Johdanto

Topeliuksen historialliset aiheet ja aikakaudet

6 Alussa Topelius käsitteli historiallisia aiheita kaskunomaisesti ja kevyesti ellei peräti hilpeästi – kuten tarinoissa »Kihlakunnantuomari» ja »Vernas rosor» (1856, suom. »Wernan ruusut» 1886) – ilman kunnianhimoisia tavoitteita.11»Kihlakunnantuomarissa» ja »Wernan ruusuissa» ei näy merkkiäkään ylevästä kansallisesta historiakuvauksesta, kun taas jälkimmäisen jatko-osa, »Stjernan i molnet», korostaa vahvasti kansan uskollisuutta kuninkaalle upseerien petoksen vastapainona. Molemmat on julkaistu teoksessa ZTS V, s. 195–323. Ks. myös kommentit, s. 417 ff. ja 428 f. Romaanin Hertiginnan af Finland jatkokertomuksena julkaistu versio (1850, romaani suom. Suomen herttuatar 1874) alkaa juuri sellaiseen »hempeilevään» (sentimentaaliseen) tyyliin, josta hän oli pyrkinyt aiemmin ohjelmajulistuksessaan luopumaan, mutta työn edetessä hän havaitsi, että aihe vaati vakavampaa kertojanotetta. Aiemmissa töissään Topelius pysyttelee historiallisilla retkillään enimmäkseen 1700-luvulla, erityisesti kustavilaisella ajalla. Välskärin kertomuksissa hän pyrkii järjestelmällisesti nostamaan esiin Suomen ja, kuten hän itse olisi sanonut, suomalaisten osuuden Ruotsin historiassa. Hän pyrkii myös liittämään historiallisen ja sepitteellisen aineksen tiiviisti toisiinsa. – »Suomen herttuattaren» jatkokertomuksessa hän ei siinä onnistunut, ja vuonna 1850 ilmestyneessä kirjaversiossa sisältö oli jaettu pääosin historialliseen ja pääosin kuvitteelliseen osaan. Ennen kokoelman Vinterqvällar (1881, suom. Talvi-iltain tarinoita 1882–1886) painatusta Topelius toimitti Suomen herttuattaren uudelleen ja jätti tällä kertaa pois vuosien 1741–1743 sodan kuvauksen.

7 Välskärin kertomuksissa Topelius vaihtaa aikakautta ja siirtyy toisaalta taaksepäin 1600-luvulle kuvatessaan ensimmäisessä jaksossa kolmekymmenvuotista sotaa ja toisaalta eteenpäin 1810-luvulle kuvatessaan välskäri Bäckiä.12Toisessa kertomuksessa on takautuma, jossa Topelius käsittelee 1590-luvulla käytyä nuijasotaa. Topelius sijoittaa jokaisen kertomuksen alussa esiintyvän kehyskertomuksen 1820-luvun lopun ja 1830-luvun alun vaiheille. Hän viittaa lehdissä julkaistuihin ensimmäisiin uutisiin vuonna 1829 Venäjän ja Turkin sodan jälkeen solmitusta Adrianopolin rauhasta 1829 tarinaa »Rebell mot sin lycka» (Kapinassa omaa onneaan vastaan, neljäs kertomus, s. 211) edeltävässä ja Portugalin vuoden 1828 sisällissotaan tarinaa »De blå» (Siniset, seitsemäs kertomus, s. 477) edeltävässä kehyskertomuksessa. Ennen kolmattatoista kertomusta hän esittelee vastaleivotun ylioppilaan Halmin, »jonka aika ei vielä ollut tullut nimittää itseänsä Olkiseksi» (för hvilken tiden ännu icke var inne att kalla sig Olkinen), mutta joka silti haastoi »sen tietonsa nojalla, minkä hän jo oli saanut Hegelin kansia haistelemalla» (med den lilla lukt han redan hade af Hegel på permarna, s. 1146; kääntäjän huomautus: johdannon suomenkieliset sitaatit Välskärin kertomuksista perustuvat Juhani Ahon käännökseen 1895–1898). Topelius oli muiden Helsingin yliopiston opiskelijoiden tavoin lukenut Hegeliä 1830-luvulla.

8 Topeliuksen varhaisissa töissä mennään yleensä suoraan asiaan, mutta myöhemmin hän aloittaa kertomukset usein epäsuorasti, käyttämällä kertojafiktiota, kuten »Kihlakunnantuomarissa» tai Suomen herttuattaren jatkokertomusversiossa, tai pohdiskelulla, joka vähitellen vaihtuu varsinaiseksi kertomukseksi. »Gröna kammaren i Linnais gård» (1859, suom. »Viheriä kammari Linnaisten kartanossa» 1882) hän tutkii aristokratian käsitettä verrattuna meritokratiaan (käyttämättä kuitenkaan tätä sanaa), »Vincent Vågbrytarenissa» (1860, suom. »Vinsentti Aallon halkaisija» 1882) hän filosoi ylioppilasmatrikkelien nimikirjoituksista toivon ja aikuisuuden symboleina ja niiden jälkeen kirjatuista kuivista tiedoista, joihin parhaassa tapauksessa tiivistyy kokonainen elämänura. Topeliuksen historianopetusta ja historiantutkimusta käsittelevät pohdinnat kertomuksen »Konungens handske» (1863, suom. »Kuninkaan hansikka» 1869) alussa tunnetaan hyvin. Mutta missään muualla eivät johdanto (välskärin oma historia) ja kehyskertomus ole niin huolellisesti rakennettuja ja johdonmukaisesti kerrottuja, eikä niitä käytetä yhtä järjestelmällisesti kuin Välskärin kertomuksissa.

9 Kehyskertomuksessa välskärin kuulijat puhelevat keskenään siirryttäessä kertomuksesta toiseen. Näissä keskusteluissa Topelius sijoittaa historianfilosofiset mietteensä välskärin suuhun, ja kuulijat (lukijoiden edustajina) esittävät näkemyksiään tapahtumista ja fiktiivisestä kertomuksesta, ja heidän mielipiteensä saavat olla ristiriidassa keskenään. Keskusteluista tulee osa kansansivistystyötä, jota Topeliuksen toimittamien Helsingfors Tidningarin sisältö ja muoto oli suunniteltu palvelemaan.

10 Topeliuksen historianluennot sijoittuvat pääosin Fältskärns berättelseria myöhempään vaiheeseen. Oikeastaan vasta vuonna 1862 hän ryhtyi luennoimaan maantieteen sijaan historiasta. Samana vuonna hän kirjoitti Helsingfors Tidningariin jatkokertomukset »Källan i Ljungars skog» ja »Ljungars vapen».13Tarinoiden runsaat 50 jaksoa ajoittuvat lähes koko kevätlukukaudelle ja koko syyslukukaudelle 1862. »Källan i Ljungars skog» ja »Ljungars vapen» julkaistiin muokattuina yhteisellä nimellä »Ljungars saga» (suom. »Ljungarsin taru» 1896) teoksessa Vinterqvällar III 1896. Niiden tapahtumat sijoittuvat 1520-luvulle, jolloin valtakunta oli muuttumassa katolisesta protestanttiseksi. Sen kauemmaksi menneisyyteen Topelius siirtyy kaunokirjallisissa teoksissaan vain harvoin. Vaikuttaa siltä, että hän pyrki tutkiskelemaan eri aikakausia kaunokirjallisesti valmistautuessaan käsittelemään niitä luennoillaan. Syksyllä 1863 hän oli ehättänyt katolisuuden viime vaiheisiin maassamme sekä piispa Arvid Kurkeen. Kurki esiintyy myös Ljungarsia käsittelevissä kahdessa jatkokertomuksessa, ja Topelius kuvaa häntä kunnioittavasti sekä niissä että luennoissaan.

11 Fältskärns berättelserin vuosia kestäneet tauot saivat kuitenkin aikaan sen, että historia viimein tavoitti romaanin. Kevätlukukaudella 1866 Topelius luennoi Kaarle XII:sta, vapauden ajasta ja Kustaa III:n koko hallituskaudesta. Samaan aikaan Helsingfors Tidningar julkaisi neljännentoista kertomuksen, jonka tapahtumat sijoittuvat kesäkuun 1771 ja elokuun 1772 väliseen aikaan. Vuotta aiemmin Topelius oli maininnut arvostavansa tiedettä sen verran ettei esittänyt luennoillaan uusia Välskärin kertomuksia.14Ensimmäinen luento kevätlukukaudella 1865, s. 3, ei päivätty (Topelius, Föreläsningar i geografi och historia, toim. Jens Grandell, ZTS XV). – Topelius jakoi jatkokertomuksen neljännentoista kertomuksen kahteen osaan ennen kuin se julkaistiin kirjana. Vaikka Topelius pyrki pitämään tarinat poissa luennoiltaan, tarinoissaan hän innostui toisinaan luennoimaan hyvinkin pontevasti. Välskärin kertomuksissa se näkyy eläytyvissä mutta myös numerotietoja pursuilevissa 1690-luvun nälänhädän ja 1710-luvun ruttoepidemian kuvauksissa (kuudes kertomus, luku »Stora hungersnöden» [Suuri nälänhätä], s. 434–442 ja kahdeksas kertomus, luku »Pesten 1710» [Rutto vuonna 1710], s. 572–576) sekä vuonna 1721 solmitun Uudenkaupungin rauhan ehtojen perinpohjaisessa käsittelyssä (kymmenes kertomus, luku »Freden i Nystad» [Uudenkaupungin rauha], s. 720 ff.).

Ristiriidoista sopusointuun

12 Välskärin kertomuksille on pääosin tunnusomaista nuoremman Topeliuksen kehitysoptimismi. Pitkien sotien jälkeen rauhanomainen yhteiskunnallinen toiminta pääsee vauhtiin: koulutustaso paranee, hyvinvointi kasvaa ja aatelittomista säädyistä tulee varteenotettava voimatekijä. Aatelisten ja aatelittomien ristiriita on yksi kantavista teemoista koko romaanin ajan, ja se näkyy Bertelsköldin ja Larssonin sukujen vaiheissa: siitä, kuinka talonpoika kiroaa aatelisen (tyttären)poikansa ensimmäisessä jaksossa, siihen, kuinka kreivin lapset halveksivat aatelitonta äitipuoltaan viidennessä. Toistensa vastavoimina näyttäytyvät myös protestantit ja katoliset, reduktion puolestapuhujat ja sen kohteet sekä yhtäältä vapauden ajan puoluemuodostumat ja puolueet ja toisaalta kuningashuone. Viidennessä jaksossa alkemia haastaa sekä Linnén perinteen että luterilaisen hurskauden ja valistusajan aatteet kyseenalaistavat uskonnon. Topelius taistelee taikauskoa ja vapaa-ajattelua vastaan tarmokkaasti ja perusteellisemmin kuin teos tarkkaan ottaen kestäisi. Hän ratkaisee säätyristiriidat ja perheriidat kristillisen sovinnon hengessä ellei peräti julistaen kristinuskon sanomaa.15Kolmannen säädyn nousu aatelin kustannuksella on toistuva teema Topeliuksen tuotannossa. Tarinassa »Rautakylän vanha parooni» (1849) kartano siirtyy pappisperheen omistukseen, ja aatelittomana pidetty arkkitehti Lithovius nai itsensä Linnaisiin (»Linnaisten kartanon viheriä kamari» 1859). Varsinkin tässä novellissa Topelius tekee pilaa säätyihin kohdistuvista ennakkoluuloista.

13 Edellisestä huolimatta olisi liian yksioikoista sanoa, että Topelius tuomitsee 1700-luvun. Suuri osa hänen historiallisista proosateoksistaan sijoittuu 1700-luvun ympäristöihin alkaen »Kihlakunnantuomarista» ja sen jälkeen »Drottning Sofia Magdalenasta» (suom. »Kuningatar Sofia Magdalenan korvarenkaat» 1886), »Gamla baron på Rautakylästä» (suom. »Rautakylän vanha parooni» 1897) sekä »Efter femtio årin» (suom. »50 vuotta myöhemmin» 1899) näytelmäsovituksesta, Suomen herttuattaresta, »Wernan ruusuista», »Stjernan i molnetista» ja »Kuninkaan hansikkaasta» Välskärin kertomusten kolmeen myöhempään jaksoon sekä Topeliuksen viimeiseen Helsingfors Tidningarissa julkaistuun jatkokertomukseen, »Hvita frun i Hällaan» (1866). Ympäristökuvaukset on luonnosteltu rakastavin vedoin, hän briljeeraa ruotsalais-ranskalaisilla repliikeillä, riemuitsee porvariston noususta, luonnontieteen saavutuksista sekä Suomen talouden, yliopiston ja muiden yhteiskunnallisten instituutioiden kehityksestä. Se, mitä Topelius ei pysty ymmärtämään 1700-luvusta, herättää hänessä ristiriitaisia tunteita, mutta ei hän tuomitse yksiselitteisesti koko aikakautta.

14 Kirjoitettuaan tarinan Suomen herttuatar (1850), jossa pormestarin tytär Eva Merthen seuraa aristokraattista rakastajaansa mannermaalle, Topelius ei enää tee kokeiluja naisrooleilla. Tarinoissa esiintyy eroottisesti aktiivisia tai vietteleviä naisia (Lodoiska ja Juliana Välskärin kertomusten toisessa, Aurora von Königsmarck kolmannessa ja markiisitar Egmont viidennessä jaksossa), mutta heille käy huonosti. Topeliuksen nuoret tyttöhahmot ovat kylläkin älykkäitä, sanavalmiita, neuvokkaita ja virkeitä, mutta viimeistään avioituessaan he asettuvat perinteisiin äidin ja hoivaajan rooleihin (Greta, Marie Larsson ja Ester Larsson, Erika Lindelia, Ringa Littow).16Jos Topelius toisinaan irtautuikin perinteisistä rooleista Helsingfors Tidningarissa julkaistuissa jatkokertomuksissa, hän otti vahingon takaisin muokatessaan niitä 1880-luvulla Talvi-iltain tarinoihin; vrt. »Fröken Drifva» vuodelta 1860 ja 1882. Vanhemmille naisille – Topeliuksella nainen on vanha täytettyään 30 vuotta – on ominaista lempeä alistuminen kohtalolle, joka useimmiten on kova. Petos, sota, kuolema tai väärinkäsitykset riistävät rakastetun niin Emerentialta (Meriltä), Ebba Bertelsköldiltä, Eva Falkenbergiltä kuin Marie Larssonilta Välskärin kertomuksissa, Ebba Reutercronalta »Rautakylän vanhassa paroonissa» (1849), Amelie Eversiltä »Vinsentti Aallon halkaisijassa» (1860), Tant Mirabeaulta samannimisessä novellissa (1863, suom. »Mirabeau täti» 1885), Betta Sievertiltä »Kuninkaan hansikkaassa» samalta vuodelta ja Kerstin Flemingiltä tarinassa »Ungdomsdrömmar» (1879, suom. »Nuoruuden unelmia» 1880). Muussa tapauksessa he kuolevat ennenaikaisesti, pahimmassa tapauksessa oman käden kautta, kuten »AskOnsdagsbruden» (suom. »Tuhkakeskiviikon morsian» 2017) ja Beata »En Natt och en Morgonissa» (1843, suom. »Yöstä aamuun» 2013), »Lindanserskan» (1845, suom. »Nuorallatanssija» 2017), »Bruden» (1846, suom. »Morsian» 2013), Regina von Emmeritz samannimisessä näytelmässä (1853) ja markiisitar Egmont Välskärin kertomuksissa. Jos Topeliusta pitäisi kutsua feministiksi, hän on malliesimerkki sukupuolieron feminismin edustajasta ja sellaisena tyypillinen aikakaudelleen, vaikka hän myönsikin 1870-luvulla yliopiston rehtorina naisille opinto-oikeuden ja kunnioitti Suomen ensimmäistä naismaisteria Emma Irene Åströmiä runolla, jossa hän osoitti olevansa jossain määrin perillä jäykkien sukupuoliroolien naiselle asettamista vaatimuksista.17»[...] Hur många dina systrar funno vägen / Till samma mål, men funno porten stängd / Och funno fördomen som dörrvakt trägen / Och dumheten som skylt på dörren hängd / Och vände sorgsna till sin söm tillbaka / Att drömma, törsta, lida och försaka! / [...] Mod, kätterskor mot gammal häfd i staten!» (»Till Emma Irene Åström», Ljung 1889, s. 122).

15 Miehiä Topelius kuvaa kaavamaisesti ja mustavalkoisemmin kuin naisia. Hänen muiden teostensa tavoin Välskärin kertomusten sivuhenkilöt on usein kuvattu päähenkilöitä vivahteikkaammin. Romaanin keskushahmoista Kustaa II Aadolf ja Gösta Bertelsköld on esitetty ylen määrin ihannoituina, kun taas Torsten Bertelsköld ja Bernhard Bertelsköld nuor. ovat läpeensä pahoja.18Stereotyyppisistä henkilöistä, vrt. Novellien johdanto, ZTS IV, s. XXXIV f. Miehet esiintyvät kollektiiveissa, jotka ovat usein sosiaalisesti tarkoin rajattuja (sotilaat, talonpojat, ylioppilaat, valtiopäiväedustajat, krouvin asiakkaat, väkijoukot). Uskollisuus on keskeinen teema Topeliuksen teoksissa, ja se ilmenee kansan uskollisuutena hallitsijaa kohtaan, sotilaiden uskollisuutena kunnon esimiehelle ja palvelijan uskollisuutena isännälleen. Suhteet eivät ole automaattisesti molemminpuolisia. Myös sympaattisina tai suorastaan ihannoiden kuvatut yläluokkaiset henkilöt kohtelevat palvelijoita ja muita alempiaan silminnähden raa’asti, eikä kertoja reagoi siihen millään tavoin. Näin kuitenkin käy talonpoikaiskuningas Bertilan (Perttilän) ja porvariskuningas Larssonin kohdellessa raa’asti tyttäriään Meriä ja Esteriä.

16 Kehyskertomuksen Svenonius ja Svanholm pohjautuvat tyyppeinä pitkään kirjalliseen perinteeseen. Svenonius edustaa pedanttia oppinutta ja Svanholm rehvakasta soturia, miles gloriosusta roomalaisen komedioiden kirjoittajan Plautuksen (250–184 e.Kr.) samannimisen näytelmän mukaan. Topelius lienee tutustunut 1830-luvun lopulla Holbergin kirjoittamaan muunnelmaan Jacob von Tyboehen (vrt. Päiväkirja syyskuussa 1838). Kapteeni Larsson, kersantti Bengt Kristerson ja rakuuna Burchard, jotka niin ikään jatkuvasti kerskuvat muka tekemillään urotöillä, edustavat samaa tyyppiä. Kuninkaat ja Bertelsköldit (suuremmassa määrin kuin Larssonit) edustavat kukin omaa aikakauttaan, ja miltei joka sukupolvessa heidän välillään näkyy selviä yhtäläisyyksiä. Gustaf Bertelsköld, ensimmäisessä jaksossa nuori, urhea ja yhtä puhdassydäminen jollaisena Topelius kuvitteli Kustaa II Aadolfin, on toisessa jaksossa kyyninen ja keinoja kaihtamaton palkkasotilas – niin kuin kirjailija mieltää Kaarle X Kustaan. Gösta Bertelsköldille ja Kaarle XII:lle on luonteenomaista tyhmänrohkea urheus, kyky vedota sotilaisiin, uskonnollisuus ja taipumus hakeutua mieluummin kohti koettelemuksia kuin naisten luo. Bertelsköld elää koko aikuisikänsä taistelukentällä kamppaillen kuninkaan ja Suomen puolesta. Kuninkaan kaaduttua Gösta Bertelsköld etsii kuolemaa.19Maija Lehtonen kiinnittää tässä ensimmäisenä huomiota itsetuhoiseen käytökseen artikkelissaan »Synkkenevä menneisyys» 1997, s. 396. Hän muotoilee asian varovasti toteamalla, että nykyajan lukija aavistelee jonkinlaista itsetuhoviettiä Gösta Bertelsköldissä.

17 Kolmea ensimmäistä jaksoa kannattelevat voimakastahtoiset henkilöt ja suuret tapahtumat: on useita sotia, reduktio, nälänhätä ja miehitys. Neljännessä jaksossa tapahtumat ovat edenneet vapauden aikaan. Topelius piti aikakautta kansakunnan alennustilana muun muassa korruptoituneiden poliitikkojen takia. Poikkeuksena on kuitenkin suurvalta-ajan ja vapauden ajan välittäjähahmo Arvid Horn, jota Topelius arvostaa lähes yhtä varauksettomasti kuin Kustaa II Aadolfia. Porvaristoa edustaa Lars Larsson, lahjomaton sekä taipumaton valtiopäivämies ja Vaasassa toimivan kauppahuoneen omistaja.

18 Viidennen jakson tapahtumat sijoittuvat Turun yliopistopiireihin, Bertelsköldin perheen kartanolle Itä-Göötanmaalle ja vuoden 1772 valtiopäivien aikaiseen Tukholmaan. Topelius kuvaa etevästi sekä ympäristöä että ajan ilmapiiriä, ja valtiopäivillä käytyä juonittelua hän kuvailee suorastaan jännittävästi aivan kuten neljännessäkin jaksossa. Yksityisellä tasolla huomio kiinnittyy Bertelsköldin perheen tulehtuneisiin väleihin. Carl Victor Bertelsköld on Adolf Fredrikin tavoin ystävällinen ja huomaavainen niin ylhäisiä kuin alhaisia kohtaan ja kiintynyt läheisesti perheeseensä. Mutta sekä häneltä että kuninkaalta puuttuu tahdonvoimaa ja luonteenlujuutta, jota heidän puolisoillaan kyllä riittää. Päähenkilöksi nousee Ester Larsson, josta on tullut kreivitär Bertelsköld. Perinteisesti naisten elinpiiriin kuuluneiden sairaanhoidon ja kristillisen julistuksen rajoissa hän käsittelee kyyniseen vapaa-ajatteluun taipuvaista, säätytietoista ja kaiken kaikkiaan epäsympaattista poikapuoltaan niin menestyksekkäästi, että tämä vaihtaa diplomatian ja politiikan hurskaan ja filantrooppisen maalaisjunkkarin elämään. Bertelsköldit ajautuvat oman erinomaisuutensa umpikujaan, kun taas Larssonien ahneus ja lahjottavuus sulkevat heidän tiensä johtavaan asemaan. Kustaa III kylläkin onnistuu vallankaappauksessaan, mutta pyrkiessään kovin innokkaasti näyttämään miten ateisteille ja ahneille egoisteille käy ja saattamaan Bertelskiöldien perhekriisin sopuisaan päätökseen Topelius tuhlaa kovasti energiaa kertomiseen.

19 Iän karttuessa Topelius muuttui yhä uskonnollisemmaksi ja pessimistisemmäksi. Hän ei enää esitä synteesejä, joilla ristiriidat voitaisiin ratkaista. Romaanissa Planeternas skyddslingar (1889, suom. Tähtien turvatit 1890) tuomiopäivän ratsastaja viilettää punaisella ratsullaan koko tarinan läpi. Topeliuksen tilinteko sodan, soturien ja taistelukuvausten ihannoinnin kanssa sijoittuu samalle maaperälle, jolla Kustaa Aadolf karautti taisteluun liput liehuen raikuvan virsilaulun säestämänä. Tähtien turvattien sivuhenkilöt joutuvat apokalyptisen teurastuksen uhreiksi. Päähenkilö Kristiina tuomitaan rakkaudettomaksi ja itsekkääksi. Toinen päähenkilö, Hagar useine henkilöllisyyksineen häädetään pitkän jaakopinpainin jälkeen nimettömyyteen. Hän pääsee sentään sanomaan puhdasoppiselle luterilaiselle, että kirkot kiistelevät kirjaimesta ja unohtavat samalla että henki on yksi.20Topelius, Planeternas skyddslingar. Tredje delen 1889, s. 250. Ljungarin suvusta kertovassa jatkokertomuksessa (1862) Topelius ei tunne armoa pahoja kohtaan mutta jättää lopun avoimeksi ja suorastaan toiveikkaaksi hyville. Myöhemmässä versiossa »Ljungarsin taru» (1896) Topelius hävittää myös suvun kaksi viimeistä jälkeläistä, nuoren sisarusparin, jotka ovat katolisia. He pakenevat yhdessä Suomen viimeisen katolisen piispan kanssa Ruotsiin laivalla, joka haaksirikkoutuu. Välskärin kertomuksissa Topelius on katolisille armeliaampi lukuun ottamatta jesuiitta Hieronymusta.

Dialektinen historiakäsitys

36 Välskäri aloittaa ensimmäisen kertomuksensa dramaattisella kuvauksella vuonna 1631 käydystä Breitenfeldin taistelusta, jossa Ruotsin armeija saavutti suurvoiton Katolisen liigan joukoista. Siinä kertomuksen päähenkilö, nuori suomalainen ratsumies Gustaf Bertila (Kustaa Perttilä) esittäytyy suomalaisen ratsuväen päällikön Torsten Stålhandsken kysyessä: »Kas niin, Perttilä [...] tekeekö mielesi tänään ansaita itsellesi ritarin kannukset?» (Nåväl, Bertila [...] har du lust att i dag förvärfva dig riddarsporren)? Ja tämä vastaa: »En ole koskaan uskaltanut pyrkiä niin suureen kunniaan [...] Minäkö ... talonpojan poika!» (Jag har aldrig vågat eftersträfva en så stor utmärkelse [...] Jag ... en bondeson!, s. 17). Jo tähän vuoropuheluun kätkeytyy teoksen keskeinen teema, joka antaa kertomuksille rakenteen ja ajaa juonta eteenpäin: aatelin ja talonpoikien sekä porvariston välinen taistelu.

37 Breitenfeldin taistelun jälkeen Kustaa II Aadolf on aikeissa aateloida taistelussa kunnostautuneen Bertilan, mutta aikeen tekee tyhjäksi Bertilan isä – itse asiassa äidinisä – isokyröläinen »talonpoikaiskuningas» Aron Bertila (Aaron Perttilä). Tämä tekee kirjeessään selväksi, ettei poika saa koskaan ottaa aatelisnimeä eikä aateliskilpeä; jos hän sen tekee, hän saa niskoilleen isän kirouksen. Aron Bertila näet vihaa aristokratiaa ja pitää itsepintaisesti kiinni vakaumuksestaan, ettei kuninkaan ja kansan välillä saa olla mitään, sillä »se vain riuhtoopi itselleen kuninkaalta valtaa ja omaisuutta kansalta» (rycker till sig konungens makt och folkets ägodelar, s. 84). Isän ja pojan ristiriita kärjistyy, kun Gustaf Bertila, joka on nyttemmin aateloitu nimellä Bertelsköld, palaa isänsä kotiin sodittuaan vuosia taistelukentillä. Isä, joka on huhupuheista saanut tietää Gustafin aateloinnista, hylkää tämän (s. 161 f.). Riita kärjistyy, kun Gustaf jälleen kerran vierailee kotonaan ja pyytää anteeksiantoa ja siunausta. Aron Bertila on kuitenkin horjumaton. Hän tekee Gustafin perinnöttömäksi ja nimeää sen sijaan tämän aseveljen Lars Larssonin perijäkseen (s. 200–203).

38 Näin saa alkunsa kaksi sukua, Bertelsköldit ja Larssonit, joiden kohtaloita Välskärin kertomukset kuvailee; toiseen kuuluu kreivejä ja kreivittäriä, toiseen talonpoikia ja ajan mittaan porvareita. Aatelin ja alempien säätyjen vastakkainasettelu kulkee koko ajan juonen taustalla ja nousee pintaan tuon tuostakin, esimerkiksi Bertelsköldien kantatilan Majniemen talonpoikaiskapinassa 1600-luvun puolivälissä (neljäs kertomus), Bernhard Bertelsköldin matkustaessa Pohjanmaalle ostamaan viljaa Larssoneilta vuosisadan lopun nälkävuosina ja Kaarle XI:n reduktion yhteydessä, kun Majniemi peruutetaan kruunulle (kuudes kertomus). Bertelsköldit ovat pitkään kertomuksissa etualalla, mutta kymmenestä kertomuksesta, vuoteen 1721 sijoittuvasta »Ödemarkernas vårista» (Erämaiden keväästä) alkaen Larssonin suku nousee keskeiseen asemaan. Talonpoikais- ja etenkin porvariperheen astuminen esiin tässä vastaa täydellisesti historiakäsitystä, jonka välskäri lausuu julki viidennen kertomuksen kehyskertomuksessa. Sen mukaan aateli oli 1600-luvun Ruotsissa ja Suomessa »sitä ainesta, josta historiaa rakennettiin», kun taas Suomen historia oli vuosien 1713–1721 venäläismiehityksen jälkeen »saanut parhaat rakennustarpeensa juuri aatelittomasta keskisäädystä», jonka edustajat »ovat omalla työllään hankkineet itselleen kunniallisen nimen» 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa.61Majniemen linnan tuho kahdeksannessa kertomuksessa voidaan tulkita symbolisesti tämän historiakäsityksen mukaisesti, samoin kertojan anakronistinen maininta, että entisen linnan paikalla sijaitsee nyt »vähäinen, varakas, pitkien koivujen ympäröimä talonpoikaistalo» (s. 608). Välskäri perustelee päähuomion siirtymistä aatelisista porvarillisiin sukuihin myös sillä, että suomalaisilla pappis- ja porvarissuvuilla oli »oma pieni ja merkillinen historiansa» niiden luotua 1700-luvulla »uuden porvarillisen ylimystön» (s. 286).

39 Walter Scottin tavoin Topelius kuvaa historiaa Välskärin kertomuksissa sarjana historiallisten vastavoimien, kuten yhteiskuntaluokkien ja kansakuntien, välisiä kriisejä tai konflikteja.62Scottin historianäkemyksestä: Georg Lukács, The Historical Novel 1965 [1937], s. 53. Topeliuksella ristiriitoja esiintyy myös aatteiden tai ideologioiden välillä. Aatelin ja alempien säätyjen vastakkainasettelu on romaanissa keskeisimmällä sijalla, mutta teoksessa nostetaan esiin myös muita historian ristiriitoja ja vastakkainasetteluja. Ensimmäinen jakso sijoittuu kolmekymmenvuotiseen sotaan, joka oli ainakin osaksi katolisten ja protestanttien välistä uskonsotaa, ja päävihollisena jaksossa esiintyykin jesuiitta Hieronymus, joka punoo suunnitelmia Ruotsin palauttamiseksi katolisen kirkon helmaan. Sota ja rauha tai sota ja yhteiskuntaa rakentava toiminta asetetaan jatkuvasti vastakkain.63Vastakohtia symboloivat miekka ja aura, vrt. toisen kertomuksen otsikko ja Aron Bertilan pohdiskelu siitä mitä kyseisillä työkaluilla saadaan aikaan (s. 83 f.). 1600-luvulle sijoittuvissa kahdessa ensimmäisessä jaksossa kertomuksessa käsitellään vuoroin sotahistoriaa ulkomaiden tantereilla – seikkailujuonen rinnalla – ja sosiaali- ja kulttuurihistoriaa Suomen kamaralla. Vasta kahdeksannessa kertomuksessa, 1710-luvun alussa, käsitellään Suomessa käytävää sotaa. Yhdennessätoista ja kahdennessatoista kertomuksessa tapahtumien taustalla käydään valtataistelua toisaalta revanssinhaluisten hattujen ja ulkopoliittisesti varovaisten myssyjen ja toisaalta kuningashuoneen ja säätyjen välillä. Neljännessätoista ja viidennessätoista kertomuksessa tapahtumat sijoittuvat Kustaa III:n vallankaappauksen aikoihin vuoteen 1772. Kehyskertomuksessa vastakohtia edustavat sotaisa postimestari Svanholm ja pasifistinen koulumestari Svenonius. Taikuuden ja uskonnon ja toisaalta tieteen ja uskonnon vastakkainasettelu nousevat noituusoikeudenkäyntejä käsittelevän viidennen luvun ja koko vapaa-ajattelua ja alkemiaa käsittelevän viidennen jakson ydinajatukseksi.

40 Scottin ja Topeliuksen Välskärin kertomuksista välittyvän historiakäsityksen välillä on muitakin yhtäläisyyksiä kuin historian tulkitseminen ristiriitojen sarjaksi – niissä näkyy samanlainen liike: eteenpäin. Scottin tavoin Topelius esittää historian romaaneissaan edistyvänä prosessina.64Lukács, The Historical Novel 1965, s. 53 ja de Groot, The Historical Novel 2010, s. 25, 29. Välskäri ilmaisee tämän katsomuksen enemmän tai vähemmän suoraan. Hän esimerkiksi vertaa kansakuntien kehitystä barbariasta sivilisaatioksi ihmisen biologiseen kehitykseen hurjasta nuoruudesta viisaaseen aikuisuuteen (s. 77),65Topelius lienee omaksunut ajatuksen valistusfilosofi Adam Fergusonin teoksesta An Essay on the History of Civil Society (1767), jonka ruotsinnoksen Försök till historien om borgerligt samhälle (1790) hän omisti (Museoviraston luettelo Topeliuksen kirjakokoelmasta). ja käyttää orgaanisia vertauksia kuvatakseen yhteiskunnan kehitystä (s. 552 f., 621). Lisäksi hän korostaa, tällä kertaa sotilaallista vertausta käyttäen, että kaikki ajat merkitsevät siirtymistä johokin uuteen ja »jokainen aikakausi kohoaa arvossa askel askeleelta». Välskärille aika ei ole harmaahapsinen ukko:

41 Ajan oikea ominaisuus on ikuinen nuoruus; se ei suvaitse mitään lahoa, vaan liehtoo sen pois suurilla myrskyisillä siivillään, pannakseen ehtimiseen jotakin uutta ja verestä sijaan. Mutta vanhat eivät sitä käsitä, vaan luulevat ajan ja maailman alinomaa vanhenevan sentähden, etteivät he itse voi tottua siihen ajatukseen, että uusi aika ilmenee uusissa muodoissa.

42 Tidens rätta väsende är en evig ungdom; han tål intet murket, han hviftar det bort med sina stora stormfyllda vingar för att beständigt sätta uti dess ställe någonting ungt och friskt. Men de gamla förstå sig icke på sådant, utan mena att tid och verld bli beständigt sämre, för det att de sjelfva ej kunna vänja sig vid den tanken att en ny tid stiger fram uti nya former. (s. 621)66Vrt. myös esipuheen kuva »ajantiedon hengettärestä» esitettynä »ikuisesti kukoistavana tyttönä» (s. 15).

43 Progressiivinen historiakäsitys näkyy myös siinä, että Topelius päästää romaanin säätyristiriidat hetkeksi purkautumaan, kun Carl Victor Bertelsköld ja Ester Larsson menevät neljännessä jaksossa naimisiin »porvariskuningas» Larssonin vastahakoisella suostumuksella. Synteesi saatetaan loppuun viidennessä jaksossa, kun Bertelsköldien lapset Carl Victorin aiemmasta avioliitosta luopuvat perhettä jakaneista säätyennakkoluuloistaan ja hyväksyvät Esterin äidikseen.67Synteesin kahta vaihetta käsittelee Keijo Kettunen artikkelissa »Kuninkaan sormus» 1998, s. 75. Myös aatelisvallan ja kansanvallan välinen vastakkainasettelu purkautuu viidennessä jaksossa, sen viimeisessä kertomuksessa »Morgonljusning» (Aamun valkeneminen), kun romaani päättyy Kustaa III:n vallankaappaukseen, jonka tuloksena poliittinen valta jaettiin tilapäisesti kuninkaan ja valtiopäivien kesken.

44 Tässä historiakäsityksessä, joka perustuu edistykseen ja vastakohdat sulattavaan synteesiin, näkyy vaikutteita Hegelin dialektisesta historianfilosofiasta.68Ks. mm. Yrjö J. E. Alanen, Kansamme tien viitoittajia 1944, s. 279; Mauri Noro, Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa 1968, s. 40, 53 ja Matti Klinge, Suomen sinivalkoiset värit 1981, s. 276 f. sekä Idyll och hot 2000, s. 239, 254 ff., 268–[281]. Myöhemmin Topelius omaksui pessimistisen, syklisen historiakäsityksen (Lehtonen, »’Tidens rätta väsende är evig ungdom.’ Om tiden i Topelius’ berättelser», 1987, s. 372 ff. ja Klinge, Idyll och hot 2000, s. 255 f.). Topelius tutustui hegeliläisyyteen opiskeluaikoinaan Helsingissä 1830- ja 1840-luvuilla, jolloin se oli hallitseva suuntaus akateemisessa filosofian opetuksessa. Vuosina 1837–1840 Topelius syventyi vaivojaan säästämättä Hegelin oppeihin J. J. Tengströmin luennoilla ja lukemalla Hegelin kurssikirjaa Encyklopädie der philosophischen Wissenschaften (1817), jossa tämä tiivistää filosofisen järjestelmänsä. Jatkaessaan opintojaan 1840-luvulla hän syventyi Hegelin postuumisti julkaistuihin filosofian historiaa ja historianfilosofiaa käsitteleviin luentoihin69Vorlesungen über die Geschichte der Philosophie (1833–1836) ja Vorlesungen über die Philosophie der Geschichte (1837). sekä Snellmanin teokseen Läran om staten (1842, suom. Valtio-oppi). Hegeliläistä hänestä ei kuitenkaan tullut, hän päinvastoin asettui useaan otteeseen vastustamaan hegeliläisyyttä, mutta oppi vaikutti etenkin hänen historiakäsitykseensä.70E. N. Tigerstedt, »Topelius-studier» 1943, s. 12, 54–59, 84 f., 107; ks. myös Päiväkirja 13.10., 13. ja 20.11.1837 sekä 5.–8.1., 6.–10.5. ja 11.–12.11.1840.

45 Hegel on kuitenkin vasta alkua. Tutkimuskirjallisuudessa on tuotu esiin, että kuvatessaan säätyjen välisiä vastakkainasetteluja Välskärin kertomuksissa Topelius on ottanut vaikutteita historioitsijoiden Anders Fryxellin ja Erik Gustaf Geijerin 1840-luvulla käymästä kiistasta, joka koski aatelin historiallista merkitystä Ruotsissa,71Esim. Bernhard Estlander, »Topelius som historiker» 1918, s. 130 f. eikä syyttä: Topelius viittaa anakronisesti tähän sulkakynien kalisteluun sekä neljännessä (s. 222) että kuudennessa kertomuksessa (s. 402 f.). Fryxell aloitti kiistan vuonna 1845 kirjoituksellaan Om aristokrat-fördömandet i svenska historien, jossa hän arvostelee ruotsalaisessa historiankirjoituksessa 1700-luvulta saakka vallinnutta aatelin vastaista asennoitumista. Hänen mielestään monet historioitsijat, etenkin Geijer, ovat toimineet puolueellisesti tuomitessaan Ruotsin aatelin: he ovat antautuneet aatteellisten ennakkoluulojen valtaan ja kohdelleet aatelisia epäoikeudenmukaisesti. Toisin kuin Geijer ja muut ylimystön vastaiset historioitsijat väittävät, Fryxell painottaa, että aatelia on kiittäminen monesta suuresta saavutuksesta Ruotsin historiassa. Ainoassa vastauksessaan Geijer pitäytyy aateliskriittisessä historiantulkinnassaan ja kiistää, että hänen omissa tai hänen edeltäjiensä töissä esiintyisi ylimystön vastaista suuntausta. Kiista, jota Fryxell jatkoi itse vielä kolmella puheenvuorolla, herätti Ruotsin sanoma- ja aikakauslehdissä suurta huomiota ja vilkasta keskustelua, johon osallistui muun muassa C. J. L. Almqvist.72Carl Arvid Hessler, »’Aristokratfördömandet’» 1943, s. 259 ff., 264 ja Anders Burman, »C. J. L. Almqvists stora berättelse» 2001, s. 40 f. Topelius saattoi tutustua kiistaan viimeistään 1840-luvun lopulla, kun Akademiska läseföreningen, jossa hän toimi sihteerinä, oli hankkinut Fryxellin kiistakirjoituksen.73Estlander, »Topelius som historiker» 1918, s. 130 f. Akademiska läseföreningen aloitti toimintansa vuonna 1847.Välskärin kertomuksissa Topelius asettuu kiistassa sovitellen synteesin kannalle, vaikka onkin sitä mieltä, että »Geijer on itse pääasiassa tunkenut syvemmälle kuin vastustajansa» (s. 402). Hän nostaa esiin sekä 1600-luvun ansiot ja niiden hallitsevan merkityksen sekä Kaarle XI:n reduktion uudistavan vaikutuksen mutta myös reduktion nimissä tehdyt vääryydet.74Ks. erityisesti kuudennen kertomuksen luvut 7 »Reduktionen» (Reduktsioni, s. 396–403) ja 10 »Kronofogden» (Kruununvouti, s. 422–434).

46 Matti Klinge on todennut, että säätyristiriitojen käsittelyyn on ollut myös muita ja ennen kaikkea varhaisempia virikkeitä kuin Fryxellin ja Geijerin kiista. Kun Topelius arvosteli vuonna 1844 Helsingfors Tidningarissa Edward Grönbladin toimittaman teoksen Handlingar rörande Klubbekriget ensimmäistä osaa (1843), hän analysoi Suomen talonpoikaiskapinaa hegeliläisten dikotomioiden pohjalta käyttäen yhtenä vastakohtaparina kansanvaltaisuutta ja aatelin valta-asemaa.75Klinge teoksen Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller johdannossa, ZTS V, s. XVI ja Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys 2010, s. 134 ff.; Topelius, »Literatur. Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd», HT 16.–20.3.1844. Tähän aikaan yhteiskuntaluokan käsite oli noussut keskeiseen asemaan ja ajatus historiallisista vastakohtaisuuksista oli tullut ajankohtaiseksi etenkin Adolphe Granier de Cassagnacin sosiaalihistoriallisista teoksista Arbetsklassens historia ja Adelsklassens historia, jotka ilmestyivät ruotsinnoksina vuonna 1843.76Alkuperäisteokset Histoire des classes ouvrières et des classes bourgeoises ja Histoire des classes nobles et des classes anoblies ilmestyivät vuosina 1837 ja 1840. Topelius omisti molemmat, ja Snellman esitteli Cassagnacin luokkiin perustuvaa historiakäsitystä Saima-lehdessä vuonna 1844. Lisäksi luokkakysymyksiä käsiteltiin romaanikirjallisuudessa muun muassa Balzacin, Dumas’n ja Eugène Suen teoksissa.77Klinge, Idyll och hot 2000, s. [161], 167, 273 ja johdanto teokseen ZTS V, s. XVI. Mauri Noro on kuitenkin huomauttanut, että aristokratian ja demokratian vastakkainasettelua käsitellään niin ikään Geijerin teoksessa Svenska folkets historia (1832–1836), jonka Topelius luki jo 1830-luvun lopulla. Geijer tuo esiin myös ajatuksen aatelin asemasta välittäjänä kuninkaan ja kansan sekä yksinvallan ja joukkojen vallan välillä (ks. esim. s. 468, 630). Sama ajatus esiintyy aiemmin jo Hegelillä.78Noro, Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa 1968, s. 66 f.; Päiväkirja, 11. ja 30.9.1839.

Suomalaiskansallinen teema

47 1800-luvulla historiallinen romaani toimi myös yleisenä viestintäkanavana kansallista historiaa ja kansallista identiteettiä koskeville näkemyksille.79Ks. esim. Rigney, »The historical novel» 2018, s. [114]; Hamnett, The Historical Novel in Nineteenth-Century Europe 2011, s. 4, 6 f. ja Torsten Pettersson, »Mahdottoman genren sitkeä elinvoima» 1999, s. 75. Aivan kuten Walter Scottin varhaisissa, Skotlannin historiaan sijoittuvissa romaaneissa näkyy pyrkimys määrittää skotlantilaista kansallista identiteettiä,80Hamnett, The Historical Novel in Nineteenth-Century Europe 2011, s. 7.Välskärin kertomuksia voi pitää Topeliuksen yrityksenä hahmottaa suomalaista identiteettiä. Siinä esittäytyy sama käsitys Suomen kansasta, joka sittemmin levisi laajalle ja omaksuttiin yleisesti etenkin Maamme kirjan (1875) ja sen monien suomen- ja ruotsinkielisten laitosten välityksellä.81Lehtonen, Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita 2002, s. 185; ks. myös Henrik Knif, »Läseböckerna i idéhistorisk belysning» teoksen Naturens Bok och Boken om Vårt Land (Luonnonkirja ja Maamme kirja) johdannossa, ZTS XVII, s. XXVIII–XXXI.

48 Suomalaiskansallinen teema ilmenee romaanissa pääasiassa kolmella tavalla, jotka kaikki tukevat kansallista itsetuntoa ja kansan yhteenkuuluvuutta.

49 Ensinnäkin Topelius nostaa esiin kokemuksia ja kriisejä, jotka ovat historiallisesti yhteisiä koko Suomen kansalle, ja esittää ne kerronnassaan Anne Rigneyn sanoin siten, että historiallinen kehitys liitetään romaanihenkilöihin, joihin lukija voi samaistua.82Rigney, »The historical novel» 2018, s. 115. Vrt, välskäri: »olen minä kuitenkin sitä mieltä, että kertomuksessa on ihminen pääasia» (s. 127: jag hyser den mening, att uti en berättelse är menniskan hufvudsak). Topelius korostaa tietoisesti suomalaisten panosta Ruotsin suurvalta-ajan historiassa: taistelukuvauksissa hän nostaa esiin suomalaisten rykmenttien ja sotapäälliköiden nimiä ja antaa kovin usein Kustaa II Aadolfin ja Kaarle XII:n alaisuudessa taistelleille suomalaisjoukoille paljon suuremman merkityksen kuin käyttämänsä kirjalliset lähteet.83Ks. esim. seitsemäs kertomus s. 546 ja kolmannen kertomuksen luku 6 »Slaget vid Nördlingen» (Nördlingenin taistelu, s. 154–158) sekä sen kommentit (s. 1508). Topeliuksen pyrkimys korostaa Ruotsin historian suomalaisia elementtejä näkyy myös siinä, että hän mainitsee nimeltä upseereita, joilla ei ole osuutta kirjan tapahtumiin (vrt. eversti Boije yhdeksännessä kertomuksessa, s. 676). Historia ei ole kuitenkaan pelkkää kunniaa ja kunnostautumista taisteluissa; synkät ajat, kuten 1690-luvun nälkävuodet, vuoden 1710 ruttoepidemia ja isoviha – venäläisten miehitys vuosina 1713–1721 – ovat vähintään yhtä tärkeitä luonnehdittaessa kansaa, joka on yhdessä taistellut ja sinnitellyt sodissa ja vaikeina aikoina. Historiallisen ajan ja kerronnan nykyhetken eli välskärin ja Topeliuksen ajan välistä yhteyttä lujitetaan vilkaisemalla eteenpäin: esimerkiksi vuonna 1714 kärsitystä Isokyrön tappiosta kertova luku kahdeksannessa kertomuksessa »Flyktingen» (Pakolainen) päätetään taistelupaikan kuvaukseen puolitoista vuosisataa myöhemmin. Tämä samalla kertaa surumielinen ja idyllinen sanoin luotu maisemamaalaus, jossa rukiin kerrotaan imevän »ytimensä mehun sankarien luista» ja rikki ruostunut miekka tai »jokin muinoin jäntevän ja taisteluun harjaantuneen käsivarren haurastunut jäännös» toisinaan kolahtaa auran rautaiseen terään (s. 615), kuvastaa käsitystä, joka nousee yhä uudelleen esiin Välskärin kertomuksissa, nimittäin sitä, että Suomen 1600- ja 1700-lukujen historia aina vuonna 1721 solmittuun Uudenkaupungin rauhaan saakka oli suurimmaksi osaksi synkkää aikaa, joka koetteli kansaa toden teolla.84Ks. mm. luku 1 »Kung Carls jagt» (Kaarle kuninkaan metsästys) viidennessä kertomuksessa (s. 288) ja luku 17 »Våren 1722» (Kevät 1722) kymmenennessä kertomuksessa (s. 790); ks. myös Hannu Syväoja, »Suomalaisuus Sakari Topeliuksen historiallisissa romaaneissa» 1999, s. 56 f. Joukossa on toki muutamia valonpilkahduksiakin kuten »suomalainen raamattu ja suomalainen yliopisto» (s. 288), ja maata, joka porvariskuningas Larssonin sanoin »nääntymättä voi kantaa semmoisia kuormia» (har burit sådana bördor och icke dignat, s. 1045) saattoi odottaa vain parempi tulevaisuus. Etenkin porvariskuninkaan syntymäpäiväpuheessa koko paikalle kokoontuneelle Larssonin suvulle kahdennessatoista kertomuksessa »Prinsessan af Wasa» (Vaasan prinsessa) Suomen kansan historia yhdistyy providentiaaliseen näkemykseen Jumalasta, joka johdattaa kansan valoisampaan tulevaisuuteen ja takaa sen:85Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, s. 118 f. »sillä hän mielistyy tähän kansaan, ja Hän on tekevä pimeytemme valkeudeksi» (ty Han hafver lust till detta folk, och Han skall göra vårt mörker ljust, s. 1045).

50 Toiseksi Topelius nivoo kansallisen teeman yhteen säätyristiriitojen kanssa. Neljässä ensimmäisessä jaksossa kuvattu säätyjen välinen kuilu tuo näkyviin jakautuneen kansan. Kun vastakkainasettelu raukeaa kahdennessatoista kertomuksessa Carl Victor Bertelsköldin ja Ester Larssonin avioliittoon, jolle porvarikuningaskin antaa siunauksensa sanoen sen lopettavan »sen pitkällisen riidan, joka vuosisatoja oli erottanut aateliston ja kansan Suomessa» (bröt han stafven öfver den långa strid, som i sekler söndrat adel och folk i Finland, s. 1137), se voidaan tulkita siten, että jakautunut kansa palaa yhtenäiseksi kansakunnaksi.86Hatavara, Historia ja poetiikka 2007, s. 229; myös Klinge, Idyll och hot 2000, s. 239. Hatavara toteaa, että tämä säätyjen synteesi vastaa fennomaanien ajatusta, että talonpoikaissäädyllä oli ratkaiseva merkitys kansakunnan synnylle (ibid.). Yhtäältä Topelius näyttää samalla korostavan, että kaikki hajaannus pitää voittaa ja kaikki voimat koota yhteen yhteisen projektin, kansakunnan rakentamisen vuoksi.87Maija Lehtonen toteaa, että se on ehkä yksi syy siihen, ettei kielikysymys ylimalkaan nouse esiin Välskärin kertomuksissa (»Synkkenevä menneisyys» 1997, s. 395). Toisaalta hän onnistuu tällä synteesillään kylläkin liittämään yläluokan osaksi »kansaa» mutta sen sijaan ei alinta yhteiskuntaluokkaa, tilattomia, proletariaattia, jolla ei ollut edustusta valtiopäivillä.88Klinge, Idyll och hot 2000, s. 239. Kaikkein lähimmäksi sillan rakentamista tämän alaluokan ja yläluokan välille Topelius pääsee neljännessä kertomuksessa »Rebell mot sin lycka», jossa Bernhard Bertelsköld ryhtyy puolustamaan Majniemen väkeä linnanvoudin, mestari Adamin, vainolta (s. 224–227). Tässä Topelius kuvaa hyvin myötätuntoisesti alustalaisten hätää. Samalla heidän kapinaansa voidaan pitää Topeliuksen aikalaisilleen osoittamana varoituksena siitä, mitä voi tapahtua, jos ummistaa silmänsä alaluokan ala-arvoisilta sosiaalisilta oloilta.89Toinen kohtaus, joka tulee myös asettaa yhteyteen Topeliuksen aikakauden ja sille ominaisen vallankumousten pelon kanssa, on Neptunus Gastin yritys hyökätä Larssonin perheen ja kuninkaan kimppuun Vaasassa luvussa »Prinsessan af Wasa» (kahdestoista kertomus, s. 1126 f.). Maija Lehtonen tulkitsee tapauksen symboloivan alaluokan pyrkimystä kukistaa monarkia ja porvaristo. Lisäksi hän toteaa, että Topelius tekee eron »kansan» ja halveksumansa »massan» välillä (»Synkkenevä menneisyys» 1997, s. 398 f.). Jälkimmäisellä Topelius tarkoittaa kansanjoukkoja, jotka mellakoivat ja jotka on helppo johtaa harhaan (ks. esim. s. 1339–1343).

51 Kolmanneksi Topelius pyrkii lujittamaan kansallista identiteettiä luonnostelemalla suomalaista kansaluonnetta ja luomalla käsityksiä siitä mitä suomalaisuus. Tähän hän ei kuitenkaan käytä päähenkilöitä, joilla näitä tyypillisen suomalaisia piirteitä ei yleensä tapaa, vaan sivuhenkilöitä, kuten Bertel Bertelsköldin rakuunat, pohjalainen Pekka ja hämäläinen Witikka, Carl Victor Bertelsköldin ratsupalvelija Istvan, joka on itse asiassa Larssoneita, ja Paul Bertelsköldin opiskelutoveri Eudoxius Lejonfäll. Ensimmäiseksi lukija pääsee tutustumaan sotilaiden ominaisuuksiin: suomalaiset eivät tosiaan ole paraatisotilaita mutta sen sijaan armottomia sotureita, jotka eivät kavahda vaaraa – Topeliuksen sotakuvauksissa Kustaa II Aadolf lähettää heidät aina pahimpiin paikkoihin. Lisäksi he ovat uskollisia kuninkaalle ja heillä on luja puolustustahto. Muun muassa Istvanille ja Eudoxiukselle ominaisen hidasjärkisyyden vastapainoksi heillä on muita vahvuuksia: ensiksi mainittu on äärimmäisen uskollinen ja jälkimmäinen sekä ruumiillisesti vahva että sosiaalisesti lahjakas. Lisäksi suomalaiset ovat kärsivällisiä ja kunniallisia, minkä Bernhard Bertelsköld saa kokea kuudennessa kertomuksessa, jossa hän matkustaa nälkävuosina Vaasaan ostamaan viljaa ja hämmästyy nähdessään, miten lainkuuliaista kansa on hätätilasta huolimatta. Lainkuuliaisuuden hän katsoo olevan lähtöisin Jumalasta, kansasta itsestään, ja siitä on kiittäminen ennen kaikkea »lujaa, lakien turvaamaa yhteiskuntajärjestystä, minkä Ruotsin kuninkaat ovat meille antaneet» (fasta, lagbundna samhällsordning, som Sveriges konungar gifvit oss, s. 446).90Topelius ottaa puheeksi suomalaisen »lakien turvaaman yhteiskuntajärjestyksen» myös kertomuksessa »Ödemarkernas vår» kuvatessaan vuonna 1721 solmittua Uudenkaupungin rauhaa seurannutta ylimenokautta Venäjän ja Suomen hallinnon välillä (kymmenes kertomus, s. 744). Kansa selviää vaikeista ajoista turvautumalla luterilaiseen uskoonsa ja lujaan varmuuteen paremmasta tulevaisuudesta. Talonpoikaiskuningas Bertilan ja porvarikuningas Larssonin hahmoilla Topelius osoittaa, ettei maassa ole pulaa vankkumattomasta johtajuudesta. Heille kummallekin uuttera työ on suurin hyveistä, ja sama pätee moniin sivuhenkilöihin, esimerkiksi Marie Larssoniin ja Elias Pehrsoniin, jotka palaavat kymmenennessä kertomuksessa Pohjanmaan »erämaille» viljelemään niitä isonvihan jälkeen.91Gunnar Castrén, »Finlands folk i Topelius’ verk» 1918, s. 356–359 ja Hannu Syväoja, »Suomalaisuus Sakari Topeliuksen historiallisissa romaaneissa» 1999, s. 58–62.

52 Sen lisäksi, että Välskärin kertomukset pyrkivät tälla tavoin synnyttämään keskinäistä solidaarisuutta, teos kertoo myös historiasta: poliittisesta historiasta, sotahistoriasta, sosiaalihistoriasta ja ennen kaikkea kulttuurihistoriasta.

Kulttuurihistoriallisia elementtejä

53 Historiallisissa romaaneissa käytetään usein kulttuurihistoriallisia yksityiskohtia, joiden tehtävänä on kiinnittää kertomus aikaansa ja antaa sille paikallisväriä. Walter Scottin tavoitteena oli kuvailla laajalti ja uskollisesti Skotlannille ominaisia vanhoja ja katoavia tapoja, ja onkin väitetty, että niin sanotuissa Waverly-romaaneissa kulttuurihistorialla on yhtä hallitseva merkitys kuin poliittisella historialla.92Erik Lindström, Walter Scott och den historiska romanen och novellen i Sverige intill 1850 1925, s. 40, 46 ff., 57. Topelius selvästikin otti myös tässä suhteessa esimerkkiä Scottilta. Välskärin kertomuksissa kulttuurihistoriallinen aines on koko ajan läsnä, ja siinä kuvataan niin kansanomaisia kuin aristokraattisiakin tottumuksia ja kulttuurisia käytänteitä.

54 Tavallisesti kulttuurihistorialliset yksityiskohdat esiintyvät kertomuksissa hajallaan, ja ne mainitaan miltei ohimennen. Paikka paikoin Topelius kuitenkin seisahtuu hetkeksi kertomaan perusteellisemmin kulttuurihistoriallisista ilmiöistä ja pitää niistä lyhyen luennon. Nämä kohdat osoittavat, ettei Topelius halunnut pelkästään tallentaa tietoa katoavista tavoista ja käsityksistä, vaan kuvauksilla oli myös pedagogisia tavoitteita. Toisinaan romaanin juoni karkaa Topeliukselta sivupoluille hänen pyrkiessään tarjoamaan kulttuurihistoriallisia kuvauksia. Ruben G:son Berg on todennut, että Topelius hyödyntää usein matkoja saadakseen tilaisuuden luennoida, vrt. Bernhard Bertelsköldin matkat Kungsöriin ja Isokyröön kuudennessa kertomuksessa »Majniemi slott»(Mainiemen linna).93Ruben G:son Berg, »Traditionella situationer och konstruktionsmotiv i Fältskärns berättelser» 1935, s. 110.

55 Romaanin kulttuurihistoriallista ainesta ovat muun muassa eri sosiaaliryhmien ruokatottumukset ja aterioita ohjanneet toimintamallit. Teoksessa kuvaillaan toistuvasti kulutustavaroita, sisustuksia ja vaatetusta. Siitä selviää, että puuvilla oli Suomessa ylellisyystuote vielä 1670-luvulla (s. 299), että 1700-luvun alussa pöydän ääressä oli sallittua puhua vain isännän puhutellessa (s. 749), että pehmeä myssy eli bindmössa tuli muotiin vuosisadan puolivälissä (s. 1038, ks. myös kommentti s. 1621), ja että kahvinjuonti oli samoihin aikoihin käynyt Ruotsin kaupungeissa yhä yleisemmäksi, mutta Suomessa kahvi oli niin kallista ja harvinaista, että se oli yksinomaan varakkaiden juomaa (s. 1043). Esiin nostetaan myös kulkuyhteyksien, merenkulun ja kaupan kehitys sekä 1700-luvun kiinnostus luonnontieteisiin. Kahdennessatoista kertomuksessa »Prinsessan af Wasa», jonka tapahtumat käynnistyvät Linnén Hammarbyn puutarhassa, perehdytään laajasti kasvitieteeseen, mikä liittynee siihen, että Topelius oli koko ikänsä kiinnostunut luonnonhistoriasta.94Opiskeluaikoinaan Topelius oli innokas kasvien ja hyönteisten keräilijä, ja hän osallistui ahkerasti yliopiston kemianlaboratoriossa tehtyihin harjoituksiin. Hänestä tuli myös Societas pro Fauna et Flora Fennica -yhdistyksen jäsen (Päiväkirja, mm. 19.2., 22.4., 9.5., 13.5.1835, 19.2.1836, 28.6.1837). Topelius oli kova tupakkamies ja käsittelee tupakointia myös romaanissaan; etenkin välskäri itse tupruttelee alinomaa, ja yhdennessätoista kertomuksessa »Borgarkungen» (Porvariskuningas) lukijalle kerrotaan, kuinka tupakka saapui Ruotsiin ja Suomeen ja kuinka laajalle tupakointi oli levinnyt (s. 899).

56 Kansanuskomuksia esiintyy ennen kaikkea kuvattaessa 1600-lukua, eikä »valistuneen» 1800-luvun näkökulmasta asioita tarkasteleva välskäri hukkaa ainuttakaan tilaisuutta huomautella tuon ajan yleisestä taikauskoisuudesta. Kertomuksia ryydittävät uskomukset siitä, että teräs auttoi suojautumaan noituudelta (s. 320), että perjantaina matkustaminen tuotti epäonnea (s. 838), ja että sunnuntaina syntyneillä oli erityisiä kykyjä, kuten selvänäköisyyttä (s. 856). Uskoa taikuuteen ja noitiin kuvataan seikkaperäisesti, koska Topelius käyttää noituusoikeudenkäyntiä viidennen kertomuksen pääaiheena. Kulttuurihistorian lisäksi noituus aiheena tuo romaaniin kauhuromanttista ainesta, jota Topelius käyttää hyvin tehokkaasti draaman elementtinä. Hän oli käyttänyt samaa teemaa jo Suomen herttuattaressa (1850) sivuttuaan sitä »Trollkarlens dotterissa» (1845, suom. »Tietäjän tytär» 2017).95Ks. Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida» 1995, s. 12, 22 ja viite sivulla 27. Topeliuksen lähteistä viidennen luvun noituusoikeudenkäynteihin, ks. s. XLIX. Taianomainen »kuninkaan sormus» nostaakin taikauskon yhdeksi romaanin pääteemoista. Sormuksen väitetään olevan täynnä niin pyhimyksen kuin taikuudenkin voimaa (s. 201), jolloin se edustaa sekä kristillistä että pakanallista taikauskoa. Välskäri pitää sormusta ihmisen itsekkyyden symbolina ja pysyttelee erossa sen yliluonnollisesta voimasta. Näin hän tuomitsee taikauskon yhtäläisesti kummassakin muodossaan. Varsinkin kehyskertomuksessa välskäri suhtautuu kielteisesti yliluonnollisiin ilmiöihin mutta korostaa, että uskolla niihin on suuri valta ihmisiin (s. 277, 960 f.).

57 Topelius tuo tämän näkemyksen esiin viidennessä jaksossa, jossa toinen taikauskon muoto, alkemiassa ja astrologiassa ilmenevä 1700-luvun okkultismi, on keskeisellä sijalla juonessa. Kolmannessatoista kertomuksessa »Fritänkaren» (Vapaa-ajattelija) saksalainen puoskari Martin Weis tekee alkemistisia kokeita Turussa. Topelius on mahdollisesti käyttänyt hahmon esikuvana alkemistia ja swedenborgilaista August Nordenskiöldiä (1754–1792), joka opiskeli 1780-luvulla Kustaa III:n tuella kullanvalmistusta Drottningholmiin rakennetussa verstaassa ja Uudessakaupungissa.96Stig Jägerskiöld, »August Nordenskjöld», Svenskt biografiskt lexikon. Nordenskjöld oli syntynyt Suomessa ja opiskellut Turussa. Weisin alkemistinen kulta houkuttelee kahta romaanin henkilöistä, joilla kummallakin on hyvä syy uskoa sen aitouteen. Paul Bertelsköld tosin epäilee Weisin kykyä valmistaa kultaa, mutta menetettyään suuren summan rahaa uhkapelissä hän palaa tohtorin laboratorioon ja auttaa tätä »kultatinktuuran» valmistamisessa, koska se voisi auttaa häntä saamaan takaisin menettämänsä rahat. Kauppias Lars Larsson nuorempi on itse ahneus, eikä hän pysty vastustamaan kullan valmistustaidon valheellisia lupauksia.97Rahan valta ihmisiin on yleinen teema 1800-luvun kirjallisuudessa, myös Topeliuksella; Välskärin kertomuksen lisäksi hän käsittelee aihetta mm. lehtikirjoituksissa, novellissa »Guldspöket» (1857) ja Tähtien turvateissa (1886–1888), ks. Pia Forssellin johdanto Novelleihin, ZTS IV, s. XXXI ff. ja Maija Lehtonen, »Mammons makt. Ett tema hos Zachris Topelius» 1999, s. [257]–263. Kumpikin hahmoista kuvastaa, millainen valta mielikuvilla voi olla ihmismieleen. On syytä panna merkille, ettei Topelius suoraan totea alkemian olevan taikauskoa eikä vihjaa alkemistisen kullan olevan muuta kuin aitoa kultaa. Sen sijaan hän turvautuu parodiaan antaessaan Weisin julistaa löytäneensä ikuisen elämän avaimen ja Larssonin pantata sielunsa 143 280 riikintaalerin arvoisesta pullosta kultatinktuuraa (s. 1214–1217) – summa on naurettava sekä suuruudessaan että pikkutarkkuudessaan. Myös taikasormuksen mahti saa parodisia piirteitä viidennessätoista kertomuksessa »Morgonljusning». Weis nimittäin selittää, että se on taottu mahtavan taivaankappaleiden konjunktion aikana, joka toistuu 500 vuoden välein ja esiintyi edellisen kerran 14. tammikuuta 1318 eli tarkalleen 500 vuotta ennen Topeliuksen itsensä syntymää (s. 1354). Näin Topelius pitää pilkkanaan myös astrologiaksi kutsuttua taikauskoa.98Ks. myös luku vastaanotosta vuosina 1900–1950, s. LXXVII ja viite 218, s. XCV.

58 Hovin tapoja tarkastellaan yhä suuremmassa määrin, mitä lähemmäksi kertomus etenee kohti 1700-luvun valtiollista elämää. Topelius kiinnittää huomiota erityisesti metsästykseen, jota tuolloin pidettiin ruhtinaille ja aatelisille parhaiten sopivana puuhana. Romaanissa esiintyy useaan otteeseen kuninkaallisten järjestämiä metsästyksiä, ja ne on yleensä kuvattu hyvin vauhdikkaasti ja jännittävästi. Kaarle XI:n metsästysmatka Ahvenanmaalle, missä hän metsästää seurueineen hirviä ratsain, muodostaa kehyksen koko viidennen kertomuksen alkupuoliskolle, ja pyssyllä ja keihäällä aseistautuneen kruununprinssi Kaarlen uhkarohkealle karhunmetsästykselle varataan kokonainen luku kuudennessa kertomuksessa, kun taas yksi luku kymmenennessä kertomuksessa »Ödemarkernas vår» sijoittuu erään Fredrik I:n ylellisen metsästysretken jälkimaininkeihin. Sukupuolimoraalin löyhtymisellä, joka levisi Ranskan esikuvan mukaan Euroopan hoveihin, on niin ikään omat edustajansa Välskärin kertomuksissa: Kaarle XI:n serkku prinsessa Juliana, August Väkevän rakastajatar Aurora Königsmarck ja Fredrik I. Kymmenennen kertomuksen juoni perustuu osittain viimeksi mainitun elosteluihin, ja kertomus huipentuu lukuun »Junos hämnd» (Junon kosto), jossa Topelius näyttää petetyn Ulrika Eleonoran hahmossa viattomuuden ja oman viktoriaanisen moraalinsa voittavan alhaiset taipumukset.

59 Kun kertomus etenee lähemmäksi hovipiirejä, ylemmille säädyille luonteenomainen, puoliksi ruotsista, puolittain ranskasta koostuva kieli nousee yhä selvemmin esiin. Topelius kommentoi tätä ranskankielisten ilmausten ja ruotsalaistettujen ranskan sanojen ryydittämää ruotsia Bertelsköldien Majniemen linnassa vuonna 1695 pidettyjen juhlien yhteydessä puhumalla kielestä, »jota ei kuninkaiden esimerkit eikä runoilijain harrastus äidinkielen hyväksi vieläkään ole saanut puhdistumaan» (ännu icke blifvit rensadt genom konungars föredömen eller skaldernes nit för det nordiska modersmålet, s. 380; Topelius sivuuttaa tässä Stiernhielmin). Tätä sekakieltä esiintyy kaikkialla romaanissa – kirjassa on vain yksi pitempi yksinomaan ranskankielinen jakso (s. 1319 f.). Ranskankielisen aineksen tarkoitus on ennen kaikkea liittää kertomukset aikakauteensa ja vahvistaa todenmukaisuuden tuntua. Fredrik I:n ja Aadolf Fredrikin saksankieliset lauseet palvelevat samaa tarkoitusta, mutta Fredrik I:n ruotsinkielessä saksalaisine sanajärjestyksineen on myös koomiset piirteensä.99Ks. esimerkiksi s. 885 f. ja kommentti sivulla 1604. Myös kapteeni Larssonin taipumusta viljellä latinankielisiä fraaseja ensimmäisessä ja saksalaisen rakuuna Burchardin sujuvaa siansaksaa neljännessä jaksossa voidaan pitää koomisina tyylikeinoina, joilla Topelius pyrkii viihdyttämään lukijaa. Esikuvana on tietenkin Scott, joka kuvaa sivuhenkilöitään usein humoristisesti. Kapteeni Larssonin esikuvana on A Legend of Montrosen kapteeni Dalgetty, joka niin ikään viljelee latinankielisiä ilmauksia. Pitää kuitenkin muistaa, että Scott pyrki myös kuvaamaan vanhanaikaisia skotlantilaisille tunnusomaisia luonteenpiirteitä ja tapoja, joita ei enää esiintynyt, eikä hän mennyt liiallisuuksiin murteiden käytössä.100Lindström, Walter Scott och den historiska romanen och novellen i Sverige intill 1850 1925, s. 47 f., 74 f., 93 f. ja Ruben G:son Berg, »Walter Scott och Fältskärns berättelser» 1925, s. 106. Erikoislaatuisten luonnetyyppien tarkkaavaista kuvausta ei pidä Scottilla sen paremmin kuin Topeliuksellakaan sekoittaa komiikkaan tai ilveilyyn.101Vrt. esim kuudennen kertomuksen luku 1 »Förvaltaren», s. 349–357. Sivuhenkilöiden hyväntahtoisen leikillisessä käsittelyssä on yksi poikkeus. Kuvatessaan neljännessätoista kertomuksessa »Aftonstormar» (Iltamyrskyjä) pormestarinrouva Sebaldtia (luvut »Borgarfruarna» [Porvarinrouvat] ja »Riksens fruars bänk» [Valtion rouvain penkki], s. 1296–1303) Topelius iskee kirveensä kiveen. Kuva turhantärkeästä ja hienostelevasta »pikkukaupungin kuningattaresta» on yhtä lailla ilkeä ja ennakkoluuloinen kuin harhaanjohtavakin. Todellisuudessa elänyt Ulrika Eleonora Ziervogel, joka oli naimisissa Tukholman pormestarin Carl Fredrik Sebaldtin kanssa, oli hoviapteekkari Aegidius Ziervogelin tytär ja alkujaan saksalaista apteekkari- ja lääkärisukua.102Sveriges apotekarhistoria I 1910, s. 63–67. Hänellä lienee ollut edellytykset hankkia aivan eritasoinen sivistys kuin se pinnallinen sanahelinä, jota Topelius piikittelee.

60 Teoksessa esiintyy runsaasti sitaatteja runoteoksista, lauluista ja näytelmistä tai intertekstuaalisia viittauksia niihin. Topelius lainaa muun muassa J. L. Runebergin, Frans Michael Franzénin, Bellmanin ja Tegnérin säkeitä. Kertomukseen »Prinsessan af Wasa» sisältyy kokonaisia osia juhlarunoista, jotka kertovat Aadolf Fredrikin vuonna 1752 tekemästä matkasta halki Suomen (s. 1032–1037), ja kertomukseen »Fritänkaren» osia hänen kuolemansa muistorunoista vuodelta 1771 (kolmastoista kertomus, s. 1149 f.). Erityisen silmiinpistäviä ovat kahdennentoista kertomuksen pitkät katkelmat nimimerkki Hjalmarin (Andreas Hesseliuksen) runoteoksesta Konungens lyckliga resa från Stockholm öfwer Ålands haf [...] fulländad d. 10 Aug. 1752 samalta vuodelta (s. 1034, 1080–1083, 1131 f.).103Teoksen täydellinen nimi on Konungens lyckliga resa från Stockholm öfwer Ålands haf, genom Nyland, Tavastehus, Åbo- och Biörneborgs läner; som ock Öster- Nor- och Westerbotn, Ångermanland, Medelpad, Helsinge- Gestrike- och Upland, til Drottningholm. Börjad d. 12 Junii, fulländad d. 10 Aug. 1752. Merin ja Reginan laulamat laulut toisessa kertomuksessa »Svärdet och Plogen» (Miekka ja aura, s. 109 f.) Topelius on kirjoittanut itse, mutta monet Välskärin kertomusten lauluista ovat vanhoja kansanlauluja, esimerkiksi »Väntat hafver jag» (Odotellut olen minä) neljännessä kertomuksessa (s. 214) ja rujo muunnelma laululeikistä »Höga berg och djupa dalar» (Hyykä pärju, juupa taalar) kuudennessa kertomuksessa (s. 356). Näytelmiin Topeliuksella on enimmäkseen viittauksia (ks. esim. s. 347), mutta hän lainaa säkeitä Carl Gyllenborgin komediasta En bättrad will-hierna och en trogen wänskap (1723) seitsemännessä kertomuksessa (s. 488) ja repliikkiä Pierre Corneillen tragediasta Cinna (1641) neljännessätoista (s. 1283). Kahdesti hän lainaa itseään: näytelmää Kaarle kuninkaan metsästys (1852) viidennessä kertomuksessa (s. 293) ja säettä runosta »Höstens vanmakt» (Ljungblommor III 1854) kuudennessa kertomuksessa (s. 442). Monista kirjallisuusviittauksista mainittakoon erityisesti Kalevala ja Cervantesin Neuvokas ritari don Quijote Manchalainen (esp. alkuteos 1605, 1615). Topelius vertaa päähenkilöitään vaeltavaan ritariin niin kolmannessa, yhdeksännessä kuin neljännessätoista kertomuksessa (s. 171, 194, 631, 1274).104Kaikkia tunnistettuja sitaatteja ja viittauksia voi tarkastella yksittäiskommenteista alkaen sivulta 1488. Viittaukset Don Quijoteen olivat yleisiä 1800-luvun romaanikirjallisuudessa, mutta 1600- ja 1700-lukujen Bertelsköldien vertaamisesta häneen jää kovin anakronistinen vaikutelma.

61 Välskärin kertomusten kulttuurihistoriallinen aines on muilta osin hyvin kiinni ajassaan, mutta henkilönnimet ovat paljolti anakronistisessa muodossa. Eirik Hornborg totesi jo 1940-luvulla Larssoneista, ettei romaanin tapahtuma-aikana isännimiä vielä käytetty sukuniminä.105Eirik Hornborg, »Fältskärns berättelser» 1943, s. 3 f. Naispuolisista säätyläisistä puhuessaan Topelius soveltaa käytäntöä, jossa nainen otti naimisiin mennessään miehensä sukunimen, mutta se löi läpi vasta 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Hän riistää sekä historiallisilta että kuvitteellisilta naisilta omat nimet ja viittaa esimerkiksi toisessa jaksossa Ebba Bertelsköldiin, omaa sukua Sparre, eikä päinvastoin. Vaikuttaa siltä, ettei Topelius ollut ylimalkaan miettinyt nimimuotoa, sillä hän ei lainkaan kommentoi tätä anakronismia, vaikka usein hän käyttääkin niitä tietoisesti. Ainoastaan Marie Larsson neljännessä ja Erika Lindelia viidennessä jaksossa saavat pitää nimensä.

Fakta ja fiktio

62 Historiallisen romaanin ehkä perustavanlaatuisin ominaisuus on se, että se pyrkii yhdistämään kaksi ristiriitaista tekijää, faktan ja fiktion. Niiden välisen suhteen problematisointi yhdistetään tavallisesti 1900-luvun modernistisiin ja postmoderneihin historiallisiin romaaneihin, joissa päähuomio kiinnittyy usein tietoteoreettisiin kysymyksiin ja itserefleksiivisyyteen. Historiallisen totuuden ja taiteellisen vapauden pulmallista suhdetta pohdiskeltiin kuitenkin jo 1800-luvulla sekä kirjallisuudenlajin piirissä että sitä käsittelevässä kirjallisuudessa, joskin vielä vähäisessä määrin seuraavaan vuosisataan verrattuna. Walter Scott käsittelee historiallisen totuuden ja fiktion yhdistämistä monissa esipuheissaan, muun muassa Ivanhoessa, kun taas itse romaaneissa historia-aiheiset pohdinnat ovat harvinaisempia.106Torsten Pettersson, »Mahdottoman genren sitkeä elinvoima» 1999, s. 73 f., [77]; Hamnett, The Historical Novel in Nineteenth-Century Europe 2011, s. 35 ff., 98 ja Wesseling, Writing History as a Prophet 1991, s. 41, 86 ff., [117].Välskärin kertomuksissa tämäntyyppistä metafiktiivista ja metahistoriallista ainesta esiintyy verraten usein, mikä osoittaa, että Topelius tiesi varsin hyvin, millaisia ongelmia historiallisen paikkansapitävyyden ja kaunokirjallisen vapauden välillä tasapainoilu toi tullessaan. Kirjoittaessaan Välskärin kertomusten »esityötä», novellia Suomen herttuatar, hän haki edelleen sopivaa muotoa historialliselle kuvitteelliselle proosalle ja päätti jakaa novellin kuvitteelliseen ja ei-kuvitteelliseen osaan.107Klinge, Idyll och hot 2000, s. 246. Jo Selma Lagerlöf kutsuu Hertiginnan af Finlandia »suurteoksen» »suoraksi edeltäjäksi» (Zachris Topelius 1920, s. 312). Romaanisarjassa nämä kaksi elementtiä ovat pääosin sulautuneet toisiinsa, vaikka Topeliuksella onkin taipumus vuorotella kuvitteellisia kohtauksia ja tapahtumakulkuja pohdiskelevien, runsaasti faktaa sisältävien tekstiosuuksien kanssa.108Ks. esim. kuudennen kertomuksen 10. luku »Kronofogden» (Kruununvouti, s. 422–434) ja osa »Topeliuksen historialliset aiheet ja aikakaudet», s. XXII f.

63 Vastapainona leipätekstiin ja viitteisiin sijoitetuille lähdeviittauksille, joiden tarkoitus on vahvistaa historiallista uskottavuutta, kertomusten kuvitteellisuutta korostetaan tahallisilla anakronismeilla sekä kertomusten sommittelua ja sisältöä koskevilla kommenteilla. Usein nämä metafiktiiviset ainekset on sijoitettu kehyskertomukseen, esimerkiksi kertomuksen »Svärdet och plogen» esipuheessa, jossa välskäri mainitsee kertomuksen todenmukaisuudesta, että hänen on ollut »ehkä vähän lisäileminenkin omasta päästä» siinä kohtaa missä hänen historiantuntemuksensa ei riitä (s. 78 f.). Muissa kohdissa yliskamarissa istuvat kuulijat esittävät näkemyksiään päähenkilöiden kehityksestä ja siitä, millaisia kerronnallisia motiiveja ja historiallisia tapahtumia kertomuksissa tulisi olla ja miten niiden pitäisi päättyä (s. 283 f., 347, 551 ff., 958). Topelius hyödyntää alaviitteitä kertoessaan, milloin tapahtumat ovat anakronistisia, milloin ne eivät vastaa historiaa ja milloin ne perustuvat historiallisiin tapahtumiin. Esimerkkinä jälkimmäisestä mainittakoon kohtaus, jossa Kaarle XI komentaa sanoin »ampukaa tuo koira!» (skjut den hunden!) avaamaan tulen Bertelsköldiä kohti. Kohtaukseen liittyvässä alaviitteessä kerrotaan, että näin todella tapahtui eräälle kuninkaan upseereista (s. 432, ks. myös kommentti s. 1537). Tämäntyyppiset huomautukset oikeuttavat, kuten Torsten Pettersson on todennut, romaanikirjailija Topeliuksen ottamat taiteelliset vapaudet turvaamalla samalla historian professori Topeliuksen selustan.109Pettersson, »Mahdottoman genren sitkeä elinvoima» 1999, s. 74. Mutta menetelmä auttaa pikemminkin kiertämään historiallisen romaanin ongelmat faktan ja fiktion yhdistämisessä, ei niinkään ratkaisemaan niitä.

64 Topelius tarttuu kysymykseen myös toisesta näkökulmasta. Jossain määrin avoimesti ilmaistuna se vilahtaa vasta viidennen kertomuksen »Hexan» (Noita-akka) esipuheessa, jossa välskäri toteaa, että »kertojan ensimmäinen velvollisuus on totuudessa pysyminen, sillä tavoin näet, että hän mittaa kuvauksensa sisällisen totuuden mittapuulla» (den första pligten för en berättare är att vara sannfärdig, nemligen så, att han mäter sina skildringar med den inre sanningens måttstock, s. 284). Määritelmän sisältö selviää seuraavassa kehyskertomuksen kohdassa, jossa isoäiti kyseenalaistaa välskärin väitteen siitä, että noitaoikeudenkäyntejä todella oli pidetty ja noitia oli Suomessa poltettu roviolla. Välskäri ei kiistä sitä, että erinäisiä hänen kertomuksessaan esiintyviä nimiä ja yksityiskohtia »turhaan saa aikakirjoista hakea», mutta lisää:

65 minulla on vapaista kuvauksista se ajatus, että niiden totuus piilee siinä, että ne voivat olla tosia siten, että ne ovat sopusoinnussa sen ajan varsinaisen ja yleisen hengen kanssa, jota kuvataan; niin, väitänpä vielä senkin, että sellainen kuvaus voi olla vieläkin todellisempi kuin todellisuus itse.

66 jag har den tro om den fria skildringen, att dess sanning består uti att kunna vara sann genom att stämma öfverens med det väsendtliga och allmänna i det man vill skildra; ja jag går så långt, att den ibland kan derigenom blifva sannare än sjelfva verkligheten. (s. 345; kursivointi alkuteoksesta)110Mari Hatavara toteaa, että sekä filosofi Georg Lukácsilla ja kirjallisuustutkija Harry E. Shaw’lla, jotka kumpikin ovat tutkineet Scottin historiallisia romaaneja, on samansuuntaisia ajatuksia (Historia ja poetiikka 2007, s. 235 f.).

67 Välskäri siis tarkoittaa, että »noita-akka» Svarta Janea (Mustaa Jaanaa) käsittelevä kertomus välittää historiallisesti paikkansapitävän kuvan Suomessa 1600-luvulla järjestetyistä noitaoikeudenkäynneistä, vaikka itse kertomus onkin sepitettä. Hänen tarinansa ovat »tosia», eivät siksi, että ne toistavat orjallisesti historiallisten esitysten faktoja ja rajoittuvat niihin, vaan siksi, että niissä etsitään sitä mikä on kullekin aikakaudelle luonteenomaista ja pyritään herättämään se henkiin.

68 Kolmannessa kertomuksessa »Eld och Vatten» (Tuli ja vesi) on vahva kohtaus, jossa ajatusta valotetaan hieman eri näkökulmasta. Jesuiitta Hieronymus antaa Kajaanin linnaan vangitulle historiankirjoittajalle Johannes Messeniukselle tehtäväksi väärentää historiallisia asiakirjoja osana suunnitelmaa palauttaa Ruotsi katoliseksi. Messeniuksen omatunto vastustaa ajatusta vääristää historiaa, mutta hän antaa periksi, ja vain hänen vaimonsa rohkea väliintulo tekee tyhjäksi Hieronymuksen juonet (s. 183–190). Matti Klinge on todennut, että kohtauksen voi tulkita kuvaavan toisaalta historioitsijalle ja toisaalta romaanikirjailijalle lankeavia totuudellisuuden vaatimuksia. Historioitsijalle totuudellisuuden vaatimukset ovat ehdottomia – pelissä ei ole ainoastaan totuus sinänsä vaan myös tutkijan kunnia ja maine jälkimaailman silmissä. Historiallisten romaanien kirjoittaja ei myöskään voi täysin irtautua totuudesta, ja samalla hänen pitää elävöittää historiaa sellaisella tavalla, joka ilmaisee syvällisemmän totuuden kuin historian muodollinen dokumentointi koskaan voi välittää.111Klinge, Idyll och hot 2000, s. 266.

69 Topelius oikeuttaa romaanissa esiintyvät poikkeamat historiallisista tosiasioista soveltamalla »sisäisen totuuden mittapuuta». Se toimii hänen ohjenuoranaan käsiteltäessä historiallista aihetta kaunokirjallisuuden keinoin, ja näin sitä voidaan pitää ongelman ratkaisuna – kunhan reunahuomautuksena todetaan: sisäisen totuuden mittapuu on syvästi subjektiivinen. Välskärin kertomusten tavassa esittää historia näkyy nimittäin selvästi Topeliuksen dialektinen historiakäsitys ja pyrkimys osoittaa, kuinka hänen aikansa, tai pikemminkin tulkinta siitä, perustuu menneisyyteen. Kuten Mari Hatavara korostaa, historia näyttäytyy Välskärin kertomuksissa tavoitehakuisena prosessina, jossa historian eri vaiheet (teesit ja antiteesit) saavat merkityksen ainoastaan lopputuloksessaan: nykyajassa (synteesissä). Säätyristiriitojen lakkaaminen ja yhtenäisen kansakunnan synty ovat lähtökohtia, jotka ohjaavat kerrontaa alusta loppuun.112Hatavara, Historia ja poetiikka 2007, s. 213, 237 f., 255, 319. Vrt. kolmas kertomus, jossa Aron Bertila julistaa ensin ikuista vihollisuutta säätyjen välillä ja puhuu pian sen jälkeen sovinnosta »sadan tai kahden sadan tai vielä useamman sadan vuoden perästä» (s. 203).

Kehyskertomus ja kertojat

70 Välskärin kertomusten kehyskertomus on herättänyt monenlaisia tuntemuksia sen mukaan, millainen kirjallinen maku kunakin aikakautena on vallinnut. 1900-luvun puolivälissä Paul Nyberg katsoi, että se oli romaanin pahimmin vanhentunut osa ja poisti sen kokonaan vuoden 1944 lyhennetystä painoksesta.113Paul Nyberg, »Förord», Topelius, Fältskärns berättelser 1944, s. 6 f. ja Nyberg, »Fältskärns berättelser – Ett hundraårsminne», Hufvudstadsbladet 9.12.1951. Puoli vuosisataa myöhemmin Maija Lehtonen totesi, että kehyskertomus lienee nykylukijalle romaanin kiehtovin osa.114Lehtonen, »Brasaftnar i vindskammaren» 1997, s. 113. Kehyskertomus oli myös aikalaisyleisön mieleen,115Ks. osa »Aikalaisvastaanotto», s. LXIV f., LXXII. mikä ei ole yllättävää siinä mielessä, että Topelius seuraa siinä kirjallista käytäntöä, jolla oli pitkät perinteet, ja suositut kirjailijat, kuten C. J. L. Almqvist ja Walter Scott olivat niin ikään käyttäneet teoksissaan kuvitteellisia kertojia.

71 Välskärin kertomusten kertojafiktiolla on yhtäläisyyksiä Almqvistin Törnrosens bokin (1833–1851) ja Scottin useiden historiallisten romaanien, etenkin A Legend of Montrosen (1819) kehyskertomusten kanssa. Törnrosens bokissa seurue kokoontuu joka ilta kertomaan kertomuksia toisilleen, ja yksi kertoja liittää erilliset kertomukset yhteen. A Legend of Montrosessa esiintyy minäkertoja, joka kertoo paikallisia tarinoita elämästä ylämailla. Hän itse oli kuullut tarinat nuoruudessaan vanhalta skotlantilaiselta kersantilta, joka oli sittemmin ryhtynyt majatalonpitäjäksi. Välskärin kertomusten kehyskertomus on jonkinlainen risteytys näistä kahdesta tavasta luoda kehyskertomus: monenkirjava seurue – »isoäiti», kahdeksantoistavuotias Anne Sofi (seitsemännestä kertomuksesta lähtien nimeltään Anne Charlotte), postimestari Svanholm, koulumestari Svenonius ja lapsikatras – kokoontuu pikkuporvarilliseen yliskamariin kuuntelemaan välskärin tarinoita. Ne kertoo esipuheen minäkertoja, joka oli lapsuudessaan itse istunut kuulijoiden joukossa.116Samankaltaisuus A Legend of Montrosen kerrontatilanteen kanssa tuodaan esiin teoksissa Lehtonen, »Brasaftnar i vindskammaren» 1997, s. 99 f., ja Törnrosens bokin kertomukseen kirjassa Lehtonen, ibid.; Ruben G:son Berg, »Walter Scott och Fältskärns berättelser» 1925, s. 105, sekä nimettömän arvostelijan kirjoituksessa Åbo Tidningarissa 10.1.1856. Scottin Waverly-romaaneista yli puolessa esiintyy kuvitteellinen kertoja (Wesseling, Writing History as a Prophet 1991, s. 36 ff.). Mieleen tulee myös toinen vertaus, nimittäin Välskärin kertomusten ja Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoiden (1848) kehyskertomusten välillä. Kummankin lähtöasetelmana on vanha mies, joka kertoo, ja nuori kuulija, joka toimii vuorostaan myöhemmin kertojana. Välskärin ja vänrikin hahmoilla on kuitenkin silmiinpistävä ero. Kerrontatilanteen yhtäläisyydet ja esipuheen viittaukset Runebergin teokseen voidaan tulkita siten, että Topelius pyrki hyödyntämään yleisön kiinnostusta Vänrikki Stoolin tarinoihin ryhtyessään julkaisemaan Välskärin kertomuksia Helsingfors Tidningarissa.117Lehtonen, »Brasaftnar i vindskammaren» 1997, s. 100 ff.

72 Paul Nybergin päätös jättää kehyskertomus pois vuoden 1944 painoksesta on perusteltu, jos tulkitsee sen tehtävän samalla tavoin kuin hän. Nyberg nimittäin väittää, että koska kertomukset ilmestyivät jatkokertomuksena, jonka osien välillä oli pitkiäkin taukoja, kehyskertomuksen tarkoitus oli muistuttaa lukijan mieleen aiempia tapahtumia, ja nyt kun kertomukset julkaistiin kirjana, kehyskertomus jäi tarpeettomaksi, ellei otettu lukuun sen yhteyttä teoksen nimeen.118Nyberg, »Förord», Topelius, Fältskärns berättelser 1944, s. [5] f. Kehyskertomus on kuitenkin olennainen osa romaania, ja sillä on, kuten Maija Lehtonen korostaa, monia muitakin tehtäviä kuin liittää kertomukset yhteen, virkistää lukijan muistoa ja virittää kiinnostusta tuleviin osiin. Se ohjaa lukemista kommentoimalla ja pohtimalla kerrontaa ja romaanissa esitettäviä ajatuksia. Se tarjoaa yhden tulkinnan romaaniin ja pyrkii erityisesti esipuheen avulla varmistamaan, että teos saisi suopean vastaanoton. Se myös syventää aikaperspektiiviä liittämällä historiallisen kuvauksen Topeliuksen omaan aikaan.119Lehtonen, »Brasaftnar i vindskammaren» 1997, s. 89, 92, 112 ja Lehtonen, »’Tidens rätta väsende är evig ungdom.’ Om tiden i Topelius’ berättelser» 1987, s. 369. Lehtosen näkemys kehyskertomuksesta poikkeaa merkittävästi Klingestä, jonka mielestä sen tärkein tehtävä on tavallaan vieraannuttaa lukijaa – muistuttaa, että teos on kaikesta huolimatta vain »kertomus, tarina, romaani». Klingen mielestä välskärillä on »aivan turhaan» oma henkilöhistoria (Idyll och hot 2000, s. 250, 253). Ks. myös Hatavara, Historia ja poetiikka 2007, s. 222–226. Lisäksi kehyskertomuksella on erityinen kasvatustehtävä: yliskamariin kokoontuneiden kuulijoiden keskustelut osoittavat, että pikkukaupungin porvarien kaltaisilla aivan tavallisilla ihmisilläkin voi olla mielipiteitä, paremmin tai huonommin perusteltuja, ja että he osaavat tuoda niitä esiin. Ajatustenvaihto on usein juuri niin ennalta-arvattavaa ja aggressiivista kuin väittelyt ajan sanomalehtien palstoilla, mutta osallistujat rauhoittelevat toisiaan ja yhteinen päämäärä, kertomusten kuuntelu, auttaa heitä voittamaan kiihtymyksensä.

73 Sijoittaessaan kehyskertomuksen pääosin välskärin yliskamariin, missä kuulijat istuvat pimeinä syys- ja talvi-iltoina takkatulen ääressä kuuntelemassa kertomusta, Topelius luo hyvin biedermeierhenkisen ympäristön. Suljettu, turvallinen huone poikkeaa jyrkästi suuresta, liikkuvasta ja usein kovin synkästä maailmasta, joka historiallisessa kuvauksessa hahmottuu.120Lehtonen, »Brasaftnar i vindskammaren» 1997, s. 89. Kuva on itse lukemisen metafora, ja minäkertoja vahvistaa sitä ensimmäistä kertomusta »Konungens ring» (Kuninkaan sormus) edeltävässä toisessa, lyhyemmässä esipuheessa, kun hän kääntyy suoraan lukijan puoleen, »joka istut tyynessä majassasi, rauhan ja sivistyksen ympäröimänä» (der du sitter i din lugna boning, omgifven af freden, lugnet och civilisationen), ja kysyy, voivatko tämän ajatukset »kohota kuvailemaan menneiden aikojen kauhuja ja riemuja» (flytta sig tillbaka till det förgångnas fasor och fröjder). Aikomus vaatii eläytymiskykyä – kykyä elää entisaikaisten sukujen keskuudessa »koko sydämestäsi eikä ainoastaan katsomaan heitä kylmän järkesi silmillä» (med hela ditt hjerta och icke blott med ditt kalla betraktande förstånd) – sillä historiallisessa kerronnassa on puutteensa: »käteni on heikko ja kuvaukseni ovat vähäpätöiset» (min hand är svag och mina taflor ringa) minäkertoja huomauttaa (s. 15). Tämä on esimerkki siitä, kuinka taitavasti Topelius yrittää vaikuttaa lukukokemukseen ja saattaa lukijan itse vastuulliseksi siitä. Myös esipuheen tarkoitus on manipuloida teoksen vastaanottoa. Toisaalta siinä korostetaan hienovaraisesti romaanin ansioita – välskäriä luonnehditaan hyväksi ihmistuntijaksi, ja »todenmukaisuutta oli noissa hänen kertomuksissaan, oli lämpöä ja ennen kaikkea eloisaa vilkkautta» –, toisaalta esipuhe luo etäisyyttä kirjailijan ja romaanin puutteiden välille – heikkouksien selitetään johtuvan muun muassa välskärin puutteellisesta historiantuntemuksesta ja minäkertojan muistista (s. 14).121Ibid., s. 96 ff. Ks. myös Åsa Arping, »’Men vi måste nödvändigt ha ett företal’. Författare och förord i svensk 1830-talsprosa» 2001, s. 81 ff.

74 Minäkertoja esiintyy omana henkilönään romaanin esipuheessa ja astuu sitten taka-alalle lukuun ottamatta muutamia lyhyitä esiintymisiä muun muassa kehyskertomuksessa ennen kertomusta »Eld och Vatten» (s. 124 f.) ja tekstin kohdissa joissa puhutellaan lukijaa – välskärillähän ei ole lukijoita, ainoastaan kuulijoita (ks. esim. s. 790). Kun romaanissa silloin tällöin esiintyy katsauksia tulevaan ja otetaan kantaa tai viitataan ilmiöihin, jotka asettuvat 1820–1830-luvuille sijoittuvien yliskamarikohtauksien ja kerronnan 1850–1860-luvuille sijoittuvan nykyhetken välille, nämä katsaukset voidaan yleensä ottaen kirjata tämän minäkertojan tiliin. Tähän kuuluvat viittaukset Geijerin ja Fryxellin väliseen kiistaan kertomuksessa »Rebell mot sin lycka» (s. 222). Kertomusta edeltävä kehyskertomus voidaan ajoittaa vuoteen 1829, mutta kyseinen kiista puhkesi vasta vuonna 1845. Näin ollen välskäri ei ole mitenkään voinut tietää siitä. Sama pätee Mustialan maatalousopistoon, joka mainitaan kertomuksessa »Majniemi slott» (s. 351) – laitos aloitti toimintansa vasta vuonna 1840. Erikoiselta vaikuttaa myös luettelo Kaarle XII:n sisaren Hedvig Sofian jälkeläisistä Venäjän valtaistuimella kertomuksessa »De blå» (s. 492). Topelius jatkaa luetteloa Aleksanteri II:een asti ja rohkenee yhtyä tässä välskärikertojaan ja tämän kuulijoihin. Loogisin selitys tähän ja muihin vastaaviin elementteihin on se, että minäkertojan ääni sulautuu niillä kohdin välskärin ääneen.

75 Mutta miten voidaan selittää, että minäkertoja voi muistella sellaista, mitä yliskamarissa istuneet lapset, kertoja itse mukaan lukien, eivät ole kuulleet? Kehyskertomuksessa ennen kertomusta »Svärdet och plogen» välskärin kerrotaan lausuvan vuorosanansa »niin hiljaa, etteivät sitä pienokaiset kuulisi» (s. 79). Ennen »Aftonstormar» -kertomusta käy ilmi, että isoäiti on lähettänyt lapset nukkumaan kesken edellisen kertomuksen, »Fritänkarenin» lapsille sopimattoman sisällön vuoksi (s. 1229). Ja »Morgonljusning» -kertomuksen lukuun »Andra pröfningen» (Toinen koettelemus) kirjatussa alaviitteessä kerrotaan, että lapset eivät ole paikalla kyseisen luvun aikana (s. 1403). Romaanissa on lisäksi alaviitteitä, jotka näyttävät syntyneen sen jälkeen, kun minäkertoja on kirjannut kertomukset muistiin (ks. esim. s. 100). Jotkin niistä ovat ajalle tyypilliseen tapaan allekirjoittanut »latoja» (s. 798, 1146, 1378).

76 Minäkertoja näyttäytyy siis ristiriitaisesti kaikkitietävänä, samalla kun teksti osoittaa päinvastaista. Mari Hatavara selittää tämän ristiriidan johtuvan siitä, että välskärin ja minäkertojan lisäksi on vielä kolmaskin kertoja, joka liikkuu esteettä romaanin eri aikatasojen välillä ja jonka tietämys ei rajoitu siihen, mitä välskäri tai minäkertoja tietävät. Tämä »yleinen kertoja» (general narrator), käyttääksemme Hatavaran William Nellesiltä lainaamaa termiä,122William Nelles, Frameworks. Narrative Levels and Embedded Narrative 1997, s. 5, 59. on toimija, jonka viime kädessä katsotaan välittävän teoksen kokonaisuudessaan lukijalle. Tällöin »latoja» voidaan tulkita yleisen kertojan ottamaksi rooliksi, ja yleensäkin kaikki lausumat, joita ei voida yksiselitteisesti yhdistää välskäriin tai minäkertojaan, johdetaan yleiseen kertojaan. Ajatus kertojasta, joka käsittää kaikki muut kertojat kertomuksen kaikilla tasoilla, sopii hyvin Välskärin kertomuksiin, jolle on luonteenomaista yhtenäinen diskurssi ja ideologia.123Hatavara, Historia ja poetiikka 2007, s. 219–222.

Fältskärns berättelser jatkokertomuksena

87 Ensimmäisen jakson kolme kertomusta julkaistiin Helsingfors Tidningarissa loppusyksynä 1851, talvella 1852 ja toukokuusta marraskuuhun 1852 siten, että kesällä pidettiin pitkähkö tauko. Toinen jakso alkoi neljännestä kertomuksesta keväällä ja alkukesällä 1853, ja viides julkaistiin loppysyksystä.

88 Kuudennen kertomuksen kehyskertomus ilmestyi Helsingfors Tidningarissa 29 maaliskuuta 1854, kaksi viikkoa sen jälkeen kun Topelius oli odottamatta – varsinkin omasta mielestään – nimitetty Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi. Kymmenen päivää myöhemmin, 8. huhtikuuta, julkaistiin Välskärin kertomuksia koskeva uutinen, jossa kerrotaan, että kertomuksille varattu palstatila annetaankin ajankohtaisille tapahtumille ja 20-osainen kertomus siirtyy odottamaan rauhallisempia aikoja. Päätökseen oli hyvä syy, sillä Krimin sodan vuoksi Venäjällä toteutettiin liikekannallepano – siksi keisari ja kruununperijä olivat vierailleet Helsingissä maaliskuussa. Samalla ei kuitenkaan voi sivuuttaa toista syytä: vasta nimitetty professori tarvitsi valmistautumisaikaa syyslukukauden luentoja varten, mikä vaikutti todennäköisesti niin ikään jatkokertomuksen lykkäyspäätökseen. »Majniemi slott», jossa Topelius käsittelee – pikemmin kuin kuvailee – sekä reduktiota että 1690-luvun nälkävuosia, jäi kokonaiseksi vuodeksi odottamaan. Kertomus ilmestyi lehdessä tammikuusta kesäkuuhun 1855, ja osien määrä oli kasvanut ennalta ilmoitetusta 20:stä 31:een. Aiemmissa kertomuksissa osien määrä oli vaihdellut 13:sta 24:ään.

89 Seitsemäs kertomus, »De blå», aloittaa romaanin kolmannen jakson, ja sen tapahtumat sijoittuvat tammikuun 1700 ja kesäkuun 1709 välille, Kaarle XII:n hallituskauden viimeisistä rauhan kuukausista Pultavan taisteluun. Kehyskertomus ja ensimmäiset luvut ilmestyivät päivittäin Helsingfors Tidningarissa 13:nnesta lokakuuta 3:nteen marraskuuta 1855, seitsemän lukua kolmessa viikossa.134Lehdestä ilmestyi kaksi numeroa viikossa, keskiviikkoisin ja lauantaisin. Topelius kuvaa venäläisten tappiota Narvassa vuonna 1700 kuvitteellisen kirjeen muodossa. Sitä seurasi viikon mittainen tauko. Kymmenen viimeistä lukua ilmestyivät epäsäännöllisin väliajoin kuuden viikon aikana joulukuun 22:nteen mennessä 1855. Topelius mainitsee syyn muistelmateoksessaan Självbiografiska anteckningar: »Vuonna 1855 Edv. Walleen onnistui niukin naukin pelastamaan H:fors Tidningarin, jossa tuolloin ilmestyi Välskärin 3. jakso ja sen Narvan taistelua käsittelevä osa, sillä kreivi piti Narvaa erittäin sopimattomana.»135Självbiografiska anteckningar 1922, s. 165. »Kreivillä» Topelius tarkoitti juuri virkaansa astunutta kenraalikuvernööri Bergiä, joka ei hyväksynyt esitystapaa ja ilmeisesti uhkasi lakkauttaa lehden, mutta kenraalikuvernöörin kansliapäällikkö Edvard Walleen sai hänet muuttamaan mieltään ainakin tilapäisesti.

90 Kertomuksen viimeistä lukua seuraa heti »Huomautus»: »Välskärin kahdeksatta kertomusta, Flyktingen, joka sijoittuu isonvihan aikaiseen Suomeen, ei voida julkaista tässä lehdessä ensi keväänä.»136HT 22.12.1855. Sanamuoto viittaa siihen, että Topelius oli vuonna 1855 keskustellut »Flyktingenin» kaavaillusta sisällöstä jonkun sensuurin edustajan kanssa. Joko tämä kehotti luopumaan ajatuksesta julkaista jatkokertomus Suomen venäläismiehityksestä tai suositteli Topeliusta malttamaan mielensä.137Helsingfors Tidningarin sensorina toimi tuolloin Ludvig Heimbürger. Topelius oli nähtävästi odottanut saavansa »Flyktingenille» painoluvan myöhemmin. Siitä ei tullut mitään. Vuonna 1856 lehdessä julkaistiin »Wernan ruusut» ja sen jatko-osa »Stjernan i molnet» ja syksyllä yksitoista osaa Topeliuksen kesällä tekemää Keski-Euroopan matkaa käsittelevistä matkakirjekokoelmasta »Söder om Östersjön» (Itämeren eteläpuolella). Tuolloin Topelius oli ajautunut erimielisyyksiin kenraalikuvernööri Bergin kanssa, tällä kertaa ajankohtaisia kysymyksiä käsitelleistä artikkeleista.138Otsikolla »Finlands krönika» kirjaamissaan muistiinpanoissa Topelius toteaa saaneensa marraskuussa 1856 kuulla kunniansa temperamenttiselta Bergiltä, joka uhkasi lakkauttaa lehden (NB 244.137, s. 76). Samaan aikaan kertomusten toinen jakso julkaistiin Tukholmassa, ja teos ilmestyi Helsingin kirjakauppoihin. Asiasta julkaistiin Helsingfors Tidningarissa 13. joulukuuta 1856 uutinen, jossa Topelius lisää:

91 Menneenä syksynä tämä lehti ryhtyi julkaisemaan kolmatta jaksoa alkaen 7. kertomuksesta, »De Blå». Koska 8. kertomusta, »Flyktingen», joka sijoittuu Suomeen vuosina 1709–1717, ei voitane julkaista, meidän lienee pakko jatkaa 9:nnestä kertomuksesta »Skuggan af ett namn», joka alkaa ilmestyä lehdessä ensi vuoden alusta.

92 Tukholmassa kustantaja Bonnier odotti käsikirjoituksen jatkoa, jonka oli valmis painamaan milloin hyvänsä.139Bonnier–Topelius 8.12.1856. Käsikirjoitus kuitenkin viipyi. Kun Topelius mainitsee joulukuussa 1856 julkaistussa uutisessa »Flyktingenin» sijoittuvan vuosiin 1709–1717, se osoittaa, että hän oli suunnitellut kahdeksannen kertomuksen valmiiksi. Sen sijaan hän ei ollut todennäköisesti edes alkanut kirjoittaa sitä sen paremmin kuin yhdeksättäkään, jonka oli luvannut vuoden 1857 aluksi. »Flyktingenissä» Topelius käyttää nimittäin lähteenään 25. osaa Fryxellin teoksesta Berättelser ur Svenska Historien, ja Ruotsin kirjakauppojen ilmoituksista päätellen se ilmestyi vasta elokuussa 1857.140Ks. Göteborgs Handels- och Sjöfartstidning 3.8.1857 ja Nya Wermlandstidningen 5.8.1857. Vrt. edellä osaan »Topeliuksen lähteet», s. L. Tämä viittaa siihen, että Topelius kirjoitti kahdeksannen ja yhdeksännen kertomuksen »Flyktingen» ja »Skuggan af ett namn» vasta syksyllä 1857. »Flyktingen» sijoittuu huhtikuun 1710 ja helmikuun 1714 väliseen ja »Skuggan af ett namn» maaliskuun 1714 ja uudenvuoden 1719 väliseen aikaan. Näin Topelius jäsensi aineiston eri tavoin kuin oli alun perin suunnitellut. »Flyktingen» on yksi sarjan lyhimpiä kertomuksia, tässä laitoksessa vain 65 sivua, ja lyhytsanaisuus johtunee tuotannollisista syistä. Ensinnäkin hän sai kertomuksesta palkkion ainoastaan Bonnierilta ja toiseksi hänen oli toimitettava lehteen muuta aineistoa. Hänellä on saattanut olla myös pulaa helposti saatavista lähteistä. Bonnierin 2. maaliskuuta 1858 lähettämästä kirjeestä selviää, että Topelius oli kysellyt Fryxellin historiateoksen uusista osista.141Bonnier vastaa: »Fryxellin Berättelseristä on viimeksi ilmestynyt 25. nide, jonka arvelen Teillä olevan jo entuudestaan. En tiedä varmasti, kuinka pian uusi nide on odotettavissa – mutta lähetän sen Teille, mikäli se ilmestyy talvella.»

93 Yliopistossa professori Topelius pääasiassa kertasi Suomen maantieteen kurssia lukuvuosina 1857 ja 1858. Näin toimittaja Topeliukselle lienee jäänyt enemmän aikaa lehdentekoon. Vuonna 1857 hän jatkoi matkakirjeitään Keski-Euroopasta, joita hän kirjoitti 28 osaa, ja loppusyksystä jatkokertomuksen paikalla ilmestyi »Guldspöket» (Kulta-aave), joka ei sisältänyt arkaluonteista historiallista eikä poliittista aineistoa. »Skuggan af ett namn» ilmestyi Helsingfors Tidningarissa helmikuusta kesäkuuhun 1858. Kertomuksen 21 osaa ilmestyivät epäsäännöllisesti, tällä kertaa henkilökohtaisista syistä. Topeliuksen pariskunnan Rafael-poika oli kuollut keuhkokuumeeseen yksivuotispäivänään 12. toukokuuta. Sensuuri ei näytä puuttuneen Välskärin kertomuksiin. Kenraalikuvernööri oli entinen sotilas, ja kenties hänen mieleensä olikin muistunut, että Kaarle XII:lle kävi loppujen lopuksi huonosti.

94 Helmikuusta toukokuuhun 1859 Helsingfors Tidningarin jatkokertomuksena ilmestyi »Linnaisten kartanon viheriä kamari». Topelius jatkoi Välskärin kertomuksia vasta lokakuussa. Hän aloittaa neljännen jakson kertomuksella »Ödemarkernas vår». Se alkaa Uudenkaupungin rauhasta vuonna 1721 ja päättyy hovin juonitteluihin, jotka tehdään tyhjäksi – aihe ei vaatinut erityistutkimuksia. Runsaan vuoden mittaisen tauon jälkeen Välskärin kertomukset palasivat vuonna 1861, kun Topelius ei enää työskennellyt Helsingfors Tidningarin toimittajana. Kertomus »Borgarekungen» ilmestyi helmikuusta toukokuuhun ja lokakuusta uudenvuodenaattoon, ja siinä oli 38 osaa (tässä laitoksessa 161 sivua). Topelius paikkasi ainakin osittain menettämäänsä toimittajanpalkkaa jatkokertomuksesta ja muista lehteen kirjoittamistaan jutuista saamillaan palkkioilla ja aikanaan vaatimalla Bonnierilta neljännestä jaksosta suurempaa palkkiota kuin edellisistä. Jakson päättävä kertomus aloitettiin vasta kaksi vuotta myöhemmin.142Keskustelu vilkastui sanomalehtien sivuilla 1860-luvun alussa, etenkin siksi, että maapäivät alkoivat taas kokoontua, ja ajankohtaiset artikkelit ajoivat jatkokertomuksen edelle. Kun Topelius nimitettiin toukokuussa 1863 vakinaiseen professorinvirkaan, hänen oli syksyllä pidettävä 40 luentoa lukukaudessa aiempien kahdeksantoista sijaan. Hän koki myös henkilökohtaisia vastoinkäymisiä. Kaksivuotias Rosa-tytär kuoli keväällä 1862, keväällä 1863 hän sairastui itse malariaan. Se ilmestyi nimellä »Hattar och Mössor» (Hatut ja myssyt) 4:nnestä tammikuuta 11:nteen kesäkuuta 1864, ja osia oli 39. Ennen julkaisua kirjana Topelius muutti sen nimeksi »Prinsessan af Wasa».

95 Topeliuksen työskentelymenetelmistä todettakoon, että hän nähtävästi kirjoitti vuodesta toiseen tekstinsä julkaistavaksi saman tien. Hän toimi siten nuorena toimittajana, jolloin ei maanantaiaamuna tiennyt, mitä keskiviikkona ilmestyvään lehteen tulisi – ja sitä ennen kaikki oli esitettävä sensorille.143Ks. johdanto kokoelmaan Noveller, ZTS IV, s. XXVII f. ja viitteet. Hän työskenteli samalla periaatteella myös 20 vuotta myöhemmin. Emilie Topelius selittää anopilleen kirjoittamassaan kirjeessä, että »Zachella on taas tänään paljon kiireitä, joten en tiedä, ehtiikö hän ollenkaan kirjoittaa. Viime lauantaina oli naisyhdistyksen vuosipäivä, ja hänen oli kirjoitettava vuosikertomus, niin että Välskäri jäi jälkeen, eilen hän ei jaksanut valvoa ja kirjoittaa, joten hänellä on nyt aamupäivällä edessään sekä novelli että luento.»144Emilie Topelius–Sofia Topelius [maanantai] 4.12.1865, NB 244.100. Saman päivän iltapäivänä Topelius luennoi isovihasta, ja Helsingfors Tidningarissa, joka tuolloin ilmestyi kuutena päivänä viikossa, oli tuolla viikolla luettavana neljä osaa kertomuksesta »Fritänkaren».

96 Viidennen jakson kertomukset ilmestyivät Helsingfors Tidningarissa loppusyksyllä 1865 (kolmastoista kertomus »Fritänkaren» 30-osaisena) ja kevätkaudella 1866 (neljästoista »Afton och Morgon» [Ilta ja aamu] 50-osaisena). Ennen teoksen julkaisemista kirjana Topelius harkitsi jatkoa ja kirjoitti Bonnierille:

97 [...] Minulla on molemmat ensimmäiset kertomukset puhtaaksi kirjoitettuina, mutta sen lisäksi, että ajatukseni ovat olleet muuton vuoksi ja muista syistä toisaalla, en ole vielä päässyt selvyyteen siitä, pitäisikö minun kirjoittaa kolmas kertomus tähän jaksoon vai jakaa mieluummin kaksi olemassaolevaa kolmeksi, sillä ne ovat tarpeeksi pitkiä. Toivon että pääsen lähettämään ainakin suurimman osan tästä Välskärin käsikirj. kesäkuun puoleenväliin mennessä.145Topelius–Bonnier 18.6.1867.

98 Hän päätti jakaa neljännentoista kertomuksen »Afton och morgon» kahteen osaan: »Aftonstormar» ja »Morgonljusning». Näinkin kaksi viimeistä jaksoa ovat huomattavan laajoja, ja niiden yhteenlaskettu sivumäärä (727 tässä laitoksessa) on suurempi kuin kolmen ensimmäisen (695). Koruttoman selityksen mukaan Topelius tarvitsi lisätuloja. Työskennellessään Helsingfors Tidningarin toimittajana hän kirjoitti jatkokertomuksia niin sanotusti osana työtään, ja hän oli syystäkin hyvin palkattu toimittaja.146Ks. johdanto kokoelmaan Noveller, ZTS IV, luku »Rahan valta» ja etenkin s. XXXII f. Topeliuksen palkkatulojen kehityksestä ja muihin lehtiin kirjoittamista jutuista toimittajanuran jälkeen. Vuoden 1860 jälkeen, hänen lopetettuaan toimittajan työt, hän kävi monisanaisemmaksi varmana siitä, että lehdet maksoivat, koska Topeliuksen jatkokertomukset houkuttelivat lukijoita.147Topelius palasi marraskuun 1861 lopussa tilapäisesti Helsingfors Tidningarin toimittajaksi ja jatkoi vuoden loppuun, jolloin hänen seuraajansa August Schauman aloitti toimittajana.

1800-luvun kirjapainokset

99 Fältskärns berättelserin ensimmäinen jakso ilmestyi kolmena helsinkiläisen Öhmanin kustantamon julkaisemana vihkosena, joissa kussakin oli yksi kertomus. Vihkoja mainostettiin ja niistä uutisoitiin Helsingfors Tidningarissa 11. toukokuuta, 1. kesäkuuta ja 6. heinäkuuta 1853. Vihkot maksoivat 35, 25 ja 45 hopeakopeekkaa.148Hinta on suhteessa vihkosten sivumäärään: kahdeksan, kuusi ja yhdeksän oktaaviarkkia. Toisen ja kolmannen vihkon hinnat Waseniuksen kirjakaupan ilmoituksista Helsingfors Tidningarissa 1.6. ja 13.7.1853, ja koko jakson hinta, 1 rupla 5 kopeekkaa, selviää Arvid Hultinin teoksesta »Den svenska skönliteraturen i Finland till och med år 1885. En bibliografisk förteckning» 1888, s. 300. Kirjailijan palkkio oli 120 hopearuplaa. Albert Bonnier julkaisi jakson Europeiska följetongen -romaanikirjastossa vuonna 1854, ja seuraavana vuonna siitä otettiin uusi painos. Vastedes Fältskärns berättelser ilmestyi Bonniersin kustantamana.149Topelius ilmoittaa muistelmissaan Självbiografiska anteckningar (s. 138) että vuonna 1853 »eräs kustantaja, Constantin Öhman Porvoossa, katsoi että [kertomukset] ansaitsivat tulla julkaistuksi kirjana. 1855 Albert Bonnier Tukholmassa pyysi julkaista Ruotsin painoksen», mutta kumpikin tieto on harhaanjohtava. Bonnier oli painattanut jo vuonna 1854 ensimmäisen Ruotsissa ilmestyneen painoksen. Alexander Constantin Öhman, joka tilasi Topeliukselta kirjan Finland framställdt i teckningar, oli kuollut jo vuonna 1848, ja 1850-luvun alussa kustantamo muutti Helsinkiin, jossa sen toiminnasta vastasivat vuonna 1853 Paavo (Paul) Tikkanen ja Herman Kellgren. Kellgren erosi kustantamosta vuonna 1854, ja Tikkanen lopetti sen toiminnan 1850-luvun jälkipuolella. Vuonna 1856 kustantamo ei tullut kysymykseen; Bonnier julkaisi Fältskärns berättelserin, ja Naturens Bokin Topelius julkaisi itse. Toisesta jaksosta Helsingfors Tidningar kertoo 13. joulukuuta 1856, että se maksaa Ruotsissa »2 rdr bko ja täällä – koska kirjoille oli määrätty tulli – 1 rub. 20 kop. s:r». Kirjatullit olivat jatkuvasti kirjakauppiaiden silmätikkuna, ja sekä Topelius että kirjanpainaja Tikkanen ottivat asian puheeksi lehtien sivuilla.

100 Kolmas jakso ilmestyi Bonnierin kustantamana syksyllä 1858.150Bonnier ilmoitti jo 2. maaliskuuta odottavansa, että saisi tekstin »heti kun se on Teillä valmiina, ja kun painatukseen menee joka tapauksessa oma aikansa, olisin vieläpä kiitollinen, jos saisin kertomukset heti kun voitte ne lähettää». Kirjaa ei huomioitu Suomessa lukuun ottamatta uutista, joka julkaistiin Helsingfors Tidningarissa 4. kesäkuuta 1859, ainakin puoli vuotta sen jälkeen kun se oli ilmestynyt Tukholmassa. Jäätilanne saattoi viivästyttää syksyn kirjatoimituksia. Joka tapauksessa kirjaa voitiin myydä Suomen kirjakaupoissa, vaikka kertomus »Flyktingen» ei ollutkaan läpäissyt lehdistösensuuria muutama vuosi aiemmin. »Kirjakaupoissa on Hfors Tidn:n lukijoille vanha tuttu, nimittäin ’Fältskärns berättelser’, kolmas jakso, johon sisältyvät ’De blå’, ’Flyktingen’ ja ’Skuggan af ett namn’. Tapahtumat sijoittuvat vuosien 1700 ja 1718 välille. Laitoksessa on runsaasti painovirheitä, jotka usein vääristävät sanomaa.» Lopetus ei ole omiaan lisäämään myyntiä, mutta edeltävät virkkeet hoitavat sen tehtävän.

101 Kolmesta ensimmäisestä jaksosta Topelius sai palkkioksi 60 + 60 + 135 hopearuplaa (n. 500 riikintaaleria tai 6 riikintaaleria/arkki). Palkkio tulee toisaalta suhteuttaa julkaisuun jatkokertomuksena ja toisaalta siihen, että Bonnier otti niistä uusia painoksia.151Palkkiosta ja niitä koskevista keskusteluista, ks. Carola Herbertsin johdanto Topeliuksen ja Bonniersin kustantamon kirjeenvaihtoon ja itse kirjeenvaihto sekä tiivistelmä Topeliuksen Bonnierilla ilmestyneistä teoksista palkkiotietoineen. Neljännestä ja viidennestä jaksosta Topelius sai 50 riikintaaleria arkilta, jolloin neljännen jakson (1864) kokonaispalkkioksi tuli 1 300 ja viidennen (1867) 975 riikintaaleria. Toista jaksoa painettiin 2 000 ja viidettä 4 500 kappaletta. Vuonna 1864 Bonnier sai pienemmällä summalla oikeuden ottaa vapaasti uusia painoksia ensimmäisestä neljänteen jaksoon, mikä myöhemmin harmitti Topeliusta.152Självbiografiska anteckningar 1922, s. 138. Määräämisoikeus palasi Topeliukselle vuonna 1889.

102 Uusia painoksia otettiin tiuhaan tahtiin. Syksyllä 1872 Topelius mainitsee, että virheet pilasivat kesällä järjestetyn Välskärin kertomusten ääneenluvun. Painos, hänen muistaakseen kolmas, »vilisi painovirheitä, isoja ja pieniä, monet suorastaan typeriä. Yhdessä kohtaa kokonainen repliikki, toisessa kohtaa puolet repliikistä oli pudonnut pois; muotopuolia virkkeitä vaikka millä mitalla. Kun sen lisäksi on epäjohdonmukaisuuksia, kielessä ym., joista syytetään kirjailijaa, minusta on aivan välttämätöntä, että tulevalle uudelle painokselle suoritetaan tarkistus. Mitä Herra Bonnier tuumii?»153Topelius–Bonnier 6.10.1872. Bonnier pyysi tekemään korjauksia ennen uusien laitosten painatusta. Kirjeenvaihdosta ilmenee, että Topelius teki korjaukset toisen, kolmannen ja neljännen jakson edellisiin painoksiin.154Topelius ilmoittaa lähettäneensä neljännen jakson »korjattuna» ristisiteenä 7.6.1873, jolloin Bonnier kiittää ja kysyy paljonko hänen on »maksettava Teille tarkistuksesta?» 11.6.1873; Bonnier kiittää toisen jakson tarkistetusta kappaleesta 7.2.1874; Topelius ilmoittaa lähettävänsä kolmannen jakson korjatun kappaleen ristisiteenä 1.7.1874. Korjatut painokset ovat toisen ja kolmannen jakson viides painos (molemmat ilmestyivät vuonna 1874) ja neljännen jakson toinen painos (1873). Viidettä jaksoa Topelius ei ehtinyt korjata ennen toisen laitoksen painatusta vuonna 1873, mutta Bonnier muistuttaa, että hän itse luki alkuperäispainoksen oikovedoksen vuonna 1867.155Bonnier–Topelius 22.8.1873. – Topelius vietti talven 1875–1876 vaimonsa ja kahden nuorimman tyttärensä kanssa Cannesissa ja harkitsi ryhtyvänsä kirjoittamaan Välskärin kertomusten jatko-osaa, jota Bonnier oli kysellyt vuodesta 1868.156Bonnier mainitsee jatko-osan kirjeessään 10.9.1868 ja palaa asiaan säännöllisesti pitkälle 1880-luvulle saakka. Cannesista Topelius pyytää Välskärin kertomusten viidettä jaksoa »mahdollisesti yrittääkseen, mutta asiasta ei missään nimessä saa hiiskahtaakaan; kaikki on liian epävarmaa» (Topelius–Bonnier 28.11.1875).

103 Keväällä 1877 Bonnier esitti ajatuksen kuvitetusta laitoksesta. Kesällä 1881 Carl Larsson oli kuvittanut jo kaksi ensimmäistä jaksoa, ja Topelius oli kaiken kaikkiaan tyytyväinen näkemiinsä piirroksiin. Hän ehdottaa, että kuvitetusta teoksesta »tulisi eräänlainen normaalipainos eli retusoisin työn ennen painatusta ja poistaisin useita painovirheitä».157Kuvitetusta laitoksesta: Bonnier–Topelius 11.4.1877 ja 7.6.1881; normaalipainoksesta Topelius–Bonnier 23.7.1881. Bonnierin pyynnöstä painos tarkistettiin SAOL:n mukaan. Topeliuksen »retusointi» ei rajoittunut painovirheisiin. Hän siisti pois kirosanoja, ja jesuiitta Hieronymus, jolta suomalainen ritari hakkasi korvat päästä alkuperäispainoksen ensimmäisessä jaksossa, muuttuu vuonna 1883 tarkemmin nimeämättömän veljeskunnan munkiksi ja menettää vain vasemman korvansa.158Lisää esimerkkejä, ks. Pia Forssell, »Fältskärns förvandlingar» 2009, s. 127 ff. Eroavaisuuksia voi tarkastella digitaalisen laitoksen lukutekstissä, kun ne on valittu näytettäväksi. Tässä Topelius ryhtyy itse muuttamaan teosta koko perheen romaanista nuortenkirjaksi.159Vrt. Hjalmar Söderbergin arvio, vastaanotto s. LXXI. – Teoksen hengen mukaisesti kuvitettu laitos sisältää noin 300 kuvaa, anfangia ja vinjettiä kaiken kaikkiaan 1 600 oktaavisivulla. Siitä otettiin vuosina 1883–1884 tuolloin ainutkertainen 30 000 kappaleen painos. Sitä myytiin kolmena versiona, kohopainatetuin kustantajasidoksin, mutta myös vihkosina 25 äyrillä kappale, jotta se tavoittaisi mahdollisimman laajan lukijakunnan. Topelius oli pitkään Bonnierin myydyin kirjailija, Fältskärns berättelserin lisäksi sekä runokokoelmista että kokoelmasta Läsning för barn (suom. Lukemisia lapsille) otettiin suuria painoksia.160Ks. Carola Herbertsin johdanto kokoelmaan Topeliuksen kirjeenvaihdosta Bonnierin kustantamon kanssa.

104 Topeliuksen kuoltua Fältskärns berättelser ilmestyi Valfrid Vaseniuksen toimittamassa kokoelmassa Samlade skrifter, ja sen jälkeen useina painoksina, jotka vuodesta 1930 lähtien ovat olleet enemmän tai vähemmän lyhennettyjä.161Katsaus lyhennetyistä, työstetyistä ja kuvitetuista laitoksista teoksessa Forssell, »Fältskärns förvandlingar» 2009, s. 130–139.

Käännökset

106 Selvitys Välskärin kertomusten käännöksistä perustuu Birgit Lunelund-Grönroosin laatimaan bibliografiaan Topeliuksen julkaistuista kirjoituksista (1954), jota on täydennetty Suomen Fennica-kansallisbibliografiasta haetuilla tiedoilla. Myös tässä viitataan Carola Herbertsin toimittamaan laitokseen Topeliuksen kirjeenvaihdosta kustantajien ja kääntäjien kanssa. Uusia painoksia on runsaasti, ja niistä on vaikea saada kokonaiskuvaa, eikä luettelon väitetä olevan täydellinen. – Välskärin kertomuksia ryhdyttiin suomentamaan jo 1860-luvulla. Juhani Ahon suomennos 1890-luvulta perustuu vuosina 1883–1884 julkaistuun kuvitettuun laitokseen ja on elänyt edelleen, WSOY ilmoittaa vuonna 2000 otetun uuden painoksen olevan järjestyksessä 25. painos. Topeliuksen ulkomaiset käännökset syntyivät pääosin ennen tekijänoikeutta säätelevien kansainvälisten sopimusten laatimista, ja siksi hänen tulonsa käännöksistä jäivät vähäisiksi.

107 Tanskassa Välskärin kertomukset ilmestyivät jatkokertomuksena eri lehdissä jo 1850-luvulla. Frederik Winkel Hornin Philipsens Forlagille vuosina 1880–1882 tekemä käännös käsittää kaikki jaksot, ja se ilmestyi viitenä painoksena 1910-luvulle saakka. Kaikesta päätellen sitä myytiin myös Norjassa. Hornin käännös todennäköisesti ilmestyi Yhdysvalloissa eri kustantamojen julkaisemana vuosina 1880–1882. Jaksot 1–3 julkaistiin Yhdysvalloissa uudelleen vuosina 1903–1906. Selma Borg ja Marie A. Brown käänsivät romaanin englanniksi, ensimmäinen jakso ilmestyi vuonna 1872 yhden newyorkilaisen ja yhden philadelphialaisen kustantamon julkaisemana. Koko sarja ilmestyi vuosina 1883–1884 chicagolaisen Jansen, McClurg & Co:n kustantamana, kääntäjä on nimetön. Kustantamon ja Topeliuksen kirjeenvaihdosta selviää, että käännös on Marie Brownin, mutta sitä on muokattu merkittävästi. Kaikki jaksot ilmestyivät islanniksi vuosina 1904–1909 Matthías Jochumssonin kääntämänä, ja 1950-luvulla käännöksestä otettiin uusi painos.

108 Kolme ensimmäistä jaksoa tai pelkästään ensimmäinen on käännetty saksaksi (1855, 1880, 1926), englanniksi (1901) ja viroksi (1923). Ensimmäinen jakso ilmestyi vuonna 1907 venäjäksi Maria Blagoveštšenskajan kääntämänä. Hän käänsi myös yksittäisiä lukuja toisesta jaksosta, ja ne julkaistiin eräässä aikakauslehdessä ja antologiassa 1910-luvulla. Välskärin kertomusten ensimmäisestä jaksosta ilmestyi vuonna 1999 Ljudmila Brauden ja Nina Beljakovan kääntämä uusi venäjänkielinen laitos. – Teoksesta ei ole julkaistu käännöksiä romaanisilla kielillä lukuun ottamatta katkelmaa toisesta jaksosta (1909).

Aikalaisvastaanotto

Vastaanotto 1900–1950

139 1900-luvun alkupuolelta alkaen Välskärin kertomuksia käsittelevä kirjallisuus kehittyy analyyttisempaan suuntaan, mutta sekä teoksen ansioista että puutteista esitetään yhä varsin teräväsanaisia arvioita. Sormusteemasta käyty kiista jatkuu, ja kirjoittajia kiinnostaa jäljittää vaikutteita ja esikuvia sekä ottaa selvää Topeliuksen käyttämistä historiallisista lähteistä. Keskeisinä teemoina näyttäytyvät säätyristiriidat, isänmaallisuus ja työn merkitys suomalaisten kansallistunnolle.

140 Topeliuksen elämäkerran kirjoittanut Eliel Vest korostaa vuonna 1905, että monet »kansallisteoksen» tekstiosuuksista syntyivät »niin sanotusti olosuhteiden pakosta ja hetken innostuksesta», ja siksi teos kärsii jossain määrin epätasaisuudesta ja sisäisestä hajanaisuudesta. Toisaalta se on osaltaan tuonut teokseen »raikkautta ja nuorekasta viehätystä, joka siitä olisi kenties muutoin puuttunut». Vest nostaa esiin välskärin yllättävän perehtyneisyyden yksityiskohtiin, ja Topeliuksen laaja historiallinen lukeneisuus tekee häneen suuren vaikutuksen. Topelius on »käsitellyt [aineistoa] ja nivonut sen kertomukseen osoittaen miltei pettämätöntä arvostelukykyä ja taitoa liittää asioita yhteen». Vestin mielestä Välskärin kertomusten suuri suosio perustuu »elämänlämpöiseen tunteeseen elämän suuria asioita, yleviä aatteita ja isänmaata kohtaan». Hän korostaa ennen kaikkea romaanisarjan tärkeää isänmaallista tehtävää: se täydensi Vänrikki Stoolin tarinoita ja avasi uusia näkökulmia menneisyyteen, siitä tuli »mahtava vipu aikakauden herätystyössä, kansallistunteen ylevöittämisessä ja levittämisessä, jota 1830- ja 1840-lukujen parhaat henget olivat kantaneet sisällään ja taistelleet sen puolesta».204Eliel Vest, Zachris Topelius 1905, s. 189–195. Vestin korkealentoisia sanankäänteitä lukiessa on otettava huomioon, että ne on kirjoitettu toisella aktivoitumisen kaudella, 1900-luvun vaihteessa, kun Venäjän keskusvalta lujitti otettaan Suomen hallinnosta.

141 Topeliuksen sisarenpoika Zachris Schalin selvittää vuonna 1917 Finsk Tidskriftissä Majniemen linnan esikuvia ja malleja kartoittamalla sekä kotimaisia että ulkomaisia ritarilinnoja ja kartanoita. Hän pyrkii sijoittamaan linnan Lounais-Suomeen ja selvittämään, mistä sen nimi on johdettu.205Zachris Schalin, »Majniemi slott i Topelii ’Fältskärns Berättelser’» 1917, s. [78]–112. – Schalin kirjoitti myös »fanifiktiota» laatimalla vapaamuotoisen jatko-osan Välskärin kertomuksiin otsikolla Var det konungens ring? (1936). Vuonna 1929 julkaistussa kirjoituksessaan Ernst von Wendt tutkiskelee samankaltaisia asioita sekä Bertilan tilasta että Majniemestä, mutta etsii hieman kaukaa haetusti linnan esikuvaa Pohjanmaan maakunnasta.206Ernst von Wendt, Där Fältskärns berättelser föddes 1929.

142 Bernhard Estlander kirjoitti vuonna 1918 juhlateokseen Zacharias Topelius hundraårsminne artikkelin Topeliuksesta historioitsijana. Välskärin kertomuksia käsittelevässä osuudessa Estlander tarkastelee pääasiassa Topeliuksen käyttämiä historiallisia lähteitä, joista merkittävimpiä ovat Fryxell ja Jöran Nordberg, ja huomauttaa yksittäisistä virheistä ja anakronismeista. Hän pitää romaanisarjan perusajatuksena aatelin ja talonpoikaissäädyn taistelua ja arvelee Topeliuksen omaksuneen aiheen Fryxellin ja Geijerin käymästä kiistasta, joka koski aristokraattien tuomitsemista Ruotsin historiassa (ks. luku »Dialektinen historiakäsitys» edellä, s. XXXV). Estlanderin mielestä Topelius asettuu kysymyksessä sovittelevalle kannalle, vaikka tunteekin Geijerin tavoin myötätuntoa aatelittomia kohtaan. Topelius kuvaa Kustaa II Aadolfia, Kaarle X Kustaata ja Kaarle XI:tä Fryxellin arvioiden mukaisesti, mutta hänen mielikuvansa Karl XII:sta pohjautuu »romantiikan taipumukseen ihailla suuria persoonia» ja poikkeaa näin niin Fryxellin, Geijerin kuin (myöhemmin) Strindberginkin näkemyksistä. Estlander huomauttaa, että korostaessaan suomalaisten panosta Ruotsin historiassa Topelius antaa ymmärtää, että »olisimme toimineet itsenäisenä kansakuntana, jollaista tosiasiassa ei ollut olemassakaan». Estlander kuitenkin ymmärtää ratkaisun, koska ennen kaikkea juuri Välskärin kertomukset opettivat Suomen kansalle, että sillä oli oma historiansa jo ennen autonomian aikaakin. Kaikkein syvällisimmin Topelius on paneutunut 1500- ja 1600-lukujen henkeen, mutta vastaavasti hänelle on tuottanut vaikeuksia tehdä oikeutta 1700-luvulle. »Hän on suvaitsematon kuvatessaan vapauden aikaa ja kustavilaista aikakautta», Estlander toteaa ja viittaa Topeliuksen käsitykseen, että 1700-luvulla ajan henkeä hallitsi »tiede ilman Jumalaa».207Estlander, »Topelius som historiker» 1918, s. 130–142; vrt. viidestoista kertomus, s. 1381. – Ajankuvauksesta Yrjö J. E. Alanen on päinvastaista mieltä; hänen mielestään etenkin kolmekymmenvuotisen sodan kuvaus on liiaksi romantisoitu (Kansamme tien viitoittajia 1944, s. 277).

143 Nya Arguksessa vuonna 1925 julkaistussa artikkelissa Ruben G:son Berg tutkii Walter Scottin historiallisten romaanien perintöä Välskärin kertomuksissa. Vaikutteet näkyvät selvimmin ensimmäisessä jaksossa, joka rakentuu talonpoikaiskuningas Aron Bertilan ja hänen tyttärenpoikansa Gustaf Bertelskiöldin ristiriidan ympärille ja muistuttaa näin rakenteeltaan Ivanhoeta (1819). Myös sankarien, Gustaf Bertelsköldin ja Ivanhoen, kehitys ja historia muistuttavat toisiaan. Scottin tavoin Topeliuskaan ei ole valinnut kertomustensa päähenkilöiksi historian merkkihenkilöitä ja käyttää tarinoiden kertojana kuvitteellista henkilöä. Henkilökuvauksessa, esimerkiksi postimestari Svanholmin ja koulumestari Svenoniuksen välisessä »alituisessa kinastelussa» näkyy skottilaisia piirteitä, ja jotkin yksittäiset kohtaukset ja aiheet saattavat viitata kohtauksiin teoksista A Legend of Montrose (1819) ja Quentin Durward (1823). Berg kuitenkin panee merkille, että Topeliuksen kehyskertomuksissa toisin kuin Scottin historiallisissa romaaneissa on havaittavissa selvä tendenssi, ja viittaa tällä Ester ja Paul Bertelsköldiin, jotka »ovat olemassa vain propagandaa varten».208Berg tarkoittaa tässä viidennen jakson henkilökuvausta ja uskonnollista julistusta. Kirjailijoiden näkemykset yhteiskunnasta ja historiasta poikkeavat myös olennaisesti toisistaan: Scott on aristokraattinen konservatiivi ja tuntee romanttista ihailua menneisyyttä kohtaan, kun taas Topelius on »eräänlainen liberaali kriitikko, jonka ihanteet ovat tulevaisuudessa».209Ruben G:son Berg, »Walter Scott och Fältskärns berättelser» 1925, s. 105 ff.

144 Berg laajentaa ja kehittää tutkielmaansa Scottilta saaduista vaikutelmista vuonna 1935 julkaistussa myöhemmässä artikkelissa. Hän esittelee sommittelussa, motiiveissa ja yksittäisissä kohtauksissa ilmeneviä yhtäläisyyksiä Välskärin kertomusten ja useiden Scottin teosten, edellä mainittujen lisäksi muun muassa Rob Royn (1817) ja Peveril of the Peakin (1822) välillä. Scott on vaikuttanut sekä kerrontatekniikkaan että tyylikeinoihin, mikä näkyy muun muassa »vuolaasti virtaavassa dialogissa, historiallisten katsausten ja kertovan runon vaihtelussa sekä paikkojen ja henkilöiden kuvauksessa». Perinteisistä motiiveista Berg kiinnittää huomiota perheriitaan, sankarin syntyperän salaisuuteen, matkaan, rakkauteen, veljesten kilpailuun ja mystiikkaan (eli kuninkaan sormukseen). Näistä ainoastaan viimeksi mainittu ei ole skottilaista alkuperää ja sopii huonosti yhteen romaanisarjan myöhempien jaksojen kanssa. Bergin mielestä Topelius ei vielä hallitse romaanin kirjoittamisen tekniikkaa ensimmäisessä jaksossa ja että myös toisessa ja kolmannessa jaksossa on rakenteellisia puutteita. Neljäs jakso on kirjallisesti sarjan »hienoin osa», kun taas viides jakso on hänen mielestään »kokonaisuudessaan heikko», viitaten Hans Forssellin arvosteluun (ks. edellä, s. LXV f.).210Berg, »Traditionella situationer och konstruktionsmotiv i Fältskärns berättelser» 1935, s. 100–103, 106–112, 116.

145 Myös Valfrid Vasenius vertaa Välskärin kertomuksia Scottin historiallisiin romaaneihin. Topeliuksen elämäkerran viidennessä osassa hän tuo olennaisimpina eroina esille Topeliuksen isänmaalliset aiheet ja kirjailijoiden »historiallisen aseman» omina aikakausinaan. Kun Scott käyttää historiaa enemmän tai vähemmän juonen taustana (ja Ingemann ylistää menneitä vuosisatoja oman aikansa vastapainona), Topeliuksen strategiana on herättää menneisyys eloon »tukemaan nykyaikaa, jossa elettiin, ja niitä toiveita, joita tulevaisuuden suhteen voitiin elättää». Topelius pyrkii vahvistamaan lukijoissa »kansalaisten keskinäistä solidaarisuutta» kuvaamalla toisaalta »kansan yhteisten voimainponnistusten osoituksia», ja toisaalta kansaa edustavia persoonallisuuksia. Vaikka Välskärin kertomuksissa esiintyy muita, Scottin romaaneille tyypillisiä ominaisuuksia, Vasenius torjuu ajatuksen tietoisesta »kouluttautumisesta» Scottin esikuvan mukaan. Monessa mielessä, esimerkiksi dramaattisessa kerronnassa, Topelius on Scottia vahvempi, koska toisin kuin tämä, hän esittää asiansa ytimekkäästi.211Vasenius V, s. 210, 219–222, 236, 258.

146 Gösta Attorps tarkastelee vuonna 1937 julkaistussa esseessään romaanisarjaa puhtaasti nuortenkirjallisuutena. Hän arvostelee yliskamarissa käytyjä pitkiä keskusteluja ja romaanihenkilöiden kuvaamisessa ilmeneviä psykologisia puutteita. Ruotsin historiasta nuoriso voisi sen sijaan oppia paljonkin. Kymmenes ja kahdestoista kertomus saavat kehuja, mutta viimeksi mainitun jälkeen välskärin olisi ollut parempi vaieta. Attorps toteaa, että ensimmäisen jakson kapteeni Larsson on »eräänlainen Sancho Panza -henkinen matkatoveri Don Quijote-Bertelsköldille».212Gösta Attorps, En resa i Finland 1937, s. 49–69; myös Attorps, Ungdomsskeppen 1944, s. 80–95.

147 Svensk litteraturtidskriftissä vuonna 1943 julkaistussa artikkelissa Eirik Hornborg toisaalta moittii romaanin sommittelua ja asiattomuuksia ja historiankuvauksessa ilmeneviä virheitä,213Hornborg muun muassa huomauttaa, ettei Larssonin kaltaisia isännimiä käytetty sukuniminä 1600- ja 1700-luvuilla ja että kahdeksannessa kertomuksessa kuvattujen Majniemen talonpoikaiskapinaan liittyvien tapahtumien vastapainoksi olisi voinut kuvata Ruotsin lakien tarjoamaa oikeusturvaa (»Fältskärns berättelser» 1943, s. 3 f.). mutta toisaalta hän arvostaa koko teoksesta huokuvaa isänmaallista paatosta ja suomalaista 1800-lukulaista kansallistunnetta. On merkillepantavaa, että Hornborg pitää kehyskertomusta tarpeettomana, samoin »puhtaasti historiallisia lukuja», jotka ilman varsinaista yhteyttä kertomukseen suorastaan häiritsevät »ajattelevaa lukijaa». Attorpsin tavoin Hornborg katsoo romaanisarjan soveltuvan parhaiten nuorison lukemistoksi. Sellaisena se luultavasti täyttää vielä pitkään tehtävänsä toisaalta Suomen nuorison isänmaarakkauden herättäjänä ja toisaalta vaalimalla ja lujittamalla Ruotsin ja Suomen välisiä siteitä.214Ibid., s. [1]–8.

148 E. N. Tigerstedt käsittelee viidennen jakson hegeliläisiä vaikutteita vuonna 1943 julkaistussa Topeliusta käsittelevässä laajemmassa aatehistoriallisessa kirjoituksessaan.215E. N. Tigerstedt, »Topelius-studier» 1943, s. 102–106; ks. myös kommentti s. 1632. Yrjö J. E. Alanen näyttää kuitenkin olevan ensimmäinen, joka yhdistää Välskärin kertomuksissa kuvatun aristokratian ja demokratian vastakkainasettelun Hegelin dialektiseen historiakäsitykseen. Topeliuksen kuvaus »ajantiedon hengettärestä» ensimmäisen kertomuksen johdannossa (s. 15) muistuttaa niin ikään Hegelistä. Alanen tarkastelee myös sormusaihetta uudesta näkökulmasta huomauttaessaan, että sormuskin on ideologisen vastakkainasettelun symboli, nimittäin taikuuden ja uskonnon välillä. Se eroaa yhteiskuntamuotoa koskevasta ristiriidasta sikäli, että siihen ei ole tarjolla sovittavaa synteesiä; ratkaisu voidaan saavuttaa ainoastaan hylkäämällä toinen vastakohdista. Tämä aatteellinen tausta tekee Topeliuksen historiallisesta romaanista syvällisemmän kuin hänen esikuvansa Walter Scottin teokset.216Yrjö J. E. Alanen, Kansamme tien viitoittajia 1944, s. 278 ff.

149 Vuonna 1948 julkaistussa artikkelissaan Eino E. Suolahti nimittää Välskärin kertomuksia Suomen merkittävimmäksi historialliseksi romaaniksi – on merkillepantavaa, että Mika Waltarin klassikko Sinuhe, egyptiläinen (1945, ruotsiksi 1946) oli jo tuolloin ilmestynyt. Suolahti ylistää romaanisarjassa sekä sen historiallista että fiktiivistä ainesta; näiden elementtien raja on vedetty todellisen taiteilijan kädellä. Vaikka myöhemmät sukupolvet ovat tulkinneet historiallisia oloja ja tapahtumia eri tavoin kuin Topelius, hänen kuvauksensa on säilyttänyt arvonsa, koska se heijastelee oman aikakautensa käsityksiä. Romantikkona ja individualistina Topelius antaa suurtenkin historiallisten tapahtumien ratketa yksittäisten henkilöiden tekojen ja suhteiden ja viime kädessä Jumalan tahdon mukaan. Ajatus joukkovoimien vaikutuksesta historian kulkuun oli hänelle vieras. Suolahden mielestä Välskärin kertomukset on malliesimerkki historiallisen romaanin kyvystä muovata käsityksiä kansakunnan tasolla.217Eino E. Suolahti, »Historiallinen romaanimme» 1948, s. 156 f.

150 Vuonna 1949 ilmestyneessä Topeliuksen elämäkerrassa kirjailijan tyttärenpoika Paul Nyberg selostaa tutkimuksen tilaa ja sen hetkistä kritiikkiä. Nybergin mielestä romaanisarjassa on edellä mainittujen ulkomaisten esikuvien lisäksi todennäköisesti vaikutteita myös ranskalaisesta sensaatioromaanista, »joskin hieman jalostuneessa muodossa». Suhtautumisessa katolisuuteen sitä voi verrata Eugène Suen teokseen Den vandrande juden (1845, ransk. alkuteos 1844–1845), jossa juonta kannattelee jesuiitta samalla tavoin kuin ensimmäisessä jaksossa. Varsin usein Nyberg puolustaa Topeliusta aiempaa kritiikkiä vastaan, esimerkiksi viidennessä jaksossa esiintyvä kuninkaan sormus ja tähtikuvio tulisi tulkita »osoituksena kirjailijan alati lapsenomaisesta kujeellisuudesta» eikä niin haudanvakavasti kuin monet kirjoittajat.218Paul Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. [331]–342, 635 f. – Petrus Nordmann (»Konungens ring» 1918, s. 27) ja Yrjö J. E. Alanen (Kansamme tien viitoittajia 1944, s. 301) ovat samalla kannalla viidennessä jaksossa esiintyvästä kuninkaan sormuksesta, kun taas Karl Warburg (Illustrerad svensk litteraturhistoria IV:1 1915, s. 472 f.), on Hans Forssellin (»Roman och Historia» 1868, s. 58) tavoin sitä mieltä, että Topelius suhtautuu taikauskoon »täysin vakavissaan». Hufvudstadsbladetissa 9.12.1951 julkaistussa artikkelissaan »Fältskärns berättelser – ett hundraårsminne» Nyberg korostaa vielä kertaalleen, ettei sormus kuvasta Topeliuksen omaa elämänkatsomusta, vaan hän tekee pilaa taikauskosta kertoessaan, että sormus taottiin tarkalleen 500 vuotta ennen hänen omaa syntymäänsä, jolloin tähdet muodostivat kuvitteellisen, samassa ajassa toistuvan konstellaation.

Myöhempi vastaanotto

Yleisteokset

159 Ruotsissa ilmestyneitä kirjallisuushistoriallisia yleiskatsauksia yhdistää se, että niissä korostetaan Välskärin kertomusten suurta suosiota sekä Suomessa että Ruotsissa, teoksen asemaa nuortenkirjana sekä säätyristiriitoja sen kantavana teemana. Monissa katsauksissa tuodaan esiin kaikki kolme näkökulmaa. Suomessa, missä historiallisia katsauksia on julkaistu huomattavasti vähemmän, korostetaan säätyjen välistä vastakkainasettelua, kun taas romaanien lukijakuntaa tai kohderyhmää ei kommentoida lainkaan, ja ainoastaan Erik Ekelund käsittelee teoksen suosiota. 1970-luvulle saakka romaanille oli varattu runsaasti tilaa sekä suomalaisissa että ruotsalaisissa kirjallisuushistoriallisissa teoksissa lukuun ottamatta E. N. Tigerstedtin tiivistä Svensk litteraturhistoriaa (1948, 1953, 1960 – vuosiluvut viittaavat painoksiin). Myöhemmissä yleiskatsauksissa sivumäärä jää usein huomattavasti pienemmäksi. Kaiken kaikkiaan kaikki katsaukset uusimpia lukuun ottamatta perustuvat romaanin ilmestymisaikoinaan saamaan vastaanottoon ja arvioihin.

160 Karl Warburgin, Henrik Schückin, Otto Sylwanin ja Gunnar Tideströmin romaanista laatimissa seikkaperäisissä esittelyissä näkyy selviä yhtäläisyyksiä: niissä on tiivistelmä juonesta, niissä nostetaan esiin keskeisiä teemoja ja aiheita, pohditaan vaikutteita eikä arkailla arvostella romaanin heikkouksia. Moitteet ovat samoja kuin varhaisissa arvioissa, ja etenkin Warburg käsittelee romaanin puutteita varsin perinpohjaisesti teoksen Illustrerad svensk litteraturhistoria (1915) toisessa painoksessa.238Karl Warburg, Illustrerad svensk litteraturhistoria IV:1 1915, s. 470–473. Kolmannessa, uusitussa painoksessa (1930) Schück mainitsee, että romaanin säätyristiriita perustuu Topeliuksen aikaiseen vastakkainasetteluun Suomen ruotsinkielisen yläluokan ja suomenkielisen rahvaan välillä. Hän nostaa esille Walter Scottin romaanit ja ranskalaisen sensaatioromaanin Topeliuksen esikuvina.239Henrik Schück & Karl Warburg, Illustrerad svensk litteraturhistoria VI 1930, s. 151–154. Teoksen Svenska Litteraturens Historia toisessa osassa (1919, 1929) Sylwan huomauttaa, että aatelin ja aatelittomien vastakkainasettelu oli tuolloin ajankohtainen kysymys, mikä johtui toisaalta »aikakauden sosiaalisesta mielipiteenvaihdosta», toisaalta Fryxellin ja Geijerin välisestä riidasta, joka koski aristokratian roolia Ruotsin historiassa. Sylwan kehuu Topeliuksen kieltä ja toteaa, että hänen historialliset kertomuksensa ovat arvokas lahja Ruotsille yhtä lailla kuin Suomellekin.240Otto Sylwan, »Den finländska litteraturen. Topelius» 1919, s. 509 ff. ja 1929, s. 532 ff. Tideström käsittelee romaania teoksen Ny illustrerad svensk litteraturhistoria kolmannessa osassa (1956, 1967) suurelta osin edeltäjiensä tavoin – hän vieläpä viittaa Schückiin (1930).241Gunnar Tideström, »Runeberg och den finlandssvenska litteraturen» 1956, s. 484 f. ja 1967, s. 491 ff.

161 Ruth Hedvall toteaa yleisteoksessa Finlands svenska litteratur (1917), että Välskärin kertomukset synnyttävät tunteen, että Suomi on yhteydessä Eurooppaan ja siihen mitä aikakauden maailmassa tapahtui. Ajankuva on usein tunnelmaltaan suurenmoinen, vaikka kertomukset ovatkin täynnä pinnallista ja joskus kaavamaistakin romantiikkaa.242Ruth Hedvall, Finlands svenska litteratur 1917, s. 205–208.

162 E. N. Tigerstedt suhtautuu yleisesti ottaen kriittisesti ruotsalaisiin 1800-luvun puolivälin historiallisiin romaaneihin kurssikirjassaan Svensk litteraturhistoria (1948, 1953, 1960). Välskärin kertomuksia hän luonnehtii niukkasanaisesti »jännittäväksi ja viihdyttäväksi, puhdasoppisen protestanttiseksi ja demokraattisen rojalistiseksi tarinaksi», jota nuoret lukevat edelleen.243E. N. Tigerstedt, Svensk litteraturhistoria 1948, s. 339 f., 353 ja 1960, s. 346, 360.

163 Erik Ekelund on kirjoittanut romaanista ansiokkaan esittelyn sekä suomenkielisen Suomen kirjallisuus -teoksen kolmannen osan (1964) että ruotsinkielisen Finlands svenska litteratur -teoksen toisen osan (1969) Topeliusta käsittelevään lukuun. Ekelund tuo esille teoksen kansallisen merkityksen ja määrittelee romaanin ohjelmajulistukseksi pyrkimyksen saattaa yhteen kuningas ja kansa, soturi ja talonpoika sekä ruotsalainen ja suomalainen. Hän korostaa, että romaanilla on ollut tavattoman suuri merkitys populaarihistoriallisena oppikirjana sekä Suomessa että Ruotsissa ja että kirja on edelleenkin lukemisen arvoinen.244Erik Ekelund, »Sakari Topelius» 1964, s. 306 ff. ja Finlands svenska litteratur 2 1969, s. 194 ff – pohjimmiltaan kyseessä on sama artikkeli.

164 Teoksessaan Litteraturens historia i Sverige, josta on otettu kuusi painosta (1987–2013), Ingemar Algulin väittää Topeliuksen saaneen idean Välskärin kertomuksiin J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista. Runebergin tavoin teoksella on nationalistinen päämäärä. Kuvaus luo uskottavan vaikutelman, vaikka kertomisen ilo jättääkin Topeliuksella usein varjoonsa historiallisen lähdekritiikin. Algulin toteaa, että romaani saavutti suuren suosion Suomen ja Ruotsin lisäksi kaikkialla Pohjoismaissa.245Bernt Olsson & Ingemar Algulin, Litteraturens historia i Sverige 1987, s. 271.

165 Kai Laitinen kiteyttää teoksessa Finlands litteratur (1988) romaanin olevan yksi parhaista Ruotsi-Suomen hallitsijahistorian kertauskursseista huolimatta taipumuksestaan sankarinpalvontaan ja ihannointiin.246Kai Laitinen, Finlands litteratur 1988, s. 90.

166 Teoksessa Den Svenska Litteraturen (osa 3 vuosien 1988 ja 1993 laitoksessa, osa 2 vuoden 1999 uudistetussa laitoksessa) Arne Melberg ja Bengt Holmqvist käsittelevät romaania lyhyesti. Melberg kiinnittää huomiota vahvaan kertojaan ja kehyskertomukseen, jonka tehtävänä on korostaa kuvauksen todenmukaisuutta. Holmqvist toteaa, että romaani on suurelta osin muokannut useiden sukupolvien käsitystä Ruotsin ja Suomen suhteesta 1600- ja 1700-luvuilla.247Arne Melberg, »Den historiska berättelsen» 1988, s. 81 ff. ja Bengt Holmqvist, »Runeberg och romantiken i Finland» 1988, s. 136.

167 Uusimpien Suomen kirjallisuushistorioiden, Finlands svenska litteraturhistorian ja Suomen kirjallisuushistorian ensimmäisissä osissa, molemmat vuodelta 1999, Johan Wrede toteaa, että Välskärin kertomuksista on tullut Topeliuksen kuuluisin teos. Wrede esittelee romaanin ytimekkäästi ja käsittelee niin kerrontatekniikkaa, teemoja kuin vaikutteitakin. Säätyristiriidoista hän huomauttaa, että Topelius muistuttaa myös vastakkain asettuneiden säätyjen yhteisestä alkuperästä. Välskärin kertomuksissa esiintyy yksi Topeliuksen toistuvista teemoista: nainen väkivallan ja vihan vastakohtana, esimerkiksi ensimmäisessä jaksossa, jossa jesuiitta Hieronymus suostuttelee Reginan murhaamaan Kustaa II Aadolfin, mutta rakkaus Ruotsin kuninkaaseen saa tämän luopumaan aikeestaan.248Johan Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 325 ja Wrede, »Zacharias Topelius – Kansallishistorioitsija» 1999, s. 258 ff.

168 Lähtökohtaisesti ruotsalaisesta näkökulmasta kirjoitetussa teoksessa Nordens litteratur (2017) Åsa Arping ja Kristina Malmio eivät mainitse Välskärin kertomuksia kirjoituksissaan, jotka käsittelevät 1800-luvun historiallista romaania Ruotsissa ja Suomessa. Arping tyytyy mainitsemaan Topeliuksen yhtenä Walter Scottin pohjoismaisista seuraajista, kun taas Malmio nostaa Topeliuksen historiallisista kertomuksista esiin ainoastaan Suomen herttuattaren.249Åsa Arping, »I samhället – realism och tendens» 2017, s. 230 f. ja Kristina Malmio, »Finländsk litteratur» 2017, s. 417.

169 Kansainväliselle lukijakunnalle Välskärin kertomukset ovat esitelleet Johannes Salminen (ruotsiksi) teoksen Nordens litteratur ensimmäisessä osassa (1972), Pertti Lassila teoksessa Geschichte der finnischen Literatur (1996), George C. Schoolfield teoksessa A History of Finland’s Literature (1998) ja Peter Stadius teoksessa Encyclopedia of Romantic Nationalism in Europe (2018). Salminen, Lassila ja Stadius käsittelevät romaania lyhyesti, kun taas Schoolfield käsittelee perinpohjaisesti niin juonta, tematiikkaa kuin kerrontatyyliä. Stadius korostaa Topeliuksen historiantulkinnan eroavan monista fennomaanisista tulkinnoista siinä, ettei hän pidä Suomen ja Ruotsin historiaa antagonistisena.250Johannes Salminen, »1830–1860: Finland» 1972, s. 419; Pertti Lassila, Geschichte der finnischen Literatur 1996, s. 69; George C. Schoolfield, »National Romanticism – A Golden Age?» 1998, s. 338 ff. ja Peter Stadius, »Topelius, Zacharias (Zachris)» 2018, s. 562.

170 Teos mainitaan lyhyesti myös kahdessa suomalaisessa kulttuurihistoriallisessa yleisteoksessa, joista toinen ilmestyi vuonna 1980 ja toinen vuonna 2002, molemmat nimellä Suomen kulttuurihistoria. Ensiksi mainitussa Matti Klinge luonnehtii romaania suureksi, opettavaiseksi yleisteokseksi Suomen historiasta. Hän korostaa, että teoksellaan Topelius antoi kansakunnalle sen vuotta 1809 edeltäneen, vanhemman historian ja että romaani synnytti suomalaisten historiallisen tietoisuuden.251Klinge, »Poliittisen ja kulttuurisen Suomen muodostaminen» 1980, s. 37. Myöhemmässä yleisteoksessa Nils Erik Forsgård olettaa, että Topeliuksen suosioon Ruotsissa vaikutti osaltaan Carl Larssonin Välskärin kertomuksiin tekemä kuvitus.252Forsgård, »Zacharias Topelius» 2002, s. 465.

171 Topeliuksen esittelyssä suomenkielisessä elämäkertakokoelmassa Kansallisgalleria (1996) Allan Tiitta toteaa, että Välskärin kertomukset on Topeliuksen merkittävin proosateos ja sukuromaanin lajityypin varhainen edustaja. Tiitta mainitsee romaanin esimerkkinä historian popularisoinnista parhaimmillaan ja toteaa, että romaani lisäsi ruotsalaisten tietämystä Suomesta korostamalla Suomen olosuhteita ja suomalaisten osuutta Ruotsin historiassa.253Allan Tiitta, »Zacharias Topelius» 1996, s. 66.

223 [sijainti editiossa: s. 5, r. 18–19 | ZTS:n teksti: lefnadsöden. | ← | perusteksti: lefnadsöden]

Första cykeln

Företalet, som handlar om Fältskärns person och lefverne

Första berättelsen. Konungens Ring

Andra berättelsen. Svärdet och Plogen

Tredje berättelsen. Eld och Vatten

Andra cykeln

Fjerde berättelsen. Rebell mot sin lycka

Femte berättelsen. Hexan

Sjette berättelsen. Majniemi slott

Tredje cykeln

Sjunde berättelsen. De blå

Åttonde berättelsen. Flyktingen

Nionde berättelsen. Skuggan af ett namn

Fjerde cykeln

Tionde berättelsen. Ödemarkernas vår

Elfte berättelsen. Borgarekungen

Tolfte berättelsen. Prinsessan af Wasa

Femte cykeln

Trettonde berättelsen. Fritänkaren

Fjortonde berättelsen. Aftonstormar

Femtonde berättelsen. Morgonljusning