Epiikka

Topeliuksen lukuisista romaaneista ja novelleista tunnetuimpia ovat Fältskärns berättelser (1853–1867, suom. Välskärin kertomuksia), Hertiginnan af Finland (1850, suom. Suomen herttuatar) ja Planeternas skyddslingar (1886–1888, suom. Tähtien turvatit). Niiden kaikkien aiheet ovat peräisin Suomen ja Ruotsin yhteisestä historiasta 1600- ja 1700-luvuilta. Topelius kirjoitti ne jatkokertomuksiksi Helsingfors Tidningar -lehteen vuosina 1842–1860. Niistä tuli tavattoman suosittuja, ja tarinoiden ansiosta lehdestä tuli maan suurin. Topeliuksen tunnetuimpia novelleja ovat muun muassa »Gröna kammaren i Linnais gård» (1859, suom. »Linnaisten kartanon viheriä kamari»), »Vincent Vågbrytaren» (1860, suom. »Vinsentti Aallonhalkoja») ja »Pastorsvalet i Aulango» (1867, suom. »Aulangon pastorinvaali»). Monet jatkokertomuksista julkaistiin 1880-luvulla Vinterqvällar-kokoelmissa (suom. Talvi-iltain tarinoita), joihin niitä oli muokattu.

Suomen herttuatar

Suomen herttuatar (Hertiginnan af Finland) on paitsi kunnianhimoinen kuvaus pikkuvihasta, Ruotsin ja Venäjän sodasta 1741–1743, myös venäläisen ylipäällikön, skotti James Keithin, ja pormestarin tyttären Eva Merthenin rakkaustarina. Päähenkilöillä on esikuvat todellisuudessa. Eva Merthenin aikalaiset kutsuivat häntä Suomen herttuattareksi loukatakseen häntä, viholliskenraalin rakastajatarta. Topelius muuttaa haukkumanimen kunnianimeksi. Hän näyttää lukijoille ihanteellisessa valossa älykkään, lujaluonteisen nuoren naisen, joka rikkoo yhteiskunnan sääntöjä rakkauden tähden.

Jatkossakin Topelius yhdisti historiallisia tapahtumia ja henkilöitä kuvitteellisiin hahmoihin ja romanttisia, jopa kauhuromanttisia piirteitä sisältäviin juoniin. Hänen esikuvansa oli Sir Walter Scott, ja romaanikirjailijana Topeliusta voi myös verrata samanaikaisiin Alexandre Dumas vanhempaan, Victor Hugohon ja Charles Dickensiin.

Välskärin kertomuksia

Välskärin kertomuksissa (Fältskärns berättelser) Topelius kuvaa ennen kaikkea Suomen historiaa Kustaa II Adolfista Kustaa III:een. Lukijat kohtaavat kuninkaita, kenraaleja, valtiomiehiä ja kulttuurihistorian merkkimiehiä, kuten Johannes Messeniuksen ja Carl von Linnén. Fiktiivisten henkilöiden joukossa on useita kahden suvun sukupolvia, jotka edustavat yhtäältä aatelia, toisaalta talonpoikia. Näiden Bertelsköldien ja Larssonien välillä vallitsee ensin ystävyys, sitten vihollisuus ja lopulta sovitus, joka oli kaiken päämääränä idealisti Topeliuksen kannalta. Hän rakensi esityksensä mm. Anders Fryxellin suosittujen kertomusten, Berättelser ur svenska historien, varaan, mutta toisin kuin aatelin roolia korostava Fryxell, nostaa Topelius kuninkaan ja kansan välisen suhteen historian liikevoimaksi. Tässä häneen oli vaikuttanut runoilija-historioitsija Erik Gustaf Geijer. Jo Suomen herttuattaressa Topelius antaa »vanhan Bäckin» ja »vanhan isoäidin» kommentoida tapahtumia. Välskärin kertomuksiin hän rakentaa kehyskertomuksen. Romaanin kertoja toistaa sekä vanhan välskärin, Andreas Bäckin, kertomat tarinat, joilla tämä viihdyttää vanhoja ja nuoria ystäviään vinttikamarissaan pohjanmaalaisessa pikkukaupungissa, että niiden kuulijoissa herättämät vilkkaat keskustelut. Tällä tavoin Topelius voi kommentoida kertomuksen kulkua ja kehystää historian dramatiikan ja tragiikan pikkuporvarillisella biedermeieridyllillä.

Välskärin kertomuksissa on uutta se, että Topelius kuvaa historiaa suomalaisesta näkökulmasta ja nostaa esiin sekä isonvihan jälkeisen köyhdytetyn ja sodan runteleman maan että taloudellisen ja kulttuurisen nousun myöhemmin 1700-luvulla. Historiallisia tapahtumia ja romanttisia käänteitä hän täydentää kautta linjan kulttuurihistoriallisilla tiedoilla. Henkilökuvaus on usein mustavalkoista ja yksinkertaistettua, mutta jännityksen, sankarinpalvonnan, moraalisten elämänohjeiden ja elävän historian yhdistelmä oli kauan lyömätön konsepti. Topeliuksen romaanit julkaistiin useina suurina painoksina sekä Suomessa että Ruotsissa, ja ne vaikuttivat monien sukupolvien ajan käsityksiin suurvalta-ajan ja vapaudenajan historiasta.

Tähtien turvatit

Topeliuksen viimeinen suuri romaani on Tähtien turvatit (Planeternas skyddslingar, jonka nimi muutettiin tekijän toivomuksesta myöhemmissä painoksissa muotoon Stjärnornas kungabarn). Toiminta on sijoitettu kuningatar Kristinan aikaan vuosien 1626 ja 1655 väliin, ja tällä kertaa keskipisteenä ei ole niinkään historia kuin yhtäältä kunnianhimon ja itsekkyyden ja toisaalta nöyryyden ja uskonnollisuuden välinen kamppailu. Romaanillaan vanheneva Topelius reagoi 1880-luvun yhteiskuntailmastoon ja uskonnolliseen välinpitämättömyyteen. Hänen oma elinikäinen lapsenuskonsa kulki käsi kädessä ajalle tyypillisen luterilaisen ahdasmielisyyden kanssa. Välskärin kertomusten fanaattinen jesuiittapappi on tunnettu esimerkki katolisuudenvastaisuudesta. Antisemitistisiä piirteitä on Helsingfors Tidningarissa 1860 julkaistussa kertomuksessa »Simeon Levis resa till Finland år 5,870 efter verldens skapelse, efter de kristnes tideräkning det 1900:de». Tähtien turvateissa ja muissa myöhäisteoksissaan ajan mittaan hyvin konservatiiviseksi kehittynyt kirjailija antaa juutalaisten edustaa häikäilemätöntä materialismia, joka palvoo järkeä ja rahan valtaa. Tätä Topelius ei voinut hyväksyä romantiikan ja idealistisen filosofian kannattajana.

Editioon sisältyy kuusi epiikkaosaa: Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, Noveller, Fältskärns berättelser, Planeternas skyddslingar, Vinterqvällar ja Noveller och kortprosa.