiton »keskinäiseksi avuksi, ei jotta vahvempi sortaisi heikompaa. Ja vapaaehtoinen tottelevaisuus, joka johtuu rakkaudesta, ei ole alistumista sortoon». Matthiæ, joka kuvataan romaanissa eräänlaiseksi moraaliseksi kompassiksi Kristiinan vastapainona, edustaa selvästi naiskuvaa, jossa naisen tehtävä on täydentää miestä: »Hän on luotu isänsä tyttäreksi, veljensä sisareksi, miehensä vaimoksi ja lastensa äidiksi», hän selittää. Hän puolustaa avioliiton ja perheen tehtävänjakoa toteamalla, ettei rakkaudesta nouseva tottelevaisuus ole nöyryyttävää vaan ylentävää (II:318–324). Ajatus liittyy selvästi romaanin kristilliseen rakkauden sanomaan (vrt. alaluku »Kristillinen rakkauden imperatiivi»).

61 Kristiinan ajatukset miehen ja naisen rakkaudesta ja sukupuolirooleista näkyvät vieläkin selvemmin kahdessa myöhemmässä keskustelussa hänen serkkunsa, pfalzkreivitär Maria Eufrosynen kanssa. Kun serkulla on perinteinen näkemys rakkaudesta, jolta hän Kristiinan mukaan vaatii »namusia», Kristiina vaatii enemmän: »pyydän saada olla toisessa oma itseni» (II:1507). Maria Eufrosynen mielestä rakkaus merkitsee sitä, että »voi antaa itsensä toiselle täysin sydämin», mutta Kristiinan mielestä ei koskaan pidä antaa itseään kokonaan vaan säilyttää oma itsensä:

62 Olemmeko syntyneet orjuuteen? Onko miehen vallittava meidän ruumistamme ja sieluamme, niin ettei meistä jää jäljelle muuta kuin piika, joka hoitaa hänen talouttaan, lemmikki, joka sulostuttaa hänen joutohetkensä, lastenhoitaja, joka synnyttää, ruokkii ja vaatettaa hänen lapsensa, jopa kuoleekin sen puolesta?

63 Maria Eufrosynen käsitys rakkaudesta on Kristiinan mielestä »mieletön ja alentava». Kuningattaren mielestä rakkaus on »sopimus kahden välillä, jotka vuorotellen antavat ja saavat ehdolla että säilyttävät oman minänsä». Hän valitsee »vapaan liiton tai ei mitään» ja halveksuu niitä naisia, jotka hänen serkkunsa tavoin etsivät onnea miehestä, avioliitosta ja lapsista: »Hapuilla unikuvaa, antautua yhdestä lemmensanasta, orjailla herrain palveluksessa, kuolla antaessaan elämän uusille orjattarille, siinä se, mitä te sanotte rakkaudeksi» (III:229–233). Silti Maria Eufrosyne saa viimeisen sanan. Historian perusteella kertoja nimittäin ratkaisee kiistan hänen voitokseen todetessaan, että avioliitto, jonka Maria Eufrosyne solmi kuningattaren suostumuksella kreivi Magnus Gabriel De la Gardien kanssa, johti suhteeseen, josta tuli »niin onnellinen kuin onnen epävakaisuus suinkin salli»:

64 Ruhtinatar Marie Eufrosyne, tuo heikko, myöntyväinen, erittäin vähälahjainen, tiesi kuitenkin jotakin, jota hänen serkkunsa, nerokas kuningatar, ei tiennyt. Hänen määritelmänsä rakkaudesta eli kauemmin kuin Kristiinan ja Kristiina itse. (III:252)88Maria Eufrosyne ja Magnus Gabriel De la Gardie saivat yksitoista lasta, joista kolme oli vielä elossa vuonna 1689, kun Kristiina kuoli naimattomana ja lapsettomana.

Kerronta ja historianäkemys

65 Topelius turvautui pääosin hyväksi havaittuihin kirjallisiin keinoihin ja tekniikoihin sommitellessaan Tähtien turvatteja historiallisena romaanina. Hän pohjaa historiallisen kertomuksensa Walter Scottin perintöön ja lajityypistä 40 vuoden aikana hankkimaansa vankkaan kokemukseen.89Scottista Topeliuksen historiallisen proosafiktion esikuvana, ks. Köhlerin alaluvut »Topelius ja romaani» ja »Välskärin kertomuksia historiallisena romaanina» Välskärin kertomusten johdannossa, ZTS VII, s. XXX–XLVIII. Siksi romaani ei juurikaan eroa muodoltaan Välskärin kertomuksista tai Topeliuksen myöhemmistä historiallisista novelleista. Siitä tosin puuttuu varsinainen kehyskertomus, mutta romaanissa on prologi, josta syntyy eräänlainen kehysfiktio. Kertoja astuu esiin sekä siinä että myöhemminkin, ja toisinaan hän puhuttelee lukijaa (esim. I:20, II:122). Topelius liittää mielikuvituksekkaaseen juoneen – johon kuuluu romantiikkaa ja seikkailuja – ajankuvauksia, faktapitoisia historiallisia selityksiä ja historianfilosofisia pohdintoja, joita hän toisinaan esittää luennoivaan tyyliin.90Historiallinen aines on sijoitettu sujuvasti osaksi fiktiivistä ainesta etenkin romaanin kahdessa ensimmäisessä osassa. Kolmannessa osassa ajankuvaus erottuu paikoin irrallisempana. Viiteapparaatin ja etenkin siihen sisältyvien lähdeviitteiden avulla hän vahvistaa romaanin historiallista uskottavuutta.

66 Topelius pyrkii Välskärin kertomusten tavoin välittämään kokonaiskuvan yhteiskunnasta romaanissa käsiteltävällä historiallisella aikakaudella. Merkittävä osa kertomuksesta on varattu sotahistorialle ja poliittiselle historialle, mutta myös sosiaalihistoria ja erityisesti kulttuurihistoria saavat oman osuutensa. Hän esimerkiksi havainnollistaa Hagarin ja Bennun ensimmäisten kasvatusvanhempien Thomasin ja Dordein hahmoissa, kuinka köyhää torpparin elämä oli 1600-luvun Suomessa ja kuinka kaukaisessa Saksassa käyty sota vaikutti myös heihin (I:131–132). Turun akatemian perustaminen ja avajaiset sekä ensimmäisen suomenkielisen raamatunkäännöksen julkaisu ovat Suomen 1600-luvun historian kohokohtia, joita Topelius tietysti hyödyntää tarinassa. Lukuisista kulttuurihistoriallisista aineksista mainittakoon myös panoraamakuva pfalzkreivi Karl Gustavin Öölannista, kuvaus Kristiinan hovineidon Görvel Sparren ja Krister Hornin aatelishäistä sekä kuvaus valtaneuvoston kokouksen seremoniasta Kristiinan julistaessa luopuvansa kruunusta (III:919–923, 1201–1219). Osa näistä on osittain anakronistisia ja heijastelee pikemminkin 1800-luvun kuin kertomuksen 1600-luvun tapoja ja tottumuksia, kuten Åke Tottin Lavilan tilan juhla-aterialla tarjotut sienet ja kuvaus joulunvietosta Kurjen perheen kotona (I:431, II:835; ks. kommentit tässä ja tässä).

67 Topeliusta on usein arvosteltu siitä, että hänen romaanihahmonsa jäävät tyypeiksi. Sellaisia esiintyy myös Tähtien turvateissa, vaikka monet romaanihahmoista, erityisesti Ruben Zevi, Kristiina ja Hagar, ovat psykologisesti moniulotteisia ja siksi harvinaislaatuisia Topeliuksen henkilögalleriassa. Korpraali Taavi, joka kertoo kotona Suomessa suulaasti sotakokemuksistaan mahdollisille alokkaille ja pelastaa Saksassa Bennun käsivarren kuoliolta, kun välskäri ehdottaa amputointia (I:460–466, 1248–1259), on oikea malliesimerkki romaanissa esiintyvästä tyypistä. Hänessä yhdistyvät toisaalta kuva kovapintaisesta suomalaisesta soturista ja toisaalta suomalaisesta kansanparantajasta (Topeliuksen tuotannossa usein toistuva tyyppi, jonka usein uskotaan osaavan taikoa lääkintätaitojensa vuoksi).91Vrt. Tobias, Brita Smeds ja »Mora från Östanlid» (Ester Larsson) Välskärin kertomuksissa (9., 12. ja 15. kertomus, ZTS VII, s. 682, 1133 f., 1357, 1363 f.) ja Penttula Lisu novellin »Lindanserskan» muokatussa versiossa Vinterqvällarissa II:2 1882, s. 144, 159. Ks. myös Maija Lehtonen, Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 204 f. ja »Cirkusprinsessans förvandlingar» 2003, s. 57. Taavin kansanomainen puhetapa, jossa nimet vääristyvät siinä määrin että kertojan on pakko käyttää tekstissä viitteitä, jottei se muuttuisi täysin käsittämättömäksi, on koomisena tyylikeinona sukua rakuuna Burchardin siansaksalle ja kapteeni Larssonin latinankielisille fraaseille Välskärin kertomuksissa. Omintakeisten hahmojen ja humorististen sivuhenkilöiden käyttämisessä tyylikeinona näkyy Scottin vaikutus.92Köhlerin alaluku »Kulttuurihistoriallisia elementtejä» Välskärin kertomusten johdannossa, ZTS VII, s. XLI f. Enemmän Topeliuksen proosafiktion tyypeistä, ks. Pia Forssellin johdanto editioon Noveller, ZTS IV, alaluku »Tyyppejä ja ympäristöjä», s. XXXIII ff.

68 Topeliuksella oli taipumus kierrättää teemojaan ja aihelmiaan, eikä Tähtien turvatit ole tässä suhteessa poikkeus. Välskärin kertomuksissa keskeisiksi teemoiksi nousseet säätyristiriidat ja isänmaallisuus ovat romaanissa sivuosassa mutta kuitenkin läsnä. Iäkäs piispa Johannes Rudbeckius varoittaa Kristiinaa yhä vahvemmaksi nousseesta aatelista ja Puolan kaltaisen aristokraattisen hallintomuodon vaaroista. Rudbeckius kannattaa aikalaisensa, Välskärin kertomusten (fiktiivisen) »talonpoikaiskuningas» Aaron Perttilän tavoin yksinvaltiutta ja ajatusta siitä, että hallitsijan pitää turvautua kansaan, ei vallanhimoisiin »herroihin» (III:293).93Vrt. Topelius, Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. 84. Aatelin ja alempien säätyjen vastakkainasettelu saa kertomuksessa kouriintuntuvan muodon, kun Topelius nostaa esiin »alempien kansanluokkien» tyytymättömyyden ilmaukset aristokratiaa kohtaan Kristiinan hallituskauden loppuvaiheessa vuonna 1653 (III:908).

69 Topeliukselle erityinen, säätyristiriitoihin liittyvä teema, joka esiintyy myös Tähtien turvateissa, on ristiriita syntyperän ja omien ansioiden välillä ihmisen arvostuksen ja kelvollisuuden mittana. Sekä Bennu että Hagar kärsivät siitä, että heidän syntyperäänsä pidetään kyseenalaisena – heidän biologiset vanhempansa jäävät pitkään tuntemattomiksi, mutta sen lisäksi heitä vieläpä epäillään lapsina romaneiksi, »mustalaislapsiksi», ja siksi jopa kasvatusvanhemmat väheksyvät heitä (esim. I:134, 364).94Kuvaamalla Hagaria ja Bennua romaanin alussa »mustalaislapsiksi» korostetaan heidän ulkopuolisuuttaan, samalla kun sivuhenkilöiden alentuva asenne havainnollistaa kansanryhmään kohdistuvia ennakkoluuloja. Topeliuksen tavasta kuvata romaneja Maamme kirjan (1875; ks. Naturens Bok och Boken om Vårt Land, ZTS XVII, s. 303) ja kahden lapsille kirjoitetun teoksen »Skyddsengeln»-sadun ja näytelmän »Rinaldo Rinaldini eller Röfvarbandet» (Läsning för barn [Lukemista lapsille] 1 1865) perusteella, ks. Viola Parente-Čapková, »A Domestic Other. The Role of the Roma Literary Characters in the Process of Constructing Finnishness» 2011, s. 8 f., 13 ff. Ks. myös Topeliuksen luennot 5.12.1871 ja 12.2.1872 (ZTS XV) sekä Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 131 Topeliuksen näkemyksistä romaneista suhteessa Suomen kansaan. Myöhemminkin varsinkin Hagarille koituu ongelmia siitä, ettei hän kykene selvittämään perhesiteitään (II:532–546). Vielä 1800-luvulla, »jolloin omat ansiot yhä enemmän tulevat ihmisarvon oikeiksi määrääjiksi, on kunnioitettu nimi paras perintö, jonka mies tai nainen voi jättää lapsilleen», kertoja toteaa. 1600-luvun oloista hän selittää, että tuo vuosisata oli niin »sukutraditioiden läpitunkema, että korkein aatelikin, jolla oli jo sukunimi, lisäsi yhä pojan tai tyttären nimeen isän etunimen». Nimettömät olivat kunniattomia, ja kaikkein alhaisimpia olivat sellaiset aviottomat lapset, jotka eivät voineet lisätä ristimänimeensä edes äidin nimeä (I:580). Välskärin kertomuksissa Aaron Perttilä tuo julki Topeliuksen näkemyksen, että ihmisten ansioiden tulisi olla hänen ainoa »vaakunamerkkinsä»,95Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. 203. Tähtien turvateissa näin lausuu juutalainen Zevi. Kun Jöns Kurki kehottaa Zeviä antamaan kaksosille arvostetun nimen, koska se ensinnäkin ratkaisisi heidän monimutkaisen perintökysymyksensä ja toisaalta korvaisi »suuret omaisuudet», juutalainen kysyy: »Mitä merkitsee nimi, joka annetaan ja saadaan, sen rinnalla, joka luodaan?» (II:765–766). Zevin näkemys, jota hän kutsuu kansansa näkemykseksi, on täysin »syntyperän perinteen» vastakohta. Tämä on toinen esimerkki siitä, että Topeliuksella oli myönteisiä näkemyksiä juutalaisesta kansasta.

70 Romaanissa Topelius turvautuu taas keppihevoseensa korostamalla järjestelmällisesti Suomea ja suomalaisten panosta Ruotsin historiassa. Suuren romaanisarjansa tavoin hän tuo esiin Suomen yhteiskunnallisen kehityksen virstanpylväitä, kuten Turun akatemian perustamisen, ja suomalaisia merkkihenkilöitä, jotka ovat jättäneet jälkensä historiaan, ennen kaikkea Ruotsin sota- ja virkakoneiston rattaina. Heistä mainittakoon muun muassa suomalaissyntyiset valtaneuvokset Åke Tott ja Jöns Kurki, joista toinen oli sotamarsalkka ja toinen käskynhaltija sekä hovioikeuden presidentti, sekä kenraalimajuri Erik Slang, Neunburgin urhea puolustaja. Romaani eroaa näkyvästi Välskärin kertomuksista siinä, ettei Topelius nyt liioittele suomalaissotilaiden panosta Ruotsin sotajoukossa 30-vuotisessa sodassa.

71 Tähtien turvatit ei kuitenkaan liiku yksinomaan tuttuja polkuja, sillä Topelius on monessakin mielessä uudistunut kirjailijana. Ennen kaikkea hän tarkastelee sotaa uusista näkökulmista, ja myös hänen historianäkemyksensä on muuttunut Välskärin kertomuksista.

72 Romaanin silmiinpistävimpiä kohtia ovat realistiset sotakuvaukset. Topelius osoittaa kerta toisensa jälkeen sodan raakuuden ja tuhoisan vaikutuksen. Hän kuvailee oman mittapuunsa mukaan harvinaisen tarkasti ja yksityiskohtaisesti 30-vuotisessa sodassa tehtyjä epäinhimillisiä tekoja ja sodan aiheuttamaa hävitystä. Lisäksi hän on lisännyt juoneen esimerkkejä sodan kammottavasta todellisuudesta, kuten siviiliväestön tarkoituksellisesta ja tahattomasta tappamisesta sekä omaisuuden ja ruumiiden ryöstelystä (I:801–802, 823–824, 877, 1147, III:62). Samalla Topelius välittää moniulotteisen kuvan kenttäoloista ja sodan aineellisista ehdoista. Hän mainitsee sotajoukkoja seuranneet prostituoidut ja nostaa esiin saksalaissotilaiden tavan ottaa vaimo ja lapset mukaansa taistelukentälle. Sotilaiden vaimot huolehtivat miestensä taloudenpidosta ja osallistuivat ryöstelyyn. Suomalais- ja ruotsalaissotilaista yleensä vain upseereilla oli mukanaan vaimo mutta ei lapsia, hän kertoo (I:1148, III:3–4). Toistuva teema sodankäynnin yhteydessä on raha. Topelius korostaa sotaonnen riippuvaisuutta rahoituksesta ja osoittaa, kuinka monet sotilaat, etenkin pääasiassa Saksasta tulleet palkkasoturit mutta eivät koskaan ruotsalaiset tai suomalaiset, taistelivat pikemminkin »palkan ja sotasaaliin» kuin korkeiden ihanteiden puolesta (I:953, III:103, 139–143). Aiempaa realistisemmat sotakuvaukset liittyivät 1800-luvun lopun kirjallisiin virtauksiin. Johan Wrede on muussa yhteydessä tuonut esiin, että Topelius on varmasti »oivaltanut naturalismin suoran ja paljastavan tyylin tehon» eikä siksi epäröinyt itsekin soveltaa sen tekniikoita vaikka vastustikin suuntausta moraalisista syistä.96Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 329. Wrede mainitsee esimerkkinä »Motiv»-runosarjan (1884) kokoelmasta Ljung (1889; ks. Topelius, Nya blad och Ljung, ZTS II, s. 284–289; ks. myös Herbertsin johdanto, s. XXXVII ff.). Tyylin vaikutus näkyykin monissa sotakuvauksissa, joita Topelius maalailee Tähtien turvateissa kaunistelemattomin kuvin – hänen aiemmista historiallisista kertomuksistaan tuttu sodan, taistelijan ja sotakuvausten ihannointi on kuin pois pyyhitty. Romaani pohjautuu silti tiukasti romantiikan kirjalliseen perinteeseen, mikä näkyy etenkin juonen oudoista yhteensattumista, mielikuvituksellisista tapahtumista ja mystisistä piirteistä.97Naturalistisen teoksen päähenkilö ei esimerkiksi säästyisi niin epätodennäköisesti kaatumasta taistelussa kuin Bennu (vrt. Riikka Rossi, Särkyvä arki 2009, s. 164 f.).

73 Eskatologisen tunnelman, sotakuvausten ja päähenkilöiden kehityksen perusteella romaanin on katsottu edustavan synkkää maailmankuvaa ja pessimististä historianäkemystä. Maija Lehtonen toteaa, ettei aika näyttäydy samalla tavoin parantavana ja uudistavana voimana kuin Välskärin kertomuksissa, sillä romaani käsittää vain yhden sukupolven ja päähenkilöt Kristiina, Hagar ja Bennu ovat lapsettomia. Aika muuttuu luonteeltaan lähestulkoon sykliseksi, kun sodan luonnehditaan palaavan aina uudelleen. Kylmäkiskoinen maailmankuva heijastuu myös päähenkilöissä, joiden ongelmana on se, etteivät he kykene rakastamaan.98Maija Lehtonen, »’Tidens rätta väsende är evig ungdom.’ Om tiden i Topelius’ berättelser» 1987, s. 372 ff.

74 Tässä näkyy silmiinpistävä kontrasti Välskärin kertomuksiin, jolle on luonteenomaista nuoremman Topeliuksen tulevaisuudenusko ja jossa hän tuo julki dialektisen historianäkemyksensä.99Ks. Köhlerin alaluku »Dialektinen historiakäsitys» edition ZTS VII johdannossa, s. XXXIV f. Silti Tähtien turvattien historianäkemys ei ole yksipuolisen pessimistinen eikä regressiivinen. Suuren romaanisarjansa tavoin Topelius korostaa tässä, että kaitselmus ohjaa historian kehitystä. Yleensä ottaen kehitys on progressiivista – Topelius muistuttaa, että »historian menneille ajoille rakentaman muistokappelin pohjahirsiä» ovat »maailmanhallitus, kansat ja kehityksen lait»: »Ilman maailmansuunnitelmaa ei olemassaolon sekasorrossa ole mitään järkeä; ilman kansoja ei hallitsijoitakaan; ilman kehitystä vain kaaosta» (II:350). Maailmanhistoria kulkee kohti loppua, joka Topeliuksen kristillis-eskatologisessa ajattelussa on myönteinen asia: se merkitsee kristinuskon voittoa ja juutalaisten kääntymistä kristinuskoon. Kuten Anna-Kaisa Inkala huomauttaa, ajatukseen lopun ajoista ei liity pelkoa eikä ahdistusta, koska sen perustana on usko rakastavaan ja armolliseen Jumalaan, joka johdattaa ihmisen sinne.100Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 104. Käsitys historiasta pohjimmiltaan progressiivisena liikkeenä käy myös ilmi tekstinkohdista, joissa kertomuksen 1600-lukua verrataan Topeliuksen omaan vuosisataan. Tätä kuvaa hyvin idyllinen maisemakuvaus paikasta, jossa käytiin Breitenfeldin taistelu vuosina 1631 ja 1642: »meidän päivinämme» paikalla kulkee rautatie ja kentällä levittäytyy »maatiloja, karjalaumoja, viheriöiviä puutarhoja ja peltosarkoja», kertoja toteaa (I:1211). Samanlainen kaksoisvalotus historiallisen taistelukentän paikalta on myös Välskärin kertomuksissa.101Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. 615. Kun aikakausia verrataan suoraan toisessa luvussa, kertoja arvioi, että 1600-luku huolimatta »valopilkuistaan» ja »iloisemmista hetkistään», näyttäisi 1800-luvun ihmisestä »läpitunkemattoman pimeältä», »synkän vakavalta» ja »karkeasti veistetyltä». Hän kuitenkin myöntää, ettei 1800-luku ole myöskään kovin viehättävää aikaa – 1600-luvun ihminen ei luultavasti haluaisi muuttaa sinne vaikka saisikin tilaisuuden (I:673).

75 Tähtien turvattien paikoin pessimistinen, paikoin optimistinen näkemys historiasta heijastelee iäkkään Topeliuksen syklistä historiakäsitystä, jossa Matti Klingen sanoin »kaikki palaa mutta korkeammassa, kehittyneemmässä muodossa».102Klinge, Idyll och hot 2000, s. [256]. Topelius puki tämän historiaknäkemyksen suoraan sanoiksi esseessään »Det providentiela i verldshistorien» vuosi sen jälkeen kun Tähtien turvatit oli ilmestynyt kirjana, vuonna 1890. Esseessä hän väittää, että maailmanhistoria noudattaa järjellistä maailmansuunnitelmaa ja että se etenee spiraalina, ei kehässä.103Topelius, »Det providentiela i verldshistorien», Academica, ZTS XVI.

Planeternas skyddslingar jatkokertomuksena 1886–1888

Ensimmäinen osa 1886

97 Topeliuksen kirjallisessa jäämistössä ei ole lainkaan muistiinpanoja siitä, mistä hän sai idean Tähtien turvatteihin, mutta päätös uuden historiallisen kertomuksen aloittamisesta näyttää virinneen vuonna 1885. Sen tarkoitus oli, kuten hän kirjoittaa Albert Bonnierille 1. lokakuuta, parantaa Finland-sanomalehden levikkiä, sillä hän oli ollut aktiivisesti mukana perustamassa lehteä. Topeliuksen pyrkimys oli, että novelli alkaisi ilmestyä tammikuussa 1886 ja siitä eteenpäin jatkokertomuksena sekä Finlandissa että jossakin tukholmalaisessa sanomalehdessä, mieluiten niin ikään konservatiivisessa Nya Dagligt Allehandassa.123Topelius–Bonnier 1.10.1885. Vastauskirjeessään Bonnier kehotti Topeliusta julkaisemaan kertomuksen molemmissa lehdissä samanaikaisesti välttyäkseen »laittomilta kopioilta muilla tahoilla».124Bonnier–Topelius 8.10.1885.

98 Topeliuksen vaimo Emilie kuoli 14. marraskuuta 1885, minkä vuoksi jatkokertomusten julkaiseminen lykkääntyi. Topelius ilmoitti joulukuun puolivälissä Nya Dagligt Allehandan toimitukselle, ettei menetykseltä »ole jäänyt aikaa eikä ajatuksia millekään töille». Hän toivoi kykenevänsä aloittamaan työt joulun jälkeen ja toimittamaan suurimman osan käsikirjoituksesta maaliskuun alussa tai puolivälissä 1886. Samassa kirjeessä hän ilmoitti, että juoni sijoittuu Saksaan, Ruotsiin ja Suomeen Kristiinan hallituskaudella eikä hän osaa arvioida kertomuksen laajuutta ennalta – jos siitä tulee »pitempi kuin 8 à 10 arkkia, jaan sen todennäköisesti kolmen kertomuksen jaksoksi, ja jokainen jaksoista muodostaa jossain määrin itsenäisen kokonaisuuden».125Vrt. Välskärin kertomuksia (ZTS VII), joka on niin ikään jaettu kolmen kertomuksen jaksoihin. Jos Nya Dagligt Allehanda halusi julkaista novellin, Topelius lupasi lähettää käsikirjoituksen maaliskuusta alkaen joka viikko kuuteen numeroon kerrallaan. Palkkioksi hän ehdotti »keskitietä» novelleista »Toma hjertan» (1862) ja »Kungens handske» (1863) saamansa 100 kruunun ja novellista »Ungdomsdrömmar» (1879) saamansa 200 kruunun arkkipalkkion välillä.126Novellit oli julkaistu jatkokertomuksina Nya Dagligt Allehandassa ja sisältyvät myöhemmin julkaistavaan editioon Noveller och kortprosa (ZTS VI). Topelius piti pienempää palkkiota kohtuullisena, koska novelli oli määrä julkaista samanaikaisesti kahdessa lehdessä.127Topelius–Nya Dagligt Allehanda (NDA) 18.12.1885 (KB Autografsamlingen, Finland). Nya Dagligt Allehanda maksoi ensimmäisestä osasta 150 kruunua arkilta.128Topeliuksen diaarimerkintä lokakuulta 1886 (NB Coll. 244.139). Joulukuussa 1885 Bonnier oli kehottanut Topeliusta vaatimaan Nya Dagligt Allehandalta kunnon korvauksen, koska jatkokertomus vaikuttaisi tulevan kirjapainoksen levikkiin. Hän ehdotti, että palkkio tulisi laskea painoarkin sijaan jatkokertomuksen palstalta ja että Topeliuksen pitäisi saada 10 kruunua tai vähintään 8 tyypilliseltä 40 rivin palstalta (Bonnier–Topelius 15.12.1885).

99 Tässä vaiheessa Topelius oli kaikesta päätellen ollut yhteydessä myös Finlandin toimitukseen – joulukuun 1885 diaariin hän on merkinnyt: »Novelli luvattu Finlandille ja N.Dagl.Alleh:lle, maalis 85 [p.o. 86].»129NB Coll. 244.139.

100 Nähtävästi Topelius ei ollut vielä tammikuun alussa 1886 päässyt alkuun novellin kirjoittamisessa. Hän ilmoitti Bonnierille, ettei voi lähettää käsikirjoituksia ennen maaliskuuta »koska kaikkien töiden pysähtymisen lisäksi myös taustatutkimukset vaativat aikaa».130Topelius–Bonnier 22.1.1886. Helmikuun viimeisenä päivänä hän saattoi kuitenkin ilmoittaa Finlandin päätoimittajalle Agathon Meurmanille saaneensa aikaan 50 kvarttokokoista sivua. Työ oli osoittautunut raskaaksi ja »vaatinut puoliksi unohtuneiden historiallisten lähteiden penkomista uudelleen». »Jonkin pikkuseikan, päivämäärän, etunimen tms. selvittäminen voi, kuten tiedät, vaatia toisinaan puoli päivää ellei kokonaisenkin. Älä kuitenkaan odota ensiluokkaista laatua, päinvastoin», Topelius jatkoi tuntiessaan itsensä »hätiköityjen lupausten» painamaksi. Silti hänen tavoitteenaan oli lähettää käsikirjoitus maaliskuussa, niin että jatkokertomus voisi alkaa 30. maaliskuuta tai 2. huhtikuuta ja jatkua enimmillään kaksi kuukautta. »Nimi saadaan vuosineljänneksen mainokseen.» Palkkiosta Topelius totesi tyytyvänsä siihen mitä »ennestään on maksettu toisen luokan kynille, ja kenties se sitten tuottaa osakkeideni vuotuisen summan verran». Nya Dagligt Allehanda saisi sen sijaan »verisemmän laskun ja suostuu siihen».131Topelius–Agathon Meurman 28.2.1886 (NB Coll. 244.85). Topelius tarkoittaa »qvartalsannonsilla» jatkokertomuksen mainostamista lehdessä muutama päivä ennen seuraavaa neljännesvuotta. Finlandin saattoi tilata kuukausittain tai neljännesvuosittain. Palkkion osalta Topelius tarkoittaa luultavasti sitä, että sen suuruus voisi vastata hänen merkitsemäänsä takuusummaa. Finland tuotti alusta alkaen tappiota ja oli joka vuosi takaajien, muun muassa Topeliuksen, avustusten varassa. Kun lehti perustettiin lokakuussa 1884, hän merkitsi 500 markan takuun (Lars Landgren, »Finland» 1988, s. 76; Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 507). Ruotsista saadun suuremman palkkion ansiosta Topelius sai kohtuullisen korvauksen ja saattoi lisäksi tukea Finlandia taloudellisesti; kustannusten jako oli perusteltua myös siksi, että Nya Dagligt Allehanda oli huomattavasti suurempi lehti.132Nya Dagligt Allehandalla oli tammikuussa 1885 noin 3 500 postitilausta ja sisäisten tietojen mukaan noin 23 000 kappaleen kokonaislevikki. 1880-luvun lopulla levikki oli arviolta 8 000 kappaletta (Jarl Torbacke, Allehanda skepnader 2005, s. 137 f.). Finlandin levikki oli vuosina 1886–1890 noin 1 850 kappaletta (Landgren, »Finland» 1988, s. 77).

101 Seuraavana päivänä, 1. maaliskuuta, Topelius merkitsi päivittäiseen kronikkaansa: »Novelli on lujassa.»133NB Coll. 244.139.

102 Maaliskuun 17. päivästä alkaen jatkokertomusta mainostettiin Finlandissa toistuvasti nimellä »Planeternas skyddslingar» ja sitä luonnehdittiin »Kertomukseksi Kustaa II Aadolfin ja Kuningatar Kristiinan ajoilta».134Finland 17.3.–1.4. 1886. Ilmoituksessa, joka julkaistiin 17.3., luonnehdinta kuului vain »Berättelse från Gustaf II Adolfs tid». Jatkokertomuksen ilmoitettiin ensin alkavan 1. huhtikuuta, mutta vähitellen tieto täsmennettiin 2. päiväksi. Finlandissa ilmestyvästä jatkokertomuksesta julkaistiin maaliskuun lopulla ilmoituksia muissakin suomalaislehdissä, myös suomenkielisissä.135Ks. esim. Hämeen Sanomat 19.3., Åbo Underrättelser 20.3. ja Wasabladet 27.3.1886. Ruotsissa Nya Dagligt Allehandan jatkokertomuksesta, jonka luvattiin käynnistyvän huhtikuun alussa, ilmoiteltiin maaliskuun viimeisellä viikolla monissa lehdissä.136Ks. esim. Nya Dagligt Allehanda 22.3.–1.4., Aftonbladet 24.3. ja Göteborgs-Posten 26.3.1886.

103 Agathon Meurman lähetti 19. maaliskuuta ensimmäisen vedoksen Topeliukselle oikoluettavaksi,137Agathon Meurman–Topelius 19.3.1886 (NB Coll. 244.39). ja 2. huhtikuuta jatkokertomus alkoi Finland-lehdessä alaotsikolla »Novell». Siinä jatkokertomus julkaistiin heinäkuun 15. päivään mennessä 47 osassa, ja se vuorotteli koko ajan toisen jatkokertomuksen kanssa.138Olga Cantacuzène-Altierin (todennäköisesti 1843–1929) Snöblomman; alkuperäisteos Fleur de neige oli ilmestynyt kirjana vuonna 1885. Toimitus perusteli ratkaisua sillä, että lehdessä jatkokertomukselle oli varattu huomattavasti enemmän tilaa kuin Nya Dagligt Allehandassa.139Uutinen Finlandissa 7.4.1886. Ruotsalaislehdestä ilmestyi tuolloin kaksi painosta: pääpainos (»suuri painos»), joka oli iltapäivälehti, ja »pieni painos», joka oli suunnattu yksinomaan maaseudulle mutta oli 1880-luvulla saatavilla myös aamulehtenä Tukholmassa.140Bernhard Lundstedt, Sveriges periodiska litteratur II 1896, s. 114 [tietue 340]. »Planeternas skyddslingar» ilmestyi jatkokertomuksena Nya Dagligt Allehandan kummassakin painoksessa; se pääsi kuitenkin alkamaan vasta lähempänä huhtikuun puoliväliä, koska lehden edellinen jatkokertomus venyi suunniteltua pitemmäksi.141Uutiset Nya Dagligt Allehandassa 1.4. ja 12.4.1886. Pienessä painoksessa novelli alkoi 12. huhtikuuta ja jatkui 51-osaisena kesäkuun 26:nteen.142Koska Nya Dagligt Allehandan pienen painoksen kaikki numerot eivät ole olleet toimittajan saatavilla, painoksen osien määrä (tässä ja jäljempänä) perustuu arkkien määrään jatkokertomuksen arkkimerkkien mukaan. Pääpainoksessa se julkaistiin 44-osaisena 13. huhtikuuta ja 16. kesäkuuta välisenä aikana. Se tavoitti Finlandin toukokuun alussa ja oli sen jälkeen julkaisutahdissa edellä (ks. kaavio 1). Julkaisutahti viittaa siihen, että kumpikin lehti sai oman kopionsa käsikirjoituksesta, aivan kuten Topelius oli ehdottanut Nya Dagligt Allehandan toimitukselle joulukuussa 1885, jotta Tukholman ladonta ei kärsisi »’Finlandin’ painon korjausvedoksessa mahdollisesti ilmenevistä virheistä».143Topelius–NDA 18.12.1885 (KB Autografsamlingen, Finland). Bonnier oli aiemmin ehdottanut, että Finland ladottaisi jatkokertomuksen useampaan numeroon ennalta, niin että Topelius ehtisi oikolukea vedoksen ja Nya Dagligt Allehandaan voitaisiin lähettää uusi, korjattu vedos (Bonnier–Topelius 8.10.1885). Se olisi kuitenkin vaatinut Topeliukselle poikkeuksellista ennakointia, sillä vuosia kestäneellä urallaan Helsingfors Tidningarin toimittajana hän näyttää kirjoittaneen tekstinsä julkaistaviksi saman tien (ks. johdannot editioihin Noveller, ZTS IV, s. XXVII f. ja Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. LV f.).

104 Finlandissa jatkokertomus ladottiin kirjan muotoon siten, että jokainen osa käsitti neljä kirjan sivua aseteltuina pareittain vastakkain sekä lehden etu- että takapuolelle sivun alakulmaan. Näin lukijat saattoivat leikata osat irti lehdestä kaksipuolisina aukeamina (toisiinsa liittyvinä lehtinä). Nya Dagligt Allehandan pienessä painoksessa jatkokertomus ladottiin samalla tavoin, paitsi että jotkin osat käsittivät kuusi tai kahdeksan kirjan sivua. Päälehdessä se ladottiin lehden alakertaan, tavallisesti kuudelle 38-riviselle palstalle. Pääpainoksen ja pienen painoksen osat eivät ilmestyneet rinnakkain eivätkä olleet saman pituisia.

105 Romaanin toinen ja kolmas osa ladottiin myöhemmin samassa muodossa molemmissa lehdissä.

Toinen osa vuonna 1887

107 Topelius oli saanut ensimmäisen osan valmiiksi 15. kesäkuuta 1886.144Merkintä päivittäisessä kronikassa (NB Coll. 244.139). Muutamaa päivää myöhemmin hän kirjoitti Nya Dagligt Allehandalle, että ensimmäisen osan loppu oli lähtenyt ristisiteenä Tukholmaan höyrylaivalla ja pahoitteli, että loppuosa oli viivästynyt Helsingissä 31. toukokuuta järjestettyjen promootiojuhlallisuuksien vuoksi. Samalla hän muisti kiittää ruotsalaislehden oikolukijaa hyvin tehdystä työstä ja ilmaisi toiveensa, että teoksen toinen osa, jonka päähenkilö oli Kristiina, kiinnostaisi ruotsalaisyleisöä. »Kristiina on yhä ratkaisematon psykologinen arvoitus», hän toteaa toimitukselle lähettämässään kirjeessä. Kirjeestä on säilynyt alkuperäisteksti, johon hän on lisännyt: »Etsin hänen avaintaan niin tunnollisesti kuin kykenen ja tutkin yksityiskohtia vaivoista tinkimättä.»145Topelius–NDA 18.6.1886 (lähetetty kirje: KB Autografsamlingen, Finland; alkuperäisteksti: NB Coll. 244.97). Toisen osan otsikon, »Tredje skyddslingen» (muutettu vuonna 1889 Bonniersin kirjaversiossa muotoon »De tre»), hän oli jo päättänyt mutta mietti sen sijaan mahdollista jatkoa:

108 [...] aikakauteen sisältyy niin runsaasti tilanteita ja henkilöiden kehittely vaatii sen verran seikkaperäisempää käsittelyä, että vielä kolmas osa saattaa osoittautua tarpeelliseksi, jotta työn voi saattaa päätökseen. Se riippuu siitä, kyllästyvätkö lukijat. Historiallisesta romaanista puuttuu ajankohtaisten kysymysten polttava mielenkiinto, mutta sen rauha vilvoittaa.146Topelius–NDA 18.6.1886 (KB Autografsamlingen, Finland).

109 Kesäkuussa 1886 Topelius arvioi, että toinen osa alkaisi lokakuussa ja saataisiin päätökseen vuoden vaihteeseen mennessä,147NDA–Topelius 4.6.1886 (NB Coll. 244.41) ja Topelius–NDA 18.6.1886 (KB Autografsamlingen, Finland ja NB Coll. 244.97). ja vielä heinäkuun alussa hän pyysi Agathon Meurmania tiedottamaan Finlandin lukijoille, että »jatkoa seuraa syksyllä».148Topelius–Agathon Meurman 7.7.1886 (NB Coll. 244.85). Finlandissa 15.7.1886 julkaistussa uutisessa, samassa numerossa jossa ensimmäinen osa päättyy, ilmoitetaan, että toisen osan »on määrä alkaa syyskuussa». Aikataulu oli liian optimistinen eikä myöskään pitänyt.

110 Topeliukselle oli jo keväällä 1886 annettu määräys lähteä hoidattamaan pitkäaikaista vatsakatarriaan johonkin saksalaiseen kylpylään. Vasta heinäkuun lopulla hän matkusti tyttärensä Evan kanssa Kööpenhaminan kautta Schwarzwaldiin ja Sveitsiin, missä he oleskelivat syyskuun loppupuolelle asti.149Paul Nyberg kertoo matkasta, ks. Zachris Topelius 1949, s. 517–524. Topeliusta oli kielletty tekemästä kirjallisia töitä matkan aikana.150Topelius–Toini Topelius 12.8.1886 (SLSA 814.1). Syyskuun lopulla, paluumatkalla Kööpenhaminan kautta, hän ilmoitti Nya Dagligt Allehandan toimitukselle, ettei hän pystynyt lähettämään osaa »Tredje skyddslingen» 1. lokakuuta mennessä, niin kuin oli sovittu, koska ei ollut osannut varautua siihen, että lääkäri lähettäisi hänet »telakalle» elokuusta syyskuuhun, vieläpä niin hyvällä menestyksellä, että hänen oli nyt pakko julistautua »toistaiseksi maksukyvyttömäksi kirjallisille velkojille». Sen sijaan hän oli koonnut »pääomaa» ja toivoi, ettei sen tarvitsisi »lojua hedelmättömänä» turhan pitkään.151Topelius–NDA 26.9.1886 (NB Coll. 244.85). Nya Dagligt Allehanda kertoi 1.10.1886 julkaistussa uutisessa, että jatkokertomus viivästyy kirjailijan »sairauden» vuoksi.

111 Syksyltä 1886 on vain muutamia tietoja työn etenemisestä: lokakuussa Topelius on merkinnyt luvanneensa toisen osan tammikuuksi 1887, ja 5. marraskuuta hän on merkinnyt ryhtyvänsä kirjoitustyöhön.152Diaari ja päivittäinen kronikka vuodelta 1886 (NB Coll. 244.139).

112 Nya Dagligt Allehandan aloitteesta jatkokertomuksen aloitusta lykättiin joulukuussa huhtikuuhun 1887, vaikka Topeliuksella oli käsikirjoitus valmiina julkaistavaksi vuoden alusta. Tämä johtui siitä, että lehti aikoi julkaista Gregor Samarowin Baijerin Ludvig II:sta kertovan romaanin En konungs lefnadssaga ensimmäisellä vuosineljänneksellä, ennen kuin muut ehtisivät julkaista sen.153Gregor Samarow on saksalaisen diplomaatin ja romaanikirjailijan Oskar Medingin (1829–1903) salanimi; alkuperäisteos Gipfel und Abgrund ilmestyi kirjana vuonna 1888, kirjan ruotsinsi O. H. Dumrath. Finland suostui julkaisemaan kertomuksen tukholmalaislehden tahdissa.154NDA–Topelius 7.12.1886 (NB Coll. 244.41), Topelius–Agathon Meurman 11.12.1886 (NB Coll. 244.85) ja Meurman–Topelius 13.12.[1886] (NB Coll. 244.39). Topeliuksen vastauskirje Nya Dagligt Allehandan päätoimittajalle Wilhelm Bergstrandille 16. joulukuuta ei ole säilynyt (Topeliuksen lähetettyjen kirjeiden diaari, NB Coll. 244.139). Finland kertoi osan lykkäämisestä uutisessa 1.1.1887. Topeliukselle oli nyt selvinnut, että »novelliin» tulisi kolme osaa ja että koko teoksen nimeksi tulisi Planeternas skyddslingar. Jo julkaistulle ensimmäiselle osalle, jolla ei ollut muuta nimeä kuin »Planeternas skyddslingar», hän aikoi antaa nimen »Nattens barn» ilmeisesti kirjaversiota ajatellen. Kolmannelle ja viimeiselle osalle hän suunnitteli antavansa nimen »Makalös».155Topelius–Agathon Meurman 11.12.1886 (NB Coll. 244.85).

113 Toisen ja kolmannen osan osittain säilyneen käsikirjoituksen (ks. tekstikriittinen selonteko) päiväyksistä selviää, että Topelius työsti tammikuun lopussa 1887 toisen osan viidettä lukua »Bikten», ja että 24. maaliskuuta, kun käsikirjoitus lähetettiin Nya Dagligt Allehandaan, hän oli aloittanut kolmannentoista luvun »Finska bibeln» .156Käsikirjoituksen päiväykset NB Coll. 244.101 ja merkintä päivittäisessä kronikassa (NB Coll. 244.139). Edellisenä päivänä hän oli kirjoittanut Finlandin päätoimittajalle Agathon Meurmanille ja pyytänyt korjausvedosta useammasta numerosta sekä vedonnut päätoimittajaan, ettei novellia julkaistaisi vuorotellen toisen kanssa lehden jatkokertomukselle varatulla osastolla niin kuin ensimmäiselle osalle oli käynyt. »Jos moni ei lue lehden jatkokertomuksia jo sen takia, että ne on katkottu palasiksi, on selvää, että pitkästä jatkokertomuksesta tulee miltei lukukelvoton, jos kaksi kertomusta vuorottelee keskenään», hän huomautti.157Topelius–Agathon Meurman (NB Coll. 244.85).

114 Toinen osa, nimeltään »Tredje skyddslingen» ilmestyi Nya Dagligt Allehandan pääpainoksessa 50-osaisena huhtikuun 1. päivästä 1:een elokuuta 1887, ja pienessä painoksessa 52-osaisena 1:stä huhtikuuta 29:nteen heinäkuuta. Finlandissa toinen osa ilmestyi 50-osaisena 19:nnestä huhtikuuta 25:nteen elokuuta (ks. kaavio 2). Finlandissa jatkokertomus alkoi vajaat kolme viikkoa myöhemmin kuin Nya Dagligt Allehandassa, ilmeisesti siksi, että Samarowin romaani, joka julkaistiin myös Finlandissa, jatkui arvioitua pitempään.158Uutinen Finlandissa 19.4.1887. Topeliuksen maaliskuussa Meurmanille esittämästä vetoomuksesta huolimatta hänen ja Samarowin jatkokertomukset vuorottelivat niin pitkään kuin »Tredje skyddslingen» jatkui. Viimeinen Finlandissa julkaistu osa (yksi sivu) jaettiin lehden erillisenä liitteenä.

115 Toisesta osasta sovittiin Nya Dagligt Allehandan kanssa sama palkkio kuin ensimmäisestä, 150 kruunua arkilta. Koska lehti ei hoitanut velvollisuuttaan, koska Topelius ei ilmeisesti kehdannut ottaa asiaa puheeksi ja koska kirjeitä joutui hukkaan, hän sai palkkionsa vasta kesäkuussa 1888, kun päätoimittaja Wilhelm Bergstrand lähetti hänelle 2 400 kruunun vekselin. Summa perustui Topeliuksen ehdotuksesta palstojen määrään.159Topelius–Bonnier 26.2.1888, Topelius–Wilhelm Bergstrand 30.3.1888 (NB Coll. 244.70) ja NDA–Topelius 12.6.1888 (NB Coll. 244.41).

Kolmas osa 1888

117 Topelius oli saanut toisen osan valmiiksi 17.–18. heinäkuuta 1887.160Merkintä päivittäisessä kronikassa (NB Coll. 244.139) ja käsikirjoituksen päiväys NB Coll. 244.101. Jatkosta on niukasti tietoa. Säilyneestä käsikirjoituksesta selviää, että marraskuun lopussa 1887 hän oli ehtinyt kolmannen osan viidenteen lukuun, »Hjerta och statskonst», ja helmikuun lopussa 1888, kun hän kertoi Bonnierille, että osan pitäisi valmistua maaliskuussa ja se voisi alkaa jatkokertomuksena huhtikuussa, hän oli juuri saanut valmiiksi yhdeksännen luvun »Ett lejonmöte».161NB Coll. 244.101 ja Topelius–Bonnier 26.2.1888. Maaliskuussa hän kirjoitti neljä seuraavaa lukua, ja 30. maaliskuuta, kun hän ei ollut kuullut Nya Dagligt Allehandasta mitään pitkiin aikoihin, hän kysyi, halusiko toimitus jatkoa »novelli-sarjalle» ja milloin. Topelius totesi, ettei olisi pettynyt, jos jatkoa ei tarjottaisi; toisen osan jälkeen oli kuitenkin ollut pitkä tauko. Hän arvioi kolmannen osan laajuudeksi »16 à 17 painoarkkia».162Topelius–Wilhelm Bergstrand 30.3.1888 (NB Coll. 244.70). Postin kulku ei siihen aikaan ollut luotettavaa, eivätkä Topeliuksen kirjeet ilmeisesti saapuneet perille. Toinen, sittemmin kadonnut 2. toukokuuta päivätty kirje sen sijaan saapui, ja 12. kesäkuuta kirjoittamassaan vastauksessa Wilhelm Bergstrand vakuutteli tyytyväisyyttään siitä, että sai jälleen kerran tuottaa lukijoilleen ilon tutustua »Topeliuksen mestariteokseen». Jatkokertomus sopi mieluiten aloittaa lokakuun 1888 alussa.163NDA–Topelius 12.6.1888 (NB Coll. 244.41).

118 Käsikirjoituksen päiväyksistä päätellen kolmannen osan kirjoittaminen eteni säännöllisesti ainakin 9:nteen heinäkuuta, jolloin Topeliuksella oli meneillään luku 23, »Messias». Käsikirjoituksesta puuttuvat kolme seuraavaa lukua, jotka sivunumeroinnin mukaan käsittävät 26 käsikirjoitussivua, ja seuraava päiväys on 20:nnelta lokakuuta, jolloin Topelius aloitti viimeisen luvun »Ett nytt lif».164NB Coll. 244.101. Elokuussa Topelius vietti kaksi viikkoa Tukholmassa, tai kuten hän selitti sisarelleen Johanna Sofia Schalinille ennen lähtöä: »pikemminkin Gripsholmissa ja Skoklosterissa tutustumassa kuningatar Kristiinan ajan muotokuviin ja huoneistoihin». Jo tammikuussa hän oli ilmoittanut Bonnierille aikomuksestaan tulla kesällä Ruotsiin »korjailemaan Kristiinaa paikan päällä, ennen kuin hän päätyy kirjan kansien väliin».165Topelius–Johanna Sofia Schalin 3.8.1888 (NB Coll. 309.6) ja Topelius–Bonnier 20.1.1888. Topelius keräsi aineistoa saattaakseen kolmannen osan päätökseen mutta myös muokatakseen kahta aiempaa osaa kirjana julkaisemista varten.166Esimerkiksi vierailu Gripsholmissa näyttää päätyneen linnan kuvaukseen kirjaversion toisessa osassa, kappaleessa 1493 (Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 526).

119 Syyskuun 21. päivänä Topelius lähetti »Makalösin» alun Nya Dagligt Allehandalle.167Topeliuksen päivittäinen kronikka ja lähetettyjen kirjeiden diaari 1888 (NB Coll. 244.139). Topeliuksen ja Agathon Meurmanin lokakuun alussa käymästä kirjeenvaihdosta saa sen kuvan, että tukholmalaislehti oli saanut ainoan puhtaaksi kirjoitetun kappaleen ja että Finlandin piti käyttää ladonnan pohjana joko samaa puhtaaksi kirjoitettua tekstiä tai Nya Dagligt Allehandan painettua versiota. Nya Dagligt Allehanda kuitenkin lykkäsi jatkokertomuksen aloitusta, kun jatkokertomusosastolla jatkui toinen romaani pitkälle lokakuun puolelle. Finland oli mainostanut, että kolmas osa alkaisi neljännen vuosineljänneksen alusta, ja nyt Meurmania huoletti, ettei kumpikaan lehti ennättäisi saada jatkokertomusta loppuun ennen vuoden päättymistä. Finlandille tilanne oli tukala: lehden talous oli tiukoilla, se oli tuottanut tappiota perustamisestaan asti ja sitä uhkasi lakkauttaminen vuoden vaihteessa.168»’Finlandille’ ei tule uutta vuotta» Meurman kirjoitti Topeliukselle, luultavasti lokakuun 1888 alussa (NB Coll. 244.39). Lehti pelastettiin tilapäisesti, kun se muutettiin Topeliuksen ehdotuksesta iltapäivälehdeksi vuodesta 1889 alkaen. Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 513 f.; Lars Landgren, »Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1860–1889» 1988, s. 324; Landgren, »Finland» 1988, s. 76. Topeliuksella oli kuitenkin »konsepti kotona» ja käytettävissään »puhtaaksikirjoittajatar». Hän lähetti viimeisen osan alun suoraan kirjapainoon (Weilin & Göösille) 11. lokakuuta. Kaksi päivää myöhemmin se julkaistiin Finlandin lauantainumerossa.169Meurman–Topelius [päiväämätön, luultavasti lokakuun alusta 1888] (NB Coll. 244.39) ja Topelius–Meurman 11.10.1888 (NB Coll. 244.85).

120 Näin kolmas osa, »Makalös», alkoi Finlandissa 13. lokakuuta 1888 ja jatkui 51-osaisena 29:nteen joulukuuta. Nya Dagligt Allehandan pienessä painoksessa jatkokertomus julkaistiin 60-osaisena 14:nnestä lokakuuta 28:nteen joulukuuta. Pääpainoksessa se alkoi 15. lokakuuta ja päättyi niin ikään 28. joulukuuta, jolloin osia oli kaikkiaan 57 (ks. kaavio 3). Topelius sai kolmannen osan valmiiksi viimeistään 10. marraskuuta, jolloin hän lähetti kertomuksen lopun Tukholmaan.170Topeliuksen lähetettyjen kirjoiden diaari sekä päivittäinen kronikka (NB Coll. 244.139). Molemmat lehdet julkaisivat yhden osan kutakuinkin joka numerossa lokakuun ja joulukuun välillä. Siitä huolimatta Finland ei ehtinyt saada jatkokertomusta loppuun ennen uutta vuotta vaan joutui jakamaan lopun erillisenä liitteenä tilaajille.171Uutinen Finlandissa 30.12.1888. Liitteeseen kuuluu jatkokertomuksen 29 viimeistä painosivua (s. 221–249, vajaat kolme lukua), ja se jaettiin tammikuun puolivälissä 1889.172Uutinen Finlandissa 14.1.1889.

Vuoden 1889 kirjapainos

Julkaisu Bonniersilta

127 Topelius ja Albert Bonnier oletettavasti keskustelivat teoksen julkaisusta Topeliuksen vieraillessa Tukholmassa elokuussa 1888; tuolloin he tapasivat ainakin kahdesti.188Topeliuksen päivittäinen kronikka vuodelta 1888 (NB Coll. 244.139). Lokakuussa Topelius sai kehotuksen olla lykkäämättä kahdelle ensimmäiselle osalle kaavailemaansa tarkistusta, niin että kirjapainos päästäisiin julkaisemaan vuoden 1889 alussa. »Tarvitseeko kirja ylimalkaan mitään tarkistusta?», Bonnier tiedusteli.189Bonnier–Topelius 20.10.1888. 2. tammikuuta 1889 päivätyssä kirjeessä tämä kysyi jälleen kirjapainoksesta, ja 17. tammikuuta päivätyssä vastauksessaan – johon sisältyi edellä lainattu uhkavaatimus – Topelius tarjosi Bonnierille viimein Tähtien turvattien julkaisuoikeuksia sekä Ruotsissa että Suomessa. Samalla Topelius kommentoi myös kaavailemiaan tarkistuksia – »lisätään yksi luku Maria Eleonorasta, joka puuttuu, ja muutamia pitkäveteisiä kohtia lyhennetään» – ja vaati korkeaa palkkiota – »200 Kruunua arkilta, enintään 10,000, vaikka arkkien määrä ylittäisi 50».190Bonnier–Topelius 2.1.1889 ja Topelius–Bonnier 17.1.1889. Vertailun vuoksi Topelius sai 80 kruunua arkilta Vinterqvällar-kokoelman ensimmäisestä osasta vuonna 1880, 150 kruunua toisesta vuosina 1881–1882, 100 kruunua kokoelmasta Läsning för barn 6 vuonna 1884 ja 180 kruunua Ljungista vuonna 1889 (Herberts, alaluku »Kirjoituspalkkiot» edition ZTS XX:1 johdannossa).

128 Seuraavien neljän kuukauden aikana Topelius ja Bonnier keskustelivat käytännön yksityiskohdista, kuten aikataulusta, nidejaosta ja sopimusehdoista mutta myös alaotsikosta. Bonnier varautui siihen, että julkaisu vihkoina voitaisiin aloittaa Vinterqvällar-kokoelman laajuisena huhti-toukokuussa, jos Topelius voisi lähettää tarkastetun käsikirjoituksen alkuosan jo helmikuussa. Bonnier ehdotti työn jakamista kahteen osaan kolmen sijasta huolissaan siitä, että teos olisi liian laaja sidottavaksi yhteen niteeseen, mutta kolme nidettä tulisi ostajille liian kalliiksi. Topelius piti kiinni kolmiosaisesta rakenteesta eikä keskustellut nidejaosta sen enempää.191Bonnier–Topelius 22.1.1889 ja Topelius–Bonnier 7.3.1889.

129 Topelius hyväksyi Bonnierin kaikki »liberaalit» sopimusehdot paitsi ilmauksen »uteslutande förlagsrätt», jonka hän tulkitsi teoksen täydelliseksi omistusoikeudeksi. Lisäksi hän vaati sopimukseen maininnan painoksen enimmäiskoosta.192Topelius–Bonnier 7.3. ja 23.3.1889 sekä Bonnier–Topelius 14.3.1889. Topeliuksen kirjeestä 7.3.1889 käy ilmi, että G. W. Edlund yritti yhä hankkia kirjan julkaisuoikeudet Suomessa, mutta Topelius oli päättänyt antaa kirjan Bonnierille. Topelius katui »kokemattomuuttaan» ja »harkitsemattomuuttaan» annettuaan muutamaa vuosikymmentä aiemmin ruotsalaiskustantajalle täyden omistusoikeuden Välskärin kertomuksiin ja kokoelmaan Läsning för barn. Bonnier palautti Topeliukselle niiden oikeudet kirjailijan koottujen teosten laitosta varten kirjeessä, joka on päivätty 2.4.1889. Bonnier allekirjoitti sopimuksen 14. ja Topelius 23. maaliskuuta. Sopimuksen mukaan teos painettaisiin samassa formaatissa ja samalla kirjasimella kuin Vinterqvällar ja painos olisi enintään 8 000 kappaletta. Palkkion suuruudeksi sovittiin 200 kruunua 16-sivuiselta arkilta mutta enintään 10 000 kruunua koko teoksesta. Painovalmis käsikirjoitus lähetettäisiin myöhemmin ja viimeistään juhannukseen 1889 mennessä. Topelius saisi tarkistusvedoksen (taitettu oikolukuvedos) ennen painatusta sekä 25 vapaakappaletta. Bonnierilla oli oikeus myydä kirjaa Suomessa, mutta käännösoikeudet jäivät Topeliukselle.193»1889 Kontrakt till Planeternas skyddslingar», Topelius, Brev. Korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX:1. Alkuperäisestä asiakirjasta on kaksi samasanaista kappaletta Kansalliskirjastossa Helsingissä (NB Coll. 244.113) ja Bonnierin arkistossa Tukholmassa. Kirjan laajuus oli 42 arkkia, ja kokonaispalkkioksi tuli näin 8 400 kruunua.

130 Topeliuksen ensimmäinen ehdotus alaotsikoksi oli »en tids- och själsstudie», jonka hän muutti pian muotoon »tids- och karaktersstudie».194Topelius–Bonnier 17.1. ja 23.3.1889. Bonnierin mielestä oli kuitenkin toivottavaa, että lajityyppi, historiallinen romaani, tuotaisiin esiin ja alaotsikosta kävisi ilmi aikakausi – näin ollen: »En karaktersstudie från Dr K tid».195Bonnier–Topelius 22.1. ja 2.4.1889. Topelius esitti vastaukseksi ehdotusten yhdistämistä lopulliseksi alaotsikoksi En tids- och karaktersstudie från Drottning Kristinas dagar, (suom. Ajan- ja luonteenkuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta) ja selitti, ettei mielellään jättäisi »ajankuvausta pois, koska se on olennainen lähtökohta». Hän perusteli:

131 Se on minun tapani kirjoittaa historiaa. Jätän täydellisten faktojen järjestelyn historioitsijoille ja korkeamman luokan spesialisteille ja asetan omaksi tavoitteekseni tuoda esiin ihmisiä, löytää menneestä ajasta elävä elämä. Se ei ole mahdollista ottamatta vapauksia yksityiskohdissa ja täydentämättä, tietyin rajoituksin, tosiallista totuutta kuvitteellisella. Myönnän, että tämä puolestaan, tieteellisestä näkökulmasta, on haitallista ja luvatonta ja sen tulisi ehdottomasti herättää arvostelua. Mutta ei juuri ole muuta keinoa tehdä historiasta elävää, sillä ilman ihmisiä se on kuollutta. Onko P. S:n [suom. T. T:n] kaltaisesta tutkielmasta sitten mihinkään, se riippuu näin ollen siitä, onko 1) aika ja 2) sen jälkeen ihmiset kuvattu todenmukaisesti.196Topelius–Bonnier 17.4.1889. Ks. myös Bonnierin vastauskirje 24.4.1889.

132 Teosta muokatessaan Topelius käytti lähtökohtanaan Nya Dagligt Allehandan pienen painoksen jatkokertomusta, joka oli taitettu kirjamuotoon. Hän teki muutoksia suoraan painettuun tekstiin, mutta koska häneltä puuttui »useampikin numero» siksi, että sensuuri oli takavarikoinut ne Suomessa, hänen oli pakko käyttää käsin kirjoitettua tekstiä painetun tukena, joko käsikirjoituksen tai Finlandissa julkaistun jatkokertomuksen perusteella. Topelius sai muokkaukset loppuun maaliskuussa. Hän allekirjoitti sopimuksen 23. maaliskuuta, ja samana päivänä hän lähetti kaksi ensimmäistä osaa kirjattuna ristisiteenä Tukholmaan. Kolmas osa oli myös valmis, mutta se lähetettiin ilmeisesti vasta huhtikuun puolivälissä.197Topelius–Bonnier 23.3. ja 17.4.1889. Jälkimmäisessä kirjeessä Topelius ilmoitti, että sensuuri oli reagoinut takavarikoiduissa numeroissa »joihinkin keisariin kohdistuneista attentaateista kertoviin uutisiin ja sellaiseen». Tekstikriittisessä selonteossa kuvataan tarkemmin muokattua käsikirjoitusta ja Topeliuksen kirjapainokseen tekemiä muutoksia. Topelius sai tarkistusvedokset, jotka hän oikoluki kevään, kesän ja syksyn aikana 1889.198Bonnier–Topelius 24.4.1889; Topelius–Bonnier 9.5., 4.9. ja 8.9.1889 sekä Topelius–Karl Otto Bonnier 14.5.1889. Bonnier oli tilannut Saksasta uuden kirjasintyypin yksinomaan Tähtien turvatteja varten, ja Topeliuksen mielestä se oli »terävä ja selkeä».199Bonnier–Topelius 2.4.1889 ja Topelius–Karl Otto Bonnier 14.5.1889.

133 Bonnierin kirjapainos romaanista Planeternas skyddslingar ilmestyi aluksi seitsemänä vihkona, jotka maksoivat Ruotsissa 1 kruunun kappale ja Suomessa 1 markan ja 40 tai 50 penniä.200Monissa lehdissä julkaistujen ilmoitusten mukaan, ks. esim. Nya Dagligt Allehanda 5.6., Finland 11.6. ja Tammerfors Aftonblad 6.8.1889. Ensimmäinen vihko saapui kirjakauppoihin kesäkuun alussa ja viimeinen lokakuun lopussa 1889.201Svenska Dagbladetissa 1.6., Wasa Tidningissä 9.6., Wiborgsbladetissa 28.11. ja Aftonbladetissa 30.11.1889 julkaistujen ilmoitusten ja uutisten mukaan. Vihkojen kannet oli kuvittanut Jenny Nyström (1854–1946), ja niissä kuvataan romaanin toisen osan kohtausta, jossa Bennu kertoo Kristiinalle ja Hagarille Breitenfeldin taistelun voitosta. Kuvaa reunustaa tähtitaivas ja banderolli, johon on kirjoitettu romaanin nimi. Oikealla puolella näkyy mitali, jossa kuningatar on kuvattuna profiilissa päässään laakeriseppelin koristeltu kypärä, musketti, saappaat, kalpa, hansikkaat, muutama kirja ja asiakirja (ks. jäljempänä). Topeliuksen mukaan aihe »on hyvin tavoittanut ’kolmikon’ tilanteen», ja hän lisäsi: »Sehän on toteutettu niin kuin nimilehden vinjetiltä sopii vaatia.»202Topelius–Bonnier 2.8.1889. Ks. myös Bonnier–Topelius 2.4.1889.

134 Kirjapainoksen sidotut kappaleet olivat kustantamon runsaasti koristelluissa kluuttikansissa ja saapuivat kirjakauppoihin sekä Ruotsissa että Suomessa joulukuussa 1889 (ks. tekstikriittinen selonteko). Bonnier oli sidotuttanut teosta sekä yksi- että – »niille, joista kaikki kolme osaa yksissä kansissa tuntuu ehkä hankalalta käsitellä» – kaksiosaisena (kolmas osa erillään). Yksi kappale kahtena kustantamon kluuttikansiin sidottuna niteenä maksoi Ruotsissa 9 kruunua; yksiosaisena todennäköisesti 8 kruunua 50 äyriä. Suomessa hinta vaihteli: kirjakauppojen ilmoituksissa hinnaksi on mainittu 11 markkaa 90 penniä, 12 markkaa 75 penniä ja 8 kruunua 50 äyriä, mutta niteiden määrä ei käy niistä yksiselitteisesti ilmi.203Bonnier–Topelius 26.11.1889. Ruotsin hintatiedot mm. Aftonbladetissa 5.12., Härnösandspostenissa 7.12. ja Svenska Dagbladetissa 9.12.1889 sekä Svea. Folk-kalender för 1890:ssa (1889) julkaistujen ilmoitusten mukaan. Suomen hintatiedot Hufvudstadsbladetissa 15.12., Wasabladetissa 4.12. ja Fredrikshamns Tidningissä 4.12.1889 julkaistujen ilmoitusten mukaan.

135 Topelius kuvaili vaikutelmaansa kokonaisesta, »aikamoisen tuhdista» kirjapainoksesta nähdessään sen kirjakaupassa joulumarkkinoiden alla Bonnierille marraskuun lopulla lähettämässään kirjeessä: »Jos lukija ei muuta saa, ainakin sivuja.»204Topelius–Bonnier 22.11.1889. Kun Topelius kysyi maaliskuussa 1890 kirjapainoksen myynnistä, Bonnier vastasi, että se »oli joulun alla oikein tyydyttävä. Nythän on hiljaista aikaa.»205Topelius–Bonnier 14.3.1890 ja Bonnier–Topelius 18.3.1890. Topeliuksen elinaikana teoksesta ei julkaistu uusia painoksia.

Myöhemmät painokset: Stjärnornas kungabarn

143 Topeliuksen kuoltua Planeternas skyddslingar ilmestyi nimellä Stjärnornas kungabarn, ensin vuosina 1899–1900 sekä osana Bonnierin ja Edlundin kustantamon julkaisemaa kokoelmaa Samlade skrifter että Bonnierin erillisenä painoksena. Bonnier ja Schildts julkaisivat kokoelmasta Samlade skrifter uuden painoksen vuonna 1920 ja Schildts vuonna 1935. Tuntuvasti lyhennetty laitos, johon Paul Nyberg oli kirjoittanut jälkisanat, ilmestyi vuonna 1954 Lindqvists och Söderströms -kustantamon »De goda böckerna» -sarjassa. Vuonna 1984 siitä tehtiin äänikirja (Talboks- och punktskriftsbiblioteket i Sverige, julkaistu digitaalisesti vuonna 2009).

144 Teoksen nimi on myöhemmissä painoksissa Topeliuksen julki lausumasta toiveesta Stjärnornas kungabarn: asiakirjaan »Dispositioner och råd för efterlefvande» tekemässään, koottujen teostensa postuumia laitosta koskevassa lisäyksessä Topelius on merkinnyt: »Planeternas Skyddslingar (pitäisi olla: Stjernornas Kungabarn)».210SLSA 801.4. Lisäyksen päiväykseksi on merkitty 10. marraskuuta 1894. Uusi nimi esiintyy kuitenkin ensimmäisen kerran kirjeessä, jonka Topelius lähetti Frederik Winkel Hornille elokuussa 1889 – tanskan kielellä. Topelius vastusti kirjan tanskantajan nimiehdotusta »Fra Dronning Kristinas Ungdom» sillä perusteella, että se »rönsyilee epämääräisyyksiin».211Frederik Winkel Horn–Topelius 27.7.1889 ja Topelius–Winkel Horn 6.8.1889. Hän kaipasi nimeä, joka ruotsinkielisen tavoin rajaisi aihetta ja toisi esiin kirjan erityisen sisällön. Hän antoi kolme uutta nimiehdotusta, joista yksi oli »Stjernenes Kongebörn», ja korosti, että »koko kirjan lähtökohtana on se, että 1600-luvulla uskottiin tähtien vaikutukseen».212Topelius–Frederik Winkel Horn 6.8.1889. Tanskankieliseksi nimeksi tuli kuitenkin Fra Dronning Kristinas Ungdomstid; ehkä Topeliuksen kirje ei ehtinyt ajoissa ennen painatusta, ks. Winkel Horn–Topelius 10.8.1889. Nimenmuutoksesta, vrt. Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 531 ja Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 215.

Käännökset

145 Planeternas skyddslingar on käännetty kerran tanskaksi ja kaksi kertaa suomeksi. Kirjan tanskannos, Frederik Winkel Hornin kääntämä Fra Dronning Kristinas Ungdomstid. Et Tids- og Karakterbillede, ilmestyi Philipsenin kustantamon julkaisemana Kööpenhaminassa vuonna 1889. Ensimmäisen suomennoksen, Tähtien turvatit. Aika- ja luonnekuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta, teki Theodolinda Hahnsson, ja se ilmestyi vihkoina Edlundin kustantamon julkaisemana vuosina 1890–1892; toisen, Tähtien turvatit. Ajan- ja luonteenkuvaus kuningatar Kristiinan ajoilta suomensi Aune Brotherus, ja se kuului WSOY:n vuonna 1930 julkaisemaan kokoelman Samlade skrifter suomennokseen Kootut teokset. Brotheruksen suomennoksesta on ilmestynyt uusia painoksia vuoteen 1995 saakka (8 painosta).213Suomenkieliset nimet ovat suoria käännöksiä vuoden 1889 painoksen nimestä. Toimittaja on käyttänyt käännösten selvittämisessä apuna Birgit Lunelund-Grönroosin laatimaa Topeliuksen julkaistujen kirjoitusten bibliografiaa (1954) sekä Suomen kansallisbibliografian Fennican ja Ruotsin valtakunnallisen LIBRIS-kirjastojärjestelmän tietoja. Suomenkieliset sitaatit tässä tekstissä ovat Brotheruksen suomennoksesta (kääntäjän huomautus).

Aikalaisvastaanotto

Vastaanotto vuosina 1900–1950

164 Topeliuksen ensimmäisen elämäkerran kirjoittanut Eliel Vest käsittelee Tähtien turvatteja vuonna 1905 ilmestyneessä teoksessaan samalla vertailevalla otteella kuin 1880-luvun kirjallisuusarvostelijat. Romaani tavallaan täydentää Välskärin kertomuksia, joka sivuuttaa Kristiinan aikakauden, mutta teoksilla on useita yhteisiä aiheita ja teemoja. Historia nousee vähintäänkin yhtä keskeiseen asemaan, ja Vest korostaa erityisesti sotahistoriaa mutta muistaa huomauttaa, ettei Topelius ihannoi sotaa. Topelius suhtautuu sotaan väistämättömänä pahana, jolla ei ole muuta järkevää tavoitetta kuin kieltää itsensä. Myös mystinen, yliluonnollinen aines on tuttua aiemmasta romaanisarjasta, jonka tavoin sillä on tässäkin teoksessa vain symbolinen tehtävä. Tähtien turvateissa on lisäksi havaittavissa »sama ideoiden runsaus, sama totuudenjano, sama omistautuminen elämän ihanteellisille mahdeille, sama voimakas myötätunto tavallisen kansan lapsia kohtaan». Vestin mielestä Topelius oli kehittynyt kahdella osa-alueella: henkilöt olivat psykologisesti aiempaa uskottavampia, ja »romanttinen liioittelu» oli saanut väistyä kuvauksen »ihanteellisuuden» tippaakaan kärsimättä.231Eliel Vest, Zachris Topelius 1905, s. 392–395.

165 Bernhard Estlander päättää Zacharias Topelius hundraårsminne 1918 -juhlateoksessa julkaistun, Topeliusta historioitsijana käsittelevän artikkelinsa tiiviiseen arvioon Tähtien turvateista. Topeliuksen historiallinen perehtyneisyys ja romaanin historiallinen aines tekee häneen selvästi suuren vaikutuksen. Kristiinan kuvaus ihmisenä ja hallitsijana on »nerokas». Taistelukohtauksissa ei enää seurata – kuten monin paikoin Välskärin kertomuksissa – Anders Fryxellin kuvauksia teoksesta Berättelser ur Svenska Historien, vaan ne perustuvat omiin tutkimuksiin, Estlander kertoo harhaanjohtavasti. Sionistista liikettä »kuvataan vankalta historialliselta perustalta». Hän kuitenkin toteaa, ettei romaanista tule koskaan yhtä suosittua kuin Välskärin kertomuksissa, koska romaanin sommittelussa (faktan ja fiktion epäsuhta), teemassa (vaisu isänmaallisuus) tai kerronnassa (epäselvä päämäärä) on jotain vialla. Hän arvioi, että puhtaasti historiallinen kuvaus ilman fiktiivistä ainesta olisi kenties osoittautunut arvokkaammaksi.232Estlander, »Topelius som historiker» 1918, s. 146 f. Vrt. alaluku »Topeliuksen lähteet».

166 Valfrid Vasenius kertoo vuonna 1930 julkaistussa Topelius-elämäkertansa kuudennessa osassa romaanin synty- ja julkaisuhistoriasta käyttäen lähteenään Topeliuksen ja Bonnierin kirjeenvaihtoa. Lisäksi Vasenius analysoi romaanin teemaa ja aiheita. Hänen mielestään Topelius jätti käsittelemättä Kristiinan hallituskautta Välskärin kertomuksissa siksi, että ajanjakso sopi huonosti yhteen romaanisarjan kahden pääteeman »ihanteellisen isänmaallisuuden» ja yhteiskuntaluokkien välisten ristiriitojen kanssa. Topelius kuitenkin kirjoitti myöhemmin Kristiinasta kertovan romaanin ensinnäkin siksi, ettei hän enää 1880-luvulla osallistunut aktiivisesti »taisteluun kansakunnan elintärkeiden etujen puolesta», eikä hänen näin ollen tarvinnut korostaa isänmaallista teemaa, ja toisaalta hän oli alkanut kiinnostua »yksityishenkilöiden persoonien analysoinnista». Tähtien turvatit on Vaseniuksen mukaan suurelta osin enemmän historiaa kuin novellitaidetta, ja hän toteaa, että historialliset kuvaelmat ovat tässä paljon selvemmin irrallaan fiktiivisestä juonesta kuin Välskärin kertomuksissa. Tähtien turvateissa keskeisellä sijalla on uskonnon ongelma mutta täysin eri muodossa kuin romaanisarjassa. Tässä Topelius ottaa kantaa 1880-luvulla esiintynyttä uskonnollista välinpitämättömyyttä vastaan.233Valfrid Vasenius, Zachris Topelius VI 1930, julkaisuhistoriasta s. 350–356, teemoista s. 376–381.

167 Ruth Hedvall tuo vuonna 1942 julkaistussa esseessään esiin, että Hagarin lapsuuden ja tiedonjanon kuvaus perustuu Suomen ensimmäiseen naispuoliseen filosofian maisteriin Emma Irene Åströmiin, joka promovoitiin vuonna 1882. Hagarin tiedonkaipuu heijastelee myös Topeliuksen omaa intohimoa, ja romaanin lyyriset kohdat, kuten tähden vaikutuksen kuvaus, lähestyvät Topeliuksen henkilökohtaisinta runoutta. Hedvall korostaa Tähtien turvattien merkitystä »hienoimpana osoituksena hänen [Topeliuksen] kiinnostuksestaan ja ymmärryksestään naisten älyllisyyttä kohtaan».234Ruth Hedvall, »’Emma Irene’ i diktens ljus», Hufvudstadsbladet 27.7.1942; ks. myös alaluku »Naisten oikeus sivistykseen».

168 Yrjö J. E. Alanen toteaa vuonna 1944 julkaistussa, Välskärin kertomusten maagista ja uskonnollista ainesta käsittelevässä artikkelissaan, että Topelius asettaa Tähtien turvateissa maagisen, astrologisen uskon kristinuskon vastapainoksi aivan kuten romaanisarjassakin. Hagarin kehitys – hänen joka uskoi vain kohtalonsa tähteen ja omaan itseensä mutta joutui pettymään ja viimein nöyrtyi Jumalan edessä – osoittaa, ettei usko taikoihin pysty vapauttamaan ihmistä itsekkyyden noidankehästä.235Yrjö J. E. Alanen, Kansamme tien viitoittajia 1944, s. 297 ff.

169 Gösta Attorps on varannut romaanille kokonaisen luvun teoksessaan Ungdomsskeppen (1944) ja tuo erityisesti esiin, kuinka sen sotakuvausten sävy on muuttunut Välskärin kertomuksista. Attorps toteaa, että vanhempi Topelius suhtautuu sotaan aiempaa vakavammin; romaanisarjan kepeys, ja nuorekas, onnellinen tunnelma ovat tiessään. Varsinainen päähenkilö on ratsumies punaisella hevosellaan. Samalla tavoin kuin Topelius etsii totuutta sodasta, hän etsii totuutta Kristiinasta ja tämän aikakaudesta mutta ei ole »varteenotettava historioitsija eikä psykologi». Attorps panee merkille, että Topelius esittää Kristiinan Ruotsin ensimmäisenä naisasianaisena. Hän pitää romaania erinomaisena nuortenkirjana sen eloisan ja tunnelmallisen kerronnan ansiosta sekä siksi, että siitä puuttuu Välskärin kertomusten »tahattoman parodinen puoli», joka huvittaa vain aikuista lukijaa. Attorpsin ainoa »vakava» moite, joka kohdistuu Tähtien turvatteihin nuortenkirjana, koskee juutalaisen Ruben Zevin kuvausta. Romaanissa juutalaiset joutuvat silmittömän väkivallan kohteeksi ja tekijät jäävät rankaisematta, mitä hän luonnehtii osuvaksi ja ajankohtaiseksi, mutta yhtäläisyydet Topeliuksen välittämästä kuvasta Zevistä »maailmanpolitiikan herrana» ja samankaltaisten, 1940-luvulla vallinneiden käsitysten välillä, eivät ole hänen mieleensä. Attorps kuitenkin toteaa, ettei Topeliuksen kuvauksessa Zevistä varmaan liene mitään antisemitististä, vaan romaanihahmon syntyyn ovat vaikuttaneet Topeliuksen oma viehtymys mystiikkaan ja luultavasti myös vanhemmasta »sensaatiokirjallisuudesta» omaksutut esikuvat.236Attorps, Ungdomsskeppen 1944, s. 98, 101, 104 ff.

170 Topeliuksen tyttärenpoika, historioitsija Paul Nyberg kertoo vuonna 1949 ilmestyneessä elämäkerrassaan romaanin synnystä ja julkaisusta, mutta kronologiassa sekä jatkokertomusten ja kirjapainoksen eroissa esiintyy virheitä. Hän arvelee idean Tähtien turvatteihin juontaneen juurensa Topeliuksen kiinnostuksesta Kristiinaan henkilönä, ja hän pitää Ruth Hedvallin tavoin Hagarin hahmon esikuvina sekä Emma Irene Åströmiä että Topeliusta itseään. Nybergin mielestä Topelius on kuvannut »omaa jakautunutta olemustaan» sisarusten Hagarin ja Bennun hahmossa.237Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. [516]–537; itse romaania käsitellään sivulta 525 alkaen ja sen vaikutteita sivuilla 529–534.

Myöhempi vastaanotto

171 1900-luvun puolenvälin jälkeen puolisen tusinaa tutkijaa on paneutunut syvemmin Tähtien turvatteihin. Näistä tutkielmista kolme on väitöskirjoja, jotka keskittyvät osittain tai kokonaan tähän romaaniin.

172 Väitöskirjassaan Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa (1968) Mauri Noro tarkastelee Topeliuksen historianfilosofiaa ja kaitselmukseen liittyviä näkemyksiä sekä Hegelin vaikutusta Välskärin kertomusten ja kirjailijan myöhemmän tuotannon perusteella. Tähtien turvatit ei ole Noron pääasiallisia tutkimuskohteita, mutta hän toteaa, että teoksen keskeisiä teemoja ovat sota ja rakkaus, että punaisen hevosen ratsastaja näyttäytyy eräänlaisena Weltgeistina, maailmanhenkenä, joka vaikuttaa historiallisten tapahtumien taustalla, ja että romaani välittää sodan merkityksestä maailmanhistorian kehityksessä toisenlaisen kuvan kuin Välskärin kertomukset.238Noro kiinnittää huomiota siihen, että romaanisarjassa esiintyvä käsitys sodasta uudistavana voimana (ks. esim. toista kertomusta edeltävä kehyskertomus, ZTS VII, s. 77 f.) ainoastaan vilahtaa ohi Tähtien turvateissa (»Vulgata», I:18), mutta muuten vallitsee näkemys, että sota on ihmiskunnan vitsaus. Toinen ero romaanisarjaan näkyy siinä, ettei tässä enää esiinny naiivia ja mahdollisesti Hegeliin pohjautuvaa uskoa siihen, että tulevaisuuden sodat ovat aiempaa humaanimpia (vrt. ZTS VII, s. 77) (Noro, Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa 1968, s. 44, 103–110; ks. myös s. 45 f.).

173 Maija Lehtonen on analysoinut lukuisissa 1980- ja 1990-luvuilla kirjoittamissaan artikkeleissa monipuolisesti Topeliuksen kaunokirjallista tuotantoa ennen kaikkea kirjallisuustieteen näkökulmasta. Vuosina 1990 ja 1995 julkaistuissa artikkeleissaan hän käsittelee ohimennen Tähtien turvattien raamatullista ja runebergiläistä intertekstuaalisuutta sekä kauhuromanttista ainesta239Lehtonen, »Intertextualitet i Topelius’ berättelser» 1990, s. 56, 70 ja »Den topelianska världsbildens mörka sida» 1995, s. 19, 21; raamatullisesta intertekstuaalisuudesta ks. myös Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 239–242. ja tarkastelee vuonna 1987 julkaistussa artikkelissaan perusteellisemmin romaanin pessimististä maailmankuvaa ja historianäkemystä. Lehtosen mielestä maailmankuvalle on ominaista kosminen kylmyys, eikä romaani käsittele enää yksinomaan Suomen historiaa kuten Välskärin kertomukset vaan koko maailmanhistoriaa. Hän arvostelee Hagarin uskonnollista kääntymystä romaanin lopussa »epädogmaattiseksi ja varsin väkinäiseksi».240Lehtonen, »’Tidens rätta väsende är evig ungdom.’ Om tiden i Topelius’ berättelser» 1987, s. 372 ff.; artikkeli julkaistiin alun perin suomeksi Parnassossa vuonna 1984. Ks. myös alaluku »Kerronta ja historianäkemys». Myöhemmässä artikkelissaan vuodelta 1997 Lehtonen analysoi romaania aiempaa syvemmin. Historianäkemyksen lisäksi hän nostaa esiin yhtenä teemana rahan mahdin, Topelius näkemyksen Kristiinasta, romaanin uskonnollisen sanoman ja Hagarin »feministisenä sankarittarena».241Lehtonen, »Synkkenevä menneisyys. Välskärin kertomuksista Tähtien turvatteihin» 1997, s. 401–405; ks. myös artikkelin muokattu versio antologiassa Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 201–217; Lehtonen palaa rahan mahtiin Topeliuksen ajalle tyypillisenä teemana artikkelissaan »Mammons makt» vuodelta 1999, ks. s. 260 ff. Lehtosen Topelius-artikkelit on koottu muokattuina antologiaan Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita (2002), ja siinä hän toteaa, että Tähtien turvatit ei sopinut romaanin ilmestyessä 1880-luvun lopulla kirjallisuudessa vallinneeseen realistiseen suuntaukseen. Se on kuitenkin osoitus Topeliuksen uusiutumiskyvystä kirjailijana.242Lehtonen, Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 217.

174 Monografian Idyll och hot. Zacharias Topelius – hans politik och idéer (2000; suom. alkuteos 1998) Tähtien turvatteja käsittelevässä luvussa Matti Klinge nostaa esiin rauhanliikkeen ja naisliikkeen kahtena aatevirtauksena, joita voidaan pitää romaanin teemana maailmanhistorian olemusta koskettelevien pohdintojen rinnalla. Erityisen merkittävänä Klinge pitää Hagarin ja Kristiinan keskustelua sanasta doxa romaanin toisessa osassa (luku 7, kappale 423–435).243Klinge, Idyll och hot 2000, s. 343–[349]; luku on julkaistu alun perin suomenkielisenä artikkelina juhlajulkaisussa Album amicorum 1986 (»Naisia kirjastossa. Mitä merkitsee doxa?»). Ks. myös alaluku »Naisen oikeus sivistykseen».

175 Nils Erik Forsgård väitteli vuonna 1998 historian tohtoriksi tutkielmallaan I det femte inseglets tecken. En studie i den åldrande Zacharias Topelius livs- och historiefilosofi, jossa hän kutsuu aateromaani Tähtien turvatteja Topeliuksen »suureksi ajatussynteesiksi». Romaanissa yhdistyvät vanhan Topeliuksen ajattelun kaksi kantavaa elementtiä: ajatus tuhatvuotisesta valtakunnasta (millennarismi eli kiliasmi) ja antisemitistinen providentialismi.Asettamalla teoksen laajempaan viitekehykseen, johon sisältyy aikakauden uskonnollinen ja yhteiskunnallinen ilmapiiri sekä Topeliuksen myöhemmässä kirjallisessa tuotannossa esiintyvät ajatuskulut, Forsgård esittää johtopäätöksen, että Topelius uskoi 1870-luvulta lähtien ihmiskunnan elävän lopun aikojen kynnyksellä. Juutalaiset kollektiivina olivat hänen kristillis-eskatologisen ajatusrakennelmansa keskeinen osa: toisaalta he olivat osoitus »epäkansallisista, kosmopoliittisista, Kristuksen kieltävistä ja materialistisista voimista», jotka todistivat Antikristuksen läsnäolosta nykyajassa, ja toisaalta Kristuksen toinen tuleminen oli mahdollista ainoastaan siinä tapauksessa, että juutalaiset kollektiivina kääntyisivät kristinuskoon ja palaisivat Palestiinaan. Tähtien turvateissa Topeliuksen kaksijakoinen suhtautuminen juutalaiseen kansaan henkilöityy Ruben Zevin hahmossa. Romaanin tapahtumat sijoittuvat 1600-luvulle, mutta uskonnollinen tematiikka heijastaa tilannetta Topeliuksen omalla aikakaudella, ja romaania tulee Forsgårdin mielestä lukea puheenvuorona sen aikaisessa juutalaiskysymyksestä käydyssä keskustelussa.244Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 208 f., 214, 232, 235 f. Forsgård kertoo myös lyhyesti romaanin synnystä, muista kaunokirjallisista teoksista mahdollisesti otetuista vaikutteista ja joistakin lähteistä, joita Topelius oli historiankuvauksissaan käyttänyt, sekä käsittelee kolmen päähenkilön luonnetta ja kehitystä. Hän toteaa, että romaani käsittelee oman identiteetin etsimistä ja kristillinen rakkaus ja itsekkyys asetetaan vastakkain. Kun Hagar tunnustaa päätösluvussa rakkautensa Kristukseen ja aloittaa näin uuden elämän, se »vastaa täysin Topeliuksen yleistä elämänfilosofiaa» (ibid., s. 214–220, 225–230). Ks. myös alaluku »Sota, juutalaiset ja lopun ajat».

176 Artikkelissaan »Topelius, Orienten och islam» (1998) Forsgård toteaa, että Topelius suhtautui islamiin ja arabikansoihin kielteisesti ja pessimistisesti (mahdollisesti Hegelin vaikutuksesta), samalla kun hänellä oli vahvasti romantisoitu kuva Itämaista. Tähtien turvattien orientalistinen aihepiiri on yksi osoitus hänen aikakaudelle ominaisesta viehtymyksestään kaikkeen itämaiseen, erilaiseen ja mystiseen. Konstantinopolin kuvaus on hovielämää lukuunottamatta »yksioikoista ja epätarkkaa» – Topelius on hakenut »pikemminkin unelmaa kuin arkea».245Forsgård, »Topelius, Orienten och islam» 1998, s. [143] ff.

177 Teologi Anna-Kaisa Inkala väitteli vuonna 2012 tohtoriksi poikkitieteellisellä tutkielmallaan Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus. Zacharias Topeliuksen romaani Tähtien turvatit ja sen kontekstit. Väitöskirja, jossa Tähtien turvatteja tarkastellaan niin teologisesta, kirjallisuustieteellisestä kuin filosofisesta näkökulmasta, on tähän mennessä laajin romaanista laadittu tutkielma, ja siinä tutkitaan Topeliuksen käsitystä uskonnoista, aatteista ja kristillisestä rakkaudesta sellaisina kuin ne romaanissa esiintyvät. Keskipisteessä on teoksen luterilainen teologia ja sen suhde muihin uskontoihin, naisasiaan sekä rakkauden sanomaan. Lisäksi Inkala analysoi päähenkilöitä häpeäteorian ja Kierkegaardin eksistenssitasoja koskevan teorian pohjalta. Inkala pitää aiemman tutkimuksen lailla (Klinge, Forsgård) romaania synteesinä iäkkään Topeliuksen ajattelusta, jossa pasifismi ja feminismi yhdistyvät hänen kristilliseen maailmankatsomukseensa. Romaani vahvistaa käsitystä Topeliuksen myönteisestä asennoitumisesta naisasiaan, ja Inkala huomauttaa, etteivät hänen näkemyksensä kysymykseen vastanneet kirkolliskonservatiivien kantaa, vaikka hän muutoin olikin heidän puolellaan. Inkala tulkitsee romaanin ennen kaikkea kannanotoksi Suomessa 1880-luvulla vallinneeseen konservatiivien ja liberaalien väliseen yhteiskunnalliseen ja kirkolliseen kiistaan, ja kyseenalaistaa Forsgårdin tulkinnan romaanista antisemitistisenä ja kristillis-teologisena puheenvuorona juutalaiskysymyksestä tuolloin käydyssä keskustelussa. Romaanin keskeinen sanoma on rakkaus Jumalaan, jonka ihminen voi löytää Kristuksen kautta.246Inkala, Uskonnot, aatteet ja Jumalan rakkaus 2012, s. 224, 266 ff., 270, 275 f.; ks. myös alaluvut »Kristillinen rakkauden imperatiivi» ja »Sota, juutalaiset ja lopun ajat». Inkala on esitellyt väitöstutkimustaan vuonna 2015 julkaistussa artikkelissaan »Juutalaisia kasvoja», joka keskittyy romaanin kristilliseen filosofiaan ja sen tapaan kuvata juutalaisuutta. Lisäksi hän on tutkinut Topeliuksen ajatuksia kasvatuksesta ja koulutuksesta myöhemmässä, vuonna 2019 julkaistussa artikkelissa »Itsekasvatuksen teema Topeliuksen Tähtien turvateissa» 2019; ks. myös samassa antologiassa julkaistu Timo Jantusen artikkeli »Tähtien turvatit – satu sodasta ja rakkaudesta».

178 Muutama tutkija on lisäksi sivunnut Tähtien turvatteja tutkielmissaan, jotka käsittelevät laajempia teemoja Topeliuksen tuotannossa tai muissa yhteyksissä: Gunnar E. Rancken narratologisessa tutkielmassaan Zachris Topeliuksen kuvakielestä ja faabeleista (1968); Bo Lönnqvist yhdessä tutkielmansa De andra och det annorlunda (1996) luvussa, joka käsittelee Topeliuksen tapaa kuvata joulua;247Bo Lönnqvist, De andra och det annorlunda 1996, ks. sivut 60 f., 64 luvussa »Topelius och julen». Hannu Syväoja toisaalta väitöskirjassaan »Suomen tulevaisuuden näen» (1998), joka käsittelee nationalismia suomalaisissa 1800-luvulla tai 1900-luvun alussa julkaistuissa historiallisissa romaaneissa ja novelleissa, ja toisaalta vuonna 1999 julkaisemassaan artikkelissa suomalaisuudesta Topeliuksen historiallisissa kertomuksissa;248Hannu Syväoja, »Suomalaisuus Sakari Topeliuksen historiallisissa romaaneissa» 1999, ks. s. 59, 61. ja Teuvo Laitila yhdessä teoksensa Uskonto, isänmaa ja antisemitismi (2014) luvussa, joka käsittelee asennoitumista juutalaisiin Tähtien turvateissa.249Laitila, Uskonto, isänmaa ja antisemitismi 2014, s. 75–79; ks. myös alaluku »Sota, juutalaiset ja lopun ajat».

179 Armo Nokkala mainitsee tolstoilaista ajattelua Suomen aatehistoriassa käsittelevässä väitöskirjassaan Tolstoilaisuus Suomessa (1958), että Tähtien turvattien sotateeman taustalla saattaa olla vaikutteita Tolstoin Sodasta ja rauhasta (ven. alkuteos 1868–1869). Topeliuksen kirjakokoelmaan kuului teoksen ruotsinnos vuodelta 1886. Nokkala kuitenkin huomauttaa, ettei Tolstoi ollut samaa mieltä romaanin näkemyksestä, että ihmisten ponnistelut sodan hävittämiseksi maailmanhistoriasta jäävät turhiksi.250Nokkala, Tolstoilaisuus Suomessa 1958, s. 198 f., 366; Museoviraston luettelo Topeliuksen omistamista kirjoista. Mauri Noro huomauttaa, että on mahdotonta selvittää, milloin Topelius hankki Sodan ja rauhan, eikä hänen mielestään Tähtien turvateissa ole havaittavissa suoria vaikutteita Tolstoilta (Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa 1968, s. 108 f.). Väitöskirjassaan Strindbergs Kristina (1988), joka käsittelee Strindbergin käyttämiä historiallisia lähteitä näytelmäänsä Kristina (1904) varten, Ola Kindstedt huomauttaa, että kuningattaren despotismia korostetaan Tähtien turvateissa painokkaammin kuin missään muussa 1900-lukua edeltäneessä historiaa käsittelevässä tai kaunokirjallisessa teoksessa.251Ola Kindstedt, Strindbergs Kristina 1988, s. 80. Kindstedt on tutkinut Kristiinasta välitettyä kuvaa noin neljästäkymmenestä 1600-luvun jälkipuoliskon ja 1800-luvun lopun välillä ilmestyneestä teoksesta, joista Strindberg on saattanut hankkia aineistoa draamaansa, ks. ibid., s. 60–68. Monet teoksista olivat myös Topeliuksen lähteenä, mm. Fryxellin Berättelser ur Svenska Historien 6–12 (1833–1843), Geijerin Svenska folkets historia III (1836) ja Whitelocken päiväkirja (1777).

Yleisteokset

180 Tähtien turvatteja käsitellään viidessä suomalaisessa kirjallisuushistoriallisessa ja yhdessä kulttuurihistoriallisessa yleisteoksessa. Ne mainitaan jäljempänä. Kahdessa yleisteoksessa romaani mainitaan lyhyesti (Kai Laitinen, Finlands litteratur 1988 ja Allan Tiitta, Kansallisgalleria 1996).252Kai Laitinen, Finlands litteratur 1988, s. 90; Allan Tiitta, »Zacharias Topelius» 1996, s. 67. Ruotsalaisissa kirjallisuushistoriallisissa yleiskatsauksissa teos ei yleensä esiinny – se mainitaan korkeintaan esimerkkinä Topeliuksen historiallisista kertomuksista (E. N. Tigerstedt, Svensk litteraturhistoria 1948–1960; Gunnar Tideström, Ny illustrerad svensk litteraturhistoria 1956–1967; Bernt Olsson & Ingemar Algulin, Litteraturens historia i Sverige 1987–2013).253E. N. Tigerstedt, Svensk litteraturhistoria 1948, s. 353 [1960, s. 360]; Gunnar Tideström, Ny illustrerad svensk litteraturhistoria III 1956, s. 487 [1967, s. 494]; Bernt Olsson & Ingemar Algulin, Litteraturens historia i Sverige 1987, s. 271 [2013, s. 244].

181 Finlands svenska litteratur (1917) oli ensimmäinen Suomen ruotsinkielistä kirjallisuutta käsittelevä yleisteos, ja siinä Ruth Hedvall arvioi, ettei Tähtien turvatit yllä taiteellisesti yhtä korkealle tasolle kuin Välskärin kertomukset. Hän pitää itämaisuuden kuvausta romaanissa heikkona mutta arvostaa Hagarin hahmon kuvausta vanhemmille romaaneille harvinaisena »esteettis-älyllisenä tyyppinä».254Ruth Hedvall, Finlands svenska litteratur 1917, s. 208 f. Schildtsin Julkatalog 1918 -luettelossa Hedvall kiittää Topeliuksen tapaa kuvata sekä Hagarin että Kristiinan vahvasti älyllisesti painottunutta sielunelämää (»Idealgestalten i Topelius’ diktning», s. 23).

182 Erik Ekelund tekee yhteenvedon romaanin juonesta, uskonnollisista teemoista ja rakkauden sanomasta Topeliusta käsittelevässä osuudessaan kahdessa 1960-luvulla ilmestyneessä suomalaisen kirjallisuuden yleiskatsauksessa, teoksissa Suomen kirjallisuus (1964) ja Finlands svenska litteratur (1969). Hän lukee Tähtien turvatit Topeliuksen merkittävimpien teosten joukkoon, koska kirjailija on kirjannut siihen »ajattelunsa kaiken viisauden ja pitkän elämänsä kokemukset». Vaseniuksen tavoin (ks. edellä) Ekelund toteaa että romaanin kritiikki uskonnollista välinpitämättömyyttä kohtaan on suunnattu ajan uskonnonvastaisia näkemyksiä vastaan.255Erik Ekelund, »Sakari Topelius» 1964, s. 317 f. ja Finlands svenska litteratur 2 1969, s. 208 f.; tekstien sisältö on jokseenkin identtinen.

183 Topeliuksen »puolittain okkulttinen» usko kaitselmukseen huipentuu valtavaan ja taitavasti kerrottuun historialliseen romaaniin, joka kruunaa hänen kirjailijantyönsä, toteaa Johan Wrede suomenkielisessä kirjallisuushistoriallisessa yleisteoksessa Suomen kirjallisuushistoria (1999).256Johan Wrede, »Zacharias Topelius – Kansallishistorioitsija» 1999, s. 263.

184 Samana vuonna ilmestyneessä teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria Wrede nostaa tien oppineisuuden maailmaan esiin tärkeänä teemana Topeliuksen tuotannossa; »virtuoosimaisimpana» se esiintyy Tähtien turvateissa. Topelius näkee tiedossa kuitenkin demonisen tai faustisen ulottuvuuden: se johdattaa »eroon Jumalasta ja itsekkyyteen ja itsekorostukseen».257Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 330. Nils Erik Forsgård kuvaa samassa teoksessa romaania ja iäkkään Topeliuksen ajatusmaailmaa seikkaperäisemmin ja korostaa jokseenkin samoja näkökulmia kuin väitöskirjassaan (ks. edellä). Hän korostaa, että romaani, jolle on tunnusomaista »pessimistinen ja staattinen elämänfilosofia», on »historianfilosofinen testamentti» ja siihen »huipentuu Topeliuksen elinikäinen toiminta kristinuskon ja kansallisten ihanteiden puolesta».258Forsgård, »Utopisten Topelius» 1999, s. 331 ff., 335 f.

185 Forsgård on huomioinut romaanin myös suomenkielisessä neliosaisessa kulttuurihistoriallisessa yleisteoksessa Suomen kulttuurihistoria (2002). Siinä hän arvioi romaanin kirjallisesti huomattavasti ansiokkaammaksi kuin Välskärin kertomuksia. Hän myös toteaa, että aateromaanin lisäksi Tähtien turvatit on klassinen seikkailuromaani Charles Dickensin, Victor Hugon ja Alexandre Dumas’n tyyliin.259Forsgård, »Zacharias Topelius» 2002, s. 468.

186 Kansainväliselle yleisölle Tähtien turvatteja ovat esitelleet englanniksi Jaakko Ahokas (A History of Finnish Literature 1973) ja George C. Schoolfield (A History of Finland’s Literature 1998). Ahokas toteaa, että monet Topeliuksen historiallisista romaaneista julkaistiin jatkokertomuksina, ja siksi ne ovat epäyhtenäisiä. Hänen kertomuksensa olivat suosittuja ja englantilaisen mallin mukaan täynnä ainesta, josta käytetään nimitystä »romantic extravaganza» – muun muassa salajuonia, noituutta ja alkemiaa. Topelius hyökkäsi Tähtien turvateilla aikansa uskonnonvastaisuutta vastaan tarkoituksenaan osoittaa, kuinka älyllinen omahyväisyys, vallanhimo ja itsekkyys johtavat perikatoon. Viesti kuitenkin enemmän tai vähemmän hukkuu mielikuvituksellisten tapahtumien vilinään.260Jaakko Ahokas, A History of Finnish Literature 1973, s. 50 f. Schoolfield esittää perinpohjaisen tiivistelmän juonesta, ja hänen mielestään romaani sisältää runsaasti mielenkiintoista ainesta mutta myös vähemmän uskottavia tapahtumakulkuja. Benjaminiin ja Ruben Zeviin liittyvä juoni viittaa siihen, että sionistinen liike oli Topeliukselle tuttu, ja havainnollistaa hänen kaksijakoista suhtautumistaan juutalaisuuteen. Schoolfield arvostelee Kristiinan kaksiselitteistä kuvausta, jonka arvelee johtuvan Topeliuksen tavasta käsitellä epäsuorasti kuningattaren »maskuliinisia» piirteitä ja kääntymistä katolilaisuuteen.261George C. Schoolfield, »National Romanticism – A Golden Age?» 1998, s. 342 f.

Merkityt muutokset

199 Seuraavat typografiset muutokset on merkitty digitaaliseen editioon, ja ne näkyvät lukutekstissä, kun näkymävaihtoehdoista on valittu Säännölliset muutokset/Normalisoinnit. Typografisia normalisointeja ei ole merkitty toimittajien tekemien muutosten luetteloon.

200 Lohkolainauksia tai alkuperäispainokseen sisennyksin ladottuja säkeitä edeltävät ja seuraavat lainausmerkit on poistettu. Lainausmerkkien, ajatusviivojen ja välimerkkien keskinäinen järjestys on normalisoitu nykykäytännön mukaiseksi. Tämä koskee pääasiassa välimerkkejä, jotka on sijoitettu alkuperäistekstissä jälkimmäisten lainausmerkkien sisä- tai ulkopuolelle.

201 Ilman lainausmerkkejä tai ajatusviivaa alkavat repliikit on täydennetty ajatusviivalla. Repliikin ja johtolauseen väliset ajatusviivat on poistettu, jos repliikki päättyy välimerkkiin. Ylimääräiset lainausmerkit ja ajatusviivat on poistettu repliikkien lisäksi myös muualta. Puuttuvat lainausmerkit tai ajatusviivat, yleensä ennen repliikin keskelle sijoitettua johtolausetta tai sen jälkeen, on täydennetty. Repliikkiä kuvaavat lainausmerkit on korvattu ajatusviivoilla paitsi kolmannen osan tekstinkohdassa (III:255–260), jossa kertojan kuvaamat repliikit on normalisoitu käyttäen lainausmerkkejä. Perustekstissä nämä repliikit on merkitty osaksi lainausmerkeillä ja osaksi ajatusviivoilla, mutta kerrontateknisesti lainausmerkit ovat soveliaampi ratkaisu.

202 Perustekstissä osa romaanihenkilöiden suoraan lainatuista ajatuksista, joita yleensä seuraa johtolause »tänkte NN vid sig sjelf», on merkitty ajatusviivalla ja osaa ei ole merkitty lainkaan. Tämä on normalisoitu siten, ettei ajatuksia merkitä lainkaan välimerkein.

203 Tuhatluvut on normalisoitu vuosilukuja lukuun ottamatta muotoon 1 000 muotojen 1000 tai 1,000 sijasta. Kahdesta vuosiluvusta on poistettu pilkku tuhansia osoittavan numeron perästä (III:1179).

Kirjaamattomat muutokset

204 Seuraavat painoasun muutokset on tehty ilman erillistä mainintaa.

205 Taukoa tai keskeytystä kuvaavat kaksi pistettä on normalisoitu kolmeksi (...). Jos pisteitä on useampia, ne on jätetty alkuperäiseen asuun. Harvennukset on korvattu kursiivilla. Yhdessä kohdassa typografiset lainausmerkit (“) on korvattu kulmalainausmerkeillä (»), joita käytetään yleisesti perustekstissä.

206 Alaviitteiden viittausmerkkejä on korjailtu siten, että ne juoksevat sivuittain ZTS:n painetun version taiton mukaisesti. Viittauksissa käytetään samoja merkkejä kuin perustekstissä: arabialaisia numeroita sekä yksin- ja kaksinkertaisia asteriskeja. Merkki ***) on kuitenkin korvattu merkillä †).

207 Niissä kohdissa, joissa å:sta, ä:stä ja ö:stä puuttuvat alkuperäistekstissä diakriittiset merkit mutta tarkoitus on selvästikin ollut käyttää niitä eikä a:ta tai o:ta, kirjaimet on korjattu. Sama koskee väärin päin kääntyneitä kirjaimia.

208 Alkuperäistekstissä ensimmäinen otsikon jälkeinen rivi on sisennetty, mutta tässä editiossa sisennys on poistettu (lohkositaattien ja säkeiden jälkeisissä uusissa kappaleissa sisennystä sen sijaan käytetään). Kirjeet, kortit ym. on luettavuuden helpottamiseksi esitetty lohkositaatteina, vaikka ne eivät alkuperäistekstissä eroakaan muista tekstinkohdista.

209 Murtoluvuin esitetyissä kellonajoissa murtoluvun ja kokonaisluvun väliin on lisätty välilyönti (esim. III:1202: klo ½11 → klo ½ 11). Lainausmerkkejä ja välimerkkejä normalisoitaessa välilyöntejä on lisätty tai poistettu tarpeen mukaan. Kun perustekstissä on tavutettu sanoja ilman yhdysviivaa, sananosat on yhdistetty.

210 Kursivoitu pieni kreikan kappa-kirjain, joka on perustekstissä ja muutoksissa painettu kirjasimella ϰ, on esitetty kirjaimella κ (III:1414, 1415).7Unicode-merkkijärjestelmässä κ:n (pienen kappan) koodi on U+03BA ja ϰ:n (kappa-symbolin) U+03F0.

Käsikirjoitus NB Coll. 244.101

212 Käsikirjoitus koostuu yhteen sidotuista 4, 8, 12 ja 20 sivun vihkoista ja käsittää kaikkiaan 456 sivua. Käsikirjoitus on epätäydellinen: osa I puuttuu kokonaan, osasta II puuttuu alusta runsaat neljä lukua (kappaleet 1–304) ja osan III alusta runsaat neljä lukua (kappaleet 1–209) sekä runsaat kolme lukua ennen päätöslukua (kappaleet 1281–1420).

213 Vihkot ovat kellastunutta, ruudutettua konseptipaperia, joka on paikoin vettynyt. Viimeiset kymmenen aukeamaa ovat tummuneet. Useimpien vihkojen sivukoko on noin 37 × 23 cm, muutama vihko on hieman pienempiä. Teksti on kirjoitettu mustalla musteella, samoin omakätiset sivunumerot ulommissa yläkulmissa. Käsiala on melko pientä ja selkeää. Palstat täyttävät puoli sivua sisäreunasta; ulommat reunukset ovat yhtä leveitä kuin tekstirivitkin – luultavasti niihin on varattu tilaa lisäyksille – eikä sisempänä ole reunuksia. Paperissa on läiskiä, ja reunat ovat paikoittain kuluneet ja niitä on teipattu.

214 Säilynyt käsikirjoitus alkaa sivulta 59., teksti vastaa osan II kappaletta 305 (luvun 5 puolivälissä). Sivunumerointia on korjailtu muutamalla sivulla poistojen vuoksi: sivua 170. (poistettu tekstiä) seuraa 169a., sen jälkeen 170., ja muutamaa sivua myöhemmin 173., 174. (poistettu tekstiä), 173a., 174. Toinen osa päättyy sivuun 264., ja siitä alkaa uusi sivunumerointi. Osan III ensimmäisen säilyneen vihkon sivunumero on 43., teksti vastaa kappaletta 210 (alkaen sanoista och jag vore din mor; luvun 5 puolivälissä). Sivun 268. (III:1280; den larmande hopen, trampande under) jälkeen puuttuu 26 sivua (III, kappaleet 1280–1420, eli luvun 23 loppu sekä luvut 24–26). Sivua 268. seuraa 295., jolta alkaa päätösluku »Ett nytt lif». Tekstissä esiintyy kaksinkertaista sivunumerointia: 303., 304., 303a., 304. Käsikirjoituksen viimeisellä sivulla, 310., tekstiä on poistettu ja sivulle on lisätty viittaus muokattuun loppuun, joka on sivulla 310a. (sivun numerointi muutettu lyijykynällä numeroksi 304.).

215 Ensimmäinen merkitty päiväys on 29/1 [1887] (sivu 59.) ja osan II viimeinen päiväys 17/6 87 (sivu 263.). Osan III ensimmäinen päiväys on 30/11 [1887] (sivu 43.) ja viimeinen 23/10 88 (sivut 303a. ja 307.).

Ladontakäsikirjoitus NB Coll. 244.167

225 Käsikirjoitus koostuu suurimmalta osin painetuista ja jossain määrin toisten väliin sijoitetuista käsinkirjoitetuista lehdistä. Ne on sidottu kirjankansiin, joissa on sinikeltainen marmoroitu kansi sekä musta nahkaselkä. Painettujen lehtien sivukoko on noin 20–21 × 11,5 cm. Käsin kirjoitetut lehdet ovat hieman pienempiä, ja niiden koko ja paperi vaihtelee (17–19 × 10–11 cm). Käsikirjoituksen painetut osat on koottu Nya Dagligt Allehandan pienessä painoksessa julkaistusta jatkokertomuksesta, joka on leikattu lehdestä (ks. »Julkaisuhistoria»). Käsin kirjoitetut osat ovat enimmäkseen täydennystä painettuun tekstiin, josta puuttuu joitakin kohtia, ja lisäksi siihen on kirjoitettu uusia lisäyksiä. Pistokokeissa on selvinnyt, että täydennykset on luultavasti kopioitu Finlandin jatkokertomuksesta. Käsin kirjoitetut osat on kirjoitettu mustalla musteella, ja kirjoittajia ovat Topelius itse sekä kaksi vierasta henkilöä (A ja B). Topeliuksen käsialalla laaditut kohdat on kirjoitettu melko pienellä ja selkeällä käsialalla, ja toisen kirjoittamat kohdat isolla ja selkeällä käsialalla siten, että ne näyttävät puhtaaksikirjoitukselta.

226 Käsikirjoituksen laajuus on kaikkiaan 958 sivua: romaanin ensimmäisessä osassa 314 sivua numeroituina [1]–309, toisessa osassa 322 sivua numeroituina [1]–257, ja kolmannessa osassa 322 sivua numeroituina [1]–292.

227 Romaanin ensimmäisen osan käsikirjoitus sisältää painettuja sivuja kappaleen 1063 puoliväliin saakka luvussa 18, »Äfventyr i Böhmen» (käsik. s. [1]–188), lukuun ottamatta yhtä Topeliuksen käsin kirjoittamaa sivun pituista lisäystä. Lisäys vastaa kappaleita 39–43 luvussa 1, »Vinternatt», ja se on lisätty sivujen 14 ja 15 väliselle lehdelle. Sen jäljessä on ohje, että teksti tulee sivulle 14 merkittyyn kohtaan. Kappaleen 1063 puolivälistä käsikirjoitus jatkuu toisen henkilön (A) käsialalla 62:lla käsikirjoitukseen liitetyllä lehdellä. Käsin kirjoitettujen sivujen sivunumero on merkitty sivun ylälaitaan keskelle kuten painetuissakin sivuissa. Sivut on numeroitu 189–309; kolme viimeistä sivua on tyhjiä.

228 Toisen osan käsikirjoitus koostuu pääasiassa painetuista sivuista, mutta joukossa on myös seitsemän lyhyttä käsin kirjoitetuista sivuista koostuvaa osuutta. Niistä viisi ensimmäistä on kirjoittanut toinen henkilö (A), ja ne vastaavat kappaleen 85 lopusta kappaleen 102 alkuun ulottuvaa tekstiosuutta luvussa 2 »I Kolmordens skog» (14 sivun vihko, s. 21–24); luvun 2 kappaleesta 133 kappaleeseen 181 luvussa 3 »Spartanskor» (28 sivua, s. 29–36, viimeinen sivu tyhjä); luvun 6, »Lärdom mot lärdom», kappaleen 354 puolivälistä kappaleeseen 387 (14 sivua, s. 65–68); kappaleen 447 puolivälistä luvussa 7 »Doxa» kappaleen 466 puoliväliin luvussa 8 »Segerbudskap» (14 sivua, s. 77–80); ja kappaleesta 635 kappaleen 652 puoliväliin luvussa 10 »Den vandrande juden» (14 sivua, s. 105–108, viimeinen sivu tyhjä). Tässä vihkossa kaikkia sivuja ei ole numeroitu, vaan sivunumerointi on liitetty osaksi juoksevaa tekstiä ja vastaa painetun tekstin sivujakoa. Kaksi käsin kirjoitettua osaa, kumpikin uusia lisäyksiä, on Topeliuksen kirjoittamia: yksi sivu sivujen 116 ja 117 väliin lisätyllä lehdellä, joka vastaa kappaletta 700 luvussa 11, »Slottsbranden», ja runsaat 1 ½ sivua sivujen 244 ja 245 väliin lisätyllä lehdellä, joka vastaa kappaletta 1493 luvussa 24, »Spörsmål för lifvet» (sivut on numeroitu 1. ja 2. ulompiin yläkulmiin). Edelliseen lehteen kirjatussa ohjeessa selitetään, että teksti on lisättävä sivulle 117 ja jälkimmäisessä lehdessä sivulle 249 merkittyyn kohtaan.

229 Kolmannessa osassa painettujen sivujen joukkoon on lisätty kaksi käsin kirjoitettua osuutta. Ensimmäinen käsittää kokonaisen uuden luvun 16, »Mor och dotter», joka on kirjoitettu toisen käsialalla (B) 20 sivun vihkoon, joka on lisätty sivujen 168 ja 169 väliin. Vihkon ensimmäistä sivua ei ole numeroitu, mutta seuraavat, tekstiä sisältävät sivut on numeroitu 2.–15. ulompiin yläkulmiin. Vihkon kolme viimeistä sivua ovat tyhjiä. Ohjeessa selitetään, että uusi luku on lisättävä ennen sivua 168, jolta alkaa luku 17, »Hotande förebud». Toinen käsin kirjoitettu osuus käsittää tekstin kappaleen 1156 puolivälistä kappaleen 1177 puoliväliin luvussa 21, »Stambul Sarai», ja Topelius on kirjoittanut sen 14 sivun vihkoon, joka on liitetty sivujen 216 ja 221 väliin. Sivut on numeroitu 216., 216a., 217., 217a., 218., 218a., 219., 219a., 220. ja 220a. ulompiin yläkulmiin. Nipun neljä viimeistä sivua on tyhjiä.

230 Käsikirjoitusta on käytetty romaanin ensimmäisen, Bonnierin vuonna 1889 julkaiseman kirjapainoksen ladonnassa.8Ks. »Julkaisuhistoria» ja Topelius–Bonnier 23.3., Bonnier–Topelius 2.4. sekä Topelius–Bonnier 17.4.1889.

Muutokset

231 Sekä käsikirjoituksen painetuissa että käsin kirjoitetuissa osissa on Topeliuksen käsialalla tehtyjä korjauksia. Painetuissa osissa niitä on kutakuinkin joka sivulla. Muutokset ovat pääasiassa korjauksia sekä kirjoitusasujen ja välimerkkien muutoksia, ja vähäisemmässä määrin on myös poistettu yksittäisiä sanoja ja virkkeitä sekä kirjoitettu lyhyitä lisäyksiä rivien päälle ja reunuksiin. Kuten edellä todettiin, laajemmat lisäykset ja muutokset on tehty käsikirjoitukseen liitettyihin erillisiin vihkoihin. Suurin osa muutoksista on käsikirjoituksen painetuissa osissa.

232 Koska käsikirjoitus koostuu pohjimmiltaan NDA:ssa (painetut osat) ja Finlandissa (käsin kirjoitetut osat) julkaistuihin jatkokertomuksiin ja sitä on käytetty ensipainoksen ladontakäsikirjoituksena, Topeliuksen käsikirjoitukseen tekemät muutokset näkyvät ensipainoksen ja jatkokertomusten välisissä eroissa. Tätä vaihtelua on kuvattu tarkemmin seuraavassa alaluvussa. Kirjoitusasusta voidaan silti panna merkille, että Topeliuksen linja on yleisesti ottaen muuttunut Finlandissa käytetystä kirjoitusasusta. Esimerkkejä käsikirjoituksessa yleisimmin esiintyvistä kirjoitusasun muutoksista: knapt → knappt, siffror → ziffror, stanna → stadna, imellan → emellan, flere → flera, icke → intet, fogel → fågel, finnes → finns, längs → långs, tretio → trettio, order → ordres, fiendtlig → fientlig. Lisäksi Topelius on usein muuttanut monikon määräisen muodon päätteen -e:stä -a:ksi.

Jatkokertomusten eroja

235 Finlandin ja Nya Dagligt Allehandan jatkokertomusten välisen vaihtelun tyyppijakaumaa esitellään taulukossa 2. Suurin osa vajaasta 6 100 eroavaisuudesta johtuu sanojen kirjoitusasun eroista (n. 2 200), mutta välimerkkien käytössä esiintyy lähes yhtä paljon eroja (n. 2 000). Sisältöä koskevia eroja on huomattavasti vähemmän (n. 1 200), samoin paino- tai ladontavirheistä johtuvia eroja (n. 700). Huomioitakoon, että vaihtelu jakautuu hyvin epätasaisesti romaanin kolmen osan kesken: ensimmäisessä ja toisessa osassa niitä on noin 2 500 ja 2 600 ja kolmannessa vain noin 1 000. Jatkokertomuksen versioiden kolmannet osat muistuttavat siis varsin paljon toisiaan, etenkin kun ottaa huomioon, että lähes kolmasosa eroavaisuuksista johtuu paino- tai ladontavirheistä.

237 Välimerkeissä ilmenevät erot johtuvat osaksi siitä, että Finlandissa kiilalauseiden erottamiseen käytetään sekä pilkkuja että ajatusviivoja, kun taas NDA:ssa käytetään tavallisesti vain ajatusviivoja, esim. »Förvisso, – svarade mäster Sigfrid, – hafva [...]» ja »Förvisso – svarade mäster Sigfrid – hafva [...]» (I:91). Lisäksi näyttää siltä, että Suomessa julkaistussa jatkokertomuksessa on noudatettu ankarammin kieliopillista pilkutusta, jonka mukaan joka lauseen lopussa on oltava pilkku.

238 Sanojen kirjoitusasussa ilmenevät erot johtuvat kaikesta päätellen suurelta osin siitä, etteivät sanamuodot ole Finlandin jatkokertomuksessa yhtä yhtenäisiä kuin NDA:ssa, ja joskus siinä sovelletaan eri periaatteita. Samasta sanasta esiintyy esimerkiksi sekä ä:llä että e:llä kirjoitettuja muotoja, kuten växa/vexa, määräisen muodon substantiivi voi päättyä monikossa sekä a:han että e:hen kuten sanoissa hästarna/hästarne, ja sanoista knappt/knapt ja föreställde/förestälde esiintyy sekä yksittäisellä että kaksoiskonsonantilla kirjoitettuja muotoja (ks. taulukko 3). Ensimmäisessä ja toisessa osassa sanojen kirjoitusasussa esiintyy merkittäviä eroja, mutta kolmannessa osassa versioiden kirjoitusasut ovat yhtenevämpiä. Finlandissa ensimmäisessä ja toisessa osassa esimerkiksi sanamuoto ’knappt’ on vallitsevana, ja ’knapt’ esiintyy vain muutaman kerran. Kolmannessa osassa ’knapt’ on sen sijaan selvästi yleisempi. NDA:ssa käytetään vain muotoa ’knapt’. Sama koskee esimerkiksi sanoja fågel/fogel, herrlig/härlig ja stadna/stanna, joista ’fågel’, ’herrlig’ och ’stadna’ ovat yleisempiä Finlandin ensimmäisessä ja toisessa osassa, mutta ’fogel’, ’härlig’ ja ’stanna’ yleisempiä Finlandin kolmannessa osassa ja NDA:ssa kokonaisuudessaan.

240 Sisältöä koskevat erot jatkokertomusten välillä liittyvät pääasiassa yksittäisiin sanoihin, joita on vaihdettu ja täsmennetty tai muutettu toiseen muotoon tai taivutettu eri tavoin. Esimerkiksi Finlandin sanoja ’sommaren’, ’tuppkycklingen’ ja ’försaka’ vastaavat NDA:ssa ’sensommaren’, ’tuppkyckling’ ja ’förlora’ (I:131, I:636 ja II:1542). Ilmaukset ja lauseet voivat myös poiketa toisistaan: kun Finlandissa kirjoitetaan »alla rökar», »Stockholms stads fattiga» ja »vilda blodtörst» Nya Dagligt Allehanda käyttää ilmauksia »alla sina rökar», »Stockholms fattiga» ja »blodtörst» (I:182, II:868 ja III:2). Lisäksi on parisenkymmentä laajempaa eroavaisuutta, joissa jommastakummasta jatkokertomuksesta puuttuu kokonaisia virkkeitä tai lauseita tai joissa ne on kirjoitettu uuteen muotoon, etenkin ensimmäisessä ja kolmannessa osassa (mm. tekstinkohdissa I:520–521, I:675, I:790, II:28, III:9, III:32, III:104 ja III:146). Poistetut tekstinkohdat johtuvat todennäköisesti paljolti ladontavirheistä – monet niistä ovat varsin ilmeisiä haplografioita, esimerkiksi kun NDA:ssa lukee »hennes medfödda art; vi kunna ej ändra, endast beklaga hennes öde», ja Finlandissa puolestaan »hennes öde» (III:801) – mutta joissakin kohdissa tekstiä on myös selvästi muutettu, kuten Urban Niemandin (Bennun) repliikissä, joka Finlandissa kuuluu näin: »De döpte mig till katolik [...]» ja NDA:ssa: »Jo, goda voro de nog; de gjorde mig frisk, jag fick stekta äpplen, så mycket jag ville. Men så döpte de mig till katolik [...]» (I:1091). Suomessa julkaistussa jatkokertomuksessa on paikoin sotahistoriallisia tietoja, jotka Ruotsissa julkaistusta puuttuvat tai esiintyvät toisin muotoiltuina (I:811, I:822, I:828). Sisältöä koskevat erot jatkokertomusten välillä viittaavat siihen, että Topelius luultavasti teki muutoksia Finlandin käsikirjoitukseen tai lehteen menevään oikovedokseen sen jälkeen kun oli lähettänyt käsikirjoituksen NDA:lle.

Jatkokertomusten ja ensipainoksen erot

241 Taulukot 4 ja 5 kuvaavat, kuinka eroavaisuudet toisaalta Finlandin jatkokertomuksen ja ensipainoksen välillä ja toisaalta Nya Dagligt Allehandan jatkokertomuksen ja ensipainoksen välillä jakautuvat eri tyyppeihin. NDA:n ja ensipainoksen välillä on vähemmän eroja kuin Finlandin ja ensipainoksen, sekä kaiken kaikkiaan että jakautuneena osien tai eroavaisuuden tyypin mukaan. Tulos on varsin odotettu, koska Topelius alkoi työstää ensipainosta NDA:n jatkokertomuksen pohjalta (ks. alaluku »Tekstin etablointi»).

244 Kaiken kaikkiaan jatkokertomusten ja ensipainoksen välinen vaihtelu heijastelee jatkokertomusten välistä vaihtelua.

245 Ensipainos on useimmissa tapauksissa kirjoitusasultaan yhtä yhtenäinen kuin NDA:n jatkokertomus, mutta monet sanoista on kirjoitettu samalla tavoin kuin Finlandissa, esim. ’fågel’, ’thron’ ja ’ordres’ muotojen ’fogel’, ’tron’ ja ’order’ sijaan (ks. taulukko 3) aivan ladontakäsikirjoituksen mukaisesti. Kokonaisuutena ensipainoksen kieliasu on lähempänä Ruotsissa kuin Suomessa julkaistua jatkokertomusta (kirjoitusasussa esiintyy runsaat 25 prosenttia vähemmän vaihtelua, vrt. taulukot 4 ja 5). Osa sanojen kirjoitusasuissa ilmenevistä vaihteluista johtuu siitä, että ensipainos poikkeaa molemmista jatkokertomuksista, esimerkiksi ensipainoksessa luvut ilmaistaan kirjaimin ja jatkokertomuksissa numeroin, ja monissa kohdissa, joissa ensipainoksessa käytetään sanaa ’intet’, jatkokertomuksissa esiintyy sana ’icke’. Topeliuksen Bonnierille lähettämässään kirjeessä kirjoittama vihje auttaa osaltaan valaisemaan kirjoitusasun vaihtelua:

246 Haluan vielä lisätä, ettei oikeinkirjoitukseni ole täysin yhtenäistä, ja sen voi korjata painossa Sv. Akademins ordlistan mukaisesti, lukuun ottamatta muutamaa hyvin vähälukuista muotoa, jotka haluan säilyttää: thron, fågel, finns, fanns j. n. e.11Topelius–Bonnier 17.4.1889.

247 Ensipainoksen ja jatkokertomusten väliset sisältöä koskevat erot ovat suurelta osin samoja kuin jatkokertomusten välillä, ja useimmissa tekstinkohdissa, joissa sisällöllistä vaihtelua esiintyy, ensipainoksen sanamuoto on sama kuin NDA:ssa, kun taas Finlandissa käytetään eri muotoa (NDA:n ja ensipainoksen välillä on 50 prosenttia vähemmän sisällöllistä vaihtelua kuin Finlandin ja ensipainoksen, vrt. taulukot 4 ja 5). Se johtuu luultavasti osaksi siitä, ettei Topelius ollut muistanut lisätä ensipainoksen ladontakäsikirjoitukseen kaikkia niitä muutoksia, jotka oli tehnyt Finlandin jatkokertomuksen käsikirjoitukseen sen jälkeen kun NDA:n käsikirjoitus oli lähtenyt matkaan.

248 Suurin osa ensipainoksen tekstinkohdista, jotka eroavat sisällöltään sanomalehtien versioista, ovat pieniä muokkauksia: Topelius on poistanut virkkeitä (esim. »Mest sörjde Slange att se sin unge skyddsling, markgrefven, bland fångarnes antal.», I:876), korvannut virkkeitä (»Enkedrottningen Maria Eleonora besvor med tårar sin dotter att aflägsna denne gudlöse man.» → »Läkarne förklarade honom för en charlatan.», III:861), ja lisännyt uusia virkkeitä (mm. III:121, III:204). Hän on myös lisännyt uuden alaviitteen (kappaleeseen III:833) ja muuttanut virkkeiden sanajärjestystä (esim. kappaleessa III:434). Lisäksi Topelius muutti toisen osan nimen »Tredje skyddslingen» muotoon »De tre», muutti kolmannen osan 20. luvun nimen »Petri klippa» muotoon »Det stora budet» ja korjasi henkilökuvauksia, mm. Ruben Zevin (I:895) ja Gustav Hornin (II:207) kohdalla.

249 Ensipainoksen laajemmista poistoista mainittakoon yksi Finlandin ja NDA:n tekstinkohta, jossa Ruben Zevi antaa tyttärenpojalleen Urbanille talismaanin (II:1458), ja myöhemmän kohdan, jossa talismaanista on Urbanille apua (II:1472–1474).

250 Ensipainoksessa on muutamia pitkähköjä uusia tekstinkohtia: toisessa osassa yksi Tukholman linnaa ja yksi Gripsholmia käsittelevä kappale (II:700 ja II:1493), sekä koko kolmannen osan 16. luku, »Mor och dotter». Kaikki tässä ja kahdessa edellisessä kappaleessa mainitut esimerkit sisältöä koskevasta vaihtelusta jatkokertomusten ja ensipainoksen välillä perustuvat Topeliuksen ladontakäsikirjoituksiin tekemiin muutoksiin.

251 Lisää esimerkkejä vaihtelusta on yksittäisten tekstinkohtien kommenteissa.