Johdanto

Topeliuksen mielenkiinto historiaan ja omat opinnot

13 Topeliuksen opiskeluaikaa 1830-luvulla leimasi paitsi kansallisuusaatteen myös romantiikan käsitteistön läpimurto; keskeistä oli mielenkiinto historiaan. Aikakausia ryhdyttiin arvioimaan uudesta näkökulmasta, ja huomiota sai osakseen etenkin aiemmin vähäiselle arvostukselle jäänyt keskiaika. Tähän vaikuttivat myös suositut historialliset romaanit. Topelius tutustui tällaiseen kirjallisuuteen jo Oulussa, missä hän ennen Helsinkiin muuttoaan kävi triviaalikoulua. Hän asui setänsä Gustaf Toppeliuksen luona ja kävi usein tätiensä lainakirjastossa.8Nyberg, Z. Topelius 1. (1950), s. 62. Hän luki paljon, ja lisäksi hän pani itsekin alulle kirjaston, josta hän käytti nimitystä »Lilla Bibliotheket». Se koostui pikkuvihoista, joihin Topelius kuvasi tiiviisti lukemiensa kirjojen sisällön ja piirsi kuvitusta.9Topelius, Ephemerer (2006), s. 18. Triviaalikoulun historianopetus sen sijaan ei ollut omiaan herättämään hänessä mielenkiintoa historiaan, mitä hän kuvaa karikatyyrinomaisesti kertomuksessaan »Konungens handske»:

14 Historia oli mielestämme suuri, vanha tomuinen kaappi laatikkoineen ja laudakkoineen, jotka oli liimattu aivan täyteen nimiä tai vuosilukuja ja joille oli määrättyyn järjestykseen asetettu kuninkaiksi, keisareiksi, paaveiksi tai sulttaaneiksi nimitettyjä posliiniukkoja. Niillä ukoilla, joita muuten maalailtiin mustiksi tai valkoisiksi miten milloinkin sattui, ei mielestämme ollut mitään muuta tehtävää, kuin sotia keskenään ja sitten solmia rauha sekä siirtyä hiukan sijaltaan hyllyllä. Mutta koska kaikki tuo oli vaivalloista muistaa ja unohtaminen tuotti vain patukkaa, niin emme ymmärtäneet, hyödyttivätkö nuo historian kuningasten teot oikeastaan muuta, kuin että hankkivat meille lukemista vastuksiksemme. Mielestämme oli jokseenkin tarpeetonta temmeltää noin jälkeentulevien kiusaksi, ja meidän puolestamme olisi kyllä saatu sulkea tuo vanha kaappi, panna se johonkin nurkkaan ja antaa posliinikuninkaitten parhaan kykynsä mukaan tapella tomuisista hyllyistään.10 Topelius, »Konungens handske» (1880), s. 9.

15 Puisevasta opetuksesta huolimatta Topeliuksen mielenkiinto historiaan säilyi. Päätettyään koulunsa Oulussa hän halusi suorittaa ylioppilastutkinnon. Sitä varten hän muutti syksyllä 1832 Helsingin yliopistokaupunkiin, missä J. L. Runeberg valmensi häntä tähän tutkintoon. 1800-luvun Suomessa oli tavallista, että nuoret opiskelivat yksityisoppilaina niin kutsutuissa ylioppilasleipomoissa, sillä tämä tie oli nopeampi kuin lukion käyminen. Yliopiston uudet vuoden 1828 statuutit määräsivät, että pelkkää yksityisopetusta saaneet voivat edelleen hakea yliopiston opiskelijoiksi, mikä oli ollut tavallinen käytäntö yliopiston perustamisesta vuodesta 1640 lähtien.

16 Helsingissä Topeliukselle jäi usein varsinaisista opinnoista vapaa-aikaa, jonka hän silloin tällöin käytti kaupungin kirjakaupoissa pistäytymiseen ja lukemiseen. Lukemisen sisältö vaihteli, mutta useimmiten hän luki historiallista kirjallisuutta. Laajoihin päiväkirjoihinsa vuosina 1832–1840 hän merkitsi muistiin kirjojen nimiä ja arvioita lukemastaan, ja jo 6. lokakuuta 1832, siis heti Helsinkiin tultuaan, hän merkitsi muistiin, että »luki Fryxellin historiaa». Saman vuoden joulukuussa hän kertoo: »… luin innostuneena Fryxelliä.»11Fryxellillä Topelius tarkoittaa Anders Fryxellin teossarjaa Berättelser ur svenska historien, joka ilmestyi ruotsiksi 46-osaisena vuosina 1823–1879. Topeliuksen päiväkirja, 6/10 ja 7/12 1832, Päiväkirjat I. 1832–1834, Coll. 244.131, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki.

17 Helsingin Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston opiskelija Topeliuksesta tuli kesällä 1833. Opintonsa hän aloitti saman vuoden lokakuussa tähdäten filosofian kandidaatin tutkintoon, joka oli filosofisen tiedekunnan perustutkinto. Siinä vaiheessa hän ei ollut vielä päättänyt, jatkaisiko isänsä jalanjäljissä lääkäriksi vai suuntautuisiko jollekin humanistiselle alalle. Riippumatta siitä, minkä hän valitsisi, ensin oli suoritettava filosofian kandidaatin tutkinto.12Nyberg, Z. Topelius 1 (1950), s. 107. Filosofinen tiedekunta oli keskiajalta saakka ollut luonteeltaan propedeuttinen, siis muita tiedekuntia alempi ja niiden opintoihin valmistava.

18 Monitieteinen ja yleistieteellinen filosofian kandidaatin tutkinto ja siihen kuuluva maisterinarvo olivat edellytyksenä opintojen jatkamiselle ylemmissä tiedekunnissa.13Klinge, »Yliopisto ja virkamieskorkeakoulu», Klinge et al., Keisarillinen Aleksanterin yliopisto 2 (1989), s. 391. Vuoteen 1852 saakka tähän tutkintoon vaadittiin kuulustelu tiedekunnan kaikissa 11 aineessa: historiassa, itämaisessa kirjallisuudessa, kreikan kielessä, oppihistoriassa, runoudessa ja puhetaidossa (latinassa), kasvitieteessä ja eläintieteessä, fysiikassa ja tähtitieteessä, kemiassa, puhtaassa matematiikassa ja filosofiassa. Lisäksi vaadittiin teologian koe, niin kutsuttu pikkuteologi. Opintojen alkaessa opiskelijoiden ei siis vielä tarvinnut päättää, mitä he haluaisivat tulevaisuudessa tehdä.

19 Uravalintaan vaikuttivat tietenkin monet seikat, mutta Topeliukselle merkitsivät paljon etenkin professorit ja se, miten he omiin aineisiinsa suhtautuivat. Kandidaatintutkinnossa 1840 Topelius sai laudaturin kahdesta aineesta, historiasta ja luonnonhistoriasta.14Nyberg, Zachris Topelius 1. (1950), s. 119 Historian professori oli Gabriel Rein, jota Topelius kutsui päiväkirjassaan »yhdeksi suosikeistani».15Topeliuksen päiväkirja, 26/5 1836, Päiväkirjat II. 1835–1836, Coll. 244.132, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Historian professori Reinistä tuli vuosi sen jälkeen, kun Topelius oli aloittanut opintonsa. Rein oli aloittanut yliopistouransa historian dosenttina 1825, minkä jälkeen hänet oli nimitetty saksan kielen lehtoriksi 1832 ja lopulta 1834 historian professoriksi. Hän oli varttunut Karjalassa ja opiskellut Viipurin kymnaasissa. Koulunkäynti Viipurissa ja perhetausta vaikuttivat siihen, että hän oli Turussa lähentynyt yliopiston uusia venäläismielisiä piirejä.16Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys (2010), s. 37. Maantieteen näkökulmasta siis Topeliuksen ja Reinin lähtökohdat olivat erilaiset. Siitä huolimatta heitä yhdisti myöhemmin näkemys siitä, miten Suomen historiaa tuli käsitellä ja ymmärtää. Topelius seurasi alusta saakka Reinin luentoja, ja häntä puhutteli tämän tapa käsitellä ainettaan. Reinin päätösluentoa syyslukukaudella 1834 Topelius kommentoi näin:

20 Hän oli jopa liikuttunut ja hänen kanssaan moni nuori sydän, joka sykki isien uroteoille ja oli havainnut lämpimän verensä virtaavan kuumempana vilkaistessaan näihin historian pyhättöihin.17Topeliuksen päiväkirja, 1/12 1834, Päiväkirjat I. 1832–1834, Coll. 244.131, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki.

21 Lähinnä Suomen keskiajasta kiinnostunut Gabriel Rein kohotti historian akateemisen opetuksen tasoa, joka oli pysynyt vaatimattomana Frans Michael Franzénin erottua virastaan 1811.18Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys (2010), s. 40. Franzén oli etiikan ja historian professori 1801–1811. Vaikka Rein oli kiinnostunut ensi sijassa keskiajasta, hän luennoi Suomen koko historiasta keskiajalta aina Porvoon maapäiviin 1809 saakka. Tutkijana ja luennoitsijana hän loi käsitteen Suomen historia, joka oli oma erillinen historianalueensa erotukseksi maakuntahistoriasta. Hänen uusi tarkastelutapansa ei kuitenkaan merkinnyt sitä, että hän olisi käsitellyt Suomen historiaa irrallaan muusta maailmasta, mikä käy ilmi myös Topeliuksen päiväkirjoista: »Reinin tapa käsitellä Suomen historiaa on liikkua ristiin rastiin rajojen yli naapurimaihin ja useimmiten Ruotsiin.»19Topeliuksen päiväkirja, 28/2 1837, Päiväkirjat III. 1837–1838, Coll. 244.133, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Vaikka Topelius yleensä arvosti Reiniä, häntä kuitenkin suututti se, miten opettaja esitti venäläisten toimet Suomessa isonvihan aikana. Hän kirjoitti päiväkirjaansa:

22 Kuuntelin Reiniä, mutta lähdin luennolta hyvin närkästyneenä. Hän puhui KaarleXII:n aikaisesta sodasta Suomessa, ehkä mielenkiintoisimmasta ajasta Suomen koko historiassa. – Mutta hän kaunisteli pelkurimaisen armeliaasti sen synkkää sävyä puhuessaan venäläisten toimista. Monia tärkeitä tapahtumia hän käsitteli vain pintaa raapaisten, hyvin leväperäisesti, sillä ne heittävät varjon tsaari Pietarin ja hänen upseeriensa ylle. – Mutta siitä, minkä voi lukea venäläisten ansioksi, hän ei unohtanut pienintäkään yksityiskohtaa. – Istuin ja olin sydänjuuriani myöten vihainen. Olin luullut Reiniä toisenlaiseksi. – Historia ei ole mikään »nöyrin palvelijatar», joka kätkee mahtavien laiminlyönnit unohduksen vaipan alle. Totuutta ei voi koskaan kaunistella. Joka sellaista katederilta yrittää, syyllistyy tieteen kavaltamiseen.20Topeliuksen päiväkirja, 7/3 1836, Päiväkirjat II. 1835–1836, Coll. 244.132, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki.

23 »Kavaltamisesta» huolimatta Topelius jatkoi Reinin luentojen seuraamista. Historia oli hänen lempiaineensa, mutta tulevasta suuntautumisestaan hän päätti vasta promootion jälkeen. Kun Rein toukokuussa 1840 tiedusteli Topeliuksen suunnitelmia tämän suoritettua filosofian kandidaatin tutkinnon, Topelius vastasi aikovansa jatkaa teologian tai lääketieteen opintojaan.21Topeliuksen päiväkirja, 21/5 1840, Päiväkirjat IV. 1839–1840, 1842, Coll. 244.134, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Saman vuoden marraskuussa Topelius, kovasti epäröityään, kuitenkin teki päätöksensä: hän meni Reinin luokse »tuntien rintaansa puristavan» ja ilmoitti haluavansa jatkaa opintojaan filosofian lisensiaatin tutkintoon saakka pääaineenaan historia.22Topeliuksen päiväkirja, 6/11 1840, Päiväkirjat IV. 1839–1840, 1842, Coll. 244.134, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Omaelämäkerrassaan Elämäkerrallisia muistiinpanoja hän kuvaa, miten lopulta valitsi historian, »toisen lempiaineeni aina niiltä ajoilta saakka, jolloin Raamatusta luin Kuninkaitten kirjoja ja makkabealaisten taisteluista».23Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 82. Filosofian lisensiaatin tutkintoon sisältyi kuulustelu muutamassa pakollisessa aineessa, jotka oli jaettu kolmeen »luokkaan». Topelius valitsi »filosofis-luonnon- ja yleistieteellisen luokan», johon kuuluivat yleinen historia, filosofia, eläintiede ja kasvitiede.

24 Reinin kehotuksesta Topelius ryhtyi perehtymään Henrik Gabriel Porthanin ja muiden sellaisten kirjailijoiden teoksiin, joista Topelius itse käyttää nimitystä kriittinen koulu. Joukkoon lukeutuvat ainakin saksalaiset historioitsijat Friedrich von Raumer ja August Ludwig von Schlözer sekä ruotsalaiset Sven Lagerbring ja Jonas Hallenberg.24Mustelin, Studier i finländsk historieforskning 1809–1865 (1957), s. 211; Topeliuksen päiväkirja, 6/11 1840, Päiväkirjat IV. 1839–1840, 1842, Coll. 244.134, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki; Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 83. Topelius totesi siihen asti saaneensa historian tietonsa Vanhan testamentin Kuninkaiden kirjoista, Jacob Ekelundin historian oppikirjoista, Walter Scottin ja Washington Irvingin romaaneista sekä Reinin laudaturkurssilta.25Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 83. Tämä on turhan vaatimattomasti ilmaistu ottaen huomioon, että Topelius mainitsee opiskeluaikansa päiväkirjoissa muitakin historiankirjoittajia, kuten Anders Fryxellin. Nyt opintoihin tuli tieteellisempi ote. Edellä mainittujen kirjailijoiden lisäksi Rein kehotti Topeliusta perehtymään valtioiden sisäiseen kehitykseen ja Pohjolan historiaan, joten Topelius luki Snorri Sturlusonin Heimskringlan kuningassaagoja, Anders Fryxellin kirjasarjaa Berättelser ur svenska historien sekä Erik Gustaf Geijerin teosta Svenska folkets historia.26Topeliuksen päiväkirja 6/11 1840, Päiväkirjat IV. 1839–1840, 1842, Coll. 244.134, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki ja Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 83. Näistä kolmesta teoksesta tuli eräänlainen Topeliuksen historiannäkemyksen perusta.

25 Filosofian opiskelu kuului pakollisena sekä kandidaatin että lisensiaatin tutkintoon. Filosofian oppituolin haltijana oli 1827–1846 Johan Jacob Tengström, joka jätti jälkensä suomalaiseen filosofiaan tuomalla yliopistolle Hegelin. Hegel oli tehnyt vaikutuksen muihinkin tämän aineen opettajiin, ja etenkin dosentti Johan Vilhelm Snellman teki hegeliläisyyttä tunnetuksi Suomessa. Päiväkirjojensa perusteella Topelius perehtyi ahkerasti Hegeliin, ja opiskeluaikana Hegelin filosofia oli hänelle väline, jonka avulla hän saattoi »saada selkeämmän käsityksen asioista».27Topeliuksen päiväkirja, 11/11 1840, Päiväkirjat IV. 1839–1840, 1842, Coll. 244.134, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Aikuistuessaan hän siis sai vaikutteita Hegeliltä ja ryhtyi muovaamaan historiannäkemystään saksalaisen idealistisen filosofian pohjalta.

Topeliuksen varhaiset historiateokset

26 Marraskuussa 1841 Pohjois-Pohjalaisen Osakunnan vuosijuhlassa, jossa osakunnan sihteeri Topelius oli tietenkin läsnä, annettiin kaksi palkintokysymystä vastattavaksi viimeistään kuukautta ennen seuraavaa vuosijuhlaa. Ensimmäinen kysymys kuului: Miten Suomen kansan historiaa tulee kirjoittaa? Kysymyksen taustana oli se, että 1840-luvulla Suomen historian yleisesityksen tarve kävi yhä ilmeisemmäksi. Tämän voi katsoa liittyneen laajempaan kansainväliseen suuntaukseen, että historiankirjoitus oli keskeistä ainesta kansakunnan rakentamisessa. Romantiikan aikakauden mielenkiinto kansaan ja perinteisiin – aidosti kotimaiseen – kohdisti huomion kansakuntaan ja sen paikkaan muiden kansakuntien joukossa. Korostettiin kansakunnan ainutlaatuisia piirteitä, mikä merkitsi myös luomisprosessia, jossa kansalliselle yksikölle annettiin muoto. Kansakuntien rakentamisessa käytettiin siis apuna historiaa, symboleja, riittejä, oppikirjoja, museoita ja arkkitehtuuria. Suomessa, jossa kansakunnan rakentamista ei varsinaisesti pitänyt käynnissä valtio, virikkeet tulivat ensi sijassa tieteellisiltä instituutioilta ja yliopistojen osakunnilta.28Popkin, From Herodotus to H-Net (2016), s. 82–; Coakley, »Mobilizing the past. Nationalist images of history» (2004), passim. Kansakunnan rakentamisen alkuvaiheissa olivat merkittäviä instituutioita Suomen Tiedeseura ja Suomalaisen kirjallisuuden seura.

27 Pohjois-Pohjalaisten palkintokysymys herätti todistetusti Topeliuksen mielenkiinnon, vaikka hän ei jättänyt osakunnalle omaa vastaustaan. Topeliuksen arkistossa on nimittäin konsepti, jonka otsikkona on »Huru bör Finska Folkets historia skrifvas?», joten hän on selvästi aikonut vastata kysymykseen.29Topelius, »Huru bör Finska Folkets historia skrifvas?», Coll. 244.108, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Siinä voi havaita ensimmäiset merkit siitä, millainen oli Topeliuksen näkemys Suomen historiasta. Tämä näkemys säilyi hänellä hieman muuntuneena koko hänen kirjailijanuransa ajan. Hän päätyi siihen, että Suomella ei ollut itsenäistä historiaa, minkä hän selitti sillä, että Suomen valtion keskus oli aina sijainnut sen omien rajojen ulkopuolella. Alkuperältään germaaniset lait ja kulttuuri olivat vieraita Suomen kansalle. Nuorena radikaalina Topelius kommentoi Suomeen tulleita ulkomaisia kulttuurivaikutteita runomuodossa kirjoituksessaan »Afskeds Ord till Hrr Lönnrot, Castrén och Bergstadi den 25 Febr. 1845», joka julkaistiin Helsingfors Tidningarin numerossa 1/3 1845. Siinä hän korosti, että oli vapauduttava »germaanisesta kuonasta».30Runo julkaistiin runokokoelmassa Ljungblommor I 1845 otsikolla »Lönnrot, Castrén». Ks. Topelius, Ljungblommor, utg. av Carola Herberts under medverkan av Clas Zilliacus, ZTS I (2010), s. 71–72. 1840-luvun jälkipuolella Topelius kuitenkin jossain määrin luopui tällaisista käsityksistä kehittäessään ajatuksen, että Ruotsin ja Suomen 600 vuoden pituisen yhteisen historian aikana vieraat vaikutteet olivat muuttuneet kotimaisiksi.

28 Sillä kertaa Topeliuksen ajatukset Suomen historiasta jäivät hänen pöytälaatikkoonsa. Kahden vuoden kuluttua hän palasi tähän kysymykseen ja julkaisi siitä oman tulkintansa. Pohjalaisten vuosijuhlassa 1843 hän piti esitelmän, joka ilmestyi 1845 uuteen asuun muokattuna osakunnan julkaisussa Joukahainen otsikolla »Äger Finska Folket en Historie?». Kirjoitus herätti suurta huomiota ja pysyi jatkuvasti puheenaiheena suomalaisessa historiakeskustelussa pitkään siitä eteenpäin. Ruotsissa sitä ei otettu vastaan suopeasti, vaan monista lehdistä sai lukea kriittisiä arvioita Topeliuksen teesistä.31Ks. esim. Aftonbladet 29/7 1845 ja Dagligt Allehanda 11/11 1845. Topelius argumentoi hegeliläisittäin, ettei Suomen kansalla ollut historiaa ennen vuotta 1809, ei ainakaan poliittista historiaa. Vasta silloin Suomesta oli tullut valtio, joskaan ei vielä itsenäinen, ja vasta silloin Suomen kansa saattoi oli voinut olla varma siitä, että sillä oli oma historia. Vuotta 1809 edeltänyttä kehitystä Topelius piti Suomen kansan esihistoriana. Se oli ollut »kouluaikaa», jolloin Suomen kansa oli saanut tutustua länsimaiseen yhteiskuntamuotoon. Oli tapahtunut assimilaatiota, ja vähitellen suomalainen kansallisuus oli tullut tietoiseksi itsestään. Tässä, kuten aina muulloinkin, Topelius erotti toisistaan valtiollisen poliittisen historian ja kulttuurihistorian. Topelius katsoi myös, että ellei Suomen kansaa olisi irrotettu Ruotsista 1809, Suomi olisi ruotsalaistunut täysin, ja siinä tapauksessa suomalaisen kansakunnan rakentaminen ei olisi käynnistynyt. Vielä 25 vuoden kuluttua Topeliuksen esitelmästä sitä käytettiin edelleen lyömäaseena puolustettaessa fennomaanista tulkintaa Suomen historiaa koskevassa väittelyssä, joka alkoi G. Z. Forsmanin Suomen kansan historiaa käsittelevän oppikirjan ilmestymisen jälkeen.32Topelius, »Äger Finska Folket en Historie?» (1845); Fewster, Visions of Past Glory (2006), s. 130; Tommila, Suomen historiankirjoitus (1989), s. 76; Yrjö Koskinen, Oppikirja Suomen kansan historiasta (1869–1873).

29 Esitelmän »Äger Finska Folket en Historie?» tärkeimpänä virikkeenä oli Gabriel Reinin tuotanto. Vuonna 1842 aikakausilehdessä Suomi, Tidskrift i Fosterländska ämnen julkaistussa kirjoituksessaan »Om national-literaturens i Finland utveckling, och nödvändigheten af dess vidare bearbetning» Rein esitti, että Suomen historiassa olisi vedettävä selvä raja vuoteen 1809. Silloin Suomessa oli alkanut uusi aikakausi. Tämä ajatus, johon liittyi pyrkimys hegeliläiseen analyysiin, oli Topeliuksen historiannäkemyksen lähtökohtana 1840-luvulta eteenpäin. Vuoden 1809 tapahtumista Rein totesi, että tuolloin havaittiin, »että vaikka tunnustettiin kiitollisina ja auliisti sieltä [Ruotsista] saadun sivistyksen myönteinen vaikutus, siihen saakka jatkuneen älyllisen vajaavaltaisuuden tilan oli kuitenkin vähitellen päätyttävä ja kotimaassa oli kehitettävä oma, ei lainattu, kotimaiselta pohjalta nouseva kulttuuri».33Mustelin, Studier i finländsk historieforskning 1809–1865 (1957), s. 212–213; Rein, »Om national-literaturens i Finland utveckling, och nödvändigheten af dess vidare bearbetning» (1842). Tästä on vain lyhyt askel Topeliuksen ajatuksiin siitä, mikä merkitys Suomelle oli valtakunnan jakautumisella 1809.

30 Oli se sitten tarkoituksellista tai ei, kiistäessään sen, että Suomen kansalla olisi ollut poliittinen historia ennen vuotta 1809, Topelius loi itselleen nimen Pohjanlahden molemmin puolin. Juuri näinä 1840-luvun vuosina hänen uransa käynnistyi ja nimi Z. Topelius alkoi tulla tutuksi suurelle yleisölle. Vuonna 1842 hänestä tuli Helsingfors Tidningarin toimittaja. Akateemista pätevöitymistään hän jatkoi suorittamalla 8. marraskuuta 1844 filosofian lisensiaatin tutkinnon pääaineenaan historia. Jokseenkin samoihin aikoihin 1843 häntä pyydettiin kirjoittamaan teksti suunnitteilla olleeseen kuvateokseen Finland framställdt i teckningar. Teksti paisui yksityiskohtaiseksi Suomen maantieteen esittelyksi, joka sisälsi asianmukaisia retkiä historiaan. Teoksen alussa Topelius luonnehti seikkaperäisesti maata ja kansaa. Kirjoittaessaan tekstiä Finland framställdt i teckningar -teokseen Topeliuksesta tuli yksi aikansa merkittävimpiä maantieteilijöitä Suomessa. Allan Tiitta on väitöskirjassaan Harmaakiven maa. Zacharias Topelius ja Suomen maantiede (1994) tutkinut Topeliusta maantieteilijänä. Hänen mukaansa Topelius oli keskeinen hahmo siinä, että maantiede tuotiin Suomeen. Tiitta toteaa, että teoksessaan Finland framställdt i teckningar Topelius paitsi kokosi ensi kerran tietonsa Suomen maantieteestä yhdeksi kokonaisuudeksi ja lisäksi kiinnitti maakuntien kuvauksissaan huomiota erilaisiin maantieteellisiin ilmiöihin.34Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 79. Matti Klingen ja Aimo Reitalan mukaan teoksessa on keskeistä se, että Topelius luonnehtii Suomea idän ja lännen väliseksi veden ympäröimäksi pohjoismaiseksi maaksi.35Klinge & Reitala, Maisemia Suomesta (1987), s. 7–11. Topeliuksen erityisen kiinnostuksen maantiedettä kohtaan havaitsi jo 1918 Bernhard Estlander. Tutkimuksessaan »Topelius som historiker. Studier och reflexioner» hän esitti, että Topeliuksen mielenkiinto maantieteeseen heräsi nimenomaan hänen kirjoittaessaan Finland framställdt i teckningar -teosta.36Estlander, »Topelius som historiker. Studier och reflexioner» (1918), s. 121.

31 Teoksen Finland framställdt i teckningar tekstit ja kuvat ilmestyivät kahdeksan vuoden kuluessa (1845–1852), ja samaan aikaan Topelius eteni akateemisella urallaan. Hän väitteli tohtoriksi 1847 väitöskirjallaan De modo matrimonia jungendi apud Fennos quondam vigente muinaissuomalaisten avioliiton solmimistavoista. Se oli laadittu lähinnä kansanrunouden ja Kalevalan pohjalta. Topeliuksen väitöskirja oli ensimmäinen suomalainen akateeminen opinnäyte, jonka lähteenä oli kansanrunous. Työllä ei ollut kummempaa merkitystä Topeliuksen tieteelliselle eikä kaunokirjallisellekaan kehitykselle, mutta tohtorinarvonsa ja sukutaustansa ansiosta hänellä oli »oikeus kunniasijaan» vasta herätyksen saaneiden suomalaisuudesta kiinnostuneiden tutkijoiden joukossa.37Klinge, Idylli ja uhka (1998), s. 261–262. Topeliuksen isä Zacharias Topelius vanhempi oli ensimmäisiä suomalaisen kansanrunouden kerääjiä ja julkaisijoita.

32 Jo 1840-luvun loppuun mennessä Topelius osoitti olevansa historioitsijana kiinnostunut pikemminkin Suomen kansan historiatietoisuuden kohottamisesta kuin suppeita piirejä kiinnostavista historiallisista aiheista. Hänen historialliset teoksensa voi nähdä kannanottona monille senaikaisille kollegoille, jotka julkaisivat lähdeteoksia ja tai tutkimuksia, joilla oli vain ammatillista mielenkiintoa. Nyt Topelius oli filosofian tohtori, ja vuodesta 1846 alkaen hän toimi historianopettajana arvostetussa Helsingin lyseossa. Hän oli kirjoittanut yhden vilkkainta keskustelua herättäneistä Suomen historiaa koskevista teeseistä, »Äger Finska Folket en Historie?», ja ensimmäisen nykyaikaisen Suomen maantieteen yleisteoksen. Hän esiintyi jatkuvasti julkisuudessa. Hän esimerkiksi piti esitelmiä Akademiska Läseföreningenissä, jossa hän puhui huhtikuussa 1848 otsikolla »Om finska folkets och stammens betydelse i historien». Tällöin hän puolusti teesiään, jonka mukaan Suomen kansalla ei ollut ollut historiaa ennen vuotta 1809, ja selosti paikallisten olosuhteiden vaikutusta kansojen kohtaloihin maailmanhistoriassa.38Topelius, »Om finska folkets och stammens betydelse i historien», Coll. 244.108, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki.

33 Helsingfors Tidningarin toimittajana Topeliukselle oli luonteenomaista uutta luova ajattelu. Hänen ollessaan ohjaksissa Helsingfors Tidningarista kasvoi maan suurilevikkisin ja suosituin sanomalehti. Menestystä edisti sekin, että Topelius toi Suomen lehdistöön jatkokertomukset, joihin lukijat saattoivat samaistua. Toimittaja-aikanaan vuosina 1842–1860 Topelius kirjoitti Helsingfors Tidningariin yli 70 hyvin eripituista proosateosta. Hertiginnan af Finland ilmestyi kirjana joulun alla 1850, samana vuonna, jona se oli julkaistu lehdessä. Romaanin Fältskärns berättelser hän aloitti jatkokertomuksena Helsingfors Tidningarissa 1851.39Topelius, Noveller, utg. av Pia Forssell, ZTS IV (2012), s. XII. Jo ennen näitä teoksia Topelius oli suuntautunut ajassa taaksepäin, ja esimerkiksi kertomuksessa »Häradshöfdingen» (1846, Helsingfors Tidningar) hän oli puhaltanut eloa historiaan Walter Scottin esikuvan mukaan. Topeliuksen sepittämien päähenkilöiden ohessa kertomuksessa esiintyi sivuhenkilöinä todellisia historiallisia hahmoja.40Topelius, Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, utg. av Pia Forssell under medverkan av Matti Klinge och Anna Movall, ZTS V (2013), s. XXXI. »Häradshöfdingen» on julkaistu teoksessa Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller 2013.

34 Teoksen Hertiginnan af Finland Topelius aloittaa seikkaperäisellä Ruotsin ja Venäjän välisen hattujen sodan 1741–1743 kuvauksella. Sitä kirjoittaessaan hän oli käyttänyt apunaan painettua lähdeaineistoa: oikeudenkäyntiasiakirjoja, senaikaisten historian hahmojen kuvauksia sekä tuoreempaa tutkimusta tästä aiheesta. Merkitystä oli myös Fredrik Cygnæuksen keskustelua herättäneellä väitöskirjalla vuodelta 1843, Stycken ur en Teckning av Finska Kriget åren 1741 och 1742. Topelius ja Cygnæus käyttivät enimmäkseen samoja lähteitä, ja siksi he myös tekivät pitkälti samoja päätelmiä historiallisista näkökulmista.41Topelius, Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller (2013), s. XXXV–XXXVI. Hertiginnan af Finland -teoksen myöhemmistä painoksista Topelius jätti pois historiankuvauksen, mitä on selitetty sillä, ettei hänen enää tarvinnut hankkia akateemista meriittiä, kun hänet kerran oli jo 1854 nimitetty professoriksi.42Topelius, Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller (2013), s. XIX. Sotakuvauksen poistamista Topelius itse perusteli Vinterqvällar-teoksen julkaisemisen yhteydessä sillä, että myöhempien tutkimusten ansiosta oli tarpeetonta toistaa enää »vuoden 1741 sodan erikoiskuvausta», joka oli sisältynyt vuoden 1850 kirjaversioon.43Topelius, Vinterqvällar II:1 (1881), alaviite s. 81 Toisena syynä oli se, että ajan mittaan historiankuvauksen ja romaanin välinen linjanveto jyrkkeni.44Klinge, Idylli ja uhka (1998), luvut »Romaani, historia» ja »Historia, romaani».

35 Hertiginnan af Finland -teoksessa Topelius löysi itselleen luontevimman novellinomaisen esitystavan. Menestyskonseptillaan hän jatkoi myös seuraavassa historiallisessa romaanissaan Fältskärns berättelser. Siinä hän kuvaa Ruotsin ja etenkin Suomen historiaa Kustaa II Aadolfista aina Kustaa III:een. Jälleen Topelius kuvaa sepitettyjä hahmoja, Bertelsköldejä ja Larssoneita, todellisten historian henkilöiden kuten Johannes Messeniuksen ja Carl von Linnén rinnalla. Aluksi historiallinen tausta perustui Anders Fryxellin suosittuun teossarjaan Berättelser ur svenska historien, mutta toisin kuin Fryxell, joka korosti aateliston roolia historiassa, Topelius halusi kiinnittää huomiota kuninkaan ja kansan väliseen hyvään suhteeseen. Tässä hän on lähempänä Erik Gustaf Geijeria. Topeliuksen aiemmista romaaneista Fältskärns berättelser -teoksen erottaa historian kuvaaminen suomalaisten näkökulmasta. Topelius kuvaa köyhtynyttä ja sotien raatelemaa isonvihan jälkeistä maata ja Suomen myöhempää taloudellista ja kulttuurista kehitystä 1700-luvulla. Hän sekoittaa taidokkaasti yhteen kulttuurihistoriallista tietoa, historiallisia tapahtumia ja romanttisia käänteitä. Matti Klinge on kiinnittänyt huomiota siihen, miten suuri meriitti Fältskärns berättelser oikeastaan oli Topeliukselle, sillä siinä hän osoitti oppineisuutta, opettamiskykyä ja syntetisoivaa historianymmärrystä.45Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys (2010), s. 166. Lisää Topeliuksesta ja historiallisesta romaanista ks. Sebastien Köhler Fältskärns berättelser -teoksen johdannossa.

Professorinimitykset 1854 ja 1863

36 Sanomalehdentoimittajan elämä oli 1800-luvun puolivälissä melko turvatonta. Lehdistöä valvoi ankara sensuurikoneisto, jolla oli valtuudet lehden lopettamiseen. Esimerkiksi J. V. Snellmanin yhteiskunnallista keskustelua harrastanut Saima-lehti lakkautettiin 1846, sillä viranomaiset eivät pitäneet sen radikaalista linjasta, ja vapaamielisen Dagen-lehden julkaiseminen kiellettiin 1856. Topeliuksen toimittajantyöhön liittyi siis rakenteellista epävarmuutta, mutta hän ansaitsi kuitenkin hyvin. Hän oli harkinnut opettajanuraa ja päätti vuonna 1840 suorittaa lisensiaatintutkinnon historiassa. Kun hän toisella yrityksellä, muiden hakijoiden aiheutettua harmia, sai vihdoin historianopettajan viran (Vaasasta 1852), se ei kuitenkaan enää kiinnostanut häntä.46Topeliuksesta ja opettajanvirasta ks. Håkan Anderssonin ja Magnus Nylundin johdanto teoksiin Naturens Bok ja Boken om Vårt Land sekä Eliel Kilpelän johdanto teokseen Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna [tulossa].

37 Helsingfors Tidningar, Finland framställdt i teckningar, Ljungblommor sekä ooppera Kung Carls Jagt tekivät kaikki osaltaan Topeliuksen nimeä tunnetuksi Helsingissä. Siksi hän ei ollut erityisen innokas muuttamaan tapahtumien keskipisteestä kauas periferiaan. Hän haki, osittain ystäviensä neuvosta, vuoden virkavapautta uudesta virastaan ja perusteli sitä muun muassa Vaasan palolla.47Vasenius, Zacharias Topelius ihmisenä ja runoilijana 3 (1919), s. 397–399. Näin hän voitti aikaa ja saattoi jatkaa kirjallista ja journalistista työtään Helsingissä. Uran kannalta päätös osoittautui onnistuneeksi. Keväällä 1854 keisarin ja kruununperijä Aleksanterin vieraillessa Helsingissä Topeliuksen ystävä Fredrik Cygnæus, joka oli vasta nimitetty estetiikan ja nykyiskansain kirjallisuuden professoriksi, ryhtyi toimeen, jotta Topelius voisi jäädä Helsingin yliopistoon ja pääkaupunkiin.48Keisariperheen vierailun syynä oli käynnissä ollut Krimin sota, joka oli puhjennut edellisvuonna Venäjän ja Turkin välille. Koska Turkin länsieurooppalaisten liittolaisten – Iso-Britannian, Ranskan ja Sardinian kuningaskunnan – odotettiin milloin tahansa julistavan sodan Venäjälle, keisari Nikolai I päätti käydä poikiensa kanssa uhanalaisessa rajamaassa Suomessa maaliskuussa 1854. Toinen pojista oli kruununperillinen Aleksanteri, joka oli myös yliopiston kansleri. Ks. Paasivirta, Suomi ja Eurooppa (1978), s. 165 ja Klinge, Keisarin Suomi (1997), s. 168. Maaliskuun 12. päivänä 1854 Cygnæus kirjoitti Topeliukselle tämän Suomen kaartille sepittämästä runosta:

38 Onnittelut! Kauniit säkeesi ovat jo etukäteen saaneet osakseen »un succès d’enthousiasme», mikä ennustaa lisää menestystä: venäjäksi käännettyinä ne varmasti esitellään korkeimmalle taholle, jolle ne suinkin voivat talviauringon alla päätyä. / Näihin sinun opusqulumisi (pikku opuksesi) loistaviin tulevaisuudennäkymiin liittyen olen ottanut vapauden vihjata asianomaisille, että olisi kohtuullista, että myös sen kirjoittaja voisi tehdä jotakin muuta kuin tanssia Tit:i Odenvallin [Vaasan kymnaasin rehtori] pillin mukaan. Se naula näköjään vetää, ja nyt jos koskaan lienee oikea aika lyödä se niin tiukkaan, että se pitää, vai kuinka asiassa toimitaan? Minulta on kyselty, enkä tosiaan tiedä, mitä oikein pitäisi vastata. Voitko itse keksiä selvemmän vastauksen kuin hiljaisuus? Mieti kuitenkin asiaa vakavasti, mutta ota kaikki seikat huomioon.49Fredrik Cygnæus–Z. Topelius, 12/3 1854, Coll. 244.13–14, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Runot olivat »Till Lifgardets Finska Skarpskyttebataljon» ja »Till Finska Sjöekipagerne».

39 Cygnæuksella oli hyvät suhteet ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltiin, jonka tehtäviin kuului yliopiston asioiden esitteleminen kanslerille, ja hän lienee päättänyt käyttää hyväkseen suotuisaa poliittista tilannetta ja kruununperillinen-kanslerin Suomen vierailua.50Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 80.

40 Cygnæus halusi siis tietää, mihin virkaan hänen pitäisi Topeliusta suositella. Noin 30 vuotta myöhemmin Topelius kirjoitti Cygnæuksen käynnistä maaliskuussa 1854: »Ei pieninkään sensuuntainen ajatus ollut juolahtanut mieleeni, vielä vähemmän olin puhunut siitä Cygnæuksen tai jonkun muun kanssa. Kiitin häntä ja vastasin puoliksi leikkiä laskien: tee minusta ruotsinkielen lehtori, niin voin ehkä olla hiukkasen hyödyksi. – Hyvä, sanoi hän; ilmoitan sinulle tuloksen; Rein [silloinen yliopiston rehtori] on asian puolella.»51Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 170. Topeliuksen omaelämäkerran maininta, että Rein oli jo vuoden 1852 tienoilla ilmaissut, että toivoi näkevänsä Topeliuksen seuraajanaan, kuitenkin puhuu sitä vastaan, että Topelius olisi ollut täysin tietämätön korkea-arvoisesta suosijastaan, joka suunnitteli hänestä historian professoria.52Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 237. Joka tapauksessa hänet nimitettiin kuitenkin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi – virkaan, jota ei aiemmin ollut ollut olemassa. Lehtoriksi häntä ei nimitetty luultavimmin siksi, että Armfelt olisi nähnyt sen arvonalennuksena.53Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 170. Topelius kommentoi nimitystä muistikirjassaan: »Topelius Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi, 50 vuotta Porthanin jälkeen.»54»Kosmos III», Coll. 244.137, Topelius-kokoelma, KK, Helsinki. Puoli vuosisataa »Suomen historian isän» kuoleman jälkeen aine sai professuurin maan ainoaan yliopistoon, ja Topelius saattoi iloita siitä, että sai viedä Porthanin perintöä eteenpäin.

41 Topelius nimitettiin professoriksi yllättäen poliittisesti arkaluonteisessa tilanteessa Krimin sodan aikana, ja tästä hänelle koitui vaikeuksia yliopistouransa käynnistämisessä. Jos hänen pätevyytensä lehtorinvirkaan oli asetettu kyseenalaiseksi, vielä oikeutetumpaa olisi ollut epäillä hänen pätevyyttään professoriksi, ja sitä todella epäiltiin. Yliopiston opetussuunnitelmassa ei ollut ennen ollut Suomen historiaa, ja lisäksi Topeliukselta puuttui ansioita, joita historianprofessorilta odotettiin. Virkakin oli ainutlaatuinen ottaen huomioon, etteivät yliopiston statuutit vuosilta 1828 ja 1852 tunteneet muita kuin varsinaisia, konsistorin esityksestä virkaansa asetettuja, professoreja (venäjän kielen opetusvirkoja lukuun ottamatta).55Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 81. Tällainen menettely ei silti ollut ainutlaatuista. Myös Topeliuksen professori Rein oli nimitetty virkaansa hallituksen toivomuksesta. Matti Klinge on todennut, että historian ja filosofian professorien nimityksissä oli miltei aina poliittinen ulottuvuutensa. Poliittisista syistä riippumatta tarvittiin kuitenkin myös professoreja, jotka kykenivät välittämään historian tuntemusta sen sijaan, että olisivat olleet pelkkiä lähteiden kokoajia, kuten dosentti Karl Konstantin Tigerstedt. Reinin mielestä oli erityisen tärkeää saada yliopistolle henkilö, jolla oli kokemusta historiallisesta kerronnasta ja josta olisi voinut tulla Suomen Michelet tai Geijer. Kuten Cygnæus, myös Rein havaitsi Topeliuksen kyvyt ja edisti sen vuoksi tämän uraa.56Klinge, Idylli ja uhka (1998), s. 263, 272–273.

42 Aikalaiset eivät jättäneet kommentoimatta Topeliuksen nimitystä, etenkin kun yhteiskunnan ilmapiiri oli muutenkin Krimin sodan sähköistämä. Monista oli tärkeää, että professuurilla vahvistettiin virallisesti Suomen kansan ja historian olemassaolo. Se osoitti, että kehitys vei aiempien poliittisten ratkaisujen suuntaan – suomalaisten lojaalia kansallistunnetta tuettiin ja vahvistettiin, kun samanaikaisesti Euroopassa kuohui. Topeliuksen osalta kaikki eivät valitettavasti nähneet asiaa tässä valossa.57Klinge, Keisarin Suomi (1997) s. 169. Hän oli kirjoittanut kaksi runoa suomalaisille joukkoyksiköille, jotka olivat lähdössä sotaan keväällä 1854, ilmaisten tunteita, jotka voitiin käsittää lojalistisiksi ja jotka liberaalit tulkitsivat turhan venäläisystävällisiksi.

43 Topeliuksen kritisoitua liittoutuneiden sotatoimia Suomessa hänen arvostuksensa kärsi. Vaikka hänen nimityksensä olikin jossain määrin poliittinen, aikalaiset liioittelivat tätä puolta, mikä johtui paljolti Krimin sodan synnyttämistä mielialoista.58Klinge, »Professoreita ja dosentteja», Klinge et al., Keisarillinen Aleksanterin Yliopisto II (1989), s. 421. Vielä voimakkaammin reagoitiin, kun Topeliuksen runo »Den första blodsdroppen» julkaistiin 24. toukokuuta Helsingfors Tidningarissa. Runon aihe liittyi sodan ensimmäisiin suomalaisuhreihin Vitsandissa Tammisaaren lähellä, ja etenkin Ruotsissa se tulkittiin niin, että Topelius kalasteli keisarin suosiota ja ajoi omaa etuaan. Suomessakin moni ystävä käänsi hänelle selkänsä hänen Krimin sodan aikaisen kirjoittelunsa vuoksi.59Nyberg, Zachris Topelius (1950), s. 312–315. Nämä tapahtumat sattuivat hänen professoriksi nimittämisensä aikoihin, mistä saattoi johtua, että pitkään sen jälkeen hänen luentojaan seurasi vain vähäinen kuulijajoukko.60Ks. mm. Elämäkerrallisia muistiinpanoja, julk. Paul Nyberg (1923), s. 241.

44 Suomen vapaamieliset piirit riepottelivat Topeliusta August Schaumanin Morgonbladetin johdolla. Opiskelijoilta hän joutui sietämään sekä niin kutsuttuja kissannaukujaisia että pilkkarunoja. Vuoden 1854 lopulla hän yritti selittää Schaumanille todellisia motiivejaan: »Koko ohjelmani kriittisimpänä aikana, jonka Suomi on kokenut, lähtee siitä, että meidän on pelastettava tulevaisuudelle kaikki, minkä nykyisin voimme. Etkö tosiaan ymmärrä, August-veli, että tällainen vakaumus voi olla rehellisesti tarkoitettu – oli sen paino muuten mikä tahansa?».61Z. Topelius–August Schauman 29/12 1854, 201.8., August Schaumanin arkisto, KK. Topeliuksen reaalipoliittiset motiivit eivät saaneet osakseen ymmärtämystä. Professorinakin hän joutui pian kärsimään liberaalien asenteista, sillä syksyllä 1854 häntä ei kutsuttu historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan vuosijuhlaan. Kutsuvieraslistalla olivat kaikki varsinaiset professorit sekä yliopiston toinen ylimääräinen professori, Mattias Akiander. Myös Morgonbladetin toimittajat Schauman ja Edvard Bergh oli kutsuttu, mikä Topeliuksen elämäkerturin Paul Nybergin mukaan kirpaisi vieläkin kipeämmin. Alussa Topeliukselle aiheutti epävarmuutta myös hänen vasta perustettu ja ylimalkaisesti määritelty virkansa.62Nyberg, Zachris Topelius (1950), s. 319 ja Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 84.

45 Seuraavan kerran Topelius joutui kylmään viimaan akateemisissa piireissä 1860 professori Gabriel Reinin jätettyä erohakemuksensa ja ehdotettua, että professuuri jaettaisiin kahtia – toiselle professorille tulisi yleinen historia ja toiselle Suomen ja pohjoismaisten kansojen historia. Aluksi esitys hylättiin korkeimmalta taholta sillä perusteella, että tuolloin oli jo olemassa yksi ylimääräisen Suomen historian professorin virka. Reinin virkaa hakivat G. Z. Forsman ja Gustaf Frosterus, joista edellinen oli suuntautunut Pohjolan historiaan ja jälkimmäinen yleiseen historiaan. Kiinnostuksen jakauduttua tällä tavoin esitys historian professuurin jakamisesta tuli uudelleen ajankohtaiseksi. Kun vielä molemmat venäjän kielen professorit (varsinainen ja ylimääräinen) täysinpalvelleina hakivat samaan aikaan eroa, rehtori Adolf Edvard Arppe esitti, että varsinaisen professorin virka lakkautettaisiin ja säästyneet varat käytettäisiin yliopistossa muihin tarkoituksiin. Konsistori muistutti aiemmasta esityksestä, että perustettaisiin Suomen ja Pohjoismaiden historian varsinaisen professorin virka, mikä nyt toteutui. Uuden professorin aineeksi määriteltiin Suomen, Venäjän ja Pohjoismaiden historia. Venäjän historialla konsistori halusi ehkä korvata lakkautettua venäjän kielen professuuria.63Loppujen lopuksi siis lakkautettiin venäjän kielen ylimääräinen professuuri eikä varsinaista, kuten Arppe oli esittänyt. Vasenius, Zacharias Topelius IV (1924), s. 373–374. Uuteen professuuriin sisältyi myös vastuu yliopiston kansatieteellisen museon hoidosta (tämän museon aineistosta tuli sittemmin yksi Valtion historiallisen museon ydinkokoelmista).64Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys (2010), s. 172.

46 Alun perin konsistori oli suunnitellut, että Suomen historian professuurin saisi G. Z. Forsman ja yleisen historian professuurin Frosterus. Tätä ylimääräinen professori Topelius vastusti. Hänen ärtymyksensä aiotusta Forsmanin nimityksestä käy ilmi kirjeistä, jotka hän kirjoitti äidilleen Catharina Sofialle. Niistä paljastuu, ettei hän, vaikka kunnioitti Forsmania, voinut olla kokematta nimitysmenettelyä nöyryyttäväksi. Asialla oli poliittisiakin ulottuvuuksia, minkä voi päätellä siitä, että Topelius kirjoittaa, miten Forsmanin »suosijat ja fennomaanit» tekivät työtä hänen nimittämisekseen uuden Suomen historian oppituolin haltijaksi. Hän jatkaa, että jos Forsman saisi viran, hän itse hakisi vuoden palkallista virkavapautta ja kirjoittaisi »Suomen historian kouluille».65Z. Topelius–Catharina Sofia Topelius 3/10 1862, Coll. 244.97, Topelius-kokoelma, KK. Topelius kirjoitti 1856 jo alkeis- ja kansakoulujen lukukirjan osaa, joka ilmestyi 1875 nimellä Boken om Vårt Land.

47 Saman vuoden joulukuussa Topelius päätyi siihen, ettei halunnut tulla syrjäytetyksi, ja meni yliopiston rehtorin Arppen luo keskustelemaan asiasta. Arppe kehotti häntä kirjoittamaan ministerivaltiosihteeri Alexander Armfeltille ja vaatimaan, että virka määrättäisiin uudelleen haettavaksi. Emilie Topeliuksen mukaan hänen miehensä toivoi juuri tätä; hän halusi kilpailla virasta yhtäläisin ehdoin muiden kanssa.66Z. Topelius ja E. Topelius–C. S. Topelius 14/12 1862, Coll. 244.97, Topelius-kokoelma, KK. Tämä ei johtanut toivottuun tulokseen, mutta sen sijaan Topelius kutsuttiin neuvottelemaan yliopiston varakanslerin Johan Reinhold Munckin luo. Varakansleri tarjosi Topeliukselle yleisen historian professuuria, mutta Topelius suhtautui ehdotukseen epäillen. Silloin Munck esitti, että Topelius suoraan ilman hakumenettelyä ottaisi vastaan Suomen historian professuurin ja Forsman saisi pitää yleisen historian professuurin. Topelius sai siis lopulta haluamansa ja ehdotti puolestaan, että hän ja Forsman vaihtaisivat myöhemmin virkoja, jos siitä olisi yliopistolle etua.67Vasenius, Zacharias Topelius ihmisenä ja runoilijana 4 (1927), s. 379–381. Nimitysmenettely kertoo, että Topeliuksella oli ylhäisiä suojelijoita. Hän sai jälleen professorinviran hyvin poikkeavalla tavalla, ja ymmärrettävästi se herätti tyytymättömyyttä Forsmanin suomenmielisissä piireissä. Jos tyytymättömyys olisi kasvanut liian suureksi, Topelius olisi ollut valmis tekemään kompromissin vaihtamalla virkaa yleisen historian professorin kanssa.68Z. Topelius ja E. Topelius–C. S. Topelius 15/5 1863, Coll. 244.97, Topelius-kokoelma, KK. Suomenmielisiä lepytettiin määräyksellä, että yleisen historian professorin olisi luennoitava suomeksi – ensi kertaa yliopiston historiassa.69Nyberg, Zachris Topelius (1950), s. 413.

48 Professuurin vaihto tuli ajankohtaiseksi 1875, kun Topelius suostui vaihtamaan virkaa Forsmanin kanssa. Tämä ei ollut viihtynyt yleisen historian professorin virassa. Samana vuonna Topelius valittiin yliopiston rehtoriksi, joten hän ei joutunut koskaan luennoimaan yleisen historian professorina. Vararehtori hän oli ollut vuodesta 1872. Vuoden 1878 rehtorinvaalissa hän hävisi Wilhelm Lagukselle, minkä jälkeen hän jätti yliopiston taakseen. Topeliuksen rehtorinkautta leimasi suuressa määrin senaikainen kieliriita, mistä myös lienee osaltaan johtunut, ettei häntä valittu uudestaan. Hänen katsottiin suhtautuvan liian myötämielisesti radikaaliin fennomaniaan, eikä hänen jossain määrin synkkää näkemystään ruotsin kielen tulevaisuudesta Suomessa hyväksytty joka taholla. Nyländska avdelningen ei ollut mukana juhlassa, joka järjestettiin Topeliuksen kunniaksi hänen lähdettyään yliopistosta, mikä kertoo, etteivät ruotsalaismieliset opiskelijat juuri arvostaneet häntä yliopiston rehtorina.70Koskimies, Y. S. Yrjö-Koskisen elämä (1974), s. 243; Tiitta, Harmaakiven maa. Zacharias Topelius ja Suomen maantiede (1994), 85; Nyberg, Zachris Topelius (1950), s. 528–560.

Maantieteen luentojen keskeiset aiheet

65 »Sillä mitä ihmisolento olisikaan olemassaolon loputtomalla merellä, ellei hänen kaipuulleen olisi rantaa, hänen rakkaudelleen läheistä määränpäätä, hänen elämäntyölleen koossa pitävää sidettä.»92Topelius, »Om Finlands geografiska läge», Coll.244.108, Topelius-kokoelma, KK. Tämä lainaus Topeliuksen virkaanastujaisluennosta »Om Finlands geografiska läge» kuvaa hänen näkemystään tilan merkityksestä ihmisen toiminnassa. Tähän luentoon, josta tuli hänen opetustyönsä ohjelmanjulistus, kiteytyy hänen historiannäkemyksensä keskeinen aines. Nils Abraham Gyldén, kreikan kirjallisuuden professori ja historiallis-kielitieteellisen tiedekunnan dekaani, kommentoi virkaanastujaisluennon aihetta, joka oli ilmoitettu ennalta. Gyldén oli odottanut Topeliuksen puhuvan lähinnä ilmastosta ja sen vaikutuksesta maahan ja kansaan.93Gyldén, Till åhörande af det offentliga föredrag, hvarmed Extraordinarie Professorn i Finlands historie D:r Zachris Topelius kommer att tillträda sitt embete (1854), passim. Topelius osoittautui kuitenkin kunnianhimoisemmaksi. Hän nimittäin aikoi tuoda yliopistolle uuden tavan tarkastella maan ja kansan välistä suhdetta. Gyldén näki aineen vanhemmasta tieteenperinteestä käsin, kun taas Topelius käsitteli asiaa orgaanisemmin ja monitahoisemmin.

66 Ensimmäisen luentosarjansa nimeksi Topelius pani »Finlands geografi». Näihin luentoihin hän sisällytti joukon muitakin aineita, myös sellaisia, jotka eivät oikeastaan kuuluneet yliopistolle. Ensimmäisellä luennollaan hän toteaa luentojen jäsentelystä:

67 Meidän on yritettävä käsitellä maantiedettä yhtä aikaa sekä itsenäisenä aineena että sen lähitieteisiin kuuluvien voimien yhteisenä tuloksena. On pyrittävä käyttämään hyödyksi kaikkea, minkä historia, tilasto, kansatiede ja luonnontieteet meille tarjoavat. Emme saa tyytyä pelkkiin tosiseikkoihin, vaan on jatkuvasti etsittävä syitä ja perusteita. Mikäli suinkin mahdollista, on edettävä vertaillen ja kiinnitettävä huomiota kosketuskohtiin, joita meillä on muihin maihin ja koko maailmanorganismiin, jolloin kotimaan maantiede näyttäytyy oikeassa valossa ja sen luonteenomaiset piirteet tulevat kokonaisuudessaan esille.94Luento 14/10 1854, s. 18–19.

68 Aihepiiri, josta Topelius aloitti maantieteen luentonsa, oli melko kaukana fyysisestä maantieteestä. Ensimmäistä laajaa aihekokonaisuuttaan hän nimittää »maantieteen historiaksi». Tarkoituksena on antaa kuva siitä, millainen käsitys antiikin ja keskiajan kirjailijoilla oli Pohjoismaista ja Suomesta ja miten tämä käsitys kehittyi.

69 Topelius palaa aina Moosekseen saakka, »vanhimpaan tunnettuun maantieteilijään». Hänestä ei kuitenkaan ollut muuta kerrottavaa kuin se, ettei hän tiennyt mitään Pohjoismaista. Vanhimmista kirjailijoista Euroopan pohjoisia rajaseutuja koskettelivat tuotannossaan ainakin Pytheas, Plinius, Tacitus, Strabon ja Ptolemaios. Topelius kertoo, miten antiikin kirjailijat käsittelivät Pohjolaa ja sen kansoja, ja muistuttaa kuulijoitaan siitä, että näiden kirjailijoiden antamiin tietoihin on suhtauduttava kriittisesti. Pitkä välimatka ja Pohjolan erityisluonne, etenkin pimeän ja valoisan ajan huomattava vaihtelu, johtivat antiikin kirjallisuudessa moniin väärinkäsityksiin ja mielikuvituksellisiin tulkintoihin.95Syyslukukausi 1854, luennot 21/10 ja 6/12.

70 Antiikin ajan Pohjolaa ja Suomea koskevista käsityksistä Topelius siirtyi Suomen aiempiin asukkaisiin, kveeneihin, bjarmeihin, saamelaisiin ja karjalaisiin. Aihe oli ajankohtainen ja liittyi läheisesti suomalaisten identiteetin luomiseen. Jotkut tutkijat, kuten Anders Johan Sjögren ja Matthias Alexander Castrén, olivat tutkineet 1820–1840-luvuilla suomalaisia kansanheimoja ja yrittäneet selvittää suomalaisten alkuperää. Tämä aihepiiri kiinnosti Topeliusta itseäänkin, ja hän viittasi usein heidän tutkimuksiinsa luennoillaan. Kansojen ja niiden alkuperän tutkimus oli tuolloin aktiivista myös kansainvälisesti, mikä näkyy Topeliuksen viittauksista. Luennoilla ovat esillä muiden muassa Peter Andreas Munch, Nikolai Karamzin, Anton Christian Lehrberg, Anders Retzius sekä suomalaiset Anders Johan Hipping, Carl Axel Gottlund, Matthias Akiander ja Carl Daniel von Haartman.

71 Kevätlukukauden 1855 alussa Topelius kertasi edellisen lukukauden aiheet, kuten tapasi tehdä aina lukukauden alussa. Sitten hän siirtyi aineistoon, jota kutsui Suomen maantieteen kirjallisuushistoriaksi, siis Suomen maantiedettä käsittelevään kirjallisuuteen. Siihen Topelius laski Kalevalan, skandinaavisen saagakirjallisuuden, keskiaikaiset kronikat, Johannes ja Olaus Magnuksen teokset sekä Porthanin ja A. I. Arwidssonin lähdejulkaisut. Lisäksi hän mainitsi painetut tuomiokirjat sekä maa- ja lahjakirjat. Topelius ajoitti varsinaisen maantieteen tutkimuksen alkamisen Suomessa 1600-luvulle, »Suomen ensimmäisen maantieteilijän» Sigfrid Aroni Forsiuksen aikaan.96Luento 24/2 1855, s. 34. 1600-luvulla julkaistuja tärkeitä teoksia olivat Michael Wexioniuksen Epitome descriptionis Sueciæ Gothiæ, Fenningiæ, et subjectarum provinciarum (1650), Johannes Schefferuksen Lapponia (1673) – »yksi merkittävimmistä kansatieteen ja maantieteen teoksista tältä aikakaudelta» – sekä Erik Dahlbergin Suecia antiqua & hodierna (1670–1713). 1600-luvulla tehdystä tutkimuksesta Topelius löytää barokin aineksia ja muistuttaa kuulijoitaan, että liialliseen isänmaallisuuteen on suhtauduttava kriittisesti. Toisaalta tällä tutkimuksella on kuitenkin oma arvonsa siihen sisältyvän ja sen opettaman isänmaanrakkauden ansiosta.97Luento 24/2 1855, s. 37.

72 1700-luvun maantieteen ansioihin Topelius lukee suuren joukon topografisia tutkimuksia, jotka oli julkaistu tohtorinväitöskirjoina. Painopiste oli usein ollut yksityiskohtaisessa tutkimuksessa, ja erityisen suosittua oli ollut pitäjänkuvausten laatiminen. Tämä suosio kuvastaa paradigman vaihdosta ja kansallisia tarpeita. Luonnontiede ja etenkin taloustiede edistyivät, ja samoihin aikoihin suuren Pohjan sodan jälkeen takapajuisessa Suomessa kehittyivät liikenneyhteydet ja elinkeinot. 1700-luvun jälkipuolella korostettiin usein hyötynäkökohtia, sillä hallitseva taloustieteen teoria oli tuolloin maatalouden merkitystä korostava fysiokratismi.

73 1700-luku oli myös Henrik Gabriel Porthanin aikakautta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seurassa Porthanin muistoa oli vaalittu seuran perustamisesta eli vuodesta 1831 saakka. Vuosisadan puolivälissä häntä ryhdyttiin kuitenkin nostamaan pontevammin esille Suomen historian merkkimiehenä. Porthanilla oli tärkeä symboliarvo etenkin niille, jotka halusivat korostaa jatkuvuutta Ruotsin vallan ajalta. Paitsi että Porthan oli merkittävä Suomen kielen, kansanrunouden, historian ja mytologian tutkija, hän antoi tärkeän panoksen myös Suomen maantieteeseen. Porthan nimittäin laati Suomea koskevan osuuden Eric Tuneldin teoksen Inledning till Geographien öfwer Swerige seitsemänteen painokseen (1795). Topelius luonnehtii hänen esitystään »luotettavimmaksi mitä tähän saakka on koottu Suomen maantiedettä käsittelevään teokseen».98Luento 3/3 1855, s. 50. Porthanin jälkeen Turun akatemian topografinen tutkimus kuihtui. 1800-luvun alussa tieteellinen mielenkiinto suuntautui toisaalle, ja yliopiston muutto Helsinkiin 1828 merkitsi miltei täydellistä loppua topografian akateemiselle tutkimukselle. Lehdistön kehitys ja julkaisumahdollisuuksien parantuminen yliopiston ulkopuolella sen sijaan vaikuttivat siihen, että maantiede virkistyi uudelleen. Pitäjäkuvaukset yleistyivät sanoma- ja aikakauslehdissä, vuosikertomuksissa sekä historiallis-maantieteellisissä teoksissa.99Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 91.

74 Suurin piirtein yliopiston Helsinkiin muuton aikoihin ilmestyi toinen historiallis-maantieteellinen teos, jota Topelius piti yhtenä parhaista: Friedrich Rühsin kirjoittama ja A. I. Arwidssonin muokkaama Finland och dess invånare vuodelta 1827 (ensimmäinen versio ilmestyi saksankielisenä jo 1809). Topeliuksen ryhtyessä perehtymään järjestelmällisemmin Suomen maantieteeseen ainoat käytettävissä olleet yleisteokset olivat Inledning till Geographien öfwer Swerige, Finland och dess invånare ja Daniel Djurbergin Beskrifning om Storfurstendömet Finland (1808). Siksi hän saattoi 1855 aivan oikeutetusti sanoa: »Vuonna 1846 ryhdyttiin julkaisemaan perusteellisinta teosta, joka on tähän mennessä ilmestynyt Suomen maantieteestä ja topografiasta, nimittäin kuvateosta Finland framställdt i teckningar, jonka teksti on minun.»100Luento 3/3 1855, s. 55–56.

75 Käsiteltyään maantieteen historian Topelius siirtyi kevätlukukaudella 1855 Suomen fyysisen maantieteen alkupisteeseen, nimittäin geogoniaan eli oppiin maapallon synnystä. Kyse oli toisin sanoen Suomen merestä kohoamisesta, mitä Topelius luonnehtii yhdeksi maantieteen kiintoisimmista kysymyksistä.101Luento 3/2 1855, s. 3. Koska Topelius oli kotoisin Pohjanmaan rannikolta, hänellä oli omakohtainen suhde maankohoamiseen, joka on erityisen näkyvää Pohjanmaalla. Hän palaa tähän aiheeseen useissa yhteyksissä, ja se esiintyy jokseenkin kaikissa kirjallisuudenlajeissa, joita hän kirjoitti. Aihe oli ajankohtainen laajemmissakin yhteyksissä; keskustelu ilmiön syistä oli jatkunut jo sadan vuoden ajan. Niin kutsutut neptunistit, muun muassa Carl von Linné, katsoivat, että maa oli joskus ollut veden peitossa ja että veden määrä oli sitten alkanut vähentyä alkumeren kiteytyessä. Vulkanistien mielestä taas oli kyse maan kohoamisesta, joka johtui maapallon jäähtymisestä. Jälkimmäisen kannan edustajiin, joihin Topeliuskin vuoden 1855 luentojensa perusteella voidaan lukea, kuului muun muassa luonnontieteilijä Jöns Jacob Berzelius. 1800-luvun puolivälissä vulkanistisella teorialla oli yleensäkin laajempi kannatus.102Frängsmyr, Upptäckten av istiden (1976), s. 80.

76 Maankohoamista käsittelevien luentojensa lähtökohtana Topelius käyttää teostaan Finland framställdt i teckningar, jossa hän on esitellyt tämän aihepiirin lukijoille. Hän on perehtynyt myös maankohoamista ja sen syitä koskeviin tutkimuksiin, joita oli saatavilla melko runsaasti. Tutkijoita, joihin hän viittaa, ovat muiden muassa Anders Celsius, Nils Gabriel Sefström, Nils Gustaf Nordenskiöld ja Gustaf Gabriel Hällström. Hän esittelee monia seikkoja, joiden perusteella ilmiötä voi pitää totena. Jääkausiteoriaan, jota etenkin Louis Agassiz kehitteli, suhtauduttiin tuolloin vielä epäillen, ja sen kansainvälinen läpimurto koitti vasta 1870-luvulla James Crollsin teoksen Climate and Time, in Their Geological Relations (1875) myötä.103Frängsmyr, Upptäckten av istiden (1976), s. 117. Syyslukukaudella 1871 Topelius toteaa haluavansa odottaa myöhempää tutkimusta niin jääkausiteoriasta kuin myös Sefströmin vierinkivivirtateoriasta ennen kuin päättää, kumpi on uskottavampi.104Luento 25/9 1871, s. 12.

77 Topelius oli hyvin tietoinen maantieteen isänmaallisesta potentiaalista. Hän hyödynsi sitä käyttämällä vertauskuvia, jotka perustuivat Suomen karttaan. Niihin aikoihin karttoja kohtaan tunnettiin aivan erityistä mielenkiintoa – C. J. L. Almqvist oli ylistänyt karttaa runollisin sanakääntein kirjoituksessaan »Chartans behag».105Almqvist, »Några Drag» (1833), s. 302. Topeliuksen luentoja lukiessa huomio kiinnittyy erityisesti kahteen vertauskuvaan, jotka pohjautuvat Suomen karttaan. Toinen on käsitys Suomesta saarena eli Topeliuksen käyttämä nimitys »Suomensaari».106Ks. esim. Luennot 14/2 1855, s. 30 ja 11/2 1863, s. 3. Nimitys perustuu siihen, että Suomi on veden ympäröimä. Vedet muodostavat maalle luonnolliset rajat ja sulkevat Suomen kansan sisäänsä luonnolliseksi maantieteelliseksi kokonaisuudeksi. Se on arvolatautunut käsitys, joka kertoo samalla kartan soveltuvuudesta ideologiseksi työkaluksi. Näin kartasta tulee enemmän kuin pelkkä alueen maantieteellinen kuvaus. Ajan mittaan siitä seuraa, että karttojen avulla voidaan luoda käsitys, että kansallisvaltiot ovat luonnollinen ilmiö. Tässä mielessä kartat ovat täysin verrattavissa muihin kansallisiin symboleihin, kuten kansallislauluihin, lippuihin ja valtionvaakunoihin.107Karttojen käyttö poliittisten tarkoitusperien ajamiseen, ks. Mommonier, How to Lie with Maps (1996).

78 Vedellä on näkyvä osa Suomen kartassa, ja siihen liittyen Topelius loi toisenkin mielikuvan, nimittäin käsityksen Suomesta Itämeren menetettynä tyttärenä. Vertaus on monella tavoin onnistunut. Ensiksikin se liittyy yhteen Topeliuksen suosikkiaiheeseen, maankohoamiseen, ja toiseksi se herättää myönteisiä mielleyhtymiä, kuten äidin ja tyttären välinen rakkaus ja voimakkaan vanhemman rakastettu lapsi. Maankohoaminen tarkoittaa, että Suomi sananmukaisesti nousi vedestä. Itämeri sai takaisin menettämänsä lapsen ja kietoi sen syleilyynsä erityisen lämpimästi. Tämän voi Topeliuksen mukaan päätellä karttaa vilkaisemalla. Historianprofessorina Topeliukselle on luonteenomaista vertauskuvien käyttäminen. Hän antaa tietoisesti oman maailmankuvansa ja arvostustensa näkyä herättääkseen kuulijoissa tunteita.

79 Myös Suomen maantieteellisestä asemasta luennoidessaan Topelius lähtee Finland framställdt i teckningar -teoksesta ja vuonna 1848 pitämästään esitelmästä »Om finska folkets och stammens betydelse i historien». Sekä maankohoaminen että Suomen sijainti ovat keskeisen tärkeitä seikkoja hänen tuotannossaan ja 1800-luvulla myös laajemmassa mielessä Suomen kansakunnan rakentamisessa. Topeliuksesta oli tärkeää tuoda Suomi Euroopan kartalle ja kertoa, mikä maa oikein on ja mikä siitä tekee ainutlaatuisen naapureihin verrattuna. Topeliuksen maantieteellis-historiallisten näkemysten ydin oli siinä, että Suomi oli erillinen maantieteellinen ja kulttuurinen kokonaisuus ja välittävä lenkki idän ja lännen välissä. Tässä maassa asuva kansa oli M. A. Castrénin tutkimusten mukaan aasialaista alkuperää, mutta siirtyessään vähitellen länteen päin se oli muuttunut länsimaiseksi kansaksi.108M. A. Castrén käsittelee suomalaisten alkuperää huomiota herättäneessä esitelmässään »Hvar låg det Finska folkets vagga?» 1849, joka julkaistiin postuumisti teoksessa Smärre afhandlingar och akademiska dissertationer 1858.

80 Suomessa asuu erillinen kansa, jolla on oma kansallisuutensa. Topelius selittää Suomen maantieteellä sen, kuinka naapureitaan heikompi kansa oli onnistunut säilyttämään oman kansallisuutensa. Eräässä luennossaan 1863 hän toteaa, että Suomen luonnolliset rajat olivat edistäneet eri suomalaisheimojen yhteen sulautumista luomalla yhteisiä poliittisia ja kulttuurihistoriallisia intressejä. Heimoilla hän tarkoitti hämäläisiä ja karjalaisia. Yhteiset edut johtaisivat tulevaisuudessa myös ruotsinkielisen väestön yhteensulautumiseen ja ehkä myös venäjänkielisen.109Luento 11/2 1863, s. 4.

81 Havainnollistaakseen rajatun alueen merkitystä onnistuneessa kansakunnan rakentamisessa Topelius esittelee M. A. Castrénin tutkimuksia Suomen kansan maantieteellisestä alkuperästä. Hän katsoo, että vasta saavuttuaan Itämeren rannoille Altain vuoristosta alkaneelta pitkältä vaellukseltaan Suomen kansa oli tullut ennalta määrätylle kotiseudulleen. »Pitääkseen sielunvoimansa koossa ihminen tarvitsee ympärilleen siteen», Topelius sanoo virkaanastujaisluennossaan. Saadakseen käsityksen siitä, miten huonosti kansan voi ilman luonnollisia rajoja käydä, tarvitsi vain suunnata katseensa pohjoiseen saamelaisiin, jotka suureksi onnettomuudekseen asuivat jakautuneina neljän eri valtion sisälle alueella, jolla ei ollut luonnollisia rajoja: »Maantieteellisesti lappalaisten kohtalo on yhtä surullinen kuin heidän historiansa», Topelius toteaa syksyllä 1854.110Luento 18/11 1854, s. 90. Virolaisetkin olivat joutuneet kärsimään siitä, ettei heillä ollut etelässä luonnollista rajaa. Keskiajalla saksalaiset olivat käyttäneet tätä hyväkseen, ja vielä pitkään myöhemminkin he olivat viskelleet kapuloita virolaisten kansallisen tietoisuuden kehityksen rattaisiin.111Topelius, »Om Finlands geografiska läge», Coll.244.108, Topelius-kokoelma, KK.

82 Luonnolliset rajat ovat konkreettisia fyysisiä ilmiöitä, jotka näkyvät maantieteellisinä piirteinä, kuten vuorina ja merinä. Mutta ne ovat enemmänkin. Topeliuksen tuotannossa niistä tulee käsitteitä, jotka herättävät myönteisiä mielleyhtymiä. Ne ovat edellytys sille, että kansallisuus voi syntyä ja tulla tunnustetuksi. Tunnustettu kansallisuus taas on edellytys sille, että voi päästä jäseneksi Euroopan kansojen suureen perheeseen. Luonnollisten rajojen avulla Topelius sijoittaa Suomen Euroopan tilan ulkolaidalle. Toinen myönteinen seuraus Suomen sijainnista Euroopan ulkolaidalla on se, että maa on kyennyt säilyttämään oman kulttuurinsa. Se, mitä Topelius oli 1840-luvulla kuvannut »germaaniseksi kuonaksi», ei syrjäisen maantieteellisen aseman ansiosta päässyt pilaamaan sitä, mitä hän pitää aitona suomalaisena kulttuurina.

83 Suomen maantieteellisestä sijainnista oli vain lyhyt askel ilmastoon, luentojen seuraavaan aiheeseen. Syyslukukauden 1855 Topelius aloittaa tapansa mukaan edellislukukauden luentojen perinpohjaisella kertauksella, ja vasta marraskuussa hän ryhtyy käsittelemään ilmastoa. Hän puhuu ilmaston vaikutuksesta henkiseen ja aineelliseen kulttuuriin sekä lämpötilan ajallisista ja alueellisista vaihteluista Suomessa ja niiden suhteesta muiden maiden lämpötiloihin. Magneettisen observatorion perustaminen Helsinkiin 1838 oli edistänyt ilmastontutkimusta, ja 1846 oli ryhdytty tekemään säännöllisiä säähavaintoja fysiikan professori Gustaf Gabriel Hällströmin johdolla.112Tiitta, Harmaakiven maa (1994) s. 96. Topeliuksen luennot perustuvat Hällströmin tutkimuksiin, Suomen Tiedeseuran kokoamiin ilmastohavaintoihin ja jossain määrin myös hänen omiin havaintoihinsa.

84 Suomen maantieteen luennoissaan Topelius varaa aikaa myös metsille, ja niitä käsitellessään hän ryhtyy puhumaan toisesta sydäntään lähellä olevasta aiheesta, metsien haaskauksesta. Haluten korostaa metsiensuojelun merkitystä Suomessa hän pitää yleisesityksen Suomen kasvillisuuden historiasta. Siinä hänen tärkein lähteensä on ylijohtaja Claës Wilhelm Gyldénin teos Handledning för skogshushållare i Finland vuodelta 1853. Metsän merkityksen Suomelle Topelius selittää sen suotuisalla vaikutuksella ilmastoon. Hän kiinnittää huomiota myös metsien merkitykseen kansantaloudessa. Topelius katsoo, ettei Suomessa ollut ymmärretty, mikä rikkauden lähde metsä oikeastaan on. Metsiä on hoidettava sekä taloudellisista että ilmastollisista syistä:

85 Näin ollen on pidettävä arvossa sitä, että Suomen kansa on kyennyt kehittämään maanviljelyään, vaikka siitä johtuva metsien tuhoaminen lisää ilmaston luontaista ankaruutta. On kuitenkin myös pidettävä suurena vaarana, jos tämä tuhoaminen jatkuu edelleen rajoittamattomana. Ei ole ainuttakaan maata, jossa luonto itse yhtä ankarasti kuin meillä vaatisi rationaalista maankäyttöä ja rationaalista metsänhoitoa.113Luento 1/12 1855, s. 25.

86 Suomen luontoa käsittelevien luentojen päätteeksi Topelius kertoo lyhyesti ilmaston vaikutuksesta tilastojen valossa – näitä asioita Gabriel Rein oli käsitellyt teoksessaan Statistisk teckning af storfurstendömet Finland vuodelta 1843. Topelius esittelee tilastoja metsätalouden tuotosta ja viennistä, maatalouden pinta-alasta, sen jakautumisesta eri viljalajien kesken ja maataloustuotannosta yleensä. Hän vertailee Suomea ja muita maita ja arvioi maatalouden tuotantomuotojen yleistä kehitystä. Tilastokatsauksensa yhteydessä hän sivuaa lisäksi Suomen väestömäärän kehitystä, suomalaisten ikärakennetta ja ilmaston vaikutusta syntyvyyteen ja kuolleisuuteen, mukaan luettuina kuukausittaiset kuolleisuuden vaihtelut.

87 Kevätlukukaudelta 1856 luentokonsepteja ei ole, mutta luultavimmin Topelius toisti aiempina lukukausina pitämiään luentoja.114Vrt. Förteckning öfver föreläsningar och öfningar hvilka vid Kejserliga Alexanders-Universitetet i Finland af professorer och öfrige lärare komma att anställas [lukuvuosina 1854–1865]. Näin hänelle jäi aikaa uusien kirjoittamiseen, ja seuraava uusi aihe on Suomen pinnanmuodot, joista hän alkaa luennoida syksyllä 1857. Tämäkin oli melko tutkimaton aihe, josta puhuessaan Topelius saattoi tukeutua vain muutamaan harvaan tutkimukseen. Allan Tiitta on pannut merkille, että käsitellessään maanpinnanmuotoja ja vesistöjä sekä niiden vaikutusta ihmiseen Topelius kuulostaa pikemminkin runoilijalta kuin tiedemieheltä.115Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 97.

88 Ajoittain Topelius ottaa esille ajankohtaisia asioita. Esimerkiksi syksyn 1856 luennot hän päättää kommentoimalla senvuotista katoa ja sitä seurannutta nälänhätää. Vuoden 1856 nälänhätä oli poliittisesti arka aihe, sillä viranomaiset pelkäsivät, että maassa syntyisi levottomuuksia. Siksi aiheen käsittely lehdistössä kiellettiin.116Schauman, Kuudelta vuosikymmeneltä: muistoja elämän varrelta 2 (1967) s. 145. Luentosalissa Topelius saattoi sanoa, että oli häpeä, että tällaista vielä sattui Suomessa, ja kertoa näkemyksiään siitä, mitä katojen välttämiseksi pitäisi tulevaisuudessa tehdä. Maataloutta tuli kehittää, samoin liikenneyhteyksiä. Topelius katsoi, että Suomessa keskityttiin aivan liikaa teollisuuden kehittämiseen ja maatalous jäi lapsipuolen asemaan. Hänen mielestään Suomen valtiontalouden suotuisa kehitys olisi vaatinut parempaa tieteellisen tiedon hyödyntämistä ja tosiasioihin perustuvia ratkaisuja.117Luento, päiväämätön [29/11 1856], s. 26.

89 Maaliskuussa 1857 Topelius ryhtyy luennoimaan Suomen laaksoista, maantieteen luentojen viimeisestä aiheesta. Hänen tarkoituksenaan oli jakaa Suomi erikokoisiin laaksoihin, siis vedenjakajien välisiin alueisiin. Se ei ollut mitenkään yksinkertaista, sillä hänen käytettävissään ollut kartta- ja lähdeaineisto oli puutteellista. Hän joutui turvautumaan August Wilhelm Eklundin Suomen karttaan, Claes Wilhelm Gyldénin korkeuskarttaan sekä Gyldénin käsikirjoitukseen Suomen järvistä ja joista.118Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 97. Laaksojen käsittelynsä Topelius aloittaa pohjoisesta Inarinjokilaaksosta ja päättää sen vuoden kuluttua »Suureen Pohjanmaan laaksoon». Kaikkia Suomen laaksoja hän ei ehtinyt käsitellä. Lähteiden puutetta hän yritti paikata Castrénin ja A. J. Sjögrenin matkakertomuksilla, ja totuttuun tapaansa lainasi luentojen pohjaksi otteita Frans Michael Franzénin runoelmasta »Emili eller en afton i Lappland».

90 Syyslukukauden 1859 ensimmäisessä luennossaan Topelius kertoo aikovansa siirtyä »Suomen historian johdantoon». Suomen kirjoitettua historiaa hän vertaa rakennukseen, jossa ei ole lattiaa eikä kattoa. Lattia muodostuu selvästä kansanhengen ymmärryksestä, kuten itse rakennus muutenkin. Kansanhenki on puolestaan luonnon, kohtalon ja heimoluonteen tuotetta. Katto on kansanhengen autonomia, itsestään tietoinen kansallisuus, joka luo oman historiansa.

91 On päivän selvää, että jotta meillä olisi historia, sen on oltava meidän omamme, sen on oltava paitsi Suomesta kertova historia, myös Suomen historia, meidän itsemme läpi elämä, läpi taistelema, läpi ahertama eikä kenenkään muun. Kaikki yritykset käsitellä meidän historiaamme maakuntakronikkana, aivain kuin olisimme olleet jonkin vallanpitäjän alaisia, kariutuvat väistämättä valheellisiin perusteisiinsa, sillä ne sijoittavat keskuksen ja liikevoiman meidän itsemme ulkopuolelle.119Luento 28/9 1859, s. 2.

92 Topelius jatkaa luentojaan kertaamalla maantieteen historian ja Suomen maantieteen. Hän haluaa tutkia suomalaisen kansallisuuden ja sen itsestään tietoiseksi tulemisen ja vapaaksi kehittymisen perustaa tarkastelemalla »luonnon ja hengen yhteistä perustaa meissä».120Luento 28/9 1859, s. 3. Maantiede auttaa ymmärtämään heimoluonnetta ja kansatiede kansanhenkeä, ja niistä yhdessä rakentuu suomalaisten yksilöllisyys ja suomalaisten paikka ihmiskunnassa ja Euroopan kansojen liitossa.121Luento 28/9 1859, s. 3. Käytännössä tämä tarkoittaa maantieteen ja kansatieteen luentojen kertausta. Sitä Topelius jatkoi kevätlukukauteen 1862 saakka. Syyslukukaudesta 1859 kevätlukukauteen 1861 on olemassa vain yksi uudelleen kirjoitettu luento, muuten Topelius käytti aiemmin kirjoittamiaan.

93 »Astuessamme sisälle taloon meidän on ensin kuljettava portista. Siksi aloitan Suomen historian johdannosta.»122Luento 22/9 1871, s. 14. Näin Topelius aloittaa syyslukukaudella 1871 täysin uuden ja viimeisen Suomen maantieteen ja kansatieteen käsittelynsä otsikolla »Inledning till Finlands historia». Maantieteen luennot kestävät miltei koko lukukauden. Lukukauden lopulla hän ryhtyy luennoimaan Suomen kansasta ja Suomen maantieteen ja historian lähteistä, mitä hän jatkaa seuraavalla lukukaudella. Tätä »Johdannon» osuutta Topelius joutui kuitenkin tiivistämään, sillä samalla lukukaudella hän professori G. Z. Forsmanin sijaisena piti näiden luentosarjan rinnalla myös yleisen historian luentosarjan.123Luentokokonaisuus »Inledning till Finlands historia» käsittää 422 sivua.

94 Topeliuksen syyslukukauden 1871 maantieteen luentoja Allan Tiitta on kutsunut hänen parhaikseen tältä alueelta.124Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 102. Käytännössä luennot vastaavat Topeliuksen 1850- ja 1860-luvulla pitämiä, mutta niiden rakenne on toisenlainen ja Topelius on täydentänyt niitä tuoreimmalla tutkimuksella. Sen sijaan, että olisi aloittanut entiseen tapaansa käymällä läpi antiikin käsityksiä Suomesta, Topelius ryhtyy heti käsittelemään fyysistä maantiedettä. Hän omistaa seitsemän kokonaista luentoa tärkeäksi katsomalleen aiheelle maankohoamiselle ja esittelee nyt seikkaperäisemmin Louis Agassizin jääkausiteorian. Sitten hän luennoi Suomen laaksoista, luonnollisista rajoista, vesistä, metsistä, kasvistosta ja eläimistöstä sekä maan vaikutuksesta kansaan. Topelius liikkuu tutulla alueella, joten hän kykenee käsittelemään aiheita melko vapaasti.

95 Tieteenhistoriallisesti oli ehtinyt tapahtua paljon sen jälkeen, kun Topelius oli ensi kerran luennoinut Suomen maantiedettä 1850-luvulla. Jääkausiteoria oli levinnyt osana paleontologian ja geologian kentän nopeaa kehitystä, ja yhdessä darwinismin kanssa nämä uudet oivallukset ravistelivat ikivanhan maailmankuvan perustaa. Luennoidessaan 1871 Topelius pyrki luomaan yhtenäisen kuvan Suomen maantieteestä uusimman tutkimuksen pohjalta. Hän selosti tuoreimpia tilastotietoja ja esitteli kuulijoilleen uusia tieteellisiä teorioita. Jääkausiteorian lisäksi hän nosti uutena seikkana esiin Golfvirran vaikutuksen Suomen ilmastoon.125Golfvirran tutkimus oli edistynyt merkittävästi amerikkalaisen hydrografian tutkijan Matthew Fontaine Mauryn ja etenkin hänen vuonna 1855 julkaistun teoksensa The Physical Geography of the Sea myötä. Uusista aineksista huolimatta on selvää, ettei Topelius perääntynyt maailmankuvasta, joka hänellä oli ollut nuoresta pitäen. Tehdessään selkoa suurista kokonaisuuksista ja käsitellessään niiden taustalla piileviä lainalaisuuksia hän piti kiinni totunnaisista käsityksistä tai uudisti esitystä luopumatta perusasettamuksistaan: syvästä uskonnollisuudesta ja romanttisesta idealismista. Topelius nojautui yhä voimakkaammin luomiskertomukseen eikä edes maininnut evoluutioteoriaa, joka tuli Suomessa laajalti tunnetuksi 1860-luvulla, vaikkakaan ei vielä hyväksytyksi.126Tiitta, Harmaakiven maa (1994), 102. Topeliuksesta ja luonnontieteestä lisää ks. Henrik Knif in johdanto teoksiin Naturens Bok ja Boken om Vårt Land, luvut »Lukukirjojen aikalaishorisontti» ja »Luonnonkirja suhteessa omaan aikaansa ja aatehistoriaan» sekä Estlander, »Topelius som historiker» (1918), s. 143–145.

96 Topeliuksen maantieteen luennot heijastavat paitsi kyseisen aikakauden yleistä tietämystä myös luennoitsijan omaa persoonallisuutta, maailmankuvaa sekä tietämystä Suomen topografiasta ja luonnontieteestä. Tavoitteensa Topelius asetti korkealle, mutta ei puutteellisten lähteiden vuoksi saavuttanut niitä. Miltei puolet luennoista käsittelee maantieteen historiaa, sillä siitä oli saatavilla eniten aineistoa.127Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 98. Topelius ei ollut uutta luova tutkija, mutta hän kylläkin yhdisteli innovatiivisesti erilaisia lähteitä: karttojen, lähdejulkaisujen, matkakertomusten, runojen ja paikalliskuvausten avulla hän rakensi harkitun kokonaisuuden. Hänen tapansa nähdä maantiede jonakin, joka oli enemmän kuin pelkkä historian aputiede, oli sekin uutta Helsingin yliopistossa. Allan Tiitta on todennut, että kokonaisuutena Topeliuksen Suomen maantieteen luennot olivat merkittävä avaus maantieteelle tieteenä Suomessa, vaikka ne eivät vaikuttaneetkaan merkittävästi tämän tieteenalan tulevaan kehitykseen Suomessa.128Tiitta, Harmaakiven maa (1994), s. 354.

Historiografinen perinne ja Topeliuksen esikuvat

98 Vaikka Topeliuksen käytettävissä ei ollut kotimaista yleisteosta, jonka pohjalta hän olisi voinut luennoida, hänellä ei ollut vaikeuksia löytää aineistoa luentoihinsa. Kuten jo mainittiin, oli olemassa erikoistutkimuksia, ja vähän ennen Ruotsissa oli ilmestynyt useita seikkaperäisiä historian yleisteoksia. Luentojen pohjana Topelius käyttää myös omaa tuotantoaan. Tässä on kyse etenkin historiallisista romaaneista Hertiginnan af Finland ja Fältskärns berättelser. Teosten jäljet näkyvät selvästi, ja usein Topelius lainaa tekstiotteita enemmän tai vähemmän suoraan, mikä sekin kertoo hänen tavastaan työskennellä leikaten ja liimaten. Tämähän oli hänelle tuttua myös hänen journalistintyöstään, jossa hän paljolti kahlasi läpi erilaisia koti- ja ulkomaisia sanomalehtiä ja lainasi niistä kiinnostavimmat aiheet.

99 Kun Topeliuksen oli kirjoitettava Suomen historiasta yleiskatsaus, joka palvelisi sen ajan kansakunnanrakentamisen tavoitteita, häntä ohjasi hänen oman aikansa historia-ajattelu. Tapa, jolla menneisyyttä 1800-luvun puolivälissä ajateltiin ja käsitteellistettiin, juonsi juurensa 1700-luvun valistukseen. Valistuksen historiankirjoitus puolestaan oli vastaus 1600-luvun partikularismiin. Vaikka monet 1800-luvun historioitsijat olivat valistuksen vastaisia, he olivat kuitenkin ajatuksellisesti kiitollisuudenvelassa sille. 1800-luvun historiankäsitystä ei olisi voinut ajatella ilman edellisellä vuosisadalla tapahtunutta historia-ajattelun uudistumista.

100 1700-luvulla ryhdyttiin korostamaan, että oli tutkittava tapahtumien välisiä yhteyksiä ja tarkasteltava niitä suhteessa toisiinsa. Kun ryhdyttiin tutkimaan menneisyyden, nykyisyyden ja tulevaisuuden keskinäisiä yhteyksiä, syntyi käsitys historiasta prosessina. Tärkeässä osassa oli myös ajatus kehityksestä ja edistysaskelista. Aiemmista käsityksistä poiketen 1700-luvun historioitsijat katsoivat, että pikemminkin kuin Jumala historiaa veivät eteenpäin ihminen ja yhteiskunnalliset tekijät, vaikka edelleen uskottiin kaikenkattavaan suunnitelmaan. Historiankirjoituksessa vapauduttiin aiemmasta teologian ylivallasta.131Popkin, From Herodotus to H-Net (2016), s. 59; Henningsson, Geijer som historiker (1961), s. 1; Reill, The German Enlightenment and the Rise of Historicism (1975), s. 48, 130. Historia-ajattelun kumoukseen sisältyi myös huomattava mielenkiinnon lisääntyminen historiaa kohtaan nousevan porvarillisen keskiluokan keskuudessa. Tänä aikakautena perustettiin joukko historiallisia aikakauslehtiä ja historian lukuseuroja, ja historiallisten teosten kirjoittajien määrä kasvoi ja heidän teoksistaan tuli suosittua lukemista. Näin 1700-luvun jälkipuoliskolla syntyi uusi historiallis-poliittinen sivistysihanne.132Persson, Historietänkandets historia.

101 Samanaikaisesti kun 1700-luvulla kiinnitettiin yhä enemmän huomiota historian tilallisiin aspekteihin, heräsi historioitsijoiden mielenkiinto ottaa haltuun yhä suurempia osia maailmasta. Huomion kohteena ei ollut enää vain Eurooppa, vaan sitä mukaa, kun tieto muista sivilisaatioista lisääntyi, myös historiankirjoitus alkoi kattaa entistä laajemman maantieteellisen alueen 1700-luvulla fyysisestä maantieteestä tuli keskeistä, mikä merkitsi, että oltiin kiinnostuneita etenkin maapallon ominaisuuksista ja satoisuudesta sekä luonnonvarojen ja vesistöjen määrästä.133Reill, The German Enlightenment and the Rise of Historicism (1975), s. 136. Lisäksi uudet teoriat, kuten ilmastoteoria,134Ilmastoteorian mukaan ilmasto, lait ja tavat ovat suoraan yhteydessä toisiinsa. valaisivat historian ja maantieteen välistä suhdetta. Maantiede nähdään välineenä maailman ymmärtämiseen, mikä liittyy aikakauden erityiseen mielenkiintoon kulttuurihistoriaa kohtaan.

102 Ruotsissa tehtiin 1700-luvulla tilit selviksi 1600-luvun goottilaisen historiankirjoituksen kanssa, ja historioitsijoista esimerkiksi Olof von Dalin hylkäsi Rudbeckin teorian Ruotsista kadonneena Atlantiksena. Dalin ja historioitsija Sven Lagerbring olivat luomassa tasapainoisempaa esitystä Ruotsin historiasta. Molemmilla esiintyy moraalisia pohdintoja sen 1700-luvun yleisen käsityksen mukaisesti, että historiankirjoituksessa oli oltava mukana myös opettava näkökulma. Toista valistusajan historiankirjoituksen hallitsevaa ainesta, nimittäin suurempaa tietoisuutta lähteistä, löytyy Lagerbringin teoksesta Svea rikes historia (1769–1783). Historiankirjoituksen menetelmien lähdekritiikille oli luotu perustaa noin vuodesta 1760 lähtien Göttingenin koulussa, joka sai virikkeitä kielitieteestä. 1700-jälkipuoliskolla Göttingenin yliopisto oli muutenkin esikuvana muille. Johann Gatterer ja August Ludwig von Schlözer kehittivät siellä historiankirjoitusta nykyaikaisempaan suuntaan historian aputieteiden avulla, mikä myös ennakoi historia-aineen muuttumista akateemiseksi tieteenalaksi 1800-luvulla135Henningsson, Geijer som historiker (1961), s. 6 ja Popkin, From Herodotus to H-Net (2016), s. 62.. Historiallisuuden korostuminen maailmankuvassa johti Göttingenissä myös siihen, että ryhdyttiin tutkimaan eepoksia samaan tapaan kuin tutkittiin Vanhaa testamenttia, historian muistomerkkeinä, joiden henkilöhahmoille ja tapahtumille voitiin löytää todellisia esikuvia. Vastareaktiona valistuksen liioittelevaan rationalismiin 1800-luvulla ryhdyttiin tutkimaan uudelleen aiemmin väärennettyinä satuina ja eläintarinoina pidettyjä myyttejä. Samoin aikakausia ryhdyttiin arvioimaan uudelleen, ja etenkin keskiaika alettiin nähdä uudessa valossa ja ymmärtävämmin.136Karkama, Kadonnutta ihmisyyttä etsimässä (2007), s. 35; Mali, Mythistory (2003), s. 9; Henningsson, Geijer som historiker (1961), s. 15. Ruotsissa Göttingenin koulua teki tunnetuksi etenkin ruotsinpommerilainen historioitsija Friedrich Rühs, joka oli opiskellut Göttingenissä Schlözerin oppilaana. Suomen historiografiaan Rühs vaikutti myös kirjoittamalla ensimmäisen Suomen historian yleisesityksen, Finland und seine Behwoner (1809).

103 1700-luvun lopulla maailmankuva siirtyi historioivampaan suuntaan. Historia-ajattelussa tunteet saivat enemmän tilaa ja kiinnitettiin huomiota eri aikakausien ominaislaatuun, kansan erityispiirteisiin ja perinteiden merkitykseen.

104 1700-luvun jälkipuolella toimineista ajattelijoista etenkin Johann Gottfried Herder vaikutti historiannäkemyksen kehitykseen. Herder vastusti niitä, jotka näkivät menneisyyden vain tulevaisuuden esiasteena ja arvioivat sen saavutuksia ja epäonnistumisia vain nykyisten mittapuiden mukaan tai historian ulkopuolisten totuuksien valossa. Herderin mielestä historioitsijoiden tuli yrittää eläytyä menneisyyteen tavoittaakseen sen hengen. Historioitsijoiden täytyi oppia ymmärtämään ihmisen motiiveja ja vaikuttimia voidakseen nousta menneisyyden ajan henkeen, josta Herder käytti nimitystä Zeitgeist. Suuri osa Herderin historianfilosofiasta käsittelee ryhmää, ja tärkein ryhmä on kansa. Kansa on yhteiskunnallinen jatkumo, joka jatkuu läpi historian. Käsityksen saamisessa kansanhengestä – toinen Herderin käyttöön ottama käsite – on suuri merkitys kirjallisella perinteellä. Yksilöiden ja kansojen kehityshistoria välittyy kertomuksista. Herder kiinnittää siis huomiota kansanperinteen ja kansanrunouden merkitykseen historiantutkimuksessa, mikä vaikutti suuressa määrin Suomen aatemaailmaan 1800-luvulla. Pertti Karkama on todennut, että Herderin käsitykset kansasta, kansakunnasta ja kulttuurista olivat monessa suhteessa juuri sopivia Suomen kansalle, joka 1800-luvulla löysi itsensä ja rakensi älyllisen perustan itsenäiselle olemassaololleen.137Bernard, Herder on Nationality (2003), s. 107–108, 118–119, 128 ja Karkama, Kadonnutta ihmisyyttä etsimässä (2007), s. 68, 418.

105 1800-luvun historian-ajattelua käsiteltäessä ei voi ohittaa Hegelin vaikutusta. Kuten edellä todettiin, Hegelin opit levisivät Suomeen Tengströmin ja Snellmanin välittäminä. Snellmanin Läran om staten -teoksen (1842) vaikutus Topeliuksen historianfilosofiaan, sellaisena kuin se luennoissa ilmenee, on selvä. Myös Hegel vaikutti Topeliukseen ratkaisevasti, vaikkei Topeliusta – kuten ei Snellmaniakaan – voi kutsua puhdasoppiseksi hegeliläiseksi. Hegelin vaikutus ilmenee Topeliuksella erityisesti siinä, että hän korostaa valtion käsitettä ja näkee historian kulun kehityksenä kohti jatkuvasti kasvavaa tietoisuutta vapaudesta. Topeliuksen ajattelua leimasi tällainen teleologinen suhde; siirtymisen kohti historiallisen kehityksen päämäärää ja täydellistymistä hän esitti kristillis-idealistisin tai kristillis-hegeliläisin termein.138Forsgård, I det femte inseglets tecken (1998), s. 90–91. Topeliuksen historiallisen kerronnan lähtökohtana olevasta dialektisesta ajattelusta voi samoin löytää yhtymäkohdan Hegelin filosofiseen järjestelmään. Jatkuvasti käynnissä olevassa dialektisessa kehityksessä historia etenee kohti täydellistä tietoisuutta vapaudesta. Ajattelutapaan kuuluu geneettinen historiannäkemys, jonka mukaan jälkeen tuleva kantaa aina mukanaan aiemman aineksia.

106 Topeliuksen valtiokäsitys ilmenee seuraavasta lainauksesta, joka on peräisin hänen 26. marraskuuta 1862 pitämästään luennosta: »Siksi meillä ei myöskään ole täydellistynyttä historiaa, sen paremmin de facto kuin paperillakaan; ja vuoteen 1809 saakka meillä ei ollut edes historian päätepistettä ja päämäärää, joka on valtio.»139Luento 26/11 1862, s. 141. Topeliukselle, kuten myös Hegelille, historia ilmeni valtiossa.140Forsgård, I det femte inseglets tecken (1998), s. 109. Hegelin mukaan ihmisen elämä oli mielekästä vain valtiossa, jonka hänkin näki historian päätepisteenä. Valtiossa katoaa vapauden ja välttämättömyyden välinen ristiriita.141Hegel, Järjen ääni: Hegelin historianfilosofian luentojen johdanto (1978), s. 7, 60. Hegelin vaikutus Topeliukseen on ilmeinen, ja Hegelin oppeihin perustui etenkin se tunnettu ajatus, ettei Suomen kansalla ollut historiaa ennen vuotta 1809. Siitä huolimatta on vaikeaa määritellä, mikä Topeliuksen suhde Hegeliin lopulta oli. On kuitenkin selvää, että hän tutustui jo varhaisessa vaiheessa useaan Hegelin teoreettiseen perusteokseen ja että ne vaikuttivat häneen monin tavoin. Selvää on myös, ettei hän, kuten ei myöskään Snellman, kyennyt hyväksymään täysin Hegelin perusolettamuksia. Topeliuksen elämän- ja historianfilosofia on näin ollen ymmärrettävä hänen omaksi ja jonkin verran ristiriitaiseksi sekoituksekseen kristillistä historianfilosofiaa ja saksalaista idealistista historianfilosofiaa.142Forsgård, I det femte inseglets tecken (1998), s. 95.

107 Topeliuksen luennoista ilmenee selvästi, että hän oli perehtynyt aikansa tieteellisiin ja ideologisiin diskursseihin. Se oli hänelle tietenkin elinehto, sillä Helsingfors Tidningarin toimittajana hän julkaisi lehdessään ulkomaanuutisia. Niiden hankinnassa hän oli suurelta osin riippuvainen ulkomaisista sanomalehdistä. Toinen osoitus siitä, että hän arvosti suuresti ulkomaisen sanomalehtikirjallisuuden lukemista, oli Akademiska Läseföreningen, jonka hallinnosta Topelius vastasi sen ensimmäisenä vuotena 1847 yhdessä Gabriel Reinin, C. W. Törnegrenin, Adolf Edvard Arppen ja Sven Gabriel Elmgrenin kanssa. Yhdistyksessä luettiin sanomalehtiä, keskusteltiin uutisista ja saatiin pientä purtavaakin, millä pyrittiin pitämään opiskelijat poissa muista, turmiollisista harrasteista. Ulkomailta tilattuja lehtiä olivat Journal des Débats, Revue des deux Mondes, Augsburger Allgemeine Zeitung, Illustrierte Zeitung, Magazin für die Litteratur des Auslandes, das Inland, Fædrelandet sekä muutama ruotsalainen sanoma- ja aikakauslehti. Suomesta saatiin luettavaksi kaikki säännöllisesti ilmestyvät aikakauslehdet.143Schauman, Kuudelta vuosikymmeneltä: muistoja elämän varrelta 1 (1967) s. 285.

108 Johtavia eurooppalaisia sanomalehtiä lukeva Suomen akateeminen eliitti oli hyvin perillä aikansa aatevirtauksista, ja se näkyy myös Topeliuksen luennoista. Kun ajatellaan suomalaista historiankirjoitusta ja sen saamia ulkomaisia vaikutteita, mieleen tulee hakematta J. V. Snellman. Häntä määrätietoisemmin ei kukaan korostanut kansallisen historiankirjoituksen merkitystä Suomelle, minkä selittää historian ja kansakunnan rakentamisen välinen läheinen suhde. Hän kirjoitti Saima-lehteen ja myöhemmin Litteraturbladetiin useita ulkomaista historiallista kirjallisuutta käsitteleviä artikkeleita ja arvosteluja. Aktiivinen julkinen sfääri, jota lehdistö ohjaili, viittaa siihen, että oli olemassa hyvät edellytykset historiankirjoitukselle, jolla oli yhtymäkohtia ajankohtaiseen eurooppalaiseen tiedekeskusteluun. Tämä näkyy selvästi Topeliuksella, joka etenkin 1840- ja 1850-luvulla omaksui vaikutteita lukemastaan kirjallisuudesta.

109 Kotimaisista historioitsijoista Topeliukselle olivat tärkeitä lähinnä Gabriel Rein ja Fredrik Cygnæus. Kuten tunnettua, Rein oli Topeliuksen opettaja, ja heillä on monia yhteisiä piirteitä. Reinin ajattelussa vaikuttavat käsitys historiasta kehitysprosessina sekä näkemys, että vain historian avulla voi ymmärtää nykyisyyttä. Topeliuksen edustaman geneettisen ajattelutavan voi havaita myös Reinillä. 1800-luvun historismin henkeen kuului, ettei historiaa pitänyt arvioida nykyajan normien perusteella. »Oppikaamme isiemme esimerkistä», sanoi Rein, joka Topeliuksen tavoin esitteli luennoissaan suomalaisia historian hahmoja nostaakseen Suomen huomion kohteeksi, kuten Topeliuskin myöhemmin. Vallanpitäjien kuvauksia ei Reiniltä löydy samassa määrin, mutta sitä vastoin Topelius pyrkii Reinin tavoin esittämään Suomen Ruotsista erillisenä yksikkönä.

110 Cygnæus oli kertovampi historioitsija ja asetti itselleen kunnianhimoiset tavoitteet. Hän ei kuitenkaan saavuttanut tavoitteitaan, mikä Topeliuksen mukaan johtui liiallisesta subjektiivisuudesta sekä siitä, että hän yliarvioi yksilön merkityksen historiassa. Cygnæuksen historiallisessa tuotannossa Topelius halusi kiinnittää erityistä huomiota siihen, että Cygnæus oli ensimmäinen historioitsija, joka korosti »niitä syviä sisäisiä ristiriitoja, jotka peittyvät Ruotsin ja Suomen historian ulkoisten yhteyksien alle».144Topelius, »Fredrik Cygnæus» (1904), s. 332. Tämä oli teesi, jota Topelius ja G. Z. Forsman veivät eteenpäin ja josta tuli fennomaanien historiannäkemyksen perusta.

111 Topeliuksen luentojen muotoutumiseen ja lähdeaineiston valikoitumiseen vaikuttivat viime kädessä hänen ruotsalaiset esikuvansa – etenkin Geijer ja Fryxell. On ymmärrettävää, että tärkeimmät esikuvat löytyivät Ruotsista, sillä Suomessa ei ollut ollut ennen eikä ollut vielä tuolloinkaan historioitsijoita, jotka olisivat käsitelleet Suomen historiaa sellaisesta kokonaisnäkökulmasta, jota Topelius arvosti ruotsalaisissa historioitsijoissa. Topelius pukee tämän ajatuksen sanoiksi eräässä luennossaan lausuessaan mielipiteensä muutamista nimekkäistä suomalaisista historioitsijoista:

112 Mutta jos kysymme näiltä miehiltä, jotka ovat uhranneet koko elämänsä maamme historian valaisemiseen, mitä he sanovat omista teoksistaan, niin he vastaavat meille, että he ovat niiden edeltäjiä, jotka tulevat meidän jälkeemme ja joiden tehtäväksi jää järjestää ja yhtä nerokkaasti kuin Geijer laatia kokonaisuus siitä, minkä me olemme vain koonneet aineistoksi maan ja kansan koko historian suureen rakennustyöhön.145Luento 28/9 1852, s. 1–2. Lausunnon voi katsoa liittyvän keskusteluun, joka oli jatkunut Suomessa 1840-luvulta saakka. J. V. Snellman oli silloin arvostellut Suomessa esiintynyttä taipumusta julkaista historiallisia erikoistutkimuksia, jotka eivät juuri kiinnostaneet suurta yleisöä. Snellmanin mielestä olisi sen sijaan pitänyt kirjoittaa Suomen historiasta laajemmasta näkökulmasta, mistä Topelius oli samaa mieltä. Ks. esim. Snellman, »Svensk-Finsk Litteratur», Saima 1/8 1844. Historioitsijoita, jotka Topelius mainitsee nimeltä, ovat mm. Akiander, Grönblad, Fabian Collan ja Cygnæus.

113 Kun edellä mainittiin, Anders Fryxellin käänteentekevä kirjasarja Berättelser ur svenska historien (1828–1893) oli niitä historiateoksia, joihin Topelius tutustui jo ensimmäisenä Helsingin-vuotenaan. Sitä Topelius myös käytti usein luentoja laatiessaan, etenkin jos oli kyse kuningatar Kristiinan jälkeisestä ajasta, jota Geijer ei käsitellyt teoksessaan Svenska folkets historia (1832–1836). Ideologisesti Topelius oli kuitenkin lähempänä Geijeria, vaikka häneen vetosi Fryxellin kerronnallinen historiankirjoitus ja vaikka hän arvosti Fryxelliä, koska piti tätä »kiitettävän oikeudenmukaisena tuomarina».146Luento 11/5 1865, s. 313. Topeliuksen mielestä juuri Fryxellin kaltaisten historioitsijoiden ansiosta koululaiset oppivat ymmärtämään, että heidän toimiaan ohjasivat samat tunteet kuin historiankirjojen kuninkaiden, kuningattarien ja kenraalien.147Klinge, Idylli ja uhka (1998), s. 183. Topeliuksen tavoin Fryxell katsoi, että historioitsijan tehtävä on arvioida historian henkilöitä ja käsitellä historiaa moraalin näkökulmasta. Fryxell joutui kestämään oman aikansa historioitsijoiden arvostelua, mutta lukijoiden ja kaunokirjailijoiden keskuudessa hänestä tuli hyvin suosittu. Hänen teoksillaan oli suuri vaikutus Rydbergiin, Strindbergiin, Heidenstamiin ja Suomessa Topeliukseen. Topelius hyödynsi Fryxellin teossarjaa Berättelser ur svenska historien muun muassa suunnitellessaan Fältskärns berättelser -teoksen kahden ensimmäisen jakson historiallista taustaa.

114 Kuten yllä olevasta lainauksesta käy ilmi, Suomen historiaa kirjoitettaessa oli kuitenkin seurattava Geijerin esimerkkiä. Geijer oli ollut filosofi ennen kuin ryhtyi historioitsijaksi, ja Topeliuksen tavoin häneenkin oli vaikuttanut vahvasti saksalainen idealistinen filosofia, jonka kärkihahmoja olivat Kant, Hegel, Goethe, Schlegel ja Schelling. Kirjailijana Geijer oli kiinnostunut synteesistä ja suurista linjoista. Hän edusti romantiikan suuntausta, mikä ilmenee muuan muassa hänen näkemyksessään myytistä ja sadusta vanhemman historian tarkastelun lähtökohtana. Geijerille oli ominaista myös historiantaju, romantiikan kaudelle luonteenomainen pyrkimys ymmärtää historiaa sen omista lähtökohdista käsin. Kaikki aikakaudet olivat yhtä tärkeitä, eikä niitä voinut ymmärtää ilman muita aikakausia. Tästä geneettisestä historiankäsityksestä seurasi ajatus historiasta kehityksenä kohti päämäärää, täydellistä ja universaalia yhteiskuntaa, kuten Bengt Henningson on todennut. Fryxellin ja Geijerin välinen kiista »aristokrat-fördömandet i svenska historien» ks. Köhler Fältskärns berättelser -teoksen johdannossa.148Henningsson, Geijer som historiker (1961) s. 117. Tällainen käsitys historian päämäärästä liittyi läheisesti 1700-luvun lopulla esiintyneeseen haaveeseen tuhatvuotisesta valtakunnasta ja ajatukseen uudesta tulevasta kulta-ajasta.149Torstendahl, Källkritik och vetenskapssyn i svensk historisk forskning 1820–1920 (1964), s. 19.

115 Sekä Topeliuksella että Geijerilla voi havaita mytologian niveltämistä historiankirjoitukseen, kansallisen tietoisuuden ja kansan omaleimaisuuden korostusta, kristillistä pohjasävyä, valistuksen arvostelua sekä historian suurten persoonallisuuksien esiinnostamista. Geijerin ja Hegelin tavoin Topelius katsoi, että kaitselmus oli valinnut sankarit, nerot, tekemään suuria ja ratkaisevia tekoja. Voidaan todeta, ettei kukaan muu ruotsalainen historioitsija puhutellut Topeliusta yhtä paljon kuin Geijer. Geijerin seuraaja, Ranken oppilas Fredrik Ferdinand Carlson, ryhtyi soveltamaan historiaan kriittisempää lähestymistapaa, joka jätti vähemmän tilaa moraalis-opettavaiselle ainekselle, jota Topelius niin lämpimästi kannatti historiankirjoituksessa.

116 1800-luvun historiankäsitykseen eivät vaikuttaneet pelkästään historianfilosofit ja ne, joita voi kutsua ammattihistorioitsijoiksi. Yhtä tärkeitä olivat historiallisten romaanien kirjoittajat, etenkin Walter Scott ja Victor Hugo. 1840-luvulla historia ja kirjallisuus lähentyivät toisiaan.150Klinge, Idylli ja uhka (1998), s. 113. Se oli monessa mielessä vastareaktio silloiseen historiantutkimukseen liittyneeseen faktojen keräilyyn, ja tällainen vastareaktio vastasi Topeliuksen käsitystä historiantutkijan tehtävästä. Topeliusta puhuttelivat myös historiallisen romaanin tarjoama mahdollisuus popularisoida historiaa, mikä näkyy selvästi hänen omassa tuotannossaan. Topeliuksen kirjoittamistavassa on keskeistä dramaattinen aines. Yliopistolla pitämissään luennoissa hän usein rakensi Suomen historian esityksistään eri vastapuolten välisen dialektisen taistelun. 1800-luvun puolivälissä akateemiseen historianopetukseen saattoi vielä ottaa mukaan dramaattista ainesta, mille positivismin esiinnousu pani pisteen. 151Lisää historiankirjoituksesta ja romaanikirjallisuudesta teosten Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller sekä Fältskärns berättelser johdannoissa.

Topeliuksen Suomen historian luentojen jäsentely

117 Kevätlukukaudella 1862 Topelius jätti taakseen Suomen maantieteen. Gabriel Rein oli jäänyt edellisvuonna eläkkeelle, ja Suomen historia lankesi luonnostaan Topeliukselle.152Luento 12/10 1861, s. 1. Heti ensimmäisissä historianluennoissaan hän kertoi tavoitteensa: hän halusi osoittaa, että Suomen historiassa oli poliittinen juonne. Se todistaisi, että Suomen kansalla oli oma historiansa – ei pelkästään kulttuurihistoriaa – ja sen vuoksi oikeus kuulua Euroopan kansakuntien joukkoon. Topeliuksen tarkoituksena oli luoda maaperää suomalaisten kansalliselle tietoisuudelle. Seuraamalla Suomen kansan kohtaloita mytologisesta ajasta aina nykyhetkeen saakka voitiin havaita kansallisen tietoisuuden olemassaolo. Hegelin tavoin Topelius katsoi, Suomen kansanhengellä oli oma kehityksensä ja historiansa.153Torstendahl, Källkritik och vetenskapssyn i svensk historisk forskning 1820–1920 (1964), s. 46. Topelius omaksui siis yhden romantiikan peruskäsityksistä, että kansanrunous oli alkuperäinen ilmaisumuoto ja ainakin historiallisen totuuden ydin oli säilynyt perinteenä välittyneessä taruaineistossa. Suomessa innoittajana toimi etenkin mytologiaa korostanut A. I. Arwidsson.154Lähemmmin ks. Ammondt, »Ihminen luonnossa – luonto ihmisessä. Näkökulma romantiikkaan» (1983), s. 29. Monia Arwidssonin historiaa ja mytologiaa koskevia ajatuksia on havaittavissa myös Topeliuksella. Kalevala-eepoksella kuten myös Suomessa sijaitseviin paikkoihin ja paikkakuntiin liittyvillä taruilla ja tarinoilla oli tärkeä sija Topeliuksen kuvatessa Suomen historiaa ennen ruotsalaisten maahantuloa.155Luento 8/2 1862, s. 3–6.

1100-luvulta 1400-luvulle

126 1800-luvun historiakeskustelun keskeinen kysymys Suomessa oli, oliko kansalla oikeus alistaa toinen kansa asevoimin. Vastaus osoitti, että 1800-luvun jälkipuolella maan älymystö oli jakautunut kahteen leiriin: suomenmieliset katsoivat ruotsalaisten alistaneen suomalaiset, kun taas vapaamieliset historioitsijat näkivät ruotsalaisten tulon myönteisenä tapahtumana. Erityisen ajankohtainen tämä kysymys oli 1857, jolloin vietettiin kristinuskon Suomeen tulon 700-vuotisjuhlaa, mitä kirjastonhoitaja ja yhteiskunnallinen keskustelija Sven Gabriel Elmgren kommentoi: »kansan ei pidä juhlia omaa alistamistaan».165Maliniemi (julk.), S. G. Elmgrenin muistiinpanot (1939), s. 244. Topelius käsittelee asiaa yksityiskohtaisesti luennoissaan. Hän pyrkii arvioimaan monelta eri taholta, mitä merkitystä oli sillä, että ruotsalaiset olivat ottaneet vallan haltuunsa Suomessa. Jälkiviisaasti hän päättelee, että enimmäkseen ruotsalaiset ovat vaikuttaneet Suomen historiaan myönteisesti. Hän palaa asiaan myöhemmin toisessa yhteydessä runossaan »Originala skuldsedeln» (1872). Siinä hän kehottaa niitä, jotka haluavat kiistää Suomen kiitollisuudenvelan Ruotsille, ajattelemaan, millaisessa kurjuudessa suomalaisten sukulaiskansat elävät. Ne jotka näkivät ruotsalaisten vaikutuksen Suomen historiaan myönteisessä valossa, perustelivat näkemystään usein juuri tällä.

127 Topelius puolustaa teesiä, että valloitusaikaa lukuun ottamatta Ruotsin ja Suomen välinen suhde on aina nojannut kumpaakin koskevaan yhteiseen perusperiaatteeseen, nimittäin tasa-arvon ja vapauden periaatteeseen. Hän korostaa, että kansojen välillä on ollut vuorovaikutusta ja että molemmat ovat antaneet toisilleen suurin piirtein yhtä paljon. Suomalaiset ovat saaneet ruotsalaisilta kristinuskon, mutta toisaalta ruotsalaiset olivat muovanneet suomalaisen mytologian pohjalta aasainuskon. Topeliuksen mukaan ruotsalaisuus on Suomessa historiallisesti oikeutettua ja kulttuurihistoriallisesti välttämätöntä. Lisäksi hän katsoo, että tällaisen suhteen olemassaolon kiistäminen merkitsisi paitsi historian kiistämistä, myös sitä, että kiistettäisiin yhteydet muihin Länsi-Euroopan maihin.166Forsgård, »En nationell strategi?» (2002), s. 213. Lisäksi Ruotsi on antanut Suomelle valtiomuodon, kun taas Suomi on osallistunut Ruotsin käymiin sotiin ja kärsinyt niissä suuria menetyksiä. Kun 1809 oli aika lähteä eri teille, maiden välillä ei ollut velkasuhdetta. Topeliuksen vakaumuksen, että Ruotsin ja Suomen yhteiselo oli aina perustunut tasa-arvoon, osoittaa seuraava teesi: »Historian läpi kulkee Nemesis, joka ei jää koskaan toteutumatta ja joka sallii alistavan kansan tuhoutua sortoon.»167Luento 26/11 1862, s. 137. Topelius tarkoittaa, että jos Ruotsi olisi sortanut Suomea, Ruotsi olisi vääjäämättä tuhoutunut, mikä sopii hyvin Hegelin näkemykseen, että jos kohoaa herraksi tekemällä toisesta orjan, on aina tuomittu epäonnistumaan, koska se, mitä herra tekee orjalle, kääntyy häntä itseään vastaan.168Fareld, »Hegel vill inte lämna oss i fred»; Hegel, Andens fenomenologi (2008), s. 170–174. Topelius valaisee tätä kertomalla Itävallan suhteesta Italiaan ja Espanjan suhteesta Alankomaihin.

128 Opettajansa Reinin viitoittamaa tietä Topelius kulkee myös esittäessään toisen teorian, jonka mukaan Ruotsin ja Suomen välisestä vuorovaikutuksesta seuraa, että Suomen historia ei ole maakunnan historia eikä Ruotsin historian alaluku. Seuraavasta lainauksesta, joka valaisee Topeliuksen näkemystä Suomen historiallisesta suhteesta Ruotsiin, tunnistaa selvästi sekä Herderin että Hegelin ajatukset kansakunnasta ja historiasta:

129 koko Ruotsin vallan kausi Suomessa on myös jatkuvaa assimilaatiokehitystä, länsimaisen kulttuurin omaksumista ja sisäistämistä siten, että olemme ottaneet sen omaksemme ja säilyttäneet näin kulttuurin alueella itsenäisyytemme. On totta, ettei työ ole vielä lopussa ja että tehtävää on paljon ennen kuin Suomen kansa voi liikkua vapaasti kansallisessa kulttuurissaan ja heijastaa täydellisesti omaa erityislaatuaan. Siksi meillä ei myöskään ole valmista historiaa sen paremmin de facto kuin paperillakaan; ja vuoteen 1809 saakka meillä ei ollut edes historian päätepistettä eikä päämäärää, joka on valtio. Mutta meillä on vuosisatainen pyrkimys tähän tavoitteeseen, meillä on jatkuvasti etenevä, joskin ajoittain näennäisesti paikoilleen pysähtyvä kehitys kohti tätä päämäärää, kansalliselta perustalta, ja päivämme lähenevät – myös Suomen kansan – ajan täyttymistä. Tämän tuloksen ja siitä eteenpäin jatkamisen täytyy riittää meidän ajallemme; siinä on historiamme sisältö, ja tästä näkökulmasta meidän on – luopumatta sen paremmin kiitollisuudestamme kuin omanarvontunnostammekaan – nähtävä Ruotsin valta Suomessa.169Luento 26/11 1862, s. 141.

130 Lopuksi Topelius käsittelee Venäjän valtakunnan syntyä, koska se liittyi hänen mielestään ruotsalaisten Suomen asuttamiseen. Kun Karjalan itäpuolelle alkoi kehittyä vahva valtakunta, Suomesta tuli idän ja lännen välinen kiistakapula, ja kuten Topelius toteaa Aleksanteri I:n syntymän 100-vuotisjuhlan kunniaksi 1877 julkaistussa kirjassa, Suomen irrottaminen Ruotsista ja liittäminen Venäjään oli ennalta määrätty sinä päivänä, kun Rurik perusti valtakuntansa Ilmajärven rannalle.170Topelius, Inbjudning till Kejserliga Alexanders-Universitetets i Finland minnesfest på hundrade årsdagen af H. M. Kejsar Alexander I:s födelse (1877), s. 7. Ruotsin ja Venäjän valtakuntien vahvistaessa asemiaan Pohjolassa esiin astui toinen valtatekijä – mahti, joka Topeliuksen mukaan toi suurimman muutoksen Pohjolan valtakuntien »elämään ja keskinäiseen asemaan».171Luento 3/12 1862, s. 159. Tällä hän tarkoittaa kristillistä kirkkoa. Keskiajalla Ruotsi oli vahvempi kuin Venäjä, ja siksi länsimainen katolilaisuus ja Ruotsi voittivat taistelun Suomesta. Laajemmasta näkökulmasta tämä merkitsi, että Suomi sai yhteyden Eurooppaan ja pääsi osalliseksi länsimaisesta sivistyksestä. Tämän Topelius näkee katolisen ajan tärkeimpänä myönteisenä seurauksena Suomelle.172Luento 21/3 1863, s. 92.

131 Topelius tuli nyt luennoissaan ristiretkien aikaan ja Ruotsin vallan lopulliseen vakiintumiseen Suomessa. Hän katsoo, että se tapahtui viimeistään vuonna 1323, jolloin solmittiin Pähkinäsaaren rauha ja määriteltiin Ruotsin ja Novgorodin välinen raja. Tältä ajalta ei ole kovin paljon lähdeaineistoa, ja Topelius käsitteli sitä lähinnä Suomen piispojen kautta. Hänen tärkeimmät lähteensä ovat 1500-luvun piispan Paavalin Juustenin Suomen piispainkronikka Chronicon episcoporum Finlandensium (julk. 1784–1788 H. G. Porthan), Gabriel Reinin Biskop Thomas och Finland i hans tid (1839) sekä ruotsalaiset keskiajan kronikat. Aikakautta käsitellessään Topelius puhuu ristiriitaisesti aseistautuneiden ruotsalaisten saapumisesta Suomeen: toisaalta suomalaiset voitettiin ja pakotettiin omaksumaan vieras usko, vieras valta ja vieraat instituutiot, toisaalta kuitenkin Topelius kuvaa suomalaisia vastustamassa valloittajia ääneti ja lannistumatta. Tässä vastarinnassa oli hänen mielestään suomalaisen kansallisuuden, kansan ja valtion siemen. Topeliuksen hyväntahtoisen näkemyksen vastakohtana voi nähdä Snellmanin suomenmielisen tulkinnan Ruotsin ajasta kielteisenä vaiheena Suomen historiassa, etenkin kun otetaan huomioon seuraukset, joita siitä hänen mukaansa koitui kansallishengelle ja kielisuhteille.173Snellman, Samlade arbeten IV, s. 185–186.

132 Topeliuksen aikakausijaossa seuraava kausi kesti Pähkinäsaaren rauhasta vuonna 1323 vuoteen 1528, jolloin Kustaa Vaasa kruunattiin Ruotsin kuninkaaksi. Suomessa aikakautta luonnehti kirkon suuri vaikutusvalta ja katolilaisuuden kukoistus ja mureneminen. Suomessa käytti valtaa ensi sijassa kirkko, kun taas Ruotsin valta oli vielä suhteellisen heikko. Koska Topelius näki asian näin, hän käsittelee Suomen historiaa edelleen lähinnä Suomen piispanistuimella istuneiden piispojen ja kirkon historian kautta. Tässä näkyy selvästi Reinin vaikutus. Suomen keskiajasta Rein sanoo eräässä Suomi-lehden kirjoituksessaan: »Mutta tälle ajalle on luonteenomaista kirkon suuri vaikutusvalta valtion ja kansan välisiin suhteisiin, ja kirkon historian voi nähdä suurelta osin yhtenevänä Suomen historian kanssa, varsinkin kun sen johtajat ovat usein vaikutusvaltaisimpia myös maan poliittisessa hallituksessa.»174Rein, »Bidrag till finska häfdeteckningens historia», Suomi 1841, s. 7. Suomen kannalta tärkein tapahtuma oli tällä kaudella asetus, jolla kuningas Haakon myönsi 1362 Suomelle oikeuden osallistua kuninkaanvaaliin. Topelius kuvasi asetusta ensimmäiseksi varmasti tiedetyksi asiakirjaksi, »joka kohottaa Suomen kansan kansakuntien joukkoon».175Luento 11/4 1863, s. 109. Tämä sanamuoto, huhtikuulta 1863, on suora viittaus vuoden 1809 Porvoon maapäiviin, joilla keisari Aleksanteri I julisti Suomen korotetuksi kansakuntien joukkoon. Aihe oli ajankohtainen, sillä ensimmäisten valtiopäivien sitten vuoden 1809 oli määrä alkaa syksyllä 1863.

1400-luvulta 1500-luvulle

133 Suomen keskiajan kirkollisten olojen lisäksi Topelius selostaa valtiollisia olosuhteita, lakeja, käräjiä ja yhteiskuntaluokkia. Käsiteltyään kirkkoa ja valtiota hän siirtyy Kalmarin unioniin ja tiivistää sen vaikutukset Suomelle: oikeuslaitos kehittyi, katolinen kirkko siisti tapoja, syntyi kauppaa ja elinkeinoja. Topelius katsoo, että Kalmarin unioni oli huomattavasti onnekkaampi aikakausi Suomelle kuin Ruotsille.176Luento 23/10 1863, s. 112. Hän siis pyrkii arvioimaan uudelleen yleisesti hyväksyttyä kielteistä käsitystä Suomen ja Ruotsin suhteista Kalmarin unionin aikoina. Suomen osalta hän näki myönteisenä erityisesti sen, että hämäläisten ja karjalaisten tehtyä sovinnon ja sulauduttua yhdeksi kansaksi syntyi Suomen kansa. Tältä ajalta Topelius kiinnittää huomiota erityisesti Maunu Tavastiin, joka toimi Turun piispana vuosina 1412–1450 ja oli Topeliuksen mielestä merkittävin Suomen kirkkoa hallinneista katolisista piispoista. Tavast on kiintoisa etenkin siksi, että hän herätti eloon piispa Tuomaksen (1221–1245) suunnitelman tehdä Suomesta kirkon hallinnon alainen itsenäinen valtio. Lisäksi Maunu Tavastin elämäkertatiedot ovat ainoat muistiin kirjatut Suomen historiaa koskevat tiedot tältä ajalta.177Luento 27/10 ja 29/10 1863, s. 136, 145. Suomeen sovellettuna Geijerin tunnettu lausuma, että Ruotsin historia on sen kuninkaitten historiaa, voisi Topeliuksen tulkitsemana kuulua: Suomen historia on sen piispojen historiaa, ainakin keskiajalla.

134 Kalmarin unionin loppuvaihe osui keskiajan lopulle, joka on yksi Topeliuksen seikkaperäisesti käsittelemistä aiheista. Hän panee merkille siirtymisen keskiajalta »uuteen historiaan» ja toteaa, että siihen mennessä, kun Suomi jätti keskiajan taakseen, siitä oli monessa mielessä tullut itsenäinen yksikkö. Ennen niin vahva kirkko joutui antamaan tilaa vahvistuneelle kuningasvallalle, mikä sitoi Suomen tiukemmin Ruotsiin. Suomesta tuli vähitellen Ruotsin maakunta. Seuraavana vuonna Topelius arvioi uudelleen Suomen poliittisen aseman Ruotsin vallan aikana ja alkaa puhua Suomesta Ruotsin alusmaana, jossa oli omia maakuntia. Kyse on siis itsenäisemmästä kuin maakuntasuhteesta, mikä palvelee Topeliuksen tarkoitusta tuoda esille Suomen kansan historian poliittinen juonne.178Luento 13/11 1863, s. 216 ja 3/11 1864, s. 158. Määritellessään Suomen poliittista asemaa Ruotsin vallan aikana Topelius horjuu jossain määrin käsitteiden alusmaa, provinssi ja maakunta välillä, mikä voi johtua siitä, ettei käsitteitä ollut määritelty kovin selvästi. Ehdottomasti hän halusi tuoda esille sen, että vaikka Suomi oli osa Ruotsia, se ei koskaan ollut samalla tavoin integroitunut Ruotsiin kuin Ruotsin maakunnat.

135 Tanskan ja Ruotsin – Kristian II:n ja Kustaa Vaasan – suuri välienselvittely 1500-luvun alussa antoi Topeliukselle aiheen kuvata eläytyen tapahtumia ja henkilöitä. Kertoessaan Tanskan Kristian II:sta Topelius pääsi omaan elementtiinsä. Tämän kuninkaan elämäkerrasta on opittavissa monta läksyä: »Tarina kuningas Kristian II:n rikoksesta ja rangaistuksesta on helposti ymmärrettävä myös lasten satuna», Topelius sanoo.179Luento 26/11 1863, s. 274. Dramaattisia käänteitä sisältävä Tukholman verilöyly on sekin kiitollista historiallista aineistoa kertovalle historioitsijalle kuten Topeliukselle. Seuraava lainaus kuvaa, miten Topelius liittää luentoihinsa dramatiikkaa saadakseen viestinsä perille: »Kohtalon kirjaan on kerran kirjoitettu, että Pohjolan vapaus joutuu kokemaan vertaansa vailla olevan verikasteen päästäkseen vuosisatojen aikana kertyneestä sakkakerroksesta, keskiajan kuonasta – se on raivattava pois, jotta saadaan esiin hedelmällinen maaperä tuleville sadoille.»180Luento 17/11 1863, s. 234. Topelius päättää keskiajan kuvauksensa seikkaperäisellä selvityksellä katolisen kirkon sisäisistä oloista 1400-luvulla.

136 Uuden ajan historian luennoista havaitsee selvästi, että Topelius oli nyt paremmin perillä aiheestaan. Keskiajan päätyttyä Suomi on enemmän esillä lähteissä ja saatavilla on tietenkin enemmän aineistoa. Aluksi Topelius mainitsee seikat, jotka johtivat siirtymiseen keskiajalta uudelle ajalle: kirjapainotaidon, ruudin keksimisen, Amerikan löytämisen, uskonpuhdistuksen, aateliston aseman muuttumisen virka-aateliksi, turkkilaisten Konstantinopolin valloituksen ja Italian renessanssin. Tämän katsauksen jälkeen hän ryhtyy käsittelemään Ruotsi-Suomen historiaa 1500-luvulta eteenpäin. Vuoden 1544 Västeråsin valtiopäivillä päätettiin, että Suomi saisi oikeuden osallistua kuninkaanvaaliin ja että Ruotsissa siirryttäisiin perintökuninkuuteen. Topelius toteaa, että tuolloin Suomesta tuli Ruotsin maakunta. Suomi oli nyt liittynyt kiinteästi Ruotsiin. Toisaalta Topelius kuitenkin huomauttaa kuulijoilleen useita kertoja, että Ruotsin puolustusstrategiassa lähdettiin siitä, että hätätilassa Suomesta voitaisiin luopua Ruotsin ydinalueen turvaamiseksi.

137 Kustaa Vaasan kuoleman jälkeiset dramaattiset tapahtumat saivat Topeliuksen pohtimaan ihmisluonnetta ja kaitselmuksen ohjaavaa kättä. 1500-luvulla Suomessa käytiin monia sotia Venäjää vastaan ja lisäksi sisällissotia. Kustaa Vaasan pojat Eerik, Juhana ja Kaarle sekä pojanpoika Sigismund olivat kaikki vallanhaluisia ruhtinaita ja taistelivat keskenään kruunusta, ja usein nämä taistelut käytiin Suomessa. Topeliuksen mukaan oli pohjimmiltaan kyse uskonsodasta, katolilaisuuden ja luterilaisuuden välisestä sodasta. Edellistä kannattivat Juhana III ja Sigismund, jälkimmäistä Kaarle-herttua. Jälleen Topelius tukeutui dialektiseen historiankäsitykseensä.

138 1800-luvun suomalaiset historioitsijat ja kirjailijat olivat kiinnostuneita nuijasodasta, etenkin koska se näytti edustavan järjestäytynyttä vastarintaa ruotsalaista esivaltaa vastaan Suomessa. Siksi se oli sopiva aihe myös suomenmieliselle historioitsijalle G. Z. Forsmanille (kirjailijanimi Yrjö Koskinen), joka kirjoitti siitä kaksiosaisen teoksen Nuijasodan syyt ja alku Pohjanmaalla (1857–1859). Teos perustui Edvard Grönbladin lähdejulkaisuun, joka sisälsi aineistoa 1500-luvun lopulta. Isoviha ja nuijasota olivat 1800-luvulla suomenmielisen historiankirjoituksen kulmakiviä.181Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys (2010), s. 135. 1800-luvun kertomukseen nuijasodasta sisältyy myös talonpoikien ja aateliston vastakkainasettelu, jota Topelius ei epäröinyt tuoda esiin. Kaarle-herttuasta hän toteaa, että tämä oli 1500-luvun hengen mukainen demokraatti, joka kamppaillessaan aateliston kanssa vallasta nojautui kansaan. Kansa taas turvautui vahvaan kuningasvaltaan yrittäessään puolustautua aatelistoa vastaan. Topeliuksen mukaan tämä oli »uusi parannettu painos» Kustaa Vaasan järjestelmästä. Kuningas ja kansa ojensivat toisilleen käden murskatakseen mahdin, joka oli asettunut heidän väliinsä ja uhkasi tuhota molemmat.182Luento 21/4 1864, s. 195.

139 Vaikka 1500-luku oli sotaisaa aikaa, kehitystä kuitenkin tapahtui sekä hengellisellä että kulttuurisella tasolla. Topelius tuo järjestelmällisesti esille suomalaissyntyisiä historian hahmoja valaistakseen yksilön ja isänmaan välistä suhdetta, sitä mitä Snellman Läran om staten -teoksessaan kutsuu isänmaallisuudeksi.183Snellman, »Läran om staten», Samlade arbeten III, s. 305. Tällä tavoin hän rakentaa suomalaisen panteonin – se on keskeinen osa kansakunnan rakennustyötä. Ensimmäisenä tähän panteoniin astuu piispa ja uskonpuhdistaja Mikael Agricola, suomen kirjakielen kehittäjä. Hänestä Topelius kirjoittaa runolliseen tyyliinsä: »Hän oli ahertaja, suomalaisen kulttuurin kylväjä siihen saakka miltei raivaamattomalla pellolla – hän kylvi siemenensä kasken tuhkaan, menneisyyden tuhkaan – menneisyys ympäröi häntä poltettuna ja autioituneena – ja iloitsi kuin lapsi ensimmäisestä vihreästä oraasta – ja nukkui sen jälkeen varhain pois jättäen tulevat sukupolvet jatkamaan työtään ja odottamaan myöhempää sadonkorjuuta.»184Luento 3/2 1864, s. 83.

140 Ruotsin valtakunnassa 1500-luvun loppu koitti sotaisissa merkeissä. Kaarle-herttua nousi valtaistuimelle 1599 Kaarle IX:nä, ja »hänen myötään alkoi 17. vuosisadalla uusi aikakausi, jolla riitti murheita ja kunniaa, mutta varsinkin kiinteää maaperää, jolla varttuivat laki ja oikeus, vapaus ja sivistys.»185Luento 9/5 1864, s. 244.

1600-luku

141 Topeliuksen mielestä historioitsijan oli arvioitava menneisyyttä puolueettomasti. Niinpä hän yritti selvittää, oliko Kaarle IX todella ansainnut Suomen talonpoikien hänelle antaman arvostavan lisänimen, hyvä kuningas. Tähän hän käytti muun muassa Johan Esaias Waarasen tuoretta väitöskirjaa Öfversigt af Finlands tillstånd i början af sjuttonde seklet vuodelta 1860. Topeliuksen kokonaisarvio Kaarle IX:stä on myönteinen. 1600-luvun alussa Suomen hallinnossa oli ongelmia, lahjonta oli yleistä ja virkakoneisto oli järjestämättä. Topelius kiinnittää huomiota Kaarle IX:n panokseen lainsäädännön, liikenneyhteyksien sekä Suomen kielen aseman parantamisessa. Kuningas suosi kauppaa ja perusti Suomeen uusia kaupunkeja. Luonteenomaisella kuvakielellään Topelius esittää, että Kaarle IX kylvi myönteisen tulevaisuudenkehityksen siemeniä ja ettei hän ollut pelkästään suuren pojan, vaan myös suuren aikakauden isä.

142 Topelius ihannoi Kustaa II Aadolfin ja 30-vuotisen sodan aikaa. Hänen mielestään ketään Ruotsin kuningasta ei voi verrata Kustaa II Aadolfiin. Hän menee palvonnassaan niin pitkälle, että vertaa tätä Kristukseen. Hän katsoo, että Kustaa II Aadolfin suuruutta eivät selittäneet pelkästään hänen saavutuksensa 30-vuotisessa sodassa, jossa hän taisteli epäitsekkäästi luterilaisen uskon puolesta, vaan myös hänen panoksensa yhteiskunnallisten olojen kehittäjänä Suomessa. Esimerkkeinä Topelius mainitsee Helsingin vuoden 1616 maapäivät (Suomen ensimmäiset), oppilaitosten perustamisen, hallinnon kehittämisen ja hovioikeuksien perustamisen. Kaikki tämä kasvatti suomalaisten itseluottamusta. Lisäksi Suomi alkoi näihin aikoihin näkyä Ruotsin valtakunnan tasavertaisena osana, mihin vaikuttivat myös 1600-luvun sotatantereilla taistelleet suomalaiset sotilaat. Sodassa suomalaiset ja ruotsalaiset taistelivat aseveljinä rinta rinnan. 30-vuotisella sodalla oli selvästi tärkeä osuus Topeliuksen historiannäkemyksessä – hän nimittäin tarvitsi sen käsittelyyn 200 sivua.

143 Kustaa II Aadolfin kaaduttua Lützenin taistelussa 30-vuotinen sota muuttui keskenään taistelevien pyrkimysten temmellyskentäksi, »jota ei seurannut merkittävän henkilön lohduttava katse, henkilön, jonka hänen jalot vaikuttimensa nostavat onnenvaihtelujen ja ärjyvien intohimojen yläpuolelle».186Luento 17/2 1865, s. 51. Sotakertomuksen päätteeksi Topelius selvittää taisteluja ja joukkojen liikkeitä, mutta sävy muuttuu siten, etteivät keskeisten hahmojen vaikuttimina ole enää ylhäiset ihanteet. Se ei merkitse, etteikö Topelius arvostaisi menestyksekkäitä ruotsalaisia upseereita, jotka jatkoivat taistelua Kustaa II Aadolfin menehdyttyä, mutta hän katsoo heidän kuitenkin taistelleen eri syistä kuin kuninkaan.

144 Vaikka sekä Kaarle IX että Kustaa II Aadolf olivat nähneet vaivaa auttaakseen kehittymätöntä Suomea, Topeliuksen näkemyksen mukaan maa oli kuitenkin 1600-luvun puolivälissä murheellisessa tilassa. Juuri silloin hänen suuresti arvostamansa Suomen kenraalikuvernööri Pietari Brahe nuorempi tuli mukaan kuvaan. Topelius käyttää luennoissaan runsaasti aikaa tähän »elävään valonsäteeseen, joka tuli meille Ruotsista».187Luento 9/3 1865, s. 122. Hän kiittää erityisesti Brahen panosta Turun akatemian (nykyisen Helsingin yliopiston) perustamisessa 1640, maan liikenneyhteyksien parantamisessa ja uusien kaupunkien perustamisessa. Tällaiset aiheet ovat Topeliukselle tärkeitä myös hänen työssään yhteiskunnallisena vaikuttajana ja sanomalehtimiehenä. Luentojen painopiste siirtyy nyt joksikin aikaa 1600-luvun sodista kulttuuri- ja aatehistoriallisempiin kysymyksiin ja ennen kaikkea yliopistoon ja suomalaiseen kirjallisuuteen.

145 1600-luvun eniten huomiota herättäneistä yhteiskunnallisista ilmiöistä Topeliusta kiinnostivat muun muassa noita-oikeudenkäynnit. Niitä selostaessaan hän käyttää lähteenään Turun hovioikeuden pöytäkirjoja, joita oli julkaistu valikoima Åbo Tidningarissa jo 1700-luvun lopulla. Hän oli tutustunut tähän aineistoon kirjoittaessaan teoksia Finland framställdt i teckningar ja Fältskärns berättelser (1856), joissa hän oli käsitellyt myös noitaoikeudenkäyntejä. Topelius käyttää noitaoikeudenkäyntejä esimerkkinä kuvatessaan 1600-luvun Suomen tapojen raakuutta ja yleistä taikauskoisuutta. Vastapainona 1600-luvun taikauskolle hän nostaa esiin Johannes Messeniuksen. Tämän teosta Scondia illustrata (julkaistu postuumisti 1700–1705) Topelius kuvaa »verrattomasti parhaimmaksi, mitä Ruotsin historiasta on tähän saakka kirjoitettu – tärkeimmäksi lähteeksi».188Luento 28/3 1865, s. 189. Vaikka Messenius noudattaa 15-osaisessa teoksessaan gööttiläistä historiankirjoitusperinnettä, etenkin Kustaa Vaasan jälkeisestä ajasta hänellä on tarjota kriittisiä näkemyksiä ja tietoa, joka puuttuu muista lähteistä.

146 Käsitellessään kuningatar Kristiinan seuraajaa, Kaarle X Kustaata, Topelius palasi sotaisammille poluille. Hän selostaa jälleen seikkaperäisesti eri taisteluja ja kuvaa sotapäälliköitä. Kaarle X Kustaa oli kieltämättä merkittävä sotapäällikkö, mutta »historian rauhallisesta puolueettomasta näkökulmasta» hän oli »pikemminkin loistava kuin merkittävä; tähdenlento, joka valaisi aikakauden ja lämmitti, mutta ei kohottanut tätä aikakautta eikä sen vuoksi jättänyt kuin yhden kestävän jäljen […] Häneltä puuttui valtiotaidon kiinteä eettinen perusta ja sen myötä myös ylevät kestävät päämäärät – Mutta tavoitteesta riippuu kaikki – se on ainoa todellinen inhimillisen suuruuden mitta».189Luento 20/4 1865, s. 244. Topeliuksen mukaan tärkeä syy siihen, että Kaarle X Kustaa hävisi Puolassa, oli kansallistunteen herääminen. Hän esittää, että juuri näihin aikoihin Euroopassa alkoi syntyä ajatus kansakuntaan kuulumisesta. Hänen mielestään 1800-luvun nationalismi oli lähtöisin Euroopan 1600-luvun taistelutantereilta.

147 Kaarle XI:n kuvauksessa Topelius ilmaisee, ettei juuri arvostanut aateliston toimintaa Ruotsin historiassa. Samanlaisia ajatuksia oli Geijerilla. Ruotsin murheellisesta tilasta Kaarle XI:n täysi-ikäistymisen aikoihin Topelius syyttää yksinomaan aatelistoa, joka hallitsi valtakuntaa Kaarlen ollessa alaikäinen. Kaarle XI joutui parantamaan omaa etuaan ajaneen aateliston aiheuttamia haavoja lääkkeinään uusi reduktio, siirtyminen yksinvaltaan ja rauhalliset olosuhteet. Topelius kuvaa yksinvaltaa »demokratian ja kuningasvallan väliseksi liitoksi», joka periaatteesta suhtautui vihamielisesti mahtavaan ja erikoisoikeuksista nauttivaan aatelistoon ja jonka tavoitteena oli lopulta Puolan mallin mukainen tasavalta.190Topelius viittaa Puolan valtiopäiviin (sejm), joilla jokaisella aatelismiehellä oli ehdoton veto-oikeus. Topelius käyttää aikaa Kaarle XI:n reduktion ja sen seurausten käsittelyyn ja kiinnittää huomiota etenkin Claes Hermansson Flemingin rooliin reduktion toteuttamisessa. Paikallistasolla Topelius nostaa esiin Suomen kirkon sekä piispat Johannes Terseruksen ja Johannes Gezelius vanhemman ja nuoremman – Gezelius vanhempi ansaitsee lisäksi erityismaininnan siitä, että hän määräsi perustamaan kirjapainon Turkuun. Topelius toteaa myös, että niin kutsuttu Gezeliuksen aika oli odottamattoman hedelmällinen kausi suomalaisessa kirjallisuudessa.191Luento 12/5 1865, s. 321.

148 Vuosien 1695–1697 suurta nälänhätää, joka kosketti huomattavaa osaa Pohjolasta ja Baltiasta, Topelius käsittelee paitsi luennoissaan, myös muussa tuotannossaan. Teoksissa Fältskärns berättelser ja Boken om Vårt Land on tämän kohtalokkaan nälänhädän mukaan nimettyjä lukuja. Nälänhädästä alkoi pitkällinen kriisi, jonka Topelius luennoissaan näkee vedenjakajana suurvalta-ajan yksinvallan ja vapaudenajan siipirikko-Ruotsin välillä: »Suuresta nälänhädästä alkoi uusi kriisi Euroopan väestön historiassa, ja tosiasiassa havaitsemme, ettei pelkästään Pohjola, vaan koko maanosa muuttui ja kypsyi merkittävästi ja siirtyi uuteen aikakauteen, kun tämä kriisi vuoden 1721 tienoilla lopulta päättyi.»192Luento 16/10 1865, s. 50.

1700–1809

149 Suuri Pohjan sota oli Kaarle XII:n sota, ja kuten saattaa odottaa, tämä myyttinen hallitsija antoi Topeliukselle useita syitä elämäkertapohdintoihin. Itse sodasta Topelius toteaa, että sitä käytiin kylmästi laskelmoiduin geopoliittisin tavoittein. Hän korostaa eroa 30-vuotiseen sotaan, jossa hänen mukaansa olivat vastakkain suuret aatteet ja jalot vaikuttimet. Topelius maalaa kuvan kylmästä ja itsekkäästä aikakaudesta Euroopan historiassa, jolloin kaikki ensi sijassa ajoivat omaa etuaan. Suuresta Pohjan sodasta hän vierittää syyn Ruotsin harteille, sillä Ruotsin harjoittama politiikka oli herättänyt sen naapureissa kostonhalua. Etualalle nousevat myös Venäjän isonvihan aikana harjoittamat julmuudet, ja Topelius käyttää tilaisuutta hyväkseen ja luettelee useita pöyristyttäviä yksityiskohtia venäläisten sotilaitten väkivallanteoista Pohjanmaalla. Tässä hän siis poikkeaa selvästi Gabriel Reinistä, jota hän oli aiemmin moittinut liian pintapuolisesta Venäjän miehitysajan käsittelystä.

150 Jälleen kerran Topelius käsittelee luennoissaan seikkaperäisesti sotaa. Kaarle XII:n voitto Narvan taistelussa herätti aikalaisissa ja jälkimaailmassa ihailua, mutta Topeliuksen mielestä voitto ei ollut Breitenfeldin veroinen. Topelius katsoo, että voiton arvo riippuu taistelujen perimmäisestä tavoitteesta:

151 K. XII voitti Narvassa jalon päämäärän, isänmaan, ansiosta, mutta hänen käymänsä taistelu oli luonteeltaan poliittista ja siinä oli kyse Pohjolan valta-asemasta, Itämeren herruudesta. K II A. taisteli Breitenfeldissa ihmiskunnan vapaudesta – se oli taistelua aatteista, ja poliittinen päämäärä jäi taustalle, ja niin kuin ihmiskunnan hyvinvointi ja vapaus ylittävät yhden jos toisenkin kansan väliaikaisen herruuden, niin myös Breitenfeldin voitto ylittää Narvan voiton.193Luento 27/10 1865, s. 96.

152 Pietari Suuri voitti taistelun Itämeren herruudesta, ja Ruotsi jäi kilvassa toiseksi. Topelius tulkitsi tämän niin, että venäläinen valtiomies voitti ruotsalaisen sotilaan. Ruotsin hallitus oli pettänyt Suomen ja jättänyt maan tuhojaan tekevien venäläisjoukkojen armoille, minkä Topelius katsoi myös vahvistavan hänen teesinsä, että hädän hetkellä Suomi voitiin uhrata emämaan turvallisuuden takaamiseksi. Kaarle XII:n myötä Pohjolassa päättyi yksinvalta ja alkoi uusi aikakausi. Topeliuksen tulkinnan mukaan Ruotsin putoamiseen vallan huipulta oli syynä sen Puolan-politiikka, ja hän katsoo, etteivät ruotsalaiset historioitsijat olleet halunneet myöntää tätä. »Tämä kuulostaa kovalta, mutta on vihdoinkin sanottava, että etenkin itsekäs politiikka Puolaa ja Itämeren valtioita ja varsinkin Suomea kohtaan kostautui lopulta Ruotsin omana tuhona ja 1808 Suomen valloituksena», Topelius sanoo eräällä luennollaan kevätlukukaudella 1866.194Luento 19/2 1866, s. 44.

153 Topelius luonnehtii usein Ruotsin historiaa aristokratian ja demokratian väliseksi taisteluksi. Kaarle XII:n kuoleman jälkeen kolmet valtiopäivät loivat perustan vapaudenajan valtiomuodolle. Topelius korostaa, että vapaudenajan valtiomuotoa murensi alusta saakka aristokratian ja demokratian ikivanha vastakkainasettelu. Haluttiin estää yksinvallan paluu, mutta ei osattu ottaa huomioon uuden perustuslain puutteita. Myssyjen hallinnon (1720–1738) Topelius näki lupaavana, etenkin Suomen jälleenrakentamiselle sodan jälkeen. Ruotsin ja Venäjän välinen hattujen sota 1741 keskeytti tämän kehityksen. Topelius arvosti suuresti kansliapresidentti ja myssypoliitikko Arvid Hornia. Suomessa syntynyt Horn oli Kustaa II Aadolfin jälkeen ensimmäinen historian hahmo, joka herätti Topeliuksessa varauksettoman myönteisiä tunteita. Hornin kanssa vallasta kilpaillutta Carl Gyllenborgia Topelius sen sijaan kuvasi juonikkaaksi ja maineenkipeäksi.

154 Vallanvaihdon myssyiltä hatuille Topelius näki yksinomaan kielteisenä: »Tätä historianlehteä ei ole miellyttävää käsitellä, mutta se on opettavainen. Se kuvaa pienoiskoossa sitä, miten ihmiskunnan historiassa on suurten aatteiden ohella esiintynyt pieniä – kansakuntien itsekkyyttä, puoluevihan intohimoja, aikansaeläneitä perinteitä.»195Luento 22/3 1866, s. 149. Hattujen Venäjän-sota antoi jälleen aiheen seikkaperäiseen sotakuvaukseen. Topeliukselle tämä sota oli tuttu, sillä hän oli kirjoittanut siitä pitkän kuvauksen historialliseen romaaniinsa Hertginnan af Finland (1850), jota hän myös lainaa luennoissaan. Vapaudenajalla käytiin myös seitsenvuotinen sota, mutta sitä Topelius selostaa lyhyemmin, sillä se vaikutti Suomeen vain välillisesti. Topeliuksen mukaan hattujen sodan jälkeinen aika oli Suomessa jokseenkin onnekasta, sillä kehitystä tapahtui monella taholla. Hän korostaa etenkin elinkeinojen ja yliopiston kehittymistä.

155 Viimeisenä Topelius käsittelee Kustaa III:n aikaa. Aivan ilmeisesti tämä hallitsija herätti kirjailija-historioitsijassa mielenkiintoa. Topelius halusi antaa Kustaa III:sta mahdollisimman monitahoisen ja oikeudenmukaisen kuvan ja samalla välttää aiempien kirjoittajien »puoluevihan ja imartelun».196Luento 6/4 1866, s. 184. Kustaa III teki vuoden 1772 vallankaappauksellaan lopun vapaudenajasta, joka nimestään huolimatta ei Topeliuksen mukaan ollut erityisen vapaata. Kustaa III:n myötä koittivat onnellisimmat vuodet, jotka Suomi on koskaan kokenut, ja »rauhan ja tyytyväisyyden tunne levisi koko valtakuntaan ja teki hyvää kaikille elämänmuodoille».197Luento 16/4 1866, s. 209. Jos kuningas olisi kuollut viimeistään 1786, muistokirjoituksessa olisi kerrottu kuninkaasta, jota ympäröi kiintynyt ja ihaileva kansa, uskoo Topelius. Niin ei kuitenkaan käynyt, ja taivaalle alkoi taas kerääntyä sotaa enteileviä pilviä. Topelius kuvaa seikkaperäisesti Kustaa III:n Venäjää vastaan käymää sotaa. Hän kiinnittää erityistä huomiota Anjalan liittoon, jonka hän Gabriel Reinin tavoin tuomitsee yksiselitteisesti. Kaikenlainen kapinointi legitiimiä hallitusta vastaan oli Topeliuksen mielestä tuomittavaa. Aika ei ollut vielä kypsä Suomen itsenäisyydelle, vaan se oli tulevaisuuden tavoite, johon päästäisiin vain kärsivällisellä älyllisellä työllä. Tällainen näkemys vastasi 1800-luvun yleistä käsitystä historiasta orgaanisena kehityksenä.

156 Ensimmäisen Suomen historian tarkastelunsa Topelius päättää Kustaa III:een. Hän näkee tässä keskustelua herättäneessä hallitsijassa monia myönteisiä puolia, mutta hänen mielestään tämän kuninkaan kaatoi aikakausi, valistuksen aika. Topeliuksen suhde valistukseen ei ole yksiselitteisen kielteinen, vaan ehkä lähinnä epäröivä. Hän ei hyväksynyt valistuksen ateismia ja kristinuskon kritiikkiä. Niissä hän näkee syyn Kustaa III:n epäonnistumiseen. Topeliuksen loppuarvio Kustaa III:sta on yksiselitteinen:

157 K. III omaksui näitä oppeja [valistusfilosofiaa] nuoresta pitäen ja hänestä tuli mies, joka ei tunnustanut uskoa ja jonka esikuvan mukaan epäusko sittemmin levisi koko valtakuntaan. Juuri tämä johti hänet, kuten koko aikakauden, turmioon. Sillä hänen luonteensa perustan mukana katosi myös ylevin aatteellinen näkemys elämästä, eivätkä sitä kyenneet korvaamaan täysin muut ylevät tavoitteet, joita hän itselleen asetti, kuten taide, tiede, isänmaan kunnia ja riippumattomuus. Ilman kristinuskoa ne kaikki jäivät pohjimmiltaan vain itsekkäiksi, rajallisiksi tavoitteiksi, jotka sisälsivät siemenen omaan tuhoonsa; puuttui aikaa uhmaava ikuinen ja ylevin. Kuten elämässä muutenkin, tässä kävi toteen vanha sanonta, että joka lihaan kylvää, korjaa lihasta kuolemaa.198Luento 11/5 1866, s. 282.

158 Ryhtyessään luennoimaan kevätlukukaudella 1867 oltuaan edellisen lukukauden virkavapaana Topelius aloitti uuden kurssin Suomen maantieteestä ja historiasta. Neljän vuoden kuluttua, kevätlukukaudella 1871, hän oli tullut siihen historian aikakauteen, johon oli päättänyt ensimmäisen Suomen historian käsittelynsä. Tällä kertaa hän jatkoi esitystään pidemmälle, aina Kustaa IV Aadolfin syrjäyttämiseen vuonna 1809 ja Suomen sotaan. Topeliuksen näiden tapahtumien käsittely perustuu suurelta osin Berndt von Schinkelin teokseen Minnen ur Sveriges nyare historia, joka ilmestyi 12-osaisena vuosina 1852–1881, sillä Anders Fryxellin Berättelser ur svenska historien ulottui teemoiltaan vasta vapaudenaikaan eikä siis olisi voinut enää palvella Topeliuksen luentojen pohjana.

159 Tässä lyhyehkössä Kustaa III:n kuoleman jälkeisen Suomen historian käsittelyssään Topelius esittelee tuttuun tapaansa vaikutusvaltaiset henkilöt – huomio kohdistuu ennen kaikkea historian henkilöhahmoihin ja yhteiskunnallinen kehitys jää täysin syrjään. Myös valtakunnan itäosan rooli on tämän lukukauden luennoissa vähemmän esillä. Päähenkilöitä ovat Kaarle-herttua, sittemmin Kaarle XIII, Gustaf Adolf Reuterholm, Gustaf Mauritz Armfelt, Magdalena Rudenschöld sekä Kustaa IV Aadolf. Kukaan heistä ei herätä Topeliuksessa yhtä varauksettoman myönteisiä tunteita kuin vaikkapa Kustaa II Aadolf tai Arvid Horn. Armfeltissa hän tosin näkee hyviä puolia, mutta voidakseen olla ”suurmies” tältä puuttui kaksi ominaisuutta: »kestävä tarmo ja luja moraali».199Luento 14/4 1871, s. 328.

160 Ruotsille Kustaa III:n jälkeinen aika oli Topeliuksen mukaan taantumisen aikaa. Hän kertoo jokseenkin kykenemättömistä vallanpitäjistä – Topelius ei erityisemmin välitä sen paremmin Kaarle-herttuasta, joka oli »huomattavasti heiveröisempi kopio maineikkaasta ja nerokkaasta veljestään K. III:sta», Reuterholmista, »joka hänkään ei uskonut muuhun kuin kummituksiin ja tähtiin», tai Kustaa IV Aadolfista, jolta puuttui »terve arvostelukyky, nopea järjenjuoksu ja ylevä näkemys elämästä».200Luento 27/3 1871, s. 296–297, Luento 28/3 1871, s. 303, Luento 28/4 1871, s. 360. Kun valtion peräsimessä oli heidän kaltaisiaan henkilöitä, ei ollut mitenkään yllättävää, että Ruotsi matkasi kohti lopullista nöyryytystä ja Suomen menettämistä, etenkin kun Venäjän hallitsijana oli Katariina II, jalomielinen nainen, syntynyt hallitsemaan – yksi näistä luonteista, jotka hallitsevat miljoonia ihmisiä vahvalla tahdollaan ja viehättävällä neroudellaan».201Luento 20/4 1871, s. 345–346.

161 Kustaa IV Aadolfin kukistumisen ja tuhon Topelius ajoittaa Norrköpingin valtiopäiville vuonna 1800. Kuningas ajautui ristiriitaan aateliston kanssa, ja hänen itsepäinen tarrautumisensa aikansaeläneeseen absolutismiin maksoi hänen kruununsa. Topelius selostaa Suomen sodan alkua, jossa hänen mielestään casus belli on Kustaa IV Aadolfin itsepäinen ja uhkarohkea käytös. Varsinaiseen sotaan Topelius ei puutu sen enempää, mutta haluaa silti tarjota »joitakin yksittäisiä piirteitä, jotka valaisevat tilannetta ja selittävät lopputulosta».202Luento 9/5 1871, s. 392. Syyn Ruotsin armeijan tappiosta Topelius vierittää J.L. Runebergin tavoin ylipäällikkö Mauritz Klingsporin niskaan, mutta pitää kiinni myös kuninkaan omasta ilmeisestä syyllisyydestä, koska kuningas oli jo ennalta todennut, että Suomi menetettäisiin, ja kehottanut Klingsporia välttämään taisteluihin joutumista.

162 Käsiteltyään lyhyesti vuoden 1809 vallankaappausta Topelius päättää historian luentonsa hieman yllättävästi. Hän ei noudata tavanomaista tyyliään, ei analysoi yleisesti kyseistä aikakautta ja sen henkeä, vaan jättää lopun auki. Tämä selittynee sillä, mitä hän lausuu seuraavan lukukauden ensimmäisellä luennolla, jolla hän korostaa aikaperspektiivin merkitystä siinä, että historian yleisiä kehityskulkuja voitaisiin tulkita oikein. Hän välttää käsittelemästä uusinta historiaa, koska ajallinen välimatka siihen on liian lyhyt, jotta sille voitaisiin tehdä oikeutta. Lisäksi Suomen sodan runsasta lähdeaineistoa ei ollut vielä järjestetty, ja vuoden 1809 jälkeisen ajan aineisto puolestaan oli »haudattuna valtionarkistoon huolellisesti valvottuna, minkä selittävät toisaalta poliittiset syyt, toisaalta se, että vuosien 1808 ja 1863 välinen aika on Suomessa virkamiesbyrokratian valtakautta ja liian lähellä meitä, jotta ei olisi mielenkiintoa pitää sitä jossain määrin pimennossa aikalaisilta».203Luento 21/9 1871, s. 3. Lisäksi Topelius katsoi, että oli riskaabelia käsitellä 1800-luvun historiaa politiikan näkökulmasta, sillä se voisi houkutella esiin vaarallisia voimia – historia ja politiikka olivat aina kulkeneet käsi kädessä. Kerta kaikkiaan oli varminta jättää 1800-luvun olosuhteiden käsittely historian sijasta valtionoikeudelle, katsoi Topelius.204Luento 21/9 1871, s. 4.

Yleisen historian luentosarja kevätlukukaudella 1872

163 Kuten mainittiin, kevätlukukaudella 1872 Topelius toimi yleisen historian professorin G. Z. Forsmanin viransijaisena. Lukukauden hän jakoi niin, että luennoi maanantaisin ja tiistaisin Suomen historiasta ja torstaisin ja perjantaisin »jostakin yleisen historian aiheesta, sillä näin tärkeää oppiainetta ei saa täysin laiminlyödä tämän lukukauden opinnoissa».205Luento 1/2 1872, s. 2. Hän piti yhteensä 24 yleisen historian luentoa aiheesta »Om Europas nuvarande nationer, med afseende å deras uppkomst, nationalkarakter och betydelse för historien».206Luentokokonaisuus »Om Europas nuvarande nationer» käsittää 161 sivua.

164 1800-luvun puolivälin jälkeen historiasta irrotettiin eri lähialueita omiksi tieteenaloikseen, ja lisäksi itse historia jaettiin kahdeksi akateemiseksi oppiaineeksi. Näin historia pyrittiin järjestämään kansalliseksi, kotimaiseksi, ja ei-kansalliseksi, yleiseksi historiaksi. Yleisen historian haaralla oli 1800-luvun puolivälissä jo pitkät perinteet, sillä kaikki aiempina vuosisatoina tehdyt Pohjoismaiden väestön esihistoriaa käsitelleet tutkimukset kuuluivat yleiseen eurooppalaiseen ja aasialaiseen asutushistoriaan. Yleiseen historiaan voi lukea myös mielenkiinnon antiikin kirjailijoita, antiikin yhteiskuntaa yleensäkin ja sen huomattavia persoonallisuuksia kohtaan. Kun on kyse yleisen historian harrastuksesta Suomessa, yhtenä sen merkittävänä virittäjänä pidetään Fredrik Cygnaeusta. Hän oli perehtynyt mannermaiseen historiankirjoitukseen ja tunsi Leopold von Ranken julkaisut. Toinen tärkeä henkilö tässä yhteydessä oli Johan Gustaf Frosterus, joka oli yleisen historian pioneeri Suomessa ja johon myös Topelius 1872 viittaa luennoissaan.207Tommila, Suomen historiankirjoitus (1989), s. 121–122.

165 Topeliuksen yleisen historian luentojen jäsentely noudattaa Suomen historian luentojen jäsentelyä. Hän aloittaa yleiskatsauksella Euroopan maantieteeseen ja etsii siitä avaimia maanosan geopoliittisesti hallitsevaan asemaan. Erityisesti hän tähdentää rotujen ja kansantyyppien sekoitusta, jota hän pitää kansojen toimintatarmon edellytyksenä. Maantieteen jälkeen hän siirtyy käsittelemään valtioita ja kansakuntia ja niiden elämäntaivalta. Valtiot, »kansakunnan tietoisen elämän kansakuntana»,208Luento 15/2 1872, s. 26. hän jakaa konventiovaltioihin ja kansallisvaltioihin. Konventiovaltioilla Topelius tarkoittaa valtioita, jotka ovat syntyneet erilaisten sopimusten pohjalta ja käsittävät useita eri kansallisuuksia, kun taas kansallisvaltioissa eri kansallisuudet ovat sulautuneet yhdeksi kokonaisuudeksi. Kansallisuuksia Topelius selvästikin saksalaisen idealismin tavoin vertaa eläviin organismeihin, joten ne käyvät läpi erilaisia elämänvaiheita, vegetatiivisen vaiheen, inhimillisen edistyksen vaiheen ja viimeisen, joka on »korkein ja sisäisin», uskonnollisen, jumalatietoisuuden vaiheen.209Luento 2/2 1872, s. 12. Mutta samalla kun uskonnollinen vaihe on korkein, se myös ennakoi kansakunnan tuhoa. Ajattelu tuhoaa ihmisestä vähitellen välittömän, ja jumalatietoisuus häviää. Lukukauden toisessa luennossa Topelius esittää tiivistetysti näkemyksensä uskonnon merkityksestä maailmanhistoriassa ja määrittelee yleisen historian luentosarjansa perustan:

166 Ei sivistys – tai kuten 18. vuosisadan iskusana kuului: järki – ole kansakunnan elinvoima; se on jumalatietoisuus; se ei myöskään ole aikamme epäjumala vapaus ilman moraalista pohjaa, – se on uskonto, korkeimpana moraalisena mahtina, joka yksin on riittävän voimakas tekemään kansoista vahvoja ja onnellisia, samalla kun se yksin sisältää vapauden, voiman ja kukoistuksen perusehdot.210Luento 2/2 1872, s. 15.

167 Tässäkin luentokokonaisuudessa Topelius sivusi useita suosikkiaiheitaan. Tapansa mukaan hän etsi selityksiä luonnollisista rajoista, ilmastosta, rotutyypeistä ja uskonnosta. Hän ilmaisi halveksuntaansa niin katolista kirkkoa kuin kommunismia kohtaan, joten Topelius siis punoi luennoissaan yhteen historian ja nykyajan – ensimmäisen internationaalin perustamisen myötä 1864 kommunismista oli tullut vaikuttava yhteiskunnallinen voima. Katolilaisuutta Topelius syytti syvälle juurtuneesta vanhoillisuudesta ja inhimillisen kehityksen tiellä olemisesta, kun taas kommunismi hänen mielestään kiisti julkeasti myönteisen uskon ja historiallisen kokemuksen.211Luento 29/2 1872, s. 46–.

168 Luentosarja jatkuu katsauksella kansakuntiin, joita Topelius kutsuu kosmopoliittisiksi, tarkoittaen tällä kansakuntia, jotka ovat levittäytyneet valtionrajojen ulkopuolelle. Näistä merkittävimpiin hän lukee englantilaiset, ja muita vastaavia ovat muun muassa saksalaiset, espanjalaiset, portugalilaiset ja hollantilaiset. Tämän jälkeen seuraa Euroopan kolmen pääuskonnon, katolilaisuuden, protestantismin ja ortodoksisen uskon vertailu, jossa Topelius kiinnostavasti ottaa esille myös protestantismin puutteita. Hän korostaa, että protestantismi vetoaa suuressa määrin tahtoon eikä tunteeseen, kuten katolinen ja ortodoksinen kirkko. Selitystä sille, että eri uskonnot ovat maantieteellisesti levittäytyneet niin kuin ovat, Topelius etsii kulttuurimaantieteestä. »Pohjoismaiset peruspiirteet» elää ymmärryksen ja tahdon kautta ovat sopusoinnussa protestantismin kanssa, kun taas etelän ja idän kansat elävät enemmän tunteiden ja mielikuvituksen kautta, tiivistää Topelius.212Luento 29/2 1872, s. 52.

169 Ennen luentosarjan pääaihetta Topelius selosti yhdellä luennolla tuon ajan Euroopan hallitusmuotoja. Hän huomautti, että Sveitsi ja San Marino olivat ainoat jäljellä olevat tasavallat, mistä voi päätellä, ettei 1870-luku ollut Euroopassa mitään tasavaltalaisuuden kukoistuskautta.213Luento 1/3 1872, s. 59.

170 »Euroopan nykyisten kansakuntien» käsittelyn Topelius aloittaa kreikkalaisista, joiden jälkeen seuraavat italialaiset, espanjalaiset, portugalilaiset, ranskalaiset ja lopuksi italialaiset. Saksalaisista hän ei ajanpuutteen vuoksi ehdi puhua. Tältä osin luennot ovat pitkälti mukaelma saksalaisen historianprofessorin Ernst Moritz Arndtin kirjasta Versuch in vergleichender Völkergeschichte vuodelta 1843. Arndt, joka Topeliuksen tavoin ei pitänyt valistuksen kulttuuri-ilmapiiristä, kehitteli kirjoituksissaan luoteenomaisen saksalaista nationalismia ja työskenteli saksalaisen kansanluonteen vahvistamiseksi ja kosmopolitismin vastustamiseksi. Napoleonin sotien aikana hän joutui pakenemaan Ruotsiin kehotettuaan teoksessaan Geist der Zeit vuodelta 1806 maanmiehiään vastustamaan Ranskan laajentumista ja puhuttuaan Saksan kansallishengen elvyttämisen puolesta. Tärkeä osa Arndtin kansallista projektia oli yhteisen viholliskuvan luominen, ja tässä tuli Ranska mukaan kuvaan. Hän kuvailee Ranskaa »Saatanan valtakunnaksi» ja haaveilee saksalaisesta isänmaasta, jossa saksalaisia kutsutaan ystäviksi ja ranskalaisia vihollisiksi. Eikä kyse ollut vain vihollisten luomisesta vaan myös muiden kansojen esittämisestä saksalaista rotua alempina.214Schmidt, »Fataler Patron», DIE ZEIT 5.11.1998, Zeit online, https://www.zeit.de/zeitlaeufte/fataler_patron?page=4 (noudettu 10.9.2018) ja Dow, A Good German Conscience 1995, s. 26–29.

171 Arndtin teoksen Versuch in vergleichender Völkergeschichte ja Topeliuksen luentojen välillä on monia aatehistoriallisia yhtäläisyyksiä. Molemmissa toimii viitekehyksenä ilmasto-oppi ja historiallista ymmärrystä leimaa kristinusko. Myös se, että Topelius esitteli ranskalaiset huomattavan kielteisessä valossa, selittyy osittain Arndtin heitä kohtaan tuntemilla nationalistissävytteisillä antipatioilla. Topeliuksen kuvaillessa ranskalaisia luonteenpiirteitä – »eloisuus, kevytmielisyys, nautinnonhalu, uteliaisuus, turhamaisuus, itserakkaus, koreilu, jatkuva levoton vaihtelunhalu, sisimmän tyhjyyden peittäminen kimalluksen alle ja tämä jokin – uskomattoman keveä, viehättävä, mitäänsanomaton, mutta hyvin luonteenomainen – jota kutsutaan ranskalaiseksi henkevyydeksi ja joka yhtä aikaa sekä ilkamoi kaikella että hallitsee kaikkea, seuraa kaikkia yllykkeitä ja toisaalta itsekin jakaa yllykkeitä kaikille kansakunnille» – kuvailu on miltei sanatarkasti lainattu Arndtilta.215Luento 18/4 1872, vrt. Ernst Moritz Arndt, Versuch in vergleichender Völkergeschichte (1844), s. 214. Topeliuksen mukaan ranskalaiset olivat menettämässä johtavan asemansa Euroopan kansakuntien joukossa, ja se johtui riittämättömästä uskonnollisuudesta, joka oli yksi valistuksen järkiuskon seuraus. Ranskassa oli käymässä samoin kuin oli aikoinaan käynyt antiikin Kreikassa – kun ajattelusta tulee uskontoa tärkeämpää, valtakunnat romahtavat.

172 Topeliuksen yleisen historian luentoja voi kuvata Euroopan historian tarkasteluksi kristinuskon kautta ymmärrettynä. Antiikin Kreikka loi maaperää kristinuskolle kehittämällä ihanteellisen elämänymmärryksen, jonka myötä aisteista tuli vastaanottavia jollekin korkeammalle. Rooman vallan aikana taistelivat keskenään roomalainen perinne, jonka päämääränä oli maailmanvalta, ja kristinusko, joka päämääränä oli Jumalan valtakunta. Hengellinen valta voitti – kuten aina – mutta Topelius korosti, ettei kristinusko ollut vielä lähimainkaan valmiiksi kehittynyt. Tätäkin luentokokonaisuutta hallitsee orgaanisen kehityksen ajatus. Kansakunnat syntyvät, kehittyvät ja kuolevat, eikä mikään valtakeskus ole pysyvä. Kaikki liikkuu jatkuvasti kohti tiettyä määränpäätä. Topeliuksen mielestä kehitystä johtivat parhaillaan englantilaiset, he olivat ottaneet haltuunsa johtoaseman Euroopan kansakuntien joukossa.

Luentojen historiografiset pääpiirteet

173 Topeliuksen esitys Suomen maantieteestä ja historiasta edustaa uutuutta Helsingin yliopistossa. Hänen edeltäjänsä Gabriel Rein oli tosin myös käsitellyt pitkää ajanjaksoa Suomen historiasta, mutta ilman selvästi ilmaistua tavoitetta seurata kehitystä kohti kansallista tietoisuutta, joka leimaa suuressa määrin Topeliuksen Suomen historian esitystä. Topelius oli eri sukupolvea kuin Rein ja taipuvaisempi spekuloimaan historian metafyysisellä ulottuvuudella. Verrattaessa Reinin ja Topeliuksen luentoja havaitaan, että Topeliuksen luennoissa esiintyy säännöllisesti historianfilosofisia aineksia, mikä on selvimpiä eroja heidän välillään.

174 1800-luvun historioivan maailmankuvan on kantavana piirteenä on ajatus, että ihmiskunnan historialle on ominaista jatkuvuus. Tällainen tapa nähdä menneisyys suhteessa nykyisyyteen syntyi reaktiona etenkin Ranskan vallankumoukseen, jonka katsottiin loukkaavan historian orgaanista kehitystä.216Ks. esim. Torstendahl, The Rise and Propagation of Historical Professionalism (2014), s. 72. Kaiken kehityksen tuli edetä niin, että sen juuret ulottuisivat menneeseen. Esimerkiksi Suomen irtautumisen Ruotsista 1809 Topelius näki vuosisatoja kestäneen orgaanisen kehityksen tuloksena, ei siis Ranskan vallankumouksen kaltaisena murrosvaiheena. Kevätlukukaudella 1864 Topelius muotoilee kappaleen, joka kertoo hänen käsityksensä jatkuvuudesta ja kehityksestä:

175 Joka hetki elämämme on kuin laiva, joka milloin nopeaa, milloin hidasta vauhtia lipuu joessa kohti valtamerta. Rannat muuttuvat minuutista toiseen, mutta joki pysyy samana; se kasvaa ja levenee, mutta kuljettaa silti edelleen mukanaan alkulähteensä vesiä: tietääksemme, miksi se on kirkas tai miksi se on samea, meidän on palattava takaisin sen alkulähteelle. Sama pätee kansoihin: aallot vaihtuvat, virta jatkuu. Kuollut ei ole kuollutta eikä mennyt ole mennyttä siinä mielessä, että olisimme peittäneet multaan sen elämän tulokset; päinvastoin, historia on kuolleiden ylösnousemus, ei vain siinä mielessä, että houkuttelisimme päivänvaloon menneisyyden varjoja ja muistelisimme, miltä he näyttivät eläessään, vaan pikemminkin siinä mielessä, että nämä kauan sitten pois menneet suvut jatkavat elämäänsä meissä, meidän käsityksissämme, tavoissamme, sivistyksessämme, yhteiskunnallisissa instituutioissamme, koko nykyisen ajan kehityksessä, samalla tavoin kuin meidän on kerran noustava ylös ja elettävä jälkeemme tulevissa suvuissa.217Luento 4/2 1864.

176 Topelius aloitti yleensä uuden lukukauden luennolla, jossa hän pohti historian olemusta, etenkin suhteessa Suomen historiaan. Näissä luennoissaan hän pyrki luomaan synteesin siitä, miten Suomen ja suomalaisten historia tulisi ymmärtää, ja joskus hän palaa esitelmäänsä »Äger Finska Folket en Historie?» vuodelta 1843. Hän haluaa selvittää kuulijoilleen lähtökohtansa ja samalla hän käyttää hyväkseen tilaisuutta kytkeä historianesityksensä ajankohtaiseen tieteelliseen keskusteluun. Hän palaa toistuvasti käsitykseensä orgaanisesta kehityksestä. Tähän käsitykseen liittyy teoria orgaanisista kulttuurikausista: kehitys ja edistysaskelet nähdään orgaanisena prosessina, oka sisältää syntymän, kehityksen ja kuoleman. Kansallismielisessä historianfilosofiassaan Topelius tulkitsee tätä samalla kertaa sekä optimistista että pessimististä käsitystä.218Ks. Forsgård, I det femte inseglets tecken (1998), s. 79.

177 Kuten kaikella muullakin, myös Suomen kansan keskuudessa vähitellen heräävällä kansallisella tietoisuudella on historiallinen kehityksensä. Kun otetaan huomioon, että 17. syyskuuta 1863 kokoontuivat ensimmäiset maapäivät vuoden 1809 jälkeen, on erityisen mielenkiintoista, että juuri syksyllä 1863 Topelius puhui Helsingin yliopistossa suomalaisten poliittisesta tietoisuudesta ja poliittisesta oikeutuksesta. Topelius näki kansanedustuslaitoksen merkkinä historian kehityksestä, eräänlaisena kansallisen tietoisuuden tiivistymänä.219Luento 29/1 1872, s. 282. Maapäivät oli yksi todiste siitä, että kansa oli tullut tietoiseksi omasta erillisestä kansallisuudestaan, mikä voi liittyä ei-itsenäisissä maissa esiintyviin pyrkimyksiin korostaa autonomisia instituutioita kansallisessa historiankirjoituksessa.220Coakley, »Mobilizing the past. Nationalist images of history» (2004), s. 537.

178 Toinen keskeinen piirre Topeliuksen historiankirjoituksessa on eläytymisen vaatimus, joka sekin oli luonteenomaista silloiselle historismille. Siitä seuraa mielenkiinto yksilöitä kohtaan. Oli arvioitava kuninkaiden, sotapäälliköiden, poliitikkojen ja piispojen toimintaa ja heidän tekojensa vaikuttimia. Topelius perustelee tätä kuulijoilleen: »Historian tuomion on pyrittävä olemaan joskin heikko niin kuitenkin havaittavasti inhimillinen kaiku Jumalan tuomiosta, siis ikuisesta oikeudenmukaisuudesta, ja sen on muistutettava Jumalan tuomiota siinä, ettei kukaan historian kuolevainen ole täysin tahraton. Sankareillakin on varjonsa, eikä niistä saa vaieta. On kuitenkin pidettävä huoli siitä, että suurta miestä tuomittaessa kirjoitetaan pieniä sivuja.»221Luento 21/3 1864, s. 132. Ylevimmät ihanteet, joiden puolesta voi taistella, ovat isänmaa ja Jumala, mutta pelkästään oman etuansa ajajat Topelius usein tuomitsee. Aivan ilmeisesti hänen luentonsa pohjautuvat aiempiin historianesityksiin, mutta henkilökuvissa näkyvät myös hänen omat arvostuksensa. Useimmiten Topelius käsittelee aikalaisille tutun henkilögallerian hahmoja, mutta toki hän esittelee muitakin. Yksi esimerkki on tähtitieteilijä ja astrologi Sigfrid Aronus Forsius, jota juuri Topelius teki tunnetuksi. Forsius esiintyy paitsi Topeliuksen luennoissa myös hänen teoksissaan Finland framställdt i teckningar, Boken om Vårt Land ja Planeternas skyddslingar sekä runossa »Finlands öde».

179 Kuten jo todettiin, Topelius loi eräänlaisen panteonin henkilöistä, joilla oli ollut merkitystä Suomen historiassa. Tärkein oli Kustaa II Aadolf. Topelius kuvasi hänet lempeäksi ja jalomieliseksi sotapäälliköksi. Kustaa II Aadolfin kuolema ei ollut sattuma – Topeliuksen historiannäkemyksessä ei ollut sijaa sattumalle. Kuninkaan kaatuminen Lützenin taistelussa ei loppujen lopuksi ollut niin traagista kuin miltä se vaikutti. Topelius puhuu useita kertoja hallitsijan kuoleman ajankohdasta. Kuolema saattoi tapahtua juuri oikeaan aikaan, kuten Kustaa II Aadolfin kuolema, sillä hänen vaikuttimensa olivat edelleen puhtaat, tai se saattoi tulla liian myöhään, kuten Kaarle XII:n ja Kustaa III:n kuolema. Kustaa II Aadolfin kuolemasta Topelius sanoo: »Ja sitten on K. A.:sta todellakin sanottu, että kuolemalla hän voitti; hänen kaatumisensa pelasti hänen aatteensa, ja verisestä, alastomasta ja raadellusta tomumajasta Lützenin poljetulta taistelutantereelta nousi ylös kuolematon sielu kuin pimeiden vuosisatojen jälkeen pilkahtava valo.»222Luento 16/2 1865, s. 47. Yksi tärkeä puoli Topeliuksen asennoitumisessa Kustaa II Aadolfiin on hänen yrityksensä ymmärtää tämän tytärtä Kristiinaa. Topelius on oman aikansa naiskäsityksen vanki: Kristiinan älykkyys ja lahjakkuus jäävät varjoon Topeliuksen kiinnittäessä huomiota siihen, että Kristiina halveksi perinteisiä naisellisia hyveitä ja vaihtoi uskontoa. Topeliuksen mielestä Kristiinan merkittävin päätös hallitsijana oli kruunusta luopuminen.

180 Topelius halusi tehdä tunnetuiksi historian hahmoja, joiden juuret olivat Suomessa. Korkeimmalle sijalle hän nostaa Arvid Hornin. Kaitselmus oli kutsunut Hornin nostamaan kaatuvan valtakunnan jälleen jaloilleen, sanotaan luennoissa.223Luento 22/2 1866 s. 55. Hornissa henkilöityi se, mitä Topelius piti suomalaisen kansanluonteen arvokkaimpana piirteenä – »joutumatta koskaan hädässä epätoivoon ottaa pelkäämättä vastaan kaikki kohtalon käänteet ja rakentaa kärsivällisesti, uutterasti, väsymättä palaneen tuhkaan uutta, se oli hänen kansansa luonteen peruspiirre».224Luento 22/2 1866 s. 55. Arvid Hornin kaltaisissa suurmiehissä tulee esiin koko kansan sielu, ja heissä Suomi oli maksanut takaisin kiitollisuudenvelkansa Ruotsille, katsoo Topelius. Sen, että Hornissa ja valtakunnanmarsalkka Klaus Eerikinpoika Flemingissä oli myös puutteita, Topelius selittää aikakauden pyrkimyksillä. Topeliuksen mielestä historiankirjoitus on kohdellut Flemingiä epäoikeudenmukaisesti eikä häntä ole nähty »oikeassa valossa».225Luento 22/4 1864. s. 203. Flemingin suomalaisia luonteenpiirteitä Topelius kuvaa tyypillisellä tavallaan: »Suomalaista hänessä oli syntyperä, ajattelutapa ja itsepäisyys; hänessä oli miestä jokainen tuuma, rautainen mies iski armoa tuntematta – vahva ja uppiniskainen jättiläinen, kova kuin maansa graniitti ja silti uskollisen ritarillisuuden kultasuonen lävistämä.»226Luento 22/4 1864. s. 203.

181 Topeliuksen henkilöanalyysit auttavat ymmärtämään syvällisemmin hänen historian- ja ihmiskäsitystään. Historian merkkihenkilöt ovat kaitselmuksen työkaluja, heidät on valittu ohjaamaan historiaa tiettyyn suuntaan. Nerot vievät historiaa eteenpäin jotakin tiettyä päämäärää kohti, mutta se ei onnistu ilman kansan tukea. Topelius halveksii itsekkyyttä ja petollisuutta. Hyvän ja pahan välistä taistelua hän elävöittää ja havainnollistaa historian hahmoilla, asettamalla vastakkain esimerkiksi Kustaa Vaasan ja Kristian II:n tai Kustaa II Aadolfin ja katoliset hallitsijat. Vastapuolia kuvatessaan hän saavuttaa historiankirjoituksessaan draamallisen huipun. Nils Erik Forsgård on kuvaillut miten Topelius näkee yksilön historiassa: »Historioitsijana Topelius löysi aina enemmän elämää muistelmakirjallisuudesta kuin oppineitten tutkimuksista. Hän etsi ihmistä, ei valtio-organismia eikä muistomerkkejä.»227Forsgård, I det femte inseglets tecken (1998), s. 109.

182 Kaikesta tästä saa sen vaikutelman, että Topelius suhtautui kriittisesti kuivaan ja elottomaan historiankirjoitukseen, jossa vain luetellaan tosiseikkoja. Hän kutsuu sitä kronologiaksi ja haluaa kaikin keinoin välttää esittämästä historiaa niin. Hänen mielestään historian on viritettävä ajatuksia ja herätettävä ylpeyttä isänmaan menneisyydestä. Suomalaisen on voitava olla ylpeä siitä, että hän on samaa kansaa ja että hänellä on samoja kansallisia ominaisuuksia kuin suurella Arvid Hornilla. Tähän tarvitaan historiankirjoitusta, joka kuulee »aikakaudessa ihmiskunnan suuren sydämen sykkivän».228Luento [7/2 1865], s. 2. Topelius vakuuttaa kuulijoilleen, että kunnioittaa tiedettä aivan liikaa, jotta voisi kertoa kateederilta uusia Välskärin kertomuksia, mutta sen sijaan, että »jähmettyisi kritiikistä ja leikkelisi historiaa palasiksi anatomiansalissa», hän kuitenkin mieluummin lumoutuu aiheestaan enemmän kuin minkä ankara kritiikki sallisi.229Luento [7/2 1865], s. 3. Topelius ei siis opettanut tuoreimpia lähdekriittisiä menetelmiä, joita Leopold von Ranke suunnilleen samoihin aikoihin kehitti Berliinin yliopistossa. Tärkeämpää oli valaa akateemiseen nuorisoon rakkautta isänmaata ja sen historiaa kohtaan.

183 1860-luvun lopulta lähtien Topeliuksen luennoissa voi havaita käänteen kohti selvempää kristillistä sanomaa. Tämä sävyn muutos liittyy nälkävuosiin 1866–1868, jotka Topelius koki hyvin voimakkaasti. Vuonna 1868 hän osallistui virsikirjakomitean työhön, ja samana vuonna hänen äitinsä kuoli. Lisäksi hän oli muutenkin ryhtynyt 1860-luvulla yhä useammin tuomaan esille omaa kantaansa uskonnollisissa kysymyksissä ja kohdistanut arvostelua valtionkirkkoon. Myös Saksan-Ranskan sota 1870¬–1871 oli omiaan nakertamaan Topeliuksen luottamusta länsimaisen sivilisaation menestymiseen. Tällaiset Topeliuksen elämän kiinnekohdat käänsivät hänen huomionsa entistä kiinteämmin hengellisiin asioihin, mikä vaikuttaa myös akateemiselle alueelle.230Tästä lisää ks. Nyberg, Zachris Topelius (1949), s. 445–. Voi myös havaita, ettei hänen 1860-luvun alun ilmeistä tulevaisuusoptimismiaan ollut enää läsnä 1860-luvun lopun ja 1870-luvun luennoissa.