Lukijakunta

16 Päiviö Tommilan mukaan ruotsinkielisen lehdistön potentiaalinen lukijakunta koostui säätyläisistä, sivistysmyönteisestä porvaristosta ja alemmasta virkamiehistöstä. Hän arvioi säätyläisten määräksi 4 500 henkeä vuonna 1845 ja 6 000 henkeä viisitoista vuotta myöhemmin. Kun vielä perheenjäsenet lasketaan mukaan, voidaan varovasti arvioida että kyse oli vajaasta 18 000 (1845) ja vastaavasti 21 500 hengestä (1860). Kaupunkien porvaristo ts. miehet muodostivat 3 600 henkeä käsittävän joukon, joista Tommilan arvion mukaan sivistysmyönteisiä oli tuhatkunta. Alempia virkamiehiä oli 2 300 henkeä vuonna 1860 ja perheenjäsenet mukaan lukien noin 7 000 – tämäkin on varovainen arvio.19Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860, s. 110–111. Säätyläisiin luetaan kuuluviksi virkamiehet, upseerit, papit ja opettajat, lääkärit, apteekkarit, arkkitehdit, tehtaanomistajat, tilanomistajat, ylioppilaat ja jopa lukioiden ja alkeiskoulujen oppilaat. Alempiin virkamiehiin laskettiin tullin toimihenkilöt, aliupseerit, poliisit, konttoristit ja vastaavat. Tommila käyttää O. K. Kilven yksityiskohtaisia tilastotietoja teoksessa Ammatissa toimiva väestö 1815/ 75 I–III 1913–1915. Tommila, joka perustaa arvionsa tilastotiedoille aktiiviväestöstä, on laskenut, että ruotsinkielinen lukeva yleisö kasvoi 20 000 henkilöstä (vuonna 1820) 30 000:een neljäkymmentä vuotta myöhemmin.20Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860, s. 112.

17 Eräässä artikkelissa vuodelta 1852 Topelius pohtii erityyppisen kirjallisuuden menekin mahdollisuuksia. Tässä hän mainitsee ns. lehtien yhteistilaukset, jollaisia esiintyi sekä kaupungeissa että maaseudulla: useat henkilöt siis jakoivat yhden lehtitilauksen keskenään. Ingemar Oscarsson on kutsunut ilmiötä tilaajakollektiiviksi.21Ingemar Oscarsson, »Fortsättning följer». Följetong och fortsättningsroman i dagspressen till ca 1850 1980, s. 69. Topelius toteaa, että lehdillä on suhteellisen laaja yleisö, »sillä lehdellä on 1 200:sta 1 400:aan ostajaa mutta – tuntien pitäjien ja kaupunkien yhteistilausten laajuuden – vähintään 12–14 000 lukijaa».22Topelius, »Den läsande allmänheten i Finland», HT 15–18/12 1852, lainaus 18/12. Kahdella sanomalehdellä tarkoitetaan Finlands Allmänna Tidningiä ja Helsingfors Tidningaria, jonka levikki sinä vuonna ohitti FAT:in. (Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860, liite II, s. 333). Hän tekee olennaisen eron ostajan ja lukijan välillä myös silloin kun hän arvioi, että »puhtaasti tieteellistä kirjallisuutta» ostaa 400 henkeä ja sitä lukee 1 000 – lähes puolet niistä on ylioppilaita, kun taas kaunokirjallisuudella on 3 000 ostajaa ja 20 000 lukijaa. Koko lukevan yleisön hän arvioi olevan 30 000 henkeä.23Tähän sisältyvät sekä ruotsin- että suomenkieliset lukijat. HT 18/12 1852; tieto, että 1 000:sta tieteellistä kirjallisuutta lukevasta on 450 ylioppilasta, julkaistiin HT:ssa 15/12 1852.

18 Topelius pohtii artikkelissaan myös lukijoiden sosiaalista kuuluvuutta. Ruotsinkieliset lehdet yltävät »harvoin alemmas yhteiskunnassa kuin lukkariin maaseudulla ja käsityöläiseen kaupungissa».24HT 18/12 1852; Tommila tulee samaan johtopäätökseen. Kuitenkin vaikuttaa siltä, että hän käsittää ainakin 1840-luvulla potentiaalisten lukijoidensa muodostavan keskiluokkaisen yleisön, jolla on kielitaitoa ja tiettyä lukeneisuutta. Ellei tiedä, että »voyageur» on matkailija, on vaikeata ymmärtää vitsiä kun poliisivirkailija esittää kysymyksen, »Herran nimi?» ja toistaa vastauksen varmuuden vuoksi »Vojasör, niinkö se oli?».25Katso edempänä, »Vedergällningens Dag», kpl 22. Ilman melko laajaa uudemman ruotsalaisen kirjallisuuden tuntemusta ei olisi ollut mahdollista nauttia Topeliuksen erilaisista kirjallisista viittauksista, erityisesti hänen tyylipastisseistaan, jotka koskivat varsinkin Almqvistia, mutta myös suositun kirjailijattaren Wilhelmina Stålbergin monisanaisuutta.26Almqvistin vaikutuksesta katso kpl 33 Conturteckningarista. Wilhelmina Stålbergin tyyliä Topelius parodioi novellissa »Salig Fänrikens Tofflor», katso novellin kpl 122. Riittävän lukeneita olivat keskiluokan naiset, ja Topelius kääntyi tietoisesti ja usein avoimesti juuri naisista koostuvan lukijakunnan puoleen. Matti Klinge korostaa tätä piirrettä ja toteaa naispuolisten lukijoiden piirin olevan »yhä suurempi ja tärkeämpi.27Matti Klinge, Idyll och hot. Zacharias Topelius – hans politik och idéer 2000, s. 21.

19 Tulee mieleen kysymys, määrittelikö Topelius vuonna 1852 julkaisemassaan artikkelissa lukijakuntansa – ainakin kaunokirjallisuutta seuraavan yleisön osalta – sosiaalisesti kenties liian ahtaasti. Eiköhän porvarillisten perheiden palvelusväkikin lukenut jännittäviä tai koskettavia novelleja, silloin kun tilaisuus siihen tarjoutui? Dalin vihjaisi jo vuonna 1737, että palvelijat lukivat Arguksen ensimmäisinä.28Valmis numero »tulee [...] aivan kosteana Renkien ja Piikojen käsiin, jotka lukevat puolet Schneiderilla [kirjanpainaja] ja puolet Isäntiensä ja Emäntiensä porstuoissa», Then Swänska Argus, toim. B. Hesselman ja M. Lamm, toinen osa 1914, s. 472. Eräässä vuonna 1840 julkaistussa artikkelissa Helsingfors Morgonbladissa nimimerkki Nastirich totesi romaanien lukemisen vaaroista, että ajan suositut kirjailijat »ovat hyvin tuttuja jopa sellaisille henkilöille, joiden joukossa voidaan aiheellisesti epäillä vallitsevan horjuva kirjaintuntemus ja että August Lafontainen romaaneja luettiin jo varhain »Sipoon maalaistyttöjen keskuudessa».29Nastirich – –., »Om romaner», Helsingfors Morgonblad 23 ja 26/3 1840, lainaus 23/3. Artikkelissa mainitaan suositut kirjailijat Bulwer, Cooper, Spindler, Hugo, Scribe, Sand, Marryat ja Paul de Kock. Artikkelin on mahdollisesti kirjoittanut Fabian Collan, joka oli Helsingfors Morgonbladin toimittajana vuosina 1841–1844 ja oli avustanut lehteä jo aikaisemmin. Salanimi Nastirich esiintyy kahden lyhyen jatkokertomuksen tekijänä, 17 ja 20/2 1840»En kväll i Palermo», ja »Theori och Praktik», 30/4–7/5 1840. Ajan ruotsalaisen lehdistön kriittisistä artikkeleista päätellen pidettiin selvänä, että jatkokertomuksilla oli sosiaalisesti laaja lukijakunta. »Jatkokertomus on osasto, joka on tarkoitettu osittain kaikenasteiselle naissukupuolelle […] osittain sellaisille mieshenkilöille, jotka kutovat sukkia, lukevat romaaneja tai roikkuvat eteisissä». Tätä mieltä oli Svenska Minerva vuonna 1843.30Svenska Minerva 21/2 1843. Lainaus: Oscarsson, Fortsättning följer 1980, s. 69. Oscarssonin mukaan artikkelin kirjoitti J. C. Askelöf. Ilmaisulla »kaikenasteinen», »af alla grader» tarkoitetaan eri sosiaaliryhmiä, vrt. Svenska Biet, jonka eräässä lukijakirjoituksessa oltiin huolestuneita jatkokertomusten turmelevasta vaikutuksesta »vaimoihimme, tyttäriimme ja – piikoihimme» (23/2 1844; Oscarssonin mukaan, mt.). – Luultavasti Topelius teki samankaltaisia johtopäätöksiä lukijakunnan koostumuksesta. Vielä 1840-luvun novelleissaan hän kylvi ympärilleen runsaasti ranskalaisia fraaseja, erityisesti kertomuksessa »Trollkarlens Dotter», mutta muuttui myöhemmin pidättyväisemmäksi ja jopa käänsi vieraskieliset ilmaisut ruotsiksi.

20 Erityisesti kirjeiden perusteella voidaan päätellä, että ylempiin yhteiskuntaluokkiin kuuluvia oli vain harvoja, jotka eivät mielellään lukeneet Topeliusta. Topeliuksen jouduttua törmäyskurssille kenraalikuvernööri Bergin kanssa vastakkaisista näkemyksistä, jotka liittyivät yliopistoon ja lehdistöön, koetti ministerivaltiosihteeri ja yliopiston t.p. kansleri Alexander Armfelt jatkossa torjua epämukavia artikkeleita; hän käytti sanankäänteitä, jotka osoittavat, että hän tunsi Topeliuksen tuotannon eri puolet: »Minuun koskee syvästi todeta, että professori Topelius, sen sijaan, että hän käyttäisi todella mainioita kykyjään tavalla, joka olisi hänelle itselleen ja isänmaalle hyödyksi ja kunniaksi, vaivautuu ärsyttävillä lehtikirjoituksilla herättämään ja ylläpitämään tyytymättömyyttä hallitusta kohtaan […].»31Alexander Armfelt–Gabriel Rein, talvi 1858, tässä lainaus Vaseniukselta IV, s. 82–83. Rein oli yliopiston rehtori ja kirjeen sisältö oli tarkoitus ilmoittaa Topeliukselle luottamuksellisesti (mts.). Myös entinen pedagogiikan professori, runoilija ja kirkkoherra Lars Stenbäck luki Topeliusta, mikä ilmenee kirjeestä teologian professori Lillelle. Stenbäck luonnollisesti otaksui, että myös Lille luki Topeliuksen silloin ajankohtaista jatkokertomusta.32Lars Stenbäck–Bengt Olof Lille 1867, kirjeen mainitsee Eliel Vest, ilmoittamatta sille tarkempaa päivämäärää, teoksessa Zachris Topelius 1905, s. 273.

Conturteckningar – Ääriviivapiirroksia

31 Heti lehden palvelukseen tultuaan toimittaja Topelius alkoi välittömästi kokeilla lajityyppejä ja niiden välimuotoja, erilaisia kirjallisen ilmaisun muotoja, pituuksia ja rakenteita. Valfrid Vasenius ja hänen jälkeensä Paul Nyberg ovat esittäneet, että Helsingfors Tidningar näyttäytyi eräänlaisena laajennettuna versiona käsinkirjoitetusta lehdestä nimeltään Ephemerer, jota teini-ikäinen Topelius kirjoitti ystäväpiirinsä iloksi lomillaan vuosina 1834–1837.45Vasenius III, s. 35; Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 171; Katso myös Topelius, Ephemerer. Zacharias Topelius första tidning 1834–1835, toim. Carola Herberts ja Laura Mattson 2006. Lehti kiersi puolentusinaa perhettä Uudessakaarlepyyssä ja sitä lukivat sekä Topeliuksen ikätoverit että perheiden aikuiset. Ephemereissä nuori Topelius puhutteli lukijakuntaansa suoraan, ja jatkoi samaa linjaa edelleen Helsingfors Tidningarissa kasvavalla taidolla. Jo tammikuun lopulla vuonna 1842 hän aloitti sarjan »Conturteckningar», Ääriviivapiirroksia, joka käsitti seitsemän osaa vuonna 1842 ja kolme vuonna 1843 – jokainen jakso jakautuu yhdestä kolmeen lehden numeroon. Erilliset osat eivät sinänsä ole kovin merkillisiä, mutta Vasenius ja myöhemmin Clas Zilliacus ovat olleet yksimielisiä siitä, että Topeliuksen toimittajakauden alkuvuosina Conturteckningar ovat novelleina kaikkein merkittävimpiä. Nybergin mukaan Topelius tuo niiden kautta pakinan suomalaiseen lehdistöön.46Vasenius III, s. 35; Zilliacus, »Till Löjtnant Leopold i Grusien. Tidningen som öppet brev» 1985, s. 130; Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 172. Hän on oikeassa siinä mielessä, että Topeliuksen ensimmäinen kirje siinä lajityypissä, jota sittemmin kutsuttiin »leopoldiseksi» liittyy Conturteckningareihin keväällä 1842.47»Till Tit. Henrik om Theatern», HT 9/4 1842. Ajatellen kymmenessä kuvauksessa esiintyvää lajityyppien runsautta olisi oikeampaa sanoa, että Topelius tuo pakinan niihin eikä niiden myötä. Conturteckningarien sisältö vaihtelee melkoisesti. Oikeastaan erillisiä osia yhdistävät vain yhteinen otsikko ja samoina toistuvat henkilöhahmot, jotka aluksi saavat edustaa Topeliuksen tavoitetta »maamme yhtenäisestä kuvauksesta novelleissa».

32 Kehyskertomus on sijoitettu maaseutupappilaan, jossa neljä aikuista tai lähes aikuista sisarusta käy keskustelua. Vanhin heistä, Henrik, on isänsä apulaispappi ja henkilöistä se, joka useimmiten vie keskustelua eteenpäin – hän toimii alussa myös Topeliuksen äänitorvena ja saa lähettää tekaistuja kirjeitä lehden toimitukseen. Sisaret Emma, Thilda ja Marie osallistuvat pääasiassa irrallisilla repliikeillä ja kysymyksillä, mutta saavat muutaman kerran pidemmän puheenvuoron. Topeliuksen ystäväpiiri Uudessakaarlepyyyssä osallistui etunimillään: Henrik Backman, tämän morsian Marie Hammarin ja sisarukset Emilie ja Mathilda Lindqvist.48Yhteys ystäväpiiriin ilmenee kirjeenvaihdosta, mm. Topelius–Emilie Lindqvist 10/4 1843. Todellinen henkilö ja Topeliuksen ystävä, Henrik Backman oli lukion käynyt charmikas ja suhdanneherkkä kauppakirjanpitäjä, joka hakkaili yhtä uusikaarlepyyläistyttöä toisensa perään. Conturteckningareissa hän esiintyy niin monessa osassa ja niin erilaisin ominaispiirtein kuvattuna – opettavaisena isoveljenä ja iloisena ylioppilaana, pietistisenä murehtijana ja neuvokkaana pelastajana, mutta myös romanttisena ja jalomielisenä rakastajana – että kokonaiskuvasta tulee vähintäänkin kirjava. Oli miten oli, oivalluksista ja ajatuksista ei ole puutetta, ne ovat pikemminkin toistensa tiellä ja välillä ne kumoavat toisensa. Henrik Backmanin odottamaton kuolema kesällä 1842 vaikutti todennäköisesti siihen, että Topelius antoi sarjan kuivua kokoon.

33 Conturteckningarien kehyskertomus keskustelevine papin lapsineen on pedagoginen transponointi Almqvistin aristokraattisesta piiristä teoksessa Törnrosens bok suomalaisen pikkukaupungin biedermeierympäristöön. Ensimmäisestä jaksosta ilmenee, mihin Topelius alun perin tähtäsi sarjalla Conturteckningar: oli tärkeää saada naispuoliset lehdenlukijat kiinnostumaan entistä enemmän yleisistä asioista, ensisijaisesti politiikasta – tässä se merkitsee aikalaishistoriaa.49Topeliuksen tavoitteet eivät välittömästi saavuttaneet menestystä. Vuotta myöhemmin hän raportoi Helsingistä morsiamelleen Uudessakaarlepyyssä: »Mitään nuorille tytöille sopivaa en osaa kertoa (sillä politiikasta he eivät välitä) » Topelius–Emilie Lindqvist 31/3 1843. Almqvistin vaikutus on voimakas. Topelius varustaa eri jaksot Almqvistiltä peräisin olevilla motoilla, ja tyyliä voidaan toisinaan kuvata tämän pastissiksi. Itse otsikko Conturteckningar viittaa Fredrika Bremerin teoksiin Teckningar ur hvardagslifvet (Kuvauksia jokapäiväisestä elämästä).50Ensimmäinen jakso sisältää suoran vihjauksen teokseen Teckningar utur hvardagslifvet; keskustelun aikana ilmaantuu »Madame Follette», joka saa oman alaviitteen: »Lukija muistanee, että kertomuksessa ’Koti’ kahvipannua kutsuttiin tuolla nimellä.» Topelius ylläpiti mielellään vaatimatonta sävyä ja korosti yksinkertaista ääriviivaa vastakohtana kuvalle, jossa on varjoja, auringonkajoa ja viimeisteltyjä yksityiskohtia. Lisäksi hän oli sitä mieltä, että piirros ei luo mitään, vaan ainoastaan toistaa.51Vrt. Topeliuksen sisarelleen kirjoittama kirje (lainaus kpl 40), jossa hän toisaalta korostaa Almqvistin luovaa neroutta, toisaalta erinomaista kuvausta Sophie von Knorringin ja Fredrika Bremerin teoksissa. Topelius antaa Henrikin saada ajatuksen esitellä keskustellen ajankohtaisia asioita rouvasväelle, ts. naispuolisille säätyläisille: »Katsotaanpas! Olen aina todennut Herra Hugo Löwenstjernan Akatemian tuntuvan varsin mukavalta. Nyt tulisi kai taivaansylen kokoinen ero pöytäkirjanpitäjien kynien kohdalle – mutta olkoon!»52HT 22/1 1842. Taivaan ääriä hipovasta erosta: Henrikiltä puuttuu tässä vaiheessa Richard Furumon mystinen ja demoninen ominaissävy, mutta hän vaatii silti yhtä runsaasti tilaa muiden henkilöiden kustannuksella. HT 22/1 1842.

34 Kokonaisuutena sarja paljastaa monia nuoren Topeliuksen lausuttuja tai lausumattomia tavoitteita, jotka on usein kiedottu yhteen. Osa aineksista ja aiheista toistuu myöhemmin kirjailijanuran aikana: Topelius käsittelee ajankohtaisia kysymyksiä kuten pietismiä ja kirjallisuutta, mutta myös rahvaan kankeutta kun oli kyse metsäpalon sammutuksesta tai ojituksen kielteisistä seurauksista maisemalle. Hän kuvaa sekä suomalaista maisemaa että vierailuja pappiloissa, herraskartanoissa ja maataloilla, ja mainitsee kaikkien kohdalla olennaisia yksityiskohtia asukkaista ja sisustuksesta. Nopeat ja täsmälliset ihmistyyppien ja miljöön kuvaukset tulevat aikaa myöten Topeliuksen kertojantyylin ominaispiirteiksi (ks. esim. »Kringelflickan», »Vargen» ja »Salig Fänrikens Tofflor»). Tässä Topelius esittelee lukijakunnalle kuvitteellisen lehtikirjeenvaihdon ja samaten kuvitteellisen lukijakirjeen ja kehyskertomuksen, joka luo suoran puhuttelun illuusion.53Lähemmin Topeliuksen kehyskertomuksista johdannossa editioon Heriginnan af Finland och andra historiska noveller. Hän kääntyy myös nimenomaaan naispuolisten lukijoiden puoleen, mutta arvoitukseksi jää, miten nämä vastaanottivat toimittaja-Henrikin usein mestaroivat mielipiteet.

Kirjailijanuran edellytyksiä

35 Kun Topelius luultavasti vuoden 1841 marraskuun lopulla tai joulukuun alussa tiedusteli Helsingfors Tidningarin toimittajan paikkaa, hän antoi näytteeksi esitelmänsä »Om Österbotten» (Pohjanmaasta), jonka hän oli pitänyt osakunnan vuosijuhlassa 9. lokakuuta. Sen ansiosta lienee lehdenomistaja Wasenius palkannut hänet heti seuraavana päivänä.54Vasenius II, s. 372. Esitelmä oli Pohjalaisen osakunnan vuosijuhlan pääohjelmanumero. Se oli huolellisesti harkittu ja valmisteltu ja puhtaaksi kirjoitettu; mts. 370–372. Esitelmä oli näyte Topeliuksen kyvystä kirjoittaa asiatekstiä, mutta kaunokirjallista proosa hän ei ollut kokeillut muuta kuin aikaisemmin mainituissa erittäin suppeissa Ephemereissä. Sen sijaan hänen kaunokirjallinen lukeneisuutensa oli laajaa. Hänen isällään, Zacharias Topelius vanhemmalla, oli moraalisia varauksia romaanien lukemista vastaan ja sopimaton kirjallisuus takavarikoitiin lapsuudenkodissa.55»Isäni oli oman kalliisti maksetun kokemuksensa perusteella oppinut kammoamaan kasvavalle nuorisolle tarkoitettuja romaaneja», sanoo Topelius teoksessaan Självbiografiska anteckningar (Elämäkerrallisia muistiinpanoja 1923) ja jatkaa omasta puolestaan: »Vanhempien kodissa oli opinnälkäistä poikaa ankarasti valvottu ja moni kirja muitta mutkitta lukittu laatikkoon» (Topelius, Självbiografiska anteckningar, toim. Paul Nyberg, 1922, s. 37). Itse asiassa Topelius saneli muistiinpanonsa, ensin Cannesissa talvella 1876 ja jatkoi sitten 1880-luvulla, mutta keskeytykset olivat pitkiä (Eva Topelius Acke esipuheessa, mt.). Mutta Topelius nuorempi sai varhain mahdollisuuden ahmia romaaneja muulla taholla. Juuri yksitoista vuotta täytettyään hän aloitti Oulussa triviaalikoulun, jonka hän selvitti runsaassa kolmessa vuodessa. Oulussa hän asui setänsä, lääkäri Gustaf Toppeliuksen luona. Samassa kaupunkitalossa hänen tätinsä Greta ja Lisette Toppelius pitivät kaupallista lainakirjastoa, joka käsitti noin tuhat nidettä, »sisällöltään kirjavaa ja kaksi kolmannesta romaaneja», Topeliuksen kertoo omaelämäkerrallisissa merkinnöissään. Vierailuista tätien luona tuli päivittäisiä ja mitä hän ei saanut lainata kotiin, sen hän luki paikan päällä.

36 Luin uskomattoman paljon, ahmin kaiken mikä oli ja mikä ei ollut nautinnollista näissä tuhannessa niteessä, ensin ryöväritarinat sitten kaiken Lafontainen, Schopenhauerin, Kotzebuen ja heidän kaltaistensa roinan; sen jälkeen vuorossa olivat Dalin, Leopold, Kellgren ja muita runoilijoita ja sittemmin kaikki millä oli historiallista sisältöä aina kuivan Hallenbergin vielä kuivempiin nootteihin Kustaa II Adolfin historiaan. En muista toista kirjaa, joka olisi voinut vastustaa tuota kaikennielevää lukunälkää paitsi Youngin Unettomat yöt; ne uhmasivat kaikkia yrityksiäni[.]56Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 37–38. August Friedrich von Kotzebue (1761–1819), suosittujen sentimentaalisten romaanien tekijä, August Heinrich Lafontaine (1758–1831), suosittujen, aina saman kaavan mukaan sepitettyjen, sentimentaalisten perheromaanien tekijä; Schopenhauer on Johanna Schopenhauer (1766–1838), matkakertomusten ja romaanien kirjoittaja ja tunnetun filosofin äiti. Kymmenkunta hänen teostaan käännettiin ruotsiksi 1820-luvulla. Hallenbergin muistiinpanot tarkoittavat Jonas Hallenbergin (1748–1834) teosta Svea rikes historia under konung Gustaf Adolf den stores regering, joka ilmestyi viidessä komeassa osassa 1790–1796. Klinge luonnehtii Lafontainea »pikkuporvariston kirjailijaksi» (Idyll och hot, 2000, s. 52, vrt. yllä kpl 19).

37 Paul Nyberg täydentää luetteloa kirjan- ja kirjailijanimillä: ryöväriromaanien jälkeen tulivat intiaanikirjat ja historialliset romaanit. Cooperin ja Scottin romaaneja vyöryi 1820-luvulla käännöksinä ruotsalaisille kirjamarkkinoille. Tuottelias G. H. Mellin alkoi työstää aiheita Ruotsin historiasta ja hänen teoksensa Blomman på Kinnekulle – alaotsikolla novell – ilmestyi vuonna 1829. Rakkausromaanien joukosta Nyberg mainitsee Nuoren Wertherin kärsimykset, Bernardin de Saint-Pierren Paul et Virginie ja Fouquet’n Undine, mutta niiden joukkoon on luultavasti luettava varsinainen aluskasvillisuus tunteilevia rakkausromaaneja. Muita mainittuja ruotsalaisia kirjailijanimiä ovat Lidner, Thorild ja Wallenberg teoksella Min son på galejan sekä Cederborg, Dahlgren, Livijn ja Palmblad.57Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 68. Nyberg perustaa tietonsa »lainakirjaston käsinkirjoitetulle kirjaluettelolle, [joka] kuuluu Kuddnäsin kirjakokoelmaan», mts. 625. Viimeksi mainittuja ruotsalaisia kirjailijoita hän sanoo klassikoiksi, mutta Wallenbergiä lukuun ottamatta prosaistit elivät ja kirjoittivat suurin piirtein vuoden 1830 aikoihin. Myös Fredrika Bremerin Teckningar utur hvardagslifvet kuului lainakirjastoon, samoin Almqvistin Hvad är kärlek ja Parjumouff. Opiskeluaikanaan Topelius seurasi tarkasti Almqvistin tuotantoa, joka myös merkittävästi vaikutti häneen. Ruotsin kirjallisuutta hän luki 1830- ja 1840-luvuilla ahkerasti ja edellä mainittujen oheen on vielä lisättävä kirjailijat Sophie von Knorring, Emilie Flygare-Carlén ja Marie-Sophie Schwartz, Crusenstolpe, von Braun, Blanche ja yhteiskunnallisesti kantaa ottava Wetterbergh (Onkel Adam). Teini-iässä hän alkoi lukea kirjailijoita kuten Bulwer-Lytton ja Scott, Eugène Sue ja Hugo ja hieman myöhemmin olivat vuorossa Dickens, George Sand, Alexandre Dumas vanh. ja Paul de Kock.58Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 189. »Yksikään heistä ei ollut Topeliukselle tuntematon hänen aloittaessaan uransa kaunokirjailijana Helsingfors Tidningarissa», muistuttaa Nyberg (mt.). Näiden lisäksi oli vielä Wilhelmina Stålberg, jota Nyberg ei mainitse. Eugène Suen ja muiden, seurapiireistä slummeihin ulottuvan urbaanin elämän kuvaajien vaikutuksesta katso selitykset novelliin »Vedergällningens Dag».

38 Topelius alkoi syksyllä 1832 pitää päiväkirjaa, jossa on monta lyhyttä mainintaa kirjoista, usein vain teoksen tai kirjailijan nimi: »Luin Telemachia vuoteessa» tai »Luin Adlerbethia vuoteessa» (silmiinpistävän usein Topelius luki vuoteessa). Keväällä 1836 hän aloitti erillisen lukupäiväkirjan, johon hän merkitsi vaikutelmansa. Scott, jonka hän myöhemmin mielellään mainitsee esikuvanaan, ei tuolloin näytä tehneen häneen kummempaa vaikutusta. Luonnehdinta B. S. Ingemannista kuuluu, että kaikesta päätellen »lahjakas kirjailija erityisestikin varsinaisissa historiallisissa aiheissa», mutta nuori Topelius jatkaa: »Romaanissa pikemminkin huolimaton, kenties matkii Scottia.»59»Pantheon», huhtikuu 1836, 244.135, pag. 9/177. Sen sijaan hän ihailee suuresti Bulwer-Lyttonia, joka nykyisin on kokonaan joutunut syrjään, mutta innokkaat kommentit antavat lukijalle käsityksen siitä miten suosittu Bulwer-Lytton oli aikalaistensa keskuudessa. »Olen juuri lukenut Bulwerin Eugen Aramin. Miten syvän vaikutelman tekeekään tämä rikas ja mahtava kuvaus yhdestä ihmisluonnon merkillisimmistä anomalioista!» toteaa Topelius toukokuussa vuonna 1837. Lokakuussa samana vuonna hän arvioi, ettei Bulwer-Lyttonin Devereux ole kovin onnistunut teos »mutta myös siinä paljastuu tietyissä jaksoissa ja henkilökuvissa ihailtava nerous, joka loistavan tyylinsä sekä ajan- ja erityisesti luonnekuvauksen osalta ei nykyisin elävien romaanikirjailijoiden joukosta löydä vertaistaan».60»Pantheon 1837», 244.135, pag. 12/ [212] ja 16/ [216]. Päiväkirjasta ja lukupäiväkirjasta ilmenee, että Topelius luki saksaksi ja ranskaksi, mutta useimmiten kuitenkin ruotsiksi.61Lukiko Topelius teoksia alkukielellä vai käännöksenä käy epäsuorasti ilmi esim. siten, että hän ilmoittaa teoksen nimen ajankohtaisella kielellä, kuten seuraavassa lukupäiväkirjan muistiinpanossa: »Walter Scott, die Seeräuber […] siinä on joitakin Scottin tavan mukaan varsin onnistuneita jaksoja, joista mainittakoon valaanpyynti.» Lopullinen arvio The Piratesta – Topelius mainitsee myös alkuperäisnimikkeen – on kuitenkin että se on »epäonnistunut yritys antaa romanttista väriä harmaakivelle, suolle ja yksinkertaisille ja arkisille ihmisille» (1/3 1837; 244.135, pag. 11/211). Scottin ja Cooperin romaanit eivät olleet ainoita, jotka ilmestyivät ruotsinkielisinä käännöksinä; suosittujen kirjailijoiden saksalaisia ja ranskalaisia teoksia käännettiin hämmästyttävän nopeasti ruotsiksi jo 1700-luvun lopulla, mutta varsinkin 1810-luvulta eteenpäin.62Auguste Lafontainea käännettiin jo varhain ja mittavasti ruotsiksi. Margareta Björkman mainitsee, että Lafontainen 150 romaanista 71 käännettiin ruotsiksi, pääasiassa vuosien 1796 ja 1810 välisenä aikana (Läsarnas nöje 1992, s. 366–368, jossa on myös esimerkkejä teosten vastaanotosta Ruotsissa). On vaikea saada käsitystä siitä, miten laajalle populaarikirjallisuus oli levinnyt Suomessa. Carl Rudolf Gardbergin ja Olof Mustelinin artikkelit lukuseuroista Suomessa antavat vain summittaisia tietoja kirjojen määristä. (Gardberg 1938), tai sitten kokoelmassa ei ole ollenkaan mainittu kaunokirjallisuutta (Mustelin 1949). Henrik Grönroosin sosiaalisesti rajoitettu selvitys kirjanimikkeistä perukirjoissa (1996) päättyy jo vuoteen 1809.

39 Yhteistä yllämainituille kirjailijoille on, että ainakin heidän nimensä edelleen tunnetaan. Lisäksi on kirjoituksia, jotka ovat maatuneet kirjallisuuden historian lehtikompostissa samoin kuin kaikki nimettömiksi jääneet jatkokertomukset lehdissä, joita Topelius luki koulupoikana ja ylioppilaana sekä ajankohtaisista että vanhemmista vuosikerroista. Hänellä oli siis mielessään sekä hyviä että pelottavia esimerkkejä, kun hän otti omasta tahdostaan vastaan tehtävän julkaista Helsingfors Tidningarissa alkuperäisnovelleja; Topelius oli myös tietoinen vaikutuksesta, joka lukemisella häneen oli. Hän totesi 1870-luvulla, että mahdollisesti »varhainen tutustuminen niin laajaan ja sekalaiseen kirjallisuuteen vaikutti osaltaan siihen, että minusta itsestäni tuli kirjailija.»63Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 38. Asiaan vaikutti vielä lisäksi se, että hän yli vuosikymmenen ajan oli ollut ahkera kirjeiden kirjoittaja ja että hän järjestelmällisesti piti päiväkirjaa vuosien 1832 ja 1840 välillä. Kirjeet osoittavat selvästi, että hän sovitti esitystavan vastaanottajan mukaan. Tämä käy ilmi mm. eräästä kirjeestä kaksi vuotta nuoremmalle sisarelle vuodelta 1837; lainaus tuo valaistusta kysymykseen Topeliuksen suosikeista kirjallisuudessa ja samalla se on varhainen esimerkki hänen hyväntahtoisesta, mutta opettavaisesta asenteestaan naisia kohtaan.

40 Sinä siis opiskelet les belles lettres. Huomaa, että olemme sukua toisillemme, vaikka minä viime aikoina olenkin tullut hyvin valikoivaksi kirjallisen tarjonnan suhteen sen jälkeen kun olen oppinut näkemään miten paljolla persiljalla sitä useimmiten maustetaan. Etummaisena kaikista Ruots. alkup. romaaneista seisoo Törnrosens bok, ja mikäli haluat tietää mitä on se jota kutsutaan »luovaksi neroudeksi» niin lue tuo kirja.
− Cousinerna jne ja Hvardagslifvet on mestarillinen kuvaus. Minä tunnen ilmassa samaa kuin Tohtori H, että nuo mainiot serkut ovat toisinaan melkoisen kevytmielisiä. Entä suloinen Mlle Bremer! Hänen on suorastaan pakko olla kaikkien grande favorite, sillä jotakin niin pyhäpäivänomaista, niin enkelinpuhdasta paljastuu hänen arkielämästään, että voisi herätä houkutus sanoa sen pikemminkin olevan kuin pyhäpäivä. On vahinko, etten ole lukenut Grannarne; sinä sait sekä Bl[anckin] ja minut varsin uteliaiksi.64Topelius–Sophie Topelius 28/5 1837; kyse ei ole lähetetystä kirjeestä vaan muistilapusta, mikä selittää jossain määrin arvoitukselliset sananmuodot. Laajimman kirjeenvaihdon Topelius kävi äitinsä ja Henrik Backmanin kanssa, mutta vain muutama kirje molemmilta on säilynyt meidän aikoihimme.– Tohtori H, jonka Topelius mainitsee, on kaikesta päätellen C. A. Hagberg, joka nimimerkillä H sekä jäljitteli että arvosteli Cousinereita 31/3 1835 (Åsa Arping, Den anspråksfulla blygsamheten 2002, s. 105–107).

Työmenetelmiä

41 Päiväkirjoissa Topelius toistaa usein keskusteluja lyhyin iskurepliikein, monasti käyttäen lainausmerkkejä vain vuorosanan vaihtumisen alussa ja lopussa. Ne saavat aikaan vaikutelman mnemoteknisestä otteesta, joka auttaa kirjailijaa palauttamaan mieliin tilanteita. Luultavasti Topelius huomasi, että vuorosanat ovat palvelevat tarkoitustaan myös suuremmalle lukijakunnalle suunnattuina. Novellit sisältävät nimittäin huomiota herättävän usein repliikkien vaihtoa ja vuorosanoja, jotka nopeasti ja tehokkaasti esittelevät lukijoille henkilöitä ja tilanteita ja vievät toimintaa eteenpäin. Kyseistä otetta voidaan tarkastella esim. novelleissa »Påsk-Äggen» (1844), »Nuoralla tanssija» (1845), »Vedergällningens Dag» (1846) ja »Salig Fänrikens Tofflor» (1847).65Myös Runeberg, Topeliuksen esikuva, käytti mielellään repliikkejä novelleissaan, katso esim. »Lurendrejaren» (1833) tai »Eldsvådan» (1837), SS VII. Topelius ei saanut palkkaansa rivien perusteella, muuten häntä olisi voinut epäillä nk. rivillä ratsastamisesta. Mutta hän on voinut käyttää tuota temppua jakaakseen lyhyitä repliikkejä kukin omalle riville täyttääkseen siten tyhjäksi jääneen tilan silloin kun sensori oli poistanut lehdestä jonkin artikkelin.

42 Topeliuksen vuorosanojen käyttö novelleissa ei johdu pelkästään kerronnan niukkuudesta. Hänen selvityksensä ruotsalaisista romaaneista yllä olevassa lainauksessa on vastaus Sophie-sisarelle, joka kirjoittaa: »Olen lukenut niin paljon romaaneita täällä Tukholmassa, tai pikemminkin kuullut luettavan, että minusta on tullut oikein romanttinen».66Sophie Topelius–Topelius 24/4 1837. Romaaneja ja jatkokertomuksia ei tarvinnut lukea yksinäisyydessä, niitä voitiin yhtä hyvin lukea ääneen seurassa. Topelius kertoo päiväkirjassaan ääneen lukemisesta perhe- tai ystäväpiirissä.67Esim. 17. tammikuuta 1837: »Hämärissä luin ääneen monsieur Tardifistä, joka aina sanoi mieux vaut tard que jamais ja chi va piano va sano, ja joka aina tuli 15 min. myöhässä.» Monsieur Tardif on Eugène Scriben komedian nimi. Hän tiesi millainen perheyleisö oli: eri-ikäisiä lapsia ja pari sukupolvea aikuisia, joilla oli eri kiinnostuksen kohteita, eroavuuksia mielipiteissä ja erilainen sivistystaso. Oli tärkeää herättää kaikkien kiinnostus: dialogi antoi lisää elävyyttä esitykselle ja teki siitä helpommin ääneen luettavan. – Topelius sirottelee usein novelleihin anekdootteja, jotka eivät aina vaikuta aivan perustelluilta. Hän on saattanut tehdä niin ajatellen kuulijoita, jotka pitävät kouriintuntuvasta komiikasta, mutta jotka eivät arvostaneet esim. nuoralla tanssijoiden esityksiä tai romanttisia vuodatuksia.

43 Päiväkirja saattoi myös suoraan tai epäsuorasti tarjota aineistoa. Topelius näki itse läheltä erään tulipalon lokakuussa vuonna 1839 ja runsaat kolme vuotta myöhemmin hän toistaa päiväkirjaan merkityn kuvauksen kertomuksessa, jossa tulipalo kytkee tapauksen Helsinkiin. Hänen lehtimieskykynsä pääsevät paremmin oikeuksiinsa päiväkirjamerkinnöissä; kuvaukset mahdollisista murhapoltoista eivät olisi läpäisseet sensuuria.

45 Ideat eivät Topeliukselta loppuneet, mutta hänen oli selvästi hankalaa tarttua työhön. Hänen äitinsä varoitti häntä toistamiseen »monsieur Tardifista», toisin sanoen lykkäämästä työn aloittamista tuonnemmaksi ja tarttumasta toimiin viime minuutilla.68Esim. »Monsieur Tardif sinun täytyy kokonaan erottaa, muuten hän voi aiheuttaa sinulle suurta kiusaa. No nyt sinä varmaan olet sitä mieltä, että äiti on saarnannut kyllin pitkään…» ja: »ennen kaikkea, aja Tardiff pihalle.» Catharina Sofia Topelius–Topelius 1/1 1842 sekä 30/4 1843. Eräänä maanantaiaamuna klo 7 hän tunnusti morsiamelleen, ettei »tiennyt mitä panisi lehteen tänään».69Topelius–Emilie Lindqvist 7–8/5 1843. Lehti tosin ilmestyi vasta puolelta päivin keskiviikkona, mutta koska sensorin oli tarkastettava jo oikoluettu vedos, oli sen oltava valmiina vuorokautta ennen lehden painamista.70Ennen vuotta 1847 riitti kun sensorille jätti oikovedoksen edellisenä iltana ts. 18 tuntia ennen lehden ilmestymistä (Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 75). Vuodesta 1847 sensuuri vaati, että korjattu oikovedos oli jätettävä 24 tuntia ennen julkaisemista (Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 171). Jatkokertomukset oli esitettävä sensoreille valmiina tekstinä ja korjattuina palstavedoksina, mutta mm. kirjeenvaihto – tekstissä esiintyvine epäjohdonmukaisuuksineen – osoittaa, että Topelius usein tuotti jaksot yhden kerrallaan.71Esimerkkinä tästä on Topeliuksen kysymys sensori J.M. af Tengströmille, jolle hän lähetti päiväämättömän lappusen kysyäkseen, voisiko merkityn osuuden jatkokertomuksesta ottaa lehteen mukaan, mikä osoittaa, ettei Tengström ollut lukenut kyseistä novellia kokonaan (katso »Vargen» -novellia koskevia selityksiä).

46 Topeliuksen konkreettisista työtavoista kertoo tyttärenpoika Paul Nyberg: tavallisesti hän istui kirjoittamassa pitkälle yöhön yhden tai kahden talikynttilän valossa. »Hän ei halunnut vaihtaa niitä nykyaikaisempiin steariinikynttilöihin, sillä häntä miellytti pieni vaihtelu silloin tällöin kynttiläsaksilla pätkäistä talikynttilöiden sydämet. Pitkään hän piti kiinni myös vanhasta hanhensulkakynästä, johon hän oli lapsuudessaan tottunut. Lopulta hän kuitenkin vaihtoi sen teräskynään, hanhensulan hankalan ja aikaa vievän muotoilemisen takia.»72Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 240. Topelius oli ketjupolttaja; hän poltti ensin piippua kirjoittaessaan mutta siirtyi sitten savukkeisiin – hän mainitsee, että Pihlflycktin talon poikamieshuoneet »ovat tavallisesti aivan sumunhämyisiä tupakansavusta».73Topelius–Emilie Lindqvist 7/2 1845.

Paikat ja aiheet

47 Aikaisemmin mainituilla Conturteckningareilla (Ääriviivakuvilla) on monia aiheita ja ne käsittelevät useita päivän kysymyksiä, mutta Helsinkiä ei Topelius niissä kuvaa. Vuosien mittaan hän onnistuu sijoittamaan novellien tapahtumat suurin piirtein koko maahan, vaikka monissa tapauksissa on pikemminkin kyse paikannimien mainitsemisesta kuin varsinaisista tunnistettavista kaupunki- tai maaseutukuvauksista. Miljööt Uudessakaarlepyyssä ympäristöineen Topelius osaa elävöittää ja tekeekin sen mielellään; niitä esiintyy useissa novelleissa ja runsaasti myös Conturteckningareissa (ilman että kaupunki mainitaan nimeltä). Niissä seutua luonnehditaan täsmällisesti ja muutamin sanoin niin, että sikarin savua vedetään henkeen toisella tullinportilla ja puhalletaan ulos toisella. Samaa menetelmää voidaan soveltaa moniin pikkukaupunkeihin, mutta sillä on erityistä merkitystä Uudellekaarlepyylle, jossa oli 800 asukasta Topeliuksen lapsuudessa.74Topelius, »Nya Contur-teckningar. 2. Miss Mary», HT 12/9 1843: »Minulla on pieni heikkous polttaa sikareita ulkosalla, mutta kun kävelen halki pienen kaupunkimme, jossa tupakointi on kielletty, vedän savua henkeen toisella tulliportilla ja puhallan sen ulos toisella.»

48 Helsingin kuvaaminen aiheutti Topeliukselle ongelmia. Hän esittelee vaikeuksia novellissa »Kringelflickan» (1843): kaupunki on niin nuori, ettei sillä ole ominaispiirteitä, jotka erottaisivat sen muista kaupungeista, ja sen väestö on kirjavaa. Topelius luettelee virkamiehet, sotilashenkilöt, yliopistopiirit ja porvariston. Hänen vertailukohteenaan on epäilemättä Uusikaarlepyy, jossa yksi ryhmä eli kauppaporvaristo oli vallitseva. Uusikaarlepyy ei ollut myöskään kokenut nopeaa rakennemuutosta, johon Helsinki syöstiin vuodesta 1812, kun pikkukaupunki sai pääkaupungin aseman suuriruhtinaskunnassa. Luonteenomaisen kansanelämän puuttuminen Helsingistä vaikeutti Topeliuksen mielestä yrityksiä tavoittaa laatukuvalle tyypillisiä ominaispiirteitä.75Topelius, »Kringelflickan», katso edempänä, kpl 1. Vaikeuksista huolimatta Topelius onnistuu sijoittamaan novellin »Kringelflickan» yhteiskunnalliseen yhteyteensä. Hän välittää kuvan kansanelämästä ja väenpaljoudesta Helsingin toreilla ja sijoittaa rinkelitytöt ammatillisesti ja yhteiskunnallisesti oikeaan ympäristöön. Kaupunkikuvan merkkipaikkoina toimivat Senaatintori, kauppatori ja Aschanin talo (Pohjois-Esplanadin ja Unioninkadun länsikulmassa). – Runsaat kolme vuotta myöhemmin Topelius hyödyntää helsinkiläistä miljöötä paljon aktiivisemmin, kun hän novellissa »Vedergällningens Dag» (1846) järjestää villin takaa-ajon vossikalla (vuokra-ajurilla) pitkin kaupungin katuja ja sijoittaa toiminnan sekä hienoihin kortteleihin Kasarmintorin läheisyyteen että Katajanokalle, joka tuolloin oli hökkelikaupunginosa.

49 Noin 70 sanomalehtinovellista yksitoista on sijoitettu Pohjanmaalle ja viisitoista Helsinkiin. Yksi – »Trollkarlens Dotter» – on sijoitettu Lappiin. »Vargen» voidaan paikallistaa alaotsikosta »Kertomus Hämeestä». Toiminta yhdeksässä novellissa (»Vargen» mukaan lukien) tapahtuu sisämaassa, viisi Turussa tai Lounais-Suomessa, viisi Uudellamaalla ja yksi »Viipurin läänin eteläosassa». Viidessä novellissa, Suomen Herttuatar mukaan lukien, toiminta on sijoitettu usealle eri paikkakunnalle, ja viidessä liikutaan joko ulkomailla tai myyttisissä maisemissa. Kuusitoista novellia on sijoitettu maantieteellisesti määrittelemättömään paikkaan Suomessa, esim. pappilaan tai »Häradshöfdingebostället i X.» Näissä tapauksissa toiminta on senlaatuista, ettei se edellytä minkäänlaista maantieteellistä paikantamista. Kyseessä voi olla tunnelmamaalaus kuten novellissa »En Bal och en Dröm» (1844), tai anekdootti kuten pääsiäisnovellissa »Amalias Gåfva» (1842) laskelmoivasta kosijasta, joka saa ansionsa mukaan.76Katsaukset tässä ja jäljempänä koskevat novelleja Helsingfors Tidningareissa sekä niitä, jotka Topelius kirjoitti muihin lehtiin tai muutamassa harvassa tapauksessa kalentereihin, mutta eivät Välskärin kertomuksia. Muita enemmän tai vähemmän harmittomia anekdootteja on kymmenisen kappaletta ja ne käsittelevät mm. ylioppilaita laskiaisajelulla ja koulupoikia tekemässä kolttosia pääsiäisaikaan.

50 Uskonnollisia aineksia, jotka myöhemmän kirjailijanuran varrella saattoivat korostua – joskus peräti rasittavassa määrin taiteellisen kokonaisvaikutelman kannalta – esiintyy harvoin varhaisissa novelleissa. Osassa »Conturteckningar VI» -kertomuksia nuori pappi kokee pietismin sävyttämän uskonnollisen kriisin ja toinen – vakaumuksellinen pietisti – pitää loistavan sunnuntaisaarnan.77HT:ssa 28/9 ja 1/10 1842. Novellissa »Herminas bekännelser» on teemana nuoren tytön uskonnollinen kehitys.

51 Topelius siis sanoi haluavansa käsitellä ajankohtaisia kysymyksiä ja kuvata aikansa tapoja eli oman aikansa kulttuurihistoriaa. Sitä taustaa vasten on hieman huvittavaa, että niin monessa novellissa on voimakkaita kauhuromantiikan piirteitä ja runsaasti yliluonnollisia aineksia, vaikka monille löytyykin luonnollinen selitys, tai sitten ne käsittelevät karmivia rikoksia. Parikymmentä novellia kuuluu edelliseen ryhmään ja kymmenisen jälkimmäiseen. – Matti Klingen tuo esiin yleisen käsityksen että erityisesti varakkaan keskiluokan naiset istuvat turvallisessa biedermeiermiljöössä lukemassa kauheuksista, intohimoista ja mullistuksista. Topeliuksen yksityiselämää voidaan Klingen mielestä pitää porvarillisena idyllinä, mutta hänen teoksissaan sen sijaan esiintyy, »uhkaa, intohimoja, mysteereitä ja lopulta myös tuhon aavistelua».78Matti Klinge, Idyll och hot 2000, s. 12. Samat aiheet toistuvat kautta Topeliuksen koko tuotannon. Tässä niitä edustavat »En Natt och en Morgon», »Påsk-Äggen», »Vedergällningens Dag» ja »Salig Fänrikens Tofflor», mutta Topelius palaa sekä salaperäisiin että rikollisiin aiheisiin esim. novellissa »Aulangon pastorinvaali» (1867). Hän ammentaa aiheita sekä kansankirjasista että ylempien yhteiskuntaluokkien vanhemmasta ajanvietekirjallisuudesta. Puhtaasti kauhuromanttinen novelli »Bruden» (1846) on yksittäistapaus Topeliuksen tuotannossa ja varsin myöhäinen lajityyppinsä edustaja. Kaksi vuotta myöhemmin Viktor Rydberg tosin aloitti kirjailijanuransa kauhuromanttisella esikoisteoksella »Vampyyri» Jönköpingsbladetissa.79Ingemar Oscarsson, »Fortsättning följer» 1980, s. 97.

52 Topelius eli naisten ympäröimänä koko elämänsä ajan alkaen äidistä, sisaresta, serkuista, tädeistä ja Uudenkaarlepyyn porvariston tytöistä. Hänellä oli runsaasti mahdollisuuksia pohtia tyttöjen kasvatusta ja sivistymisen etenemistä, ja hän myös teki niin. Hänen naisille suunnatut pedagogiset pyrkimyksensä Helsingfors Tidningarissa olivat huomattavia, mikä ilmenee ensimmäisestä Conturteckningareista (ks. yllä kpl 33). Hän käsittelee novelleissa useaan otteeseen tyttölasten kasvatusta, toisinaan jopa perusteellisemmin kuin rakenne ja muoto antaisivat myöten. Niin käy esim. novellissa »Kringelflickan». Kaksikymmentä vuotta myöhemmin hän palaa aiheeseen vielä perusteellisemmin novellissa »Mirabeau-täti»(1863), käsiteltyään sitä jo mm. novelleissa »Herminas bekännelser» ja »Neiti Drifva» (1860). Innostuminen aiheesta saa hänet omaksumaan opettavaisen sävyn, ja hän asettaa kauttaaltaan kristillisyyden kirjanoppineisuuden edelle. Uskonto, käytännön taidot, hyvän kirjallisuuden tuntemus, kielitaito ja mielellään musikaalisten tai taiteellisten lahjojen viljely on hänen suosittelemansa sivistys Suomen mamselleille.

53 Topeliuksen varhaisrunoissa vuosien 1841 ja 1845 välillä on voimakasta Kalevalan vaikutusta, varsinkin runomitan osalta, ja samoin suomalaiskansallista paatosta. Proosassa ovat suomalaiset vaikutteet harvinaisia. Oikeastaan vain kahdessa kertomuksessa on selvä suomalaisen kansanperinteen leima: »Huruledes Herr Henrik kuskade Himlavagnen till Helsingfors» (1843) ja »Den farliga Natten i loftet» (1845). Näiden lisäksi on mainittava »Lemminkäinens första Äfventyr» (HT 11/1 1845), jossa Topelius saa aikaan koomisia tilanteita sijoittamalla myyttisen Lemminkäisen aikansa 1840-luvun miljööhön. Novellissa »Lemminkäinens andra Äfventyr» (HT 13/12 1845) on voimakas sosiaalisen närkästyksen juonne. Kansanjoukko puolustaa kirjailijan täydellä tuella miestä, joka on tuomittu siltavoudin taposta – tämä oli alin virkamies – koska tämä oli koronkiskonnalla saattanut hänet kerjäläiseksi ja käyttänyt hänen morsiantaan hyväkseen. Muissa yhteyksissä Topeliuksella on sama ongelma kuin muilla, myöhemmin toimineilla suomenruotsalaisilla kirjailijoilla, joiden täytyi kuvata suomenkielistä todellisuutta ruotsiksi – vaikka hän ei tunnukaan asiaa pohtineen. Ehkei hän myöskään kiinnittänyt huomiota runoissa kuvaamansa kuvitellun kansan ja sen edustajien väliseen eroon novelleissa, joissa nämä usein olivat kankeita, hidasliikkeisiä, laiskoja tai suorastaan rikollisia.

Rahan valta

54 Kulta, rahan valta ja sen rappeuttavat vaikutukset esiintyvät niin usein Topeliuksen aiheina, että ne kehittyvät hänen proosansa teemaksi. Kuten Maija Lehtonen osoittaa, hän palaa mammonan turmiolliseen vaikutukseen mm. matkakirjeissään »Itämeren eteläpuolella» 1850-luvulla sekä samanaikaisessa novellissa »Guldspöket» vuodelta 1857 ja vielä suuremmassa määrin uudelleen muokatussa novellissa »Kulta-aave» Talvi-iltain tarinoissa (1880). Kullan kirous ilmenee Välskärin kertomuksissa – erityisesti neljännessä jaksossa – Tähtien turvateissa (1886–1888) ja vielä lopuksi postuumisti julkaistuun kokoelmaan Lehtiä mietekirjastani sisältyvässä tarkastelussa vuodelta 1895.80Maija Lehtonen, »Mammonan valta, Eräs Topeliuksen teema» 1985, tai »Mammons makt. Ett tema hos Zachris Topelius» 1999. Tunnetuin on runo »Kommunismens vagga» (1884) »Kommunismin kehto», jossa Topelius siteeraa Proudhonin iskulausetta »omaisuus on rikos». Matkatessaan Euroopassa, jossa hän vieraili myös Hampurin ja Pariisin pörsseissä, Topelius tiedosti finanssimaailman kasvavan merkityksen ja rahan siirtymisen yhä abstraktimpiin muotoihin: konkreettisista kulta- ja hopearahoista seteleihin, vekseleihin, obligaatioihin jne. Hän oli joka tapauksessa varsin hyvin tietoinen rahan myönteisistä ja kielteisistä vaikutuksista. Uudessakaarlepyyssä Topelius oli nähnyt pienessä mittakaavassa toteutetun kapitalismin ja myös sen haavoittuvuuden. Helsingissä hänellä oli läheistä kanssakäymistä taloudellisesti ja kulttuurisesti vaikutusvaltaisten miesten kanssa. Hänen työnantajansa konsuli Wasenius oli merkittävä tekijä Helsingin taloudellisessa elämässä, samoin kuin hänen ystävänsä konsuli Borgström. Erityisesti Borgströmillä ja tämän puolisolla oli filantrooppisia pyrkimyksiä ja Wasenius oli ensimmäinen, joka merkitsi uuden teatteritalon osakkeita vuonna 1852.81Yrjö Hirn, Teatrar och teaterstrider i 1800-talets Finland 1949, s. 124.

55 1840-luvun novelleissa raha ratkaisee vielä ongelmia ja saattaa tuoda mukanaan jopa hyvääkin. Mutta kaikki niissä esiintyvät henkilöt, jotka tavoittelevat rahaa, ovat vähintään moraalisesti korruptoituneita, usein myös juridisessa merkityksessä. Topelius hahmottelee lukijan eteen sarjan taloudellisesti ahdistavia tilanteita. Sekä nuoret että vanhemmat miehet elävät yli varojensa, mm. novellissa »Dubbelmannen» (1842), »En Natt och en Morgon» (1843), »Vargen» (1846) sekä epätavallisen opettavaisessa novellissa »Kalkylerna» (1848). Pelivelkoja ja pakkomielteistä uhkapeliä esiintyy novellissa »Vedergällningens Dag» (1846). Topeliuksen näkemys rahasta muuttuu 1850-luvulla yhä pessimistisemmäksi. Hän näkee kullan ihmisen epäjumalana ja tuhoavana voimana.

56 Myös novellissa »Simeon Levis resa till Finland» (1869) kyse on pitkälti rahasta. Siinä törmäävät vastakkain Topeliuksen suhteellisen hiljattain muodostama käsitys kapitalismista ja finanssimiehistä maailman valtiaina, ja hänen Suomea koskevat pyrkimyksensä. Hän piirtää kuvan vuoden 1900 Suomesta, joka on teollistunut yhteiskunta; työläiset ovat järjestäytyneet ja kaikilla tasoilla on erilaisia korporaatioita. Kyse on tyypillisestä sivistysvaltiosta: Helsingin pääkaupungissa on runsaasti teattereita ja museoita – kaikki nämä on rakennettu rahalla, mutta Topelius ei sano sanaakaan mistä rahoitus on peräisin. Hänen ristiriitaiset tunteensa ovat voineet vaikuttaa siihen, ettei hän saattanut novellia »Simeon Levis resa till Finland» valmiiksi.

57 Kaupankäynti nuorilla naisilla on ollut suosittu aihe näyttämöllä Molièrestä Scribeen, ja Topeliuskin tarttuu usein aiheeseen novelleissaan. Joko laskelmoivat kosijat, joiden liiketoimet ovat vastatuulessa, havittelevat neitosten vanhempien varallisuutta, tai perheenisät haluavat pelastaa taloutensa naittamalla tyttärensä edullisesti. Edellisen tapauksen variaatioita esiintyy novelleissa »Amalias Gåfva» (1842), »Maskeraden» (1844) ja »Lilla Miljon» (1854). Sirkustirehtööri tarjoaa nuoralla tanssijaa samannimisessä novellissa (1845) pormestarille kaupungissa, jossa seurue esiintyy ja novellissa »En spritterny Händelse» (1846) muuan virkamies – kattaakseen aiheuttamansa kassavajauksen – tarjoaa tytärtään tuttavalleen, joka on 40 vuotta tätä vanhempi. Tässä tapauksessa vastenmieliset kosijat kaatuvat omaan oveluuteensa ja naiset saavat haluamansa miehen. Poikkeuksia ovat nuori nuoralla tanssija, joka novellissa vuodelta 1845 ei vältä kuolemaa ja rikas tyttö novellissa »Lilla Miljon», josta lopulta tulee rutiköyhä, mutta tyytyväinen osaansa – tai ei ainakaan tyytymätön.

58 Novellissa »Uppbördsskrifvaren» (1846) yrittää nimihenkilö pakottaa nuoren naisen avioliittoon uhkaamalla saattaa tämän isä konkurssiin. Köyhä kosija joutuu novellissa »Den Gamla Rocken» (1842) ensin torjutuksi, mutta hyväksytään sen jälkeen kun hän on pelastanut tulevan appensa omaisuuden. Viimeisessä Conturteckningarissa (1843) nuori nainen lupaa avioitua turvatakseen vanhempiensa vanhuuden taloudellisesti huolimatta siitä, että rakastaa toista miestä. Vastaavaa suosikkikirjallisuuden kaavamaista jalomielisyyttä saattoi esiintyä myös todellisuudessa: henkilökohtaisen konkurssin edessä katsoi neuvosmies Isak Lindqvist korrektiksi vapauttaa tyttärensä sulhasen Zacharias Topeliuksen sitoumuksestaan, mikäli hän niin halusi.82Topelius–Emilie Lindqvist 6, 7/3 1843: »Suurpiirteisyydessään luuli ukko olevansa velvollinen julistamaan minut vapaaksi sitoumuksestani, jos tahdoin – Herra Jumala!» Topelius torjui ehdotuksen, säilyttäen ylpeytensä epäitsekkäänä kosijana. Tarkasteltaessa taloudellisia motiiveja hänen novelleissaan on otettava huomioon myös kirjailijan omat motiivit. Perheen huoltajan rooli vuodesta 1846 vahvisti hänen henkilökohtaisia taloudellisia intressejään suhteessa Helsingfors Tidningariin kokonaisuudessaan ja novellien kirjoittamiseen erityisesti.

59 Aikaisemmasta on käynyt ilmi, että Topelius sai omasta pyynnöstään palkkansa sidotuksi lehden levikkiin vuodesta 1843, mikä johti siihen, että palkka nousi 1840-luvulla, lukuun ottamatta vuotta 1845, 375 hopearuplasta 714:sta. Levikki kasvoi samana ajanjaksona 850:stä 1 184 kappaleeseen. Levikki kasvoi 1850-luvulla seuraavasti: 1 184 kpl (1850) yli 1 785 kpl (1855) ja 2 356 kpl (1860). Palkkakehitys jatkui 1850-luvulla: korvaus nousi 972 hopearuplasta (vuonna 1850) 1 261 hopearuplaan vuonna 1855, jonka jälkeen palkka kaksinkertaistui 2 500 hopearuplaan Topeliuksen ollessa viimeistä vuottaan toimittajana.83Tiedot perustuvat Topeliuksen kirjanpitoon (Kontoböcker, 244.41), Tommilan selvitykseen palkkakehityksestä (Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 36) sekä hänen antamiinsa tietoihin painoksista (mt., liite III:6, s. 342–343). (Tosin ruplan siihen asti vakaa arvo huononi Krimin sodan johdosta.) Palkan alennuksia esiintyi 1850-luvulla kolme kertaa, vaikkei lehden levikki laskenutkaan, mikä ainakin vuosina 1854 ja 1857 lienee johtunut siitä, että lehden omistaja maksoi palkkioita toimituksen muulle työvoimalle. Topelius maksoi kuitenkin itse kesälomasijaisensa ja toimituksen kustannuksia kuten puolentusinan ulkomaisen lehden tilaukset.84Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 38. Hänen professorinpalkkansa oli 1 000 hopearuplaa 1850-luvulla ja myös se oli alan palkkojen vuositasolla. Suurin osa Topeliuksen tuloista oli näin ollen peräisin lehdestä. Kun lehtimiehen työ alkoi painaa, hän kirjoitti äidilleen keväällä 1857, että hän »jaksaisi vuoden loppuun ja sitten […] jätän lehden nuorempiin käsiin ja kirjoitan vain jatkokertomuksia siihen».85Topelius–Catharina Sofia Topelius 4/5 1857. Kun Topelius myöhemmin neuvotteli Albert Bonnierin kanssa palkkiosta, hän ilmoitti, että HT:n vuosipalkasta 1850-luvulla jatkokertomuksen palkkiot olivat 800:sta 1 000 hopearuplaan (Topelius – Bonnier 30/4 1869). Tieto vaikuttaa liioitellulta ainakin vuosikymmenen alussa verrattuna siihen, että palkka vuonna 1850 oli 972 ja vuonna 1851 1 125 hopearuplaa. Hän oli ilmeisesti tietoinen siitä, että hänen novellinsa olisivat valtti mille tahansa lehdelle, ja hän saisi niistä avokätisen korvauksen.

60 Topelius jatkoi 1860-luvulla novellien kirjoittamista eri lehtiin tasapainottaakseen jossain määrin tulojen vähenemistä vuoden 1860 jälkeen (jolloin hän lopetti toimittajana). Helsingfors Tidningar julkaisi Välskärin kertomuksia (vuoteen 1866 asti) ja »Täti Mirabeaun» (1863) ja Nya Dagligt Allehanda »Tyhjiä Sydämiä» (1862) ja »Kuninkaan hansikkaan» (1863). Svenska Familj-Journalen sai julkaistavakseen »Hangon silmän» (1867) ja »Kuningatar Sofia Magdalenan korvarenkaat» (1869). Topelius alkoi myös avustaa Bonnierin Svea -kalenteria. Kun Helsingfors Dagblad osti Helsingfors Tidningarin vuoden 1866 lopulla, ei Topelius halunnut avustaa Dagbladetia, jota hän piti liian liberaalina. Mutta hän sitoutui olemaan avustamatta mitään muuta helsinkiläislehteä vuoden 1867 aikana. Kompensoidakseen menettämänsä kirjoituspalkkion Helsingfors Tidningarista, piti hänen »ottaa vahinko takaisin» ja avustaa sen tähden Åbo Underrättelser - lehteä mm. novellilla »Aulangon pastorinvaali».86Topelius toistaiseksi tuntemattomalle henkilölle lokakuussa 1866, lainaus: Vasenius IV, s. 184–185. – Vasenius ei ilmoita vastaanottajaa. Topelius kirjoitti siis ahkerasti, usein toistuvina aiheina rahanahneus ja pakkomielteinen rahan tavoittelu, elättääkseen perhettään joka tuli hänelle suhteellisen kalliiksi.87Vaimo ja toiseksi vanhin tytär sairastelivat ja koko perhe matkusti mm. Marstrandiin hoitamaan näiden terveyttä. Tytön heikon terveyden takia hänet ja nuorin tytär otettiin koulusta ja he saivat yksityisopetusta. He oleskelivat myös Tukholmassa, jossa he kävivät kursseja ja saivat terveydenhoitoa.

Tyyppejä ja ympäristöjä

61 Henkilöt Topeliuksen novelleissa ovat useimmiten tyyppejä kahdesta syystä. Ilmeinen käytännön syy oli lehden rajoitettu koko, mikä sääteli jatkokertomusten laajuutta eikä sallinut henkilöhahmojen syventämistä tai kehittämistä. Yhtä tärkeää on muistaa Topeliuksen tavoite tehdä Helsingfors Tidningarista »yhtenäinen novellinomainen kuvaus maastamme, tavoistamme ja aatteistamme». Hänen pyrkimyksensä oli tavoittaa tyypillinen, ei spesifinen. Sen tähden hän valittaa myös sitä, että Helsingistä puuttui omaperäistä kansanelämää ja että tämä vaikeutti yrityksiä tavoittaa se, mikä on tyypillistä laatukuvassa.

62 Topelius oli kasvanut etuoikeutetussa perheessä, pienessä yhteisössä, jossa rakenteet olivat läpinäkyviä ja hänen katseensa oli jo varhain valpas havaitsemaan tyypillisen. Hän oli tuskin yhdeksäntoista kun hän pohtii eri ryhmittymiä Uudessakaarlepyyssä:

63 Muiden muassa voitiin todeta pienessä kaupungissamme asuvan selvästi 5 erilaista ja arvoasemastaan keskenään kateellista ryhmää.  – 1. arvohenkilöt, kauppiaat, virkamiehet ja osa laivurinvaimoja – kaikkein vähiten pikkumaisia, kuten tilanne on aina sellaisissa suhteissa. – 2. Laivurinvaimot, jotka pitävät erityisesti asemastaan kiinni. – 3. Käsityöläiset, varakkaammat kaikkein kateellisimpia, kaikista teeskentelevimpiä.  – 4. Merimiehet ja heidän naisväkensä joihin kuuluu useita palvelijattaria. – 5. rengit ja piiat, niin kaupungissa kuin lähiseudulla. – Nämä kaikki muodostavat omia seurojaan ja kiltojaan, jotka kaikki pyrkivät kohottamaan itsenä ylempänä olevaan luokkaan mutta estävät allaan olevia luokkia kohoamasta. – Sellainen on pikkukaupungin maailma.88Päiväkirja, 5/1 1837.

64 Topelius on myös jatkossa etevä tunnistamaan ryhmiä ja tyyppejä. Hänen kiinnostuksensa ryhmädynamiikkaan käy ilmi dialogista novelleissa, josta »Salig Fänrikens Tofflor» on hyvä esimerkki.

65 Novellien henkilöhahmoja voidaan siis tarkastella tyyppigalleriana. Nuoret naiset ovat joko hentoja unelmoijia, joilla on sydänsuruja, tai silmiinpistävän reippaita ja urheilullisia. He uivat ja juoksevat kuin naaraspeurat läpipääsemättömässä maastossa. Mutta he eivät ole vain nopeajalkaisia vaan myös ajatuksiltaan nokkelia. Matti Klinge korostaa, että tytöt ja naiset edustavat usein aloitekyvyn rikkautta ja notkeutta kulmikkaiden poikien vastakohtana.89Klinge, Idyll och hot 2000, s. 26–27. Topelius asettaa mielellään vastakkain älykkäät nuoret naiset ja hidasjärkiset tai arvostelukyvyttömät miehet – niin nuoret kuin vanhat –, esim. novelleissa »Maskeraden», Påsk-Äggen», (molemmat 1844) »En spritterny Händelse» (1846), »Kalkylerna» (1848), »Rautakylän Vanha Paroni» (1849) ja Suomen Herttuatar (1850). R. F. von Willebrand toteaa, että nuori nainen Topeliuksen novelleissa on »leikkisä ja vilkas, reipas aina liioitteluun asti ja usein harjaantunut urheilussa […] sen lisäksi hän on luonteeltaan lempeä eikä kiellä itseltään aitoa naisellisuutta edes sen äärimmilleen viedyissä vaatimuksissa.90R.F. von Willebrand, »Topelius som novellförfattare. Fältskärns berättelser – Vinterkvällar» 1884, s. 178. Havainto on yleisesti pätevä vaikka artikkeli käsitteleekin Välskärin kertomuksia ja Talvi-iltain tarinoiden novelleja. Aikuiset naiset ovat joko äidillisiä, huolehtivaisia ja ystävällisiä tai epäluuloisia, ahdasmielisiä, juoruilevia ja ilkeitä.91Naiset vanhenevat silmiinpistävän varhain Topeliuksen novelleissa; novellissa »Maskeraden» (1844) esiintyy esim. »vanha naimaton täti, mitä iloisin sielu vielä neljäkymmentäkahdeksan- vuotiaana». Käsitys on kuitenkin ajalle ominainen ja riippuu varmaankin jossain määrin kirjailijan suhteellisesta nuoruudesta.

66 Novellit sisältävät huomiota herättävän useita keski-ikäisten miesten muotokuvia, jotka ovat ilmettyjä ilkeämielisiä pilakuvia (esim. novellissa »Påsk-Äggen» ja »En spritterny Händelse»). Tekee mieli kysyä, onko tämä nuoren ja kantaaottavan sukupolven protesti edellisen velttoudelle. Lukuisat vanhemmat miehet on kuitenkin sympaattisesti kuvattu. He ovat karskeja mutta karhean pinnan ja useinkin kuluneen takin alla tavallisesti sykkii hyvä sydän. He polttavat tupakkaa, eivät sylje lasiin, vaan ovat päinvastoin varsin persoja viinalle; he kiroilevat – ei liioitellusti, mutta niin että se luo tietyn uskottavuuden nopeasti luonnostelluille palveluksesta vapautetuille sotilashenkilöille, pitäjänkirjureille ja kansanmiehille.92Kiroilu loppuu myöhemmin; Topelius toimitti, »retushoi» kuten hän itse totesi, tekstin Carl Larssonin kuvittamaan painokseen 1880-luvulla ja korvasi mm. »rider dig d–n» ilmaisulla »rider dig Kajsa Varg» (Pia Forssell, »Fältskärns förvandlingar. Romanens väg från följetong till textkritisk utgåva» 2009 s. 128–129). Oikean sorttisten nuorten miesten kaavamaiset piirteet ovat avoimuus, suorasukaisuus ja reippaus. Pahantahtoiset miehet ovat liioitellun tyylikkäitä ja sävyltään ja käytökseltään kruusailevia, jos he ovat herrasväkeä. Mikäli he kuuluvat alaluokkaan, ilmenee roistomaisuus jo ulkonäössä. Topelius tuntee siitä huolimatta selvästi sympatiaa konniaan kohtaan. R.F. von Willebrand tekee oikean havainnon tuodessaan esiin sen, että Topelius kykenee harvoin päättämään rangaistako roistoja ansionsa mukaan, vaan antaa heidän joko päästä pälkähästä tai menehtyä tapaturmaisesti.93R.F. von Willebrand, »Topelius såsom novellförfattare» 1884, s. 176. Sekä rosvoromaanit, joita Topelius ahmi kymmenvuotiaana että myöhempi lukemisto ovat näköjään jättäneet jälkiä. Hän ei kuitenkaan ihannoi rikollisia – salaperäinen Göran Mörtin novellissa »Vedergällningens Dag» on kuvaus jalosta rosvosta, mihin Topelius lähimmillään novelleissa yltää – mutta nämä kiehtovat häntä, ja hän viittaa psykologisiin selityksiin rikollisuudelle, esim. tunneköyhät ja leväperäiset äidit.94Topeliusta kiehtoivat rikolliset: mieltymys ilmenee mm. 3/10 1836 päivätystä muistiinpanosta, jossa hän ponnekkaasti teilaa Suen novellin Crao: »Roskaa. – Loppu on murha kuten tavallista, alku vihaa ja kateutta, juoni karkea, henkilöhahmot huolimattomia, paitsi murhaaja, jonka tarinaa voidaan pitää ainoana onnistuneena kuvauksena tässä pienessä roskassa» (244.135, pag. 11/179). Hänen varhainen ihastuksensa niin rosvohahmoihin kuin esim. Bulwer-Lyttonin monisärmäisiin sankareihin kuten Eugene Aram, tulevat näkyviin osittain tyyppeinä teosten henkilögalleriassa, osittain kirjallisina viittauksina, mikä vuorostaan valaisee novellihahmon kehitystä ja kypsyysastetta.95Novellissa »Herminas Bekännelser» (1844) saa naiivi päähenkilö verrata rakastumistaan milloin Eugene Aramiin, milloin Ernst Maltraversiin (kpl 49 alla), mikä lukeneelle yleisölle paljasti hänen sinisilmäisyytensä. Lastennäytelmässä »Rinaldo Rinaldini» (1858) lapset menevät koululakkoon ahmittuaan ryöväriromaaneja.

67 Topelius on kuvannut miljöön erityisen huolellisesti helsinkiläisnovelleissa »Kringelflickan» ja »Vedergällningens Dag» sekä uusikaarlepyyläisnovellissa »Nuoralla tanssija». Vakuuttavimmat interiöörien kuvaukset koskevat pappiloita ja herraskartanoita. Novellissa »Vargen» hän antaa yksityiskohtaisen kuvauksen pappilan salin turvallisesta ja vakaasta sisustuksesta, joka täysin vastaa vanhaa pappilan pariskuntaa. Vastaavaan tapaan antaa neuvos Rengelin kodin kerskaileva ylellisyys kuvan omistajastaan (»En spritterny Händelse»). Novellissa »Salig Fänrikens Tofflor» miljöö ei perustu yksityiskohtiin, vaan tunnelmaa luovat toiminta kodissa ja sukulaisten välinen dynamiikka. Lähimenneisyydestä kertovista novelleista – esim. »En Natt och en Morgon (1843) 1810-luvusta, »Nuoralla tanssija» (1845) 1820-luvusta, ja »Herminas bekännelser» (1844) 1830-luvusta – Topelius siirtyy ajassa taaksepäin 1780-luvulle novellissa (»Häradshöfdingen» (1846) ja aina 1740-luvulle asti novellissa »Suomen Herttuatar» (1850), kehitellen edelleen historiallista ja kulttuurihistoriallista kuvausta yhä laajemmin siveltimenvedoin.

68 Ranskalaisten lehtien jatkokertomuksia käsittelevässä artikkelissaan »Publishing Novels» Lucienne Frappier-Mazur tarkastelee jatkokertomukselle tyypillisiä piirteitä. Verrattuna romantiikan eksklusiivisempaan kirjallisuuteen, kansanomainen jatkokertomus korostaa jännitystä ja dramatiikkaa – se on tunteisiin vetoava ja kauhuromanttinen ja hyödyntää historiaa tässä mielessä. Pitkiä selityksiä pyritään välttämään, suositaan dialogia ja toiminnallisuutta, ja kertomus päättyy onnellisesti tai ainakin siihen tuntoon, että olemassaolo on turvallinen ja vakaa.96It highlighted the suspense and drama, historical background, or sentimental and gothic variations of Romantic fiction but discarded its metaphysical questioning, and poetic innovations, avoided lengthy descriptions, were heavy on dialogue and action, and subjected the plot, if not always to the ending of the popular formula, at least to a reassuring conclusion in an orderly world. (Lucienne Frappier-Mazur, »Publishing Novels» 1994, s. 696–697). Tämä kuvaus sopisi hyvin Topeliuksen jatkokertomuksiin. Niistä monet syntyivät kiireessä lehden täytteeksi, mutta monet tarjoavat kiehtovia ja toisinaan paljastavia näkymiä porvariston elämään 1840- ja 1850-luvun Suomessa. Ne kertovat ennen muuta aikakauden mausta. Topelius vastasi Helsingfors Tidningarin jatkokertomuksista yhdeksäntoista vuotta ja onnistui toteuttamaan tavoitteensa kuvata Suomea novellien kautta. Hän hyödynsi romantiikan, kauhuromantiikan, rikollisuuden, burleskin, eksotismin ja eskapismin keinoja sekä historiaa ja aikakauden pyhää ja arkea. Aikalaiskuvauksista on tullut kulttuurihistoriaa. 2000-luvun lukijoita kiinnostavat usein pienet asiat, detaljit kiehtovat enemmän kuin juoni ja henkilögalleria. Topeliuksen oma ihastus konkreettisiin yksityiskohtiin on vakuuttava ja antaa myöhempien aikojen lukijoille vaikutelman päästä lähelle 1800-luvun arkea ja juhlaa. Novelleista tulee sanojen kurkistuskaappeja, jotka välittävät tuokiokuvia siitä, mitä keskiluokka 1800-luvulla toimitti ja ajatteli, miten se huvitteli ja ennen kaikkea mikä sitä ihastutti ja kauhistutti päivän päätteeksi, iltapuhteen ääneen lukemisen hetkellä.

Teosten aikalaisvastaanotto

70 Esimerkit Topeliuksen tuotannon vastaanotosta hänen omana aikanaan ovat jossain määrin sattumanvaraisia ja perustuvat pääasiassa yksityiskirjeisiin. Topeliuksen äiti esittää silloin tällöin jonkin kriittisen kommentin novelleista. Vuoden 1843 helmikuussa hän katsoo, että »sinun rinkelityttösi ensimmäinen puolisko oli hirvittävän taivaita tavoitteleva äläkä vain rupea yhtä pitkäveteiseksi ja ikäväksi kuin Cygnaeus.»97Catharina Sofia Topelius–Topelius 4/2 1843 käyttäen säästeliäästi välimerkkejä, mikä oli hänelle tyypillistä. »Kringelflickanin» osalta katso edempänä.

71 Vuoden 1843 marraskuussa julkaistun novellin »En Natt och en Morgon» arvoituksellinen luonne hämmensi lukijoita. Topeliuksen morsian arvaili tarinan mahdollista todellisuustaustaa kun taas muut lukijat pitivät sitä ilmeisesti itsestään selvänä. Muuan, jossain määrin happaman lukijakirjeen laatija Åbo Tidningareissa ilmaisee harminsa siitä, ettei tiedä »mitä koko asiasta tulisi ajatella» ja toteaa lopuksi, ettei »totuuden kieltä tulisi ivata eikä sen kuulijoita». Lehden toimitus julkaisi Topeliuksen puolustukseksi alaviitteenä huomautuksen: »on sangen varmaa, että lukijakirjeen moittima kirjoitus H:fors Tidningarissa on kirjoitettu novellina eikä sellaisenaan vaadi tositarinan asemaa, ja kirjeen kirjoittajan olisikin vaikeata löytää lehteä, jossa päivän uutisten ohella lyhyille kertomuksille omistetussa osastossa niitä ei esiintyisi myös todellisuuden alueen ulkopuolelta.»98»Välbetänkt», ÅT 30/12 1843. Paljon myöhemmin, kun »Aulangon pastorinvaali» oli vuonna 1867 alkanut ilmestyä jatkokertomuksena Åbo Underrättelser -lehdessä, Lars Stenbäck reagoi mystiikkaan viittaaviin aineksiin jossain määrin harmistuneena: »Apropos, Topelius on taas alkanut kirjoittaa taikauskoista tarinaa! Uskookohan hän todellakin taikuuteen ja kummituksiin? Miksi niitä pitää aina olla mukana?»99Lars Stenbäck–Bengt Olof Lille 1867, lainattu Eliel Vestin mukaan, ilman tarkempaa päiväystä, Zachris Topelius 1905, s. 273. Stenbäck esittää kysymyksen eräässä kirjeessään Bengt Olof Lillelle – nuo kaksi herraa ja Topelius tekivät yhteistyötä virsikirjakomiteassa vuonna 1868.

72 Kanava. Sanansaattaja Wiipurista -lehden toimittaja Pietari Hannikainen arvosteli voimaperäisesti Helsingfors Tidningarin ja Morgonbladetin vuoden 1847 novelleja. Hannikainen on sitä mieltä, että niillä ei ylipäätään ole kansallista eikä kohottavaa merkitystä enempää kuin painavuuttakaan: hän mainitsee erityisesti novellit »Häradshöfdingen» ja »Uppbördsskrifvaren». Kun Hannikainen valittaa, ettei Suomessa ole kirjailijoita, jotka loisivat sen tason teoksia kuin Axel och Valborg, Maria Stuart ja Wallenstein, hän kieltämättä liioittelee.100[Pietari Hannikainen], »Kaunis-kirjallisuuden tilaisuus Suomessa» ja »Missä on kotoinen romaani- ja novelli-kirjallisuus löytävä aineensa?», Kanava 13 sekä 20/10 1847. »Häradshöfdingen» katso Topelius, Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, ZTS V, s. 169–194; »Uppbördsskrifvaren» sisältyi HT:hen viitenä jaksona, 27/6–18/7 1846. Esikuvallisina kirjailijoina Hannikainen mainitsee myös Bulwerin (Lytton) ja Suen. Topelius kirjoittaa seikkaperäisen ja moitteettoman referaatin artikkelista, myöntää Hannikaisen olevan periaatteessa oikeassa, mutta katsoo, että tämä on laiminlyönyt olemassa olevan arvokkaan kirjallisuuden sekä suomeksi että ruotsiksi ja tyytynyt yksipuolisesti arvostelemaan »merkityksetöntä» »novellienkirjoittelua» sanomalehdissä. Topelius katsoi parhaaksi osoittaa vaatimattomuutta näissä yhteyksissä, kuten sanoessaan olevansa hämmentynyt nähdessään, että »hätäisiä luonnoksia on nimitetty ’kaunokirjallisuudeksi’ ja sellaisena arvosteltu». Jatkossa hän taittaa kritiikiltä kärjen: »Tosiaankin, annetaankohan noille kyhäelmille [...] liian suuri kunnia erittelemällä niitä älyn kypsien luomusten tapaan (Kanavahan mainitsi Maria Stuartin jne.!), jotka on tarkoitettu tulevaisuutta ja jälkipolvia varten.»101[Topelius], »Skön Literatur i Finland», HT 3/11 1847.

73 Ainakin kerran toimi Helsingfors Tidningarin sensori, J.M. af Tengström arvostelijana. Topelius oli tiedustellut lupaa julkaista eräs novellin jakso lehdessä ja liittänyt pyyntöön oikovedoksen. af Tengströmin vastaus, samalla kirjelipulla, ei ollut kovin rohkaiseva: »Kappaletta ei voida poistaa – mutta se ei millään muotoa ole asialliselle ja kunnolliselle lehdelle kaunistukseksi. Houkutus sen julkaisemiseksi ei voine olla suuri!»102Topelius–J. M. af Tengström, päiväämätön, alkuvuosi 1846 – jatkokertomus HT:ssa 17/1–11/2 1846. Topelius kutsuu novellia nimellä »Herr Lars», kyse on novellista »Vargen», jonka sankari on nimeltään Lars (katso novelli ja selitykset). Myös tavalliset lukijat saattoivat ilmaista mielipiteensä, turhautuneina keskeytyksestä jossakin jatkokertomuksessa tai niiden liiallisesta lyhyydestä. Topeliuksen käly, Augusta Lybeck kirjoittaa sisarelleen kevättalvella vuonna 1849: »Olemme hirvittävän uteliaita Vanhasta Paronista. Sano Z.:lle, että odotamme kyllä kärsivällisesti, kunhan kerralla tulee paljon, eikä pieniä pätkiä.»103Augusta Lybeck–Emilie Topelius, lainattu Vasenius V:n mukaan, s.171. »Rautakylän Vanha Paroni» HT 10/1–11/4 1849, yhteensä 22 jaksoa. – Tuntuvin osoitus lukijoiden kiinnostuksesta onkin tilaajien lukumäärä, joka paria vuotta lukuun ottamatta jatkuvasti kasvoi Topeliuksen yhdeksäntoista toimittajavuoden aikana.

74 »Topelius novellikirjailijana. Välskärin kertomukset – Talvi-iltain tarinoita» on R.F. von Willebrandin laajan, Topeliuksen proosateoksia käsittelevän artikkelin otsikko. Se ilmestyi Finsk Tidskriftissä vuonna 1884, sen jälkeen kun Vinterqvällarien kaksi ensimmäistä jaksoa oli ilmestynyt vuosina 1880–1883, ja Carl Larssonin kuvittama ja kirjailijan korjaama Välskärin Kertomusten laitos oli julkaistu vuosina 1883–1884. Tässä mainitaan se osa esityksestä, jolla on merkitystä myös novellien aikaisempien versioiden kannalta. – Finsk Tidskrift oli 80-lukulaisuuden ja ruotsalaisuuden äänitorvi; sitä taustaa vasten on luettava von Willebrandin sananvalinnat, jotka toisinaan ovat ilkeämielisen ja silmiinpistävän ylenkatsovia. – von Willebrand toteaa, että Topelius on idealisti, mikä on luonnollista koska idealismi oli hallitsevaa Topeliuksen oppivuosina. Kirjailijan idealismi sulautuu hänen lyyriseen juonteeseensa, minkä von Willebrand katsoo olevan luonteenomaista koko hänen kirjailijantyölleen, myös proosalle. – Kun Topelius luo, sanoo von Willebrand, turvautuu hän mieluummin omaan tunne-elämäänsä kuin siihen mikä elää ja liikkuu hänen ympärillään. Topelius aloitti, Samaan tapaan kuin Dumas, Eugène Sue ja muut oman »novellikirjailijan työnsä» »ilman minkäänlaisia esteettisiä vaatimuksia, mutta selvästi tietoisena romanttisen metodin hyvistä puolista kun sen tukena oli vahva mielikuvitus ja runollinen tyylitaju».104R. F. von Willebrand, »Topelius såsom novellförfattare» 1884, s. 166–167. Romanttisella menetelmällä tarkoitetaan tässä historiallisten aiheiden suosimista ja niiden käsittelyä tunteella ja mielikuvituksella (mts. 166). von Willebrand huomauttaa, että ei-historialliset novellit on tuotettu sanomalehden »päivittäiseen tarpeeseen» eikä niitä sen tähden voida arvioida ankaran mittapuun mukaan. Julkaisumuodon ansiosta »rakenne voidaan pitää jossain määrin väljänä» ja se myös edesauttaa Topeliuksen tapaa katkaista »kertomuksen lanka» ja puhua jostakin muusta parin luvun verran, jännityksen kohottamiseksi. Aiheet eivät ole kiinnostavia, sanoo von Willebrand, mutta korostaa kaikesta huolimatta, että Topelius on kyennyt myös epäsuotuisissa olosuhteissa säilyttämään »kertojanlahjansa loistavat ominaisuudet».105R. F. von Willebrand, »Topelius såsom novellförfattare» 1884, s. 175. Topeliuksen kertojanlahjan rinnalle von Willebrand nostaa aivan oikeutetusti hänen »erinomaisen kykynsä hallita kieltä» ja toteaa, ettei hänellä valitettavasti milloinkaan ole ollut Suomessa kilpailijoita.106R. F. von Willebrand, »Topelius såsom novellförfattare» 1884, s. 186.

75 Topeliuksen 70-vuotispäiväksi ilmestyi 46-sivuinen isokokoinen juhlajulkaisu. Katsauksessa »Zachris Topelius lehtimiehenä» Emil Nervander nostaa esiin lukijoiden kiinnostuksen lukuisiin, Helsinkiin sijoitettuihin pieniin »useinkin varsin mystillisiin kertomuksiin», joista yleisö saattoi lukea paikallisista olosuhteista ja itsestään. Hän mainitsee muutamia pitkähköjä kertomuksia »kotimaan kamaralta»: »Trollkarlens Dotter», Salig Fänrikens Tofflor», »Rautakylän Vanha Paroni» ja »Suomen Herttuatar» ja tekee johtopäätöksen, että »tuollaisella niin mestarillisesti aikansa lukijoille sovitetulla novelliosastolla saavutti Helsingfors Tidningar luonnollisesti vuosi vuodelta yhä suuremman levikin.» Sanomalehden vaikutus suuressa ja pienessä kasvoi, jatkaa Nervander.107Emil Nervander, »Zachris Topelius som tidningsman» 1888, s. 39–40. Valfrid Vasenius kirjoitti tiiviin johdannon Topeliuksen kirjailijantyöstä samaan juhlajulkaisuun. Hän huomauttaa, mainitsematta erillisiä teoksia, että kulttuurihistorialliset ainekset saavat aluksi antaa tilaa epätavallisille ja kiinnostaville tapahtumille. Vaseniuksen »luonnoksiksi» kutsuman osan sisältö oli 1840-luvulla yhtä kirjavaa kuin August Blanchen »Bilder ur verkligheten».108»Bilder ur verkligheten» julkaistiin Illustrerad Tidning -lehdessä 1863–1865, ja ne sisältävät kertomukset, jotka sittemmin julkaistiin nimillä Hyrkuskens berättelser, En prestmans anteckningar, En skådespelares äfventyr ja Strödda anteckningar. Joukossa on rikostarinoita, koulupoikien kolttosia, ylioppilaiden kujeita, matkaseikkailuja, eri yhteiskuntaluokkien originellien yksilöiden kuvauksia, vanhoista tavoista johtuvia esiintymisiä, esim. sellaisia, joiden tarkoitus on paljastaa ’tulevan kihlatun’ nimi, kertomuksia kilpakosijoista, jotka onnistuvat olemaan toinen toistaan ovelampia. [...] Mukaan on mahtunut myös useita enne- ja kummitustarinoita, vaikka viimeksi mainituille annetaan lopuksi enimmäkseen luonnollinen selitys.109Vasenius, »Ur ett lif i sång och saga» 1888, s. 12.

Elämänkertakuvaukset

76 Topeliuksen elämän kuvaajia on useita. Ensimmäinen on Eliel Vestin Zachris Topelius. Se on elämäkerrallinen tutkielma, joka ilmestyi vuonna 1905 Söderströmin kustantamana ja suomeksi 1906 Werner Söderströmin kustantamana: Sakari Topelius. Elämäkerrallinen kuvaus. Valfrid Vaseniuksen Zacharias Topelius – hans lif och skaldegärning I−VI ilmestyi 1912–1930 (kolme ensimmäistä osaa Edlundin ja seuraavat Schildtin kustantamina, osat I−V myös Bonnierin kustantamina). A. J. Sarlinin Zacharias Topelius. Elämä ja toiminta julkaistiin Kansanvalistusseuran sarjassa elämänkuvauksia vuonna 1917. Sarlin mainitsee äärimmäisen lyhyesti ainoastaan Talvi-iltain tarinoihin sisältyvät novellit. Selma Lagerlöfin teos Zachris Topelius. Utveckling och Mognad ilmestyi 1920. Söderström julkaisi Paul Nybergin teoksen Zachris Topelius. En biografisk skildring vuonna 1949.

77 Vest oli oppikoulunopettaja Vaasassa ja oli kirjoittanut mm. suhteellisen kansanomaisesti hyvin isänmaallisia elämäkertoja maanmiehistään Runebergistä (1902), Snellmanista (1904–1905) ja Topeliuksesta. Elämäkerta on taitavasti laadittu ja äärimmäisen hyväntahtoinen, mutta Vest on siinä määrin Runebergin ja Snellmanin lukemisen sokaisema, että hän ei tunnu ymmärtävän Topeliuksen ominaislaatua lehtimiehenä. Satunnaiset ilmaisun kömpelyydet vähentävät lukijan luottamusta kirjoitukseen.110Esimerkkinä voidaan tarjota seuraavaa: »Vackert sjunger han manlighetens oförfärade kamp mot våld och fördärf i marschen för Helsingfors Frivilliga Brandkår vid dess stiftelse 1866» (Vest, Zachris Topelius 1905, s. 330).

78 Kirjallisuushistorioitsija Vasenius, Helsingfors Tidningarin omistajan G. O. Waseniuksen poika, oli saanut itseltään Topeliukselta tehtäväksi julkaista Kootut teokset ja laatia kirjailijan elämäkerta.111Vaseniuksella oli yksinoikeus käyttää käsikirjoitusmateriaalia niin kauan kuin elämänkerran kirjoitustyö jatkui, mistä luultavasti johtui ettei Vestillä ollut käytettävissään alkuperäistä lähdeaineistoa. Vuonna 1848 syntynyt Vasenius oli pohjimmiltaan mitä puhtain idealisti, mutta ilmoitti seuraavansa positivismin ohjenuoraa. Hän torjui filosofisen estetiikan kirjallisuustulkinnat ja vaati objektiivisuutta kirjallisuustieteessä, jonka tuli valaista ei arvioida eikä arvottaa.112Vasenius I, »Inledning», s. 6 ja 8. Hän korosti kirjailijapersoonallisuuden suhdetta aikaansa ja ympäristöönsä, mikä johti siihen, että elämäkerralle on leimallista »laaja kulttuurihistoriallinen ulottuvuus, joka erityisesti välittyy Topelius-elämäkerran kokonaisen aikakauden laveasta kuvauksesta», kuten Gunnar Castrén hienotunteisti asian ilmaisee.113Gunnar Castrén, »Valfrid Vasenius» 1928, s. 154; kyseessä on Vaseniuksen muistokirjoitus. Castrén tekee yhteenvedon elämänkerran heikkouksista: selkeyden puute, toistot, tarpeeton laveus ja lopuksi tärkeä huomio, »kriittisen valaisun täydellinen puuttuminen, mikä tekee runoilijan kuvasta samean ja vähentää sen elävyyttä toisin kuin jos se olisi piirretty valoineen ja varjoineen.»114Gunnar Castrén, »Valfrid Vasenius» 1928, s. 155.

79 Kuusiosainen elämäkerta käsittää 3 200 sivua. Kolmas osa käsittelee erityisesti Topeliuksen elämäntyötä lehtimiehenä ja neljäs hänen luentojaan. Viides osa ilmestyi 1927 ja siinä Vasenius omistaa vihdoin ja viimein vajaat 200 sivua pääasiassa Topeliuksen kaunokirjalliselle proosalle. Monet teoksista hän tosin on maininnut aikaisemmin, erikseen tai luettelona, ja referoi niitä usein laajalti. Vaseniuksen työmenetelmä koostuu nimittäin perusteellisten sitaattien laatimisesta Topeliuksen päiväkirjoista, kirjeistä ja eri teoksista, mikä monasti on valaisevaa, mutta hän ei analysoi teoksia lainkaan. Kuten Vest ja Nyberg hänkin etsii esikuvia enemmän kirjailijan elämästä kuin kirjallisuudesta. Tämä johtaa olettamuksiin malleista, mikä toisinaan rajoittuu pelkiksi olettamuksiksi, että malli on ollut olemassa mikä jää varsin mitään sanomattomaksi. Novellissa »Rautakylän Vanha Paroni» esiintyy entinen hovinainen Ebba Reutercrona: Vaseniuksen mukaan »vaikuttaa hyvin todennäköiseltä, että Topelius myös tässä on piirtänyt elävästä mallista, koska hän myöhemmin muovaa vielä yhden hahmon kustavilaisesta hovinaisesta: »Mirabeau-täti».115Vasenius V, s. 182.

80 Topeliuksen tyttärenpoika Paul Nyberg oli julkaissut isoisänsä päiväkirjan ja Självbiografiska Anteckningar vuoden 1920 tietämissä. Hänen kirjoittamansa, vuonna 1949 ilmestynyt elämäkerta eroaa merkittävästi Vaseniuksen teoksesta. Eroavuudet koskevat sekä kirjoittajien pyrkimyksiä että niiden toteutumista valmiissa teoksissa. Nyberg halusi laatia Vaseniuksen teosta keskitetymmän elämäkerran. Kustantamo oli tilannut »laajalle yleisölle» tarkoitetun kirjan. Psykologinen, uskonnollinen ja kirjallisuushistoriallinen syväluotaus puuttuu siitä kokonaan, sanoo Nyberg esipuheessa – korostaen teoksensa ja Vaseniuksen julkaisun välisiä eroja. Nyberg pyrkii käsittelemään »teosten historiaa», eikä halua seurata Vaseniuksen »periaatetta pidättäytyä negatiivisesta kritiikistä» vaan referoi aikalaisten arvostelua sillä perusteella, että arvostelu on osa teosten historiaa, mikä on myös nykyaikainen tekstikriittinen ja kirjahistoriallinen näkökanta.116Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 6 – teoksen oli tilannut Söderströmin kustantamo sekä Werner Söderström OY, suomeksi se ilmestyi 1950 Lauri Hirvensalon ja Elina Vaaran suomennoksena.

81 Toisin kuin Vasenius, Nyberg ei epäröi ilmaista myös yleiskriittisiä arvioita Topeliuksen teoksista. Hän esimerkiksi tähdentää, että aluksi novellit ovat harmittomia ja vaatimattomia. Ne kehittyvät aikaa myöten pitemmiksi ja monipuolisemmiksi, mutta »eivät silti pitkään aikaan saavuta korkeata kirjallista tasoa».117Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 188. Nybergin kriittinen ote on kuitenkin silmiinpistävän kaavamainen: hän hylkää novellit, joita ei myöhemmin oteta mukaan Talvi-iltain tarinoihin. Vasenius ei arvota mitään, mutta epäsuora arvio käy ilmi siitä, että hän korostaa Topeliuksen aikaa myöten asettaneen entistä korkeampia vaatimuksia itselleen novellikirjailijana; hän viittaa teoksiin Talvi-iltain tarinoissa »novelleina, joita kirjailija piti uudelleen julkaisemisen arvoisina».118Vasenius V, s. 163 suuremmista vaatimuksista ja s. [180] lainaus. Vest, Vasenius ja Nyberg arvostavat historiallisia novelleja enemmän kuin aikalaisnovelleja ja enemmän teoksia, joissa on luonnonkuvausta ja isänmaallinen sävy kuin niitä joista nämä piirteet puuttuvat.

82 Vasenius ihaili Topeliusta runoilijana, minkä vuoksi hänen oli ehkä vaikea arvostaa tätä novellikirjailijana. Hän katsoo, että Topeliuksen kertova runous eroaa »melko jyrkästi» lyyrisestä ja että edellinen perustuu »kiinnostukseen tarkastella ulkoista maailmaa, jonka kanssa hän kuitenkin tunsi olevansa katkeamattomassa myötäelävässä vuorovaikutuksessa.» On selvää, että Vasenius ei anna ulkoiselle todellisuudelle yhtä suurta merkitystä kuin Topeliuksen sisäisille maailmoille. Häneltä puuttuu silmää nähdä Topeliuksen aikalaiskuvausten arvo, mahdollisesti koska ne olivat ajallisesti liian läheisiä – sama koskee myös R. F. von Willebrandia, joka oli syntynyt vuonna 1858. Vaseniuksen mukaan Topelius »itse oivalsi, että hänen aikalaistensa elämäntavat eivät tarjonneet riittävän arvokkaita aiheita kertomataiteelle, jolla on korkeat tarkoitusperät». Mitkä sitten ovat nuo korkeat tarkoitukset, ja »oivalsiko» Topelius aikakauden puutteellisuuden, vai onko kyse Vaseniuksen mielipiteestä? »Tapojen kuvausta» eli kulttuurihistoriallisia aineksia, joita Vasenius pitää arvossa historiallisissa novelleissa, hän ei havaitse aikalaisnovelleissa. Hänen mielestään Leopoldiner -kirjeissä Topelius »sallii itselleen vapauden kiinnittää huomionsa pikkuasioihin.»119Vasenius V, s. 142–143, s. 166 ja s. 143. Koska Paul Nyberg jättää niin monet novellit ylipäätään mainitsematta, voidaan päätellä, että myös hän suhtautuu hieman vaivautuneesti aikalaisnovelleihin.

83 Selma Lagerlöf valittiin Ruotsin Akatemiaan vuonna 1914, ja hän sai Topeliuksen juhlavuoden lähestyessä tehtäväksi kirjoittaa kirjailijan elämäkerta. Osittain epäsovinnaisessa teoksessaan Zachris Topelius. Utveckling och mognad vuodelta 1920 hän kertoo sadun muodossa, miten G. O. Wasenius kiinnitti Topeliuksen toimittajaksi.120Paul Nyberg suhtautuu viileästi tähän osaan elämäkertaa, mutta hänen loppupäätelmänsä on, että »se, mikä ei ole aivan totta, voi ajoittain olla todempaa kuin itse totuus» (Nyberg, »Selma Lagerlöf och Zachris Topelius» 1947, s. 425). Fiktio suo hänelle mahdollisuuden tiivistää Topeliuksen ohjelman, kuten antaessaan Waseniuksen kärsimättömästi lausahtaa: »Herra haluaa kai tehdä koulutantan minun vanhasta juoruämmästäni», ja Topelius siihen: »Enhän toki herra konsuli, haluan pikemminkin tehdä hänestä puutarhurin opettaakseni suomalaiset muuttamaan maansa ruusutarhaksi.»121Selma Lagerlöf, Zachris Topelius 1920, s. 183. Helsingfors Tidningaria kutsuttiin nimellä skvallerrådinnan, (juoruneuvoksetar) vrt. yllä, kpl 29. Ohjelma leimasi vähitellen kaikkea mitä hän kirjoitti, sanoo Selma Lagerlöf ja olettaa, että Topelius tällä tavoin tottui pois runoilemisesta runoilun itsensä tähden. »Hän oli kansanvalistaja runoillessaan ja runoilija valistaessaan,» Selma Lagerlöf päättelee lopuksi – hyvin oivaltaen Topeliuksen kirjailijalaadun omaperäisyyden.122Selma Lagerlöf, Zachris Topelius 1920, s. 202.

Kirjallisuushistoriallisia yleisteoksia

84 Monia Topeliuksen Helsingfors Tidningarissa julkaistuja novelleja ei painettu uudestaan. Näin ollen on ymmärrettävää, että kirjallisuushistorioitsijat Schück & Warburgista eteenpäin keskittyvät Välskärin kertomuksiin ja kiinnittävät huomiota suppeampiin teoksiin vain siinä muodossa, jossa ne ilmestyivät Vinterqvällar -tarinoissa. Karl Warburg mainitsee joka tapauksessa, että Topeliuksen novellitaide saa alkunsa, kun Helsingfors Tidningarissa julkaistaan »runsas joukko lyhyitä luonnoksia, joiden aiheet olivat mitä vaihtelevimpia».123Karl Warburg, Illustrerad svensk litteraturhistoria IV:1 1915, s. 470. Otto Sylwan esittelee niin lyyrikko kuin prosaisti Topeliuksen teoksessaan Svenska litteraturens historia. Hänen mukaansa luonnokset, jotka Topelius julkaisi lehdessään ruotsalaisten kirjailijoiden kuten August Blanchen esikuvan mukaan, työstettiin historiallisiksi novelleiksi. Topelius myös »kokeili oman aikansa aiheita», mutta historialliset kertomukset ovat ilman muuta hänen varsinainen saavutuksensa», korostaa Sylwan.124Otto Sylvan, Svenska litteraturens historia II 1919, s. 509 ja 511 (lainaus).

85 Ruth Hedvall toteaa teoksessa Finlands svenska litteratur (1917), että sanomalehdillä oli 1840-luvulla yleensä kaunokirjallisempi luonne kuin myöhemmin, ja että Topeliuksella sen tähden oli »varsin hyvät edellytykset» onnistua työssään. Hedvall keskittyy historiallisiin novelleihin, joita hän ei pidä pysähtyneinä tunnelmakuvina vaan korostaa, että tekijän kertojankyky on ruotsalaisessa kirjallisuudessa ainutlaatuista. Ruth Hedvallin mielestä tapahtumat ovat usein epätodennäköisiä ja tehokeinot liian voimakkaita. Hän jatkaa, esteettisesti moralisoiden, että Topelius kirjoitti sensaatioromaanien luvattuna aikana, »ja huolimatta siitä, miten paljon Topeliuksen proosateokset yleensä ovatkin aikakauden seikkailuromaanien yläpuolella, ei hän ole välttynyt jossain määrin ottamasta niistä vaikutteita». Useimpia Topeliuksen aikalaisnovelleja leimaa romantiikka; Ruth Hedvall sijoittaa sanan lainausmerkkeihin tarkoittaen sillä jännitystä, kummituksia ja muita fantastisia piirteitä.125Ruth Hedvall, Finlands svenska litteratur 1917, s. 202, 205 ja 209.

86 Tässä yhteydessä voidaan mainita kronologisessa järjestyksessä ne perusteelliset Topeliuksen esittelyt, jotka Arvid Hultin ja Gunnar Castrén kirjoittivat toiseen ja kolmanteen Nordisk familjebokin painokseen, vuosina 1919 ja 1933. Hultin mainitsee »lyhyehköt luonnokset» jotka käsittelevät rikosjuttuja, koululaiskolttosia, ylioppilashuumoria, matkaseikkailuja, ennustus- ja kummitustarinoita.126Tässä Hultin toistaa sanatarkasti Vaseniuksen käyttämän ilmaisun artikkelissa 1888, vrt viite 109. Mystiset, romanttiset ja historialliset ainekset on jo kudottu toisiinsa Topeliukselle ominaisella tavalla, joka teki hänen kertomustensa lukemisen yleisölle niin jännittäväksi, »että jokaista Helsingfors Tidningarin uutta numeroa odotettiin kärsimättömästi».127Arvid Hultin, artikkeli Topelius, Zakarias, Nordisk familjebok, toinen painos, osa 29, palsta 355. Castrén korostaa, että Topelius oli erinomainen lehtimies, joka kirjoitti nopeasti ja sujuvasti ja osasi vangita yleisön mielenkiinnon. Historiallisten tarinoiden lisäksi myös Topeliuksen lukuisat novellit ja pitkät kertomukset ovat useimmiten erittäin romanttisia ja jännittäviä, mutta »parhaita ovat silti ne, joissa hän piirtää realistisempia kuvia elämästä Suomessa». Castrén mainitsee esimerkkeinä novellit »Drifva-neiti» ja »Vinsentti Aallonhalkoja».128Gunnar Castren, artikkeli Topelius, Zachris, Nordisk familjebok, kolmas painos, osa 19, palsta 451–452.

87 Viljo Tarkiainen kiinnittää huomiota Suomalaisen kirjallisuuden historiassa (1934) Topeliuksen suureen vaikutukseen suomenkieliseen kirjallisuuteen. Hän kuvaa Topeliusta myöhäsyntyiseksi, mutta mitä puhtaimmaksi romantikoksi, viattomaksi ja herkäksi lapsensieluksi, jolla on kuitenkin vilkas mielikuvitus ja herkästi kulkeva kynä, ja jonka »ajoittain luova lahjakkuus» kehittyi nopeasti työssä Helsingfors Tidningarissa. Tarkiainen mainitsee ainoastaan historialliset novellit, jotka hänen luonnehdintansa mukaan toimivat yhtenä rakenneosana Topeliuksen harvinaisen monipuolisessa, mutta kirjallisesti epätasaisessa kirjailijantyössä.129Viljo Tarkiainen, Suomalaisen kirjallisuuden historia 1934, s. 134–135.

88 Teoksessaan Ny illustrerad svensk litteraturhistoria Gunnar Tideström näkee Topeliuksen elämäntyön Helsingfors Tidningarissa yhtenä kokonaisuutena ja ymmärtää hänen pyrkimyksensä: »Topeliuksella oli journalistista lahjakkuutta ja hän osasi nykyaikaisilla pakinoilla, tekaistuilla kirjeillä, pikkukertomuksilla jne. kohottaa lukijoiden kiinnostusta yleisiin ja ajankohtaisiin – sosiaalisiin, kirjallisiin, uskonnollisiin ja jopa ulkopoliittisiin kysymyksiin.»130Gunnar Tideström, jakso »Topelius» luvussa »Runeberg och den finlandssvenska litteraturen» 1967, s. 490. Teoksessa Finlands svenska litteratur 2 Erik Ekelund sijoittaa Välskärin kertomukset Walter Scottin jälkeiseen perinteeseen ja osaksi 1800-luvun historismia; loput Topeliuksen proosasta hän alentaa lähinnä palstantäytteeksi: »Kun Välskärin kertomusten aineisto hupeni, julkaisi Topelius lehdessään vähäisiä tarinoita teemana Suomen historia, mutta käsitteli aiheita myös nykyajasta [lue: omasta ajastaan] ja jopa tulevista ajoista.» Tällä Ekelund tarkoittaa novellia »Simeon Levis resa till Finland», jota hän myös lyhyesti referoi korostaen Topeliuksen kehitysoptimismia. Varhaisia novelleja Ekelund ei mainitse, mutta toteaa, että kertomukset 1850- ja 1860-luvuilta heijastavat niiden syntyhetkellä vallinnutta sosiaalista ja taloudellista murrosvaihetta. Topeliuksen aikalaiskuvauksilla on ylipäänsä suuri kulttuuri- ja paikallishistoriallinen arvo, korostaa Ekelund.131Erik Ekelund, Finlands svenska litteratur 2 1969, s. 192 ja 196–197, lainaus s. 196.

89 Erik Ekelund esittelee Topeliuksen myös Suomen kirjallisuus III:ssa (1964). Samaan sarjaan sisältyy osa, joka on omistettu Suomen kirjallisuuden lajityypeille. Siinä Pekka Tarkka tarkastelee novellia ja sivuaa myös Topeliusta ja hänen tuntemaansa viehtymystä kauhuromantiikkaan. Tarkan mukaan Suomen novellikirjallisuutta leimaavat aina 1800-luvun lopulle asti poikkeamat sekä romantisoiva ja eriytymätön kerronta, jota Topeliuksen esikuva hallitsee. Topelius kyllä tunnusti olevansa huolimaton ja laiminlyövänsä tarkat asiayhteydet kerronnassaan, mutta ei silti parantanut tapojaan, vaan puolusti teoksiaan vedoten lehtimiehen pysyvään ajanpuutteeseen, toteaa Tarkka sävyyn, jossa yhdistyvät snellmanilainen ja uuskritiikille ominainen ylimielisyys.132Pekka Tarkka, »Novelli» 1970, s. 73. Tarkka toteaa, että novellistiikalla oli Suomessa ennen kaikkea brittiläisiä esikuvia – Scott Topeliuksen tapauksessa – ja että englantilainen lyhytproosa kehittyi vasta myöhemmässä vaiheessa (mt.); hän tarkoittaa tällä modernistista novellia.

90 Bengt Holmqvist nostaa teoksessa Den svenska litteraturen esiin Topeliuksen monipuolisuuden lyyrikkona, satukirjailijana, lehtimiehenä sekä »lukuisten historiallisten novellien ja romaanien tekijänä». Topelius osasi yhdistää elävän kerronnan ja juonen kudonnan, »tiiviiseen, mutta silti hiukan viisastelevaan tiedonvälitykseen» – jälkimmäinen tarkoittaa ennen kaikkea Välskärin kertomuksia.133Bengt Holmqvist, »Runeberg och romantiken i Finland» 1989, s. 136. George C. Schoolfield pitää Topeliuksen 1840-luvun kertomuksia harmittomina ja kevyen sensaatiosävytteisinä, ikään kuin harjoitelmina Suomen Herttuattarelle. Myöhemmistä aikalaisnovelleista hän mainitsee muun muassa »Kulta-aaveen» ja »Aulangon pastorinvaalin», joissa Topelius arvostelee taloudellisia rikkomuksia ja korruptiota papiston keskuudessa.134George C. Schoolfield, »National Romanticism – A Golden Age?» 1998, s. 337. Johan Wrede korostaa teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria Topeliuksen ansioita uudistajana, mutta sivuuttaa kokonaan varhaisemman novellikirjallisuuden ja aikalaisnovellit.135Johan Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, jakso »Journalisten Topelius – energisk, elegant och moralisk», s. 320–321. Wrede on kirjoittanut suurin piirtein vastaavan artikkelin Suomen kirjallisuushistorian ensimmäiseen osaan. Siinä hän korostaa, että Topelius »pidäkkeettä» käyttää teoksissaan hyväkseen jatkokertomukselle ominaisia, jännitystä luovia tehokeinoja – ottaen esimerkit Talvi-iltain tarinoista.136Wrede, »Zacharias Topelius – kansallishistorioitsija» 1999, s. 260.

Teosten myöhempi vastaanotto

91 Topeliuksen proosaan ovat viime vuosikymmenten aikana kiinnittäneet enemmän huomiota historioitsijat kuin kirjallisuudentutkijat. Loistava poikkeus on Maija Lehtosen laaja artikkelisarja, jossa hän käsittelee aiheita, miljöökuvausta, intertekstuaalisia piirteitä ym. Topeliuksen novelleissa. Sarjan aloittaa essee »Vanha talo. Talvi-iltain tarinoiden miljöö» (1984), ja sitä jatkaa seuraavana vuonna suomeksi ilmestynyt »Mammonan valta. Zachris Topeliuksen eräs teema» (ruotsiksi vuonna 1999). Nämä sekä »’Ajan olemus on ikuinen nuoruus’» (1987) sisältyvät juhlakirjoihin Kai Laitiselle, Sigbrit Swahnille ja Harry Järville. »Luonto, maisema ja ihminen» julkaistiin saksaksi 1991, ruotsiksi 1997 ja suomeksi 2002. Vuosikirjassa Historiska och litteraturhistoriska studier ilmestyi kuusi artikkelia: »Intertextualitet i Topelius berättelser» (1990, suomeksi nimellä »Sitaatteja ja elämänmalleja», 2002), »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» (1995, suomeksi nimellä »Maailman pimeä puoli», 2002), »Brasaftnar i vindskammaren» (1997, suomeksi nimellä »Takkailtoja vinttikamarissa», 2002), »Tant Mirabeau» (1998, suomeksi nimellä »Nuoren naisen näkökulma», 2002), »Topelius reser i Europa» (1998, suomeksi »Matkakirjeitä Euroopasta», 2002 – myös ranskaksi 1993 ja saksaksi 1998) ja »Cirkusprinsessans förvandlingar. Topelius novell »Lindanserskan» » (2003) Viimeisin artikkeli on »Deux images de la Laponie chez Topelius» (2009), joka käsittelee novellia »Trollkarlens Dotter» ja satua »Sampo Lappalainen».

92 Maija Lehtonen tarkastelee useimmiten Talvi-iltain tarinoiden novelleja, mutta hän on tietoinen sekä jatkokertomusversioiden olemassaolosta ja niiden usein huomattavista eroista myöhempiin julkaisuihin verrattuna. Lehtonen käsittelee eroavuuksia perusteellisimmin artikkelissa novellista »Lindanserskan». Artikkelit sisältävät runsaasti merkittäviä havaintoja Topeliuksen proosasta ylipäänsä. Se, joka sattumoisin arvelee löytäneensä jotakin uutta Topeliuksen tuotannosta, huomaa useimmissa tapauksissa, että Maija Lehtonen on jo käsitellyt aihetta.

93 Matti Klinge on eri yhteyksissä tarkastellut Topeliusta historioitsijana, ylioppilaana ja yliopistomiehenä sekä kirjailijana, vaikuttajana ja aikansa kuvaajana. Muistovuonna 1998 hän julkaisi Topeliuksesta monografian Idylli ja uhka, joka ilmestyi vuonna 2000 ruotsinnoksena: Idyll och hot. Zacharias Topelius – hans politik och idéer. Klinge mainitsee vain poikkeuksellisesti novelleja, jotka eivät sisälly Talvi-iltain tarinoihin, mutta sijoittaa Topeliuksen kirjallisen työn erityisesti ranskalaisten aikalaishistorioitsijoiden ja -kirjailijoiden muodostamaa taustaa vasten. Hän katsoo Topeliuksen menestyksen johtuneen siitä tosiasiasta, että tämä onnistui tyydyttämään vaatimukset, jotka koskivat niin yhteiskunnallista osallistumista ja historiallista konkreettisuutta kuin perhekeskeistä porvarillisuutta ja sentimentaalisuutta.137Klinge, Idyll och hot 2000, s. 53.

94 Väitöskirjassaan I det femte inseglets tecken. En studie i den åldrande Zacharias Topelius livs- och historiefilosofi (1998) Nils Erik Forsgård käsittelee etupäässä vain myöhäisempiä teoksia ja tässä julkaistuista novelleista hän ottaa tarkasteltavakseen vain kertomuksen »Simeon Levis resa till Finland» antisemitistisenä traktaattina. Jukka Sarjala käsittelee teoksessa Salonkien aaveet (2007) Topeliuksen, Fredrik Berndtsonin ja Axel Ingeliuksen teoksia varhaisina esimerkkeinä kauhuromantiikasta Suomen kirjallisuudessa. Monografia on nykyaikainen johdatus kauhuromantiikkaan suomenkieliselle yleisölle. Sarjala tarkastelee pariakymmentä Topeliuksen novellia. Hän tutkii perusteellisemmin novelleja »En Natt och en Morgon», »Bruden», »Vargen» ja »Salig Fänrikens Tofflor» ja tekee niistä kiitettäviä havaintoja.

Perustekstit

99 Tämän edition perusteksteinä ovat Helsinfors Tidningarin numerot, jotka sisältyvät Kansalliskirjaston ylläpitämän Historiallisen sanomalehtikirjaston elektroniseen tallenteeseen.7http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/browse.html?action=year&id=1457-439X&name=Helsingfors%20Tidningar (14/1 2012). PDF-tiedostot on OCR-käsitelty ja konvertoitu fraktuura-tyylistä antiikvaan. Tekstit on ensin tarkistettu vertaamalla niitä Svenska litteratursällskapetin kirjastossa sijaitseviin sidottuihin vuosikertoihin (1842, 1847–1848) sekä Museoviraston kirjaston (1845–1846) ja Åbo Akademin kirjaston vastaaviin (1843–1844, 1849–1860).8Svenska litteratursällskapetin vuosikerrat sisältyvät eri kokoelmiin: Runebergsbiblioteket, Jörgensenska samlingen ja Topeliussamlingen. Museoviraston kappaleet ovat kuuluneet Topeliuksen kirjastoon; vuoden 1846 vuosikerrassa on hänen nimikirjoituksensa. Åbo Akademin kirjastossa olevista vuosikerroista monet ovat kuuluneet Finska Hushållningssällskapet -seuralle (1843–1844, 1849, 1852–1854). Vuosien 1851 ja 1856 vuosikerrat ovat kuuluneet Gymnasisternes i Borgå Bibliotek -kirjastoon, vuosikerrat 1857 ja 1859 ovat kuuluneet Åbo Lyceumille ja neljä jäljelle jäävää eri yksityishenkilöille. Tekstit on tarkistettu toisen kerran käyttäen Kansalliskirjaston omistamia vuosikertoja jotka aikaisemmin ovat kuuluneet Helsingin kaupunginkirjastolle. Puuttuvien numeroiden osalta tarkistus on tehty Tukholman Kungl. biblioteketin materiaalin avulla.

Tekstin etablointi

100 Tekstin etabloinnin yhteydessä on alkuperäistekstin ilmeiset ladonta- tai painovirheet korjattu. Oikeinkirjoitukseen on sen sijaan puututtu vain harvoin. Sen epäjohdonmukaisuus ei yllätä, koska teokset ovat ilmestyneet pitkän ajan kuluessa ja lisäksi aikana, jolloin oikeinkirjoituksen säännöt eivät olleet vakiintuneet. Ortografian ruotsalaistaminen ja kasvava yhdenmukaistaminen olivat tosin käynnissä, ja merkkejä siitä voidaan havaita myös Helsingfors Tidningarissa. Oikeinkirjoitus vaihtelee sekä eri aikoina että jopa yksittäisten novellien sisällä. Tämä viittaa siihen, että Topelius enempää kuin kirjapainojen faktoritkaan eivät kiinnittäneet riittävää huomiota oikeinkirjoitukseen. Kun käsikirjoituksia ei ole olemassa, ei silmiinpistävän epäjohdonmukaista kirjoitusasua voi sälyttää kirjailijan, mutta ei myöskään latojan vastuulle. Sen tähden käytetään lehtipainoksissa esiintyvää kirjoitusasua paitsi muutamassa tapauksessa, jossa poikkeavasti kirjoitettu sana esiintyy lehdessä paikallisesti rajatulla alueella tai asussa, jota Topelius ei itse käyttänyt. Näissä tapauksissa julkaisija otaksuu, että painoasu ilmentää latojan valintaa tai suorastaan hänen tahatonta virhettään.

101 Novellissa »Påsk-Äggen» esiintyy kammare -sanan määrätty muoto kahdeksan kertaa, joista seitsemän on kirjoitettu »kamarn». Tämä on korjattu muotoon kammarn. Muissa yhdessätoista novellissa on yhteensä noin sata esimerkkiä sanasta kammare taivutusmuotoineen, jotka kaikki on kirjoitettu kahdella m:llä. Vastaava tapaus on »ochså», joka novellissa »Salig Fänrikens Tofflor» on kirjoitettu tässä asussaan neljästi alle sivun mittaisessa jaksossa. Nämä kohdat samoin kuin kuusi muuta tapausta koko aineistossa on muutettu asuun »också», joka esiintyy yli 150 kertaa alkuperäisteksteissä.

102 ’Alldrig’ esiintyy vaihtoehtona pitkälle 1800-luvulle mm. sellaisten kirjailijoiden teksteissä kuin Almqvist, Cederborg (Ottar Tralling) ja Runeberg.9Vrt. esiintymiä SAOB:ssa. Topelius käyttää sekä muotoa »alldrig» että »aldrig» päiväkirjoissa 1832–1840, mutta jälkimmäinen on vallitseva.10Alldrig esiintyy 56 kertaa ja aldrig 120 kertaa. Haku on tehty päiväkirjoista vuosilta 1832–1834 ja 1837–1840. Novelleissa »aldrig» kirjoitetaan näin 67 kertaa 68:sta; »alldrig» esiintyy ainoan kerran novellissa »En Natt och en Morgon», jossa sana on kirjoitettu muotoon »aldrig» seitsemän kertaa. Tapahtumat on sijoitettu vuoteen 1813, ja poikkeava kirjoitusasu on naispäähenkilön vuorosanoissa. On mahdollista, että Topelius tavoitteli hiukan vanhahtavaa sävyä ja käytti tietoisesti vaikka ei johdonmukaisesti muotoa »alldrig». Tämä kirjoitusasu on säilytetty julkaisussa.

103 Topelius kirjoittaa sanan »tvenne» kaksi kertaa ä-kirjaimella päiväkirjassaan 1830-luvun puolivälissä. Kaikissa muissa tapauksissa, joita on pitkälti yli 600, hän kirjoittaa sen e:llä. Novelleissa sana esiintyy muodossa tvänne ainostaan kerran vuonna 1846, eikä sen voida katsoa edustavan Topeliuksen kirjoitustapaa, joten se on muutettu muotoon tvenne.11Tvänne esiintyy päiväkirjoissa 4/10 1833 ja 14/7 1837 ja kerran novellissa »Vedergällningens Dag» 1846. Novellieditiossa on 55 tapausta, joissa kirjoitusasu on tvenne, Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller -editiossa on 42 tapausta, 880 Topeliuksen kirjeessä on 46 tapausta, päiväkirjoissa on 89 tapausta ja luennoissa 404 tapausta. Kirjeissä ja päiväkirjoissa vaihtelevat kirjoitusasut tvenne ja twenne siten, että tvenne esiintyy useammin kirjeissä ja twenne päiväkirjoissa. »Upptäckt(e)» esiintyy 23 kertaa novelleissa, muotoa ’upptäkten’ on vain yksi (novellissa »Simeon Levis resa till Finland»), ja se on muutettu muotoon »upptäckten». Novellissa »Lindanserskan» (»Nuoralla tanssija») esiintyy »meniskor», joka toistaa puhekielen äänneasua, kerran – mutta ei repliikissä. Kirjoitusmuoto »meniskor» on tässä muutettu asuun »menniskor», jota muuten käytetään johdonmukaisesti (novellissa on 14 ja edition kahdessatoista novellissa 90 tapausta).

104 Sanamuotoa on muutettu seitsemässä kohdassa, useimmiten silloin kun kyse on verbin aikamuodoista. Novellin »Herminas Bekännelser» perustekstissä on äidin ja tyttären väliset vuorosanat: »[…] hvad äger väl du att sörja öfver vid dina 16 år?» »Min mor hade kanske rätt, jag borde ej vara otacksam för så mycket godt. Och likväl förekommer det mig, [...]», jossa alkuperäistekstin preteritimuoto ’hade’ on muutettu muotoon ’har’.

105 Novellissa »En Natt och en Morgon» on perustekstin virheellinen kongruenssi muutettu muodosta »luftens rena och friska kyla, hvilka fortfarit allt sedan begrafningen» muotoon »kyla, hvilken [...]». Alkuperäisteksti novellissa »Vedergällningens Dag» sisältää lauseen »under all den villervalla sågs vid eldskenet från ugnarna ...». Lauseke »all den» + substantiivi perusmuodossa jatkuu kaikissa muissa tapauksissa Topeliuksella määreellä (all den villervalla, som rådde …), kun taas lauseke »all denna» jatkuu substantiivilla perusmuodossa: »all denna herrlighet». Novellissa »Vedegällningens Dag» on kohta muutettu muotoon »under all denna villervalla ...».

106 Välimerkit on muutettu kuudessatoista kohdassa. Ennen kaikkea on lisätty pilkkuja luetteloihin tai rajaamaan virkkeeseen sijoitettuja sivulauseita. Esim. »luft- ång- och vattenbad» on muutettu muotoon »luft-, […]» (»Simeon Levis resa till Finland»). Naispäähenkilön novellissa »En Natt och en Morgon» lausumat sanat: »Du har kallat mig Benedict, ej med ord, utan med din själs innersta önskan.» on muutettu muotoon » Du har kallat mig, Benedict, [...].» Ilmeisen virheellinen välimerkin käyttö on oikaistu esim. novellissa »Simeon Levis resa till Finland», jossa rautatietä välillä Helsinki–Hämeenlinna luonnehditaan ilmaisulla »som på sin tid ansågs för ett halft underverk och som verkligen, är i sin föråldrade genre, ett dugligt arbete». Tämä on editiossa muutettu muotoon »[...] som verkligen är, i sin föråldrade genre, [...]».

107 Viiteentoista kohtaan on lisätty piste lauseen loppuun. Näissä tapauksissa perusteksteissä sen paremmin kuin tarkistuskappaleissa ei ole jälkeäkään pisteistä, mutta sen sijaan tyhjä kohta pisteen paikalla.

108 Novellissa »Vargen» sekä pappilan renki että kertoja käyttävät, apupappia tarkoittaen, muotoa herr Lars. Kolmessa kohdassa, jossa kirjailija mainitsee apupapin, esiintyy »Herr» lauseiden sisällä. Koska Topelius käyttää asua »herr» sekä kertovissa jaksoissa että useimmiten myös puhuttelussa, on julkaisija katsonut Herr -muodon latojan virheeksi ja muuttanut sen muotoon herr. (Muita esimerkkejä Herr -asun käytöstä näiden kolmen kertomuksessa »Vargen» esiintyneiden ohella ei ole tässä julkaistuissa novelleissa.) Sana paletot esiintyy taajaan novellissa »Vedergällningens Dag», kahdeksassa kohdassa muodossa paletot’n ja neljässä paletotn. Jälkimmäisiin on lisätty heittomerkki: paletot’n.

109 Suomenkielisiin kohtiin ei korjauksia ole tehty, yhtä tapausta lukuun ottamatta (novellissa »En Natt och en Morgon»), jossa alkuperäistekstin Erkkinpojka on korvattu asulla Erkinpojka, koska tämä jossain määrin oikeampi muoto toistuu myös alkuperäistekstissä muutamaa riviä edempänä.

110 Varsinaiset ladontavirheet ovat tyypillisiä. Niitä ovat pois jääneet kirjaimet: främligen pro främlingen tai änner pro känner; vaihtuneet kirjaimet: krinaelflicka pro kringelflicka tai mördaten pro mördaren; nurinkäännetyt kirjaimet: tnmult pro tumult; kahteen kertaan toistuvat tavut: föreställniningar pro föreställningar tai poisjääneet tavut: oskämdheter pro oförskämdheter. Nämä ja vastaavat tapaukset on korjattu.

111 Tapauksia, joissa eroavuus perustekstin ja vertailukappaleiden välillä johtuu todennäköisesti kuluneista kirjasintyypeistä tai heikosta painosta, ei ole mainittu kriittisessä apparaatissa. Lehdet sisältävät satoja tapauksia, joissa diakriittiset merkit ovat näkymättömiä alkuperäistekstissä, mutta näkyvät jommassakummassa tarkistuskappaleessa tai päinvastoin (esim. pa eikä på, over eikä över). Nämä tapaukset on korjattu n.s. äänettömälla emendaatiolla.

Kielellisiä erityispiirteitä

112 Topeliuksen hajamielisyys aiheuttaa silloin tällöin unohduksia, ja esimerkiksi jokin henkilö saattaa vaihtaa nimeä jatkokertomuksen kuluessa. Näitä kohtia ei korjata, mutta niihin liitetään kommentti. Tekijän kieli on alusta lähtien sujuvaa ja virheetöntä, erityisesti verrattuna muuhun samanaikaiseen lehtiproosaan Suomessa. Yleensä se on helposti ymmärrettävää myös myöhempien aikojen lukijalle. Topelius saattoi tosin käyttää nykykielestä poikkeavia sanamuotoja, jotka olivat täysin päteviä 1800-luvun puolivälissä. Tästä esimerkkeinä ovat träd eikä trä, ts. virke (sahattu puutavara), sekä monikkomuodot resultater ja ärender. Myös muut kirjoittajat Topeliuksen ohella tapasivat kirjoittaa erillisiä sanoja yhteen, kuten allravackraste, allsingen, förroskull – tai yhdyssanoja erikseen kuten ägande rätten, famns djupa.

113 Novelleissa silloin tällöin esiintyvä erikoinen sanajärjestys on huomionarvoinen piirre. Topelius sijoittaa erilaisia adverbejä poikkeavasti lauseeseen. Tästä ovat esimerkkejä: ... endast späda barnakinder bleknade i förtid bort ... (s. 156, 21-22; 1846); ... vinden, som slog mot väggen en losssnad lucka ... (s. 115, 25; 1846); ... ja Man rådde din tjänare i Vasa att taga vägen genom det inre af landet ... (s. 237, 4; 1860).

114 Kaikkien oikeinkirjoitusta koskevien huomioiden kohdalla pätee varaus, että kirjoitusasu voi myös johtua latojasta, vaikka sen takana yleensä onkin Topeliuksen oma kynä. Mainittakoon tässä vain pari yksityiskohtaa: taivutusmuodot, jotka päättyvät tavuun -sam kirjoitettiin 1840-luvun alussa kahdella m:llä: aktsammare, beställsamma, språksamma, vågsamma, våldsamma. 1840-luvun puolivälistä lähtien kaksois-m esiintyy vain satunnaisesti. Kokonaan hallitseva kirjoitusasu on yhdellä m:llä: afundsama, brydsama, retsama, sedesama jne. Luultavasti Topelius noudattaa tässä perussääntöä, jonka Almqvist muotoili pitkään käytössä olleessa oikeinkirjoitus-opissaan: »kaikki sanat, jotka sisältävät taivutusmuotoja ja yhdyssanoja, tai ovat perusosasta johdettuja muotoja, kirjoitetaan samalla tavoin kuin tämä».12C. J. L. Almqvistin kirja Svensk rättstafnings-lära [...] josta tässä oleva lainaus on kahdennestatoista painoksesta, 1855, s. 12. Ensimmäinen painos ilmestyi 1829. Ei tiedetä varmasti, käyttikö Topelius Almqvistin oikeinkirjoitus-oppia, mutta se on todennäköistä. Hän on voinut käyttää sitä jo kirjoittaessaan aineita Runebergille vuosina 1832–1833 ja opintojensa alussa tai ruotsin opettajana Helsingfors Lyceumissa 1846–1850. – Almqvist ei anna esimerkkiä mistään taivutusmuodosta, jossa esiintyisi -sam, mutta kirjoittaa itse m-äänteen kahdennettuna sanassa ’ensamma’ oikeinkirjoitus-opin tekstin sisällä. Damm ja lamm kirjoitetaan dam och lam sen ohjeen mukaan, ettei kaksoiskonsonanttina ääntyvää m-äännettä sanojen lopussa saa merkitä kahtena.13A. F. Dalin, Ordbok öfver svenska språket 1850, s. 309.

115 K-äänne kirjoitetaan Helsingfors Tidningar -lehdessä 1840-luvun alussa vallitsevasti qv:lla sanoissa kuten qvinna, beqväm ym., sen jälkeen vallitsee kirjoitusasu qu vuoden 1845 syksystä vuoden 1846 kevääseen. Vuoden 1846 syyskuusta käytettiin johdonmukaisesti kirjoitusasua qv. Samoihin aikoihin Topelius alkoi opettaa ruotsia ja historiaa yksityiskoulussa (Helsingfors lyceum); mitä todennäköisimmin hän oli valmistautunut opiskelemalla Almqvistin oikeinkirjoitus-oppia ja alkanut soveltaa sekä opetustyössä että lehtikirjoituksissa siinä esiintyvää sääntöä, jonka mukaan »k-äänne kirjoitetaan aina q:lla v-äänteen edellä».14Almqvist -lainaus on ensimmäisestä painoksesta 1829, s. 19.

116 Kaavio muistivihkossa osoittaa, että Topelius pyrki lähentämään oikeinkirjoitusta Ruotsissa vallitsevaan käytäntöön.15Topeliuskokoelma 244.136, pag. 22. Päiväämätön luettelo on luultavasti vuodelta 1850 päätellen sitä lähellä oleviin teksteihin kirjatuista merkinnöistä.

Muutoksia painovaiheessa

118 Tässä julkaistuissa novelleissa on havaittu vain kaksi sellaista tapausta, jossa Topelius kesken painatuksen on muuttanut sanavalintaa. Molemmat ovat novellin »Trollkarlens Dotter» alussa. Alkuperäistekstissä ja ensimmäisessä tarkistuskappaleessa lukee: »Och om tvenne varelser föddes för hvarandra, den ena i ettdera af polarländerna i den eviga kölden, och den andra under tropikernas glödande sol, under skuggan af dadelpalmen och pisangen, – de skulle ej finna friden, innan de funnit hvarandra.» (kpl 6), kun taas toisessa tarkistuskappaleessa lukee »maniocträdet» (maniokkipuu) pisangin (banaanipalmun) tilalla. Samassa novellissa kappaleessa 11 Topelius kirjoittaa alkuperäistekstissä ja ensimmäisessä tarkistuskappaleessa, Maanselkä »med sina nyckfulla kullar instänger tusende sjöar, hvilka icke alltid finna utlopp och sörjande fördunsta till oansenliga träsk.» Toisessa tarkistuskappaleessa lukee »lekfulla kullar».

119 Todennäköisimmin Topelius on muuttanut sanavalintaa toiseen tarkistuskappaleeseen. Se on siis painettu ennen alkuperäiskappaletta ja ennen tekstiä, jota on käytetty ensimmäisellä tarkistuskierroksella. Ensimmäisessä tapauksessa, jossa Topelius vaihtaa sanan maniocträdet sanaan pisangen hän haluaa korostaa vastakkainasettelua tropiikin ja vähemmän hedelmällisten alueiden välillä. Karussa Lapissa, jonne novellin toiminta on sijoitettu, ei maanviljelystä edes voitu harjoittaa, kun taas tavanomainen pohjoismaissa vallitseva, ennakkoluuloinen käsitys oli, että hedelmiä – siis ravintoa – putoaa siellä kypsinä puusta. Maniokkipuun hedelmä täytyy valmistaa ruoaksi, mutta banaani voidaan useimmiten syödä sellaisenaan: sanan vaihto vahvistaa siten kontrastia pohjoisen ja etelän välillä, jota Topelius juuri halusi kuvata.

120 Toisessa tapauksessa Topelius on vaihtanut sanan »lekfulla» (leikkisät) sanaan »nyckfulla» (oikukkaat); ilmaisusta ’leikkisät kummut sulkevat syliinsä tuhansia järviä, jotka eivät aina löydä väylää purkautua ja murheissaan ne haihtuvat mitättömiksi suomaiksi’ ilmaisuksi ’oikukkaat kummut sulkevat syliinsä tuhannet järvet, jotka eivät aina löydä väylää purkautua ja murheissaan ne haihtuvat mitättömiksi suomaiksi.’ Muutos tekee lauseesta loogisemman.

Typografinen yhdenmukaistaminen

121 Edition sisältämien tekstien typografia on muutettu nykyisen käytännön mukaiseksi. Näkyvin muutos on, että alkuperäisen painotuotteen fraktuuratyyli korvataan, mikä tuo mukanaan joitakin muita oikaisuja: fraktuuran ß korvataan ss:llä ja w korvataan v:llä, paitsi nimissä, jotka muutenkin kirjoitettaisiin W:llä (esim. Wiborg), tai vierasperäisissä sanoissa (esim. shawl). Harvennettu tyyli lehden ladonnassa korvataan kursiivilla. Antiikvan esiintyessä satunnaisesti se korvataan myös kursiivilla kokonaisissa sanoissa, mutta ei kirjaimissa. Muut typografiset toimenpiteet koskevat tekstivirtaa, sitaattien merkintää, välimerkkien sijoittamista lainausten yhteydessä ja numerotietojen ladontaa.

122 Typografiset lainausmerkit (”) ilmaistaan hanhensilmillä (»). Sitaatin sisäiset lainaukset merkitään yksinkertaisin lainausmerkein (’). Sitaattimerkkejä ennen koko kappaleen käsittävää lainausta tai säkeistöjä, jotka on sisennetty alkuperäispainoksessa, ei toisteta. Puuttuvat lainausmerkit ja ajatusviivat repliikeissä, usein ennen sisennettyä alkulausetta tai sen jälkeen, on täydennetty. Ilmeiset ladontavirheet lainausmerkkien yhteydessä luetellaan sitä vastoin alla olevassa luettelossa. Kyse on irrallisista merkeistä.

123 Lainausmerkkien, ajatusviivojen ja välimerkkien keskinäinen järjestys on muutettu nykykäytännön mukaiseksi. Tämä koskee ennen kaikkea dialogeja ja johtolauseita silloin kun pilkku, joka erottaa repliikin johtolauseesta usein, mutta ei aina, on alkuperäistekstissä sijoitettu sitaattimerkin eteen: »Vi läste boken,» sade Lisa» muutetaan muotoon »Vi läste boken», sade Lisa. Alkuperäispainoksissa piste sijoitetaan repliikeissä useimmiten lainausmerkin jälkeen (»Sommaren var så vacker».), joka muutetaan muotoon »Sommaren var så vacker.» Kolme pistettä (...) sijoitetaan lopussa olevien lainausmerkkien sisäpuolelle jos ne kuuluvat repliikkiin. »En sådan oförskämdhet»… muutetaan muotoon »En sådan oförskämdhet …»

124 Alkuperäisen painoksen otsikon jälkeen tai uuden kappaleen alussa olevat sisennykset on poistettu.

125 Kun Topelius alkoi käyttää jatkokertomuksissaan lukujakoa, ladottiin otsikot Helsingfors Tidningarissa lihavalla ja harvennetulla leipätekstin kirjasintyypillä. Tässä editiossa lukujen otsikot on painettu kursiivilla ja jonkin verran suuremmalla pistekoolla.16Edition leipäteksti on 10,85 pistettä ja otsikot 11,5 pistettä.

126 Nelinumeroiset luvut (yli 999) on yhdenmukaistettu ja kirjoitetaan muodossa 1 000 (ei 1,000 tai 1000). Välikkeet kokonaislukujen ja murtolukujen välistä on poistettu äänettömästi (7 ¾ → 7¾). Kellonaikoihin, joissa on murtoluku, välit on lisätty äänettömästi (½1 → ½ 1). Lukujen ja sanojen yhdistelmät on yhdenmukaistettu muotoon 1700-talet (1700-luku) (eikä 1700 luku tai 1700luku).

127 Kirjainten välit samoin kuin kirjainten ja välimerkkien välit tai välimerkkien välit on poistettu (gäst er → gäster och: sade han. → sade han.)

128 Fraktuuratyylissä ei käytetä korkomerkkejä. Sanat alkuperäisissä painoksissa kuten a, ideer ja the on editiossa varustettu korkomerkein: à, idéer, thé. Lisättyjä korkomerkkejä ei ole luetteloitu, mutta kylläkin sellaiset tapaukset, joissa merkkiä on siirretty tai muutettu. Joissakin tapauksissa latoja on lisännyt fraktuuralauseeseen korkomerkillä varustettuja antiikva-kirjaimia (jotka tässä on kursivoitu), kuten novellissa »Lindanserskan» (»Nuoralla tanssija»): Entrée; prémiere – jälkimmäinen on muutettu asuun première. Kursiivi on kauttaaltaan poistettu.

Julkaisijan muutokset perustekstiin nähden

129 [sijainti painetussa editiossa: 4, 35 | teksti editiossa: ditt. | ← | teksti HT:ssa: ditt]

130 Digitaalisessa editiossa: valitse Muutokset Näkymävaihtoehdoissa. Julkaisijan muutokset näkyvät harmaalla taustavärillä.

131 Kringelflickan

133 En Natt och en Morgon

135 Påsk-Äggen

137 Herminas Bekännelser

139 Trollkarlens Dotter

141 Lindanserskan

143 Vargen

145 En spritterny Händelse

147 Bruden

149 Vedergällningens Dag

151 Salig Fänrikens Tofflor

153 Simeon Levis resa till Finland år 5 870 efter verldens skapelse, efter de kristnes tideräkning det 1 900:de