Johdanto
1 Zacharias Topelius kirjoitti kaunokirjalliset proosateoksensa julkaistavaksi saman tien päivälehdissä, ennen kaikkea Helsingfors Tidningarissa ja myöhemmin myös muissa lehdissä. Itse hän luonnehti niitä yleensä novelleiksi. Ensimmäiset niistä ovat vuodelta 1842, ja ne käsittivät harvoin yhtä jaksoa enempää, mutta vähitellen teoksista kasvoi viimeisteltyjä jatkokertomuksia, joiden muoto vaihteli. Lopulta nimikkeitä kertyi pitkälti yli sata. Topeliuksen erottua Helsingfors Tidningarin toimittajan tehtävästä vuonna 1860 hän kirjoitti Tukholmassa ilmestyneeseen Nya Dagligt Allehandaan, ja kun Helsingfors Tidningar lakkasi ilmestymästä vuonna 1866, myös Åbo Underrättelseriin ja myöhemmin Finland-lehteen. Kaikki hänen kuuluisista teoksistaan, joiden aiheet olivat peräisin Ruotsin ja Suomen yhteisestä historiasta 1600- ja 1700-luvuilta, esiteltiin yleisölle ensimmäiseksi lehtien jatkokertomuksina: »Kungens Handske» (Kuninkaan hansikas, 1863), »Hertiginnan af Finland» (Suomen herttuatar, 1850), »Fältskärns berättelser» (Välskärin kertomuksia, 1851–1866) ja »Planeternas skyddslingar» (Tähtien turvatit, 1886–1888). Kolme viimeksi mainittua ilmestyivät kirjana heti jatkokertomuksen jälkeen, ja ne on jo julkaistu sarjassa Zacharias Topelius Skrifter (ZTS).
2 Editioon Noveller och kortprosa sisältyvät ne 1840-luvulta 1890-luvulle kirjoitetut teokset, joita ei ole vielä julkaistu ZTS:ssä.1Kaksitoista teosta käsittävä edustava valikoima julkaistiin editiossa ZTS IV, Noveller vuonna 2012 ja kolme muuta Hertiginnan af Finlandin kanssa editiossa ZTS V vuodelta 2013 (»Häradshöfdingen», »Vernas rosor» (Vernan ruusut) ja »Stjernan i molnet»). Suurin osa teoksista ei ole ollut yleisön saatavilla 1800-luvun puolivälin jälkeen. Vinterqvällar- editiossa (Talvi-iltain tarinoita) on kolmekymmentä teosta, joista suurin osa on julkaistu ensimmäisen kerran vuosina 1845–1892. Topelius muokkasi niitä 1880- ja 1890-luvuilla, ja Bonnierin kustantamo julkaisi ne yhteisnimellä Vinterqvällar. Tämä johdanto käsittelee sekä editiota Noveller och kortprosa että editiota Vinterqvällar.
3 Topelius kirjoitti editioihin kootut teokset viidenkymmenen vuoden aikana, vuoden 1842 ja vuoden 1892 välillä. Vinterqvällarin viimeiseen, vuonna 1897 julkaistuun osaan sisältyy teos »Slump eller verldsstyrelse», joka perustuu ylioppilas Topeliuksen vuonna 1836, runsaat kuusikymmentä vuotta aiemmin, kirjoittamaan päiväkirjamerkintään. Hän seurasi jo teini-ikäisenä aktiivisesti kirjallisuutta ja muita taidemuotoja sekä perehtyi yhteiskunnalliseen kehitykseen myös talouden ja tekniikan alalla, etenkin Euroopassa. Topeliuksen laaja-alainen kiinnostus eri asioihin näkyy novelleissa, joissa hän tarkastelee humoristisesti ja kriittisesti vanhentuneita näkemyksiä naisten koulutuksesta, sääty-yhteiskunnasta, kouluista, sosiaalisista epäkohdista sekä ylimalkaan älyllisestä ja kulttuurisesta ahdasmielisyydestä. Varhaisille teoksille on kaiken kaikkiaan ominaista optimistinen elämänasenne, joka välittyy muun muassa tarinoiden perinteisen onnellisista lopuista, kun taas myöhempien novellien lopussa keskushenkilö useammin alistuu kohtaloonsa. Topeliuksella oli kyky ilmaista itseään siten, että hänen kirjoituksensa olivat helppotajuisia myös sanomalehtien vakituista lukijakuntaa, keski- ja yläluokkaan kuuluvia koulutettuja miehiä, tottumattomammille lukijoille. Topelius oli kansalaisyhteiskunnan vakaumuksellinen puolestapuhuja ja otti alusta asti päämääräkseen sekä viihdyttää että valistaa lukijakuntaansa, jolle tarjoutui novellien kautta tilaisuus eläytyä Suomen ja Ruotsin historiaan, palauttaa mieleensä kansalaishyveitä tai katsella kuvajaistaan naurutalon peilistä.
4 Topelius on novelleissaan tarkkanäköinen havainnoitsija, vaikka hänen näkemyksiään värittävätkin idealismi ja uskonnollisuus. Ummistamatta silmiään hänen vanhoilla päivillään osoittamaltaan suvaitsemattomattomuudelta uusia maailmankatsomuksia sekä kirjallisuuden ja taiteen uusia virtauksia kohtaan voidaan todeta, että oman aikansa mittapuulla hän suhtautui vapaamielisesti sosiaalisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin. Varsinkin jälkimmäisiä hän käsitteli sekä lehtiartikkeleissaan että novelleissaan. Hän vaati kunnollisia asuintaloja, katuvalaistusta ja parempia teitä. Nykyaikaiset liikennevälineet eivät lakanneet kiehtomasta häntä. Hän kirjoitti pitkään sulkakynällä mutta siirtyi ajan puutteen vuoksi käyttämään teräskyniä. Topeliuksen pitkää kirjailijan uraa ja laaja-alaisuutta kuvastaa hyvin, kuinka tämä sulkakynän ystävä kiinnitti teoksissaan huomiota rautatiehen, höyrylaivoihin, valokuvaan ja fonografiin.
Topelius ja aikalaislehdistö
5 Topeliuksesta tuli sanomalehden toimittaja nuorella iällä, vuonna 1842. Hän nousi julkisuuteen alun perin lehtimiehenä ja Helsingfors Tidningarin toimittajana. Ammattirooli ja Suomen lehdistöalalla 1840- ja 1850-luvuilla yleisesti vallinneet ulkoiset ehdot ohjasivat suurelta osin hänen kirjallista tuotantoaan, erityisesti kaunokirjallista proosaa. Tätä osaa Topeliuksen kirjailijantyöstä voikin tavallaan pitää alisteisena hänen toimittajan työlleen. Hän ryhtyi kirjoittamaan proosakertomuksia Helsingfors Tidningariin pyrkimyksenään tuottaa lehden sivuille novelleja, jotka käsittelivät Suomen oloja ja paikallisia ilmiöitä ja jotka siis sijoittuivat omalle maaperälle. Ajan mittaan ja toimittajan taitojen karttuessa novelleista tuli vetonaula, joka osaltaan vaikutti siihen, että Helsingfors Tidningarista tuli maan luetuin sanomalehti. Mainittakoon, ettei toimittajan nimeä tuolloin julkaistu lehdessä eikä hänen artikkeleitaan eikä kaunokirjallisia teoksiaan ollut merkitty tekijän nimellä – samaa käytäntöä sovellettiin tietysti muuallakin kuin Helsingfors Tidningarissa.
6 Kun Topelius aloitteli uraansa, Helsingfors Tidningar oli yksi Suomen yhteensä seitsemästä sanomalehdestä, jotka kaikki olivat ruotsinkielisiä. Kolme niistä ilmestyi Helsingissä, kaksi Turussa, yksi Porvoossa ja yksi Vaasassa, useimmat kahdesti viikossa.2Virallinen lehti, Finlands Allmänna Tidning (FAT), ilmestyi jo 1830-luvulla kuusi kertaa viikossa. Lehdissä oli neljä sivua, joten ne käsittivät puoli painoarkkia. Yhden sivun ladonta-ala vastasi kooltaan suurin piirtein A4-arkkia. Lehdet olivat pieniä kooltaan mutta myös levikiltään. Helsingfors Tidningarin levikki vuonna 1842 oli 717 ja virallisena lehtenä toimineen Finlands Allmänna Tidningin levikki 925 kappaletta. Vertailun vuoksi mainittakoon, että Helsingfors Tidningarin levikki oli yhdeksän vuotta aiemmin 527, Finlands Allmänna Tidningin runsaat 900 ja Helsingfors Morgonbladin, jossa J. L. Runeberg oli tuolloin toimittajana, 329 kappaletta. Kun Topelius lopetti toimittajan työnsä vuoden 1860 lopulla, Helsingfors Tidningarin painos oli 2 356 kappaletta, ja lehti oli Suomen selvästi suurin.3Tiedot vuoden 1842 levikkiluvuista: Päiviö Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 330 ff.; 1833: ibid., s. 327 ff. Lisää Helsingfors Tidningarista ja Topeliuksen työstä edition Noveller, ZTS IV, johdannossa, alaluvussa »Helsingfors Tidningar» (painetun version s. XVI ff.). Lehti oli kasvanut merkittävästi myös kooltaan eikä ollut nimestään huolimatta leimallisesti paikallislehti. Kaksi kolmannesta sen lukijoista oli maaseudulla ja yksi kolmannes Helsingissä.
7 Topelius oli pitkään lehden ainoa toimittaja. Vasta kun lehden pienehkö sivukoko kasvoi ja sivulle tuli vuodesta 1854 kahden sijaan kolme palstaa, toimitukseen liittyi myös Erik Oskar Edlund. Topeliuksen itsensä tavoin hän työskenteli osa-aikaisesti vuosina 1856–1857 ja vuodesta 1860, jolloin lehti alkoi ilmestyä kolmesti viikossa.4Maisteri Edlund (1824–1871) oli yliopiston kirjaston amanuenssi vuodesta 1856 (Carpelan & Tudeer, Helsingfors universitet. Lärare och tjänstemän från år 1828, 1925, s. 169).
8 Suomesta oli tullut vuonna 1809 Venäjän suuriruhtinaskunta, jossa Ruotsin lainsäädäntö säilyi pääosin ennallaan. Painovapautta säädeltiin direktiivein vuoteen 1829 saakka. Nikolai I:n astuttua valtaan Venäjällä annettiin vuonna 1828 uusi sensuuriasetus, ja seuraavana vuonna annettiin vastaava Suomea koskeva asetus. Se oli voimassa vuoteen 1865 asti eli koko sen ajan, jonka Topelius toimi sanomalehden toimittajana. Asetuksen nojalla kaikki sanomalehdet ja kirjalliset teokset tarkastettiin ennen painatusta, eli maassa vallitsi ennakkosensuuri. (Vertailun vuoksi mainittakoon, että Ruotsissa harjoitettiin taannehtivaa sensuuria soveltamalla takavarikko-oikeutta, joka oli voimassa vuoteen 1844.) Myös ulkomaalaiset lehdet ja tuontikirjat tarkastettiin, ennen kuin niitä sai – tai ei saanut – levittää ja myydä Suomessa.5Tiivis selvitys aikakauden sensuurioloista, ks. Lars-Folke Landgrén, »Censuren i Finland 1809‒1919» 2015, s. 53‒59. Helsingissä sensorit olivat 1830- ja 1840-luvuilla usein yliopiston opettajia. Myöhemmin lehtisensuurista vastasivat virkamiehet, kuten postilaitoksen johtokunnan kamreeri C. A. Sanmark ja lehdistöylihallituksen jäsen Ludvig Heimbürger.
9 Uutisten välitys oli hidasta ja sensuurin rajaamaa. Asetus ei ollut erityisen ankara, mutta eniten ongelmia toimittajille aiheuttivat rajoitukset itsessään ja niiden epäjohdonmukainen soveltaminen. Lehdet eivät voineet arvostella paikallisia viranomaisia, keskushallinnon viranomaisista puhumattakaan. Ulkomaanuutisten välittäminen oli aika ajoin kiellettyä, ellei niitä ollut julkaistu ensin virallisessa lehdessä. 1840-luvun alussa sanomalehtiä kiellettiin julkistamasta virkanimityksiä ennen Finlands Allmänna Tidningiä – päätös heikensi muiden lehtien uutisarvoa, etenkin Helsingfors Tidningarin, joka oli pitänyt kunnia-asianaan sitä, että uusista nimityksistä oli voinut lukea ensimmäiseksi sen sivuilta. Mitä keskusteltavaa ja julkaistavaa sitten lehdille enää jäi? Koulukysymyksiä, koulutus- ja sivistysasioita, luonnon- ja kansankuvauksia, matkakertomuksia, kirjallisuutta hyvin laajassa merkityksessä mukaan lukien viihde, jota julkaistiin käännettyinä jatkokertomuksina. Siinä Topelius huomasi itselleen sopivan lokeron; hän laati kunnianhimoisen ohjelman, jossa hän luopui käännetystä viihdekirjallisuudesta ja korvasi sen omalla tuotannollaan. Helsingfors Tidningarista oli määrä tulla »yhtenäinen novellimuotoinen kuvaus maastamme, tavoistamme ja ajatuksistamme, erityisesti kaikesta helsinkiläisestä».6Topelius, »Helsingfors Tidningars Chrönika», 244.135, pag. 15 (Topeliuksen sivunumerointi), 377 (arkiston sivu).
10 Lehden ainoana palkattuna toimittajana Topeliuksella oli mahdollisuus toimia kutakuinkin itsenäisesti ahtaan liikkumatilansa sallimissa rajoissa. 1840-luvun vuosikerroista näkyy, että hän kokeili monin eri tavoin, mitä aiheita hän saattoi käsitellä ja kuinka hän pystyi ilmaisemaan itseään. Kummankin suhteen hänen piti ottaa sensuurin lisäksi huomioon toisaalta lehden omistaja Gustaf Otto Wasenius ja toisaalta lukijat. Wasenius ei halunnut ajautua hankaluuksiin sensuurin kanssa eikä ollut myöhemmin kiinnostunut julkaisemaan lehteä suuremmassa koossa mutta lienee muuten ollut tyytyväinen Topeliuksen työhön. Helsingfors Tidningar osoittautui kannattavaksi heille molemmille, lehden levikki kasvoi ja kassaan virtasi ilmoitustuloja. Topelius sai omasta pyynnöstään jo vuonna 1843 kytkettyä palkkansa lehden levikkiin. Se kertoo hyvästä itseluottamuksesta ja kumoaa samalla hänen väitteensä huonosta liikevaistostaan.7Tästä on lukuisia esimerkkejä kirjeenvaihdossa kustantajan kanssa keskusteltaessa palkkiosta, ks. Brev. Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare, toim. Carola Herberts ZTS XX:1.
11 Topeliuksen toimittajanuran alussa suurin osa Helsingfors Tidningarin toimituksellisesta sisällöstä oli luonteeltaan kaunokirjallista. Topelius oli hankkinut kouluvuosinaan Oulussa laajan kirjallisen sivistyksen lukemalla runsaasti kaunokirjallisuutta.8Ks. alaluku »Kirjailijanuran edellytyksiä» edition Noveller, ZTS IV, johdannossa, painetun version s. XXIII ff. Opiskellessaan teini-ikäisenä Helsingissä hän luki sekä kotimaisia sanomalehtiä että käsiinsä saamiaan ulkomaalaisia lehtiä. Sitten hän harjoitteli jäljittelemällä sanomalehtiproosaa käsin kirjoittamassaan Ephemerer-lehdessä, jota hän julkaisi lomillaan.9Ephemerer-lehden kaksi ensimmäistä vuosikertaa (neljästä säilyneestä) on ilmestynyt Carola Herbertsin ja Laura Mattssonin toimittamina, Ephemerer. Zacharias Topelius första tidning 2006. Helsingfors Tidningarin tuoreena toimittajana hän sai konsuli Waseniukselta ulkomaalaisia sanomalehtiä ja tehtävän kääntää helppotajuista sisältöä. Ensi alkuun hän sai aikaan »lyhyitä ja vähäpätöisiä pätkiä omaa mutta penkoi sitäkin ahkerammin ulkomaalaisia lehtipinoja».10Topeliuksen kuvaus ensiesiintymisestään toimittajana teoksesta Självbiografiska anteckningar 1922, s. 74 ff.
12 Sanomalehdissä julkaistu kaunokirjallinen sisältö ei ollut suinkaan suomalainen erikoisuus, pikemminkin päinvastoin. Fiktiivinen proosa oli sanomalehdille tärkeä kilpailutekijä kaikkialla maailmassa, ja Topelius otti vaikutteita sekä mannermaisesta että Ruotsin lehdistöstä. Ranskalaislehtien toimittajat sijoittivat jo 1800-luvun alussa lyhyitä uutisia, kaskuja, tavuarvoituksia ja ilmoituksia erilleen – usein sivun alaosaan – ja käyttivät osastosta nimitystä feuilleton. Vähitellen sanaa ryhdyttiin käyttämään lyhyehköistä arvioista, jotka käsittelivät teatteriesityksiä, kirjoja ym., ja sittemmin merkitys laajeni käsittämään tuokiokuvia, päivittäisiä tai viikoittaisia kolumneja ja pakinoita. Journal des débats -lehteen kirjoittaneesta teatteriarvostelijasta ja kolumnistista Jules Janinista tuli lajityypin uranuurtaja, ja häntä kollegoineen ryhdyttiin kutsumaan följetongisteiksi. Ruotsin vastine Janinille oli Oscar Patric Sturzenbecker eli Orvar Odd, jonka kanssa Topelius ajautui vieläpä sanaharkkaan. Feuilletonista eli följetongista tuli 1830-luvun lopulla käsite ranskalaislehdissä nimenomaan jatkokertomuksena, ja pian se löi läpi myös Ruotsissa.11Dag Nordmark, »Liberalernas segertåg» 2001, s. 81 ff. – Sturzenbeckeriin Runebergin eeppiset runot eivät tehneet vaikutusta, mistä ärsyyntyneenä Topelius kävi kiivaaseen vastahyökkäykseen kirjoituksellaan »Sturzenbechers Sex Föreläsningar», Helsingfors Tidningar 22.11.1845. Alexandre Dumas vanh., Balzac ja Eugène Sue tuottivat ripeään tahtiin jatkokertomuksena julkaistuja romaaneja, samoin Dickens Englannissa ja Almqvist, August Blanche sekä hieman myöhemmin Emilie Flygare-Carlén Ruotsissa. Helsingfors Tidningarissa Topelius toi suomalaisyleisölle kaikki journalistisen tai kaunokirjallisen proosan lajityypit, jotka alun perin sisältyivät följetongin käsitteeseen: arviot, kolumnit, luonnostelmat, pakinat ja kaunokirjallisen proosan, joka laajeni sittemmin jatkokertomuksiksi. Maija Lehtonen on todennut tästä lajityyppien ja aiheiden paikallisesta sopeuttamisesta, että Topelius toi Euroopasta romantiikan ajalle ominaisia teemoja ja tyyppejä ja istutti ne suomalaiseen kirjallisuuteen.12Lehtonen, »Intertextualitet i Topelius’ berättelser» 1990, s. 77.
13 Viihdekirjallisuuden kysyntä johti siihen, että yksittäiset jatkokertomukset levisivät yli valtio- ja kielirajojen paikallisina käännöksinä ennen kuin kirjallisesta tekijänoikeudesta ennätettiin laatia kansainvälisesti sitovia lakeja. Kun Topeliuksesta tuli tunnettu, hänen teoksistaan otettiin usein piraattipainoksia ruotsalaisiin sanomalehtiin ja muihin julkaisuihin eikä vain Suomessa ja Ruotsissa vaan myös Yhdysvalloissa.13Muun muassa tarkemmin määrittämättömiä kohtia Välskärin kertomusten toiseksi viimeisestä tai viimeisestä jaksosta julkaistiin jatkokertomuksena Nerikes Allehandassa ja eräässä kalmarilaisessa lehdessä Helsingfors Tidningarista kopioituina (Albert Bonnier–Topelius 11.12.1866 editiossa Brev, ZTS XX:1). Bonnier toteaa Yhdysvalloissa Illinoissa ilmestyneen Gamla och Nya Hemlandet -viikkolehden aloitteesta julkaistusta Välskärin kertomusten jälkipainoksesta: »Valitettavasti meillä tuskin lienee keinoja estää hanke – ainoa olisi ’vastalause hanketta vastaan’ sikäli kuin sillä voisi olla tehoa ja vaikutusta. Jos haluat lähettää minulle sellaisen, toimitan sen edelleen – jos koet vaivan turhaksi, annetaan olla» (kirjeessä Topeliukselle 26.3.1881). Useita runoja ja kymmenen lukua kirjasta Boken om Vårt Land painettiin vuonna 1886 luvattomasti Helsingissä lukukirjaa varten, ks. alaluku »Maamme kirja ja Svenska Folkskolans Vänner» edition Naturens Bok och Boken om Vårt Land johdannossa, toim. Magnus Nylund apunaan Håkan Andersson, Pia Forssell ja Henrik Knif, ZTS XVII, painetun edition s. XLIII f. Lajityyppien moninaisuutta lisäsi sekin, että Topeliuksen runoja julkaistiin usein Helsingfors Tidningarissa ennen kuin ne ilmestyivät varhaisissa runokokoelmissa.14Kokoelmien Ljungblommor I–III (1845, 1850, 1854) kaikkiaan 152 runosta 87 oli julkaistu ensimmäiseksi Helsingfors Tidningarissa. Topeliuksen lähin esikuva siinä oli Runeberg, josta tuli Helsingfors Morgonbladin toimittaja vuonna 1832 ja joka julkaisi lehdessä suuren osan toisen kokoelmansa Dikter (1833) sisällöstä ennen kokoelman ilmestymistä.
Lajityyppien moninaisuus
14 Topeliuksen proosaa on vaikea määrittää lajityypeittäin muun muassa siksi, että lajityyppien rajat ovat jääneet siinä vähintäänkin epämääräisiksi, ja siksi, että lajityyppien määritelmät ovat ajan mittaan muuttuneet ‒ mikä pätee erityisesti novelleihin.15Topeliuksen ja hänen aikalaistensa ’novellin’ ja ’följetongin’ käsitteille antamista merkityksistä, ks. alaluku »Novellit» edition Noveller, ZTS IV johdannossa, painetun edition s. XVIII ff. Vrt. myös kustantaja Bonnierin ja Topeliuksen kirjeenvaihto kesällä 1873, jäljempänä. Tämän edition varhaisin kirjoitus on »Ett minne af Åbo brand», joka ilmestyi Helsingfors Tidningarissa 12. tammikuuta 1842. Tarinaa ei oikein voi kutsua novelliksi edes 1800-luvun mittapuulla. Topelius kirjasi sen lehden sisällöstä laadittuun vuoden 1842 vuosihakemistoon osastoon »Noveller, Historiska berättelser m. m.». Clas Zilliacus luonnehtii kirjoitusta »Ett minne af Åbo brand» kertovaksi artikkeliksi.16Clas Zilliacus, »Till Löjtnant Leopold i Grusien. Tidningen som öppet brev» 1985, s. 130. Se kuvaa hyvin sisältöä, vaikka aikalaistoimittajat käyttivätkin nimitystä paljon laajemmista teksteistä, jotka jaettiin pienissä lehdissä yleensä useampaan numeroon.
15 On hyvä muistaa, että Topelius ei tehnyt suurta eroa faktan ja fiktion välille vaan käytti mielipiteenmuodostuksessa ja tiedonvälityksessä sekä ei-fiktiivisiä että fiktiivisiä aineksia. Näin hän tavoitti useampia lukijaryhmiä.17Ks. alaluku »Lukijakunta» edition Noveller, ZTS IV johdannossa, painetun edition s. XVI ff. Hän oli tietoisesti päättänyt sekoittaa yksittäisissä teoksissa tai toisiinsa liittyvien teosten sarjassa kaunokirjallisia osuuksia asiaproosaan. Syyt saattoivat olla retorisia eli pyrkimys saada lukijansa vakuuttuneiksi, tai pragmaattisia eli pyrkimys houkutella uusia lukijoita ja pitää kiinni vanhoista tai sitten johdattaa sensorin huomio toisaalle. Niin tai näin, aineiston kirjavuus on tuottanut julkaisijoille ongelmia jakaa Helsingfors Tidningarissa julkaistu aineisto eri editioihin. Periaatteena on ollut kunnioittaa Topeliuksen omia nimikkeitä ja teoskokonaisuuksia. Siitä johtuu, että jälkimaailmalle Leopoldin kirjeinä tunnetut pakinatyyliset Helsinki-aiheiset kolumnit (1843–1854) ja »Getingar»-sarja (1844–1845) sisältyvät lehtikirjoitusten editioon. Toisaalta kaikki ääriviivapiirrokset on koottu tähän, novellien ja lyhytproosan editioon, vaikka jotkin yksittäiset kirjoitukset ovat pikemminkin matkakirjeitä tai runoanalyysejä.18Kun koko conturteckningar-sarjasta tai sen osista puhutaan, käytetään muotoa ääriviivapiirrokset; yksittäisistä osista puhuttaessa muotoa Conturteckningar.
16 Conturteckningar-sarja eli ääriviivapiirrokset julkaistiin Helsingfors Tidningarissa vuosina 1842 ja 1843, ensimmäisenä vuonna kuutena numeroituna osana tammikuun ja lokakuun välillä. Niihin on lisättävä »Halmgubben. En julnovell», jonka henkilöhahmot ja ympäristö ovat samat kuin useimmissa ääriviivapiirroksissa. Vuonna 1843 Topelius kirjoitti niitä vielä kolme yhteisnimellä »Nya Conturteckningar». Clas Zilliacus – ja Valfrid Vasenius häntä ennen – on korostanut, että ääriviivapiirrokset olivat merkittävintä novellikirjallisuutta, jota lehdessä vuonna 1842 julkaistiin.19Zilliacus, »Till Löjtnant Leopold i Grusien. Tidningen som öppet brev» 1985, s. 130, Vasenius III, s. 35. Valfrid Vaseniuksen laaja elämäkerta Zacharias Topelius. Hans lif och skaldegärning I–VI ilmestyi vuosina 1912–1930. Siihen viitataan kirjailijan nimellä ja osan numerolla. Topelius oli panostanut niihin kaiken lukeneisuutensa, tavoitteensa kirjailijana ja lehteä koskevat suunnitelmansa ja toiveensa sekä pyrkimyksensä aktivoida lukijakuntaa osallistumaan. Lukeneisuus ja kunnianhimo näkyvät varsinkin iskulauseissa ja kovin epämääräisissä alaviitteissä.
17 Ääriviivapiirroksissa hän esittelee lukijoille keskustelevan sisaruskatraan, joka yhdistää erilaiset ja toisinaan aivan eriluonteiset osat toisiinsa.20Ks. myös alaluku »Conturteckningar – Ääriviivapiirroksia» edition Noveller, ZTS IV johdannossa, painetun laitoksen s. XXI ff., ja Pia Forssell, »Ramberättelser och samband i Topelius prosa» 2019, s. 152–156. Kertomukset sijoittuvat pappilaan ja sen ympäristöön, joka muistuttaa Topeliuksen lapsuuden Uuttakaarlepyytä, vaikka kaupunkia ei mainitakaan nimeltä. Minäkertoja Henrik ryhtyy aluksi vaatimaan kepeästi jutustellen, että nuorten naisten pitäisi kiinnostua yhteiskunnallisista kysymyksistä ja ajankohtaisista tapahtumista, ja jatkaa analysoimalla Runebergin teoksia käyttämällä lähtökohtanaan runoa Julqvällen (Jouluilta). Seuraavassa osassa Henrik kertoo muutamien opiskelijoiden monivaiheisesta matkasta Helsingistä Uudenmaan halki pohjoiseen kohti Hämettä ja Suomen järviseutua. Tähän mennessä Topelius on lajityypille ominaiseen tapaan hyödyntänyt perheromaanin idylliä ja keskustellut naisten sivistyksestä, harjoittanut analyyttistä kirjallisuuskritiikkiä ja laatinut matkareportaasin. Sitten seuraa nuoren Almqvistin hengessä laadittu kauhuromanttinen luonnostelma, jossa ihmisille luetaan ääneen Kalevalaa ennen kuin rakkaus, hulluus ja kuolema pääsevät valloilleen. Kolmessa ensimmäisessä ääriviivapiirroksessa äänessä on pääasiassa Henrik, ja neljännessä hän vuorottelee ystävänsä Ernstin kanssa.21»Conturteckningar» I–IV, 22.–26.1., 9.–16.2., 16.–23.3. ja 11.–14.5.1842.
18 Neljännen ääriviivapiirroksen öisistä tunnelmista Topelius siirtyy viidennessä juhannuksen juhlintaan, josta kerrotaan fiktiivisessä kirjeessä. Kuudennessa ääriviivapiirroksessa sävy vakavoituu jälleen. Siinä Topelius pyrkii esittämään pietismin sovinnollisessa valossa. Pietistinen herätysliike oli levinnyt verraten laajalle talonpoikaisväestön keskuuteen, mutta juuri Uudenkaarlepyyn seudulla se valtasi 1840-luvun alussa alaa myös porvariston piirissä, synnytti raastavia perheriitoja ja johti monen ystävyyssuhteen katkeamiseen. Hiljattain kääntyneet, joista monet olivat verraten nuoria, tuomitsivat sovinnaisten tapakristittyjen elämäntavan ja päinvastoin.22Herätyksen sosiaalisista seurauksista perheelle ja paikallisyhteisölle, ks. Sofia Topeliuksen kirjeet pojalleen lokakuussa 1842–1845 editiossa Brev. Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna, toim. Eliel Kilpelä apunaan Mats Dahlberg, ZTS XX:2. – Joulunovelli »Halmgubben» on iloinen idylli, jossa Henrik ja sisaret ovat muutamaa vuotta nuorempia, ja Topelius pääsee toisaalta laskemaan leikkiä jouluvalmisteluista ja toisaalta kuvaamaan nautiskellen joulunviettoa.
19 Ääriviivapiirrosten Henrik oli saanut nimensä Topeliuksen hyvältä ystävältä Henrik Backmanilta, joka kuoli yllättäen kesällä 1842. Tapauksen jälkeen Topeliuksen mielenkiinto sarjan jatkamiseen hiipui, ja kun hän kuitenkin kirjoitti siihen uusia osia vuonna 1843, hän päätti aloittaa eräänlaisella lyhyellä esipuheella, jossa perusteli suunnitelmien ja äänensävyn muuttumista:
20 [...] Minun täytynee Almqvistin sanoin tunnustaa, että minäkin halusin ojentaa käteni vangitakseni joitakin niistä taivaisista aiheista, joita leijuu ihmisten päiden yllä, ja tahdoin tehdä elämässäni totta näkemyksestä, joka on ollut minulle rakas, näkemyksestä joka koskee naisten oikeaa sivistystä keskiluokan ja todellisen kansan piirissä. Tämän ajatuksen ehdin kenties lausua ilmi mutten kuitenkaan saattaa toteen, sillä ennen kuin ehätin loppuun asti, koko maailmankatsomukseni mullistui ja katsantoni elämään harhaili yksityiskohdista yksinomaan suureen kokonaisuuteen. [...] Mutta sekin aika vielä koittaa, kun hän palaa taas ihmishahmossa ja Jumalaan uppoutunut maailma nousee taas pintaan; silloin ihminen ei kuitenkaan ole enää sama kuin ennen, ei myöskään maailma hänen ympärillään. Sillä sovitus on siinä, että yksityiskohdat säilyvät, joskin kokonaisuuden läpitunkemina ja tietoisina siitä, että sen kautta ne ovat yhtä. Näin olen nyt päätynyt siihen pisteeseen, että muistelen jälleen aiempia luonnoksia, mutta niin kuin mennyttä elämää. [...] Vaikka heräisinkin kirkkaalla ja autuaalla mielellä, menneet hämärät uneni ovat minulle silti rakkaita – en milloinkaan halveksu niitä.23»Nya Contur-teckningar» 5.4.1843.
21 »Nya Conturteckningar» jatkuu kuvauksella kuvitteellisen pastorisperheen matkasta pojan maisteripromootioon vuonna 1840. Topelius itse oli tehnyt saman matkan samana vuonna ja palaa tarinassa »Huru Herr Henrik kuskade himlavagnen till Helsingfors» päiväkirjamerkintöihinsä heinäkuulta 1840.24Vrt. päiväkirjamerkintä heinäkuulta 1840 ja matkakuvaus sarjassa »Nya Contur-teckningar» vuodelta 1843; päiväkirja: »men vattenandarna skrattade åt oss med plaskande röster, och länge ljöd deras dånande löje genom skogarnes dunkel lik en aflägsen åska i wåra öron. Obs. – oförvägenhet i hög grad – en pojke klättrar längs klipporna ned på sidan om fallet – lägger sig ungef. vid dess midt ned på en sten och dricker – troligen för att bli sedd och beundrad af oss – det var väl en vanlig sak för pojken men ej för oss.» »Nya Contur-teckningar»: »Men traktens oförvägna piltar, för hvilka vanan betagit det herrliga både dess fasa och dess skönhet, klättra ut på klipporna, huka sig ned och dricka ur fallet. Och vattenandarna skratta åt dem med plaskande röster och länge ljuder deras dånande löje genom skogarnes dunkel, lik en aflägsen åska, i vandrarens öron.» Topelius, Dagböcker, ZTS XX, 7.7.1840 (painetun edition s. 1006 f.) ja »Nya Contur-teckningar» 8.4.1843. Sarjan kaksi viimeistä osaa muistuttavat enemmän vakiintuneita jatkokertomuksia sensaatioineen ja intohimoineen, haaksirikkoineen ja onnettomine rakkaustarinoineen. Niistä ensimmäisessä Henrik pääsee sekä pohdiskelemaan myrskyävän meren tarjoamaa ylevää näkyä ja pelastamaan vakain tuumin merikapteenin ja hänen perheensä vararikolta ja köyhyydeltä. Toisin kuin useimmissa aiemmissa ääriviivapiirroksissa, joiden tapahtumapaikkaa ei mainita, tässä liikutaan Uumajan ja Vaasan seuduilla, missä eri paikannimet, kuten Gaddens klippor, Vasöuran ja Björkö luovat paikallisväriä.
22 Sarjan viimeisessä osassa Henrik kertoo, kuinka hän ja hänen rakastettunsa Augusta luopuvat toisistaan. Augusta tekee sen mennäkseen naimisiin varakkaan miehen kanssa turvaten samalla vanhempiensa vanhuuden, Henrik taas siksi, että kilpakosija on hänen paras ystävänsä. Sitä ennen Henrik kuitenkin ehtii pelastaa erään naisen varmalta kuolemalta tämän palatessa jouluaamun jumalanpalveluksesta ampumalla matkapistoolillaan naisen hevosen, joka lähtee pillastuneena kiskomaan rekeä heikolle jäälle. Kun Henrik on päässyt kertomuksen loppuun, sisar soittaa hänen pyynnöstään Beethovenin pianosonaatin op. 54, jossa aallot säveltäjän »peninkulman syvyisessä valtameressä nousevat ja laskevat» ja sallivat hänen kokea surunsa uudelleen.
23 Topelius yhdistelee näitä suuria tunteita ja sensaatiomaisia käänteitä arkisiin kuviin joulukiireistä, joiden lomassa Henrik antaa sisarilleen vinkkejä uusista kirjoista. Dramaattisia tapahtumia edeltää jouluaaton jumalanpalvelus ja rakastavasti maalailtu kuvaus kahvipöydästä jouluaamuna:
24 Salin lattia oli peitetty niin kokonaan vihermustaruskeilla matoilla, ettei yksikään lattialankku saanut näkyä, ja avatussa tarjoilukaapissa vasta kuuratut hopeat kököttivät niin komeina yhtä lailla pestyn aidon astiaston rinnalla, sen jossa oli kultaiset reunat ja nimikirjaimet päällä. Ja keskellä lattiaa vasta sytytetyn valkean äärellä seisoi kahvipöytä ja sillä punainen Rörstrandin astiasto ja leveä satavuotinen hopeakulho, ja korissa rusottivat kainosti mitä makoisimmat vehnäpullat, mutta Marian jäljiltä siellä oli pari onnettoman taikinaista joulupullaa, jotka hän oli välttämättä halunnut leipoa itselleen oppiakseen. Kaikissa ikkunoissa paloi kynttilät, sillä tapana oli juhlistaa kuninkaista korkeimman syntymää juhlavalaistuksella.25»Nya Contur-teckningar III» 23.12.1843.
25 Ääriviivapiirrosten rinnalla Topelius kirjoitti monenlaista muutakin fiktiota. Eri lajityypeistä hän toi Suomen kirjallisuuteen dekkarin herrasmiesetsivineen (tarinassa »En Natt och En Morgon» [Yöstä aamuun] vuodelta 1843) sekä pakinan, esim. »Flyttfågeln» (1842) ja »Korgen» (1843). »Dubbelmannen» (1843) ja »Maskeraden» (1844) puolestaan ovat vaihdokastarinoita. Kauhuelementtejä esiintyy kertomuksissa »Askonsdagsbruden» (Tuhkakeskiviikon morsian, 1842) ja »Månskenet på Klippan» (1844), kun taas »Bruden» (Morsian, 1846) on täysiverinen kauhunovelli. Topelius kiinnittää huomiota rikollisen psykologiaan kertomuksissaan »Två Quällars Äfventyr» (1845), »Vargen» (Susi) ja »Vedergällningens dag», molemmat vuodelta 1846, »Pikku Jussis död» (1847), ja »Gamla Baron på Rautakylä» (Rautakylän vanha parooni, 1849), jossa Lisette Hallström näyttäytyy naisrikollisen arkkityyppinä. »En Roman om Romaner» (1849) leikittelee sekä romaanilla lajityyppinä että niiden lukijoilla.
26 Ensimmäisinä vuosinaan Helsingfors Tidningarissa Topelius käsitteli novelleissaan enemmän tai vähemmän ajankohtaisia aiheita. Hän yhdistää historiallisen ja fiktiivisen aiheen ensimmäistä kertaa tarinassa »Häradshöfdingen» (1846), jonka tapahtumat sijoittuvat Kustaa III:n Venäjän-sotaan.26Ks. luku »Historialliset aiheet» edition Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, ZTS V johdannossa, painetun laitoksen s. XXXI f. 1850-luvulla »Hertiginnan af Finland» (Suomen herttuatar) ja »Fältskärns berättelser» (Välskärin kertomuksia) ilmestyivät jatkokertomuksina Helsingfors Tidningarissa, ja muita kertomuksia julkaistiin jatkokertomuksina lähinnä silloin kun viimeksi mainittu oli tauolla tai sensuuri oli aiheuttanut ongelmia. Topeliuksen varhaiset kulttuurihistorialliset kuvaukset käsittelevät kustavilaista aikaa: »Drottning Sophia Magdalena» (Kuningatar Sofia Magdaleenan korvarenkaat, 1848) ja »Rautakylän vanha parooni» (1849). On kuitenkin syytä tähdentää, että vaikka paroni onkin sekä vanha että elähtänyt kustavilainen hovimies – novellin juoni pohjautuu vuonna 1788 ja seuraavina vuosina käytyyn sotaan – novelli sijoituu vuoteen 1841 ja siinä kerrotaan vuoden 1788 tapahtumista. Topeliuksen suositussa näytelmäversiossa »Efter femtio år» (»50 vuotta myöhemmin», joka sai ensi-iltansa vuonna 1851) vuoden 1788 hovielämää kuvataan esinäytöksessä, mikä on saattanut antaa aiheen väärinkäsitykseen, että novelli kuuluu Topeliuksen historiallisiin kuvauksiin. Esimerkiksi Erik Ekelund mainitsee, että Topelius aloitti historiallisten tarinoiden kirjoittajana »kustavilaiseen aikaan sijoittuvalla kertomuksellaan »Rautakylän vanha parooni». Ekelund kuitenkin kertoo myös, että Topelius kirjoitti Välskärin kertomusten ja muiden, »pienempien Suomen historiaa käsittelevien kertomusten» ohella myös omaan aikaansa sijoittuvia tarinoita. Johan Wrede ei huomioi ajankohtaisista aiheista kirjoitettuja novelleja vaan toteaa, että Topelius »[loi] kotimaan historiasta otetuista aiheista lehteensä mukaansatempaavia jatkokertomuksia» ja mainitsee niistä ensimmäisenä tarinan »Rautakylän vanha parooni».27Ekelund, Finlands svenska litteratur 2 1969, s. 193 ja 196 ja Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 324. Sekä Ekelundin että Wreden esittelyt Topeliuksen tuotannosta on suomennettu ja julkaistu teoksissa Suomen kirjallisuus III 1964 ja Suomen kirjallisuushistoria 1 1999. Matti Klinge kutsuu »Rautakylän vanhaa paroonia» Topeliuksen ensimmäiseksi romaaniksi mutta huomauttaa, ettei se ole historiallinen. Hän korostaa jatkokertomuksen moraalista sanomaa, joka ennakoi Topeliuksen myöhemmin harjoittamaa valistuksen kritiikkiä.28Klinge, Idyll och hot. Zacharias Topelius – hans politik och idéer 2000, s. 171. Pentti Paavolainen lukee tarinasta tehdyn näytelmän Topeliuksen aikalaismelodraamoihin käyttäen perusteena ajankohtaisia kysymyksiä, joita Topelius teoksessaan (myös jatkokertomuksessa) käsittelee: suhtautumista kustavilaisiin ja Anjalan miehiin, naisen juridista asemaa, maanomistussuhteita ja säätykiertoa.29Paavolainen, »Genre, samhälle, metateater – reflektioner över Topelius dramatik» 2019, s. 190 ff.
27 Topelius on saanut osakseen yleisesti ottaen runsaasti tilaa kirjallisuushistoriallisissa yleiskatsauksissa, mutta proosateosten esittelyssä painopiste on liian yksipuolisesti historiallisessa proosassa. Karl Warburgin mukaan Topelius »täytti lehtensä tarpeet historiallisia kertomuksilla», joista Välskärin kertomuksia on yksi »ruotsalais-suomalaisen proosan rakastetuimpia tuotteita», kun taas Otto Sylwan tosin panee merkille, että Topelius »kokeili aikalaisaiheita», mutta korostaa, että »hänen varsinaisia saavutuksiaan ovat tietenkin historialliset kertomukset».30Warburg, Illustrerad svensk litteraturhistoria IV:1 1915, s. 470 ja Sylwan, Svenska litteraturens historia II 1919, s. 511. – Sylwan jatkaa historiallisista kertomuksista, että ne »ovat ennen kaikkea erinomaista luettavaa nuorisolle, mitä arvokkain lahja Ruotsille vähintään siinä missä Suomellekin». Ennen kuin Bengt Holmqvist pääsee Välskärin kertomuksiin asti teoksessaan Den svenska litteraturen, hän toteaa, ettei Suomi ollut aiemmin tuottanut yhtä monipuolista lahjakkuutta kuin Topelius, »ylitsepursuavaisen tuottelias runoilija. Hän kirjoitti myös useita historiallisia novelleja ja romaaneja».31Holmqvist, »Runeberg och romantiken i Finland» 1989, s. 136. Rehellisyyden nimessä on toki sanottava, että novellit, joiden tapahtumat sijoittuvat 1820- tai 1830-luvulle, ovat varmasti näyttäneet historiallisilta jo 1880-luvulla ilmestyneen Vinterqvällar-kokoelman lukijoille. Historiallisia aiheita käsittelevät tarinat ovat olleet yliedustettuina myöhemmissä painoksissa, mikä on osaltaan vääristänyt käsitystä Topeliuksen proosasta. Vasta tähän editioon on koottu sekä aikalaisaiheisia että historiallisia novelleja.
28 Oman aihepiirinsä muodostavat proosamuotoiset luonnon ja vuodenaikojen kuvaukset, joita julkaistiin Helsingfors Tidningarissa vuosina 1849–1855. Niistä ensimmäinen on »Höstmörkret» (17.11.1849), jonka Vasenius yhdistää siihen, että Itävalta murskasi Unkarin kansannousun Venäjän tehokkaalla avustuksella kesällä 1849.32Vasenius III, s. 347–351. Seuraava on »När våren kom ändå till slut» (19.5.1852), jonka nimestä syntyy sellainen vaikutelma, ettei kirjailija ole osannut päättää sanajärjestystä eikä sananvalintaa. Tutkielman alusta välittyvä lamauttava suru ja toivottomuus johtuivat ennen kaikkea kielitieteilijä Matthias Alexander Castrénin kuolemasta 38 vuoden ikäisenä.
29 Krimin sodan aikana lehdessä julkaistiin viisi luontokuvausta vuonna 1854 ja kaksi vuonna 1855: »Midsommarklarheten i norden» (28.6.1854), »Augustimånskenet» (9.8.1854), »När hösten kommer» (30.8.1854), »När Julen kommer» (23.12.1854), »Nyårsaftonen» (30.12.1854), »Huru hösten målar» (10.10.1855) ja »Den första vintern» (1.12.1855). Ensimmäisessä kirjoittajan jakamaton huomio kiinnittyy valoisiin öihin. Topelius kutsuu pohjoisen kesäyön valoa »nattens förklaring» (yön kirkastumiseksi) ja siteeraa lopuksi Franzénia: »O, det eviga nalkas ej blott ditt hjerta med känslor; / Se, för ditt öga jemväl glimmar en stråle deraf, / Glimmar ur allt hvad du ser mest skönt; och de skönaste syner / Både på himmel och jord äro blott vatten och ljus».33Franzén, »Ljuset och vattnet, eller geniets ursprung», Samlade dikter. Första bandet 1867–1868, s. 266. Kuvauksessaan »Augustimånskenet» Topelius asettaa vastakkain etelän ja pohjoisen. Suomalainen on hidasliikkeinen, mutta hänen hengessään käy »syvä kaipauksen tuulahdus läpi hänen koko mielensä». Tässä Topelius loihtii esiin lähestulkoon shamaanin tai runonlaulajan.
30 »När hösten kommer» pohjautuu myös kaipaukseen ja ikävään, mutta Topelius vaihtaa näkökulmaa ja tuo luonnonkuvaukseen maailmanpoliittisia huomioita. Siinä on paatoksellista rauhan sanomaa, joka luo vastapainon tekstille »Den första blodsdroppen», hyvin närkästyneelle runolle, joka syntyi Vitsandissa Tammisaaren lähistöllä 20. toukokuuta 1854 kahden englantilaislaivan ja venäläis-suomalaisten joukkojen välillä puhjenneen kahakan jälkeen.34»Den första blodsdroppen» ja Carola Herbertsin kommentti editiossa Övrig lyrik, ZTS III.
31 Ja nyt saapuu syksy kaivatumpana ja rakkaampana kuin se ei ehkä koskaan ole Suomen kansalle ollut. Tämä kesä kaikessa ihanuudessaan, valoisana, rehevän vihreänä, oli kuitenkin koko kauneudessaan raskas ja täynnä huolta. Kesken kevään lupausten ankara, aiheeton sota vyöryi kuin raekuuro tuulessa huojuvalle viljapellolle [...] Nyt tulee syksy, ammoin pelätty, ja kertoo meille: minulla on suurempi mahti kuin merten sotalaivastoilla. [...] Te, jotka yön ärjyvissä myrskyissä olette ristineet kätenne rukoukseen niiden puolesta, jotka ovat vaarassa ja hädässä, älkää tänä vuonna rukoilko omienne puolesta, rukoilkaa vihollistenne puolesta, kun kuulette merellä hätäraketin, sillä he ovat hädässä, ja he ovat ihmisiä ja kristittyjä kuin tekin, ja heillä on äiti ja vaimo kuin teilläkin, ja kaukana Britannian tai Ranskan rannikoilla kenties sykkii heitä rakastava sydän yön yksinäisyydessä. Ei kostoa, ei katkeruutta saa päästä sydämiinne syksyn öisessä myrskyssä; valittakaa niiden osaa, jotka kenties kyynel silmässään ovat taistelleet teitä vastaan, ja jos aalto heittää jonkun heistä avuttomana vieraalle rannalle, unohtakaa kaikki muu kuin ihmiskunnan suuri yhteinen velvollisuus, kun lähimmäinen on hädässä.
32 Niin, nyt syksy saapuu kevät kasvoillaan, sillä hän tuo mukanaan toivon rauhallisemmasta paremmasta ajasta. Kun sitten talvi rakentaa lujan muurin koko rannikkomme suojaksi, sota seisahtuu, miekka on pakko pistää tuppeen, idän, lännen ja etelän kansat kaipaavat rauhaa [...] Rauha syksyn yllä. Vaikka hän onkin myrskyjen vuodenaikaa, hän tuo kaivatun rauhan; vaikka hän onkin pimeyden aikaa, toivo ja valo nouskoot varjojen lomasta.35»När hösten kommer» 30.8.1854.
33 Kuvauksessaan »När Julen kommer» Topelius asettaa valon pimeyttä vastaan. Luonnon saarna kertoo Pohjolassa joulun aikaan Jeesuksen syntymän symboliikasta: uusi aika alkaa valon ja elämän palatessa. Joulu lasten juhlana saa aivan erityisen merkityksen siitä, ettei Topelius kuvaile »lasten iloista joulun kokemusta perheiden piirissä», jonka hän antaa ymmärtää jokaisen lukijoistaan kokeneen.36»När Julen kommer» 23.12.1854. Sen sijaan kuvaus päättyy tällä kertaa reportaasiin joulujuhlasta Helsingin naisyhdistyksen ylläpitämässä pienten lasten koulussa (jossa oli lähes 90 lasta iältään kolmesta seitsemään vuotta). – »Nyårsaftonen» alkaa leikkisän sadun tyyliin, kun kuu kutsuu mukaansa matkalle maailmaan ikään kuin se olisi maailman helpoin asia: »Silmät kiinni, kuu sanoi, sulje ruumiisi portit ja päästä mielesi tarttumaan ilmavaan säteeseeni. Sinun mielesi, senkin hupsu, on sinun todellinen itsesi ...». Matkalla kertoja kuvaa majan asukkaan tyytyväisyyttä, tanssisalin tyhjyyttä, »Lancaster-tykin» kaikuvaa jyrinää ja kotirintamalla vallitsevaa huolta.
34 Kaikki nämä kuvaukset viestivät lohtua ja toivoa, ja usein sitä sai uskonnosta tai vuodenaikojen vaihtelusta kylmästä ja pimeästä valoisaan ja lämpimään. Luonto ja usko Jumalaan olivat alusta asti keskeisellä sijalla Topeliuksen kirjailijantyössä mutta enemmänkin hänen lyriikassaan kuin proosassaan. Vuosina 1854–1855 julkaistut havainnot ovat erityisiä siinä, että niistä puuttuvat juoni ja tavanomaiset novellin aiheet, kun taas käynnissä ollut sota on koko ajan läsnä suoraan tai epäsuorasti. Sen lisäksi Topelius oli kohdannut henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Kun hänet oli maaliskuussa 1854 nimitetty ylimääräiseksi professoriksi ja toukokuussa hän oli julkaissut runon »Den sista blodsdroppen», Helsingin liberaalipiirit ja ruotsalaislehdet syyttivät häntä itsensä myymisestä tsaarille.37Ruotsalaislehtien lausuntoja on Paul Nybergin kirjassa Zachris Topelius 1949, s. 264 f., mm. »Topelius [...] veti muutoin sangen huomattavat kirjailijanlahjansa lokaan vastenmielisellä imartelulla ja lähestulkoon jumaloimalla keisarillista itsevaltiasta». Sotaa ja sen suuria ja pieniäkin vaikutuksia yhteiskuntaan ei voi analysoida sotaa käyvän maan lehdissä, mutta luonnonilmiöitä ja vuodenaikojen vaihtumista ei voi sensuroida. Clas Zilliacus toteaa aiheesta Ljungblommor-kokoelman esipuheessa, että sensuurin on »luettava kirjaimen mukaan, ja luonnon kiertokulkuun sen on vaikea puuttua».38Zilliacus, »Johdanto», Ljungblommor, ZTS I, painetun edition s. XXXIV.
Työn tehostaminen
35 Topelius tehosti työskentelyään monin tavoin, kuten käyttämällä repliikkejä ja vuoropuheluja, kierrättämällä aiheita tai tilanteita sekä hyödyntämällä toistuvia tyyppejä tai hahmojen välisiä asetelmia. Päiväkirjoissaan hän kuvaa keskusteluja usein lyhyin, hakusanamaisin repliikein, ja monesti lainausmerkit ovat vain vuoropuhelun alussa ja lopussa. Vuorosanat luovat vaikutelman muistisäännöstä, joiden avulla tilanteita on helpompi palauttaa mieleen. Novelleissa esiintyy usein repliikkejä ja vuoropuheluja, joiden avulla henkilöt ja tilanne esitellään lukijoille nopeasti ja samalla ne vievät juonta eteenpäin. Sukkelia vuoropuheluita tai pelkkää palstantäytettä esiintyi yleisesti 1840-luvun romaaneissa aina Pariisin salaisuuksista (Sue) ja Monte criston kreivistä (Dumas vanh.) Gabrièle Mimansoon (Almqvist), Pål Värningiin (Emilie Flygare Carlén) ja Första älskarinnaan (Blanche). Topeliuksen tuotannossa keinoa käytetään esimerkiksi novelleissa »Vattenmärket» (Vedenkorkeusmerkki, 1846), »Drottning Sophia Magdalena» (Kuningatar Sofia Magdaleenan korvarenkaat, 1848 ja myöhemmin), »Vincent Vågbrytaren» (Vinsentti Aallon halkaisija, 1860) ja »Tant Mirabeau» (Mirabeau täti, 1863). Joskus Topelius on saattanut turvautua lyhyiden repliikkien jakamiseen omalle rivilleen täyttääkseen tyhjän tilan, joka on syntynyt sensorin poistettua jonkin artikkelin. Toimittajavuosina hänelle ei sen sijaan maksettu palkkaa rivimäärän mukaan. Myöhemmin jatkokertomuksista tuli monisanaisempia, mikä puolestaan saattaa johtua ns. rivikirjoittelusta.
36 Repliikkien käyttö Topeliuksen novelleissa ei johtunut yksinomaan kerrontataloudellisista syistä. Romaaneja ja jatkokertomuksia ei tarvinnut lukea yksinäisyydessä vaan niitä voitiin yhtä hyvin lukea seurassa ääneen. Topelius kertoo päiväkirjassaan lukuhetkistä perheen tai tuttavien piirissä.39Esim. 17. tammikuuta 1837: »Auringon laskiessa luin ääneen monsieur Tardifista, joka sanoi aina mieux vaut tard que jamais ja che va piano va sano ja saapui aina ¼ tuntia myöhässä.» Monsieur Tardif on Eugène Scriben komedian nimihenkilö. Paljon myöhemmin, kesällä 1872, Topeliuksen perhe luki ääneen Välskärin kertomuksia – ja löysi paljon painovirheitä (Topelius–Bonnier 6.10.1872, Brev, ZTS XX:1). Hän tiesi mistä lukijakunta koostui perhepiirissä: eri-ikäisistä lapsista sekä parin sukupolven aikuisista, joiden kiinnostuksen kohteet, mielipiteet ja koulutustaso vaihtelivat. Heidän kaikkien mielenkiinto oli pystyttävä herättämään, ja vuoropuhelut tekivät esityksestä eloisamman ja helpomman lukea ääneen. – Topelius sirottelee novelleihinsa usein kaskuja, silloinkin kun ne eivät aina vaikuta aivan perustelluilta. Hän on saattanut ajatella niitä kuulijoita, jotka pitivät suoraviivaisesta komiikasta mutta eivät välttämättä arvostaneet pitkiä pohdiskeluja taistelujärjestyksistä tai vapausajan politiikasta, romanttisista vuodatuksista puhumattakaan.
37 Kuten aiemmin on käynyt ilmi, uutta materiaalia saattoi ottaa enemmän tai vähemmän suoraan omasta päiväkirjasta. Topelius oli esimerkiksi ollut lokakuussa 1839 todistamassa tulipaloa ja käytti runsaat kolme vuotta myöhemmin päiväkirjaansa kirjaamaansa kuvausta tarinassa »Den Gamla Rocken. (Saga från Helsingfors lifvet)». Mahdollisesti tahallaan sytytettyjen tulipalojen kuvaukset eivät olisi läpäisseet sensuuria, ja siksi hänen journalistinlahjansa pääsivät paremmin oikeuksiinsa päiväkirjassa.
Päiväkirja 18. lokakuuta 1839 | »Den Gamla Rocken», HT 23.11.1842 |
Här var den grannaste tafla jag i min dar har sett. – Den himmelshöga lågan, de tornlika rödglödande och nakna eldstäderna, den hesperidiska trädgården med dess mångskiftande löf, den till flera tusental kringstående folkmassan, den svartblå himlen, den blådimmiga månan genom röken, eldskenet i sjön, reflexionen på stränderna och de hvita tornen i staden, dertill den ovanliga tystnaden, afbruten endast af eldens sprakande och förnyade rop efter vatten! vatten! [...] Studenten Petterson satt som en eldgud främst på gafveln af det tredje rucklet i 4 timmars tid, och öste vatten så länge tills huset var räddadt. – Detta såg Thesleff och nu berättas att P. skall få guldmedalj och 300 Rubel. – Annars var det ett allmänt rykte att hela tutten var påtänd; och jag hörde sägas att röken ej vore så tjock om ej så många prussackor der satt klippingen till. – Men 2 flottister slogo ihjäl sig och den tredje blef illa massakrerad vid släckningen. | Det var en vacker tafla, denna vådeld vid Thölö. [...] Men ute vid brandstället bildade den himmelshöga lågan, rökstoderna, de tornlika, rödglödande, nakna eldstäderna, den hesperidiska trädgården med dess mångskiftande, höstliga, bleka löf, den till flera tusental kringstående folkmassan, den svartblå himlen, den blodröda månen genom röken, eldskenet i sjön, reflexionen på stränderna, på husen och på Nicolaikyrkans höga hvita torn, hvars gyllene klot glänste klarare än månen, och dertill natten, lugnet, tystnaden, afbruten endast af eldens sprakande och förnyade rop efter vatten! vatten! [...] [Robert skyndade] till det intressantare släckningsarbetet, hvarvid han, timtal trotsande lågorna, främst på kammen af det närmast hotade huset, oupphörligt tömde de vattenämbaren, man räckte honom, dels öfver väggen nedanföre, dels öfver sin egen rykande och stekta person. |
39 »Den Gamla Rocken» ja »Huru Herr Henrik kuskade himlavagnen till Helsingfors» eivät ole ainoat novellit, jotka Topelius kirjoitti päiväkirjojensa pohjalta. Novellissaan »Det första Ångfartyget i X» (1842) hän käytti lähtökohtana päiväkirjaan laatimaansa kuvausta elokuulta 1838, ja »Slottet Treffen i Illyrien» (1844) perustuu uudenvuodenaattona 1840 tehtyyn päiväkirjamerkintään.
40 Päiväkirjoista lainatut kohtaukset ovat yksi esimerkki kierrätyksestä. Toinen esimerkki ovat henkilögalleriassa toistuvat tyypit, esimerkiksi yläluokkainen nuorukainen ja hänen alaluokkaan kuuluva palvelijansa on varsin yleinen yhdistelmä (Bertelsköldit ja heidän uskolliset aseenkantajansa neljän sukupolven ajalta, Lennart Croneld ja korpraali Durk [Turkki] novellissa »Kungens Handske» [Kuninkaan hansikas] vuodelta 1863 sekä pappi Erland Stjernkors ja Josua-renki novellissa »Pastorsvalet i Aulango» [Aulangon pastorinvaali] vuodelta 1867). Luonteeltaan vastakkaisia sisaruspareja ovat veljekset Torsten ja Gösta Bertelsköld Välskärin kertomuksissa (ja Gösta Bertelsköldin pojanpojat), Littowin sisaret tarinassa »Gröna kammarn på Linnais gård» (Linnaisten kartanon vihreä kamari, 1859) sekä veljekset Josua ja David teoksissa »Källan i Ljungars skog» ja »Ljungars Vapen» (1862). Topelius käyttää yhä uudelleen joukkokohtauksia, joissa väkijoukko on enemmän tai vähemmän aiheellisesti raivoissaan ja käyttäytyy uhkaavasti. Romaanin »Hertiginnan af Finland» (Suomen herttuatar, 1850, 1881) ja Välskärin kertomusten jokaisen jakson lisäksi joukkokohtauksia esiintyy novelleissa »Guldspöket» (Kulta-aave, 1857), »Aulangon pastorinvaali» (1867) ja romaanissa Planeternas skyddslingar (Tähtien turvatit, 1889). Matkat ovat erityisen usein toistuva aihe, ja niissä puheliaat kyytitalonpojat viihdyttävät paikkakunnalle saapunutta tulokasta paikallisjuoruilla (»Aulangon pastorinvaali»), tai joissa matkan rasitukset auttavat matkustavaisia löytämään yhteisen sävelen joko vapaasta tahdostaan tai vastentahtoisesti, kuten tarinan Sägner i dimman (Sumutarinoita, 1882) kehyskertomuksessa.
41 Topeliukselta eivät tarinan aiheet loppuneet, mutta toisinaan hänelle tuotti nähtävästi vaikeuksia tarttua työhön. Äiti varoitteli häntä toistuvasti »monsieur Tardifista» eli taipumuksesta lykätä töitä ja käydä toimeen vasta viime hetkessä.40Esim. »Monsieur Tardiff sinun pitää karkottaa kokonaan tai muuten hän tuottaa sinulle suurta harmia. No nyt sinusta varmaan tuntuu että Äiti on saarnannut jo pitkään...» ja: »ennen kaikkea näytä Tardiffille ovea». (Sofia Topelius–Topelius 1.1.1842 ja 30.4.1843 editiossa Brev, ZTS XX:2). Eräänä maanantaina kello 7 aamulla hän tunnusti morsiamelleen, ettei tiennyt »mitä tänään panisin lehteen.»41Topelius−Emilie Lindqvist 7.−8.5.1843. Lehti tosin ilmestyi vasta keskiviikkona puoliltapäivin, mutta koska sensori tarkasti lehden vasta luetusta oikovedoksesta, sen oli oltava valmiina vuorokausi ennen kuin lehti oli painettu.42Ennen vuotta 1847 riitti, että oikovedos jätettiin sensorille edellisenä iltana eli 18 tuntia ennen kuin lehti ilmestyi seuraavana päivänä keskipäivällä (Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 75). Vuodesta 1847 sensuuri vaati, että ote lehden numeron korjatusta oikovedosta vietiin sensorille vuorokausi ennen julkaisua (Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 171). Jatkokertomukset oli annettava sensoreille kokonaisina teksteinä korjattuina ja palstoihin ladottuina, mutta sekä kirjeenvaihdosta että tekstin huolimattomuusvirheistä käy ilmi, että Topelius tuotti monet tekstiosuudet jälkeenpäin.43Esimerkkinä tästä mainittakoon Topeliuksen kysymys sensori J. M. af Tengströmin päiväämättömästä lappusesta, jonka mukaan jatkokertomuksen merkityn kohdan saa julkaista, mikä osoittaa, ettei Tengström ollut lukenut koko kyseistä novellia (ks. kommentti tekstiin »Vargen», Noveller, ZTS IV, painetun edition s. 313).
42 Topeliuksen konkreettisista työtavoista hänen tyttärenpoikansa Paul Nyberg tietää kertoa, että hän istui yleensä kirjoittamassa myöhään yöhön talikynttilän tai kahden valossa. »Hän ei halunnut vaihtaa niitä nykyaikaisempiin steariinikynttilöihin, koska hänelle oli hauskaa vaihtelua päästä välillä napsauttamaan talikynttilöiden lanka poikki kynttiläsaksilla.» Hän jatkoi pitkään sulkakynän käyttöä mutta vaihtoi sen lopulta teräskynään »vaivalloisen ja aikaa vievän muotoilun takia».44Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 240. Topelius poltti ketjussa työskennellessään, ensin piippua ja sitten savukkeita, ja siksi hänen poikamieshuoneensa olivat yleensä »aivan sumussa tupakansavusta».45Topelius–Emilie Lindqvist 7.2.1845. Topelius ei lakannut tupakoimasta mentyään naimisiin. Myöhäisessä valokuvassa hän istuu Koivuniemessä kirjoituspöydän ääressä savuke kädessään.
Aiheet
Kansa, ihmiset ja palvelusväki
43 Topeliuksen työuran aikana fennomanian ideologit loivat vakiintuneen käsityksen Suomen kansasta: etnisesti ja kulttuurisesti homogeeniseen talonpoikaisyhteiskuntaan juurtuneesta rahvaasta. Nämä ideologit, jotka olivat tavallisesti sivistyneistöön kuuluneita yliopistoihmisiä, halusivat mobilisoida talonpoikaisväestön mukaan luomaan kansakuntaa ja yhteistä kansallista kulttuuria. Kirjallisuus oli sen ajan tehokkain ideologisen mielipiteenmuokkauksen väline.46Jyrki Nummi, »Finlands mö och landskapet» 2019, s. 103 f. Nummi korostaa, että roolit »tähän näytelmään laativat koulutetun kaupunkilaisen keskiluokan ja älymystön edustajat, jotka kokivat tehtäväkseen puhua kansan äänellä ja toimia välittäjinä ja puhemiehinä valtion ja kansan välillä». Jälkimaailma on korostanut Runebergin ohella Topeliuksen merkitystä sitkeästä, itsepäisestä ja sinnikkäästi kärsineestä Suomen kansasta luodun kuvan rakentajana. Mistä tämä kuva syntyi, ja kuinka vahva yhteys sillä on Topeliuksen tuotantoon?
44 Miltei samaan aikaan kun Topeliuksesta tuli sanomalehden toimittaja, hän ryhtyi laatimaan Suomesta järjestelmällisiä maantieteellisiä ja historiallisia kuvauksia kuvateokseen Finland framställdt i teckningar. Kuvateos ilmestyi erillisinä vihkoina vuosina 1845–1852, ja sen tarkoitus oli kuvailla sanoin ja kuvin maata ja sen asukkaita. Topeliuksen ihannoiva kuva Suomen kansasta sai alkunsa tästä kirjasta. Hän kuvailee tavallisesti tyyppejä eikä niinkään yksilöitä, varsinkin rahvaasta puhuessaan. Kun hän työskenteli kuvateoksen parissa, häneltä tilattiin lukukirja alkeiskouluille ja kansakoululle, jota ryhdyttiin tuolloin suunnittelemaan. Boken om Vårt Land (Maamme kirja), joka tunnetaan Topeliuksen tunnusomaisiksi nousseista kansankuvauksista, ilmestyi tosin vasta vuonna 1875, mutta hän suunnitteli kirjan sisältöä ja laati sen pedagogisen konseptin jo 1850-luvulla.47Yhteenvetona Suomen kansaa kuvataan kaiken kaikkiaan jumalaapelkääväksi, työteliääksi, sitkeäksi, karaistuneeksi ja vahvaksi, kärsivälliseksi, uhrautuvaiseksi, elinvoimaiseksi, urheaksi ja sotaisaksi, uskolliseksi, kaukonäköiseksi ja verkkaiseksi, vapautta rakastavaksi, tiedonjanoiseksi ja tietoa rakastavaksi (luvusta »Om Finlands folk», Boken om Vårt Land, ZTS XVII, painetun edition s. 254). Maamme kirjaa lukivat monet koululaisten sukupolvet, ja se kuuluu osittain edelleenkin elävään yhteiseen kulttuuriperintöön. Lukukirjan ensimmäinen osa, Naturens Bok (Luonnon kirja), ilmestyi vuonna 1856. Silloin Topelius oli jo esitellyt ihannoidun kuvan kansasta lapsilukijoille tarinoissaan »Björken och stjernan» (Koivu ja tähti) ja »Pikku Matti».48Molemmat toisessa Sagor-kokoelmassa vuodelta 1852. Sadut julkaistiin sittemmin kokoelman Läsning för barn osissa 3 (1867) ja 4 (1871).
45 Topelius pyrki lukukirjoillaan siihen, että kaikki, niin aikuiset kuin lapset yhteiskuntaluokkaan katsomatta, tuntisivat sekä uskoa tulevaisuuteen ja ylpeyttä isänmaastaan että halua osallistua sen kehittämiseen ja sivistämiseen. Topelius erosi suomalaisuuden ideologeista siinä, että he keskittyivät suomalaiseen talonpoikaan kansan edustajana, kun taas Topeliukselle kansa koostui monista eri kieltä puhuvista etnisyyksistä. Kansa syntyi yhteisestä työstä isänmaan puolesta.49Päämäärä piilee kuvateoksessa taustalla ja näkyy erityisen selvästi kirjan Boken om Vårt Land, ZTS XVII, luvuissa »Om Finlands folk», »Om vårt lands grundlagar» ja »Om samhället och styrelsen», painetun edition s. 253 ff., 470 ff. ja 475 ff. Ajatus siitä, että hajaannus rikkoo ja yhtenäisyys rakentaa, esiintyi toistuvana teemana myös hänen historiallisista aiheista kirjoittamissaan kaunokirjallisissa teoksissa. Kun Topelius esittelee kansan myönteisenä samaistumisen kohteena, hän nostaa esiin talonpojan, joka viljelee maata, ja sotilaan, joka puolustaa sitä. Jatkokertomuksissa heitä vastaavat Välskärin kertomusten Aaron Perttilän ja vanhemman polven Larssonien kaltaiset miehet, talonpoika ja nihti Stefan novellissa »Ungdomsdrömmar» (Nuoruuden unelmia, 1879) sekä kaikki kuninkaalle horjumattoman uskolliset sotilaat Kustaa II Aadolfin, Kaarle XII:n ja Kustaa III:n armeijoissa. – Novellihahmot edustavat kuitenkin harvoin tätä ihannoitua kansaa vaan pikemminkin kansaa yleensä, sitä keskiluokkaa, jonka Topelius parhaiten tunsi.
46 Gunnar Castrén kiinnitti varhain huomiota siihen, että kansa Topeliuksen teoksissa on kirjavaa joukkoa, joka edustaa maantieteellisesti koko maata, ja sosiaaliset kerrokset vaihtelevat yhtä lailla. Castrén luettelee nälkää näkeviä kansanjoukkoja, köyhiä kalastajia, uppiniskaisia talonpoikia, toimeliaita porvareita, köyhiä ylioppilaita, akateemisia kuuluisuuksia ja ylhäissukuisia aristokraatteja. Selvimmin erottuvat nuoret: Vincent Vågbrytaren, Isak Alanus, neiti Drifva tai Ester Larsson, vaikka he tai Bertelsköldit eivät näyttäydykään tyypillisen suomalaisina.50Gunnar Castrén, »Finlands folk i Topelius’ verk» 1918, s. 354 ff. Novelleissa, erityisesti aikalaisnovelleissa, esiintyy yleisesti keskiluokan edustajia: ylioppilaita, kauppiaita, hovioikeuden auskultantteja ja muita lakimiehiä, (ali)upseereja, useampikin pappi, arkkitehti, tilanomistajia ja virkamiehiä. Myös aateli on edustettuna, näkyvimmin upseereina ja virkamiehinä sekä muutama yksittäinen hovimies Välskärin kertomuksissa, »Kuninkaan hansikkaassa» (1863) ja Tähtien turvateissa (1889). Ammattien kirjo kertoo Topeliuksen kiinnostuksesta keskiluokan aristokratiaan, säätykiertoon, joka perustui pätevyyteen eikä syntyperään. Aateli näyttäytyy aikalaisnovelleissa aikansa eläneenä säätynä.51Vrt. novellin »Linnaisten kartanon viheriä kamari» alku. Varakkaat eivät ole läpeensä rehellisiä. Kertomuksissa esiintyy taloudellisia väärinkäytöksiä, keinottelua, velkaantumista ja uhkapeliä, ja perintökysymykset herättävät suurta mielenkiintoa.52Kavallus novellissa »En spritterny Händelse» (Ennenkuulumaton tapaus, 1846), keinottelua novellissa »Hvita frun i Hälla» (1866), mm. velkaantumista novelleissa »Maskeraden» (1844) ja »Kalkylerna» (1848), virka-aseman väärinkäyttöä oman edun tavoittelemiseksi (Topelius ei käytä niin juridista ilmausta) novelleissa »Uppbördsskrifvaren» (1846) ja »En af de Sju» (1848), uhkapeliä novelleissa »Vedergällningens Dag» (1846) ja »Guldspöket» (1857). Taloudelliset väärinkäytökset sota-aikana esiintyvät teemana novelleissa »En Natt och en Morgon» (1843), »Salig Fänrikens Tofflor», »Guldspöket», Välskärin kertomukset ja »Kungens Handske» (1863). Perintöä tai muita taloudellisia odotuksia käsitellään novelleissa »Slottet Treffen i Illyrien» (1844), »En dags vexlingar» (1845), »Lyckans Jagt» ja »Salig Fänrikens Tofflor» (molemmat 1847), »Gamla Baron på Rautakylä» (1849), »Guldspöket»/»Det gyllene spöket» (1857/1880) ja »Pastorsvalet i Aulango» (1867). Myös Jukka Sariola, joka on analysoinut varhaista kauhuromantiikkaa Suomen kirjallisuudessa, kiinnittää huomiota perintöteemaan (Salonkien aaveet 2007, s. 112).
47 Ylempien säätyjen naiset esiintyvät useimmiten miesten tyttärien, vaimojen tai muiden perheenjäsenten asemassa eli rooleissa, joita naisille oli tarjolla. Sen sijaan he ovat novelleissa usein keskushahmoina, mikä näkyy jo niiden otsikoissa: »Amalias gåfva», »Tuhkakeskiviikon morsian», »Herminas Bekännelser» (Herminan tunnustukset), »Trollkarlens Dotter», »Lindanserskan» (Nuorallatanssija), »Morsian», »Den vackra Celias öde», »Drottning Sophia Magdalena» (Kuningatar Sofia Magdaleenan korvarenkaat), »Suomen herttuatar», »Augustas Hallon» (Augustan vaapukat), »Vernas rosor» (Vernan ruusut), »Brita Skrifvars», »Fröken Drifva» (Drifva neiti) ja »Tant Mirabeau» (Mirabeau täti).
48 Alempien yhteiskuntaluokkien edustajat esiintyvät novelleissa yleensä pappiloiden, kartanoiden ja kaupunkiporvariston palvelijoina. Useimmiten juuri alaluokan edustajat syyllistyvät väkivaltarikoksiin, vaikka väkivallantekijöistä keskiluokkaa edustavat taloudenhoitajattaret Lisette Hallström novellissa »Rautakylän vanha parooni» (1849) ja mamselli Apollonia Durin novellissa »Aulangon pastorinvaali» (1867). Näitä kahta emännöitsijää kuvataan kuin pahuuden henkilöitymiä.53Yläluokan rikollisuutta edustaa uhkapelissä huijaava ruhtinas novellissa »Vedergällningens dag» ja niin ikään väärin pelaava aatelismies novellissa »Linnaisten kartanon viheriä kamari», jopa kreivin arvo on väärennetty. – Topelius kiinnitti artikkeleissaan huomiota kaupunkien työläisiin ja heidän tarpeeseensa saada kunnon asuntoja ja mielekästä tekemistä vapaa-ajalleen, mutta kaunokirjallisessa proosassa työläisiä tapaa harvoin. Maaseudun tilattomia esiintyy yksittäisissä tapauksissa ihannoituna köyhälistönä.54Sebastian Köhler mainitsee, että Topelius (Välskärin kertomuksissa) onnistuu tuomaan yläluokan osaksi kansaa, alinta yhteiskuntaluokkaa, tilattomia, sen sijaan ei (ks. johdanto editioon Fältskärns berättelser, ZTS VII, painetun laitoksen s. XXXVII f.). Yksi esimerkki siitä on ruotivanhus Kirkko-Kajsa novellissa »Kirkko-Kajsa eller följderna af att somna i kyrkan» (1847). Toinen kansannainen on ennustajaeukko Kierolan muori novellissa »Drottning Sophia Magdalena» (1848) – Topelius arvosti suuresti kumpaakin hahmoa, todennäköisesti enemmän kuin silloiset tai nykyisetkään lukijansa.55Vasenius ei mainitse tarinaa »Kirkko-Kajsa eller följderna af att somna i kyrkan» kuusiosaisessa Topelius-elämäkerrassaan. Novelleja »Drottning Sophia Magdalena» ja myöhempää »Drottning Sofia Magdalenas örhängen» (1869 ja 1881) hän ei ylimalkaan ottanut mukaan kokoelmaan Samlade Skrifter, vaikka siinä julkaistiin kaikki muut Vinterqvällarin novellit. Topelius sen sijaan mainitsee sekä Kirkko-Kajsan että kuningattaren (ei kuitenkaan Kierolan muoria) noin 30 fiktiivisen hahmon joukossa, jotka hän luettelee »Aftonsagassa» hyvästellessään lukijat Helsingfors Tidningarin viimeisessä numerossa (30.11.1866).
49 Mieleenpainuvampia naishahmoja ovat Brita Skrifvars (1858), Inkeri novellissa »Källan i Ljungars skog» (1862), Dordei romaanissa Tähtien turvatit (1889) sekä lääkintätaitoiset naiset Brita Smeds Välskärin kertomusten neljännessä jaksossa ja Lisu Penttula novellissa »Nuorallatanssija» (1882). Brita ja Lisu ovat harvoja ammatti-ihmisiksi luonnehdittavia naishahmoja itsenäisesti kauppaa käyvien naisten, taloudenhoitajien, kotiopettajattarien, hovineitojen ja vastaavien ohella.
50 Rahvaan miehiä ja tilatonta väkeä edustavat kyytitalonpojat ja yksittäiset muut hahmot, jotka harvoin esiintyvät edukseen. Ennen kaikkea he ovat hitaita niin järjenjuoksultaan kuin liikkeissään. Esimerkkeinä mainittakoon talonpojat novelleissa »Huru Herr Henrik kuskade himlavagnen till Helsingfors» (1843) ja »Den Farliga Natten i Loftet» (1845), torppari novellissa »Vänrikkivainaan tohvelit» (1847), erikoisen vaitonainen kyytitalonpoika novellissa »Toholampi» (1850) tai Josua novellissa »Källan i Ljungars skog» (1862). Kaavasta poikkeavat nopeaälyiset ja epäsovinnaiset renkipojat Sippa novellissa »Hvita frun i Hälla» (1866) ja toinen Josua novellissa »Aulangon pastorinvaali». Rahvaan miehet saattavat olla eri tavoin rappiolla, kuten novelleissa »Skattgräfvarne» (1842), »Månskenet på Klippan» (1844) tai »Vikingens Graf» (Viikingin hauta, 1849).
51 Kansanmiehiä kuvataan myönteisesti muttei liioitellun ihannoidusti novelleissa »Den Gamle Lotsens Minnen», »Den gamle kardmakaren» ja »Chronometermakaren» – kaikki vuodelta 1843. Tähän joukkoon kuuluu myös vartija Vik novellissa »Den Gamle Beckbrännaren» (1845). Uskollisia palvelijoita esiintyy novelleissa »Susi» (1846), »Rautakylän vanha parooni» (1849) sekä sodassa, missä heitä edustavat ritari Pekka Välskärin kertomusten ensimmäisessä ja Istvan neljännessä jaksossa, sekä kornetti Jack novellissa »Vernan ruusut» (1856) ja korpraali Turkki novellissa »Kuninkaan hansikas» (1863).
52 Runojen ja lastenkirjallisuuden ihannoitujen kansankuvausten ja novellien vastakohtaparien välillä on silmiinpistävä ero, joka osoittaa lajityypin ratkaisseen, kuinka ihannoivassa valossa Topelius hahmojaan kulloinkin kuvasi. Runoissa ja lasten opettavaisissa teoksissa hahmoja ihannoidaan enemmän ja jatkokertomusproosassa vähemmän. Hän ei pelkästään kirjoittanut novellejaan »sivistyneistön» tai ylemmän keskiluokan edustajien luettavaksi vaan käytti heitä myös henkilöhahmoinaan. Pian hänelle kuitenkin valkeni, ettei yleisö rajoittunut heihin vaan siihen kuului useampiakin sosiaaliluokkia. Silloin hän kutakuinkin lakkasi tekemästä pilaa yksinkertaisesta kansasta, joka ei ymmärtänyt vierasperäisiä sanoja, ja käytti ranskankielisiä lainauksia enää lähinnä luomaan ajankuvaa 1700-luvun kuvauksiin. Sen sijaan hän kuvasi edelleenkin, ehkä dynamiikan vuoksi, verkkaista maalaisväkeä päättäväisten keskiluokkaisten nuorten vastakohtana.56Varhainen esimerkki on »Påsk-Äggen» (Pääsiäismunat, 1845), editiossa Noveller, ZTS IV. Hän loi jatkossakin myös karikatyyrejä keskiluokkaisista miehistä ja naisista, kuten vanhemmat novellissa »Mirabeau täti» (1863) ja irvokas rouva Dahlman novellissa »Kulta-aave» (1857).
53 Topeliuksen kaksijakoinen asennoituminen kansankuvaukseen näkyy erityisen selvästi tekstissä »Utkast till en biografi öfver torparen Matti Kalevanpojka» (1859). Se syntyi samoihin aikoihin, kun Maamme kirjan muotoilu tuotti hänelle päänvaivaa, mutta se eroaa lukukirjan verkkaisesta ja jurosta hämäläisestä Matista kuin yö päivästä. Topeliuksen eri maakuntia edustavista arkkityypeistä juuri lukukirjan Matista, joka oli luotu maan päälle raivaamaan kiviä, on muodostunut suomalaisen perikuva.57Luku »Om Tavasterne», Boken om Vårt Land, ZTS XVII, painetun edition s. 255 ff. Jyrki Nummi osoittaa väitöskirjassaan Jalon kansan parhaat voimat (1993, passim), kuinka Väinö Linna käyttää Topeliuksen tyypillisiä hämäläis- ja karjalaishahmoja sekä romaanissaan Tuntematon sotilas (Okänd soldat 1954 ja 1955) että trilogiassaan Täällä Pohjantähden alla (Här under Polstjärnan 1959–1962). »Utkast till en biografi öfver torparen Matti Kalevanpojka» on vastine Dalinin allegorialle Sagan om hästen. Matti kohtaa koettelemuksen toisensa jälkeen ja selviää niistä varsin kehnosti. Lopussa Topelius muistaa ihanteensa ja lausuu loppuvirkkeen, jonka on tarkoitus sovittaa siihen asti sanottu, vaikka loppukaneetti ei olekaan varauksettoman myönteinen: »Jumala siunatkoon Matti Kalevanpojkaa. Kaikkine köyhyyden vikoineen hän on pohjimmiltaan kelpo mies, ja se on enemmän kuin kaikista torppareista voi sanoa.»58»Utkast till en biografi öfver torparen Matti Kalevanpojka» 8.10.1859. Ironia kohdistuu tässä sekä Mattiin että kuvitteelliseen tilanomistajaan, jonka voisi ajatella lausuneen repliikin.
54 Verraten myöhäisessä teoksessaan »Ungdomsdrömmar» (Nuoruuden unelmia) vuodelta 1879 Topelius kuvaa lähes kaikkia hahmojaan vahvasti ihannoidussa valossa. Bonnierille 3. huhtikuuta 1879 lähettämässään kirjeessä hän kuvaa novelliaan »Nuoruuden unelmia» eräänlaiseksi prologiksi Välskärin kertomuksille. Juoni sijoittuu suurimmaksi osaksi Suomeen syksyn 1615 ja kesän 1617 väliseen aikaan. Suurin huomio kiinnittyy Kustaa II Aadolfin matkoihin Suomessa ja Helsingin valtiopäiviin talvella 1616, mutta käyttämällä Sigismundin katolista agenttia Topelius palauttaa mieleen avoimen haavan, joka syntyi nuijasodasta, 1590-luvun lopulla käydystä sisällissodasta ja Kaarle-herttuan kovakouraisesta kostosta sodan jälkeen. Eri yhteiskuntaluokat ovat hyvin edustettuina aina kuninkaasta alkaen. Sisarukset Kjerstin Fleming ja hänen veljensä Klas ovat keskeisissä rooleissa, samoin Tammisaaren silloinen kirkkoherra Sigfrid Aronus Forsius ja Turun piispa Ericus Erici. Porvaristolla ei ole tarinassa yksilöityjä edustajia, mutta tarinassa esiintyy kalastajia ja talonpoikia perheineen, nihtejä, aatelisten palvelusväkeä ja vieläpä paimentyttö.
55 Topelius käsittelee rahvaan heikkoa asemaa epäoikeudenmukaisten väenottojen ja sotilaiden hyökkäysten armoilla. Muutamat nihdit käyvät rauhallisten uudisasuttajien kimppuun, koska Liivinmaalta (Baltiasta) tullut aliupseeri ei kykene pitämään miehiään kurissa. Suomalainen aatelismies Klas Larsson Fleming korjaa sitten vääryydet, ja lisäksi kirjailija panee hänet hieman historian vastaisesti reagoimaan siihen, kuinka baltiansaksalainen pahoinpitelee kansaa.
56 Näinkö te tottelette kuninkaallisen majesteetin ankaraa käskyä, jonka mukaan teidän tulee liikkua hellävaroen? Te ja teidän kaltaisenne olette syynä siihen että maa köyhtyy köyhtymistään ja kansa vaivaa kuningasta alinomaisilla valituksilla. Aseet alas! Minä pidän tässä sotaoikeutta, niin että kuumenevat korvanne. [...] – Tahtoisinpa tietää, kuka tässä moiseksi herraksi rupeaa kuninkaallisen majesteetin ja kruunun väkeä kohtaan, virkkoi keihäsmiesten johtaja, ja hänen äänensä olisi ollut uhkaavakin, ellei se olisi ilmaissut vastenmielistä hämmästystä.
57 – Ohoh, kylläpä tunnen sinut, pitkäkoipinen, liiviläinen susi; kyllä tiedän, missä olet oppinut tällä tavoin kohtelemaan ihmisiä. Rehellisessä taistelussa sinä tappelet jotenkin hyvin, mutta kotona sinua on orjanruoska kasvattanut. Rintamaan, kersantti Rolf Müller! Päällikkösi puhuttelee sinua.
58 Ja kuninkaan kamariherra, eversti Klaus Hermaninpoika Fleming, Louhisaaren herra, heitti yltään lumisen kaapunsa ja astui takkavalkean valoon ylpein ryhdin, kuten sotilas konsanaankin. Kasvultaan hän oli keskikokoinen, mutta hartiakas ja tanakka.
59 Tilan isäntä on palveluksesta eronnut nihti Stefan, joka on palvellut Kustaa Vaasaa, Erik XIV:tä ja Juhana III:ta ja sietänyt vastoinkäymisiä Jobiakin kärsivällisemmin. Hän kertoo Flemingille, että hänen viljelemänsä torppa on joutunut sekä Kaarle-herttuan että tanskalaisten polttamaksi, minkä jälkeen hän muutti Lohjan erämaahan aloittaakseen alusta. »Herra antaa kyllä aurinkoa ja sadetta, hallavuosia ja hyviä vuosia; jos yksi sato epäonnistuu, nähdään jonkin aikaa nälkää ja aloitetaan alusta.» Silloin Klas Fleming sanoo sisarelleen: »Olen kuullut salatusta voimasta, – hän sanoi, – jonka ansiosta kansa voi kantaa raskaita taakkoja nääntymättä. Luulin pitkään, että tämä voima piili rautaisissa käsivarsissa ja soturin rautapaidan alla. Nyt sen ymmärrän: tämä on se voima.»59»Ungdomsdrömmar», lainaus 21.4.1879; Topelius täsmentää kohtaa kokoelmassa Vinterqvällar 1881: »... tässä on se voima, ja sen nimi on kärsivällisyys». Flemingin sisarukset ovat 1590-luvulla syntyneitä historiallisia henkilöitä ja Lars Hermansson Flemingin, eivät Herman Flemingin lapsia. Klas Fleming ei ollut koskaan eversti vaan loi uraa meriupseerina ja yleni amiraaliksi. Lausuma kertoo Topeliuksen halusta nostattaa säätyrajat ylittävää kansallista solidaarisuutta.
60 Myös novellissa »Nuoruuden unelmia» ihannoiduin hahmo on Kustaa II Aadolf. Hän saa suomalaiset sopimaan menneet ristiriidat, ja hänen puolestaan he ovat iloiten valmiita uhraamaan mitä tahansa. Sigfrid Forsius esiintyy »Nuoruuden unelmissa» viisaan ja silmiinpistävän nöyrän vanhuksen roolissa. Kuva eroaa jyrkästi historiallisesta Forsiuksesta, joka oli todistetusti riitaisa ja omapäinen.60Topeliuksen kuvausta Forsiuksesta voi verrata Sten Lindrothin artikkeliin tästä kirjassa Svenskt biografiskt lexikon. Nahjusmaisuus loppuu kuitenkin siihen paikkaan, kun Forsius kohtaa katolisen agentin. Heidän välienselvittelynsä – samanlainen seuraa agentin ja Ericus Ericin välillä – muistuttaa Johannes Messeniuksen ja jesuiitta Hieronymuksen yhteenotosta Välskärin kertomuksissa. Forsius esiintyy myös runossa »Finlands öde» (Suomen kohtalo) vuodelta 1859, hänelle on varattu oma luku Maamme kirjassa ja hänellä on merkittävä rooli myös Tähtien turvateissa. Forsius kiehtoo Topeliusta tähtitieteilijänä, ja hän käyttää tätä teoksissaan yleensä siinä ominaisuudessa lukuun ottamatta kohtaa, jossa kirkkoherra Forsius kastaa orvot kaksoset Tähtien turvattien alussa.
61 Yksi aikakausista, joihin Topelius palasi kerta toisensa jälkeen, oli kustavilainen aika ja erityisesti Kustaa III:n sota Venäjää vastaan vuosina 1788–1790. Siinä keskeisenä teemana oli vastakkainasettelu Anjalan liiton juonittelevien upseerien ja kuninkaalle horjumattoman uskollisten suomalaissotilaiden välillä. 1840-luvulla ja vielä vuonna 1856 kirjoitetuissa varhaisteoksissa henkilöhahmoja ei kuvata tippaakaan ihannoiden vaan pikemminkin karrikoiden. Aloitettuaan burleskilla tarinalla »Häradshöfdingen» vuodelta 1846 Topelius viittaa sotaan ja Anjalan liittoon kertomuksissaan »Vänrikkivainaan tohvelit» vuodelta 1847 ja »Rautakylän vanha parooni» vuodelta 1849, kun taas »Vernan ruusut» ja »Stjernan i molnet» vuodelta 1856 sijoittuvat sodan aikaan. Edellinen on muunnelma Prinsessa Ruususen teemasta, jälkimmäisessä sota on enemmän esillä, mutta isänmaallinen aines vaikuttaa hieman päälle liimatulta. Novellissa »Kuninkaan hansikas» vuodelta 1863 uskollisuus kuninkaalle sen sijaan huipentuu ja niin isänmaallisuus kuin pateettisuuskin on viety äärimmilleen – samalla kuitenkin kuvaillaan myös salakuljetusta, lahjontaa ja muuta talousrikollisuutta Ruotsin ja Venäjän rajan molemmin puolin 1700-luvun Savossa. Topelius luo sivuhenkilöistä terävästi piirrettyjä tyyppejä, joita kertomuksessa on vilisemällä. Tarinan aloitus, joka on otsikoitu »Kustaa III:n muistosta Suomessa», on tunnettu siitä, että Topelius esittelee siinä historiakäsitystään ja näkemystään siitä kuinka historiaa tulisi kuvata. Siinä ei pitäisi käyttää nippelitietoja ja vuosilukuja, joita Topelius kutsuu rekisterihistoriaksi, vaan eläytymisen ja ihanteiden kautta, kuten Geijer ja muut, jotka tuntevat »ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän aikakausissa».61Topeliuksen historianäkemystä ja sen taustaa käsitellään laajassa luvussa, jonka Matti Klinge on Michelet’hen viitaten otsikoinut »Historia on ylösnousemusta», Idylli ja uhka 2000, s. 156–[174]. Viimeisen kerran Topelius palasi kustavilaiseen aikaan vähälle huomiolle jääneessä novellissaan »Hvita frun i Hälla» vuodelta 1866.
62 On syytä panna merkille, että papisto, joka oli Topeliuksen kuvaamina vuosikymmeninä keskeisessä asemassa sekä paikallisyhteisössä että valtakunnallisena säätynä, jää teoksissa usein verraten vähälle huomiolle, ja sekin on usein kielteistä. 1840-luvun novelleista kertomuksissa »Yöstä aamuun» (1843) ja »Susi» (1846) huolettomat nuoret papit ratkaisevat ongelmia yksityisetsivinä. Ensiksi mainitussa kirkkoherra on kuollut, jälkimmäisessä vanhuudenheikko. Novellin »Rautakylän vanha parooni» (1849) lopussa ilmaantuva pappismies kertoo lähinnä Topeliuksen olleen kiinnostunut sosiaalisesta liikkuvuudesta: hän on tehnyt papin aatelismies Richard von Dahlenista. Välskärin kertomuksissa (1850- ja 1860-luvuilla) jesuiitta Hieronymus on hahmona aivan omaa luokkaansa, kun taas luterilaisista kappalainen Johannes on merkityksetön, piispa Johannes Gezelius armoton ja rovasti sekä valtiopäivämies Bertel Larsson epärehellinen ja lahjottu.62Johannes esiintyy välskärin neljännessä (1650-luvulla) ja viidennessä (1680-luvulla) kertomuksessa, Gezelius viidennessä ja Bertel Larsson 14. ja 15. kertomuksessa (1770-luvulla).
63 Katolilaisesta piispa Arvid Kurjesta maalaillaan novelleissa »Källan i Ljungars skog» ja »Ljungars Vapen» (1862) toisinaan hieman irvaileva mutta pääosin myönteinen ja kunnioittava kuva. Novelli »Aulangon pastorinvaali» (1867) sijoittuu 1850-luvulle, siis kirjailijan omaan aikaan, ja siinä sekä kirkko instituutiona että korruptoitunut papisto saavat sen sijaan kuulla kunniansa. Ainoastaan päähenkilö Erland Stjernkors suhtautuu kutsumukseensa vakavasti, mutta häntä kuvataankin kuin uskonpuhdistajana tai suorastaan Kristushahmona (ks. jäljempänä). Hänen suullaan Topelius tuomitsee pinnallisen tapauskovaisuuden ja ns. leipäpapit, jotka hakeutuvat rikkaisiin seurakuntiin palkkatulojensa vuoksi piittaamatta kirkon ja seurakuntien tarpeista. Keskustellessaan tuomiokapitulin edustajan kanssa Stjernkors sanoutuu irti nuorista profeetoista, jotka »hyökkäävät uskonkappaleitamme vastaan», mainiten nimeltä Kierkegaardin ja (Theodore) Parkerin. Parkeria oli syytetty panteismista, ja Topelius halusi ilmeisesti sanoutua irti hänestä välttyäkseen tarpeettomilta kiistoilta, sillä hänhän ei kyseenalaistanut uskonkappaleita. Sen sijaan Stjernkors saa haaveilla Jumalan valtakunnasta maan päällä ja myöntää, että Kierkegaardin tavoin hän »katsoo kirkon nykyisten muotojen jääneen liian ahtaiksi». Kierkegaard oli viimeisissä kiistakirjoituksissaan vuonna 1855 arvostellut valtionkirkkoa instituutiona sekä leipäpappeja ja kirkon seremonioita, joiden hän katsoi pilkkaavan pyhää. Hän vieläpä väitti, ettei todellista kristillisyyttä ollut koskaan edes harjoitettu.63Ks. luku »Aftonen före valet», s. 121 f. teoksessa Vinterqvällar I:2 1880. Kierkegaardin näkemykset: ks. Mogens Brøndsted, Nordens litteratur før 1860 1972, s. 362.
64 Stjernkorsin ankarat vaatimukset seurakuntalaisten uskonelämälle nousevat uudelleen esiin Mathias Elgin hahmossa »Suomen herttuattaressa» vuodelta 1881 ja kenttäpappi Pietari Luthin hahmossa romaanissa Tähtien turvatit. He vaativat ehdotonta alistumista luterilaiselle uskolle käskynään rakastaa Jumalaa yli kaiken muun ja hylätä »ihmisen kaikki sokea itsekkyys».64Lainaus »Pastorsvalet i Aulango», luku »En själasörjares nederlag och segrar», s. 142 teoksessa Vinterqvällar I:2 1880; »rakasta Jumalaa yli kaiken muun» kehottaa Luuk. 10:27: »Du skall älska din Herra Gud, af allt ditt hjerta, och af all din själ, och af alla dina krafter, och af all din håg, och din nästa som dig sjelf». Ks. myös alaluku »Kristillinen rakkauden imperatiivi» Sebastian Köhlerin johdannossa editioon Planeternas skyddslingar, ZTS IX 2020, painetun laitoksen s. XVIII–XXV. 1850-luvulta eteenpäin novellien papeissa heijastuu Topeliuksen kriittinen suhtautuminen kirkkoon instituutiona ja papistoon sen sisällä. Novellissa »Guldspöket» (Kulta-aave) erään kirkkoherran sanotaan kastavan lapsia »niin kuin linnan vahtimestari avaa palatsin portit maaherran alaisille mutta jää itse torille».65Luku »Ett barns bomärke», jossa Topelius hyökkää kaiken kaikkiaan sovinnaista uskonnollisuutta vastaan. Kolme pappishahmoa, Stjernkors, Elg ja Luth, kertovat Topeliuksen iän mittaan yhä vakavammaksi ja ankarammaksi kehittyneestä uskonnollisuudesta ja kriittisestä suhtautumisesta lisääntyneeseen maallistumiseen. Hänelle luonteenomainen lapsenusko ja luottamus jumalaan näkyvät uskovissa ja rukoilevissa hahmoissa, jotka ovat usein kansannaisia, kuten Lisu Halm novellissa »Guldspöket» (1857, »Det gyllene spöket» 1880) ja Lisu Penttula novellissa »Nuorallatanssija» (1882).
Naimakaupat ja elanto
65 Aiemmin mainitussa viimeisessä ääriviivapiirroksessa kertoja Henrik kuvailee, kuinka Augusta »itki katkerasti ja kertoi minulle kaiken, sanoi kuinka uskollisesti hän oli säilyttänyt muistoni, kuinka köyhyys ja huolet olivat majailleet hänen vanhempiensa talossa, kuinka Adrian oli tarjonnut vanhuksille huolettoman vanhuuden, kuinka hienotunteisesti tämä oli vaalinut hänen mieltymystään minuun, [...] Ja hän kertoi, kuinka hän oli uhrautunut ilomielin vanhempiensa vanhuuden ilon puolesta, kuinka raskas hänen sydämensä sitten ikinä oli ollutkin, kuinka hän oli aamujumalanpalveluksessa heikkouttaan rukoillut varhaista kuolemaa...». Augustalla on Topeliuksen novelleissa useita kohtalotovereita. Toisaalta köyhiä nuoria naisia, jotka uhrautuvat turvatakseen iäkkäiden vanhempiensa elatuksen, toisaalta varakkaiden perheiden tyttäriä, joita kosiskellaan heidän itsensä sijaan rahojen vuoksi. Ahneet kosijat ja vanhemmat tai huoltajat, jotka haluavat nuoret naiset rikkaisiin naimisiin, näyttäytyvät laskelmoivina irvikuvina. Naimakaupat ja elannon hankkiminen teemana esiintyvät toisinaan pääaiheena, toisinaan enemmän taustalla mutta sen verran usein, että niiden armoille joutuvista naisista tulee miltei ohjelmallinen osa varsinkin 1840-luvulla kirjoitettuja novelleja.
66 Varhaisessa novellissa »Amalias gåfva. (En Påsknovell)» tottunut jatkokertomusten lukija aavistaa jo asetelmasta, että kuivakiskoinen Feder menettää Amalian, huolimatta kaikista juonista, joita ehtii myöhemmin novellissa punoa.66»Amalias gåfva. (En Påsknovell)» 26.3.1842.
67 Puoliympyrässä viihtyisän tulen äärellä istuivat perheen nuoremmat jäsenet kuuntelemassa ihmeellisiä Pääsiäissatuja, joita heille tarjosi runsain mitoin Wilhelm-serkku, miellyttävän reippaan näköinen nuori Hovioikeuden Auskultantti. Hän puhui Laamannin kamarissa Nimismiehen ja Kruunuvoudin kanssa hiljattain päätetyistä talvikäräjistä, samalla kun Kihlakunnantuomari Feder, pitkä ja läpikuultava, mustepullonsa hiekkaa kuivempi juridinen hahmo harppoi pari Lunkentuksen askelta lähemmäksi vanhinta tytärtä, sievää Amaliaa, jonka veikeiden sinisten silmien katse oli keskittynyt salongissa istuvaan sadunkertojaan.
68 Novelli »Maskeraden» (1844) taas kertoo siitä, kuinka »nuoren ja kirveellä veistetyn nulikan, Hra Constantinin, pitäisi valloittaa yhtä lailla rikas kuin kauniskin serkkunsa, jossa hän on neljän vuoden sitkeän kosiskelun aikana onnistunut herättämään vain vilpitöntä inhoa. Ja Adéle-parka, jonka sydämen valittu matkusti neljä vuotta sitten liikeasioissa Marseilleen, kun laiva matkustajineen katosi sille tielleen, luotti kuitenkin naisen oveluuteen eikä kaihtanut minkäänlaista uhkapeliä välttyäkseen sitkeän narrin lähentelyiltä». 48-vuotiaan tätinsä avulla Adéle laati suunnitelman. Kun »koko naamiaisseurue on jännittyneen odotuksen vallassa kerääntynyt nuorenparin ympärille, ja katsokaa! morsian osoittautuukin sulhasen omaksi vanhaksi tädiksi, laihaksi ja kuivettuneeksi mutta riuskaksi, ketteräksi ja sydämellisesti nauravaksi eukoksi. Sillä kertaa ei totisesti ollut pulaa eriskummallisista naamanilmeistä, ja suloinen äiti, asessorska, näytti silmiinpistävästi raivon valtaan joutuneelta palaneelta maustelimpulta. Mutta täti [Adélen äidin sisar] oli kerralla tehnyt Adélelle suuren ystävänpalveluksen ja ikuisiksi ajoiksi ratkaissut taiston naisen juonikkuuden voitoksi miesten suurista luuloista.»67»Maskeraden» 21.2.1844. – Topeliuksen uran alkuvaiheen novelleissa tarinoissa on yleensä perinteisen onnellinen loppu, jossa kunnon ihmiset saavat toisensa. »Maskeraden» ei sekään poikkea kaavasta, sillä Adélen kadonnut rakastettu ilmestyy paikalle samana iltana.
69 Toinen kertomus naisesta muiden armoilla on »Den vackra Celias öde» (1847), yksi Topeliuksen karmivimmista novelleista. Celia on joutunut nuorena petetyksi: »Hänen silmiltään oli armottomasti raastettu harhakuvitelmien vaaleanpunainen tylliharso; se oli haavoittanut häntä syvästi. Mutta jalo tyttö oli yhtä vahva kuin pehmeäkin; hänet oli helppo pelastaa», miespuolinen kertojaminä selvittää. Celia elää auttaakseen köyhää äitiään ja suostuu tämän vuoksi naimaan miehen, joka on kyllä arvostettu mutta ankara ja karkea ja, kuten käy ilmi, mustasukkainen. Elettyään eristyksissä, jottei herättäisi miehensä mustasukkaisuutta, hän lähtee perheensä kanssa matkalle ja tapaa nuoruudenrakastettunsa, kun tämä tulee kosimaan hänen tytärtään, joka on kuin ilmetty äitinsä. Celian ankara itsehillintä ei horju tuumaakaan ja novelli päättyy siihen, että hän näyttää jalon luonteensa ansiosta yhä niin nuorelta ja kauniilta, että tytärtä luullaan hänen ikäisekseen – ja tyttärentytärtä ehkä jonain päivänä hänen nuoremmaksi sisarekseen. »Niin mahtava on sielun kauneus ihmisessä.»68»Den vackra Celias öde. (I fyra taflor)» 17.–20.2.; ensimmäinen lainaus 17.2., toinen 20.2.1847. Tarinan opetus luonteesta kauneuden eliksiirinä tuntuu kovin hataralta. Celia on ensimmäinen monista naisista, joiden Topelius antaa elää alistuneena tylyyn kohtaloon, mutta ainoa josta tulee rakastettunsa anoppi.
70 Kohtaloonsa alistunut nainen esiintyy tyyppinä myös Välskärin kertomuksissa ja monissa muissakin teoksissa: tätä tyyppiä edustavat Ebba Reutercrona novellissa »Rautakylän vanha parooni» (1849), Amelie Evers novellissa »Vinsentti Aallon halkaisija » (1860), Mirabeau täti samannimisessä novellissa (1863), Betta Sivert novellissa »Kuninkaan hansikas» samalta vuodelta, ja lisäksi sekä Kjerstin Fleming että Ebba Brahe novellissa »Nuoruuden unelmia» (1879). Topelius rakensi novellin »Nuoruuden unelmia» romanttisen teeman kahdesta runosta, jotka nuoren kuninkaan kerrotaan kirjoittaneen Kjerstin Flemingille.69Jerker Rosén toteaa runoista: »Kaksi rakkausrunoa, jotka aikalaiset kirjasivat kuninkaan nimiin, on suunnattu suomalaiselle aatelisneidolle Kristina tai Kerstin Flemingille, ja ne kertovat vahvasta sitoutumisesta» (Den svenska historien 4 1967, s. 23). Kjerstin torjuu kosiskelun mutta kertoo kuninkaan valituksi luulemalleen Ebba Brahelle, että kuninkaan kiinnostus on hiipunut. Ebba Brahe mukautuu kohtaloonsa: »Hänestä ei tule Ruotsin kuningatarta, mutta sen sijaan hänestä tulee vapaasti alistunut nainen, joka on saanut rauhan Jumalansa kanssa.» Ja Kjerstin Fleming itse, »[h]änelle lankeaa naisen osa: uhrata itsensä».70»Nuoruuden unelmia», lainaus luvusta 12 »Bref från fröken Kjerstin Fleming till hennes moder fru Anna Gyllenbögel, född Horn» 26.4.1879 ja luvusta 16 »Sista kapitlet: om ungdomsdrömmar» 2.5.1879.
71 »Amalias gåfva», ääriviivapiirros ja »Maskeraden» käsittävät kaikki vain yhden jakson, »Den vackra Celias öde» kaksi. »Dubbelmannen» (1843) sen sijaan sisältää peräti neljä jaksoa. Tässä novellissa kunnollinen nuori kauppias sekoitetaan ikuiseen ylioppilaaseen, joka on pettänyt sekä naisia että velkojiaan. Sankari joutuu viettämään aamupäivän velkavankilassa kaksoisolentojensa velkojen vuoksi, mutta sitten kaikki järjestyy ja petetyn helsinkiläisen perhetytön isä kutsuu hänet päivällisille. Tyttö ottaa hänet viipymättä lohduttajakseen; Topeliuksen novelleissa parinmuodostus tapahtuu kovin usein vielä nopeammin kuin Runebergin Hannassa.
72 Novellin »Dubbelmannen» päähenkilön taustakin selviää, hän on ollut harjoittelijana Lontoon kauppahuoneissa ja käynyt Pariisissa. Tapahtumat sijoittuvat kesään 1840 Helsingissä, ja novellissa kuvaillaan sekä kaupunkia että ulkomaalaisia kylpylävieraita. Nuori nainen on tässä tapauksessa pelkkä sivuhenkilö. Topelius löysi juonen tukholmalaisen kustantajan Niclas Thomsonin kaksikymmentä vuotta vanhasta tarinasta Gengångaren eller kongl. sekreteraren in duplo. Modern novell af honom sjelf ja punoo myhäillen tarinansa esikuvan mukaan juoneen. Hän myös arvostelee paikallisen yhteisön puutteita odottamattomassa yhteydessä. Kun päähenkilö on velkavankilassa, hän nimittäin alkaa ihmetellä, ettei Helsingissä ole lainakirjastoa.
73 »Vartija! Aamiaista ja luettavaa! Mars lainakirjastoon.»
74 »Ei tässä kaupungissa ole sellaista.»
75 »Mitä? Pääkaupunki, Helsinki eikä lainakirjastoa? Jo on kumma. Hanki minulle silti joku kirja.»
76 Vihdoin Vartija palasi mukanaan kovia kokenut kirja, jossa ei ollut kansia, muinaisten velkavankilan sankareiden lohtu. Se oli: Gengångaren eller Konglig Sektern in duplo. Luin kirjaa yhä kiinnostuneempana. Siinähän kuvattiin melkein omaa kohtaloani. Voi rakas ja läpinäkyvä Konglig Sekter, kunpa minun romaanissani olisi sama hymyilevä loppu kuin sinunkin!71»Dubbelmannen» 10.–24.5.1843, lainaus 24.5.1843.
77 Kesällä 1846 ilmestyneessä novellissa »Uppbördsskrifvaren» on viisi jaksoa. Novelli on siltä osin epätavallinen, että Topelius on sijoittanut sen Viipurin läänin eteläosaan. Alue oli kuulunut Venäjälle vuonna 1721 solmitusta Uudenkaupungin rauhasta saakka ja liitetty uudelleen Suomeen vuonna 1812. Lähes sata vuotta kestäneen Venäjän vallan aikana kruununmaat oli muutettu tiloiksi, joita Venäjän kruunu antoi läänityksinä, ns. lahjoitustiloina »joita tällä seudulla riitti ylen määrin». Päähenkilö nimeltä Skrivelin on ylennyt urallaan kiristämällä ja toimien epärehellisesti virassaan ja hankkinut näin riittävästi pääomaa ostaakseen osan lahjoitustilasta. Nyt hän tavoittelee neiti Bertha Stålsvärdiä, jonka yrittää pakottaa avioliittoon uhkaamalla muussa tapauksessa asettaa tämän iäkkään isän konkurssiin. Isä on luutnantti ja tilanhoitaja »Kreivi Glupoffin suurella lahjoitustilalla». Luutnantti on veloissa, mutta hänen luonteensa ei salli hänen rikastua tilanomistajan ja talonpoikien kustannuksella. Berthan veljen, hovioikeuden auskultantti Theodor Stålsvärdin, ja hänen sulhasensa, maisteri ja pappiskokelas Adolf Skogbergin avulla kaikki järjestyy parhain päin, ja Skrivelin saa pitkän nenän.72»Uppbördsskrifvaren» 27.6.–18.7.1846, lainaukset 27.6. ja 4.7.1846.
78 »Uppbördsskrifvaren» on varhainen osoitus Topeliuksen kyvystä sisällyttää novelleihinsa monenlaista tietoa. Lahjoitustilat mainittiinkin jo edellä. Aikalaislukijoille oli myös selvää, että »Uppbördsskrifvaren» sijoittui nykyaikaan, koska auskultointi tapahtui Viipurin hovioikeudessa, joka oli perustettu vuonna 1839. Nykyaika saapuu Karjalaan, jossa Ruotsin aikaan sijaitsi tiheässä upseerien asuintiloja. Luutnantti Stålsvärd on todennäköisesti palvellut menneisyydessään Ruotsin armeijassa mutta joutunut vaihtamaan ammattia. Pojasta ei tule upseeria, ja hän valitsee siviiliuran, ja aatelinen upseerintytär menee naimisiin – rakkaudesta – aatelittoman papin kanssa.
Sukupuoliroolien kritiikkiä
79 Topelius ei problematisoinut ainoastaan avioliittoa ja toimeentuloa. Novelleissa »Två flickors tankar» (1845), »Drifva neiti» (1860/1882) ja »Mirabeau täti» (1863/1880) hän tarkastelee sovinnaisia kasvatusmenetelmiä, joiden kohteeksi keskiluokan tyttäret joutuivat.73»Drifva neiti» (1860/1882) ja »Mirabeau täti» (1863/1880): kaksinkertainen vuosiluku tarkoittaa, että kumpikin novelli ilmestyi hieman muutettuna kokoelmassa Vinterqvällar. Esimerkkejä Topeliuksen muokkauksista alaluvussa »Esimerkkejä Topeliuksen tekemistä muokkauksista». Miesten harkintakyvyttömyys ja naisten avuton asema ovat teemana novellissa »Kalkylerna. En ut-, miss- och efterräkningshistoria» (1848). Siinä kuvataan senaatin kanslistin Carl Albert Thomérin pyrkimyksiä luoda uraa osallistumalla näkyvästi seuraelämään ja sen seurauksia hänen ja hänen perheensä taloudelle.
80 Kirjenovelli »Två Flickors Tankar» on kirjoitettu Helsingissä asuvan nuoren Mathilden ja maaseudulla asuvan muutamaa vuotta vanhemman Hannan kirjeenvaihdon muotoon.74Kolme osaa tarinasta »Två Flickors Tankar» julkaistiin HT:ssä 7., 14. ja 18.6., ja toiset kolme 12.11. sekä 10. ja 17.12.1845. Mathilde lörpöttelee niitä näitä ja näyttää olevan kiinnostunut lähinnä seurapiireistä ja kavaljeereista. Hänen kirjeidensä sisältö ja esitystapa ovat pastissi tyylistä, jolla nuorten naisten oletettiin kirjoittavan ja jota Topelius oli käyttänyt jo viidennessä ääriviivapiirroksessa (29.6.1842). Hanna on järkevä ja opettavainen, kun taas Mathilde yrittää toipua pettymyksestä rakkaudesta ja harmittelee sitä, ettei koskaan saa näyttää tunteitaan tai omia mielipiteitä, jos ne poikkeavat koreasta ulkokuoresta.
81 – Mutta kysyn sinulta, mitä rakastamisen ja kunnioittamisen arvoista on siinä heinäsirkkojen suvussa, joka loikkii meidän tyttöparkojen ympärillä, [...] nuorissaherroissamme, [...] jotka näyttävät niin ihmeellisen vakailta suodessaan rikkaille tytöille kunnian päästä myötäjäistensä kylkiäisiksi, ikään kuin rikkailla tytöillä ei heilläkin olisi sydäntä [...] Ja kun meitä tyttöparkoja niin petetään, kenellä on silloin rohkeutta tuomita meidät siitä, että teeskentelemme vuorostamme itse, koketeeraamme ja petämme, milloin päähänpistosta ja huvin vuoksi, milloin laskelmoiden, milloin kostoksi, me jotka vieläpä olemme lapsuudesta saakka oppineet kätkemään tunteemme naamion taakse, jotta emme rikkoisi jumalallista sovinnaisuutta! Ja kun meille salongeissa säännöllisesti leperrellään ja puhutaan tyhjää hölynpölyä, kuka voisi tuomita meidät siitä, että meistä itsestämme tulee tyhjiä ja ajattelemattomia! Salongeissa sydäntä ei saa näyttää avoimesti, se kun on niin herkkä, vaan ainoastaan järkeä, elämänviisautta –75»Två flickors tankar» 12.11.1845.
82 »Två flickors tankar» on kiinnostava myös siinä mielessä, että Topelius laskee kirjenovellissaan leikkiä Snellmanin kustannuksella. Vuosina 1844 ja 1845 Suomen lehdissä käytiin ankaraa kiistaa, joka sai alkunsa siitä, että Snellman arvosteli Saimassa muita sanomalehtiä ala-arvoisesta ja köykäisestä sisällöstä vailla älyllistä, suomalaiskansallista ja poleemista kunnianhimoa siinä mielessä kuin hän asian näki. Hän otti erityisesti silmätikukseen Helsingfors Tidningarin ja samalla myös Topeliuksen. Lehtiartikkeleissa käydyn kiistelyn ohella Snellman ja Topelius näykkivät toisiaan myös kaunokirjallisessa muodossa. Mathilde sanoo, että »sekä Morgonbladet että H:fors Tidn. puhuvat meistä tytöistä sellaiseen sävyyn, jota ei voi kaikkein kohteliaimmaksi sanoa, ja aiommekin pyytää Saimaa kostamaan puolestamme, hänhän on sentään naisihminen ja hänellä on harjaantuneet puhe-elimet». Tyttöjen väitetystä pinnallisuudesta hän toteaa, että »ei se vielä tee olemukseltaan tyhjäksi, jos ei osaa filosofiaa eikä ole naimisissa kuopiolaisen lehtorin kanssa».76»Två flickors tankar» 17.12.1845. Snellman oli Kuopion alkeiskoulun rehtori.
83 Mathilde vastustaa kirjeissään sovinnaisuuden pakkoa, kun taas Eva Merthen romaanissa Suomen herttuatar (1850) haastaa sekä sovinnaisuuden että moraalin. Puolustaessaan Evan avioliiton ulkopuolista suhdetta Topelius arvostelee sovinnaisuutta ja naisen roolin rajallisuutta ankarammin kuin muualla tuotannossaan. »Evan toimintaa puolustetaan kaikkea muuta kuin mustavalkoisesti tai halpahintaisesti. Topelius asettaa vastakkain tavat, yhteiskunnan tukipilarit, ja kahden ihmisen välisen rakkauden ja päätyy siihen tulokseen, että jumalainen rakkaus on viimeksi mainitun puolella, vaikka kirkko ei olekaan rakkautta siunannut», toteaa Bo Pettersson verratessaan Topeliuksen kolmea herttuatarta, vuoden 1850 jatkokertomusta, saman vuoden kirjaversiota sekä vuoden 1881 muokattua versiota, joka on mukautettu vastaamaan vakiintuneita normeja.77Bo Pettersson, »Den drivne banbrytaren. Topelius tre Hertiginnor och den historiska romanens tradition» 2015, s. 96.
84 Siinä missä Mathilden ja Hannan ajatukset vyöryvät esiin vuolaina virtoina, »Fröken Drifvaa» (1860) kuvaillaan ulkoa päin. Maalaispapin tyttären pitää hioa sivistystään, ja hänet lähetetään Ouluun, missä hän saa tuntea nahoissaan pikkukaupunkilaisten ylimielisyyden. Drifva on iloinen ja mutkaton ja aiheuttaa siksi skandaalin niin tanssiaisissa kuin teatteriesityksessä. Hän epäonnistuu sekä tanssikoulussa että pianonsoiton ja ranskan oppitunneilla mutta hiihtää taitavasti ja vaivattomasti. Hänet kuitenkin palkitaan, kun hän pelastaa ranskalaisen kreivin hengen ja menee tämän kanssa naimisiin. Epilogissa Drifva on linnanrouvana Ranskassa mutta on yhä siinä määrin entinen itsensä että heittelee viinirypäleiden siemeniä »kuningas Päärynän», Ludvig Filipin päälle tämän vieraillessa linnassa. Sekä siellä että aiemmin Oulussa, jossa Drifva haastoi vakiintuneita tottumuksia, hän näyttäytyy itsenäisenä ja omanarvontuntoisena henkilönä, kuin 1800-luvun Peppi Pitkätossuna.
85 Novellissa »Mirabeau täti» (1863) virkamiesperhe matkustaa ensimmäistä kertaa junalla Helsingistä Hämeenlinnaan joulukuussa 1862 viettämään joulua Muiston tilalla sukulaisensa täti Mirabeaun luona. Tarinan kertojana on aikuinen tytär Augusta. Perheen dynamiikka alkaa paljastua matkan aikana ja Muistossa ollessa, eikä perheestä puutu ystävällisyyttä ja huumoria muttei myöskään laskelmointia ja pelkoa. Sovinnainen äiti määrittää arvot ja hallitsee kotona mutta on täysin avuton sen ulkopuolella, mikä selviää matkan aikana. Hyväntahtoinen mutta proosallinen isä on senaatin esittelevä virkamies ja pesunkestävä konservatiivi. Vanhempien keskustelusta ilmenee, että hän kuitenkin puolustaa tyttärensä oikeutta valita itse puolisonsa, kun äiti haluaa naittaa tämän ikääntyneelle kamarineuvokselle. Äiti aloittaa siteeratun keskustelun, ja isä saa viimeisen sanan:
86 Minun mielestäni, yhdellä sanalla, Augusta tekisi paljon paremmat kaupat, jos viimeinkin suvaitsisi ottaa kamarineuvoksen.
87 – Voi hyvinkin olla, mutta kulta rakas, ukkohan on kymmenen vuotta minua vanhempi ja molemmissa jaloissa on pahemmat patit kuin vanhalla kaakillamme. Mahtaisikohan tyttöparka tulla toimeen sellaisen köyryniskan invalidin kanssa?
88 – Tottahan toki, ensiksi hän saa kauniin asunnon, hyvin varustetun pesän, mukavan aseman, jossa seurustellaan ylimmissä piireissä, ja sitten hän saa muutaman vuoden päästä tuntuvan eläkkeen neljänkymmenen vuoden virkaurasta.
89 – Mutta mihin hän tarvitsee kaikkea tätä, kun hän saa kaksikymmentä tuhatta myötäjäisiä riippumatta siitä mitä hän voi periä Muiston eukon jäljiltä? Minusta olisi viisaampaa antaa hänen itse valita, kunhan hän vain valitsee kelpo nuorenmiehen, joka kykenee elättämään hänet ja tekemään hänet onnelliseksi.78»Tant Mirabeau» 16.1.–24.2.1863, lainaus 23.1.1863.
90 Augusta suhtautuu vanhempiinsa ymmärtäväisesti mutta panee merkille kaikki kiusallisuudet mitä he päästävät suustaan. Hän tukeutuu täti Mirabeauhun, joka on kuulunut kuningatar Fredrikan hoviin ja edustaa kirjaimellisesti l’ancien régimeä, ja insinööri Dammiin, jonka perhe on tavannut junassa. Damm on uuden aikakauden mies ja Augustan äidin mielestä karkea ja tuskin salonkikelpoinenkaan. »Mirabeau tädissä» kerrotaan myös nimihenkilön tarina, ja käy ilmi, että sekä hänellä että Dammilla on siteitä Ruotsin entiseen kuningattareen. Täti on nuoruudessaan hovissa haastanut Kustaa IV Aadolfin jäykän komennon, ja Damm puolestaan on vuoden 1848 miehiä eikä pidä Napoleoneista. Augusta asettuu vastustamaan vanhempiensa ja etenkin äitinsä rajoittuneisuutta. Hänen mielestään Damm on samalla kertaa viehättävä ja luotaantyöntävä, kiinnostava mutta myös mielenkiinnoton. Kun he ovat sammuttaneet Muistossa syttyneen tulipalon ja Augusta on sitonut Dammin, tämä kosii ja saa myöntävän vastauksen. Äiti selvästikin haluaa, että Augustasta huolehditaan, eikä avioliittoa ole mahdotonta mieltää siten, että tytär saa mahdollisuuden lähteä kotoa.
91 Jatkokertomus päättyy yleiseen sopusointuun, ja Topelius innostuu hersyvän humoristiseksi, varsinkin kuvaillessaan junamatkaa, jolla perhe tekee kaikki tottumattomien matkustavaisten virheet, yhden toistensa jälkeen. Hän loistaa myös kuvaillessaan joulun viettoa ja kertoo täsmällisesti lukuisista joululahjoista, varsinkin ajankohtaisista kirjoista. Kaiken kaikkiaan jatkokertomus sisältää runsaasti ajankohtaisia ja paikallisia viittauksia, josta kertoo jo junamatkan käyttö aiheena. Helsingin ja Hämeenlinnan välinen rataosuus oli Suomen ensimmäinen ja vihittiin käyttöön vuonna 1862. Julkiset toimijat, Helsingin (viini)kauppiaat ja tehtailijat mainitaan nimeltä. Augusta on varttunut lukemalla teosta Finland framställdt i teckningar ja on ylpeä patriootti, mutta Dammille kaunis maa merkitsee jotain muuta kuin erämaita, ja Augustan isä huokailee, kun hallitus ja virkamiehet eivät saa osakseen asiaankuuluvaa kunnioitusta; Damm aloittaa keskustelun:
92 – Suokaa anteeksi, mutta mitä neiti sanoo kauniiksi maaksi?
93 – No, esimerkiksi tätä meidän maatamme. Onko minun pakko turvautua kirjaan Finland framställt i teckningar?
94 – Minusta taas sellainen maa on kaunis, missä on aina sadan askelen päässä somia taloja, hauskannäköisiä kyliä viljavine niittyineen ja peltoineen, karjalaumoja laitumella, savuavia tehtaita, toimeliaita kaupunkeja, purje- ja höyryaluksia kaikilla vesillä, kirveen kalsketta ja vasaran kalketta kaikkialla – sanalla sanoen sellainen maa, missä ihminen hallitsee luontoa nerollaan ja väsymättömällä uutteruudellaan. [...]
95 [Augustan isä puuttuu puheeseen:] Aina siitä asti, jolloin kreivi Berg ja uudistuksia puuhaileva puolue pääsivät toimimaan, kuulee tuskin puhuttavan muusta kuin toimikunnista, parannuksista, valtiopäivistä, sanomalehdistä, rautateistä, valtiolainoista, elinkeinovapaudesta, yksityispankeista, hypoteekkiyhdistyksistä ja muista semmoisista hullutuksista, joista ei ole muuta tulosta kuin onnettoman maamme häviö ja tapain turmio.79»Tant Mirabeau», lainaus 19.1.1863.
96 Damm on tässä kirjailijan puhetorvena, ja puheenvuoro maasta, joka kukoistaa ahkeruudella ja hyvinvoinnilla vastaa Topeliuksen innostunutta kuvausta Belgiasta matkakirjeessä »Söderom Östersjön» (1856). Virkamies sen sijaan arvostelee useita niistä asioista, jotka Topelius oli omaksunut: valtiopäivälaitosta, lehdistöä, parantuneita liikenneyhteyksiä, elinkeinovapautta, pankkeja ym.
97 »Mirabeau tädin» muokatussa versiossa (kokoelmassa Vinterqvällar 1880) on vähemmän paikallisviittauksia mutta paljon enemmän kerrotaan siitä kuinka Augusta lukee päänsä pyörälle – Topeliuksen lapsena lukemien kirjailijoiden – sentimentaalisia romaaneja eikä viihdy kotona: »minulla oli onni kasvaa hyvin hyvässä, hyvin rakastettavassa, hyvin ymmärtäväisessä ja kodikkaassa, joskin ehkä hieman rauhattomassa ja vähän vanhanaikaisessa kodissa». Äiti ohjasi hänen elämäänsä pienintäkin yksityiskohtaa myöten, ja kaikki tapahtui »äidin määräysten mukaan».80»Tant Mirabeau», luvusta »Min tant och jag», s. 154 teoksessa Vinterqvällar I:2 1880. Julki lausuttu viihtymättömyys ahtaassa roolissa oli ajankohtainen aihe kirjallisuudessa vuonna 1880, mutta Topelius, joka vaali perinteistä perhe-elämää, pyrki sopusointuun sen sijaan että olisi kärjistänyt ristiriitaa.81Tässä käsitellään novellista »Mirabeau täti» vain muutamia aspekteja. Maija Lehtonen analysoi sitä perusteellisesti teoksessa Historiska och litteraturhistoriska studier 73: »Tant Mirabeau» 1998, s. [157]–181.
98 On jo käynyt ilmi, että Topeliusta kiinnosti erityisesti kuvailla helsinkiläisten tapoja ja ajatuksia (ks. edellä). Novellissa »Kalkylerna. En ut-, miss- och efterräkningshistoria» (1848) hän luo katseensa kaupungin varjopuoliin tarkastelemalla ylivelkaantuneita virkamiehiä, joille saattoi käydä todella huonosti. »Kalkylerna» kertoo senaatin kanslistista Carl Albert Thomérista, hänen avioliitostaan ja epäonnistumisistaan virkamiehenä ja perheen elättäjänä. Topelius kuvailee hyvin yksityiskohtaisesti Thomérin kaunista kotia, jonka tämän ihastuttava vaimo on sisustanut, ja kertoo kanslistin suunnitelmista vauhdittaa uraansa muuttamalla suurempaan asuntoon, oikeaan edustushuoneistoon. Siellä hän aikoo järjestää kutsuja johtajille ja seurapiireissä liikkuville hyödyllisille tuttavuuksille ja muun muassa säästää asumiskustannuksissa vuokraamalla asuntoaan kesäisin rikkaille venäläisille kylpylävieraille. Vaimo väittää vastaan, sillä hän viihtyy kotona ja tajuaa, etteivät tulot riitä isompaan. »On kummallista, että minun pitää naisihmisenä muistuttaa sinua siitä, kun olen kuitenkin kuullut monen väittävän, että vaimojen turhamaisuus ajaa miehet vararikkoon.»82»Kalkylerna» 11.11.–16.12.1848, lainaus 11.11.1848.
99 Thomérin tavoitteena on luoda uraa ilman ponnistuksia, ja hän laatii mielellään laskelmia. Sekä suunnitelmat että laskelmat epäonnistuvat, menot ovat paljon arvioitua suurempia ja tulot pienempiä. Hän ottaa lainoja, joita ei pysty maksamaan ja elättää perhettään pelaamalla preferenssiä (korttipeliä), kun palkka menee korkoihin, karhut ahdistavat ja juorut liikkuvat. Ylennykset jäävät saamatta, hänellä on pelivelkoja, hän myy kalliit huonekalunsa ja vuokraisäntä sanoo sopimuksen irti.83Topelius on tässäkin asiassa valpas havainnoitsija. Helsinkiläiset asuivat 1800-luvulla yleensä vuokralla. Kruununhaan 94 talosta, joista suurin osa oli rakennettu 1830- ja 1840-luvuilla uuden asemakaavan mukaisesti, joskin pääosin yksikerroksisiksi puutaloiksi, 74 oli verraten tilavia ja viidessä oli peräti 13 ikkunaa rivissä. 53 oli käsityöläisten, kauppiaiden tai vastaavien rakentamia. Nils Erik Wickberg mainitsee esimerkkinä viitisentoista ammattia. »Tämä pikkuporvarillinen aines ei kuitenkaan hallinnut kaupunginosaa; näkyvimmät rakennukset nimittäin vuokrattiin suurelta osin säätyläisille; mikä selittää tilavan rakennustyylin». Vain 21 taloa oli virkamiesten, korkea-arvoisten upseerien tai muiden yläluokkaan luettujen henkilöiden rakennuttamia (Privathus i Kronohagen i Helsingfors under empiretiden 1978, s. 30 ja 32). Topelius kasaa hänen niskaansa kaikki vaikeudet, joita yli varojensa elävät nuoret miehet suinkin voivat kohdata, ja tekee hänestä varoittavan esimerkin: »Juuri se, että takauksia ja velkaa on niin helppo saada, houkuttelee ’nousussa olevia nuoria miehiä’ ottamaan niin kevytmielisesti velkaa velan päälle.»84»Kalkylerna» 6.12.1848. Lopulta Thomér joutuu irtisanoutumaan virastaan ja yrittää itsemurhaa mutta epäonnistuu siinäkin. Hänet ottaa hoiviinsa yrmeä mutta hyväntahtoinen velkoja, joka ojentaa häntä:
100 Herran piti luoja paratkoon laskelmoida, hänen piti yletä maailmassa. Piru periköön sellaiset laskelmat ja sellaisen ylenemisen! Koreudella ja suhteillako tätä nykyä edetään laskelmoiden virkoihin? Pääseekö niihin syömällä? Pääseekö niihin musisoimalla? Ei, ei, jos herra sellaista uskoo, häneltä puijataan kaikki.
101 Tyly kamarineuvos auttaa Thoméria saamaan lykkäystä velkoihinsa ja pääsemään henkikirjoittajaksi Jyväskylän pohjoispuolelle, mikä kanslistin Helsinki-keskeisestä näkökulmasta on maailman ääressä. Vaimo pysyy kaikesta huolimatta hänelle uskollisena ja »valoi häneen luottamusta kaitselmukseen ja järjesti hänen talouttaan» niin että hän pystyy maksamaan velkansa.85»Kalkylerna» 16.12.1848 (molemmat lainaukset). Topelius kuvaa harvoin kerskakulutusta yhtä yksityiskohtaisesti ja kaikkine seurauksineen. Thomérin vaimon vastaväitteet miehen tuhlailua vastaan saavat lisää kaikupohjaa siitä, että naimisissa olevat miehet saivat määrätä vaimon varoista, ja tässä tapauksessa mies käytti vaimonsa rahat loppuun. – Jatkokertomuksen ensimmäisessä osassa kanslistin nimi on Thomé, ja jo siinä selviää, että hän on maksanut poikamiesaikojen velkansa vaimon perinnöllä ja että hänellä on epärealistisia suunnitelmia. Toisessa osassa nimi on ilman erityistä mainintaa muutettu muotoon Thomér. Turussa toimi merikapteeni ja liikemies nimeltä Thomé, ja tällä oli poika, joka opiskeli Helsingissä 1840-luvun lopulla ja suoritti tuomarintutkinnon vuonna 1851. On mahdollista, että he ovat esittäneet vastalauseensa Topeliuksen tavasta käyttää nimeä Thomé.
Das tolle Jahr
102 Topelius ei keskittynyt 1840-luvulla yksinomaan varovaisen kriittisiin tarkasteluihin naisen osasta. Vallankumousvuonna 1848, hulluna vuonna, hän kiinnostuu hallitusmuodoista. Keskeneräiseksi jääneessä novellikatkelmassa »Konungens Ridt», jonka tyylissä näkyy sadun ja kronikan piirteitä, hän nostaa esiin kuninkaanvallan ja kansan välisen suhteen. Hän ryhtyy pohtimaan asiaa siitä lähtökohdasta, että kansaan tukeutuva kuninkaanvalta on ihanteellinen hallitusmuoto – ja sama käsitys kulkee sittemmin punaisena lankana Välskärin kertomuksissa ja hänen luennoissaan. Novellikatkelmassaan Topelius sijoittaa vallanjaosta käydyn keskustelun kelvottomaksi käyneen merovingien dynastian ja karolingien dynastian väliseen risteysvaiheeseen. Nimien Kilderik (III) ja Pipin Pieni perusteella juoni sijoittuu vuoden 750 aikoihin. Novellista julkaistiin yksi ainoa osa Helsingfors Tidningarissa 7. kesäkuuta 1848. Siinä Pipin ei ehtinyt edes syrjäyttää Kilderikiä, kun sensuuri jo keskeytti novellin julkaisemisen, vaikka se oli hyvin monarkistinen:
103 Ja lopun aikana esiin astui monia, jotka sanoivat: me emme halua kuningasta, ja he poistivat nimityksen, mutta nimeä enempää he eivät pystyneet poistamaan. Sillä niin kuin viikate niittää ruohon ikään kuin sanoen: täällä ei sellaista pidä enää kasvaman! mutta ruoho versoo taas ensimmäisessä sateessa; niin kuninkaan valtakin tuli väistämättä uudelleen, sillä sen juuri oli tavoittamattomissa ja sen perustukset syvällä ihmisten ja kansojen sisimmässä.
104 Kilderik näki tämän ja sanoi: niin on Bertram sanonut. Kuningas on kansan käsi, ja kansa ei voi elää ilman kättä. Siksi suuressa piirissä on oltava kuningas, aivan kuin pienemmässä piirissä on isäntä ja kaikkein pienimmässä isä. Ja heidän kaikkien pitää toimia niin kuin isän kuuluu.86Sitaatti: käsik., 244.103, s. 12 (Topeliuksen sivunumerointi), [450] (arkiston sivunumerointi).
105 Novellissa »I Lustgården» Topelius yrittää uudelleen jatkaa kuninkaanvaltaa koskevia pohdintojaan. Hän muuttaa Kilderikin ritari Manfrediksi. Tämä tapaa paratiisissa iäkkäät Aatamin ja Eevan, jotka haluavat kuulla uutisia ihmislapsistaan. Sensuuri puuttui asiaan, ennen kuin Manfred ehti kertoa yhtäkään.87»I Lustgården» 15.7.1848; sensuurin toimista, ks. Vasenius III, s. 346.
106 Topelius ei anna periksi vaan vaihtaa ajankohtaiseen aiheeseen ja toiseen tyylilajiin, tällä kertaa farssiin. Novellissa »Höbergning och Politik» esiintyvät laamanni Tingelund, hänen vaimonsa ja naimaikäinen tyttärensä, maakamreeri Rubell, kirjuri ja kaksi hovioikeuden auskultanttia, joista toinen on rakastunut johtajan tyttäreen. Tyttöä tavoittelee myös Rubell, jolla ei ole yleissivistystä ja joka ei ole kiinnostunut muusta kuin itsestään – nimi Rubell [rubel = rupla] kertoo siitä, että hän havittelee vain rahoja. Tingelund seuraa Ranskan tapahtumia ja yritettyään turhaan saada käsiinsä ulkomaan uutisia hän kysyy kamreerilta, eikö tämä tosiaankaan tiedä mitään Ranskan vuoden 1848 vallankumouksesta. Vastatessaan »Kaarle kymmenes [syrjäytettiin heinäkuun vallankumouksessa 1830] joutui päätä lyhyemmäksi» Rubell menettää kaikki mahdollisuutensa saada tytön isän suostumus. Ujolle auskultantti Stålille sen sijaan tarjoutuu onnenpotku, kun hän löytää kadonneen postilaukun, jossa on uutisia Pariisin kukistetusta kesäkuun vallankumouksesta ja kenraali Cavaignacille myönnetyistä diktaattorin valtuuksista. Laamanni, joka on janonnut uutisia, ei aikaile antaa tytärtään Stålille: »Ottakaa hänet! niin niin, nopeasti nyt, sillä meidän pitää mennä sisälle lukemaan suuri uutinen painettuna.»88»Höbergning och Politik» 13.9.–7.10.1848; ensimmäinen lainaus 23.9., toinen 7.10.1848.
107 Cavaignac kukisti pariisilaistyöläisten kapinan raa’asti heinäkuussa 1848 mutta luopui diktaattorin valtuuksistaan heti sen jälkeen, mikä sai Topeliuksen kiinnostumaan hänestä. Kenraali asettui syksyllä ehdolle presidentinvaaleihin Louis Napoleon Bonaparten vastaehdokkaaksi. Topelius kertoi uutisia Cavaignacia tukevista mielipiteistä ja palasi tähän joulun jälkeen tarinassa »Hvad de alla fingo till julklapp»: »Isä sai tupakkapussin, keinutuolin, paperiveitsen, neljä piippurassia ja Cavaignacin muotokuvan.»89Näkemyksiä Ranskan presidentinvaalien alla: HT 13. ja 20.12.1848; lainaus: »Hvad de alla fingo till julklapp. (Kirje Amelie H:lta Eva C:lle.)» 27.12.1848. – Cavaignac palaa joululahjana »Tant Mirabeaussa», 18.2.1863.
108 Saman vuoden maaliskuussa kirjoittamissaan kirjeissä luutnantti Leopoldille Topelius oli arvostellut ylioppilaiden välinpitämätöntä suhtautumista ajankohtaisiin tapahtumiin.90»Suomen kansalla, sisäänpäinkääntyneinä rauhallisina tarkkailijoina, on niin vähän politiikan tajua, että vaikka maailma romahtaisi sen niskaan, en usko sen huulilta kuuluvan muuta kuin jokapäiväiset sanat ’mitä kuulu?’ ja ’vain niin!’ Ylioppilaista sanotaan muuten, että kaikissa maissa he heittäytyvät ajan ohimenevien tuulten vietäväksi, ja niin se varmaan onkin. Tässä haluan mainita pienen osoituksen suomalaisten flegmaattisuudesta myös tämän liikkuvaisen joukon piirissä. Eräänä iltapäivänä astuin akateemisen lukuyhdistyksen tiloihin. Posti oli juuri saapunut – yksi ensimmäisistä, joka toi uutisia tasavallasta. Journal des Débatsia ja muuta lojui iso kasa yhdellä pöydällä, mutta harvat vakiolukijat eivät olleet vielä saapuneet. Mitä muu joukko sitten teki? Tupruttivat sikareitaan, pelasivat šakkia, lukivat Borgå Tidningiä. Tasavallasta ei piitannut kukaan.» HT 31.3.1848. Hänen osakuntansa katkeroitui arvostelusta ja erotti hänet toiminnastaan. Novellissaan »Höbergning och Politik» Topelius ivaa vanhemman sukupolven tietämättömyyttä ja puuttuvaa kiinnostusta ympäröivään maailmaan. Vuoden 1848 ja sensuurin suhteesta Topelius saattoi todeta, että kepeät viittaukset saattoivat mennä läpi, kun taas vakavat yritykset torjuttiin tylysti.91Kevytmielisyys ei silti taannut mitään. Jatkokertomus »Häradshöfdingen» (21.11.1846–20.1.1847) joutui useamman kerran sensuurin hampaisiin, ks. kommentti editioon Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, ZTS V, painetun laitoksen s. 406.
Kauhuromantiikka, usko ja taikausko
109 Biedermeier-ajalle ominaisten porvariston arkea kuvaavien leppoisien tarinoiden vastapainoksi eurooppalaisessa viihdekirjallisuudessa suosittiin 1800-luvun alkupuoliskolla sopivina annoksina kauhuromantiikkaa. Ruotsalaisessa kirjallisuudessa englantilaisen ja saksalaisen esikuvan mukaan kirjoitetut puhtaat kauhuromaanit olivat harvinainen ilmiö. Puhtaimmassa muodossaan kauhuromantiikkaa esiintyi Almqvistilla, mutta myös esimerkiksi suositun Emilie Flygare-Carlénin seikkailu- ja perheromaaneissa esiintyi kauhuromanttisia aineksia. Romaaneja julkaistiin yleisesti jatkokertomuksina päivälehdissä tai suosittujen romaanikirjastojen säännöllisesti ilmestyneissä vihkoissa. Yvonne Leffler toteaa, että julkaisumuoto saneli sisällön. Romaanien piti puhutella laajaa yleisöä, ja niissä piti olla yhtä lailla romantiikkaa, jännitystä ja rikoksia kuin yhteiskunnan kuvaamista ja yhteiskunnallista keskustelua.92Yvonne Leffler, I skräckens lustgård 1991, s. 53 f. Myös Topelius otti huomioon lukijoiden odotukset. Kun hänen jatkokertomuksensa tulivat ajan mittaan pitemmiksi, erilliset aiheet ja viittaukset historiallisiin tai ajankohtaisiin tapahtumiin nousivat selvemmin esiin. Päivänpolttavat keskustelunaiheet ovat selvästi esillä novelleissa »Gröna kammarn på Linnais gård» (Linnaisten kartanon viheriä kamari, 1859) ja »Aulangon pastorinvaali» (1867). Kauhuromanttisia aineksia esiintyy erityisesti novelleissa »Källan i Ljungars skog» ja »Ljungars Vapen» (1862) ja ne nousevat enemmän tai vähemmän esiin niissä teoksissa, jotka sijoittuvat joko nykyaikaan tai lähimenneisyyteen. Selvimmin ne näkyvät edellä mainituissa jatkokertomuksissa vuosilta 1859 ja 1867, mutta myös novelleissa »Gamla baron på Rautakylä» (1849) ja »Guldspöket» (1857).93Maija Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 12 f.
110 Varhainen kertomus »Skattgräfvarne» syksyltä 1842 alkaa kuulaissa tunnelmissa: »Ilmavat muistot menneeltä ajalta – elämän sarastuksen varjot – vaaleansiniset ajatukset – rakastettavat värit kukilla ja hangilla, – minne te katositte?» Kertoja ryhtyy pian muistelemaan aarrejahtia, jolla hän ja hänen toverinsa olivat nähneet paitsi valoilmiön, suolla palavan virvatulen, myös aikuisen miehen, joka niin ikään havittelee aarretta ja vajoaa suohon. Topelius kuvaa mukaansatempaavasti tarinan jatkoa miehestä, joka vaipuu suohon ja katoaa, pimeästä illasta, pikkupojista juoksemassa päätä pahkaa kotiin, unettomasta yöstä ja poikien vaikenemisesta seuraavana päivänä, kun mies on kateissa. Lopussa seuraa kouriintuntuva opetus: »Emme kuitenkaan voineet unohtaa edellisen yön seikkailua; se oli parantanut meidät aarteiden kaivelusta, eikä sen ajan jälkeen paikkakunnalla liioin kuultu enää mistään sellaisesta.»94»Skattgräfvarne» 10.9.1842. Jukka Sarjala käsittelee novellia »Skattgräfvarne» lyhyesti teoksessa Salonkien aaveet 2007, s. 105.
111 Topelius oli koko ikänsä kiinnostunut siitä, mitä Maija Lehtonen kutsuu irrationaaliseksi, Valfrid Vasenius ihmeelliseksi ja Paul Nyberg oudoksi tai yliluonnolliseksi.95Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 9; Vasenius V, luku »Det underbaras värld» s. [278]–291; Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 188 f. Näihin aihepiireihin sisältyvät mystiikka ja taikausko, kansantavat ja -tarut, noidat ja šamaanit, pahan- ja hyväntahtoiset kummitukset, ikuinen ylioppilas ja kullantekijä, joka elää vuosisatoja, unissakulkijat ja kaikenlaiset rikolliset. Topeliusta kiehtoivat niin ikään psyyken tai sielun pimeät puolet, missä tunteet ja luonteenpiirteet riistäytyvät hallinnasta ja muuttuvat maanisiksi: saituus, mustasukkaisuus ja vallanhimo.
112 Topelius käytti lähes koko tuotannossaan aiheenaan tai juonen käyttövoimana yliluonnollisia ilmiöitä ja ihmisten uskoa niihin. Hän sekä tuomitsee taikauskon että hyväksyy sen. Vuonna 1846 julkaistun tarinan »Trollpackorna i Uleåborg. (Påskhistoria)» aluksi Topelius esittää pohdintojaan taikauskosta, jonka kannalle hän siinä kutakuinkin asettuu, vaikka esittääkin hienoisen varauksen. – Sanalla »Trollpackorna» tarkoitetaan koulupoikien häijyjä kepposia.
113 Rakkahin taikausko! [...] Mitä olisikaan myytti ilman jumalaisia ilmestyksiä, satu ilman keijuja, laulu ilman enkeleitä ja demoneja? [...] Joutuisin luopumaan yli puolesta suloisia lapsuudenmuistojani, kaikista sanoinkuvaamattomista nuoruuden tunteistani, jos niistä pitäisi poistaa usko henkiolentojen jatkuvaan läsnäoloon [...]. Samalla ehkä katoaisi moni kammottava varjo ja moni inhottava ilkityö, joka piinaa ja pelottaa arkoja ihmislapsia. Mutta sittenkään, sittenkään en vaihtaisi hurskasta mystistä lapsenuskoa ateistin ylimieliseen omahyväisyyteen, ja vaikka kuinka inhoaisin kaikkea likaista taikauskoa, joka sumentaa uskon näkymättömien mahtien ja hämärien asioiden olemassaoloon, en sen vuoksi luopuisi yksinkertaisuudesta, joka Hamletin lailla aavistaa taivaan ja maan välillä paljon sellaista mitä ihminen ei voi käsittää. [...] Mutta vaikka minua syytettäisiinkin tuhannen kertaa harhauskosta ja »ihmetaudista», en silti voi lakata rakastamasta sitä mikä elämässä on ihmeellistä ja lumoutumasta siitä missä sitä ikinä kohtaankaan. En kuitenkaan siellä, missä se esiintyy tunkkaisena taikauskona ja uskottelee antavansa jonkin merkityksen ristiin asetetuille oljille, vaan siellä missä se näyttäytyy suloisena kuin valokeiju tai suurena ja pelottavana kuin jättimäinen aave maailmanlopun iltahämärässä.96»Trollpackorna i Uleåborg. (Påskhistoria)» 11.–15.4.1846, lainaus 11.4.1846. Teosta lainaavat sekä Vasenius, joka kutsuu sitä selvästi muotoilluksi ohjelmajulistukseksi, ja Sarjala, jonka mielestä Topeliuksen tavassa käsitellä tuotannossaan toistuvasti joitakin aiheita on jokin järjestelmällinen piirre. Näitä teemoja ovat Sarjalan mukaan Topeliuksen usko henkimaailmaan ja sen suhde muihin ihmisen tietämyksen ja toiminnan aloihin. Sarjala korostaa Topeliuksen kaksijakoisuutta: toisaalta tämä arvostelee valistuksen rationaalisuutta mutta tuomitsee toisaalta sensaatiohakuisen suhtautumisen yliluonnollisiin ilmiöihin (Vasenius V, s. 288 f. och Sarjala, Salonkien aaveet 2007, s. 146).
114 Ero sen välillä, minkä Topelius hyväksyy ja mitä ei, ei tule tässä eikä myöhemminkään aivan selväksi. Tässä joka tapauksessa käy ilmi, että hän puolustaa uskovien taikauskoa mutta on sitä mieltä, että ei-uskovat, jotka sanoutuvat irti peikoista ja taikauskosta, ovat teennäisiä, mikä käy ilmi myös tarinoista »Vänrikkivainaan tohvelit» (1847) ja »En spökhistoria» (1850).
115 Novellin »Vänrikkivainaan tohvelit» päähenkilö on vääpeli Pehr Karbin, joka laskee leikkiä naispuolisten sukulaistensa kustannuksella, kun nämä kertovat vuosia sitten kuolleesta vänrikistä, joka näyttää nyt kummittelevan vinttikamarissaan. Pehr säikähtää pahanpäiväisesti, kun on kuulevinaan vänrikin askeleita, ja kirjailija leimaa hänet ylimielisen omahyväiseksi (vrt. lainaus edellä): »Pehr Karbin ei, kuten on helppo kuvitella, uskonut eikä ollut uskomattakaan; hänen ajatuksissaan ja puheissaan liikkui vain heikkopäistä sanahelinää, joka on niin yleistä nykyajan nuorilla miehillä, ja siitä syystä hänet valtasi sellainen heikkous, joka hävetti häntä.»97»Salig Fänrikens Tofflor», Noveller, ZTS IV, s. 188–223 ja kommentti, painetun edition s. 332–341.
116 »Vänrikkivainaan tohvelien» vastinparina voidaan pitää tarinaa »En Spökhistoria», jossa uhmakkaan skeptikon rooliin asettuu papintytär Beate-Julie. Hän pyytää kuulla illan ratoksi kummitustarinan ja päättää nukkua aaveiden asuttamassa vinttikamarissa todistaakseen, että sisaren ja tädin kummitustarinat »ovat pelkkää petosta ja kuvitelmaa». Rangaistukseksi ylimielisyydestään hän näkee joukon ahdistavia painajaisia, ja yliherkässä tilassa Beate-Julie uskoo näkevänsä haamun: »Ja silti hän tiesi päivänselvästi, ettei hän nähnyt miestä niin kuin silmän valossa näkee; miehen olemus oli sävel, ja hän tunnisti miehen siinä, hän ei kuullut tätä vaan tunsi tämän. Nyt hän oli täysin hereillä mutta näki silti unta.»98»En Spökhistoria» 11.–28.12.1850, lainaukset 21. ja 28.12.1850. – Aivan kuten tarinassa »Vänrikkivainaan tohvelit» myös »En Spökhistoriassa» yliluonnollinen saa luonnollisen selityksen ja arkisen mukavan ratkaisun.
117 »Yöstä aamuun» (1843) on rikosnovelli, jossa tavataan, kuten käy ilmi, surmattu kirkkoherra, hänen unissa kävelevä tyttärensä, kadonnut kuitti ja oma-aloitteisesti itsensä nimittänyt etsivä. Se on hyvin taitavasti toteutettu ja vakuuttava kertomus, jopa niin vakuuttava, että jotkut lehden lukijoista luulivat sitä todeksi.99»En Natt och en Morgon» editiossa Noveller, ZTS IV s. 11–38 ja kommentti, painetun edition s. 287–293, lukijoiden reaktioista, ks. kommentti s. 288 f. Topelius käytti kadonnutta ja myöhemmin löytynyttä kuittia uudelleen novellissa »Toma Hjertan» (Tyhjät sydämet, 1862), joka kertoo aatelissuvun kahden sukupolven vapaa-ajattelijoista ja spiritualismista (sana muutettiin muotoon spiritismi Talvi-iltain tarinoissa 20 vuotta myöhemmin). Spiritismi kiehtoi Topeliuksen uteliaisuutta, mutta novellissa hän sanoutuu siitä yksiselitteisesti irti. Hän panee liikkeen kannattajat etsimään kuittia psykografin avulla, ja he tietysti vetävät vesiperän. Sen sijaan kuitin löytää vakaumuksellinen kristitty, jonka avulla kauan sitten edesmennyt virkamies voidaan puhdistaa kavallussyytteistä.100»Toma Hjertan» ilmestyi viisiosaisena Nya Dagligt Allehandassa 9.–13.12.1862.
118 Topelius siirtää novellin »Yöstä aamuun» kuolleen kirkkoherran ja unissaan kävelevän tyttären novelliin »Aulangon pastorinvaali» (1867) mutta korvaa vuoden 1843 pääasiassa etsivänä toimivan papin toisella, joka on uskossaan väkevä. Pitkä ja karmiva kertomus on ainoa, jonka Topelius kirjoitti Åbo Underrättelseriin.101»Pastorsvalet i Aulango», 34 lukua, lehdessä Åbo Underrättelser 9.2.–4.6.1867. Helsingfors Tidningar lakkautettiin vuonna 1866, ja Topelius oli luvannut, ettei kirjoita seuraavana vuonna yhteenkään Helsingissä ilmestyneeseen lehteen.102Virallisesti Helsingfors Dagblad osti kilpailijansa Helsingfors Tidningarin (Topelius–Sofia Topelius 7.12.1866, editiossa Brev, ZTS XX:2 ja Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 379). Se kuvastaa, kuinka merkittävä kilpailutekijä Topeliuksen jatkokertomus lehdelle oli.
119 Topelius pyrki novellillaan »Aulangon pastorinvaali» nostamaan keskustelunaiheeksi kirkon ongelmat. Siksi tarinan juoni sijoittui hänen omaan aikaansa. Topelius koki itse edustavansa elävää protestanttisuutta ja käytännön kristinuskoa.103Vasenius V:n, s. 183 och Nybergin 1949, s. 381. Vasenius, ibid. mukaan: [Topelius] puolustaa »näkökantaa, johon hän on ankaran sisäisen kamppailun jälkeen päätynyt, elävää protestanttista kristinuskoa – käytännölliseksi hän kutsuu sitä Lisu Halmilla [novellissa »Guldspöket»], ja sellaisena se esiintyy myös Stjernkorsilla» [novellin »Aulangon pastorinvaali» päähenkilöllä]. – Myöhemmän ulkopuolisen lukijan silmin pappi Stjernkors on yhtä fanaattinen luterilainen kuin Välskärin kertomusten Hieronymus on katolinen. Hän arvosteli kirkkoa, joka hänen mielestään sekä vaikeni että nukkui, ja reagoi lisäksi kirkon ulkopuolella rehottavaan rationalismiin ja ateismiin sekä kirkon sisällä vanhentuneeseen ajatteluun ja ylikireyteen.104Matti Klinge tarkastelee novellia »Aulangon pastorinvaali» lähtökohtanaan Ranskassa 1840-luvulla käyty kiista, jossa kysymys pauperismista yhdistettiin kirkkoon ja Jeesuksen henkilöön. »Aulangon pastorinvaalissa» edesmenneen kirkkoherran voltairelainen egoismi, joka ajoi sekä hänen perheensä että seurakuntansa turmioon, asetetaan vastakkain nuoren papin sosiaalisen aktiivisuuden ja vahvan uskon kanssa (Idyll och hot 2000, s. 165 f.).
120 Aulangon pitäjää kuvaillaan varsinaiseksi Augiaan talliksi. Vastikään edesmennyt kirkkoherra Ödmark, joka oli neljän vaimon leski, oli toiminut Kaarle XIII:n hovisaarnaajana ja elänyt muiden hovimiesten tavoin yli varojensa. Useimpien muiden aulankolaisten tavoin hän oli velkaa kappalainen (komministeri) Idegranille. Kirkkoherran emännöitsijä on varastanut häneltä ja hoitanut hänen lapsiaan niin huonosti, että he ovat kuolleet. Pitäjän säätyläiset ovat varsinainen kummajaisten galleria ja luonteeltaan pahasti vaurioituneita.
121 Pappi Erland Stjernkors on nimitetty seurakunnan virkaa tekeväksi kirkkoherraksi, curam gerens. Aivan kuten kollegansa kertomuksessa »Yöstä aamuun» hän saapuu pappilaan myöhään illalla lumipyryn keskellä. Rekeä ajanut kyytitalonpoika on kertonut hänelle seurakunnasta, ja emännöitsijä ottaa hänet tylysti vastaan. Ödmarkin vanhin tytär Allfrida elää symbioottisessa suhteessa kuolleeseen äitiinsä ja viestii esteettömästi tämän kanssa ja välittää unissakävijän tilassa äidin viestejä Stjernkorsille. Kun hänen ruumiinvoimansa palautuvat, hän kiintyy Stjernkorsiin samalla tavoin kuin aiemmin äitiinsä, tuntee tämän lailla ja tietää mitä tämä ajattelee. – Ilmiöstä käytettiin 1800-luvun alun hypnoosia ja animaalista magnetismia käsittelevässä kirjallisuudessa nimitystä »innerlig rapport». Topelius oli perehtynyt tapauskuvauksiin ennen kuin ryhtyi kirjoittamaan tarinaansa »Yöstä aamuun», todennäköisesti Journal för Animal Magnetism -lehdestä, joka ilmestyi vuosina 1815–1821. Hän vieläpä käyttää tytöstä puhuessaan adjektiivia harras: »Minä lupaan mitä vain tahdot – Allfrida kuiskasi katsahtaen hartaasti häneen.» Stjernkors oli hänelle kaikki kaikessa, hänen »isänään ja äitinään, sisarenaan ja veljenään, ystävänään ja opettajanaan» ja Stjernkors, joka ei halunnut tulla epäjumalaksi palvovan rakkauden kohteena, selittää, että tytön on rakastettava vain Jumalaa koko sielustaan.105»Pastorsvalet i Aulango», luku »Krig mot afgudar».
122 Stjernkors saapuu seurakuntaan joulukuussa ja poistuu sieltä saarnattuaan helluntaipäivänä puolitoista vuotta myöhemmin. Silloin hän on Herkuleen lailla siivonnut tallin tai Kristushahmon tavoin erottanut jyvät akanoista, nostattanut herätyksen ja saanut seurakunnan pahimmat roistot häädetyksi. Stjernkors on todennäköisesti saanut nimensä Turun kyvykkäältä tuomiorovastilta ja piispalta Magnus Stiernkorsilta (n. 1435–1500). Topelius tekee kuvitteellisesta nimestä innoittuneen sananjulistajan, joka ensin murskaa ja sitten virvoittaa seurakunnan. Stjernkors valmistautuu jumalanpalvelukseen syventymällä kahteen raamattuun, »luonnon ja hengen».106»Pastorsvalet i Aulango», luku »Krig mot afgudar». Kaksi raamattua vastaavat vanhaa kristillistä käsitystä, että Jumala ilmenee raamatussa (liber librorum) ja luonnossa (liber naturæ). Luonnolla Topelius tarkoittaa kaikkea aistimaailmaan kuuluvaa ja hengellä ääretöntä, jota ei voi aistein kokea. »Luonto on katoavaista; mutta henki on katoamaton. Ja niissä kummassakin Jumala on kaikkivaltias, kuin kaikki vaikuttaa kaikessa», hän lausuu lukukirjassa Naturens Bok (Luonnonkirja, 1856).107Naturens Bok, »Om den stora vida verlden», ZTS XVII, painetun edition s. 138. Toinen kohta, jossa Topelius viittaa käsitykseen luonnossa ilmenevästä Jumalasta on Välskärin kertomusten neljännen jakson kuvaus hurskaasta Linnéstä puutarhassaan luvussa »Linné och hans disciplar», painetun edition s. 973 f.
123 Aulangon alennustila huipentuu siihen, kun seurakunta saapuu ränsistyneeseen kirkkoon uuden kirkkoherran vaalia varten niin runsaslukuisena, että lattia pettää ja ihmisiä puristuu kuoliaaksi. – Vain Stjernkorsilla riittää ymmärrystä avata kirkon ovi ja rikkoa ikkuna, niin että hätääntyneet seurakuntalaiset pääsevät ulos. Symbolinen teko heijastelee hänen tehtäväänsä uskonpuhdistajana ja uudistajana. – Pappilassa kirkkoherra Ödmarkin huoneet on sisustettu tyylikkäästi kauniilla taideteoksilla ja arvokkailla huonekaluilla. Mutta salaoven takaa kulkevat portaat suljettuun, siivottomaan ja tuulettamattomaan huoneeseen, jossa hänen lapsiaan pidetään kuin vankilassa, ja he sairastuvat ja kuolevat hoidon puutteeseen, saastaan ja virikkeiden puutteeseen.
124 Arkkitehtuurilla ja sisustuksella on tärkeä tehtävä Topeliuksen novelleissa. Mystiset huoneet, salakäytävät ja pimeät ullakot ovat niissä yliedustettuina. Pappila, kartano ja ritarilinna novelleissa »Aulangon pastorinvaali», »Rautakylän vanha parooni» ja »Ljungarsin taru» ovat kaikki päätyneet vääriin käsiin ja ovat enemmän tai vähemmän rappiolla, rähjäisiä tai vähintäänkin epäviihtyisiä. Kirkkoherra Ödmark ei ollut hyvä paimen, ja emännöitsijä Durin on paha ihminen. Sama pätee hunningolle joutuneeseen kustavilaiseen Rautakylään ja hänen emännöitsijäänsä. Rautakylän kartanossa edellisen ja laillisen omistajan makuuhuoneessa on salaovi, jonka taakse kätkeytyy toisaalta Anjalan liittoon kuuluneen kartanonomistajan arkisto, toisaalta talosta johtava uloskäynti, josta pääsee tarvittaessa pakenemaan. Linnaisten kartanon pohjapiirros on epäonnistunut ja lisäsiivet vain rumentavat taloa: entinen omistaja on mustasukkaisuuden vallassa sulkenut vaimonsa huoneeseen, johon pääsee vain hänen huoneestaan lähteviä salaportaita pitkin. »Kulta-aaveen» päähenkilö lainaa rahaa koko pitäjälle mutta asuu purkukuntoisessa maalaistalossa ja sanoo, ettei hänellä ole ruokaa seuraavaksi päiväksi. Ränsistyneen talon perällä hänellä on ylellisesti sisustettu huone pehmeine mattoineen ja mukavine huonekaluineen. Vastakohdat heijastelevat hänen persoonansa yhteensopimattomia piirteitä.
125 Ljungars on keskiaikainen linna, jossa on torni ja muuri laskusiltoineen – kaikki tosin vaatimattoman kokoisia. Linnanrouva Ursula juonittelee tornissaan ja pystyy passittamaan epämiellyttävät henkilöt vankityrmään ansaluukun kautta. Rouva Ursula yrittää aktiivisesti päästä eroon lapsipuolistaan ja on tanskalaismielinen 1510-luvulla, kun kaikki kunnon Ruotsin alamaiset »Ljungarsin tarussa» tukevat Sten Sturea. »Vernan ruusujen» pieni Nattsjön kartano näyttää ensi silmäyksellä idylliltä, mutta sielläkin esiin nousee selvä vastakohtaisuus kuuromykän Vernan kauniin valoisan tytönhuoneen ja sen pimeän kopperon välillä, johon hänet suljetaan, jos hän ei tottele. Arkkitehtuuri ja sisustus ennakoivat juonen käänteitä ja heijastelevat henkilöhahmojen luonnetta hyvässä ja pahassa.108Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 14 ff.
126 Topeliuksen teoksissa myös vinttikamareilla on erityinen merkitys. Niillä tarkoitetaan päätyhuonetta, jossa on ikkuna ja jonka voi lämmittää. Välskärin vinttikamari on tullut kuuluisaksi, mutta sama huone esiintyy Topeliuksella jo viimeisessä ääriviivapiirroksessa vuodelta 1843 ja tarinassa »Herminan tunnustukset» (1844), jossa »vinttikamarissa asuva kuuro 90-vuotias eukko» on vähällä palaa kamariinsa.109»Herminas Bekännelser», Noveller, ZTS IV, s. 53–66 ja kommentti, painetun edition s. 296–300, lainaus s. 57. Tarinassa »Susi» (1846) pappiskokelas Lars asuu vaatimattomasti sisustetussa vinttikamarissa ja samana vuonna ilmestyneessä tarinassa »Uppbördsskrifvaren» aamuaurinko paistaa sisään nuoren Bertha Stålsvärdin vinttikamarin ikkunasta. Tässä on jo käsitelty vinttikamareita tarinoissa »Vänrikkivainaan tohvelit» ja »En spökhistoria». Novellissa »Häradshöfdingen» (1846) kirjuri Lars Löf sekä asuu että työskentelee kihlakunnantuomarin vinttikamarissa, ja sama pätee myös hovioikeuden auskultantteihin tarinassa »Höbergning och Politik» (1848). Romaanissa »Suomen herttuatar» (1850) Bäck kysyy: »Serkkuni vanha täti, joka asui Forbusien luona vinttikamarissa?», kun taas täti Mirabeau sanoo emännöitsijälleen: »Malla toimittaa hänelle sijan viheriään vinttikamariin.»110»Hertiginnan af Finland», ZTS V, lainaus luvusta »Den gamla goda tiden», painetun edition s. 73; »Tant Mirabeau» lainaus 6.2.1863. Kuten esimerkit osoittavat, vinttikamareissa asutaan uran alussa ja lopussa. Kun vinttikamaria käytetään vierashuoneena, sinne majoitetaan nuoria henkilöitä.
127 Vinttikamareita – jotka ovat yleensä turvallisia ja viihtyisiä – esiintyy Topeliuksella viidessätoista novellissa, Välskärin kertomuksia mukaan lukien. Niiden vastakohtana kamaria ympäröivä vintti on pelottava paikka, kuten novellissa »När hösten kommer», jossa kertoja sanoo: »Kun olin lapsi ja pelkäsin syysiltoina kulkea ison pimeän ullakon poikki, äiti sanoi minulle: älä pelkää; jos on hyvä omatunto, ei tarvitse pelätä pimeää.»11130.8.1854. Kylmä, pimeä ja uhkaava ullakko on ympäröivän maailman metafora, ja vastakohtaisuus korostaa vinttikamarien lämpöä ja viihtyisyyttä. Carl-Göran Ekerwald käyttää lähtökohtanaan Välskärin kertomuksia kuvaillessaan tekstin sykkivää liikettä dramaattisten tapahtumien ja vinttikamarin kodikkaan tunnelman välillä eräänlaiseksi viihtymisdynamoksi.112Carl-Göran Ekerwald, [Johdanto], Topelius, Fältskärns berättelser 1985, s. II f. Itse asiassa sama liike näkyy Välskärin kertomusten lisäksi useimmissa Topeliuksen novelleissa.
Kieli ja kirjallisuus henkilökuvauksessa
128 Topelius kirjoitti proosateoksensa samoina vuosikymmeninä kun fennomania syntyi ja voimistui. Suomi kehittyi sekä kirjakielenä että sivistyskielenä ja asetettiin hallintokielenä tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa, ja suomenkielinen kirjallisuus ja lehdistö kehittyivät nopeasti. Samaan aikaan ruotsin ja suomen suhde alkoi politisoitua ja tulehtua. Topelius kieltäytyi ottamasta kantaa kummankaan kielen puolesta, eivätkä kieliriidat näy hänen teoksissaan. Suomenkielinen aines näkyy ruotsinkielisille lukijoille eksoottisissa paikannimissä, henkilöiden nimissä ja yksittäisissä sanoissa tai fraaseissa. Kommunikointi sujuu vaivattomasti ruotsin kielellä silloinkin, kun toimijat kuuluvat kansan syviin riveihin ja juoni sijoittuu täysin suomenkielisille alueille. Lukija saa kuvitella, että keskustelut käydään suomeksi – tai jättää ajattelematta koko asiaa. Vasta novellin »Aulangon pastorinvaali» (vuoden 1880 version) lopussa Topelius tuo kielen esiin suomalaisten nimien lisäksi: pappi »upptog sin finska psalmbok och började med hög röst psalmen N:o 404 om yttersta domen: Jo aiwan läsnä aika on, hvari strax flera röster hördes instämma». Vuonna 1867 julkaistussa jatkokertomuksessa kohta kuuluu: »upptog sin psalmbok och begynte med hög röst psalmen 409: ’O syndig man, som säker är och trygger’, hvari strax flera röster hördes instämma».113Kumpikin lainaus luvusta »Valet» teoksessa Vinterqvällar I:2 1880, s. 126 f. tai jatkokertomuksessa 16.5.1867.
129 Yleensä Topelius tuo suomen kielen esiin mainitsemalla, että henkilö puhuu »suomalaisittain murtaen». Murtamisella hän tarkoittaa korostusta ja ääntämystä. Yhdessä kohtaa hän käyttää kirjoitusasua, joka osoittaa, miltä tämä murteellinen äänneasu näyttää. Siinä novellin »Kuningatar Sofia Magdaleenan korvakorut» (1848) ennustajaeukko Kierolan muori aikoo ennustaa kuningattarelle kahvista mutta kauhistuu näkemäänsä: »Voj voj, ten inte vara pra, ten kaffen, ten visa tor lädje, men ten lädjen vanlas i tor sorg...». Kielinäytteessä esiintyy useita ääntämyksen omalaatuisuuksia, joita suomalaisten katsottiin tuottavan ruotsia puhuessaan: konsonantit d ja b lausutaan kuin t ja p (ten, pra pro den, bra), konsonantti jää pois sanan alusta (tor lädje pro stor glädje) ja painoton alkutavu putoaa pois (vanlas pro förvandlas). Lisäksi hän käyttää virheellistä sukua: kaffen pro kaffet.
130 Vuoden 1848 jatkokertomus oli kirjoitettu Helsingfors Tidningariin ja Topelius oletti, etteivät lehden ruotsinkieliset lukijat osanneet lainkaan suomea, mikä käy ilmi hänen mukaan liittämistään selityksistä. »’Törs hon ej på, mor?’ kuningatar sanoi ymmärrettyään ilmaisun väärin [på pro spå], koska hänellä ei ollut aavistustakaan suomen kielen taipumusta jättää vieraskielisissä sanoissa pois ensimmäinen kahdesta peräkkäisistä konsonanteista.» Kun ennustus ei ole kuulijan mieleen, ennustajaeukko kertoo reaktiosta sanomalla »arg varti on tenskull» tarkoittaen »arg vart han fördenskull» (siksi hän oli vihainen). Topelius selittää alaviitteessä sanaa ’on’: »Koska suomessa ei käytetä sukupuolista erillisiä ilmauksia: han ja hon, ne menevät usein sekaisin, kun Suomalainen murtaa [puhuu murtaen] ruotsia.»
131 Vaikka näillä tiedoilla olisi ollut ruotsalaisyleisölle vähintäänkin yhtä suuri informatiivinen merkitys, Topelius jätti ne pois muokatessaan novellia julkaistavaksi ensin lehdessä Svenska Familj-Journalen vuonna 1869 ja sitten kirjassa Vinterqvällar II:1 1881. Ennustajaeukon kymmenkunta repliikkiä on kuitenkin säilytetty molemmissa, mutta ymmärrettävyyden vuoksi hieman toisenlaisina, hieman sensuroituina käännöksinä. Nämä ainekset tuskin auttoivat ruotsalaislukijoita ymmärtämään suomen kieltä yhtään sen paremmin, vaan ne pikemminkin vahvistivat ennakkoluuloja. – Paul Nyberg myöntää ennustajaeukon ruotsin kuulostavan siltä kuin »Kuddnäsin vanha Stina olisi solkannut».114Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 198. Stina oli Topeliuksen perheen pidetty uskollinen palvelija, eikä ole mahdotonta, että enemmän tai vähemmän käsittämättömät repliikit voisi tulkita kirjoitetuksi hänen muistokseen.
132 Topelius käyttää usein repliikkejä siten, että henkilöt pääsevät niin sanotusti luonnehtimaan itse itseään. Näin hän luo helposti koomisia vaikutelmia ja käyttää usein laajaa sanavarastoaan tyhmyyden, korskeuden ja pinnallisuuden paljastamiseen.115Erityisen paljastavia ovat luvut »Borgarfruarna» ja »Riksens fruars bänk» Välskärin kertomusten neljännessätoista kertomuksessa ja novellin »Pastorsvalet i Aulango» luvut, joissa laamannin vaimo Årström/Åkerström pääsee ääneen: »Efter predikan», »Vid ett préférencebord», ja »Konspirationer och rykten» (Årström 1867, Åkerström 1880). Hän pilkkaa niin sanottua puolisivistystä panemalla keskiluokkaiset naiset (kuten laamannin rouva Årströmin/Åkerströmin) puhumaan vuolaasti hienoilla sanoilla, joita he käyttävät miltei yksinomaan väärin. Sitä pidettiin ilmeisesti koomisena. Nykylukijoille menetelmä paljastaa myös raakoja tai ainakin armottomia piirteitä 1800-luvun sosiaalisesta hierarkiasta. Topelius ei arkaillut saattaa alaluokkaisia henkilöitä naurettavaan valoon syytämällä heille kieltä tai sanoja, joita he eivät ymmärrä. Yksi esimerkki tästä on pakinassa »Grammatikaliskt Ovett» (16.6.1849). Sen sisältö ei ole yksinomaan Topeliuksen keksimää, vaan perustuu pikku-uutiseen, joka kertoi »mehevästä sanaharkasta O’Connelin ja dublinilaisen kaupustelijattaren välillä, jonka suuri agitaattori voitti käyttämällä yksinomaan matemaattisia voimasanoja».116Katolinen kansanjohtaja ja poliitikko Daniel O’Connell (1775–1847) toimi Irlannin katolisten tasa-arvon puolesta ja tuli tunnetuksi puhujana. Muutamat ylioppilaat päättävät soveltaa periaatetta paikallisesti ja »etsivät sopivaa uhria, jonka voisivat nujertaa samalla tavoin». He ärsyttävät suulasta kalastajamatamia, kunnes tämä valittaa poliisille »karkeista solvauksista», mihin ylioppilas vastaa: »minä vain kutsuin rouvaa pluskvamperfektiksi, ja kyllähän jokainen sivistynyt ihminen tajuaa, ettei siinä ole mitään pahaa».
133 Omanlaistaan sanoilla leikkimistä on myös Topeliuksen tapa antaa hahmoilleen kuvailevia sukunimiä, varsinkin koomisissa yhteyksissä tai puhuttaessa henkilöistä, joilla on kielteisiä ominaisuuksia. Lakimies on nimeltään Tingelund (ting=käräjät), väestökirjanpitäjä Skrivelin (skriva = kirjoittaa) ja tilanomistaja Glupoff, 1700-luvulla elänyt vänrikki on nimeltään Muskött (musketti) ja 50 vuotta myöhemmin elänyt vääpeli Karbin (karbiini). Apteekkarina toimiva onnenonkija Elixirius pääsee naimisiin vanhan neiti Kopparkronan kanssa – vain muutaman esimerkin mainitakseni.117Novelleissa »Höbergning och Politik» (1848), »Uppbördsskrifvaren» (1846), »Salig Fänrikens Tofflor» (1847) ja »Tant Mirabeau» (1863). Novellin »Aulangon pastorinvaali» henkilöistä useimmat eivät täytä kunnon seurakuntalaisille ja kansalaisille asetettuja vaatimuksia. Siellä patsastelee lääkäri nimeltä Kopfschmertz (=päänsärky) ja sihteeri nimeltä Krankenhaus (=sairaala), luultavasti siksi että hänen pitäisi tulla työpanoksensa vuoksi sairaaksi tunnontuskista. Toisella tavoin kuvaavaa nimeä Topelius käyttää antaessaan pitäjän aatelismiehelle nimeksi von Holbach. Se viestii ateismia ja elostelua, jotka on yhdistetty saksalais-ranskalaiseen valistusfilosofiin Paul Henri d’Holbachiin. – Vulgääri käsitys, jonka mukaan juutalaiset olivat kiinnostuneita ainoastaan rahasta ja muusta maallisesta, ei ollut vieras Topeliuksellekaan, mikä käy ilmi tarinasta »Lilla Miljon» (1854), jossa juutalaisisä haluaisi antaa tyttärelleen nimeksi Diamanta Rubina mutta joutuu tyytymään nimiin Fredrika Millione.
134 Topelius ei viljele pelkästään kärkeviä sukkeluuksia vaan myös hyväntahtoista huumoria, joka ei sulje pois ystävällistä leikinlaskua ihmisten ja ilmiöiden kustannuksella, esimerkiksi novellissa »Drifva neiti» (1860) ja junamatkan kuvauksessa »Mirabeau tädissä» (1863), Välskärin kertomusten kehyskertomuksessa ja lapsille kirjoittamissaan teoksissa. Monien jatkokertomusten pisteliäs nokkeluus liittyy Topeliuksen tuotteliaisiin vuosiin följetongistina ja lehtimiehenä. Vuoden 1867 jälkeen hän kirjoittaa muutamia lyhyitä kertomuksia mutta vain kaksi pitempää: novellin »Ungdomsdrömmar» ja Tähtien turvatit. Sen sijaan hänen kynästään syntyy lastenkirjallisuutta sekä hänen professorin ja rehtorin töidensä rinnalla että eläkkeellä ollessa.
135 Kun Topelius haluaa välittää nopeasti mielikuvan kuvitteellisista hahmoistaan, hän luo toisinaan katsauksen heidän kirjalliseen makuunsa. Samoihin aikoihin novellin »Grammatikaliskt Ovett» kanssa kirjoitetussa tarinassa »En roman om romaner» (25.4.–23.5.1849) vanha mamselli julistaa, ettei halua olla »missään tekemisissä herra Domassin ja herra Su’n ja herra Bulwerin ja herra Eugen Aramin kanssa ja mitä niitä uusia ranskalaiskirjailijoita olikaan». Anjalan liittoon kuuluneen Detlof Croneldin kerrotaan »Kuninkaan hansikkaassa» lukevan Voltairea, samoin Aulangon kirkkoherra Ödmarkin ja Magnus Drakenhjelmin (vanhan paronin), mutta hänen lempilukemistoonsa kuuluvat myös 1830- ja 1840-luvuilla suositut George Sand ja Paul de Kock. Viimeksi mainitun kirjallista tuotantoa kuvataan 1900-luvulla ilmestyneessä yleisteoksessa »niljakkaaksi» tai »kevytmieliseksi» eli säädyttömäksi. Novellissa »Brita Skrifvars» äiti ja tytär lukevat raamattua, samoin Lisu Halm novellissa »Kulta-aave», kun taas »Mirabeau tädin» (1880) nuoren Augustan kirjallisen maun ovat pilanneet romaani Elise eller Qvinnan i sin fullkomlighet ja sen vastine Robert, eller Mannen, sådan han bör vara.118Nämä ja muut 1800-luvun vaihteessa kirjoitetut romaanit lienevät olleet täysin tuntemattomia Vinterqvällarin lukijoille 1880-luvun alussa, huomauttaa Maija Lehtonen ja lisää, etteivät kritiikki eikä mahdollinen parodia ole voineet tuntua ajankohtaiselta. Topelius käytti tässä samaa argumenttia romaanien vahingollisesta vaikutuksesta nuoriin lukijoihin kuin vuonna 1845 julkaisemassaan artikkelissa »Romanen och Romanvurmen» (Lehtonen, »Tant Mirabeau» 1998, s. 160–164). Maija Lehtonen valaisee lukuisin esimerkein Topeliuksen romaanien kirjallisuusviittauksia artikkelissaan »Intertextualitet i Topelius’ berättelser». Hän korostaa, että Topelius harrastaa viittauksissaan jonkinasteista itseironiaa mutta tekee samalla selväksi, mistä sanoutuu irti.
136 Editioiden johdantojen odotetaan sisältävän tietoa julkaistujen teosten saamasta vastaanotosta, mutta Topeliuksen lehdissä julkaistuista jatkokertomuksista tällaista tietoa ei ole saatavilla. Ainoastaan jatkokertomuksina julkaistuista novelleista ei julkaistu arvosteluja lehdissä. Novellien synnystä ei liioin ole tietoa. Topelius mainitsee muistelmateoksessaan Självbiografiska anteckningar (Elämäkerrallisia muistiinpanoja) , että siihen aikaan kun perhe »eli kynän varassa», juoksupoikia saattoi tulla »samalla kertaa kolmesta, neljästä tai viidestäkin kirjapainosta piirittämään keittiötämme».119Topelius, Självbiografiska anteckningar, 1922, s. 136. Tässä on kyse 1850-luvun alusta. Juoksupojat tulivat tietysti keittiön kautta eivätkä käyttäneet herrasväen sisäänkäyntiä. Ei ole lainkaan mahdotonta, että tilanne saattoi jonkin kerran yltyä juuri niin kiireiseksi, mutta kuumeisen tempon ja stressin ohella Topeliuksen muistikuvista ilmenee, että viestintä Helsingin kirjapainojen kanssa oli epämuodollista. Suullisia tai irtolapuille, käsikirjoituksiin tai oikovedoksiin kirjoitettuja lyhyitä viestejä voitiin lähettää »kirjapainon poikien» välityksellä, kuten Topelius heitä kutsui. Hänellä oli myös mahdollisuus käydä itsekin kirjapainoissa. Koska virallisempia ja samalla säilyneitä kirjallisia dokumentteja ei ole, lehtien jatkokertomusten syntyä ja esitystapaa voidaan tarkastella vain poikkeustapauksissa, kun taas Bonnierin julkaisemien kirjapainosten syntyä voidaan seurata yksityiskohtaisesti alkaen 1860-luvulta, jolloin sekä kirjailija että kustantaja alkoivat tallentaa kirjeenvaihtoaan aiempaa järjestelmällisemmin.120Vrt. alaluvut »Julkaisuhistoria» Pia Forssellin ja Sebastian Köhlerin johdannoissa editioihin Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, ZTS V, s. XXXIII–XLIII, Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. LII–LIX, ja Planeternas skyddslingar, ZTS IX, s. XLVII–LIX.
Vinterqvällar, »meidän novellimme»
137 Vinterqvällar (Talvi-iltain tarinoita) on valikoima, johon on koottu Topeliuksen 1840-luvulla ja sen jälkeen kirjoittamia novelleja. Siihen kuuluu kolmekymmentä yksittäistä teosta, ja Albert Bonnierin kustantamo julkaisi sen kolmena jaksona ja kaikkiaan kuutena osana vuosina 1880–1897. G. W. Edlundin kustantamo julkaisi teoksesta Suomen osapainoksen. Useimmat teoksista oli julkaistu alun perin jatkokertomuksina päivälehdissä, kuten Helsingfors Tidningarissa, Nya Dagligt Allehandassa ja Åbo Underrättelserissä vuosien 1845 ja 1879 välillä. Ennen kuin Vinterqvällar alkoi ilmestyä kirjakauppoihin, valikoima kävi läpi epätavallisen pitkän ja hankalan syntyprosessin, joka koetteli sekä kirjailijan että kustantaja Bonnierin kärsivällisyyttä ja yhteistyökykyä. Bonnierin kanssa käydyssä säilyneessä kirjeenvaihdossa Vinterqvällar näyttää vieneen eniten tilaa Topeliuksen teoksista. Eräässä vaiheessa, kun hän ja Bonnier olivat kaikkea muuta kuin yksimielisiä hankkeesta, joka pantiin myös muutamaksi vuodeksi jäihin, Topelius viittaa suunniteltuun valikoimaan sanoilla »meidän novellimme».121Topelius–Bonnier 18.7.1873, Brev, ZTS XX:1. Se kertoo paljon suhteen lujuudesta. Kun tuotanto oli viimein päässyt vauhtiin, kaksi ensimmäistä jaksoa valmistui pikavauhtia vuosina 1880–1882. Sen jälkeen Topelius halusi pitää tauon, ja kolmas jakso valmistui vasta viisitoista vuotta myöhemmin.
138 Fältskärns berättelserin ensimmäinen painos oli ilmestynyt Albert Bonnierin kustantamon julkaisemana vuosina 1854–1867, runokokoelma Sånger vuonna 1860 ja Läsning för barnin kolme ensimmäistä osaa vuosina 1865–1867.122Fältskärns berättelserin ensimmäisen jakson ensipainoksen julkaisi helsinkiläinen Öhmanin kustantamo vuonna 1853. Ruotsin ensimmäinen painos ilmestyi Bonnierin romaanikirjastossa Europeiska följetongen, 1854. Seuraavat jaksot kustansi Bonnier. 1870-luvulla ilmestyivät runokokoelma Nya blad vuonna 1870 ja Läsning för barnin neljäs osa vuonna 1871. Vuosikymmenen aikana Topeliukselta ei ilmestynyt uusia kirjoja, mutta Bonnier otti uusia painoksia aiemmista. Sekä kirjailijan että kustantajan voi olettaa ryhtyneen tekemään Vinterqvällaria kaupallisista syistä, olihan Topelius Bonnierin myydyin kirjailija, ja kirjailijan nimellä piti ansaita niin kauan kuin mahdollista. Ruotsalaisyleisölle valikoiman teokset olivat joka tapauksessa muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta ennen näkemättömiä.123»Toma hjertan», »Konungens handske» ja »Ungdomsdrömmar» julkaistiin ensimmäiseksi jatkokertomuksina Nya Dagligt Allehandassa vuosina 1862, 1863 ja 1879; »Drottning Sofia Magdalenas örhängen» Svenska Familj-Journalenissa vuonna 1869.
Julkaisuhistoria
139 Topelius oli ehdottanut koottujen novelliensa julkaisemista jo keväällä 1865, kun Fältskärns berättelserin neljäs jakso oli ilmestynyt. Bonnier tarttui ideaan ja piti suunnitelmasta, »ettei niitä julkaista hajallaan vaan yhdessä kokoelmassa, jonka osien välille ei tule liian pitkää taukoa».124Bonnier–Topelius 10.6.1865; Topeliuksen 26.5.1865 lähettämä kirje ei ole säilynyt. Brev, ZTS XX:1. Jatkossa novellit esiintyivät kirjeenvaihdossa useamman kerran vuodessa. Silloin tällöin Bonnier vihjasi, ettei tuntenut novelleja riittävän hyvin arvioidakseen, kiinnostaisivatko ne ruotsalaisia lukijoita, ja kertoi hapuilevansa täysin pimeässä sekä novellien laajuuden että sisällön suhteen. Topelius ei lähettänyt pitkään aikaan näytteitä novelleista vaan kertoi sen sijaan, kuinka monta nidettä ne mahdollisesti käsittäisivät.125Bonnier–Topelius esim. 15.5.1867, 13.12.1867 ja 14.4.1871; Topelius–Bonnier 5.1.1866, 28.1.1867 ja 20.1.1871. Kun Bonnier sanoo hapuilevansa pimeässä (14.4.1871), hän tarkoittaa Topeliuksen koottuja teoksia, joihin novellit on nimenomaisesti luettu mukaan.
140 Alkukesästä 1871 Topelius otti yhteyttä Bonnieriin ja esitti laajan julkaisusuunnitelman »kootuille teoksilleen». Otsikon Novelleja kohdalla hän luetteli 43 teosta, osaksi »a) Lyhyitä, korkeintaan arkin laajuisia teoksia », osaksi »b) Pitempiä kertomuksia, joiden laajuus vaihtelee 1½:sta 8 arkkiin» ja lopuksi »c) Romaaneja: Riddarne af Ljungars (kuvaus katolisuuden kukistumisesta ja Suomen uskonpuhdistusajan alusta, 3 osaa; 15 arkkia; 1 nide. Hertiginnan af Finland; 12 arkkia, 1 nide)». –Topelius kiinnitti eniten huomiota julkaisuoikeuden aikarajoihin ja palkkioon, tietysti kirjeenvaihdossa kustantajan kanssa.126Topelius–Bonnier 12.6.1871. Topelius ei käyttänyt julkisesti teoksistaan lajityyppimääritelmää romaani, mutta tässä hän harjoittaa sisäistä markkinointia.
141 Bonnier piti Topeliuksen ehdotusta epärealistisena ja palkkiovaatimuksia liioiteltuina mutta palasi novelleihin keväällä 1873.127Bonnier–Topelius 17.7.1871 ja 2.4.1873. Topelius vastasi, että koska hän ei saa aikaan uutta osaa Fältskärns berättelseriin (hän elätteli yhä jatkosuunnitelmia), hän voisi »lähettää niteen novelleja vuodessa», kun häneltä ei ilmestynyt mitään uutta. Bonnier vastasi saman tien, että se sopii mainiosti, mutta tutustuttuaan Topeliuksen heinäkuussa 1873 lähettämiin »viiteen lyhyeen kertomukseen» hän tulikin katumapäälle.128Topelius–Bonnier 7.6.1873, Bonnier–Topelius 11.6.1873, Topelius–Bonnier 22.6.1873 (käsikirjoituksineen) ja Bonnier–Topelius 3.7.1873. Neljä novellia viidestä käy ilmi kirjeestä: »Drakelden» (»Skattgräfvarne», 1842), »Den eviga Studenten» (1845), »Vattenmärket» (1846) ja »Beckbrännaren» (»Den Gamle Beckbrännaren», 1845).
142 Kustantaja asetteli sanansa niin kohteliaasti kuin osasi, mutta viesti tuli selväksi: viisi novellia olivat kaskumaisia, vanhanaikaisia ja mitättömiä. Hän kieltäytyi jyrkästi aloittamasta ensimmäistä kaavailluista useammista osista niillä ja vaati kiinnostavampia ja laajempia teoksia. Lisäksi hän totesi, ettei kokoelmaa voinut kutsua novelleiksi, koska hänen lukemansa teokset eivät vastanneet nimitystä. Kertomukset saattoi toki lisätä kokoelmaan, jossa olisi »laajempia sellaisia – mutta ne eivät saa missään nimessä kulkea edellä – ellei halua ottaa sitä riskiä, että lukija pistää kirjan tyytymättömänä syrjään» ennen kuin »kirjan pääsisältö» edes alkaa. Topelius harmitteli vastauksessaan sanaa »novellit», jotka antoivat harhaanjohtavan vaikutelman. Hän kuvaili sisältöä »laajuudeltaan suuresti vaihtelevaksi kertovaksi materiaaliksi aina kolmesivuisista luonnostelmista ja anekdooteista pitkiin, huolellisesti laadittuihin kertomuksiin» ja totesi että olisi käytännöllistä aloittaa kevyemmistä ja lopettaa vankempiin tarinoihin. Hän oli kuitenkin yhtä mieltä siitä, että »mitättömät kohdat», jotka olivat pettäneet Bonnierin odotukset, voisivat osoittautua pettymyksiksi myös lukijoille ja totesi lopuksi, ettei hänellä ollut »mikään kiire julkaista niitä; voin odottaa, ja odotankin».129Bonnierin näkemykset ja lainaus kirjeestä 3.7.1873; Topeliuksen vastaus 9.7.1873.
143 Bonnier pyysi saman tien anteeksi sekä sähkeitse että kirjeitse ja pyysi lisää käsikirjoituksia. Silloin Topelius sanoi jättäneensä »meidän ’novellimme’» mielestään tehdäkseen jotain muuta mutta lisäsi loppuun: »Aion vielä lähettää tarkasteltavaksi ne 10 tai 11 kertomusta, jotka on tarkoitettu ensimmäiseen niteeseen ja joista neljä on kooltaan laajempia, uusin vuodelta 1860.» Syyskuussa hän käsitteli muita kysymyksiä ja totesi sitten kuin ohimennen, että novellien olisi paras antaa toistaiseksi odottaa.130Bonnier–Topelius 17.7.1873 (kirje ja sähke); Topelius–Bonnier 18.7.1873 ja 15.9.1873. Jatkossa Bonnier muistutti usein novelleista tai kyseli Fältskärns berättelserille jatkoa.131Bonnier–Topelius 23.9.1873, 7.2.1874, 3.6.1874, 9.7.1874, 31.3.1875, 26.2.1876, 12.10.1876 ja 11.4.1877. Topeliuksella riitti kiireitä, hän viittasi ensin lukukirjansa Boken om Vårt Land kirjoitustyöhön, sitten Suomen historiaa käsittelevään tilausteokseen ja sitten virkaansa yliopiston rehtorina vuosina 1876–1878.132Topelius–Bonnier 27.12.1873, 8.3.1876, 25.10.1876 ja 31.3.1877. Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto oli 1910-luvulle saakka Suomen ainoa.
144 Päätettyään jäädä eläkkeelle syksyllä 1878 ja muuttaa pois Helsingistä Topelius palasi kirjeenvaihdossaan Bonnierin kanssa uusiin kirjasuunnitelmiin. Tämä ehdotti ensisijaisesti jatkoa Fältskärns berättelseriin, ja toisena vaihtoehtona kokoelmaa, jossa julkaistaisiin »Hertiginnan af Finland» ja muita historiallisia novelleja, kuten »Kungens Handske», jonka hän oli lukenut Nya Dagligt Allehandan jatkokertomuksena vuonna 1863.133Topelius–Bonnier 13.5.1878 ja 8.11.1878; Bonnier–Topelius 21.11.1878 (kesän aikana he keskustelivat pääasiassa Fältskärns berättelserin suunnitellusta kuvitetusta laitoksesta). Topelius otti yhteyttä keväällä 1879, kun hän tarvitsi rahaa juuri ostamansa Koivuniemen huvilan maksamiseen ja kunnostamiseen. Hän tarjosi uutta osaa kokoelmaan Läsning för barn ja samaan aikaan, »tai sen jälkeen ensimmäistä jaksoa Novelleja».134Topelius–Bonnier 3.4.1879. Läsning för barnin viides osa ilmestyi vuonna 1880. Topelius luultavasti ajatteli optimistisesti, että sekä lastenkirja että yksi nide novelleja ilmestyisivät jo vuonna 1879, koska hän jatkoi pisteen jälkeen »1880, jos olemme elossa, kolmatta kokoelmaa ’putoavia lehtiä’», eli runokokoelmaa Ljung, joka ilmestyi vasta vuonna 1889.
Ensimmäinen jakso
145 Vinterqvällar-kokoelman ensimmäinen jakso ilmestyi vuonna 1880. Topelius oli luvannut lähettää käsikirjoituksen syyskuun 1879 alussa mutta pyysi sitten lykkäystä; hän tarvitsi aikaa novellien muokkaukseen, tai kuten hän itse sanoi: retusointiin. Novellin »Konungens handske» käsikirjoitus lähti matkaan tammikuussa 1880.135Topelius–Bonnier 29.6.1879, 31.8.1879, 10.9.1879 ja 16.1.1880. – Loppusyksystä Topelius, helsinkiläinen kustantaja G. W. Edlund ja Bonnier keskustelivat, pitäisikö Vinterqvällar-kokoelman ilmestyä yksinomaan Bonnierin julkaisemana vai Bonnierin julkaisemana ruotsalaisena ja Edlundin julkaisemana suomalaisena (ruotsinkielisenä mutta vain Suomessa ilmestyvänä) painoksena. Viimein sovittiin, että Bonnier julkaisisi koko painoksen, ja Edlund teettäisi siitä myöhemmin osapainokseksi kutsutun laitoksen, jossa nimiölehdellä kustantajaksi oli merkitty Edlund.136Ks. mm. Topelius–Bonnier 15.12.1879, Bonnier–Edlund 30.12.1879 ja Bonnier–Topelius 31.12.1879.
146 Seuraavaksi kiistan aiheiksi nousivat kokoelman nimi ja oikeinkirjoituksen mukauttaminen Svenska Akademiens ordlistan mukaiseksi. Bonnier otti kysymykset puheeksi tammikuussa, ja ne herättivät Topeliuksessa aluksi rajun kiukunpuuskan 31. tammikuuta 1880, mutta hän leppyi pian. Nimikysymyksessä Bonnier antoi periksi ja hyväksyi ehdotuksen Vinterqvällar, vaikka pitikin sitä mitäänsanomattomana.137Kysymyksiä puivat Bonnier kirjeissään 21.1.1880, 29.1.1880, 5.2.1880, 12.2.1880 sekä 19.2.1880, ja Topelius 31.1.1880, 7.2.1880 (esimerkein säilytettävästä kieliasusta), 15.2.1880, 27.2. ja 28.2.1880. Sanojen kirjoitusasussa Topelius halusi säilyttää th-muodon sanassa (kunga)thron ja å:n kuvaamassa pitkää o-äännettä käyttäen edelleen kirjoitusasuja fågel ja håg. Noina vuosina oikeinkirjoitussuositukset vaihtelivat kiivaaseen tahtiin, ja juuri tuolloin suositeltiin muotoja ’fogel’ ja ’hog’. Hän halusi kirjoittaa jatkossakin myös vexa, koska sana lausutaan lyhyellä vokaalilla. Perustelu oli vastaansanomaton: »Jos te ruotsalaiset vain kuulisitte, kuinka leveästi suomalaisen kieli lausuu ä-äänteen, varoisitte kyllä visusti käyttämästä sitä lyhyestä vokaalista e:n asemesta.»
147 Samalla he keskustelivat vihkojen julkaisemisesta, josta he pääsivät sopimukseen, ja vihkojen kannesta, jonka Carl Larsson piirsi ja johon Topelius ihastui suuresti. Bonnier oli ehdottanut kokoelman julkaisemista vihkoina kirja-alalla vallinneen laskusuhdanteen vuoksi. Hän totesi, että ihmiset kuluttavat helpommin pieniä summia kuin suuria. Vihkoissa oli kuusi kuudentoista sivun arkkia, yhteensä 96 sivua, ja ne maksoivat yhden kruunun. Kun kaikki suunnitellun osan vihkot olivat ilmestyneet, ne saattoi sitoa kirjaksi. Sittemmin painosta myytiin kirjakaupoissa sidottuna.138Bonnier–Topelius 6.9.1879 ja Topelius–Bonnier 10.9.1879 julkaisusta vihkoina; Bonnier–Topelius 12.2., 1.4. ja 30.4.1880 Larssonin kansivinjetistä ja Topeliuksen vastaus 17. ja 25.4.1880.
148 Vihkojulkaisu nosti esiin kysymyksen, kuinka hyvin yksittäisten teosten laajuus vastasi yhteen vihkoon sisältyvien painoarkkien määrää. »Olisi parasta, jos jokainen aloitettu kertomus päättyisi myös samassa vihkossa», Bonnier totesi syyskuussa 1879, mutta se oli toiveajattelua. Sekä hän että Topelius tiesivät, että arkki saattoi loppua yksi tai kaksi lehteä ennen kertomuksen päättymistä. Siksi Bonnier suunnitteli julkaisevansa kaksoisvihkoja ja pyrki aktiivisesti siihen, että vihkot ilmestyivät mahdollisimman nopeaan tahtiin, jotta lukijat eivät joutuisi odottelemaan jatkoa.139Bonnier–Topelius 5.8.1880: »Vinterqvällarnen jatkosta olen ajatellut, että 2. osa julkaistaan kaksoisvihkoina (vihkot 5/6 & 7/8) mutta jotta 4:nnen vihkon (joka julkaistiin 15. heinäkuuta) ja ensimmäisen kaksoisvihkon välille ei tulisi liian pitkä tauko, olisi kieltämättä ollut suurenmoista, jos olisin saanut pian seuraavan kertomuksen käsikirjoituksen.» Samasta syystä Topelius täydensi novellia »Vincent Vågbrytaren» yhdellä luvulla luettuaan taitetun oikovedoksen ja havaittuaan, ettei arkki tullut täyteen. Jos lukijat maksoivat kuusi arkkia käsittävästä vihkosta, heidän oli saatava rahojensa vastineeksi täyteen painettuja arkkeja.140Topelius–Bonnier 14.5.1880: »Lähetän tässä: [...] oikovedokset Vqv:n arkeista 22, 23, 24. Koska arkista 24 puuttuu kaksi sivua, olen liittänyt lisäyksen sijoitettavaksi sivulle 370. Se voi tuottaa vaivaa taitossa, mutta ei meidän ainakaan pitäisi antaa vähemmän kuin on luvattu.» Bonnier–Topelius 25.5.1880: »En tietenkään kaihtanut pientä vaivaa taittaa Vinterqv. I:n 24. arkki uudelleen, jotta suurenmoinen pieni lisäys pääsee mukaan. Oli oikein mainiota, että näin saimme osan aivan täyteen – ja saanen erityisesti kiittää Sinua tarkkaavaisuudestasi.» – Ensimmäiseen osaan kuului tarkalleen 24 arkkia, jotka oli jaettu neljään vihkoon. Toisessa osassa oli 25 kokonaista arkkia, niin ikään neljänä vihkona. Hinta pysyi samana molemmissa osissa.
149 Vinterqvällar-kokoelman ensimmäinen vihko, johon sisältyi esipuhe ja runsaat puolet novellista »Konungens handske», ilmestyi 26. huhtikuuta 1880 ja kolmas, jossa oli suurin osa novellista »Gröna kammarn i Linnais gård», 17. kesäkuuta. Ensimmäisen osan neljäs ja viimeinen vihko, jossa julkaistiin »Vincent Vågbrytaren», ilmestyi 15. heinäkuuta.141Ensimmäinen vihko: ks. Carola Herbertsin kommentti Bonnierin kirjeeseen 30.4.1880. Kolmas vihko: Bonnier–Topelius 17.6.1880; neljäs vihko: Bonnier–Topelius 5.8.1880. (T. kiittää viidennestä 14.9.1880). Siinä vaiheessa Topelius oli lähettänyt novellin »Pastorsvalet i Aulango» käsikirjoituksen (lähetetty 22. toukokuuta), saanut alkuosasta oikovedoksen ja ehättänyt pyytää Bonnierilta ensinnäkin lykkäystä seuraavan novellin (»Tant Mirabeau») lähettämiseen ja toiseksi kirjallisuutta sen työstämiseen. Bonnierin suunnitelma kaksoisvihkon julkaisemisesta kaatui siihen, että Topeliuksen muokkaukset novelliin »Tant Mirabeau» pitkittyivät. Kuuden arkin vihko, jossa oli 23 novellin »Pastorsvalet i Aulango» kaikkiaan 34 luvusta, ilmestyi syyskuun alussa.142Topelius–Bonnier 8.6.1880 lähetetystä käsikirjoituksesta ja 25.6.1880 T. pyytää lykkäystä sekä kuningatar Fredrikasta kertovaa kirjallisuutta »Tant Mirabeaun» muokkausta varten; Bonnier–Topelius 17.6.1880, jossa kerrotaan tulevista korjauksista ja aikeesta julkaista nide kahtena kaksoisvihkona (5–6 ja 7–8), myös 5.8.1880, jossa on muistutus käsikirjoituksesta. Bonnier–Topelius 28.8.1880 vihkon julkaisemisesta, josta Topelius kiittää 14.9.1880. Höyrylaivaliikenne, jolla käsikirjoituksia kuljetettiin Tukholmaan ja korjausvedoksia Helsinkiin, jatkui marraskuun loppuun, jolloin Bonnier ilmoitti lähettäneensä Vinterqvällarin toisen niteen viimeisen vihkon. Kaksi viikkoa myöhemmin Topelius sai tietää, että Vinterqvällar oli käynyt hyvin kaupaksi.143Topeliuksen ja Bonnierin kirjeenvaihto kesä- ja marraskuun välillä 1880 käsittää 25 kirjettä, pääasiassa Vinterqvällar-kokoelmasta, vaikka kirjeissä mainitaan myös samaan aikaan käynnissä ollut Läsning för barnin viidennen osan painatus. Bonnier–Topelius 30.11.1880, josta selviää, että Edlundin osapainos on lähetetty nitomattomana (jotta se ehtisi varmasti ajoissa joulumyyntiin) ja 14.12.1880 hyvästä menekistä, sekä Topelius–Bonnier 9.12.1880, jossa Topelius ilmoittaa, että Vinterqvällar-kokoelman vihkot 7 ja 8 ovat saapuneet Helsinkiin, mutta hän ei ole vielä saanut niitä. – On syytä korostaa, ettei Bonnier saanut missään vaiheessa kokonaisen jakson käsikirjoitusta ennen ladontaa tai edes täydellistä luetteloa novelleista, joilla Topelius aikoi kyseisen niteen täyttää.
Toinen jakso
150 Toinen jakso syntyi samalla tavoin. Topeliukselta kului »retusointiin» enemmän aikaa kuin hän oli siihen varannut, novellien keskinäinen järjestys muuttui ja Bonnier muistutti käsikirjoituksista. Topeliukselta kului koko kevätkausi 1881 siihen, että hän yritti tehdä kunniallista naista pormestarin tyttärestä Eva Merthenistä, josta oli tullut hattujen sodan aikana (1741–1743) venäläisen käskynhaltijan James Keithin rakastajatar. Topelius lupasi noin kymmenen painoarkin käsikirjoituksen maaliskuuksi, huhtikuussa hän raportoi, että herttuattaren loppu lähestyi, mutta vasta toukokuussa hän lähetti 100 käsikirjoitussivua ja sen jälkeen loput seuraavalla laivalla.144Topelius–Bonnier 14.2.1881, jossa luvataan käsikirjoitus, 7.4.1881, 16.5.1881. Bonnier–Topelius 23.2.1881: »Olisi erinomaista jos saisimme ulos koko toisen jakson ennen joulua. Tiedustelisin, voisiko se onnistua? Voitko tuottaa meille käsikirjoituksen – jolloin kirjapaino hoitaa kyllä velvollisuutensa – ja se olisi puhtaasti käytännössä parasta – siitä olen vakuuttunut – sillä joulut ovat nyt ja vastedes kirjojen myynnille parasta aikaa.» Bonnier sai »Hertiginnan af Finlandin» käsikirjoituksen 19. ja 26. toukokuuta (Bonnier–Topelius 28.5.1881).
151 Helmikuussa 1881 kirjoitetuista kirjeistä ilmenee, että Topelius oli aikonut sijoittaa novellin »Hertiginnan af Finland» jälkeen novellin »Vernas rosor» ja kaksi »pienempää» novellia, joiden nimiä hän ei kertonut. Bonnier ehdotti käytännöllisesti, että »Ungdomsdrömmar» (1879) voisi tulla Herttuattaren jälkeen, siinä toivossa, että toisen jakson molemmat niteet ehdittäisiin julkaista ennen joulua. »Et tarvinne olennaista tai kovin suurta retusointia, sillä sehän lähti kirjoituspöydältäsi melko hiljattain.»145Bonnier–Topelius 29.4.1881. Ensimmäinen vihko ilmestyi syyskuussa. Novellin »Vernas rosor» muokkauksen viivästyttyä Topelius oli niin helpottunut siitä, ettei hänen tarvinnut lyhentää novellia, että lokakuussa hän ehdotti Bonnierin julkaisevan osan neljä viimeistä vihkoa yhden kuukaudessa (toinen ja kolmas vihko oli jo painettu).146Bonnier–Topelius 22.9.1881 (ensimmäinen vihko ilmestynyt, lisää käsikirjoituksia tarvitaan), Topelius–Bonnier 2.10.1881 (vaikeuksia lyhentää tekstiä niin ettei painoarkkien määrä ylity), Bonnier–Topelius 6.10.1881 (ei haittaa, lähetä käsikirjoitus), Topelius–Bonnier 13.10.1881 (ehdottaa yhtä vihkoa kuukaudessa). Toisen jakson ensimmäinen osa käsittää peräti 30 arkkia, jotka oli jaettu viiteen vihkoon. Viimeisen vihkon oli määrä ilmestyä tammikuussa, mutta Topeliuksella ei ollut ollut puhtaaksikirjoittajaa, ja siksi hän pystyi lähettämään novellin »Vernas rosor» käsikirjoituksen lopun vasta 20. tammikuuta 1882.147Topelius–Bonnier 16.12.1881, 20.1.1882 ja 24.2.1882 (lisää käsikirjoituksia ja oletus viidennen vihkon ilmestymisestä). Silloin hänellä oli jo suunnitelma viimeistä osaa varten, ja hän ryhtyi lähettämään siihen käsikirjoituksia.
152 Toisen jakson toiseen osaan sisältyy Sägner i dimman, eikä se ole yhtä laaja kuin edelliset. Topelius lähetti käsikirjoituksia tasaiseen tahtiin, viimeiset marraskuussa 1882. Bonnier oli kiitollinen, sillä viimeiset arkit voitiin painaa ja koko nide sitoa sen verran hyvissä ajoin, että ne ehtivät myös Helsinkiin ennen joulua. Lisäksi Topelius oli arvioinut teosten laajuuden niin hyvin, että viimeinenkin arkki painettiin yhtä lehteä vaille täyteen.148Topelius puhuu käsikirjoituksesta tai ilmoittaa lähetetyistä käsikirjoituksista (20.1. lähetetyn ensimmäisen jälkeen): 24.2., 12.5., 27.7., 26.9., 24.10. ja 10.11.1882. Bonnier kiittää 24.1., 1.8., 30.9. (toivoen pikaista toimitusta) ja 21.11.1882. Bonnier hyödynsi tyhjän lehden tilanteeseen sopivasti markkinoimalla siinä Carl Larssonin kuvittamaa Fältskärns berättelserin painosta. Sekä Bonnier että Topelius saattoivat iloita Vinterqvällarin hyvästä menekistä, ja Bonnier otti ensimmäisestä jaksosta uuden painoksen (3 000 kappaletta eli saman verran kuin ensimmäisessä). Toisen jakson painosta kasvatettiin suunnitelluista 5 000 kappaleesta 7 500 kappaleeseen. Neljä Vinterqvällarin nidettä olivat Bonnierin myydyimpiä kirjoja vuosina 1880–1882.149Myynti: tieto teoksesta Karl Otto Bonnier, Bonniers. En bokhandlarefamilj IV, s. 35 f. Painosten ja Vinterqvällarin palkkion osalta viittaan toisaalta kirjeisiin, toisaalta Carola Herbertsin laatimaan Topeliuksen ja Albert Bonnierin kustantamon välisen kirjeenvaihdon johdantoon sekä siinä mainittuun luetteloon Topeliuksen kustantamolle tekemistä teoksista palkkioineen sekä sopimuksiin.
Kolmas jakso
153 Topelius oli jo marraskuussa 1881 (11.11.) ilmoittanut, ettei halunnut jatkaa Vinterqvällar-sarjaa toisen jakson jälkeen: »Olisin suunnattoman tyytyväinen, kun pääsen eroon kaapissa lojuneista vanhoista jutuista ja pääsen aloittamaan uutta. Vanhojen kirjoittaminen uusiksi vie liikaa aikaa ollakseen vaivan arvoista, ja siksi, kun sain toiseen jaksoon kaappini tyhjäksi, jätän lopun oman onnensa nojaan, jotten houkuttelisi jälkipolvia julkaisemaan liian ala-arvoista jäämistöä.» Viidentoista vuoden tauon jälkeen Topelius kuitenkin ehdotti alkuvuodesta 1896 sarjaan kolmatta jaksoa. Tässä jaksossa oli määrä julkaista novellit »Ljungars saga», »Gamla baron på Rautakylä» ja »muutamia pienempiä luonnostelmia». Topelius lähetti »Ljungars sagan» käsikirjoituksen maaliskuussa, ja ensimmäinen vihko ilmestyi toukokuussa.150Topelius–Bonnier 8.1.1896, Bonnier–Topelius 18.1.1896 – jossa kustantaja ilmaisee olevansa iloinen aloitteesta, Topelius–Bonnier 11.3., Bonnier–Topelius 13.5.1896. Sen jälkeen hän valitteli novellin »Gamla baron på Rautakylä» kielellisestä muokkauksesta syntynyttä vaivaa mutta ehti lähettää sen ja novellin »Känslor utan namn» täydelliset käsikirjoitukset lokakuun lopulla 1896. Silloin häntä huoletti, ettei vain Eugène Suen hengessä kirjoitettu paroni vaikuttanut liian vanhanaikaiselta.151Topelius–Bonnier 15. ja 20.10.1896.
154 Pitkän tauon jälkeen Topelius lähetti elokuussa 1897 muutamia valmiita pienempiä teoksia aikomuksenaan täydentää niitä »uudella pitemmällä vuoden 1808 sodasta kertovalla novellilla, josta on nyt 6 lukua puhtaaksikirjoitettuna». Tämä novelli on »Örnen och lejonet» – joka kuitenkin jäi katkelmaksi. Sen jälkeen hän oli turhaan yrittänyt muokata novellia »Salig Fänrikens Tofflor» täyttääkseen riittävän monta painoarkkia ja lähetti »9 tai 10 pikkukappaletta, joista kaikki ovat uudempaa tekoa ja viimeinen vastikään kirjoitettu. Järjestys ohessa. Mutta koska pelkään, että hai nielaisee ne neljään arkkiin tai vähempäänkin, pyydän sinua vilkaisemaan Konstnärsklubbenin vuoden 1891 lehdestä ’Jul’, jonka olen hukannut, 11:tta pikkutekstiä nimeltä ’Jupiters Kycklingar’, ja jos se on sinusta julkaisukelpoinen, pistä se novellin ’Ordet’ perään, koska se edustaa samaa tyyliä. Minä olen unohtanut sisällön kokonaan.»
155 Bonnier kiitti, lähetti oikovedoksen ja ehdotti, että jokainen yksittäinen novelli saisi erillisen nimilehden, niin ettei arkkeihin tarvittaisi yhtä paljon tekstiä. Näin hän toivoi »saavansa kokoon vihkoon tarvittavat arkit – jotta tämä (5.) vihko voidaan julkaista syksyllä».152Topelius–Bonnier 15.8. ja 14.9.1897, Bonnier–Topelius 24.9.1897.
Tekstien valinta ja kokoaminen
156 Topeliuksen vuonna 1871 laatiman suunnitelman 42 novellista tai vastaavanlaisesta tekstistä Vinterqvällar-kokoelmassa julkaistiin kahdeksantoista. Vuoden 1879 suunnitelmassa hän mainitsee nimeltä seitsemäntoista teosta, joista kolmetoista julkaistiin Vinterqvällarissa.153Oikeastaan neljätoista, sillä Topelius yhdisti vuonna 1856 ilmestyneet jatkokertomukset »Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet» ennen Vinterqvällarin julkaisemista aikomuksenaan antaa sen nimeksi »Sankt Görans saga» (Topelius–Bonnier 2.10.1881). Kirjeenvaihdosta ei selviä, miksi hän päätyi palauttamaan alkuperäisen nimen »Vernas rosor». Vuoden 1871 suunnitelma kirjeessä Topelius–Bonnier 12.6.1871, vuoden 1879 kirjeessä Topelius–Bonnier 4.11.1879. Bonnier oli kiinnostunut ennen kaikkea laajemmista, historiallisia aiheita käsittelevistä novelleista. Hän olisi mielellään sijoittanut Vinterqvällarin alkuun novellin »Hertiginnan af Finland» ja kyseli useaan otteeseen novellia »Gamla Baron på Rautakylä». Se on ymmärrettävää, sillä Topelius oli kirjoittanut novellista näytelmän »Efter femtio år», joka oli suosittu vuosikymmenien ajan. Topelius halusi, kuten edellä mainittiin, sijoittaa lyhempiä ja laajempia teoksia toistensa lomaan, ja vuoden 1879 suunnitelmaa voidaan pitää hänen kompromissinaan. Siinä hän luetteli kahdeksan teosta siinä järjestyksessä, jonka oli todennäköisesti hahmottanut mielessään kahta ensimmäistä jaksoa varten.
157 Luettelo alkaa novellilla »Konungens handske», joka vastasi sekä laajuudeltaan että aikakauden osalta Bonnierin odotuksia. Sitä seuraavat ensimmäisessä osassa aikalaisnovellit »Gröna kammarn i Linnais gård» ja »Pastorsvalet i Aulango». Toisen osan alkuun oli tarkoitus tulla »Vernas rosor», joka sijoittui vuoden 1788 sotaan, ja sen jälkeen »Toma hjertan», »Vincent Vågbrytaren», »Guldspöket» ja »Ungdomsdrömmar», joka sijoittuu vuosiin 1615–1617. Muita voisi luonnehtia lähinnä aikalaisnovelleiksi, sillä niiden tapahtumat sijoittuvat 1800-luvulle. Niiden jälkeen Topelius luettelee novellit »Ljungars barn», »Hertiginnan af Finland» ja »Gamla Baron på Rautakylä» ym. ja ilmoittaa julkaisuajankohdaksi »myöhemmin».
158 Suunnitelmaa noudatettiin kahden ensimmäisen teoksen osalta. Niiden jälkeen ensimmäisen niteen lopuksi julkaistiin »Vincent Vågbrytaren», ja seuraavan alkuun tuli »Pastorsvalet i Aulango». »Tant Mirabeau» siirrettiin listan lopulta aiemmaksi, minkä jälkeen Topelius huomasi, että »Vernas rosor» muistutti liiaksi novellia »Konungens handske», jolloin edellinen sai jälleen luvan siirtyä ja sen tilalle otettiin »Guldspöket» nimellä »Det gyllene spöket».154Sekä »Konungens handske» että »Vernas rosor» sijoittuvat Kustaa III:n Venäjän-sodan aikoihin. Se oli, Topelius kertoi Bonnierille, »osittain todellisuuteen perustuva kertomus Oulusta» – se oli ainoa kerta, kun hän viittasi mihinkään sen kaltaiseen, ja viittaus esiintyy myös itse teoksessa. Siinä hän mainitsee »elävästä elämästä otetut hahmot, jotka näyttäytyvät tämän kertomuksen varjoleikissä».155Topelius–Bonnier 10.10.1880 ja »Det gyllene spöket», Vinterqvällar I:2 1880, painoksen s. 387; kirjeen jatkossa Topelius ilmoittaa, että novellia on muokattu paljon ja että se julkaistiin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1860. Sen hän muistaa väärin, vuosi oli 1857, mutta se selittää, miksi Vinterqvällarin osan I:2 sisällysluettelossa alkuperäiseksi julkaisuvuodeksi mainitaan 1860. Jatkossa hän ilmaisee toiveenaan, että lukijat erottaisivat kuvitteelliset hahmot ja tapahtumat historiallisesta ja elämäkerrallisesta taustasta.156»... om något igenkännes af ännu lefvande, dessa må låta diktens gräs (eller ogräs) vexa öfver tufvorna af det förgångna, behålla verklighetens minnen för sig och icke misstyda berättarens goda afsigt ...» (jos elossa olevat tunnistavat jotain, he antakoot runon ruohon (tai rikkaruohon) kasvaa menneisyyden mättäiden päälle ja säilyttäkööt todellisuuden muistot itsellään tulkitsematta väärin kirjailijan hyvää tarkoitusta) – Topelius viittaa tässä kielikuvaan ruohosta, joka kasvaa jonkin päälle, mikä tavallisesti viittaa unohdukseen. SAOB johtaa siis hieman harhaan viitatessaan tähän Topeliuksen tekstikatkelmaan esimerkkinä kielikuvasta sinänsä. Topeliuksen elämäkerran kirjoittanut Eliel Vest toteaa, novellin »Det gyllene spöket» taustoista, että tarinan kuvitteellisten firmojen kilpailuasetelma perustuu »aikoinaan hyvin merkittävien Strengbergin ja Malmin kauppahuoneiden kilpailuun» Pietarsaaressa.157Vest, Zachris Topelius. En biografisk studie 1905, s. 269. Teosta muokatessaan Topelius hyödynsi Uudessakaarlepyyssä kaupungin palon jälkeen vallinnutta tilannetta ja kaupungin kilpailua naapurikaupunkinsa Pietarsaaren kanssa. G. Z. Forsman (Yrjö Koskinen) nimittäin esitti lehdistössä Topeliuksen suureksi katkeruudeksi, että Uusikaarlepyy pitäisi lakkauttaa.158Ks. Topeliuksen artikkeli »Bör en finsk stad gå under?» HT 27.1.1858.
159 Toisen jakson ensimmäiseen osaan kuuluu teoksia, jotka käsittelevät historiallisia aiheita: »Hertiginnan af Finland» (hattujen sota), »Ungdomsdrömmar» (Kustaa II Aadolfin hallituskauden alku), »Vernas rosor» (Kustaa III:n sota 1788–1790) ja täytekappaleeksi luonnehdittu »Drottning Sofia Magdalenas örhängen» (1778 ja vuoteen 1809 sijoittuva epilogi). Bonnier oli korostanut, kuinka toisaalta oli parasta aloittaa pitkällä teoksella ja toisaalta sitä, että »Hertiginnan af Finland» olisi hyvä sijoittaa jakson alkuun »vetoavamman nimensä vuoksi».159Bonnier–Topelius 14.12.1880. Topelius suunnitteli toukokuuhun 1881 saakka sijoittavansa novellin »Vernas rosor» heti novellin »Hertiginnan af Finland» jälkeen, mutta kaksi viikkoa myöhemmin hän oli ryhtynyt »retusoimaan» novellia ja huomannut »hahmon, joka muistutti kyllä niin paljon yhtä Herttuattaren hahmoa, että niiden väliin tarvittaisiin hieman puolueetonta maaperää». Niinpä hän hyväksyi Bonnierin ehdotuksen sijoittaa novelli »Ungdomsdrömmar» »Hertiginnan» jälkeen.160Topelius–Bonnier 13.5. ja 26.5.1881. Hän pyytää lainata Bonnierin kappaletta teoksesta »Ungdomsdrömmar» Nya Dagligt Allehandasta otettuna leikkeenä, koska häneltä puuttuu lehden viisi numeroa, »jotka sensuurimme takavarikoi vuonna 1879, koska niissä oli nihilistijuttuja». Näyttää melko selvältä, ettei Topelius ollut lukenut teoksia uudelleen laatiessaan suunnitelmaansa vuonna 1879, ja nyt hän oli saanut ahaa-elämyksen ja ehkä useampiakin syitä muokata teoksiaan kuin oli aiemmin varautunut. Toukokuussa 1881 hän toteaa melkeinpä hämmästyneenä kyseistä nidettä tarkastellessaan: »koko kirjassa liikutaan nyt historiallisella maaperällä».
160 Muokkauskiireistä huolimatta Topelius ehti ajatella myös tulevaisuutta ja suunnitella toisen jakson toista osaa. Hän kaavaili niteen alkuun lyhempiä novelleja (kahdesta neljään arkkia) ja loppuun »kansansatuja ja pikkujuttuja yhteisellä otsikolla», kuten hän ilmoitti Bonnierille helmikuussa 1881. Jakson sisältöä voisi luonnehtia novelleiksi ja tarinoiksi, Topelius sanoi viitaten teokseen »Sam Lawsons berättelser». Hän tarkoitti Harriet Beecher Stowen kirjaa Sam Lawson’s Oldtown fireside stories (ruotsinnos ilmestyi vuonna 1872). Myöhemmin hän mainitsee suunnitelmistaan julkaista »muutamia luonnonkuvauksia sekä eräänlaisen Decameronen (tai Sam Lawsonin) kymmenestä pienestä kertomuksesta, joiden joukossa on kansantarinoita».161Topelius–Bonnier 14.2., 13.5. ja 26.5.1881. Sam Lawson on puhelias mies, jolla on ehtymätön varasto tarinoita kotiseudultaan Massachusettsista. Hän kertoo niitä pimeinä iltoina takkatulen ääressä kuulijoinaan muun muassa kaksi pientä poikaa. Toinen pojista kertoo tarinat paljon myöhemmin lukijalle. Siinä on sen verran yhtäläisyyksiä Välskärin kertomusten kehyskertomukseen, että Topelius saattoi mielissään todeta teosten samankaltaisuuden. Olihan Harriet Beecher Stowesta tullut kuuluisa kautta koko lukevan maailman teoksellaan Uncle Tom’s Cabin (1851–1852, ruotsinnettu, 1852, suomeksi Setä Tuomon tupa, 1904).
161 Topelius joka tapauksessa päätti sommitella lyhempien kertomusten kokoelmansa käyttäen mallina Boccaccion Decameronea: suljettu huone, Boccacciolla maatila, jolla kymmenen henkilöä viihdyttää toisiaan kertomuksilla (Boccacciolla peräti sata) viettäessään aikaansa karanteenissa ruttoepidemian aikana. Topelius käyttää höyrylaivaa, joka matkallaan Helsingistä Tallinnaan joutuu pysähtymään sankan sumun keskelle. Hän antaa suullisesti kerrottujen tarinoiden kokoelmalle nimen Sägner i dimman (Sumutarinoita). Tarinoita on kymmenen – otsikot on huolellisesti numeroitu – mutta seurueessa on vain yhdeksän henkeä, kolme naista ja kuusi miestä. Kaikki ovat ruotsinkielisiä suomalaisia, ja useimmat kuuluvat ylempään keskiluokkaan. Lisäksi mukana on kapteeni, kaksi saksalaista kauppamatkustajaa ja suomalainen lautamies. Aluksen miehistö pysyy kutakuinkin näkymättömissä.
162 Alkuun kursailtuaan seurue on valmis tarinoimaan ja keskustelemaan toistensa kertomuksista. Kehyskertomukset, joissa sisällöstä keskustellaan, on jäsennetty samalla tavoin kuin Välskärin kertomuksissa. Sisältö vaihtelee, ovathan kertomukset syntyneet vuosien 1845 ja 1862 välillä ja vaihtelevat myös pituudeltaan. Topeliuksen vuonna 1871 laatimasta suunnitelmasta kuusi teosta sisältyy valikoimaan Sägner i dimman, vuoden 1879 suunnitelmista vain yksi, »Toma hjertan» (Tyhjät sydämet). Se kuului valikoimaan myös vuonna 1871, ja muut kertomukset olivat »Den evige studenten» (Ikuinen ylioppilas), »Beckbrännaren som alltid kom öfverst» (Pienkeittäjä, joka aina nousi ylimmäiseksi), »Vattenmärket» (Vedenkorkeusmerkki), »Toholampi» ja »Fröken Drifva» (Drifva neiti). Kokoelman muut teokset olivat »Augustas hallon» (Augustan vaapukat), »Lindanserskan» (Nuorallatanssija) ja »Brita Skrifvars» (Briitta Skrifvars), jotka eivät kuuluneet kumpaankaan suunnitelmaan. Kymmenes kertomus on »Årstiderna» (Vuodenajat), joka sisältää katkelmia useammasta 1850-luvulla kirjoitetusta vuodenaikoja käsittelevästä tutkielmasta. Siinä ovat äänessä kaikki kertojat, vieläpä niin että he tuntuvat puhuvan toistensa päälle. Uutena kirjoitettu kehyskertomus liittää osat yhteen. Topelius herättää henkilönsä eloon, ja he tulevat lukijoille tutuksi johdannossa ja kertomusten välisissä keskusteluissa – vaikka hän olisi voinutkin vaihdella adjektiiveja puhuessaan rouva Rönnevallista, jota nimittää »lilla frun» (pikku rouvaksi) tai »den lilla täcka frun» (pieneksi sieväksi rouvaksi) tai »den täcka frun» (sieväksi rouvaksi) kaikkiaan yhdeksän kertaa.
163 Kolmanteen jaksoon kuuluvat »Ljungars saga», novelli kirjoitettiin Vinterqvällaria varten. Alun perin novellit »Källan i Ljungars skog» ja »Ljungars Vapen» oli julkaistu Helsingfors Tidningarissa vuonna 1862. Se oli mukana kaikissa Topeliuksen suunniteltua kokoomateosta varten tekemissä ehdotuksissa, ja joka kerta mukana oli maininta kaavaillusta kolmannesta osasta. Sitä ei koskaan kirjoitettu, ja sen sijaan Topelius muutti ja täydensi loppua. Ilmeisesti hän tyytyi siihen siksi, että kaksi osaa näyttivät olleen laajempia kuin hän muistikaan.
»Kaksikymmentä vuotta myöhemmin»
164 Alexandre Dumas vanhempi jatkoi Kolmen muskettisoturin (Les trois mousquetaires 1844) menestystä jatko-osalla Vingt ans après (1845), joka sai ruotsinnoksena nimen Miladys son eller Tjugo år efteråt (1847). Topelius ei kirjoittanut jatko-osia vaan tyytyi epilogeihin. Novelleihin »Gröna kammarn på Linnais gård» ja»Vincent Vågbrytaren» kirjoitettiin heti aluksi epilogit, jotka sijoittuvat kahdenkymmenen tai kahdenkymmenenviiden vuoden päähän varsinaisista tapahtumista. Novellissa »Drottning Sofia Magdalenas örhängen» epilogi sijoittuu vuoteen 1809, 31 vuotta vuoteen 1778 sijoittuneen juonen jälkeen, sillä 31-vuotias kuningatar sanoi tuolloin, ettei usko ennustuksiin vaikka tulisikin kaksin verroin vanhemmaksi. Vinterqvällaria muokatessaan Topelius lisäsi novelliin »Konungens handske» epilogimaisen lopun, joka tapahtuu kokonaiset 50 vuotta vuoden 1788 sodan ja Lennart Croneldin kuoleman jälkeen. Novellissa Hertiginnan af Finland vuodelta 1850 on lyhyt yhteenveto pariskunta Eva Merthenin ja Jakob Keithin myöhemmistä vaiheista. Vuoden 1881 päätösluvun otsikkona on »Kuusikymmentäseitsemän vuotta myöhemmin». Topelius laskee ajan vuodesta 1744 alkaen, muokatun teoksen juonen varsinaisesta päätöksestä historiallisen Eva Merthenin kuolemaan vuonna 1811.
165 Myös Topeliuksen työtä Vinterqvällarin parissa voidaan tarkastella samasta näkökulmasta: miltä kaikki näyttää kaksikymmentä vuotta myöhemmin. Työntäyteisinä vuosinaan lehden toimittajana hän ei näytä proosaa kirjoittaessaan kärsineen kirjoituskammosta eikä suorituspaineista. Mutta 20–35 vuotta novellien ilmestymisen jälkeen Vinterqvällar-kokoelmaa tehdessään hän huomaa, ettei olekaan varma, täyttävätkö teokset kaikki vaatimukset. Saattaa olla, että hän oli sekä väsynyt että kyllästynyt harteilleen ottamastaan muokkausurakasta, hän sanoo sen tuottaneen enemmän työtä kuin uuden kirjoittaminen, mitä hän olisi mieluiten halunnut tehdä. Topelius oli selvästi epävarma siitä, täyttäisikö hän lukijoiden vaatimuksia, ja se vaivasi häntä suuresti. 14. helmikuuta 1881 hän kertoi kirjeessään Bonnierille: »Jos syystäkin sanotaan ’noblesse oblige’, sitten pätee myös ’succès oblige’; – pelkään yleisöä, pelkään niin että viivaan yli paljon sellaistakin, mitä pidin vielä vuosi sitten käyttökelpoisena.» Luovuttamisesta ei ollut puhettakaan, sekä Topelius että Bonnier olivat asennoituneet toimittamaan sen mitä olivat luvanneetkin. Siksi Topelius raatoi Vinterqvällarin viimeisen vihkon sisällön parissa syksyllä 1897, kun hän oli sairas ja väsynyt. Jonkinlaisena haikeana loppusävelenä kirjailijan uralleen hän kaapi pöytälaatikkonsa pohjia saadakseen painoarkkien määrän täyteen sen sijaan että olisi lähettänyt Bonnierille jonkin 12. kesäkuuta 1871 laatimaansa julkaisusuunnitelmaan kuuluneen teoksen. Hän olisi voinut valita novellin »En Spökhistoria» (1850) suunnitelman ulkopuolelta, jos piti tarinaa »Salig Fänrikens Tofflor» (1846) liian toivottomana, tai sitten samana vuonna kirjoitetun hillittömän ja koko lailla mystifioidun tarinan »Vedergällningens Dag».162Topelius valitteli Bonnierille (14.9.1897) yrityksiä työstää »Edesmenneen Vänrikin Tohveleita»: »turhaa ajanhukkaa! Tohveleistamme tuli meidän ajallemme käyttökelvottomia.» Tai miksei vaikkapa novellia »Hvita frun i Hälla», joka oli hänen viimeinen Helsingfors Tidningariin kirjoittamansa jatkokertomus. Sekä »Vedergällningens Dag» että »Hvita frun i Hälla» olivat mukana vuoden 1871 suunnitelmassa.163Yhdeksässä osassa 14.–23.11.1866 ilmestynyt »Hvita frun i Hälla», julkaisusuunnitelma kirjeessä Bonnierille 12.6.1871.
166 »Hvita frun i Hälla. Äfventyr i två akter» ei tosin kuulu novellituotannon huippuihin, mutta se on kiinnostava esimerkki Topeliuksen kyvystä kierrättää ajankuvausta, tyyppejä, miljöitä ja aiheita uudessa yhteydessä. Hän kirjoitti novellin vuonna 1866, kaksikymmentä vuotta sen jälkeen kun oli ryhtynyt käyttämään kustavilaiseen aikaan sijoittuvia aiheita. Topelius sijoitti Hällan Uudellemaalle ja tapahtumat »Kustaa III:n aikaan, pian Värälän rauhan jälkeen» (1790). Hän hyödynsi novellissa kykyään kirjoittaa sujuvaa dialogia, sillä teksti koostuu yksinomaan vuorosanoista ja lyhyistä ohjeista: »Olohuone pohjakerroksessa. Syysilta. Kuulee sateen lyövän ikkunaruutuihin.» Tausta ja ympäristö selviävät vuorosanoista, mutta kyse ei silti ole näytelmästä. Henkilöt astuvat vuoroin olohuoneeseen ja pois sieltä ja vaihtavat repliikkejä, useimmiten kahden kesken eri kokoonpanoissa.
167 Hälla on kartano, jolla ei ole omistajaa, mutta moni havittelee edesmenneen kartanonherran perintöä, heidän joukossaan hänen kasvattityttärensä Lisa-Gret. Tilanhoitaja Wideman on keinotellut sodan aikana viljalla mutta epäonnistunut ja yrittää välttyä selvittämästä kartanon tappioita uudelle omistajalle. Neiti ja tilanhoitaja onnistuvat pelottelemaan muut mahdolliset perijät tiehensä, kunnes vakinaisesta palveluksesta eronnut ratsumestari Winge astuu näyttämölle. Hän on yhtä puhelias ja herkkä rakastumaan kuin Göran Ros novellissa »Vernas rosor», ja hänen matkakumppaninsa korpraali Hagel on yhtä juro ja vaitonainen kuin Rosin ja Lennart Croneldin vastaavanlaiset uskotut. Nuori neiti Lisa-Gret ja tilanhoitajan vielä nuorempi tytär Lotta muistuttavat luonteeltaan ja kohtaloltaan novellin »Gröna kammarn i Linnais gård» sisaruksia, Anna ja Ringa Littowia. Aivan kuten siinäkin käy ilmi, että aateliton ratsumestari on tilan oikea perillinen, ja aivan kuten arkkitehti Lithau »Viheriässä kamarissa» hän valitsee nuoren naiivin Lotan ja hylkää rakastuneen ja kokeneemman neiti Lisa-Gretin, joka muuttaa pois kartanosta. Tässä ristiriita ei johdu poliittisesta lojaalisuudesta vaan perintöä koskevista epäselvyyksistä ja sotaan liittyvästä talousrikollisuudesta, kuten monissa Topeliuksen tarinoissa.164Vrt. viite 52. Novellissa esiintyy yliluonnollisia ilmiöitä, jotka saavat luonnollisen selityksen, kun tilanhoitaja ja neiti ovat lavastaneet kummittelevan valkoisen rouvan. Hieno mutta köyhä aatelisrouva, joka puhuu ylpeänä asiastaan, edustaa l’ancien régimeä ja saa tehdä tilaa Lotalle, joka kuvastaa 1800-luvun porvarillista naisihannetta ja edustaa yhdessä Wingen kanssa aatelitonta keskiluokkaa ja Hällassa koittavaa uutta aikakautta. Topelius luo tässä taas yhden muunnelman kustavilaisesta ajasta, sääty-yhteiskuntaa havainnollistavasta kartanomiljööstä, persoonista tai tyypeistä, taloudellisista vaikuttimista, kuten laillisia perillisiä koskevasta kysymyksestä, säätykierrosta, kummittelusta ja nopeasti etenevistä romanttisista aineksista.165Siinä missä »Hvita frun i Hälla» katsoo eteenpäin, Helsingfors Tidningarin viimeisessä numerossa 30. marraskuuta 1866 julkaistussa »Aftonsagassa» katse luodaan ensi alkuun taaksepäin, sillä Topelius kokoaa kuvitteellisten hahmojen kavalkadin välskärin vinttikamariin jättämään jäähyväiset lukijoille. Vrt. Forssell, »Ramberättelser och samband i Topelius prosa» 2019, s. 170 f.
Aikalaisvastaanotto
168 Vinterqvällarista kirjoitettiin runsaasti arvioita sekä Ruotsissa että Suomessa. Ruotsissa tämä vastaa kirjallisuustieteilijä Per Rydénin havaintoa, että kaunokirjallisten arvioiden kokonaismäärä kasvoi Ruotsin päivälehdissä 1880-luvulla.166Per Rydén, Domedagar. Svensk litteraturkritik efter 1880, 1987, s. 106. Arvioissa käsitellään yleensä yhden jakson ensimmäistä tai toista osaa kokonaisuutena. Niissä saatettiin myös keskittyä yksittäiseen vihkoon tai kokonaiseen jaksoon. Toistuvana teemana monissakin arvioissa varsinkin varhaisvuosina oli Topeliuksen yhdistäminen historialliseen menestysromaaniinsa Välskärin kertomuksia. Novelleja siis tarkasteltiin tämän myyntimenestyksen valossa.
169 Monissa arvioissa toistuu myös muita teemoja. Ensinnäkin monet kriitikot muistavat korostaa, että Topeliuksen kaunokirjallinen tuotanto edustaa vanhahtavaa kirjallista makua. Topeliuksen novelleja verrataan kautta linjan moderniin aikalaiskirjallisuuteen ja arvioidaan sen perusteella – joko myönteisesti tai kielteisesti, kiittäen tai moittien – aina kriitikon taustan ja kirjallisen maun mukaan. Toinen monien kriitikoiden käsittelemä kysymys, joka liittyy luonnollisesti edelliseen, koskee Topeliuksen mahdollisia lukijoita. Näkemykset vaihtelevat arvostelun kohteena olevan materiaalin mukaan. Eräät arvostelijat pitävät aikuisia, erityisesti vanhempaa mutta mahdollisesti uudempaakin sukupolvea, itsestään selvänä lukijakuntana. Toisille kohderyhmänä ovat lapset ja nuoret, kun taas jotkut korostavat, että novellit on suunnattu sekä lapsille että aikuisille.
170 Kaiken kaikkiaan Vinterqvällar sai pääosin myönteisen vastaanoton niin konservatiivisilta kuin liberaaleiltakin lehdiltä sekä Ruotsissa että Suomessa. Monet kriitikot suhtautuivat samalla tavoin Topeliuksen kirjalliseen kerrontatyyliin, ja hänen kykynsä luoda helppolukuisia, sujuvia ja viehättäviä novelleja teki heihin vaikutuksen. He korostavat myös Topeliuksen omaperäisen lyyris-runollisen ja romanttisen tyylin merkitystä. Samalla monet kriitikot pohtivat seikkaperäisesti, miten realismin laita oli Topeliuksen tuotannossa. Siinä mielipiteet eroavat melko suuresti, vaikka enemmistö onkin sitä mieltä, että monille novelleille oli ominaista ilmeinen ei-realismi. Usein kriitikot suhtautuivat kirjalliseen taustaan ja makuun katsomatta varsin kriittisesti ja varautuneesti juuri tähän romanttiseen ei-realismiin. Monet kiinnittävät huomiota novelleissa esiintyviin burleskin koomisiin ja mielikuvituksellisiin elementteihin ja kommentoivat niitä yhteen ääneen hieman hämmentyneinä. Kriitikot eivät osanneet odottaa sellaista niinkin suuressa määrin.
171 Kokoelma mainitaan varhain Helsingissä ilmestyneessä Morgonbladet-lehdessä 27. huhtikuuta 1880. Nimetön artikkeli julkaistiin ensimmäisen jakson ensimmäisen vihkon ilmestyttyä. Teksti esittelee tulevaa julkaisua, johon on koottu Zacharias Topeliuksen aiemmin »vain sanoma- ja aikakauslehdissä julkaistuja ’novelleja, tarinoita ja kuvauksia’» toimitetussa muodossa. Kirjoittaja muistuttaa lukijaa Topeliuksen kaunokirjallisten teosten jännittävästä ja viihdyttävästä sisällöstä ja onnittelee ruotsinkielistä nuorisoa, jolle tarjoutuu nyt mahdollisuus tutustua Topeliuksen kirjalliseen tuotantoon samalla tavoin kuin vanhempi sukupolvi heitä ennen.167»Af ’Vinterqvällar af Z. Topelius’», Morgonbladet 27.4.1880.
172 Aftonbladetissa 16. kesäkuuta 1880 ilmestyneessä nimettömässä arviossa kriitikko, lehden päätoimittaja P. A. Gödecke168Bonnier–Topelius 1.7.1880., korostaa Topeliuksen proosan isänmaallista, uskonnollista ja moraalista sävyä ja taipumusta ylistää uskollisuutta, kansalaisen velvollisuudentunnetta ja jumalanpelkoa. Toisin kuin Morgonbladetissa, Aftonbladetin kriitikko korostaa, että lähinnä vanhempi sukupolvi osaa vastaanottaa Topeliuksen kootut novellit »oikealla tavalla ja samalla lämmöllä joka oli ominaista heidän runoilijalleen itselleen». Gödecke näkee selvän vastakohtaisuuden Topeliuksen edustaman vanhemman kirjallisen tyylin ja modernin läpimurron jälkeen syntyneiden uusimpien kirjallisten ihanteiden välillä. Topeliuksen vanhentunut tyyli ei enää vastaa monien, etupäässä nuorempien lukijoiden vaatimuksia realistisesta todellisuuden kuvaamisesta ja hahmojen syvällisestä psykologisesta kuvaamisesta. Gödecke kirjoittaa, että »meillä Ruotsissa on tätä nykyä suuri yleisö, josta vanhojen vilpitön ja lämmin esitystapa tuntuu keskenkasvuiselta ja arvottomalta ja jonka silmissä runoilijan ilmeinen pyrkimys saada kaikkien sydänten jaloimmat kielet väräjämään on naiiviutta, jonka uudempi ja epäuskoisempi aika on jo jättänyt taakseen».169»Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius, noveller, sägner och skildringar. Första cykeln. Häftena 1 och 2, innehållande Konungens handske samt början af Gröna kammarn i Linnais gård», Aftonbladet 16.6.1880. Gödecke ei suinkaan ollut ainoa arvostelija, joka korosti tätä vastakohtaisuutta kirjallisissa kysymyksissä.
173 Suomessa Vinterqvällarin ensimmäisen jakson ensimmäistä osaa arvioi ensimmäisenä perusteellisemmin nimimerkki W. Helsingfors Dagbladissa 8. elokuuta 1880. Arvostelija, todennäköisesti R. F. von Willebrand, puhuu Topeliuksen erityisasemasta Suomen maan, luonnon ja väestön kuvaajana. Arvostelija korostaa, että Topelius kuvaa kaikissa teoksissa isänmaata aivan omalla tavallaan haaveellisesti ja rakastaen. Hänen isänmaallisuutensa eroaa selvästi Johan Ludvig Runebergin ilmaisutyylistä. Arviossa korostetaan myös novellien lyyris-romanttista tunnelmaa. Välskärin kertomusten tavoin novelleissa näkyy vaikutteita ranskalaiskirjailijoilta, mutta se ei vähennä Topeliuksen kiistatonta omaperäisyyttä. Muutoin kriitikko suhtautuu kaksijakoisesti novellien kirjalliseen laatuun. Toisaalta hän ylistää Topeliuksen romanttisia luonnon- ja tilannekuvauksia ja toisaalta osoittaa puutteita kerronnan johdonmukaisuudessa. Hän arvostelee tapahtumien kulkua ja dialogien osittain epärealistista kuvausta. Lopussa Topeliuksen kirjallisesta tyylistä esitetään kuitenkin pääosin myönteinen arvio.170W., »Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius. Första cykeln», Helsingfors Dagblad 8.8.1880.
174 Myös Aftonbladetissa 9. lokakuuta 1880 julkaistussa, ensimmäisen jakson kuudennen vihkon arviossa arvostelija, todennäköisesti jälleen Gödecke, nostaa esiin realismin merkityksen Topeliuksen novelleissa. Kahdesta ensimmäisestä vihkosta kirjoittamiensa arvioiden tavoin Gödecke toteaa tälläkin kertaa, että Topelius edustaa vanhaa koulukuntaa ja eroaa näin tanskalaisten ja ruotsalaisten kirjailijoiden uudemmasta koulukunnasta, joka on vienyt realismin äärimmilleen. Topeliuksen realismille on sen sijaan ominaista haaveellinen, romanttinen ja hienotunteinen vire. Vanhemman koulukunnan hurskaiden ihanteiden ei kuitenkaan katsottu sopivan uuden ajan vaatimuksiin siitä, että oli kuvattava aineellista todellisuutta.171»Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius, Första cykeln häftet 6», Aftonbladet 9.10.1880.
175 Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidningissä julkaistiin 25. marraskuuta 1880 varsin tiivistelmänomainen arvio. Sen oli kirjoittanut nimimerkki A., jota käytti toimittaja ja kirjailija Eva Brag. Ensimmäistä novellia »Konungens handske» luonnehditaan viihdyttäväksi ja värikkääksi. Toista novellia »Gröna kammarn i Linnais gård» arvostelija kuvaa jännittäväksi ja romanttiseksi kummitustarinaksi, jossa on burleskin koomisia aineksia. Juonta pidetään onnistuneena sen aikaa, kun se liikkuu näennäisen yliluonnollisella tasolla, mutta realistisen lopun selittäminen tuottaa Topeliukselle vaikeuksia. Arvostelija kirjoittaa, että Topelius »ymmärtää hyödyntää näennäisesti yliluonnollista, mutta hänen on vaikeampi selviytyä, kun pitäisi osoittaa, että kaikki olikin tapahtunut aivan luonnollisesti». Lisäksi hän toteaa, että novellissa on joitakin epärealistisia yksityiskohtia, joita lukijan on vaikea ymmärtää.172[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Första cykeln. Noveller. Första delen», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 25.11.1880. Virallisessa sanomalehdessä Finlands Allmänna Tidningissä ensimmäinen jakso arvioitiin 13. joulukuuta 1880. Arvostelija suosittelee novellikokoelmaa ja kutsuu sitä miellyttäväksi ja viihdyttäväksi lukemiseksi. Samalla hän katsoo, että »laajamuotoisempi proosa ei ole aina samalla tavoin kauttaaltaan ylevää ja kohottavaa kuin hänen [Topeliuksen] runoutensa».173»Julliteratur», Finlands Allmänna Tidning 13.12.1880. Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidningissä jälleen Brag arvioi jakson toisen osan kolme kuukautta ensimmäisen arvion jälkeen eli 22. tammikuuta 1881. Kriitikko arvioi teosta samalta arvopohjalta kuin edellistäkin osaa. Tälläkin kertaa nostetaan esiin novellien viihdyttävä ja sanavalmis tyyli yhdistyneenä runolliseen luonnonkuvaukseen, mutta tässäkin arviossa moititaan eräitä kohtauksia ja kuvia mahdottomiksi ja epärealistisiksi. Arvostelija myös ilmaisee hämmästyksensä siitä, että burleskit elementit nousevat niin voimakkaasti esiin. Sitä Topeliuksen ihailijat eivät osanneet odottaa, hän arvelee. Topeliuksen »jaloja, todesti kristillisiä näkemyksiä», joihin kriitikko kiinnittää huomiota novellissa »Pastorsvalet i Aulango», kuitenkin tähdennetään arvostelussa. Sekä tässä novellissa että kertomuksessa »Det gyllene spöket» on havaittavissa kristillinen tendenssi, jonka Topelius haluaa välittää lukijalle.174[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Första cykeln. Noveller. Andra delen», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 22.1.1881. Näin Topeliuksenkaan teokset eivät jääneet tendenssikirjallisuudesta Ruotsissa käydyn kiivaan keskustelun ulkopuolelle.175Tendenssikirjallisuuden käsitteen käytöstä 1880-luvulla, ks. David Gedin, Fältets herrar. Framväxten av en modern författarroll. Artonhundraåttitalet 2004, s. 173–192.
176 Nimimerkki J. A. R. [todennäköisesti Johan August Runström] arvioi koko ensimmäisen jakson vuoden 1881 Ny Svensk Tidskriftissä. Monien muiden kriitikoiden tavoin hän toteaa, että kokoelma sisältää aiemmin päivälehdissä julkaistuja ja sittemmin muokattuja novelleja. Hän kritisoi tapahtumien »romanttista» epätodennäköisyyttä ja toteaa, että sommittelu on kertomusten heikoin kohta. Sen sijaan hän kiittelee sujuvaa tyyliä ja lahjakkuutta henkilökuvauksessa. Luonnonkuvausten lisäksi esiin tuodaan myös dialogien puhetyyli, joka on »luontevan pakotonta ja silmiinpistävän todenmukaista». Lisäksi korostetaan, että Topelius on tuonut novelleihinsa runollisen tendenssin.176J. A. R., »Literatur. Z. Topelius, Vinterqvällar. Första cykeln: Noveller. Tvenne delar», Ny Svensk Tidskrift 1881, s. [256]–258.
177 Nimimerkki W. arvioi Helsingfors Dagbladissa myös ensimmäisen jakson toisen osan. Hän aloittaa tekstinsä pohtimalla tälläkin kertaa Topeliuksen novellitaiteen mahdollisia esikuvia ja toteaa, että esikuvat löytyvät todennäköisimmin ranskalaisesta uusromanttisesta kirjallisuudesta. Hän esittää uudelleen kysymyksen Topeliuksen novellien ajanmukaisuudesta. Kriitikot mainitsevat, että lukija siirtyy vanhemmalle kirjalliselle aikakaudelle, pois kaikesta modernista ja realistisesta. Tässä käytetään apuna lähinnä fantasiaelementtejä, yliluonnollisia tekijöitä ja satuaiheita, joita Topelius käyttää myös aikuisyleisölle suunnatussa kirjallisuudessaan.177W., »Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius», Helsingfors Dagblad 30.5.1881.
178 Vinterqvällarin toisessa jaksossa erityisesti osio Sägner i dimman herätti kirjallisuusarvostelijoiden mielenkiinnon. Tämä toinen osa koostui lyhyistä novelleista, jotka kehyskertomus liitti yhteen. Monet arvostelijat tunnistivat teoksen esikuvaksi Giovanni Boccaccion klassikon Decameronen. Tästä osasta julkaistiin 18. lokakuuta 1882 kiittävä arvio konservatiivisessa Post- och Inrikes Tidningar -sanomalehdessä. Arvion oli kirjoittanut nimimerkki C. D. W., eli kirjailija ja kriitikko, Ruotsin Akatemian jäsen Carl David af Wirsén. Hän ylistää arkielämästä kertovia rakastettavia tarinoita erityisesti siitä, että ne eivät perustu yhteiskuntaa hajottaviin periaatteisiin kuten aikalaiskirjallisuus. Hän on varma siitä, että ruotsalainen yleisö arvostaisi kertomuksia, varsinkin vanhukset, lapset ja »maan hiljaiset», jotka arvostelijan mukaan muodostavat kansan ytimen. Nämä lukijat pitävät Topeliuksen hurskaasta, toiveikkaasta ja lohdullisesta maailmankatsomuksesta.178[Carl David af Wirsén] C. D. W., »Litteratur. Z. Topelius: Sägner i dimman», Post- och Inrikes Tidningar 18.10.1882.
179 Vinterqvällarin toinen jakso sai myönteiset arviot myös 14. joulukuuta 1882 ilmestyneessä Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidningissä. Arvostelija, tälläkin kertaa Eva Brag, toteaa, että novellikokoelma on suunnattu sekä aikuisille että lapsille. Novelleja kuvaillaan faabelimaisiksi, ja erityisesti koomisia ja burleskeja elementtejä kiitellään jälleen. Brag arvioi novelleista parhaaksi »Fröken Drifvan».179[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Noveller, sägner och skildringar. Andra cykeln. Fjerde, femte och sjette häftet», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 14.12.1882. Hän käyttää samanlaisia äänenpainoja Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidningissä ilmestyneessä seikkaperäisessä arviossaan osasta Sägner i dimman 22. kesäkuuta 1883. Brag kiinnittää huomiota novellien selkeyteen ja helppolukuisuuteen. Lisäksi hän toteaa, että ne edustavat Topeliuksen proosan eri puolia.180[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Andra cykeln. Noveller, skildringar, sägner. Andra delen», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 22.6.1883. Myös Aftonbladetissa kiitetään novellia »Fröken Drifva» 29. heinäkuuta 1882 ilmestyneessä nimettömässä arviossa, ja sitä ylistetään yhdeksi parhaista teoksista Topeliuksen koko kaunokirjallisessa tuotannossa.181»Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius. Andra cykeln. Häftet 6, innehållande början af Sägner i dimman», Aftonbladet 29.7.1882.
180 Morgonbladet käsitteli toistuvaa kysymystä Topeliuksen lukijakunnasta arvioidessaan osan Sägner i dimman 15. joulukuuta 1882. Kriitikko toteaa, että nuoremman sukupolven on aiemmin havaittu suhtautuvan hieman varautuneesti Topeliuksen novellien epäajanmukaisuuteen, sommitteluun ja sävyyn. Mutta mitä pitemmälle ensimmäinen jakso on edennyt, sitä enemmän nuoretkin ovat näyttäneet olevan taipuvaisia kuuntelemaan »sitä mikä runoilijan kertomuksissa on merkillisen puhuttelevaa». Arvostelijan mukaan nuorempi sukupolvi on huomannut haluavansa lukea itseään lähimmin koskettavista asioista. Näiden lukijoiden sanotaan nyt kokevan Topeliuksen kirjailijanlahjoja kohtaan samaa ihailua jota vanhempi polvi on aina tuntenut.182»Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius. Andra cykeln. Häft. 7 & 8. Sägner i dimman», Morgonbladet 15.12.1882.
181 Neljätoista vuotta kestäneen pitkän tauon jälkeen Vinterqvällarin kolmas jakso alkoi ilmestyä vuonna 1896. Vaikka viimeisimmistä arvioista oli kulunut yli kymmenen vuotta, arvioiden perimmäinen sisältö pysyy samana.
182 Eliel Vest kirjoitti kolmannen jakson ensimmäisen osan käsittelevästä »Ljungars sagasta» nimimerkillä E. V–t perusteellisen arvion, joka julkaistiin Wasa Nyheterissä 7. lokakuuta 1896. Siinä korostettiin, kuinka Topeliuksen omintakeinen kirjallinen tuotanto kiehtoo edelleen huolimatta uusien kirjallisten virtausten tuomista muutoksista. Topeliuksen kaikkien kaunokirjallisten teosten tavoin myös novellille »Ljungars saga» ovat luonteenomaisia jalot tarkoitusperät sekä niin sävyltään että sisällöltään lempeä ja tunnelmallinen ilmaisu. Arvostelija selvittää myös yhtäläisyyksiä ja eroja Topeliuksen historiallisten kertomusten ja Walter Scottin teosten välillä. Yhtäläisyydet näkyvät tapahtuma- ja henkilökuvauksen romanttisissa piirteissä. Lisäksi kummankin kirjailijan runous nousee kansallisista lähtökohdista. Sen sijaan arvostelija suhtautuu kriittisesti siihen mitä pitää sadunkertojan viehtymyksenä yliluonnollisiin ilmiöihin, taikauskoon. Lisäksi huomautetaan, ettei tekstin muokkausvaiheessa ole poistettu riittävästi sadunomaista ainesta, jotta »todellisuus saisi sen mikä sille oikeutetusti kuuluu».183[Eliel Vest] E. V–t., »Literatur. Z. Topelius: Vinterkvällar. Tredje cykeln. Häft. 1–3. Ljungars saga», Wasa Nyheter 7.10.1896.
183 Kansallinen ulottuvuus nousee esiin myös lyhyessä maininnassa Nya Dagligt Allehanda -lehdessä 29. toukokuuta 1896. Hyvin lyhyessä nimettömässä uutisessa arvostelija mainitsee Topeliuksen tuotannon isänmaallisuuden peräti viiteen kertaan. Topeliusta kuvataan »isänmaallisten ajatusten johtavana edustajana ja isänmaallisten tuntojen hienoimpana tulkkina» Pohjanlahden molemmin puolin mutta erityisesti Ruotsissa.184»Bokanmälningar. Nytt arbete af Zackris Topelius», Nya Dagligt Allehanda 29.5.1896.
184 Kun tukholmalainen Vårt Land -lehti arvioi »Ljungars sagan» 22. joulukuuta 1896, Topelius nostettiin esille sekä kirjailijana että historioitsijana. Arvostelija nimittäin tarkastelee, kuinka tieto ja viihde yhdistyvät Topeliuksen historiallisissa kertomuksissa.185»Ljungars saga. Historisk berättelse från 1500-talet af Z. Topelius», Vårt Land 22.12.1896. Samassa lehdessä 12. helmikuuta 1897 julkaistussa pidemmässä arviossa Wirsén, joka oli muutamaa vuotta aiemmin valittu Ruotsin Akatemian vakituiseksi sihteeriksi, toteaa, että novellit on fantasiaelementtiensä vuoksi suunnattu lähinnä lapsille ja nuorille. Samalla hän huomauttaa, että näidenkin lukijoiden, jos he ovat varhaiskypsiä, pitäisi kiinnittää huomiota historiallisen todellisuuden ja mystiikan välillä avautuvaan mahdottomuuden ja epätodennäköisyyden kuiluun. Wirsén korostaa Topeliuksen välittämien historiankuvausten ja hänen niiden pohjalta synnyttämiensä ajankuvien arvoa. Arvostelija nostaa esiin myös kerrontatyylin, jota luonnehditaan yhdistelmäksi vanhan ajan yksinkertaisuutta ja eeppistä yksityiskohtaisuutta, ja toteaa, ettei tämän tyyppistä kerrontatyyliä enää arvosteta kovin suuresti uudessa romaanikirjallisuudessa.186[Carl David af Wirsén] C. D. W., »Literatur. Z. Topelius: Ljungars saga», Vårt Land 12.2.1897.
185 Kun novellin suomennos Ljungarsin taru187Ljungarsin taru ilmestyi Helmi Setälän suomentamana ja Edlundin kustantamon julkaisemana. oli ilmestynyt kokonaisuudessaan vuonna 1897, siitä julkaistiin arvio Valvoja-aikakauslehden elokuun numerossa. Nimimerkki A. H. B. pitää novellia viihdyttävänä ja puhuttelevana ennen kaikkea romantikko Topeliuksen mestarillisen kerrontatyylin ansiosta. Lisäksi arvostelija valaisee historiallista romaania lajityyppinä käyttäen lähtökohtanaan »Ljungarsin tarua». Topeliuksen havainnollisia historiallisten olojen kuvauksia kiitellään, kun hän kuvaa aihettaan luonnollisesti ja välittömästi. Samalla häntä kuitenkin arvostellaan siitä, että hän toisinaan poikkeaa näistä ihanteista, jolloin kerronta muuttuu pitkäveteiseksi ja liioitellun romanttiseksi ja kuvauksista tulee luonnottomia.188A. H. B., »Kotimaan kirjallisuutta. Z. Topelius, Vinterqvällar. Tredje cykeln. Häft. 1–3. Ljungars saga», »– – – –, Ljungarsin taru. Suomensi Helmi Setälä. Vihk. 1–4», Valvoja 1897:7–8, s. 351–353.
186 Vinterqvällar-kokoelman kolmannen jakson jälkimmäinen osa ilmestyi vuonna 1897, mutta siitä kerrottiin sanomalehdissä vain lyhyesti.189Esim. Aftonbladet 23.11.1897, Stockholms Dagblad 23.11.1897 tai Svenska Dagbladet 21.12.1897.
- 1Kaksitoista teosta käsittävä edustava valikoima julkaistiin editiossa ZTS IV, Noveller vuonna 2012 ja kolme muuta Hertiginnan af Finlandin kanssa editiossa ZTS V vuodelta 2013 (»Häradshöfdingen», »Vernas rosor» (Vernan ruusut) ja »Stjernan i molnet»).
- 2Virallinen lehti, Finlands Allmänna Tidning (FAT), ilmestyi jo 1830-luvulla kuusi kertaa viikossa.
- 3Tiedot vuoden 1842 levikkiluvuista: Päiviö Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 330 ff.; 1833: ibid., s. 327 ff. Lisää Helsingfors Tidningarista ja Topeliuksen työstä edition Noveller, ZTS IV, johdannossa, alaluvussa »Helsingfors Tidningar» (painetun version s. XVI ff.).
- 4Maisteri Edlund (1824–1871) oli yliopiston kirjaston amanuenssi vuodesta 1856 (Carpelan & Tudeer, Helsingfors universitet. Lärare och tjänstemän från år 1828, 1925, s. 169).
- 5Tiivis selvitys aikakauden sensuurioloista, ks. Lars-Folke Landgrén, »Censuren i Finland 1809‒1919» 2015, s. 53‒59.
- 6Topelius, »Helsingfors Tidningars Chrönika», 244.135, pag. 15 (Topeliuksen sivunumerointi), 377 (arkiston sivu).
- 7Tästä on lukuisia esimerkkejä kirjeenvaihdossa kustantajan kanssa keskusteltaessa palkkiosta, ks. Brev. Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare, toim. Carola Herberts ZTS XX:1.
- 8Ks. alaluku »Kirjailijanuran edellytyksiä» edition Noveller, ZTS IV, johdannossa, painetun version s. XXIII ff.
- 9Ephemerer-lehden kaksi ensimmäistä vuosikertaa (neljästä säilyneestä) on ilmestynyt Carola Herbertsin ja Laura Mattssonin toimittamina, Ephemerer. Zacharias Topelius första tidning 2006.
- 10Topeliuksen kuvaus ensiesiintymisestään toimittajana teoksesta Självbiografiska anteckningar 1922, s. 74 ff.
- 11Dag Nordmark, »Liberalernas segertåg» 2001, s. 81 ff. – Sturzenbeckeriin Runebergin eeppiset runot eivät tehneet vaikutusta, mistä ärsyyntyneenä Topelius kävi kiivaaseen vastahyökkäykseen kirjoituksellaan »Sturzenbechers Sex Föreläsningar», Helsingfors Tidningar 22.11.1845.
- 12Lehtonen, »Intertextualitet i Topelius’ berättelser» 1990, s. 77.
- 13Muun muassa tarkemmin määrittämättömiä kohtia Välskärin kertomusten toiseksi viimeisestä tai viimeisestä jaksosta julkaistiin jatkokertomuksena Nerikes Allehandassa ja eräässä kalmarilaisessa lehdessä Helsingfors Tidningarista kopioituina (Albert Bonnier–Topelius 11.12.1866 editiossa Brev, ZTS XX:1). Bonnier toteaa Yhdysvalloissa Illinoissa ilmestyneen Gamla och Nya Hemlandet -viikkolehden aloitteesta julkaistusta Välskärin kertomusten jälkipainoksesta: »Valitettavasti meillä tuskin lienee keinoja estää hanke – ainoa olisi ’vastalause hanketta vastaan’ sikäli kuin sillä voisi olla tehoa ja vaikutusta. Jos haluat lähettää minulle sellaisen, toimitan sen edelleen – jos koet vaivan turhaksi, annetaan olla» (kirjeessä Topeliukselle 26.3.1881). Useita runoja ja kymmenen lukua kirjasta Boken om Vårt Land painettiin vuonna 1886 luvattomasti Helsingissä lukukirjaa varten, ks. alaluku »Maamme kirja ja Svenska Folkskolans Vänner» edition Naturens Bok och Boken om Vårt Land johdannossa, toim. Magnus Nylund apunaan Håkan Andersson, Pia Forssell ja Henrik Knif, ZTS XVII, painetun edition s. XLIII f.
- 14Kokoelmien Ljungblommor I–III (1845, 1850, 1854) kaikkiaan 152 runosta 87 oli julkaistu ensimmäiseksi Helsingfors Tidningarissa. Topeliuksen lähin esikuva siinä oli Runeberg, josta tuli Helsingfors Morgonbladin toimittaja vuonna 1832 ja joka julkaisi lehdessä suuren osan toisen kokoelmansa Dikter (1833) sisällöstä ennen kokoelman ilmestymistä.
- 15Topeliuksen ja hänen aikalaistensa ’novellin’ ja ’följetongin’ käsitteille antamista merkityksistä, ks. alaluku »Novellit» edition Noveller, ZTS IV johdannossa, painetun edition s. XVIII ff. Vrt. myös kustantaja Bonnierin ja Topeliuksen kirjeenvaihto kesällä 1873, jäljempänä.
- 16Clas Zilliacus, »Till Löjtnant Leopold i Grusien. Tidningen som öppet brev» 1985, s. 130.
- 17Ks. alaluku »Lukijakunta» edition Noveller, ZTS IV johdannossa, painetun edition s. XVI ff.
- 18Kun koko conturteckningar-sarjasta tai sen osista puhutaan, käytetään muotoa ääriviivapiirrokset; yksittäisistä osista puhuttaessa muotoa Conturteckningar.
- 19Zilliacus, »Till Löjtnant Leopold i Grusien. Tidningen som öppet brev» 1985, s. 130, Vasenius III, s. 35. Valfrid Vaseniuksen laaja elämäkerta Zacharias Topelius. Hans lif och skaldegärning I–VI ilmestyi vuosina 1912–1930. Siihen viitataan kirjailijan nimellä ja osan numerolla.
- 20Ks. myös alaluku »Conturteckningar – Ääriviivapiirroksia» edition Noveller, ZTS IV johdannossa, painetun laitoksen s. XXI ff., ja Pia Forssell, »Ramberättelser och samband i Topelius prosa» 2019, s. 152–156.
- 21»Conturteckningar» I–IV, 22.–26.1., 9.–16.2., 16.–23.3. ja 11.–14.5.1842.
- 22Herätyksen sosiaalisista seurauksista perheelle ja paikallisyhteisölle, ks. Sofia Topeliuksen kirjeet pojalleen lokakuussa 1842–1845 editiossa Brev. Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna, toim. Eliel Kilpelä apunaan Mats Dahlberg, ZTS XX:2.
- 23»Nya Contur-teckningar» 5.4.1843.
- 24Vrt. päiväkirjamerkintä heinäkuulta 1840 ja matkakuvaus sarjassa »Nya Contur-teckningar» vuodelta 1843; päiväkirja: »men vattenandarna skrattade åt oss med plaskande röster, och länge ljöd deras dånande löje genom skogarnes dunkel lik en aflägsen åska i wåra öron. Obs. – oförvägenhet i hög grad – en pojke klättrar längs klipporna ned på sidan om fallet – lägger sig ungef. vid dess midt ned på en sten och dricker – troligen för att bli sedd och beundrad af oss – det var väl en vanlig sak för pojken men ej för oss.» »Nya Contur-teckningar»: »Men traktens oförvägna piltar, för hvilka vanan betagit det herrliga både dess fasa och dess skönhet, klättra ut på klipporna, huka sig ned och dricka ur fallet. Och vattenandarna skratta åt dem med plaskande röster och länge ljuder deras dånande löje genom skogarnes dunkel, lik en aflägsen åska, i vandrarens öron.» Topelius, Dagböcker, ZTS XX, 7.7.1840 (painetun edition s. 1006 f.) ja »Nya Contur-teckningar» 8.4.1843.
- 25»Nya Contur-teckningar III» 23.12.1843.
- 26Ks. luku »Historialliset aiheet» edition Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, ZTS V johdannossa, painetun laitoksen s. XXXI f.
- 27Ekelund, Finlands svenska litteratur 2 1969, s. 193 ja 196 ja Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 324. Sekä Ekelundin että Wreden esittelyt Topeliuksen tuotannosta on suomennettu ja julkaistu teoksissa Suomen kirjallisuus III 1964 ja Suomen kirjallisuushistoria 1 1999.
- 28Klinge, Idyll och hot. Zacharias Topelius – hans politik och idéer 2000, s. 171.
- 29Paavolainen, »Genre, samhälle, metateater – reflektioner över Topelius dramatik» 2019, s. 190 ff.
- 30Warburg, Illustrerad svensk litteraturhistoria IV:1 1915, s. 470 ja Sylwan, Svenska litteraturens historia II 1919, s. 511. – Sylwan jatkaa historiallisista kertomuksista, että ne »ovat ennen kaikkea erinomaista luettavaa nuorisolle, mitä arvokkain lahja Ruotsille vähintään siinä missä Suomellekin».
- 31Holmqvist, »Runeberg och romantiken i Finland» 1989, s. 136.
- 32Vasenius III, s. 347–351.
- 33Franzén, »Ljuset och vattnet, eller geniets ursprung», Samlade dikter. Första bandet 1867–1868, s. 266.
- 34»Den första blodsdroppen» ja Carola Herbertsin kommentti editiossa Övrig lyrik, ZTS III.
- 35»När hösten kommer» 30.8.1854.
- 36»När Julen kommer» 23.12.1854.
- 37Ruotsalaislehtien lausuntoja on Paul Nybergin kirjassa Zachris Topelius 1949, s. 264 f., mm. »Topelius [...] veti muutoin sangen huomattavat kirjailijanlahjansa lokaan vastenmielisellä imartelulla ja lähestulkoon jumaloimalla keisarillista itsevaltiasta».
- 38Zilliacus, »Johdanto», Ljungblommor, ZTS I, painetun edition s. XXXIV.
- 39Esim. 17. tammikuuta 1837: »Auringon laskiessa luin ääneen monsieur Tardifista, joka sanoi aina mieux vaut tard que jamais ja che va piano va sano ja saapui aina ¼ tuntia myöhässä.» Monsieur Tardif on Eugène Scriben komedian nimihenkilö. Paljon myöhemmin, kesällä 1872, Topeliuksen perhe luki ääneen Välskärin kertomuksia – ja löysi paljon painovirheitä (Topelius–Bonnier 6.10.1872, Brev, ZTS XX:1).
- 40Esim. »Monsieur Tardiff sinun pitää karkottaa kokonaan tai muuten hän tuottaa sinulle suurta harmia. No nyt sinusta varmaan tuntuu että Äiti on saarnannut jo pitkään...» ja: »ennen kaikkea näytä Tardiffille ovea». (Sofia Topelius–Topelius 1.1.1842 ja 30.4.1843 editiossa Brev, ZTS XX:2).
- 41Topelius−Emilie Lindqvist 7.−8.5.1843.
- 42Ennen vuotta 1847 riitti, että oikovedos jätettiin sensorille edellisenä iltana eli 18 tuntia ennen kuin lehti ilmestyi seuraavana päivänä keskipäivällä (Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 75). Vuodesta 1847 sensuuri vaati, että ote lehden numeron korjatusta oikovedosta vietiin sensorille vuorokausi ennen julkaisua (Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 171).
- 43Esimerkkinä tästä mainittakoon Topeliuksen kysymys sensori J. M. af Tengströmin päiväämättömästä lappusesta, jonka mukaan jatkokertomuksen merkityn kohdan saa julkaista, mikä osoittaa, ettei Tengström ollut lukenut koko kyseistä novellia (ks. kommentti tekstiin »Vargen», Noveller, ZTS IV, painetun edition s. 313).
- 44Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 240.
- 45Topelius–Emilie Lindqvist 7.2.1845. Topelius ei lakannut tupakoimasta mentyään naimisiin. Myöhäisessä valokuvassa hän istuu Koivuniemessä kirjoituspöydän ääressä savuke kädessään.
- 46Jyrki Nummi, »Finlands mö och landskapet» 2019, s. 103 f. Nummi korostaa, että roolit »tähän näytelmään laativat koulutetun kaupunkilaisen keskiluokan ja älymystön edustajat, jotka kokivat tehtäväkseen puhua kansan äänellä ja toimia välittäjinä ja puhemiehinä valtion ja kansan välillä».
- 47Yhteenvetona Suomen kansaa kuvataan kaiken kaikkiaan jumalaapelkääväksi, työteliääksi, sitkeäksi, karaistuneeksi ja vahvaksi, kärsivälliseksi, uhrautuvaiseksi, elinvoimaiseksi, urheaksi ja sotaisaksi, uskolliseksi, kaukonäköiseksi ja verkkaiseksi, vapautta rakastavaksi, tiedonjanoiseksi ja tietoa rakastavaksi (luvusta »Om Finlands folk», Boken om Vårt Land, ZTS XVII, painetun edition s. 254). Maamme kirjaa lukivat monet koululaisten sukupolvet, ja se kuuluu osittain edelleenkin elävään yhteiseen kulttuuriperintöön.
- 48Molemmat toisessa Sagor-kokoelmassa vuodelta 1852. Sadut julkaistiin sittemmin kokoelman Läsning för barn osissa 3 (1867) ja 4 (1871).
- 49Päämäärä piilee kuvateoksessa taustalla ja näkyy erityisen selvästi kirjan Boken om Vårt Land, ZTS XVII, luvuissa »Om Finlands folk», »Om vårt lands grundlagar» ja »Om samhället och styrelsen», painetun edition s. 253 ff., 470 ff. ja 475 ff.
- 50Gunnar Castrén, »Finlands folk i Topelius’ verk» 1918, s. 354 ff.
- 51Vrt. novellin »Linnaisten kartanon viheriä kamari» alku.
- 52Kavallus novellissa »En spritterny Händelse» (Ennenkuulumaton tapaus, 1846), keinottelua novellissa »Hvita frun i Hälla» (1866), mm. velkaantumista novelleissa »Maskeraden» (1844) ja »Kalkylerna» (1848), virka-aseman väärinkäyttöä oman edun tavoittelemiseksi (Topelius ei käytä niin juridista ilmausta) novelleissa »Uppbördsskrifvaren» (1846) ja »En af de Sju» (1848), uhkapeliä novelleissa »Vedergällningens Dag» (1846) ja »Guldspöket» (1857). Taloudelliset väärinkäytökset sota-aikana esiintyvät teemana novelleissa »En Natt och en Morgon» (1843), »Salig Fänrikens Tofflor», »Guldspöket», Välskärin kertomukset ja »Kungens Handske» (1863). Perintöä tai muita taloudellisia odotuksia käsitellään novelleissa »Slottet Treffen i Illyrien» (1844), »En dags vexlingar» (1845), »Lyckans Jagt» ja »Salig Fänrikens Tofflor» (molemmat 1847), »Gamla Baron på Rautakylä» (1849), »Guldspöket»/»Det gyllene spöket» (1857/1880) ja »Pastorsvalet i Aulango» (1867). Myös Jukka Sariola, joka on analysoinut varhaista kauhuromantiikkaa Suomen kirjallisuudessa, kiinnittää huomiota perintöteemaan (Salonkien aaveet 2007, s. 112).
- 53Yläluokan rikollisuutta edustaa uhkapelissä huijaava ruhtinas novellissa »Vedergällningens dag» ja niin ikään väärin pelaava aatelismies novellissa »Linnaisten kartanon viheriä kamari», jopa kreivin arvo on väärennetty.
- 54Sebastian Köhler mainitsee, että Topelius (Välskärin kertomuksissa) onnistuu tuomaan yläluokan osaksi kansaa, alinta yhteiskuntaluokkaa, tilattomia, sen sijaan ei (ks. johdanto editioon Fältskärns berättelser, ZTS VII, painetun laitoksen s. XXXVII f.).
- 55Vasenius ei mainitse tarinaa »Kirkko-Kajsa eller följderna af att somna i kyrkan» kuusiosaisessa Topelius-elämäkerrassaan. Novelleja »Drottning Sophia Magdalena» ja myöhempää »Drottning Sofia Magdalenas örhängen» (1869 ja 1881) hän ei ylimalkaan ottanut mukaan kokoelmaan Samlade Skrifter, vaikka siinä julkaistiin kaikki muut Vinterqvällarin novellit. Topelius sen sijaan mainitsee sekä Kirkko-Kajsan että kuningattaren (ei kuitenkaan Kierolan muoria) noin 30 fiktiivisen hahmon joukossa, jotka hän luettelee »Aftonsagassa» hyvästellessään lukijat Helsingfors Tidningarin viimeisessä numerossa (30.11.1866).
- 56Varhainen esimerkki on »Påsk-Äggen» (Pääsiäismunat, 1845), editiossa Noveller, ZTS IV.
- 57Luku »Om Tavasterne», Boken om Vårt Land, ZTS XVII, painetun edition s. 255 ff. Jyrki Nummi osoittaa väitöskirjassaan Jalon kansan parhaat voimat (1993, passim), kuinka Väinö Linna käyttää Topeliuksen tyypillisiä hämäläis- ja karjalaishahmoja sekä romaanissaan Tuntematon sotilas (Okänd soldat 1954 ja 1955) että trilogiassaan Täällä Pohjantähden alla (Här under Polstjärnan 1959–1962).
- 58»Utkast till en biografi öfver torparen Matti Kalevanpojka» 8.10.1859.
- 59»Ungdomsdrömmar», lainaus 21.4.1879; Topelius täsmentää kohtaa kokoelmassa Vinterqvällar 1881: »... tässä on se voima, ja sen nimi on kärsivällisyys». Flemingin sisarukset ovat 1590-luvulla syntyneitä historiallisia henkilöitä ja Lars Hermansson Flemingin, eivät Herman Flemingin lapsia. Klas Fleming ei ollut koskaan eversti vaan loi uraa meriupseerina ja yleni amiraaliksi.
- 60Topeliuksen kuvausta Forsiuksesta voi verrata Sten Lindrothin artikkeliin tästä kirjassa Svenskt biografiskt lexikon.
- 61Topeliuksen historianäkemystä ja sen taustaa käsitellään laajassa luvussa, jonka Matti Klinge on Michelet’hen viitaten otsikoinut »Historia on ylösnousemusta», Idylli ja uhka 2000, s. 156–[174].
- 62Johannes esiintyy välskärin neljännessä (1650-luvulla) ja viidennessä (1680-luvulla) kertomuksessa, Gezelius viidennessä ja Bertel Larsson 14. ja 15. kertomuksessa (1770-luvulla).
- 63Ks. luku »Aftonen före valet», s. 121 f. teoksessa Vinterqvällar I:2 1880. Kierkegaardin näkemykset: ks. Mogens Brøndsted, Nordens litteratur før 1860 1972, s. 362.
- 64Lainaus »Pastorsvalet i Aulango», luku »En själasörjares nederlag och segrar», s. 142 teoksessa Vinterqvällar I:2 1880; »rakasta Jumalaa yli kaiken muun» kehottaa Luuk. 10:27: »Du skall älska din Herra Gud, af allt ditt hjerta, och af all din själ, och af alla dina krafter, och af all din håg, och din nästa som dig sjelf». Ks. myös alaluku »Kristillinen rakkauden imperatiivi» Sebastian Köhlerin johdannossa editioon Planeternas skyddslingar, ZTS IX 2020, painetun laitoksen s. XVIII–XXV.
- 65Luku »Ett barns bomärke», jossa Topelius hyökkää kaiken kaikkiaan sovinnaista uskonnollisuutta vastaan.
- 66»Amalias gåfva. (En Påsknovell)» 26.3.1842.
- 67»Maskeraden» 21.2.1844.
- 68»Den vackra Celias öde. (I fyra taflor)» 17.–20.2.; ensimmäinen lainaus 17.2., toinen 20.2.1847.
- 69Jerker Rosén toteaa runoista: »Kaksi rakkausrunoa, jotka aikalaiset kirjasivat kuninkaan nimiin, on suunnattu suomalaiselle aatelisneidolle Kristina tai Kerstin Flemingille, ja ne kertovat vahvasta sitoutumisesta» (Den svenska historien 4 1967, s. 23).
- 70»Nuoruuden unelmia», lainaus luvusta 12 »Bref från fröken Kjerstin Fleming till hennes moder fru Anna Gyllenbögel, född Horn» 26.4.1879 ja luvusta 16 »Sista kapitlet: om ungdomsdrömmar» 2.5.1879.
- 71»Dubbelmannen» 10.–24.5.1843, lainaus 24.5.1843.
- 72»Uppbördsskrifvaren» 27.6.–18.7.1846, lainaukset 27.6. ja 4.7.1846.
- 73»Drifva neiti» (1860/1882) ja »Mirabeau täti» (1863/1880): kaksinkertainen vuosiluku tarkoittaa, että kumpikin novelli ilmestyi hieman muutettuna kokoelmassa Vinterqvällar. Esimerkkejä Topeliuksen muokkauksista alaluvussa »Esimerkkejä Topeliuksen tekemistä muokkauksista».
- 74Kolme osaa tarinasta »Två Flickors Tankar» julkaistiin HT:ssä 7., 14. ja 18.6., ja toiset kolme 12.11. sekä 10. ja 17.12.1845.
- 75»Två flickors tankar» 12.11.1845.
- 76»Två flickors tankar» 17.12.1845. Snellman oli Kuopion alkeiskoulun rehtori.
- 77Bo Pettersson, »Den drivne banbrytaren. Topelius tre Hertiginnor och den historiska romanens tradition» 2015, s. 96.
- 78»Tant Mirabeau» 16.1.–24.2.1863, lainaus 23.1.1863.
- 79»Tant Mirabeau», lainaus 19.1.1863.
- 80»Tant Mirabeau», luvusta »Min tant och jag», s. 154 teoksessa Vinterqvällar I:2 1880.
- 81Tässä käsitellään novellista »Mirabeau täti» vain muutamia aspekteja. Maija Lehtonen analysoi sitä perusteellisesti teoksessa Historiska och litteraturhistoriska studier 73: »Tant Mirabeau» 1998, s. [157]–181.
- 82»Kalkylerna» 11.11.–16.12.1848, lainaus 11.11.1848.
- 83Topelius on tässäkin asiassa valpas havainnoitsija. Helsinkiläiset asuivat 1800-luvulla yleensä vuokralla. Kruununhaan 94 talosta, joista suurin osa oli rakennettu 1830- ja 1840-luvuilla uuden asemakaavan mukaisesti, joskin pääosin yksikerroksisiksi puutaloiksi, 74 oli verraten tilavia ja viidessä oli peräti 13 ikkunaa rivissä. 53 oli käsityöläisten, kauppiaiden tai vastaavien rakentamia. Nils Erik Wickberg mainitsee esimerkkinä viitisentoista ammattia. »Tämä pikkuporvarillinen aines ei kuitenkaan hallinnut kaupunginosaa; näkyvimmät rakennukset nimittäin vuokrattiin suurelta osin säätyläisille; mikä selittää tilavan rakennustyylin». Vain 21 taloa oli virkamiesten, korkea-arvoisten upseerien tai muiden yläluokkaan luettujen henkilöiden rakennuttamia (Privathus i Kronohagen i Helsingfors under empiretiden 1978, s. 30 ja 32).
- 84»Kalkylerna» 6.12.1848.
- 85»Kalkylerna» 16.12.1848 (molemmat lainaukset).
- 86Sitaatti: käsik., 244.103, s. 12 (Topeliuksen sivunumerointi), [450] (arkiston sivunumerointi).
- 87»I Lustgården» 15.7.1848; sensuurin toimista, ks. Vasenius III, s. 346.
- 88»Höbergning och Politik» 13.9.–7.10.1848; ensimmäinen lainaus 23.9., toinen 7.10.1848.
- 89Näkemyksiä Ranskan presidentinvaalien alla: HT 13. ja 20.12.1848; lainaus: »Hvad de alla fingo till julklapp. (Kirje Amelie H:lta Eva C:lle.)» 27.12.1848. – Cavaignac palaa joululahjana »Tant Mirabeaussa», 18.2.1863.
- 90»Suomen kansalla, sisäänpäinkääntyneinä rauhallisina tarkkailijoina, on niin vähän politiikan tajua, että vaikka maailma romahtaisi sen niskaan, en usko sen huulilta kuuluvan muuta kuin jokapäiväiset sanat ’mitä kuulu?’ ja ’vain niin!’ Ylioppilaista sanotaan muuten, että kaikissa maissa he heittäytyvät ajan ohimenevien tuulten vietäväksi, ja niin se varmaan onkin. Tässä haluan mainita pienen osoituksen suomalaisten flegmaattisuudesta myös tämän liikkuvaisen joukon piirissä. Eräänä iltapäivänä astuin akateemisen lukuyhdistyksen tiloihin. Posti oli juuri saapunut – yksi ensimmäisistä, joka toi uutisia tasavallasta. Journal des Débatsia ja muuta lojui iso kasa yhdellä pöydällä, mutta harvat vakiolukijat eivät olleet vielä saapuneet. Mitä muu joukko sitten teki? Tupruttivat sikareitaan, pelasivat šakkia, lukivat Borgå Tidningiä. Tasavallasta ei piitannut kukaan.» HT 31.3.1848.
- 91Kevytmielisyys ei silti taannut mitään. Jatkokertomus »Häradshöfdingen» (21.11.1846–20.1.1847) joutui useamman kerran sensuurin hampaisiin, ks. kommentti editioon Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, ZTS V, painetun laitoksen s. 406.
- 92Yvonne Leffler, I skräckens lustgård 1991, s. 53 f.
- 93Maija Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 12 f.
- 94»Skattgräfvarne» 10.9.1842. Jukka Sarjala käsittelee novellia »Skattgräfvarne» lyhyesti teoksessa Salonkien aaveet 2007, s. 105.
- 95Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 9; Vasenius V, luku »Det underbaras värld» s. [278]–291; Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 188 f.
- 96»Trollpackorna i Uleåborg. (Påskhistoria)» 11.–15.4.1846, lainaus 11.4.1846. Teosta lainaavat sekä Vasenius, joka kutsuu sitä selvästi muotoilluksi ohjelmajulistukseksi, ja Sarjala, jonka mielestä Topeliuksen tavassa käsitellä tuotannossaan toistuvasti joitakin aiheita on jokin järjestelmällinen piirre. Näitä teemoja ovat Sarjalan mukaan Topeliuksen usko henkimaailmaan ja sen suhde muihin ihmisen tietämyksen ja toiminnan aloihin. Sarjala korostaa Topeliuksen kaksijakoisuutta: toisaalta tämä arvostelee valistuksen rationaalisuutta mutta tuomitsee toisaalta sensaatiohakuisen suhtautumisen yliluonnollisiin ilmiöihin (Vasenius V, s. 288 f. och Sarjala, Salonkien aaveet 2007, s. 146).
- 97»Salig Fänrikens Tofflor», Noveller, ZTS IV, s. 188–223 ja kommentti, painetun edition s. 332–341.
- 98»En Spökhistoria» 11.–28.12.1850, lainaukset 21. ja 28.12.1850.
- 99»En Natt och en Morgon» editiossa Noveller, ZTS IV s. 11–38 ja kommentti, painetun edition s. 287–293, lukijoiden reaktioista, ks. kommentti s. 288 f.
- 100»Toma Hjertan» ilmestyi viisiosaisena Nya Dagligt Allehandassa 9.–13.12.1862.
- 101»Pastorsvalet i Aulango», 34 lukua, lehdessä Åbo Underrättelser 9.2.–4.6.1867.
- 102Virallisesti Helsingfors Dagblad osti kilpailijansa Helsingfors Tidningarin (Topelius–Sofia Topelius 7.12.1866, editiossa Brev, ZTS XX:2 ja Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 379).
- 103Vasenius V:n, s. 183 och Nybergin 1949, s. 381. Vasenius, ibid. mukaan: [Topelius] puolustaa »näkökantaa, johon hän on ankaran sisäisen kamppailun jälkeen päätynyt, elävää protestanttista kristinuskoa – käytännölliseksi hän kutsuu sitä Lisu Halmilla [novellissa »Guldspöket»], ja sellaisena se esiintyy myös Stjernkorsilla» [novellin »Aulangon pastorinvaali» päähenkilöllä]. – Myöhemmän ulkopuolisen lukijan silmin pappi Stjernkors on yhtä fanaattinen luterilainen kuin Välskärin kertomusten Hieronymus on katolinen.
- 104Matti Klinge tarkastelee novellia »Aulangon pastorinvaali» lähtökohtanaan Ranskassa 1840-luvulla käyty kiista, jossa kysymys pauperismista yhdistettiin kirkkoon ja Jeesuksen henkilöön. »Aulangon pastorinvaalissa» edesmenneen kirkkoherran voltairelainen egoismi, joka ajoi sekä hänen perheensä että seurakuntansa turmioon, asetetaan vastakkain nuoren papin sosiaalisen aktiivisuuden ja vahvan uskon kanssa (Idyll och hot 2000, s. 165 f.).
- 105»Pastorsvalet i Aulango», luku »Krig mot afgudar».
- 106»Pastorsvalet i Aulango», luku »Krig mot afgudar».
- 107Naturens Bok, »Om den stora vida verlden», ZTS XVII, painetun edition s. 138. Toinen kohta, jossa Topelius viittaa käsitykseen luonnossa ilmenevästä Jumalasta on Välskärin kertomusten neljännen jakson kuvaus hurskaasta Linnéstä puutarhassaan luvussa »Linné och hans disciplar», painetun edition s. 973 f.
- 108Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 14 ff.
- 109»Herminas Bekännelser», Noveller, ZTS IV, s. 53–66 ja kommentti, painetun edition s. 296–300, lainaus s. 57.
- 110»Hertiginnan af Finland», ZTS V, lainaus luvusta »Den gamla goda tiden», painetun edition s. 73; »Tant Mirabeau» lainaus 6.2.1863.
- 11130.8.1854.
- 112Carl-Göran Ekerwald, [Johdanto], Topelius, Fältskärns berättelser 1985, s. II f.
- 113Kumpikin lainaus luvusta »Valet» teoksessa Vinterqvällar I:2 1880, s. 126 f. tai jatkokertomuksessa 16.5.1867.
- 114Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 198.
- 115Erityisen paljastavia ovat luvut »Borgarfruarna» ja »Riksens fruars bänk» Välskärin kertomusten neljännessätoista kertomuksessa ja novellin »Pastorsvalet i Aulango» luvut, joissa laamannin vaimo Årström/Åkerström pääsee ääneen: »Efter predikan», »Vid ett préférencebord», ja »Konspirationer och rykten» (Årström 1867, Åkerström 1880).
- 116Katolinen kansanjohtaja ja poliitikko Daniel O’Connell (1775–1847) toimi Irlannin katolisten tasa-arvon puolesta ja tuli tunnetuksi puhujana.
- 117Novelleissa »Höbergning och Politik» (1848), »Uppbördsskrifvaren» (1846), »Salig Fänrikens Tofflor» (1847) ja »Tant Mirabeau» (1863).
- 118Nämä ja muut 1800-luvun vaihteessa kirjoitetut romaanit lienevät olleet täysin tuntemattomia Vinterqvällarin lukijoille 1880-luvun alussa, huomauttaa Maija Lehtonen ja lisää, etteivät kritiikki eikä mahdollinen parodia ole voineet tuntua ajankohtaiselta. Topelius käytti tässä samaa argumenttia romaanien vahingollisesta vaikutuksesta nuoriin lukijoihin kuin vuonna 1845 julkaisemassaan artikkelissa »Romanen och Romanvurmen» (Lehtonen, »Tant Mirabeau» 1998, s. 160–164).
- 119Topelius, Självbiografiska anteckningar, 1922, s. 136. Tässä on kyse 1850-luvun alusta. Juoksupojat tulivat tietysti keittiön kautta eivätkä käyttäneet herrasväen sisäänkäyntiä.
- 120Vrt. alaluvut »Julkaisuhistoria» Pia Forssellin ja Sebastian Köhlerin johdannoissa editioihin Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, ZTS V, s. XXXIII–XLIII, Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. LII–LIX, ja Planeternas skyddslingar, ZTS IX, s. XLVII–LIX.
- 121Topelius–Bonnier 18.7.1873, Brev, ZTS XX:1.
- 122Fältskärns berättelserin ensimmäisen jakson ensipainoksen julkaisi helsinkiläinen Öhmanin kustantamo vuonna 1853. Ruotsin ensimmäinen painos ilmestyi Bonnierin romaanikirjastossa Europeiska följetongen, 1854. Seuraavat jaksot kustansi Bonnier.
- 123»Toma hjertan», »Konungens handske» ja »Ungdomsdrömmar» julkaistiin ensimmäiseksi jatkokertomuksina Nya Dagligt Allehandassa vuosina 1862, 1863 ja 1879; »Drottning Sofia Magdalenas örhängen» Svenska Familj-Journalenissa vuonna 1869.
- 124Bonnier–Topelius 10.6.1865; Topeliuksen 26.5.1865 lähettämä kirje ei ole säilynyt. Brev, ZTS XX:1.
- 125Bonnier–Topelius esim. 15.5.1867, 13.12.1867 ja 14.4.1871; Topelius–Bonnier 5.1.1866, 28.1.1867 ja 20.1.1871. Kun Bonnier sanoo hapuilevansa pimeässä (14.4.1871), hän tarkoittaa Topeliuksen koottuja teoksia, joihin novellit on nimenomaisesti luettu mukaan.
- 126Topelius–Bonnier 12.6.1871. Topelius ei käyttänyt julkisesti teoksistaan lajityyppimääritelmää romaani, mutta tässä hän harjoittaa sisäistä markkinointia.
- 127Bonnier–Topelius 17.7.1871 ja 2.4.1873.
- 128Topelius–Bonnier 7.6.1873, Bonnier–Topelius 11.6.1873, Topelius–Bonnier 22.6.1873 (käsikirjoituksineen) ja Bonnier–Topelius 3.7.1873.
- 129Bonnierin näkemykset ja lainaus kirjeestä 3.7.1873; Topeliuksen vastaus 9.7.1873.
- 130Bonnier–Topelius 17.7.1873 (kirje ja sähke); Topelius–Bonnier 18.7.1873 ja 15.9.1873.
- 131Bonnier–Topelius 23.9.1873, 7.2.1874, 3.6.1874, 9.7.1874, 31.3.1875, 26.2.1876, 12.10.1876 ja 11.4.1877.
- 132Topelius–Bonnier 27.12.1873, 8.3.1876, 25.10.1876 ja 31.3.1877. Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto oli 1910-luvulle saakka Suomen ainoa.
- 133Topelius–Bonnier 13.5.1878 ja 8.11.1878; Bonnier–Topelius 21.11.1878 (kesän aikana he keskustelivat pääasiassa Fältskärns berättelserin suunnitellusta kuvitetusta laitoksesta).
- 134Topelius–Bonnier 3.4.1879. Läsning för barnin viides osa ilmestyi vuonna 1880. Topelius luultavasti ajatteli optimistisesti, että sekä lastenkirja että yksi nide novelleja ilmestyisivät jo vuonna 1879, koska hän jatkoi pisteen jälkeen »1880, jos olemme elossa, kolmatta kokoelmaa ’putoavia lehtiä’», eli runokokoelmaa Ljung, joka ilmestyi vasta vuonna 1889.
- 135Topelius–Bonnier 29.6.1879, 31.8.1879, 10.9.1879 ja 16.1.1880.
- 136Ks. mm. Topelius–Bonnier 15.12.1879, Bonnier–Edlund 30.12.1879 ja Bonnier–Topelius 31.12.1879.
- 137Kysymyksiä puivat Bonnier kirjeissään 21.1.1880, 29.1.1880, 5.2.1880, 12.2.1880 sekä 19.2.1880, ja Topelius 31.1.1880, 7.2.1880 (esimerkein säilytettävästä kieliasusta), 15.2.1880, 27.2. ja 28.2.1880.
- 138Bonnier–Topelius 6.9.1879 ja Topelius–Bonnier 10.9.1879 julkaisusta vihkoina; Bonnier–Topelius 12.2., 1.4. ja 30.4.1880 Larssonin kansivinjetistä ja Topeliuksen vastaus 17. ja 25.4.1880.
- 139Bonnier–Topelius 5.8.1880: »Vinterqvällarnen jatkosta olen ajatellut, että 2. osa julkaistaan kaksoisvihkoina (vihkot 5/6 & 7/8) mutta jotta 4:nnen vihkon (joka julkaistiin 15. heinäkuuta) ja ensimmäisen kaksoisvihkon välille ei tulisi liian pitkä tauko, olisi kieltämättä ollut suurenmoista, jos olisin saanut pian seuraavan kertomuksen käsikirjoituksen.»
- 140Topelius–Bonnier 14.5.1880: »Lähetän tässä: [...] oikovedokset Vqv:n arkeista 22, 23, 24. Koska arkista 24 puuttuu kaksi sivua, olen liittänyt lisäyksen sijoitettavaksi sivulle 370. Se voi tuottaa vaivaa taitossa, mutta ei meidän ainakaan pitäisi antaa vähemmän kuin on luvattu.» Bonnier–Topelius 25.5.1880: »En tietenkään kaihtanut pientä vaivaa taittaa Vinterqv. I:n 24. arkki uudelleen, jotta suurenmoinen pieni lisäys pääsee mukaan. Oli oikein mainiota, että näin saimme osan aivan täyteen – ja saanen erityisesti kiittää Sinua tarkkaavaisuudestasi.»
- 141Ensimmäinen vihko: ks. Carola Herbertsin kommentti Bonnierin kirjeeseen 30.4.1880. Kolmas vihko: Bonnier–Topelius 17.6.1880; neljäs vihko: Bonnier–Topelius 5.8.1880. (T. kiittää viidennestä 14.9.1880).
- 142Topelius–Bonnier 8.6.1880 lähetetystä käsikirjoituksesta ja 25.6.1880 T. pyytää lykkäystä sekä kuningatar Fredrikasta kertovaa kirjallisuutta »Tant Mirabeaun» muokkausta varten; Bonnier–Topelius 17.6.1880, jossa kerrotaan tulevista korjauksista ja aikeesta julkaista nide kahtena kaksoisvihkona (5–6 ja 7–8), myös 5.8.1880, jossa on muistutus käsikirjoituksesta. Bonnier–Topelius 28.8.1880 vihkon julkaisemisesta, josta Topelius kiittää 14.9.1880.
- 143Topeliuksen ja Bonnierin kirjeenvaihto kesä- ja marraskuun välillä 1880 käsittää 25 kirjettä, pääasiassa Vinterqvällar-kokoelmasta, vaikka kirjeissä mainitaan myös samaan aikaan käynnissä ollut Läsning för barnin viidennen osan painatus. Bonnier–Topelius 30.11.1880, josta selviää, että Edlundin osapainos on lähetetty nitomattomana (jotta se ehtisi varmasti ajoissa joulumyyntiin) ja 14.12.1880 hyvästä menekistä, sekä Topelius–Bonnier 9.12.1880, jossa Topelius ilmoittaa, että Vinterqvällar-kokoelman vihkot 7 ja 8 ovat saapuneet Helsinkiin, mutta hän ei ole vielä saanut niitä.
- 144Topelius–Bonnier 14.2.1881, jossa luvataan käsikirjoitus, 7.4.1881, 16.5.1881. Bonnier–Topelius 23.2.1881: »Olisi erinomaista jos saisimme ulos koko toisen jakson ennen joulua. Tiedustelisin, voisiko se onnistua? Voitko tuottaa meille käsikirjoituksen – jolloin kirjapaino hoitaa kyllä velvollisuutensa – ja se olisi puhtaasti käytännössä parasta – siitä olen vakuuttunut – sillä joulut ovat nyt ja vastedes kirjojen myynnille parasta aikaa.» Bonnier sai »Hertiginnan af Finlandin» käsikirjoituksen 19. ja 26. toukokuuta (Bonnier–Topelius 28.5.1881).
- 145Bonnier–Topelius 29.4.1881.
- 146Bonnier–Topelius 22.9.1881 (ensimmäinen vihko ilmestynyt, lisää käsikirjoituksia tarvitaan), Topelius–Bonnier 2.10.1881 (vaikeuksia lyhentää tekstiä niin ettei painoarkkien määrä ylity), Bonnier–Topelius 6.10.1881 (ei haittaa, lähetä käsikirjoitus), Topelius–Bonnier 13.10.1881 (ehdottaa yhtä vihkoa kuukaudessa).
- 147Topelius–Bonnier 16.12.1881, 20.1.1882 ja 24.2.1882 (lisää käsikirjoituksia ja oletus viidennen vihkon ilmestymisestä).
- 148Topelius puhuu käsikirjoituksesta tai ilmoittaa lähetetyistä käsikirjoituksista (20.1. lähetetyn ensimmäisen jälkeen): 24.2., 12.5., 27.7., 26.9., 24.10. ja 10.11.1882. Bonnier kiittää 24.1., 1.8., 30.9. (toivoen pikaista toimitusta) ja 21.11.1882.
- 149Myynti: tieto teoksesta Karl Otto Bonnier, Bonniers. En bokhandlarefamilj IV, s. 35 f. Painosten ja Vinterqvällarin palkkion osalta viittaan toisaalta kirjeisiin, toisaalta Carola Herbertsin laatimaan Topeliuksen ja Albert Bonnierin kustantamon välisen kirjeenvaihdon johdantoon sekä siinä mainittuun luetteloon Topeliuksen kustantamolle tekemistä teoksista palkkioineen sekä sopimuksiin.
- 150Topelius–Bonnier 8.1.1896, Bonnier–Topelius 18.1.1896 – jossa kustantaja ilmaisee olevansa iloinen aloitteesta, Topelius–Bonnier 11.3., Bonnier–Topelius 13.5.1896.
- 151Topelius–Bonnier 15. ja 20.10.1896.
- 152Topelius–Bonnier 15.8. ja 14.9.1897, Bonnier–Topelius 24.9.1897.
- 153Oikeastaan neljätoista, sillä Topelius yhdisti vuonna 1856 ilmestyneet jatkokertomukset »Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet» ennen Vinterqvällarin julkaisemista aikomuksenaan antaa sen nimeksi »Sankt Görans saga» (Topelius–Bonnier 2.10.1881). Kirjeenvaihdosta ei selviä, miksi hän päätyi palauttamaan alkuperäisen nimen »Vernas rosor». Vuoden 1871 suunnitelma kirjeessä Topelius–Bonnier 12.6.1871, vuoden 1879 kirjeessä Topelius–Bonnier 4.11.1879.
- 154Sekä »Konungens handske» että »Vernas rosor» sijoittuvat Kustaa III:n Venäjän-sodan aikoihin.
- 155Topelius–Bonnier 10.10.1880 ja »Det gyllene spöket», Vinterqvällar I:2 1880, painoksen s. 387; kirjeen jatkossa Topelius ilmoittaa, että novellia on muokattu paljon ja että se julkaistiin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1860. Sen hän muistaa väärin, vuosi oli 1857, mutta se selittää, miksi Vinterqvällarin osan I:2 sisällysluettelossa alkuperäiseksi julkaisuvuodeksi mainitaan 1860.
- 156»... om något igenkännes af ännu lefvande, dessa må låta diktens gräs (eller ogräs) vexa öfver tufvorna af det förgångna, behålla verklighetens minnen för sig och icke misstyda berättarens goda afsigt ...» (jos elossa olevat tunnistavat jotain, he antakoot runon ruohon (tai rikkaruohon) kasvaa menneisyyden mättäiden päälle ja säilyttäkööt todellisuuden muistot itsellään tulkitsematta väärin kirjailijan hyvää tarkoitusta) – Topelius viittaa tässä kielikuvaan ruohosta, joka kasvaa jonkin päälle, mikä tavallisesti viittaa unohdukseen. SAOB johtaa siis hieman harhaan viitatessaan tähän Topeliuksen tekstikatkelmaan esimerkkinä kielikuvasta sinänsä.
- 157Vest, Zachris Topelius. En biografisk studie 1905, s. 269.
- 158Ks. Topeliuksen artikkeli »Bör en finsk stad gå under?» HT 27.1.1858.
- 159Bonnier–Topelius 14.12.1880.
- 160Topelius–Bonnier 13.5. ja 26.5.1881. Hän pyytää lainata Bonnierin kappaletta teoksesta »Ungdomsdrömmar» Nya Dagligt Allehandasta otettuna leikkeenä, koska häneltä puuttuu lehden viisi numeroa, »jotka sensuurimme takavarikoi vuonna 1879, koska niissä oli nihilistijuttuja».
- 161Topelius–Bonnier 14.2., 13.5. ja 26.5.1881.
- 162Topelius valitteli Bonnierille (14.9.1897) yrityksiä työstää »Edesmenneen Vänrikin Tohveleita»: »turhaa ajanhukkaa! Tohveleistamme tuli meidän ajallemme käyttökelvottomia.»
- 163Yhdeksässä osassa 14.–23.11.1866 ilmestynyt »Hvita frun i Hälla», julkaisusuunnitelma kirjeessä Bonnierille 12.6.1871.
- 164Vrt. viite 52.
- 165Siinä missä »Hvita frun i Hälla» katsoo eteenpäin, Helsingfors Tidningarin viimeisessä numerossa 30. marraskuuta 1866 julkaistussa »Aftonsagassa» katse luodaan ensi alkuun taaksepäin, sillä Topelius kokoaa kuvitteellisten hahmojen kavalkadin välskärin vinttikamariin jättämään jäähyväiset lukijoille. Vrt. Forssell, »Ramberättelser och samband i Topelius prosa» 2019, s. 170 f.
- 166Per Rydén, Domedagar. Svensk litteraturkritik efter 1880, 1987, s. 106.
- 167»Af ’Vinterqvällar af Z. Topelius’», Morgonbladet 27.4.1880.
- 168Bonnier–Topelius 1.7.1880.
- 169»Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius, noveller, sägner och skildringar. Första cykeln. Häftena 1 och 2, innehållande Konungens handske samt början af Gröna kammarn i Linnais gård», Aftonbladet 16.6.1880.
- 170W., »Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius. Första cykeln», Helsingfors Dagblad 8.8.1880.
- 171»Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius, Första cykeln häftet 6», Aftonbladet 9.10.1880.
- 172[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Första cykeln. Noveller. Första delen», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 25.11.1880.
- 173»Julliteratur», Finlands Allmänna Tidning 13.12.1880.
- 174[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Första cykeln. Noveller. Andra delen», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 22.1.1881.
- 175Tendenssikirjallisuuden käsitteen käytöstä 1880-luvulla, ks. David Gedin, Fältets herrar. Framväxten av en modern författarroll. Artonhundraåttitalet 2004, s. 173–192.
- 176J. A. R., »Literatur. Z. Topelius, Vinterqvällar. Första cykeln: Noveller. Tvenne delar», Ny Svensk Tidskrift 1881, s. [256]–258.
- 177W., »Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius», Helsingfors Dagblad 30.5.1881.
- 178[Carl David af Wirsén] C. D. W., »Litteratur. Z. Topelius: Sägner i dimman», Post- och Inrikes Tidningar 18.10.1882.
- 179[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Noveller, sägner och skildringar. Andra cykeln. Fjerde, femte och sjette häftet», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 14.12.1882.
- 180[Eva Brag] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius. Andra cykeln. Noveller, skildringar, sägner. Andra delen», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 22.6.1883.
- 181»Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius. Andra cykeln. Häftet 6, innehållande början af Sägner i dimman», Aftonbladet 29.7.1882.
- 182»Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius. Andra cykeln. Häft. 7 & 8. Sägner i dimman», Morgonbladet 15.12.1882.
- 183[Eliel Vest] E. V–t., »Literatur. Z. Topelius: Vinterkvällar. Tredje cykeln. Häft. 1–3. Ljungars saga», Wasa Nyheter 7.10.1896.
- 184»Bokanmälningar. Nytt arbete af Zackris Topelius», Nya Dagligt Allehanda 29.5.1896.
- 185»Ljungars saga. Historisk berättelse från 1500-talet af Z. Topelius», Vårt Land 22.12.1896.
- 186[Carl David af Wirsén] C. D. W., »Literatur. Z. Topelius: Ljungars saga», Vårt Land 12.2.1897.
- 187Ljungarsin taru ilmestyi Helmi Setälän suomentamana ja Edlundin kustantamon julkaisemana.
- 188A. H. B., »Kotimaan kirjallisuutta. Z. Topelius, Vinterqvällar. Tredje cykeln. Häft. 1–3. Ljungars saga», »– – – –, Ljungarsin taru. Suomensi Helmi Setälä. Vihk. 1–4», Valvoja 1897:7–8, s. 351–353.
- 189Esim. Aftonbladet 23.11.1897, Stockholms Dagblad 23.11.1897 tai Svenska Dagbladet 21.12.1897.
Tekstikriittinen selonteko
Tekijyys
187 Editioon Noveller och kortprosa on koottu ne Topeliuksen kaunokirjalliset proosateokset, joita ei ole julkaistu ZTS:ssä. Edellä todettiin, ettei Topeliuksen Helsingfors Tidningariin toimittajan ominaisuudessa kirjoittamia tekstejä ollut nimetty. Sen vuoksi aineiston, varsinkin artikkelien ja pikku-uutisten tekijyydestä on ollut jonkin verran epävarmuutta. Topeliuksen kaunokirjalliset työt on pääpiirteittäin tunnistettu jo kauan sitten. Silloisten sanomalehtien lukijat olivat selvillä siitä, ettei toimittajien – tai toimituksen – kirjoituksia merkitty millään tavoin, kun taas ulkopuolisten kirjoituksiin oli lisätty sulkeissa maininta »Lähetetty».
188 Topelius piti itse vuosittaista hakemistoa lehden sisällöstä. Hakemistot painettiin jaettavaksi lukijoille ja lisättiin liitteeksi niille, jotka sitoivat vuoden lehdet vuosikerroiksi. Vuosihakemistoissa lähetettyjen kirjoitusten otsikot on merkitty asteriskilla, kun taas käännösten ja muista lehdistä lainattujen tai saksittujen kirjoitusten otsikkojen kohdalla on kaksi asteriskia. Helsingfors Tidningarissa julkaistuja teoksia inventoitaessa on epävarmoissa tapauksissa käytetty vuosihakemiston tietoja. (Topeliuksen elämäkerran kirjoittanut Valfrid Vasenius mainitsee perusteellisessa työssään useimmat teoksista, ja elämäkerran hakemiston ansiosta novelleja koskevat usein varsin niukat tiedot on helppo löytää siitäkin.)
189 Sanomalehden numerossa ja vuosihakemistossa ilmoitetut tiedot poikkeavat toisistaan vain kahdesti, kertomusten »Min Tant och Celadon» (11.1.1843) ja »Mamsell N:s Lilla Svarta» (13.3.1844) kohdalla. Ensiksi mainitussa vanha nainen kuvataan höperönä, joka on lukenut liikaa vanhoja romanttisia rakkausromaaneja. Siksi häneen tekevät vaikutuksen nuoren Celadonin ritarillisuus ja mielenlujuus vastoinkäymisen kohdatessa, kun tämä hukkaa hattunsa ja kalossinsa tuuliseen ja sateiseen syysyöhön flirttaillessaan nuoren tytön kanssa. Kerronta on Topeliukselle poikkeukselliseen tapaan ironisesti etäännytettyä, mutta huonon kirjallisuuden turmiollinen vaikutus on toisaalta yksi hänen vakioteemoistaan. Topelius merkitsi tarinan »Min Tant och Celadon» lehteen lähetetyksi tekstiksi, ehkä varotoimena. Vuosihakemistossa sitä ei sen sijaan ole merkitty asteriskilla, ja se sisältyy editioon Noveller och kortprosa, vaikka Topelius on saattanut kirjoittaa sen yhteistyössä toisen kanssa.
190 Vuotta myöhemmin ainakin yksi lukija reagoi kiivaasti hahmotelmaan »Mamsell N:s Lilla Svarta», joka on niin ikään kirjoitettu ironisesti liioittelevaan tyyliin. Tällä kertaa Topelius ei merkinnyt hahmotelmaa lähetetyksi. Nimimerkki L*** totesi Helsingfors Morgonbladissa, että se oli suunnattoman lattea ja osoitti rahvaanomaista makua. Helsingfors Morgonbladin toimittaja Fabian Collan lisäsi kirjoitukseen alaviitteen, jossa huomautti kirjoittajan tuomitsevan Helsingfors Tidningarin »aivan liian ankarasti». Topelius vastasi arvosteluun viipymättä: »Kun H:fors Tidn. Toim. otti lehteen ystävien kesken hauskana pilana rustatun ja tunnustetusti heikon pikkujutun ’Mamsell N:s lilla svarta’, Toim. piti koko asiaa joka suhteessa merkityksettömänä.» Mutta, Topelius jatkoi terävämpään sävyyn, hän tajuaa sen herättäneen »halpamaisia mielikuvia ... niissä joiden mielessä sellaisia oli ennestään». Sitten hän myöntää olleensa harkitsematon ja pyytää anteeksi.1»Mamsell N:s Lilla Svarta» Helsingfors Tidningarissa 13.3.1844, yleisönosastokirjoitus Helsingfors Morgonbladissa 21.3.1844 ja Topeliuksen vastaus Helsingfors Tidningarissa 23.3.1844. – Kielteistä palautetta ei koskaan lähetetty jutun julkaisseeseen vaan kilpailevaan lehteen. »Mamsell N:s Lilla Svarta» on kevyesti absurdi tarina mamsellin ja hänen ikivanhan perityn silkkitakkinsa vaiheista. Topeliuksen luonnehdinta hauskana pilana ystävien kesken rustatusta (kiireesti ja huolimattomasti kirjoitetusta) tarinasta viittaa siihen, että teksti on laadittu ryhmätyönä. Samoin sananvalinnat, jotka monin paikoin poikkeavat Topeliuksen kielenkäytöstä, vieläpä suuremmassa määrin kuin novellissa »Min Tant och Celadon». Lehden vuoden 1844 vuosihakemistoon Topelius on merkinnyt jutun »Mamsell N:s Lilla Svarta» lähetetyksi. Tästä luonnostelmasta kirjoitettujen lehtijuttujen ja Topeliuksen oman hakemistomerkinnän nojalla »Mamsell N:s Lilla Svarta» on jätetty pois editiosta.
191 Topelius kirjoitti novellin »En dags vexlingar» kalenteriin nimeltä Necken. Poetisk kalender för 1846 (painettu 1845), jonka toimitti Fredrik Berndtson. Kirjoittajia oli kymmenkunta, ja heidän kirjoituksensa on merkitty sisällysluetteloon alkukirjaimin tai vastaavalla tavoin. Topelius kirjoitti Neckenin sekä tähän että muihin vuosikertoihin myös runoja nimimerkillä Zt, jota hän käytti niin ikään novellissa »En dags vexlingar». Tässä ja muissa alun perin Helsingfors Tidningariin kirjoitetuissa teoksissa tekijyydestä ei ole epävarmuutta. – Niissä jatkokertomuksissa tai lyhemmissä teoksissa, joita julkaistiin 1860-luvulla ja myöhemmin muissa lehdissä ja julkaisuissa, kirjailijan nimi julkaistiin kokonaisuudessaan tai sitten, kuten Åbo Underrättelserissä vuonna 1867 julkaistussa jatkokertomuksessa »Pastorsvalet i Aulango», käytettiin tunnistettavaa nimimerkkiä Z. T.
Perustekstit ja kollaatiokappaleet
Noveller och kortprosa
192 Helsingfors Tidningarissa ja Åbo Underrättelserissä (»Pastorsvalet i Aulango») julkaistuihin proosakirjoituksiin perustuvat lukutekstit on etabloitu niiden kappaleiden perusteella, jotka on digitalisoitu ja tuotu saataville Kansalliskirjaston digitaalisissa kokoelmissa. Tukholmalaisessa Nya Dagligt Allehanda -lehdessä julkaistujen novellien »Toma Hjertan», »Kungens Handske» ja »Ungdomsdrömmar» perustekstit pohjautuvat lehden niihin kappaleisiin, jotka on kopioitu Kungliga biblioteketin digitaaliseen Svenska dagstidningar -palveluun. Kuusi teosta on ilmestynyt erilaisissa julkaisuissa. Konstnärsklubbens Jul -julkaisussa ilmestyneestä novellista »Jupiters kycklingar» on käytetty Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvaa kappaletta. Novelli »Julen i kedjor» ilmestyi julkaisussa Julrosor, ja perustekstinä on käytetty SLS:n kirjaston Topelius-kokoelmaan kuuluvaa kappaletta (signum Top3 foliant/F 12604 Julrosor). Svenska Familj-Journalen -perhelehdessä julkaistun novellin »Drottning Sofia Magdalenas örhängen» perustekstikappale on ladattu Projekt Runebergin ylläpitämältä verkkosivustolta runeberg.org. Samalta sivustolta on peräisin myös Typografiskt Minnesblad 1642–1892 -julkaisussa ilmestyneen novellin »Ordet» perusteksti. »Känslor utan namn» ilmestyi julkaisussa Literärt album, ja sen perustekstinä on SLS:n kirjaston Topelius-kokoelmassa säilytetty kappale (signum Top3/ F7848 Literärt). »Den fullkomliga kärleken» ilmestyi julkaisussa Rättvisa åt djuren, ja sen perustekstinä on käytetty Kansalliskirjaston kokoelmiin kuuluvaa kappaletta.
193 Perusteksteille on suoritettu kahdesti silmämääräinen ja manuaalinen kollaatio verraten perustekstikappaleisiin.
Vinterqvällar
194 Tämä editio perustuu Vinterqvällar-kokoelman ensipainoksiin (1880–1897). Ensimmäisen jakson ensimmäisen osan perustekstinä (I:12Jatkossa jakso ilmoitetaan roomalaisella ja osa arabialaisella numerolla.) on käytetty Albert Bonniers förlagin Tukholmassa vuonna 1880 julkaisemaa kappaletta. Kappale sisältyy SLS:n kirjaston Topelius-kokoelmaan tunnuksella Top2/A 7057. Perustekstikappaleen kollaatiokaava on 8:o: 1–248. Osan I:2 perustekstinä on käytetty Pia Forssellin omistamaa kappaletta. Kirjan on julkaissut Albert Bonniers förlag Tukholmassa vuonna 1880, ja sen kollaatiokaava on 8:o: 1–258. Osan II:1 perustekstinä on SLS:n kirjaston Topelius-kokoelmaan kuuluva kappale, jonka tunnus on Top2/F 7059. Kappaleen on julkaissut G. W. Edlunds förlag Helsingissä vuonna 1881, ja se on painettu Albert Bonnierin kirjapainossa Tukholmassa. Perustekstikappaleen kollaatiokaava on 8:o: 1–308. Osan II:2 perustekstinä käytetyn kappaleen on niin ikään kustantanut G. W. Edlunds förlag Helsingissä, ja se on painettu Albert Bonnierin kirjapainossa vuonna 1882. Kirja kuuluu Arne Jörgensenin kokoelmaan, ja sen tunnus on Jörg./M 36351/S SLS:n kirjastossa. Perustekstikappaleen kollaatiokaava on 8:o: 1–178 188(-188). Viimeisen vihkon erilainen ulkoasu johtuu siitä, että sen viimeiselle lehdelle lisättyä kahdella esimerkkikuvalla koristettua mainosta Fältskärns berättelserin ensimmäisestä kuvapainoksesta ei otettu mukaan perustekstikappaleeseen. Toisessa kollaatiokappaleessa lehti on sen sijaan mukana. Kolmannen jakson molemmat osat on sidottu yhteiseksi niteeksi. Osat julkaisi G. W. Edlunds förlag Helsingissä vuosina 1896 ja 1897, ja ne on painettu Albert Bonnierin kirjapainossa. Kappale sisältyy SLS:n kirjaston Arne Jörgensenin kokoelmaan ja sillä on kaksi tunnusta, Jörg./M 36353/S ja Jörg./M 36354/S. Ensimmäisen osan, osan III:1, kollaatiokaava on 8:o: 1–198 ja osan III:2 kollaatiokaava 8:o: 1–118 124. Osassa III:2 sivujen 94 ja 95 väliin jäävällä tyhjällä lehdellä ei ole sivunumeroa.
195 Perustekstikappaleet I:1 ja II:1 koostuvat yhteen sidotuista vihkoista, ja vihkojen kannet on säilytetty.
196 Perusteksteille on suoritettu kahdesti silmämääräinen ja manuaalinen kollaatio. Osan I:1 ensimmäisessä kollaatiossa kollaatiokappaleena on käytetty Pia Forssellin omistamaa ja toisessa Åbo Akademin kirjastolle kuuluvaa kappaletta (tunnus B54/2590). Osan I:2 ensimmäisessä kollaatiossa on käytetty SLS:n kirjaston Arne Jörgensenin kokoelmaan kuuluvaa kappaletta (tunnus Jörg./M 36352/S), ja toisessa SLS:n kirjaston Topelius-kokoelmaan kuuluvaa kappaletta (tunnus Top2/F 7058). Osan II:1 ensimmäisessä kollaatiossa kollaatiokappaleena on ollut SLS:n kirjaston Arne Jörgensenin kokoelmaan kuuluva kappale (tunnus Jörg./M 23570/S) ja toisessa Åbo Akademin kirjastolle kuuluva kappale (tunnus B54/2591). Osan II:2 ensimmäisessä kollaatiossa käytettiin yksityisomistuksessa olevaa ja toisessa Åbo Akademin kirjastolle kuuluvaa kappaletta (tunnus B54/2591). Osan III:1 ensimmäinen kollaatiokappale kuuluu SLS:n kirjaston Topelius-kokoelmaan (tunnus Top2/F 7062), ja toinen kappale Åbo Akademin kirjastolle (tunnus B54/2592). Osan III:2 ensimmäisessä kollaatiossa on niin ikään käytetty SLS:n kirjaston Topelius-kokoelmaan kuuluvaa kappaletta (tunnus Top2/F 7063) ja toisessa Åbo Akademin kirjastolle kuuluvaa kappaletta (tunnus B54/2592).
197 Painoasuissa ei ole havaittu vaihtelua.
Tekstin etablointi
Noveller och kortprosa
198 Lukutekstiin on korjattu ilmeiset ladonta- ja painovirheet ja tekstiä on yhdenmukaistettu jonkin verran. Edition tekstit on etabloitu ja yhdenmukaistettu erillään toisistaan.
199 Kaikki Helsingfors Tidningarissa julkaistut kirjalliset proosatekstit on ladottu fraktuuralla. Tässä editiossa kirjasintyyppi on vaihdettu antiikvaksi. Näin fraktuuran kirjain ß on korvattu kirjainyhdistelmällä ss. Fraktuuralla painetuissa teksteissä sekä w että v on painettu yhdenmukaisesti w:ksi. Edition lukuteksteissä w on muutettu johdonmukaisesti v:ksi lukuun ottamatta eräitä etunimiä, joissa w on katsottu aiheelliseksi säilyttää kirjoitusasussa. Harvennettu teksti ja antiikvalla ladotut sanat on korvattu kursiivilla.
200 Typografiset lainausmerkit esitetään kulmalainausmerkkeinä (»). Lainaus- ja välimerkkien keskinäinen järjestys on tarvittaessa yhdenmukaistettu nykykäytännön mukaiseksi. Tämä koskee esimerkiksi virkkeen päättävien lainausmerkkien tai johtolauseiden ja katkaistujen sitaattien yhteydessä käytettyjen lainausmerkkien sijoittelua. Puuttuvat lainausmerkit, esimerkiksi johtolauseen katkaistessa repliikin, on lisätty. Lainausmerkit on poistettu kappalesitaattien alusta ja lopusta. Sitaattien sisällä käytetyissä lainausmerkeissä on sovellettu nykykäytäntöä. Näin perustekstien kaksinkertaiset lainausmerkit on tällaisissa tapauksissa vaihdettu yksinkertaisiin.
201 Tuhatta ja sitä suurempia määriä ilmaisevat luvut on yhdenmukaistettu muotoon 1 000 muotojen 1,000 tai 1000 sijaan. Etupäässä ranskalaisissa sanoissa käytettyjä diakriittisiä merkkejä ei ole korjattu, ja siksi ne eivät välttämättä vastaa nykynormien mukaista oikeinkirjoitusta. Tekstissä käytetään pisteitä kuvaamassa taukoa tai keskeytystä. Perusteksteissä pisteiden määrä voi vaihdella. Jos taukomerkinnöissä on enemmän kuin kolme pistettä, pisteiden tarkka määrä on säilytetty. Muuten pisteiden määrä on yhdenmukaistettu kolmeksi (...).
202 Julkaisijan muutokset ja yhdenmukaistukset näkyvät harmaalla merkittynä, kun näkymävaihtoehto »Muutokset» on valittuna.
203 Osa yhdenmukaistuksista on tehty ilman erillistä merkintää. Kaksi esimerkkiä: Ylösalaisin kääntyneet kirjaimet tai kuluneista kirjasimista johtuvat painovirheet, kuten a:lta näyttävä epäselvästi painettu å, on korjattu tämän periaatteen mukaisesti.
204 Sanojen kirjoitusasuissa, sanamuodoissa ja taivutuspäätteissä saattaa esiintyä epäjohdonmukaisuutta jopa saman tekstin sisällä. Etenkin pitkissä jatkokertomuksissa muodot voivat vaihdella paljonkin. Alkuperäistekstien sanamuodot on säilytetty.
Vinterqvällar
205 Lukutekstiin on korjattu ilmeiset ladonta- ja painovirheet. Selvät välimerkkivirheet on niin ikään korjattu. Oikeinkirjoitukseen on tehty vain vähän muutoksia, ja ne rajoittuvat yksittäisiin erisnimiin. Epäjohdonmukaisesti kirjoitetut henkilön- ja paikannimet on yhdenmukaistettu siten, että ne vastaavat kussakin novellissa vakiintunutta kirjoitusasua. Kaksi esimerkkiä: novellissa »Konungens handske» (I:1) muoto Hastfehr esiintyy kolmesti, samalla kun se on kirjoitettu 24 kertaa muodossa Hastfer. Tämän perusteella kirjoitusasu on muutettu joka kohdassa muotoon Hastfer. Samaan ratkaisuun on päädytty nimen Levenhaupt/Lewenhaupt kirjoitusasussa novellissa »Hertiginnan af Finland» (II:1). Muoto Levenhaupt esiintyy kuusi kertaa ja Lewenhaupt kolme, minkä johdosta kirjoitusasu on kaikkialla yhdenmukaistettu muotoon Levenhaupt, vaikka muotoa voikin nykyään pitää harvinaisempana, ja nykylukijoista se saattaa tuntua oudolta.
206 Typografiset lainausmerkit esitetään kulmalainausmerkkeinä (»). Lainaus- ja välimerkkien keskinäinen järjestys on tarvittaessa yhdenmukaistettu nykykäytännön mukaiseksi. Tämä koskee esimerkiksi virkkeen päättävien lainausmerkkien tai johtolauseiden ja katkaistujen sitaattien yhteydessä käytettyjen lainausmerkkien sijoittelua. Puuttuvat lainausmerkit, esimerkiksi johtolauseen katkaistessa repliikin, on lisätty. Lainausmerkit on poistettu kappalesitaattien alusta ja lopusta. Sitaattien sisällä käytetyissä lainausmerkeissä on sovellettu nykykäytäntöä. Näin perustekstien kaksinkertaiset lainausmerkit on tällaisissa tapauksissa vaihdettu yksinkertaisiin.
207 Tuhatta ja sitä suurempia määriä ilmaisevat luvut on yhdenmukaistettu muotoon 1 000 muotojen 1,000 tai 1000 sijaan. Etupäässä ranskalaisissa sanoissa käytettyjä diakriittisiä merkkejä ei ole korjattu, ja siksi ne eivät välttämättä vastaa nykynormien mukaista oikeinkirjoitusta. Tekstissä käytetään pisteitä kuvaamassa taukoa tai keskeytystä. Perusteksteissä pisteiden määrä voi vaihdella. Jos taukomerkinnöissä on enemmän kuin kolme pistettä, pisteiden tarkka määrä on säilytetty. Muuten pisteiden määrä on yhdenmukaistettu kolmeksi (...).
208 Julkaisijan muutokset ja yhdenmukaistukset näkyvät harmaalla merkittynä, kun näkymävaihtoehto »Muutokset» on valittuna.
209 Yhdenmukaistuksia on myös tehty ilman erillistä mainintaa. Esimerkiksi perustekstien sisennykset otsikon tai uuden alaluvun jälkeen on poistettu.
210 Sanojen kirjoitusasuissa, sanamuodoissa ja taivutuspäätteissä saattaa esiintyä epäjohdonmukaisuutta jopa saman tekstin sisällä. Alkuperäistekstien sanamuodot on säilytetty.
Kommenteissa sovellettuja periaatteita
211 Edition kommenteissa sovelletaan pidättyväistä linjaa, niin että pistekommentteihin on kirjattu ainoastaan sanojen selityksiä ja vieraskielisten kohtien käännöksiä. Sanojen selitykset koskevat sellaisia sanoja, joita ei mainita Svensk ordbokissa (SO) tai joiden merkitys poikkeaa sanakirjan kuvauksista. Lisäksi selitetään sanat, jotka on luokiteltu SO:ssa »vanhahtaviksi» tai »hieman vanhahtaviksi». Lisäksi kaikista teoksista on laadittu yleisluontoinen kommentti, jossa kerrotaan teoksen julkaisuhistoriasta Topeliuksen elinaikana. Siinä kerrotaan, missä sanoma- tai aikakauslehdessä teksti julkaistiin ensimmäisen kerran. Sen lisäksi ilmoitetaan julkaisuaika tai -jakso ja osien määrä sekä mainitaan, julkaistiinko teoksesta jokin versio myöhemmin novellikokoelmassa Vinterqvällar.
Esimerkkejä Topeliuksen tekemistä muokkauksista
212 Seuraavassa luodaan katsaus erityyppisiin muokkauksiin, joita Topelius teki novelleihin ennen kuin ne julkaistiin kokoelmassa Vinterqvällar, ja muokkauksia havainnollistetaan esimerkeillä. Luettelo on laadittu eri osien mukaisessa järjestyksessä. Esimerkeissä mainitaan ensin jatkokertomuksen sanamuoto ja nuolen (→) jälkeen Vinterqvällarin sanamuoto. Esimerkit on erotettu puolipistein. Ks. myös Sebastian Köhlerin laatimat yhteenvedot »Topeliuksen kaunokirjallisten proosateosten ensipainosten sanamäärät 1842–1892» ja »Jatkokertomusten (ZTS IV, V & VI) ja Vinterqvällar-kokoelmassa painettujen teosten (ZTS VIII) sanamäärien vertailu».
Vinterqvällar I:1, 1880
213 Osan aloittaa uutena kirjoitettu esipuhe, jossa muunnellaan vastikään löytyneiden käsikirjoitusten teemaa, ja tällä kertaa asialla olivat siivoavat tontut. Bonnier halusi poistaa suomenkielisen tunnuslauseen Ruotsissa julkaistusta painoksesta, jolloin Topelius poisti sen kokonaan ja sen mukana osan esipuheesta.3Bonnier–Topelius 16.1.1880, Topelius–Bonnier 31.1.1880. Esipuhe lienee näyttänyt jo syntyessään vanhahtavalta, mutta Bonnierin mielestä se oli sekä humoristinen että mukava, joskin liioitellun vaatimaton ja lyhentämisen tarpeessa.
214 »Konungens handske»: Nimi oli aiemmin »Kungens Handske». Vinterqvällarin vuoden 1880 painokseen tehdyt muutokset ovat vähäisiä, Topelius on esimerkiksi ottanut huomioon muuttuneen aikakauden ja korjannut ilmauksia ja sanamuotoja oikeellisemmiksi. »För fyra och sjuttio år tillbaka» → »Vid slutet af förra seklet»; »– Gå och lägg dig! – sade prinsen, hvilken ej kunde låta bli att skratta» → »– Gå, lägg dig! – sade prinsen, hvilken ej kunde afhålla sig från att skratta»; läkarn → läkaren; denna → denne; bleka → bleke; droppa → droppe; [Lennart Croneld kuolinvuoteellaan:] »– Ers majestät har lofvat, att när jag framvisar denna handske ... skall ingen möjlig bön afslås ... fortfor ynglingen» → »– Denna handske ... ingen möjlig bön afslås, – fortfor ynglingen med slocknande röst».
215 Jatkokertomuksessa on kuusitoista lukua, ja viimeisen lopussa kerrotaan parissa luvussa Lennart Croneldin kuoleman herättämistä reaktioista. Vinterqvällarista nämä kappaleet on poistettu, ja Topelius korvasi ne uudella epilogin kaltaisella loppuluvulla, jonka otsikko on »Efteråt». Jatkokertomuksen tavoin hän vertaa Lennart Croneldia Wilhelm von Schweriniin: »Långt var det lif dock han lefva fått, / Om lif är bragd.» (runo kuuluu kokoelmaan Fänrik Ståls sägner II, 1860). Sen jälkeen Topelius selvittää Vinterqvällarin versiossa 1880 seikkaperäisesti, ettei elämän arvo perustu sen pituuteen sinänsä vaan sen sisältöön ja ihanteisiin. Sen jälkeen henkiin jääneiden henkilöiden kohtalot kerrataan yhteenvetona, joka tukee Topeliuksen näkemystä. Lopuksi Betta Sivert välittää Croneldin isänmaallisuuden uudelle sukupolvelle.
216 »Gröna kammarn i Linnais gård»: Nimeen on tehty huomaamaton muutos muodosta »Gröna kammarn på Linnais gård», mutta tapahtumien kulku vuoden 1859 jatkokertomuksessa ja Vinterqvällarissa vuodelta 1880 on aivan sama. Uutta aikakautta edustavan arkkitehdin nimi on jatkokertomuksessa Lithovius, mutta papilliselta kuulostava nimi muutettiin sittemmin Lithauksi. Topelius on tehnyt lyhyitä lisäyksiä, jotta eversti Littow ei näyttäydy niin ankarana. Alun perin ranskankielisiä sanoja on korvattu ruotsinkielisillä, kirosanoja ja palvelusväelle syydettyjä solvauksia on pehmennetty, ja ilman tarkempaa selitystä mainittua paikallistietoutta sekä suomalaisia tuotteita tai ilmiöitä on joko selitetty tai kuvattu Vinterqvällarissa eri sanoin. »chevaleriets» → »ridderskapets»; »soulagera din curiosité» → »soulagera din nyfikenhet»; »voityret» → »fortskaffningsmedlet»; »f–n» → »katten»; »ta mig böfveln» → »höns i min hampa»; »din slyngel» → »din igelkott»; »intendentskontoret i Helsingfors» → »den tidens byggmästare»; »blanka Fiskars skridskor» → »blanka skridskor från Fiskars berömda verkstad»; »Fru Winterloo beskref huru Cajander de sednare åren experimenterat med ladugården på Syrjänkoski, men det hade ej rätt velat lyckas.» → »Fru Winterloo beskrifver huru statsdejorna de sednare åren experimenterat med ladugården på Syrjänkoski, men ingenting kunde jemföras med schweizermethoden, och här saknades endast engelsmän, som resa hundra mil för att profva en god ost.».
217 »Vincent Vågbrytaren»: Sisällössä esiintyvät erot vuoden 1860 jatkokertomuksen ja Vinterqvällarissa vuonna 1880 julkaistun version välillä ovat vähäisiä, lukuun ottamatta lukua »En naturforskare», jonka Topelius kirjoitti oikolukuvaiheessa toukokuussa 1880 (ks. edellä).
Vinterqvällar I:2, 1880
218 »Pastorsvalet i Aulango»: Vinterqvällarin versioon vuodelta 1880 on tehty Åbo Underrättelserin vuoden 1867 jatkokertomukseen verrattuna pieniä lisäyksiä eri puolille novellia. Lukujen määrä ja otsikot ovat pysyneet samana. Päähenkilöstä puhutaan vuoden 1867 kuvauksessa Erlandina ja vuonna 1880 Stjernkorsina. Kirjoitusasu hvarföre (1867) on muutettu muotoon hvarför 1880. Topelius korostaa suomalaisuutta yhdellä lisäyksellä: [pappi] »upptog sin psalmbok och begynte med hög röst psalmen 409: ’O syndig man, som säker är och trygger’» muutettiin vuonna 1880 muotoon »upptog sin finska psalmbok och började med hög röst psalmen N:o 404 om yttersta domen: Jo aiwan läsnä aika on».
219 »Tant Mirabeau»: Vinterqvällarin version sisältöön on tehty merkittäviä muutoksia, ja se on lähes kuudesosan verran jatkokertomusta pitempi. Novellin nimi oli aiemmin »Tant Mirabeau. Helsingfors–Pelkäne». Vuoden 1863 jatkokertomus, jota ei ollut jaettu lukuihin, alkaa siitä, että tarinan kertoja Augusta kuvailee lyhyesti isotätiään ystävättärelleen ja kertoo sitten matkastaan vanhempiensa ja nuorempien sisarustensa kanssa junalla Helsingistä Hämeenlinnaan ja sieltä edelleen tädin Muisto-nimiseen kartanoon viettämään joulua. Matkan varrella joukkoon liittyy insinööri nimeltä Damm, hänkin matkalla tapaamaan täti Mirabeauta, joka oli nuoruusvuosinaan ollut kuningatar Fredrikan hovineitona. Muistossa oleskelun aikana tädin tarina kehitään auki, Augusta ja Damm sammuttavat tulipalon ja samalla selviää, että Damm on kuningattaren poika myöhemmästä morganaattisesta avioliitosta. Damm antaa Augustalle joululahjaksi perintökorun, ja he menevät kihloihin.
220 Vuoden 1880 versio on huomattavasti pitempi ja jaettu neljääntoista lukuun. Ensimmäisessä täti Mirabeau ja Augusta itse esitellään perusteellisemmin. Augusta on oman kuvauksensa mukaan lukenut liikaakin vanhoja romaaneja. Hän ei viihdy kotona ja on tyytymätön itseensä, ja hänet lähetetään täti Mirabeaun luo, joka sveitsiläisen seuraneitinsä, hyvän kirjallisuuden ja vanhanaikaisen kasvatuksen avulla muovaa Augustasta iloisen ja sopusointuisen ihmisen. Tämä tapahtui muutama vuosi ennen junamatkaa ja joulunviettoa. Junamatkan ja Muistossa vietetyn ajan kuvaus tulipaloineen ei poikkea jatkokertomuksesta, mutta tällä kertaa Damm ei ole kuningattaren poika vaan kummipoika ja yllättävää kyllä naimisissa täti Mirabeaun seuraneidin kanssa. Äiti ja täti muistuttavat uutisesta hieman järkyttynyttä Augustaa tämän ihailijasta, rahamies Hagertista, josta Augusta ei ole missään nimessä kiinnostunut.
221 Augustan pikkusisko joutui jatkokertomuksen alussa painovirheen uhriksi ja kulkee nimellä Sigurd. Sitä ei korjata, ja kun isältä monta jaksoa myöhemmin kysytään nimestä, hän selittää kirjoittaneensa sen kenties liian epäselvästi lapulle, kun pappi kastoi tytön. Sekä Sigurd että mainio selitys puuttuvat vuoden 1880 versiosta, jossa tytön nimi on Sigrid.
222 »Det gyllene spöket»: Nimi oli aiemmin »Guldspöket». Vuoden 1857 novellissa esiintyy Halmin perheen eri jäseniä, aluksi eriskummalliset Sabina Dahlman ja Carl Roderik Halm, ja heidän kauttaan lukija pääsee tutustumaan perheen tarinaan, jossa kullan kirous lankeaa kahdelle pohjalaiskauppiaiden sukupolvelle. Poika, jonka nimi on symbolisesti Sten Halm, saa joka tapauksessa rauhan sielulleen kuoleman edessä.
223 Novellia muokatessaan Topelius asetti vastakkain kaksi kauppahuonetta: Halmin ja Gråbergin. Vuoden 1857 pääjuoni ja päähenkilöt sisältyvät vuoden 1880 versioon mutta eivät hallitse sitä. Henkilöistä Sabina Dahlman ja Carl Roderik Halm esiintyvät vuonna 1880 nimillä Margret Halm ja Roderick Gråberg eivätkä ole yhtä karrikoituja hahmoja kuin vuonna 1857. Sanoma kullan ja rahan kirouksesta ja työn siunauksellisuudesta pysyy samana vuosina 1857 ja 1880. Korostaakseen viestiä entisestään Topelius on kirjoittanut erillisen päätösluvun kullan turmiollisuudesta kautta aikojen. Vuoden 1880 versio on kaksi kertaa vuoden 1857 jatkokertomuksen pituinen, ja se on ainoa Vinterqvällarin novelleista, josta tuntuva pidentäminen on tehnyt selvästi paremman.
Vinterqvällar II:1, 1881
224 »Hertiginnan af Finland»: Mitään Vinterqvällarissa julkaistuista teoksista ei muokattu yhtä perusteellisesti kuin novellia Hertiginnan af Finland.4Paul Nyberg arvioi, että novellista »Hertiginnan af Finland» »tuskin 5 tai 10 riviä jäi entiselleen», mutta tässä hän vääristää äidinisänsä kirjeessään Bonnierille mainitsemaa tietoa, että ensimmäisestä painoksesta säilyy vajaat 10 tai 15 sivua. Kumpikin liioittelee, vrt. Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 481. Topelius oli jo muokannut vuoden 1850 jatkokertomuksen sommittelua ennen kuin se julkaistiin samana vuonna kirjana (ks. ZTS V). Vuoden 1850 kirjaversiota muokatessa jatkokertomus muuttui romanttisesta kertomuksesta historialliseksi kuvaukseksi. Kokoelmaa Vinterqvällar varten Topelius tekee täyskäännöksen ja muuttaa historiallisen kuvauksen uudelleen romantisoiduksi kertomukseksi. Vuonna 1881 hän lisää teokseen kokonaan uuden ja osin väkinäisen esipuheen, joka on kirjoitettu toimittajan kirjailijalle lähettämän ankaran kriittisen kirjeen ja kirjailijan laatiman vastauksen muotoon. Hän poistaa historiallisen osan miltei kokonaan sillä perusteella, että vuonna 1850 laadittu sodan »erityiskuvaus» voitiin nyt poistaa, koska sotaa oli sittemmin käsitellyt useampikin tutkija.5Ks. alaviite teoksessa »Hertiginnan af Finland» 1881 sivulla 81 (sivunumerointi 1881). Topelius tiivistää vuosien 1741–1742 sotatapahtumat, sodan taustat ja Turussa vuonna 1743 solmittu rauha mukaan lukien, kahteen lukuun eli seitsemänteen: »Kriget» ja kuudenteentoista: »Freden». Niissä hän kierrättää sanojaan kirjaversion (1850) historiallisen osan kahdesta ensimmäisestä luvusta (»Sverige och partierna. Krigsförklaringen» ja »Krigets utbrott») ja saman osan seitsemännestä luvusta (»Krigets slut. Freden»). Rauhan solmimisen johdosta Turussa järjestettyjen juhlallisuuksien kuvaus vastaa sanatarkasti luvun »Hertiginnan af Finland» kuvausta kirjan jälkimmäisessä osassa vuonna 1850.6»Hertiginnan af Finland» 1881, s. 162–164, vuoden 1850 kirjaversiossa s. 157, 28–159, 10 (ZTS V).
225 Vuoden 1881 versioon sisältyy kuvaus Eva Merthenistä lapsena. Siinä esitellään lastenhoitaja Valborg, joka ennustaa kädestä. Hän on jatkokertomuksen ja vuoden 1850 kirjaversion Vaapuri-noidan tytär. Vaapuri, joka esiintyy myös kokoelmassa Vinterqvällar 1881, on siis jaettu kahdeksi henkilöksi, äidiksi ja tyttäreksi, hyväksi ja pahaksi. Aikuinen Eva Merthen on kuvattu Vinterqvällarin vuoden 1881 versiossa vähemmän oikukkaaksi kuin vuoden 1850 kirjassa, ja sen sijaan hänet kuvataan arvokkaampana, kypsempänä ja surullisempana.
226 Diakoni Elg on kokonaan uusi hahmo vuoden 1881 versiossa. Mathias Elgin tehtävä on varoittaa Eva Mertheniä ja tuomita tämän avioliiton ulkopuolinen suhde Keithiin. Tuomitsevaa piirrettä lukuun ottamatta Topelius kuvaa Elgin melkeinpä jonkinlaisena Kristushahmona. Vuoden 1881 Elg vihkii Eva Merthenin ja Keithin juuri ennen kuin tämä kaatuu vuonna 1758. Topelius yritti turhaan etsiä vihkimisille vahvistusta Stralsundin arkistosta.
227 »Ungdomsdrömmar»: Nimi oli aiemmin »Ungdomsdrömmar. Ett utkast» Vuoden 1879 jatkokertomuksesta on muutettu kolmen luvun otsikot: »Den farliga punkten på lifslinien» → »Den farliga punkten på firmamentet»; »En natt och en morgon på Kymmene gård» → »En natt och en morgon på Kymmene slott»; »När herr Evert Karlsson fick sin hvilostad i Åbo domkyrka» → »Herr Everts begrafning i Åbo domkyrka». Luvun »Vinterafton i ödemarken» lopussa Topelius tekee yhden täsmennyksen: »Nu förstår jag det: här är den kraften.» → »Nu förstår jag det: här är denna kraft och dess namn är tålamod.» Sen lisäksi muutoksia on tehty vain vähän.
228 »Vernas rosor»: Samannimisen novellin jatkoksi kirjoitettiin vuonna 1856 novelli »Stjernan i molnet». Pohdittuaan eri nimivaihtoehtoja Göran Rosin pohjalta Topelius valitsi vuonna 1881 julkaistua Vinterqvällaria varten yhdistettyjen novellien otsikoksi »Vernas rosor». Lukujen otsikot ja jaottelu on muutettu: kun novellissa »Vernas rosor» oli vuonna 1856 viisitoista lukua ja novellissa »Stjernan i molnen» kaksikymmentä, vuoden 1881 novellissa »Vernas rosor» lukuja oli 22 – ja silloin siihen oli kirjoitettu uusi ensimmäinen luku ja päätösluku. Useampia lukuja on kirjoitettu uusiksi, mutta tapahtumakulku ei ole muuttunut paljoakaan lukuun ottamatta sitä, että vuoden 1881 Vinterqvällarin versio päätyy siihen, että Verna ja Göran perustavat Turkuun kuuromykkien koulun.
229 »Drottning Sofia Magdalenas örhängen. Skizz»: Novelli julkaistiin alun perin Helsingfors Tidningarissa vuonna 1848 nimellä »Drottning Sophia Magdalena». Hopeakannu, jonka ennustajaeukko saa kuningattarelta vuoden 1848 jatkokertomuksessa, on vaihtunut myöhemmissä versioissa, Svenska Familj-Journalenissa vuonna 1869 ja Vinterqvällar-kokoelmassa vuonna 1881 hopeisiksi korvakoruiksi. Nämä versiot ovat neljäsosan pitempiä kuin vuoden 1848 novelli ja keskenään kutakuinkin identtisiä. Yksityiskohtia on muutettu tyylihistoriallisista syistä: »tvenne sidenklädda fåtöljer med oformligt höga karmar i rennaissance-stil, sådana man ännu stundom ser på gamla herregods, väl ochså i landtklockares boningar, ditkastade af ödets vexlingar och frivilliga eller tvungna auktioner» (1848) → »två små fåtöljer med det kungliga vapnet broderadt på karmen, och väggarne mellan fönstren pryddes af utmärkta aqvarellmålningar, vyer af italienska landskap. En liten bordstudsare af bronz, hvars urtafla uppbars af Charon med sin färja, och ett blommande rosenträd i en kruka af porslin påminte på en gång om lifvets skönhet och dess förgänglighet» (1881); Vuonna 1869 käytetty sana pruderi saa vuonna 1881 ruotsalaistetun kirjoitusasun: pryderi. Otsikon korvakorut ovat vuonna 1869 »briljantörhängen» mutta vuonna 1881 »örhängen av bernsten, infattade i briljanter» 1881.
Vinterqvällar II:2, 1882
230 Sägner i dimman: Topeliuksen uutena kirjoittama kehyskertomus koostuu johdannosta (painettuna vuonna 1882 runsaat viisi sivua), jossa esitellään venematka ja matkustajat, ja keskusteluista, jotka käsittelevät kulloinkin päättyneen kertomuksen sisältöä, kuitenkin siten, että vuoropuhelu on osa seuraavan kertomuksen alkua.
231 »Augustas Hallon»: Helsingfors Tidningarissa samanniminen novelli julkaistiin yhtenä osana vuonna 1855. Vuoden 1882 versio on lähes viisi kertaa sen pituinen. Tapahtumien kulku on sama mutta tuntuvasti venytetyssä ja koristellussa muodossa.
232 »Den Evige Studenten»: Alun perin »Den eviga Studenten» vuodelta 1845. Tarinassa oppineesta mutta omalaatuisesta Mülleristä ja hänen yrityksistään saada haltuunsa käsikirjoitus, joka todistaa hänen väärentäneen raamatuntekstin, ilmenee merkittäviä eroavaisuuksia vasta lopussa. Siinä jatkokertomuksen kertoja väittää puhuneensa Müllerille käsikirjoituksesta, joka on päätynyt Pohjanmaalle, minkä jälkeen Müller katoaa Turusta ja käsikirjoitus varastetaan Pohjanmaalla samana päivänä. Vinterqvällarissa vuonna 1882 julkaistu versio on lähes kaksi kertaa jatkokertomuksen pituinen. Siinä kerrotaan kertojan taustasta ja opinnoista sujuvasti tarinan lomassa. Kertoja etsii nuorena opiskelijana käsikirjoituksen Müllerille, joka kuolee ennen kuin ehtii lukea sen. Vuoden 1882 versiossa Müller kuvataan psykologisena arvoituksena. Hänen tunnontuskiinsa kiinnitetään enemmän huomiota kuin jatkokertomuksessa, ja novellissa on kokonaan uusia osuuksia opiskelusta ja tutkimuksesta elämäntehtävänä – ikuinen opiskelija viittaa myös siihen.
233 »Fröken Drifva» on vuoden 1882 versiona hieman lyhyempi kuin vuoden 1860 jatkokertomus. Siinä eniten tilaa saa epäonnistunut pyrkimys kasvattaa Drifvasta hieno nainen. Vuoden 1882 versiossa kertoja, kirjailijatar Hemming, puhuu tyttöjen kasvatuksesta ennen kuin kuvailee Drifvan lapsuutta, esittää lyhennetyn kuvauksen vaivalloisesta täydellisyyden hakemisesta ja näyttää Drifvan kuusitoista vuotta myöhemmin vakaana, osaavana ja elämäänsä tyytyväisenä, kuuden lapsen rakastavana äitinä ja täydellisenä kotirouvana. Ei kuitenkaan ranskalaisessa linnassa kuten vuonna 1860, vaan koulun lukukausien ajan oululaisessa porvarismiljöössä ja kesäisin maatilalla, jolla lapset pääsevät hengittämään maalaisilmaa.
234 »Beckbrännaren som alltid kom öfverst. (Efter en folksägen.)»: Alkuperäinen nimi »Den Gamle Beckbrännaren». Vuoden 1845 jatkokertomus kertoo miehestä, joka on kenties murhannut vaimonsa ja haluaa mennä uusiin naimisiin; kun hän uskoo näkevänsä edesmenneen vaimonsa, hän putoaa pikikattilaan. Vuoden 1882 versiossa hän on myynyt sielunsa paholaiselle ja päätyy kattilaan, kun tämä haluaa palkkansa. Vuoden 1882 kertomus on pituudeltaan yli kaksinkertainen, mutta samalla lukija oppii, kuinka pikeä valmistetaan.
235 »Toholampi» vuodelta 1882 kerrotaan perustuvan kansantarinaan. Vuoden 1850 jatkokertomuksen ja vuoden 1882 version väliset erot jäävät vähäisiksi. Tapahtumia kuvataan hieman eri järjestyksessä. Muutoksissa näkyy pyrkimys häivyttää paikallista ja suomalaista ainesta (sana mekko). Naisen nimi on muutettu siksi, että vuoden 1850 versiossa häntä kuvaillaan aatelisneitinä, mutta vuonna 1882 hänellä kerrotaan olevan kuningattaren nimi. Esimerkkejä: »Tamerfors» → »Tammerfors; »tar af åt höger på den vanliga studentvägen åt Österbotten» → »viker åt höger»; »Der hade någon skrifvit med blyertspenna namnet Louise» →»varseblifvit ett prydligt inskuret namn, som väckte min undran. Det var namnet Ulrika»; »min skjutskarl, en liten rödhårig gubbe i hvit mekko och hatt med breda skyggen» → »Min skjutskarl var en gammal man om sjuttio år, något döf, något fåordig, men icke känslolös för det rara nöjet att få stoppa sin korta lersnugga ur min tobakspung»; »För lång tid tillbaka – ’under kriget’, sade min sagesman, men det var det enda han visste, han kunde icke säga mig om det var 1808, 1788, 1742 eller kanske under stora ofreden» → »För lång tid tillbaka – ’under kriget’, sade min sagesman, och jag förmodar, att det var under stora ofreden i början af förra seklet».
236 »Vattenmärket»: Vuoden 1846 jatkokertomus on napakasti kerrottu anekdootti oletetusta vedenpinnan korkeutta kuvaavasta merkistä, joka osoittaisi maan kohonneen Helsingissä tuntuvasti, mikäli tieteelliset havainnot pitivät paikkansa. Vuoden 1882 versio on kolme kertaa pitempi, mutta sekä tapahtumat että perusajatus, miehisen tieteellisen hybriksen paljastuminen, ovat pysyneet samoina. Vuoden 1882 versiossa tarinan henkilöt, kaksi nuorta naista ja miestä, esitellään ja kuvataan perinpohjaisesti – varsinkin mieskaksikko.
237 »Lindanserskan» vuodelta 1882 sisältää Sägner i dimman -sikermän novelleista eniten muutoksia. Vuoden 1845 jatkokertomus kuvaa sirkusseuruetta, joka vierailee kovasti 1820-luvun Uuttakaarlepyytä muistuttavassa kaupungissa. Nuori nuorallatanssijatar yrittää tappaa itsensä, mutta hänet pelastaa samanikäinen paikallinen poika. He suunnittelevat pakoa, jotta tyttö pääsisi eroon sirkustirehtöörinä toimivasta voimamiehestä, joka pahoinpitelee häntä, mutta tytölle tulee este, eivätkä he enää tapaa. Muutamaa vuotta myöhemmin pojasta on tullut ylioppilas, ja hän lukee tytön kuolleen pudottuaan nuoralta – varsin looginen lopetus.
238 Vuoden 1882 versiossa esitellään nuori ylhäisaatelinen upseeri, joka pelastaa tytön ja rakastuu tähän. Tyttö puolestaan loukkaantuu itsemurhayrityksessä, mutta hänet parantaa kansannainen Lisu Penttula, joka ruumiinvammojen hoidon ohella ryhtyy kasvattamaan nuorallatanssijattaresta kunnon luterilaista. Tarinan kertojana on upseerin vanhempi virkaveli, joka pitää huolen siitä, että tyttö ostetaan vapaaksi sirkusseurueesta, ja upseerin äiti ponnistelee kaikin voimin tehdäkseen tytöstä hyväksyttävän puolison pojalleen. Kun pari menee muutaman vuoden päästä naimisiin, upseerin rakkaus on viilennyt ja hän nai tytön velvollisuudentunnosta, mutta Lisu Penttila asettaa asiat kohdalleen.7Maija Lehtonen analysoi sekä vuoden 1845 jatkokertomusta että vuoden 1882 versiota seikkaperäisesti artikkelissaan »Cirkusprinsessans förvandlingar. Topelius novell ’Lindanserskan’» 2003, s. 41–71. Hän vertaa nuorallatanssija Feliciaa neiti Drifvaan ja sivuaa myös Augustaa novellissa »Tant Mirabeau» ja Eva Mertheniä novellissa »Hertiginnan af Finland» (s. 63–68). Nuorallatanssija Felicia on vuoden 1845 jatkokertomuksen päähenkilö, mutta vuoden 1882 versiossa päähuomio kiinnittyy upseeriin. Lukija pääsee seuraamaan hänen kasvuaan, perhehistoriaansa ja uraansa. Sirkustaiteilijoiden harjoituksia ja esityksiä sen sijaan kuvataan samalla tavoin kuin jatkokertomuksessa. Lisu Penttilan tehokas sananjulistus saa paljon tilaa, ja lopussa uskonto ja lapset pitävät perheen (vaimon, miehen ja tämän äidin) yhdessä.
239 »Brita Skrifvars» syntyi jatkokertomukseksi vuonna 1858, ja Topelius teki siitä vuonna 1867 näytelmän, joka ei kuitenkaan menestynyt. Vuoden 1882 versio on riisutumpi kuin jatkokertomus, joka on kertomuksista teatraalisin mutta kuvailee myös Britan taustaa ja nuoruutta. Jatkokertomuksessa merimiehen leski Brita yrittää elättää lapsiaan eikä suostu lyöttäytymään yhteen epämiellyttävän ja takertuvan komisario Gråstenin kanssa, jolle hän on velkaa. Vuoden 1882 versiossa (ja näytelmässä) Gråsten on nimeltään Richardsson ja viehättävämpi hahmo, mutta Brita torjuu hänetkin. Kaikissa versioissa Britan mies, joka ei olekaan hukkunut vaan karannut, palaa Amerikasta, missä on ollut naimisissa mutta haluaa nyt palata Britan luo. Tämä tuntee itsensä kaksinkertaisesti petetyksi ja torjuu sekä hänet että hänen rahansa. Mies palaa Amerikkaan; jatkokertomuksessa häntä kuvataan kevytmieliseksi verrattuna »vahvaan, jalomieliseen vaimoonsa», mutta he eroavat ystävinä. Vuoden 1882 miehellä ei Britan läksytyksen jälkeen ole »enää asiaa vaimonsa luo».8Pentti Paavolainen luo artikkelissaan »Genre, samhälle och metateater» vuodelta 2019 perusteellisen katsauksen Topeliuksen dramatiikkaan ja esittää useita huomioita näytelmästä »Brita Skrifvars» s. 194 f.
240 »Toma hjertan»: Vuoden 1862 jatkokertomus ja vuoden 1882 versio vastaavat toisiaan.
241 Novellissa »Årstiderna» Topelius on yhdistellyt eripituisia katkelmia 1850-luvulla kirjoittamistaan luontoa ja vuodenaikoja koskevista tarkasteluistaan ja täydentänyt ne yhdistävällä tekstillä.
Vinterqvällar III:1, 1896
242 »Ljungars saga»: Topelius yhdisti vuonna 1862 kirjoittamansa kaksi jatkokertomusta »Källan i Ljungars skog» ja »Ljungars Vapen» novellin »Ljungars saga» »Ensimmäiseksi osaksi» ja »Jälkimmäiseksi osaksi». Jatkokertomuksen hyvin pitkää esipuhetta, joka on kirjoitettu pastissiksi Walter Scottin vastaavista, paljon tilaa vievistä johdannoista, on lyhennetty tuntuvasti ja muutettu tyyliltään hillitymmäksi vuoden 1896 versioon. Keksitty käsikirjoitus on yhä mukana, ja keksijä selittää löytäneensä nyt saman tarinan kuin yli 30 vuotta aiemmin »puhtaaksikirjoitettuna ja ilman esipuhetta, mutta nyt siinä on kunnollinen loppu». Lukujen jako on sama jatkokertomuksessa ja Vinterqvällar-kokoelmassa, paitsi että Vinterqvällarin version jälkimmäisen osan lopussa on neljä uutta lyhyehköä lukua. Lukujen otsikot ovat jokseenkin samat, ja muutokset rajoittuvat vanhahtaviin ilmauksiin: Huruledes → Huru; uti → i. Laajuudeltaan jatkokertomukset ja muokattu versio ovat lähes samankokoiset.
Vinterqvällar III:2, 1897
243 »Gamla baron på Rautakylä»: Nimi on sama kuin vuoden 1849 jatkokertomuksella, mutta Topelius on kirjoittanut Vinterqvällarin vuoden 1897 versioon esipuheen »Gustaf III:s tidehvarf». Jatkokertomuksen alku »Det var vid nyårstiden år 1841.» on muutettu muotoon: »År 1838 i Januari»; näin jatkokertomuksen luvun nimi »Åtta år sednare» muutetaan muotoon »Tio år senare» (nykyaikaisempi muoto sanasta sednare). Sekä jatkokertomuksessa että Vinterqvällarin versiossa vuodelta 1897 on viisitoista lukua, ja niiden otsikot vastaavat toisiaan. Kautta linjan on tehty pieniä kielellisiä korjauksia, ja Topelius on muuttanut esimerkiksi puhekieliset muodot »gråa» → »grå»; »blåa» → »blå». Loppuvirke muuttuu: »Och allas tårar runno; men deras hjertan prisade Gud.» → »Och allas tårar runno; men dessa tårar prisade Gud.» Sisältöön hän ei tehnyt muutoksia.
244 »Ordet», »Jupiters kycklingar», »Känslor utan namn», »Den fullkomliga kärleken»: Aiemmat versiot ja Vinterqvällarin versiot vastaavat toisiaan.
245 »Från skoltiden»: novellien »Första morgonen i skolan» ja »Skolan» aiempia versioita ei ole löytynyt.
246 »En skolresa» oli yksi jakso kolmesta Helsingfors Tidningarissa 24.12.1856 julkaistussa kertomuksessa »Äfventyr på julaftonen». Vinterqvällarin versio on lähes neljä kertaa sen pituinen.
247 »Ellidas saltlast»: Helsingfors Tidningarissa 23. ja 26.2.1853 ja Vinterqvällarissa vuonna 1897 julkaistut versiot vastaavat toisiaan.
248 »Slump eller verldsstyrelse?» lienee Topeliuksen kirjeessään Bonnierille 14. syyskuuta 1897 mainitsema vastikään kirjoitettu uusi teksti: »9 eller 10 småbitar alla af yngre datum och den sista nyskrifven. Ordning medföljer», ks. kuitenkin myös »Om och ur det fördolda».
249 »Julen i kedjor» on aiemmin ilmestynyt julkaisussa Julrosor (Tukholma) vuonna 1889 ja Helsingissä ilmestyneessä julkaisussa Lördagsqvällen. Familjeläsning för folket nr 51 1893. Yhtä kappaletta novellissa »Äfventyr på julaftonen» (24.12.1856) voidaan pitää sen esityönä. Vuoden 1889 julkaisuista on tehty muutamia muutoksia Vinterqvällarin vuoden 1897 versioon: »En af mina promotionskamrater, A. C., var för 30 år sedan finsk fångpredikant i Sveaborg.» → »En af mina promotionskamrater, August Cygnæus, var för femtio år sedan fångpredikant i Sveaborg.»; »arkangelit» → »arkangelsk landthandlare»; »skuffade biskopen i Aura å» → »skuffade biskop Tengström i Aura å»; »Men han räddades i en båt.» → »Men, – sade jag, – han räddades ju i en båt.»; »lofva» → »prisa»; »Det är första gången i mitt lif någon kallat mig så.» → »Det är första gången i mitt lif någon har kallat mig en hedersman.»
250 »Om och ur det fördolda» on sikermä lehdissä vuosina 1848–1891 julkaistuista merkillisiä sattumuksia käsittelevistä pikku-uutisista, joihin Topelius on lisännyt lyhyet aloitus- ja päätöskappaleet. Hän lähetti Bonnierille nyttemmin kadonneen listan, johon oli kirjattu kertomusten järjestys, ja mikäli tarina »Om och ur det fördolda» sijoittui listan kärkipäähän, Topelius oli saattanut tarkoittaa vasta kirjoittamallaan pienellä jutulla myös sitä, vaikka se hädin tuskin täyttääkään teokselle asetettavia vaatimuksia.
Toimituksellisissa teksteissä käytetyt lyhenteet
d. | död [kuollut] |
f. | 1) följande sida [seuraava sivu], 2) född [syntynyt] |
ff. | de två följande sidorna [kaksi seuraavaa sivua] |
FAT | Finlands Allmänna Tidning |
HLS | Historiska och litteraturhistoriska studier |
HT | Helsingfors Tidningar |
kap. | kapitel, kapitlet [luku] |
ms | manuskript, -et [käsikirjoitus] |
NNES | Nordiskt Nätverk för Editionsfilologer. Skrifter |
pag. | pagina, -n, paginorna [sivu, sivut] |
SAOB | Svenska Akademiens ordbok |
SKS | Suomalaisen Kirjallisuuden Seura |
SKST | Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia |
SLS | Svenska litteratursällskapet i Finland |
SO | Svensk ordbok |
SS | Samlade skrifter [Kootut teokset] |
SSLS | Skrifter utgivna av Svenska litteratursällskapet i Finland |
Vq | Vinterqvällar |
WSOY | Werner Söderström Osakeyhtiö |
ZTS | Zacharias Topelius Skrifter |
övers. | översatt av, översättning [kääntänyt, käännös] |
- 1»Mamsell N:s Lilla Svarta» Helsingfors Tidningarissa 13.3.1844, yleisönosastokirjoitus Helsingfors Morgonbladissa 21.3.1844 ja Topeliuksen vastaus Helsingfors Tidningarissa 23.3.1844. – Kielteistä palautetta ei koskaan lähetetty jutun julkaisseeseen vaan kilpailevaan lehteen. »Mamsell N:s Lilla Svarta» on kevyesti absurdi tarina mamsellin ja hänen ikivanhan perityn silkkitakkinsa vaiheista.
- 2Jatkossa jakso ilmoitetaan roomalaisella ja osa arabialaisella numerolla.
- 3Bonnier–Topelius 16.1.1880, Topelius–Bonnier 31.1.1880. Esipuhe lienee näyttänyt jo syntyessään vanhahtavalta, mutta Bonnierin mielestä se oli sekä humoristinen että mukava, joskin liioitellun vaatimaton ja lyhentämisen tarpeessa.
- 4Paul Nyberg arvioi, että novellista »Hertiginnan af Finland» »tuskin 5 tai 10 riviä jäi entiselleen», mutta tässä hän vääristää äidinisänsä kirjeessään Bonnierille mainitsemaa tietoa, että ensimmäisestä painoksesta säilyy vajaat 10 tai 15 sivua. Kumpikin liioittelee, vrt. Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 481.
- 5Ks. alaviite teoksessa »Hertiginnan af Finland» 1881 sivulla 81 (sivunumerointi 1881).
- 6»Hertiginnan af Finland» 1881, s. 162–164, vuoden 1850 kirjaversiossa s. 157, 28–159, 10 (ZTS V).
- 7Maija Lehtonen analysoi sekä vuoden 1845 jatkokertomusta että vuoden 1882 versiota seikkaperäisesti artikkelissaan »Cirkusprinsessans förvandlingar. Topelius novell ’Lindanserskan’» 2003, s. 41–71. Hän vertaa nuorallatanssija Feliciaa neiti Drifvaan ja sivuaa myös Augustaa novellissa »Tant Mirabeau» ja Eva Mertheniä novellissa »Hertiginnan af Finland» (s. 63–68).
- 8Pentti Paavolainen luo artikkelissaan »Genre, samhälle och metateater» vuodelta 2019 perusteellisen katsauksen Topeliuksen dramatiikkaan ja esittää useita huomioita näytelmästä »Brita Skrifvars» s. 194 f.
Liitteet
Lähteet ja kirjallisuus
Lyhenteet, ks. edellä.
Arkistolähteet
Helsinki
Kansalliskirjasto
Zacharias Topeliuksen arkisto (Topeliuskokoelma), NB Coll. 244
244.98 Kirjeet Topelius–Emilie Lindqvist
244.103 ms »Konungens Ridt», »I Lustgården»
244.135 »Helsingfors Tidningars Chrönika»
Sähköinen aineisto
Bibeln.se, https://bibeln.se
Biografiskt lexikon för Finland, SLS 2014, http://www.blf.fi
Biographiskt Lexicon öfver namnkunnige svenska män, http://runeberg.org/biosvman/
Finlands nationalbibliografi Fennica, https://kansalliskirjasto.finna.fi
Förvaltningshistorisk ordbok, SLS 2016, http://fho.sls.fi
LIBRIS, http://libris.kb.se
Litteraturbanken, https://litteraturbanken.se
Nationalbibliotekets digitala samlingar, https://digi.kansalliskirjasto.fi
Nationalencyklopedin, https://www.ne.se
Ordbok över Finlands svenska folkmål, http://urn.fi/URN:NBN:fi:kotus-201330
Projekt Runeberg, http://runeberg.org
Språkbanken, Göteborgs universitet, https://spraakbanken.gu.se
Studentmatrikel 1640–1852, https://ylioppilasmatrikkeli.helsinki.fi/svenska/
Svenska adelns ättartaflor, utg. af Gabriel Anrep, http://runeberg.org/anrep/
Svenska Akademiens ordbok, https://www.saob.se
Svenska Akademiens ordböcker, https://svenska.se
Svenska Dagstidningar, Kungl. biblioteket, http://tidningar.kb.se
Svenskt biografiskt lexikon, https://sok.riksarkivet.se/sbl/
Svenskt kvinnobiografiskt lexikon, https://skbl.se/sv
Sveriges periodiska litteratur, Kungl. biblioteket, http://www.kb.se/Sverigesperiodiskalitteratur/
Uppslagsverket Finland, https://www.uppslagsverket.fi
Zacharias Topelius Skrifter, http://topelius.sls.fi
Kirjallisuus
A. H. B., »Kotimaan kirjallisuutta», Valvoja 1897:7–8, s. 351–353
Aftonbladet, »Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius», 16.6.1880
Aftonbladet, »Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius», 9.10.1880
Aftonbladet, »Literaturtidning. Vinterqvällar af Z. Topelius», 29.7.1882
[Armfelt, Gustav Mauritz], »Berättelse om generalen, baron Gustaf Mauritz Armfeldts lefnad och politiska öden, författad af honom sjelf», Handlingar rörande Sveriges äldre, nyare och nyaste historia samt historiska personer, utgifna af ett sällskap, [utg. Georg Adlersparre], Stockholm: L. J. Hjerta 1830, 1: s. 88–126; 2: s. 26–121
Bibeln eller den Heliga Skrift, innehållande Gamla och Nya Testamentets canoniska böcker, London: Britiska och utländska Bibel-sällskapet 1847
[Brag, Eva] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 25.11.1880
[Brag, Eva] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 22.1.1881
[Brag, Eva] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 14.12.1882
[Brag, Eva] A., »Bokverlden. Vinterqvällar af Z. Topelius», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-Tidning 22.6.1883
[Budde, Jöns], Jöns Buddes bok. En handskrift från Nådendals kloster, utg. O. F. Hultman, SSLS 31, Helsingfors 1895
Carlsson, Sten, Den svenska historien 8. Karl Johanstiden och den borgerliga liberalismen 1809–1865, Stockholm: Bonniers 1968
Carpelan, Tor och L. O. Th. Tudeer, Helsingfors universitet. Lärare och tjänstemän från år 1828 I–II, Helsingfors: Söderströms 1925
Castrén, Gunnar, »Finlands folk i Topelius’ verk. Föredrag vid Svenska litteratursällskapets i Finland Topelius-fest den 14 januari 1918», Förhandlingar och uppsatser 31, SSLS 140, Helsingfors 1918, s. 347–361
Creutz, C. M., »Birgittiner klostret i Nådendal historiskt utkast», Suomi 1849, nr 1, s. [197]–257
Dalin, A. F., Ordbok öfver svenska språket I–II, Stockholm 1850, 1853
Den gamla svenska psalmboken, med de Stycken, som dertill höra, Åbo: J. C. Frenckell & Son 1844
»Disciplins-Reglemente för studerande vid Kejserliga Alexanders-Universitetet i Finland» [i anslutning till »Statuter för Kejserliga Alexanders-Universitetet i Finland»], Samling af placater, förordningar, manifester och påbud, samt andre allmänna handlingar, hwilka i storfurstendömet Finland sedan 1808 års början ifrån trycket utkommit, 5, 1825–1829, Helsingfors 1831
Ekbohrn, C[arl]. M[agnus]., Förklaringar över 100,000 främmande ord och namn m. m. i svenska språket, Ny, omarbetad och tillökad upplaga, Stockholm: Bonniers 1936
Ekelund, Erik, »Sakari Topelius», suom. Simo Konsala, Suomen kirjallisuus III. Turun romantikoista Aleksis Kiveen, toim. Lauri Viljanen, Helsinki: SKS ja Otava 1964, s. 290–320
Ekelund, Erik, Finlands svenska litteratur 2. Från Åbo brand till sekelskiftet, Helsingfors: Söderströms 1969
Ekerwald, Carl-Göran, [Inledning], Zacharias Topelius, Fältskärns berättelser I, Stockholm: Carlssons 1985, s. I–XXIV
Filosofilexikonet, red. Poul Lübcke, övers. Jan Hartman, Stockholm: Forum 1988
Finlands Allmänna Tidning, »Julliteratur», 13.12.1880
Finlands svenska folkdiktning V, 3 Sånglekar, utg. av Otto Andersson under medverkan av Greta Dahlström och Alfhild Forslin, SSLS 423, Helsingfors 1967
Finlands svenska folkdiktning VII, Folktro och trolldom 1. Övernaturliga väsen, utg. av Gunnar Landtman, SSLS 147, Helsingfors 1919
Finsk biografisk handbok, utg. Tor Carpelan, Helsingfors: Edlunds 1903
Forsius, H[enrik]., »Om stapelstaden Helsingfors. Förra delen», öfvers. F. J. Rabbe, orig:s titel: D. A. G. Speciminis Academici de Helsingforsia celebri Nylandiæ Emporio, Pars Prior [...] MDCCLV, Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen 1842:3, s. [3]–43
Forssell, Pia, »Inledning», Zacharias Topelius, Noveller, utg. Pia Forssell, ZTS IV, SSLS 770, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 2012; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6602-1508156409
Forssell, Pia & Matti Klinge, »Inledning», Zacharias Topelius, Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, utg. Pia Forssell under medverkan av Matti Klinge och Anna Movall, ZTS V, SSLS 782, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 2013; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6603-1508156419
Forssell, Pia & Sebastian Köhler, »Inledning», Zacharias Topelius, Fältskärns berättelser, utg. Sebastian Köhler och Anna Movall under medverkan av Pia Forssell, ZTS VII, SSLS 826, Helsingfors 2018; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6616-1525325813
Forssell, Pia, »Ramberättelser och samband i Topelius prosa», Författaren Topelius – med historien mot strömmen, red. Pia Forssell & Carola Herberts, SSLS 828, Helsingfors: SLS och Stockholm: Appell Förlag 2019, s. [149]–177
Fosterländskt Album I, utg. H. Kellgren, R. Tengström och K. Tigerstedt, Helsingfors: Öhman 1845
Franzén, Frans Michael, »Champagnevinet» (Skaldestycken 1810), Svensk litteratur 2. Frihetstiden Gustavianska tiden, utg. Torkel Stålmarck 2002, s. 372
Franzén, Frans Michael, Skaldestycken I, Örebro: Lindh 1824
Franzén, Frans Michael, Samlade dikter. Första bandet, Örebro: Lindh 1867–1868
Franzén, Frans Michael, Samlade dikter. Tredje bandet, Örebro: Lindh 1868
von Frenckell, Ester-Margaret, Offentliga nöjen och privata i Helsingfors 1812–1827, diss., Helsingfors 1943
von Frenckell, Ester-Margaret, Sju magra år med Thalia. Offentliga nöjen och privata i Helsingfors 1827–1833, Helsingfors: Söderströms 1952
Gedin, David, Fältets herrar. Framväxten av en modern författarroll. Artonhundraåttitalet, diss., Stockholm/Stehag: Brutus Östlings Bokförlag Symposion 2004
Geijer, Erik Gustaf, Svenska folkets historia II, Örebro: Lindh 1834
Helsingfors Tidningar, [uutisia Ranskan presidentinvaaleista], 13. ja 20.12.1848
Henrikson, Alf, Antikens historier II, Stockholm: Bonniers 1958
Herberts, Carola, »Inledning», Zacharias Topelius, Brev. Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare, utg. Carola Herberts, ZTS XX:1, SSLS 835:1, Helsingfors 2013, 2015, http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6604-1508156429
Herberts, Carola, »Inledning», Zacharias Topelius, Nya blad och Ljung, utg. Carola Herberts, ZTS II, SSLS 838, Helsingfors 2019; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-7245-1565781303
Holm, Pelle, Bevingade ord och andra stående uttryck och benämningar, 5 uppl., Stockholm: Bonniers 1955
Holmqvist, Bengt, »Runeberg och romantiken i Finland», Den svenska litteraturen. De liberala genombrotten 1830–1890, red. Lars Lönnroth och Sven Delblanc, Stockholm: Bonniers 1989, s. 113–139
Huldén, Lars, Finlandssvenska bebyggelsenamn. Namn på landskap, kommuner, byar i Finland av svenskt ursprung eller med särskild svensk form, SSLS 635, Helsingfors 2001; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-1-1402919849253
J. A. R., »Literatur. Z. Topelius, Vinterqvällar. Första cykeln: Noveller. Tvenne delar», Ny Svensk Tidskrift 1881, s. [256]–258
Jacobson, G., »Jacob Ekelund», Svenskt biografiskt lexikon, urn:sbl:16819 (viitattu 24.6.2020)
Kellgren, Joh[an]. Henr[ic]., Samlade Skrifter. Tredje Delen, Örebro: N. M. Lindh 1838
Klinge, Matti, Finlands historia 3. Kejsartiden, [Esbo]: Schildts 1996
Klinge, Matti, Idyll och hot. Zacharias Topelius – hans politik och idéer, övers. Nils Erik Forsgård, Stockholm: Atlantis och Helsingfors: Söderströms 2000
Köhler, Sebastian, »Inledning», Zacharias Topelius, Fältskärns berättelser, utg. Sebastian Köhler och Anna Movall under medverkan av Pia Forssell, ZTS VII, SSLS 826, Helsingfors 2018; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6616-1525325813
Köhler, Sebastian, »Inledning», Zacharias Topelius, Planeternas skyddslingar, utg. Sebastian Köhler och Anna Movall, ZTS IX, SSLS 847, Helsingfors 2020; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-7530-1576482657
Lagerbjelke, Lina, Svenska tonsättare under nittonde århundradet, Stockholm: Wahlström & Widstrand 1908
Lagus, Ernst, Mikael Chorei Valda dikter med en lefnadsteckning, Finlands svenska vitterhet 2, SSLS 48, Helsingfors 1901
Lagus, Wilhelm, Album studiosorum Academiae aboensis MDCXL–MDCCCXXVII. Åbo akademis studentmatrikel å nyo upprättad af Wilh. Lagus, SSLS 11, Helsingfors 1889–1906
Landgrén, Lars-Folke, »Censuren i Finland 1809‒1919», Filologi og sensur, red. Hilde Bøe, Christian Janss & Stine Brenna Taugbøl, NNES 11, Oslo 2015, s. 53–68
Leffler, Yvonne, I skräckens lustgård. Skräckromantik i svenska 1800-talsromaner, diss., Skrifter utgivna av litteraturvetenskapliga institutionen vid Göteborgs universitet 21, Göteborg 1991
Lehtonen, Maija, »Vanha talo. Talvi-iltain tarinoiden miljöö», Hetki sillalla. Juhlakirja Kai Laitiselle hänen täyttäessään 60 vuotta 27.9.1984, toim. Lassi Nummi et al., Helsinki 1984, s. 78–83
Lehtonen, Maija, »Intertextualitet i Topelius’ berättelser», HLS 65, red. Helena Solstrand-Pipping, Patrick Bruun & Clas Zilliacus, SSLS 560, Helsingfors 1990, s. [49]–79
Lehtonen, Maija, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken», HLS 70, utg. Helena Solstrand-Pipping, SSLS 590, Helsingfors 1995, s. [7]–27
Lehtonen, Maija, »Tant Mirabeau», HLS 73, utg. John Strömberg, SSLS 614, Helsingfors 1998, s. [157]–183
Lehtonen, Maija, »Mammons makt. Ett tema hos Zachris Topelius», Résonances de la recherche. Festskrift till Sigbrit Swahn, utg. Kerstin Jonasson et al., Studia Romanica Upsaliensia 59, Uppsala: [Acta Universitatis Upsaliensis] 1999, s. [257]–263
Lehtonen, Maija, »Cirkusprinsessans förvandlingar. Topelius novell ’Lindanserskan’», HLS 78, red. Pia Forssell & John Strömberg, SSLS 650, Helsingfors 2003, s. 41–71
[Leopold, Carl Gustaf af], Samlade skrifter av Carl Gustaf af Leopold. Avd. 1. D. 2, Dikter 1785–1829, 1, Text, utg. Torkel Stålmarck, Svenska författare utgivna av Svenska Vitterhetssamfundet II, Stockholm 2002
[Leopold, Carl Gustaf af], Samlade skrifter av Carl Gustaf af Leopold. Avd 1. D. 2, Dikter 1785–1829, 2, Kommentar, utg. Torkel Stålmarck, Svenska författare utgivna av Svenska Vitterhetssamfundet II, Stockholm 2003
Lindroth, Sten, »Sigfridus A. Forsius», Svenskt biografiskt lexikon, urn:sbl:14361 (viitattu 25.6.2020)
Lunelund-Grönroos, Birgit, Zachris Topelius’ tryckta skrifter. Bibliografisk förteckning, SSLS 342, Helsingfors 1954
Meinander, Henrik, Finlands historia, ny reviderad uppl., Helsingfors: Schildts & Söderströms 2014
Morgonbladet 27.4.1880
Morgonbladet, »Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius», 15.12.1882
Nordens litteratur før 1860, red. Mogens Brøndsted, København: Gyldendalske boghandel 1972
Nordisk familjebok. Konversationslexikon och realencyklopedi 1–20, Stockholm: Expeditionen af Nordisk familjebok 1876–1899
Nordisk familjebok. Konversationslexikon och realencyklopedi 1–38, Ny, reviderad och rikt illustrerad upplaga, Stockholm: Nordisk familjeboks förlagsaktiebolag 1904–1926
Nordisk familjebok. Encyklopedi och konversationslexikon 1–22, Fjärde, väsentligt omarbetade och koncentrerade upplagan, Malmö: Förlagshuset Norden 1951–1955
Nordmark, Dag, »Liberalernas segertåg (1830–1858)», Den svenska pressens historia II, red. Karl Erik Gustafsson & Per Rydén, Stockholm: Ekerlids 2001, s. 18–125
Nummi, Jyrki, Jalon kansan parhaat voimat. Kansalliset kuvat ja Väinö Linnan romaanit Tuntematon sotilas ja Täällä Pohjantähden alla, diss., Helsinki: WSOY 1993
Nummi, Jyrki, »Finlands mö och landskapet», övers. Heidi Granqvist och Pia Forssell, Författaren Topelius – med historien mot strömmen, red. Pia Forssell & Carola Herberts, SSLS 828, Helsingfors: SLS och Stockholm: Appell Förlag 2019, s. [101]–121
Nya Dagligt Allehanda, »Bokanmälningar. Nytt arbete af Zackris Topelius», 29.5.1896
Nyberg, Paul, Zachris Topelius. En biografisk skildring, Helsingfors: Söderströms 1949
Paavolainen, Pentti, »Genre, samhälle, metateater – reflektioner över Topelius dramatik», Författaren Topelius – med historien mot strömmen, red. Pia Forssell & Carola Herberts, SSLS 828, Helsingfors: SLS och Stockholm: Appell Förlag 2019, s. [181]–226
Peterich, Eckart, Mytologi. Grekernas gudar och hjältar, övers. Vera och Stig Dahlstedt, Stockholm: Forum 1956
Pettersson, Bo, »Den drivne banbrytaren. Topelius tre Hertiginnor och den historiska romanens tradition», Joutsen/Svanen 2015, s. 82–100, http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015121825016
Ramsay, Jully, Frälsesläkter i Finland intill stora ofreden, Helsingfors: Söderströms 1909–1916
Rosén, Jerker, Den svenska historien 4. Gustav Adolfs och Kristinas tid 1611–1654, Stockholm: Bonniers 1967
[Runeberg, J. L.], Samlade skrifter av Johan Ludvig Runeberg I–XX, Svenska författare utgivna av Svenska Vitterhetssamfundet XVI, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland och Stockholm: Svenska Vitterhetssamfundet 1933–2005
I Dikter I–III, utg. Sven Rinman, SSLS 234, Stockholm 1933
III Episka dikter, utg. Gunnar Tideström, SSLS 329, Stockholm 1950
V Fänrik Ståls sägner, utg. Kerstin Nyqvist, Lars Oljelund, Helena Solstrand & Johan Wrede, SSLS 459, Helsingfors 1974
Rydén, Per, Domedagar. Svensk litteraturkritik efter 1880, Press & litteratur 14, Lund: Avdelningen för pressforskning vid Lunds universitet 1987
Sarjala, Jukka, Salonkien aaveet. Varhaisin kauhuromantiikka Suomen kirjallisuudessa, SKST 1141, Helsinki 2007
Snellman, J. V., »Svenska silhouetter», Samlade arbeten VI 1847–1849, Helsingfors: Statsrådets kansli 1996, s. 114–144
Svensk litteratur 2. Frihetstiden. Gustavianska tiden, utg. Torkel Stålmarck, Stockholm: Norstedts i samarbete med Svenska Vitterhetssamfundet 2002
Svensk litteratur 3. Romantiken, utg. Ingemar Algulin och Barbro Ståhle Sjönell, Stockholm: Norstedts i samarbete med Svenska Vitterhetssamfundet 2002
Svensk ordbok utgiven av Svenska Akademien, Stockholm 2009; även digitalt: https://svenska.se
Svenska fornsånger. Tredje Delen, utg. Adolf Iwar Arwidsson, Stockholm: P. A. Norstedt & Söner 1842; faksimilutgåva SSLS 795, Uppsala: Kungl. Gustav Adolfs Akademien för svensk folkkultur och Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2015
Sveriges historiska och politiska visor. Första delen. Från äldre tider intill år 1650, utg. Gunnar Olof Hyltén-Cavallius & George Stephens, Örebro: N. M. Lindh 1853
Sylwan, Otto, »Liberalismens tidsålder», Svenska litteraturens historia. Andra delen, red. Otto Sylwan, Stockholm: P. A. Norstedt & Söner 1919, s. [337]–523
Talvio, Tuukka, Suomen rahat, kolmas, laajennettu painos, Helsinki: Suomen Pankki 2003
Tegnér, Esaias, »Sång. Den 5 April 1836», Svensk litteratur 3. Romantiken, utg. Ingemar Algulin och Barbro Ståhle Sjönell, 2002, s. 128–134
Then Swenska Psalmeboken 1582. Utgåva med inledande kommentarer av Otfried Czaika, Finska kyrkohistoriska samfundets handlingar 227, Skara: Skara stiftshistoriska sällskap och Helsingfors: Finska kyrkohistoriska samfundet 2016
Thylin-Klaus, Jennica, »Zacharias Topelius och rättstavningen», Författaren Topelius – med historien mot strömmen, red. Pia Forssell och Carola Herberts, SSLS 828, Helsingfors: SLS och Stockholm: Appell Förlag 2019, s. 325–350
Tillander-Godenhjelm, Ulla, »Det kejserliga belöningssystemet och storfurstendömet Finland», Valtio palkitsee – Staten belönar, red. John Strömberg, Jussi Nuorteva & Christina Forssell, Helsinki: SKS 2008, s. 82–95
Tommila, Päiviö, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860, Porvoo ja Helsinki: WSOY 1963
[Topelius, Zacharias], »Sturzenbechers Sex Föreläsningar», Helsingfors Tidningar 22.11.1845
[Topelius, Zacharias], »Från Helsingfors», Helsingfors Tidningar 31.3.1848
[Topelius, Zacharias], [notis om Margareta (Greta) Toppelius (1770–1861)], Helsingfors Tidningar 5.11.1861
Topelius, Zacharias, Självbiografiska anteckningar, utg. Paul Nyberg, Helsingfors: Schildts 1922
Topelius, Zacharias, Finlands krönika. 1860–1878, utg. Rainer Knapas, SSLS 660, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 2004
[Topelius, Zacharias], Ephemerer. Zacharias Topelius första tidning 1834–1835, utg. Carola Herberts och Laura Mattsson, SSLS 689, Helsingfors: SLS 2006
[Topelius, Zacharias], Zacharias Topelius Skrifter I–XXI, Helsingfors: Svenska litteratursällskapet i Finland 2010–
I Ljungblommor, utg. Carola Herberts under medverkan av Clas Zilliacus, SSLS 742, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 2010; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6601-1508156399
II Nya blad och Ljung, utg. Carola Herberts, SSLS 838, Helsingfors 2019; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-7245-1565781303
III Övrig lyrik, utg. Carola Herberts, SSLS 839, Helsingfors 2019, http://urn.fi/ URN:NBN:fi:sls-7444-1568612487
IV Noveller, utg. Pia Forssell, SSLS 770, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 2012; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6602-1508156409
V Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, utg. Pia Forssell under medverkan av Matti Klinge och Anna Movall, SSLS 782, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 2013; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6603-1508156419
VII Fältskärns berättelser, utg. Sebastian Köhler och Anna Movall under medverkan av Pia Forssell, SSLS 826, Helsingfors 2018; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6616-1525325813
IX Planeternas skyddslingar. En tids- och karaktersstudie från drottning Kristinas dagar, utg. Sebastian Köhler och Anna Movall, SSLS 847, Helsingfors 2020; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-7530-1576482657
XII Finland framställdt i teckningar, utg. Jens Grandell & Rainer Knapas, SSLS 747, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 2011; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-7228-1552035302
XV Föreläsningar i geografi och historia, utg. Jens Grandell, SSLS 843, Helsingfors 2017, 2020, http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6282-1508152246
XVII Naturens Bok och Boken om Vårt Land, utg. Magnus Nylund under medverkan av Håkan Andersson, Pia Forssell och Henrik Knif, SSLS 816, Helsingfors 2017; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6597-1508156359
XX:1 Brev. Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare, utg. Carola Herberts, SSLS 835:1, Helsingfors 2013, 2015, http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6604-1508156429
XX:2 Brev. Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna, utg. Eliel Kilpelä under medverkan av Mats Dahlberg, SSLS 835:2, Helsingfors 2018, http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-6632-1525325973
XXI Dagböcker, utg. Pia Asp under medverkan av Eliel Kilpelä, SSLS 823, Helsingfors 2018; även digitalt: http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-7059-1525330243
Torstendahl, Rolf, »Anders Fryxell», Svenskt biografiskt lexikon, urn:sbl:14527 (viitattu 24.6.2020)
Vasenius, Valfrid, Zacharias Topelius. Hans lif och skaldegärning I–VI, Helsingfors: Edlunds I–III 1912–1918, Schildts IV–VI 1924–1930 och Stockholm: Bonniers I–V 1913–1927
[Vest, Eliel] E. V–t., »Literatur. Z. Topelius: Vinterkvällar», Wasa Nyheter 7.10.1896
Vest, Eliel, Zachris Topelius. En biografisk studie, Helsingfors: Söderströms 1905
Vårt Land 22.12.1896
W., »Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius», Helsingfors Dagblad 8.8.1880
W., »Litteratur. Vinterqvällar af Z. Topelius», Helsingfors Dagblad 30.5.1881
Warburg, Karl, Illustrerad svensk litteraturhistoria IV:1, Stockholm: Gebers 1915
Wibling, Jöran, »Carl Petter Hagberg», Svenskt biografiskt lexikon urn:sbl:13487 (viitattu 26.10.2020)
Wickberg, Nils Erik, Privathus i Kronohagen i Helsingfors under empiretiden. En arkitekturhistorisk undersökning, Helsingfors i forna tider IV, Helsingfors: Helsingfors-samfundet 1978
[af Wirsén, Carl David] C. D. W., »Literatur. Z. Topelius: Ljungars saga», Vårt Land 12.2.1897
[af Wirsén, Carl David] C. D. W., »Litteratur. Z. Topelius: Sägner i dimman», Post- och Inrikes Tidningar 18.10.1882
Wrede, Johan, »Zacharias Topelius – Kansallishistorioitsija», suom. Rauno Ekholm, Suomen kirjallisuushistoria 1. Hurskaista lauluista ilostelevaan romaaniin, toim. Yrjö Varpio & Liisa Huhtala, SKST 724:1, Helsinki 1999, s. 253–264
Wrede, Johan, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland», Finlands svenska litteraturhistoria. Första delen: Åren 1400–1900, utg. Johan Wrede, Helsingfors: SLS och Stockholm: Atlantis 1999, s. 317–330
Zilliacus, Clas, »Till Löjtnant Leopold i Grusien. Tidningen som öppet brev», Clas Zilliacus och Henrik Knif, Opinionens tryck. En studie över pressens bildningsskede i Finland, SSLS 526, Helsingfors 1985, s. [119]–180
Zilliacus, Clas, »Inledning», Zacharias Topelius, Ljungblommor, ZTS I, SSLS 742, Helsingfors 2010, http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-3795-1403178433010
Åstrand, Sven, »Fredrik Adolf», Svenskt biografiskt lexikon, urn:sbl:14444 (viitattu 25.6.2020)