Akateeminen pätevöityminen ja lukeneisuus

13 Topelius luki opiskeluaikanaan paljon, muun muassa Fryxellin teossarjaa Berättelser ur svenska historien, joka oli alkanut ilmestyä 1823, Geijerin teosta Svenska folkets historia ja Friedrich Rühsin kirjaa Finland och dess innevånare. Lisensiaatin tutkintoaan varten hän oli lukenut muun muassa A.L. Schlözerin teosta Allgemeine nordische Geschichte, Heimskringlaa ja Porthania.22Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 72.

14 Suoritettuaan lisensiaatin tutkinnon 8. marraskuuta 1844 Topelius kirjoitti morsiamelleen: »Nu har jag att arbeta på min disputation, som på engång skall bana oss wäg i Åbo och här wid universitetet».23»Nyt minun on tehtävä väitöskirjaani, joka raivaa meille tien sekä Turussa että täällä yliopistolla». Topelius–Emilie Lindqvist 11/11 1844 (244.98). Väitöksellä hän tarkoitti luultavasti dosentin opinnäytettä ja Turulla historianlehtorin virkaa Turun kymnaasissa. Virka julistettiin avoimeksi kesäkuussa 1845, ja Topelius kertoo suunnitelmistaan:

15 får jag ej lektoratet, […] då docenterar jag, om Gud vill, bestämdt i höst eller vinter […] – nog hade det stått i min makt att med rastlöst arbete få min docentur i ordning redan denna vår – men det har nu ej blifvit – min esel, hade jag så när sagt – jag har förspillt mycken tid på den der uppsatsen i Joukahainen – emedan jag, skam att säga, sjelf anser den vigtigare än mången latinsk disputation – så att för sakens skull ansåg jag den meritera något arbete – ehuru den för min utkomst ej just mycket gagnar, om icke medelbarligen, ifall den duger till något, som jag dock hoppas.24ellen saa lehtorinvirkaa, […] suoritan dosentin tutkinnon, jos Luoja suo, varmaankin tulevana syksynä tai talvena […] – olisin kyllä voinut tauotta työskentelemällä saada dosentuurini kuntoon jo tänä keväänä – mutta en ole saanut sitä aikaiseksi, – olen minäkin varsinainen aasi, en paremmin sano – olen tuhlannut paljon aikaa siihen Joukahaisen kirjoitukseen – koska häpeäkseni on sanottava että se on minusta tärkeämpi kuin moni latinankielinen väitöskirja – joten asian vuoksi katsoin, että sen eteen kannattaa nähdä vaivaa – vaikka siitä ei minun toimeentulolleni juuri hyötyä olekaan, paitsi välillisesti, mitä tietenkin toivon.Topelius–Emilie Lindqvist 16/6 1845 (244.98). Joukahaisessa julkaistu kirjoitus on siis »Äger Finska Folket en Historie?».

16 Sitaatit ovat valaisevia, mitä tulee toisaalta Topeliuksen uratoiveisiin ja toisaalta hänen älylliseen kunnianhimoonsa. Voidakseen mennä naimisiin hän halusi vakinaisen työn ja haki siksi kymnaasin lehtorinvirkoja maaseudulta – vaikkei oikeastaan ollut niistä kiinnostunut. Dosentin tutkinnon myötä hän olisi saanut jalkansa oven väliin yliopistolla, mutta sillä ei olisi elänyt. Kuten on todettu, Rein oli parhaissa voimissaan. Fredrik Cygnæus toimi historian ja Carl Wilhelm Törnegren oppihistorian dosenttina. Sen paremmin oppihistoria kuin latinakaan – siis kaunopuheisuus ja runous – eivät käytännössä tulleet kyseeseen. Filologisia aineita yliopistossa edustivat Rooman, Kreikan ja itämainen kirjallisuus. Näihin aikoihin kehitys kulki kielitieteen suuntaan, joten runoilija ja kääntäjä J.G. Linséniä seurasi 1851 eloquentiæ & poëseos -professorin virassa kielitieteeseen suuntautunut E. af Brunér.25Professorinviran nimenä oli ensin eloquentiæ & poëseos, ja vuodesta 1853 Rooman kirjallisuuden professori. Topelius oli kandidaatin tutkinnossaan saanut kirjallisuusaineista keskinkertaisia arvosanoja, joten lisensiaatin tutkinnossaan hän päätti syventyä historiaan, luonnonhistoriaan ja filosofiaan.26Kandidaatin tutkinnossaan hän sai sekä Kreikan että Rooman kirjallisuudesta arvosanan »approbatur cum laude», oppihistoriasta approbaturin ja itämaisesta kirjallisuudesta ainoastaan admittiturin (Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 115).

17 On vaikea sanoa, minkä verran Topelius luki ulkomaista historiallista kirjallisuutta, sillä siihen hän viittaa harvoin. Mutta 1840-luku oli hänelle kypsymisen aikaa, ja tuolloin historian ja historiankirjoituksen olemuksesta ja suunnasta keskusteltiin vilkkaammin kuin koskaan myöhemmin. Topeliukseen ei voinut olla vaikuttamatta ajankohtainen tutkimus ja julkaisutyö, etenkin kun hänen lisäkseen myös Snellman, J. J. Nordström, F. Cygnæus ja Rein mitä ilmeisimmin lukivat paljon. 1840-luvulla kirjoitettiin ennen näkemättömän runsaasti politiikan ja talouden peruskysymyksistä, ja niiden yhteydessä viitattiin aina historiaan. Uutuutena nousi esille (yhteiskunta)luokka-käsitteen keskeinen rooli. Luokkakysymyksistä keskusteltiin paitsi politiikan termein, myös romaanikirjallisuudessa. Balzacin romaanit – ja samalla myös hänen kriittinen yhteiskuntaluokkien käsittelynsä – tunnettiin Snellmanin lausuman mukaan 1840-luvun Suomessa ruotsinnosten ansiosta hyvin.27J. V. Snellman, »Modern fransk litteratur», Samlade arbeten VI 1996, s. 254. Artikkeli julkaistiin alkuaan Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning -lehdessä 1848. Historialliset vastakkainasettelut eivät sinänsä olleet enää uusi eivätkä vieras ajatus, mutta juuri tuolloin ne nousivat taas puheenaiheeksi A. Granier de Cassagnacin sosiaalihistorian teosten ruotsinnosten Arbetsklassens historia ja Adelsklassens historia ilmestyttyä 1843.28Ruotsinnetut teokset olivat Topeliuksen omia (Museoviraston luettelo Topeliuksen kirjakokoelmasta). Alkuperäispainokset Histoire des classes ouvrières et des classes bourgeoises ja Histoire des classes nobles et des classes anoblies ilmestyivät 1837 ja 1840. Granier de Cassagnacin hengessä Snellman peräänkuulutti perheen, uskontojen, kaupan, maatalouden, hallinnon ja lainsäädännön historiaa.29Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys 2010, luku »Nelikymmenluvun historiadebatti». Snellman Granier de Cassagnacista Saima-lehdessä 1844.

18 Cygnæus ja Snellman edustivat keskustelussa synteettistä katsomusta. Cygnæus otti kantaa ja sovelsi moraalisia näkökulmia, kun taas Snellman asennoitui kriittisesti faktoja keräävään ja yksityiskohtiin huomiota kiinnittävään historiankirjoitukseen. Topelius totesi usein, jo morsiamelleen kirjoittamissaan kirjeissä, olevansa synteetikko – vastakohtana kriittiselle koulukunnalle, jota hänen mielestään asiakirjojen julkaisijat edustivat.

19 1840-luvulla kaikkialla Euroopassa heräsi valtava kiinnostus historiaan ja keskusteltiin vilkkaasti siitä, mihin historiankirjoituksen tulisi puuttua. Mielenkiinto suuntautui kulttuurihistoriaan, taloushistoriaan ja yhteiskuntaluokkien historiaan.30Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys 2010, luku »’Uusi historia’, narratiivisuus ja luokkakonflikti», s. 127–133. Paneutuessaan 1840-luvulla jatko-opintoihinsa Topelius pyrki ymmärtämään historiaa tässä hengessä dialektisesta näkökulmasta. Selvimmin tämä näkyy hänen arvioidessaan asiakirjojen julkaisijan Edvard Grönbladin edition Handlingar rörande Klubbekriget (1843) ensimmäistä osaa. Topelius jäsentelee nuijasotaa Hegelin dikotomioina: 1. Kaarle-Herttua vastaan Sigismund 2. Ruotsalaisten näkemykset (Pohjanmaa) vastaan suomalaiskansalliset näkemykset (Varsinais-Suomi, Häme) 3. Protestanttisuus vastaan katolisuus. 4. Kansanvalta vastaan sotilasvalta 5. Kansanvalta vastaan aateliston valta.31Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys 2010, luku »’Nuijasota’ ja ’Isoviha’» s. 134–138; Topelius, »Literatur. Urkunder upplysande Finlands öden och tillstånd», HT 16 ja 20/3 1844. Topelius arvostelee Grönbladia siitä, että tämän aikakausijako perustuu rauhallisen yhteiskuntakehityksen sijasta sotiin. Toinen keskeinen kysymys Topeliukselle olivat kansanluonteet, myös maakuntatasolla. Kuten aikakaudet, yhteiskuntaluokat ja tavat, nekin edellyttivät tyyppejä ja tyypillisen kuvausta.

20 Suuri merkitys suomalaisessa julkisessa keskustelussa ja Topeliukselle itselleen oli 1840-luvun puolivälissä kahdella historiaan liittyvällä pamflettipolemiikilla. Toista kävivät muun muassa Israel Hwasser, A. I. Arwidsson ja J. J. Nordström, ja se koski Suomea, Suomen suhdetta Venäjän valtakuntaan ja mahdollisuutta liittyä uudelleen Ruotsiin. Toinen, lähinnä E. G. Geijerin ja Anders Fryxellin välinen kiista, käsitteli aateliston historiallista roolia Ruotsissa. Hertiginnan af Finland voidaan pitkälti nähdä suhteessa Hwasserin, Arwidssonin ja Nordströmin väliseen mielipiteenvaihtoon, kun taas Välskärin kertomukset liittyvät jälkimmäiseen väittelyyn, kysymykseen »aristokraattien tuomitsemisesta» Ruotsin historiankirjoituksessa. Geijer oli mukana kummassakin kiistassa.

21 Vaasan historianlehtorin viran sai 1845 Th.Th. Renvall. Hän oli samana vuonna tehnyt dosentinväitöskirjan, ja hänet oli nimitetty historian dosentiksi. Tällöin Topelius päätti, ehkä Reinin rohkaisemana, tehdä tohtorinväitöskirjan.32Topelius näyttää kertoneen Reiniltä saamastaan rohkaisusta, sillä hänen suoritettuaan marraskuussa 1844 lisensiaatin tutkinnon Catharina Sofia Topelius kirjoittaa pojalleen: »Kun nyt Setä Rein haluaa sinut sinne, eikö hän voisi hankkia sinulle jonkin toimen […] oikein hyvä että sinulla on kaikki kokeet takana ja parasta että teet väitöskirjasi loppuun» (27/11 1844, 244.94). Topeliuksen äidilleen kirjoittamia kirjeitä ei ole tuolta ajalta säilynyt. Vuoden 1828 statuuteilla oli yliopistossa perustettu filosofian tohtorin arvo, mutta vain harvat olivat käyttäneet tilaisuutta hyväkseen ja väitelleet. Lehtityötään ja myöhempää tuotantoaan ajatellen Topelius valitsi ohueen väitöskirjaansa yllättävän aiheen De modo matrimonia jungendi apud Fennos quondam vigente (Muinaissuomalaisten tavoista avioliittoa solmittaessa 1847, 52 s.). Hän tosin oli jo aiemminkin joissakin Kalevalan innoittamissa runoissaan ja vuonna 1844 promootiorunossaan osoittanut mielenkiintoa kansanrunouteen ja kansatieteeseen.

22 Sedälleen Gustaf Toppeliukselle omistamassaan väitöskirjassa Topelius selvittää perhe- ja avioliittokäsityksiä. Hän lainaa muun muassa J. J. Nordströmin työtä Bidrag till Svenska samhällsuppfattningens historia efter de äldre lagarna till sednare hälften af sjuttonde seklet (1839–1840), Snellmanin Valtio-oppia (1842) ja Reinin väitöskirjaa De vetere Carelia ante occupationem Svecanam (1825–1826). Hän käyttää hyväkseen Porthanin Paul Juustenin piispainkronikkaan kirjoittamia selityksiä ja erilaisia yleisteoksia, kuten Arwidssonin kääntämää Rühsin teosta Finland och dess innevånare (1827), Lagerbringin teosta Svea Rikes Historia, J. F. Cajanin (Kainosen) Suomen historiaa (1846) ja Karamzinin teosta Geschichte des Russischen Reiches (1820). Lisäksi hän viittaa matkakertomuksiin ja Venäjän topografisiin kuvauksiin, joista ajankohtaisimpia olivat M. A. Castrénin Helsingfors Morgonbladissa julkaistut kansantajuiset artikkelit. Topelius lainaa etenkin Kalevalaa ja Kanteletarta. Väitöskirjasta tulee referoiva ja lainaileva sovinnainen opinnäytetyö.33Paljon myöhemmin (1883) Topelius kuvasi aihettaan jokseenkin perustellusti: »suomensukuisten kansojen avioliitto varhempina ja myöhäisempinä aikoina Kalevalan ja Kantelettaren mukaan, muutamiin matkakertomuksiin verrattuna» (Självbiografiska anteckningar 1922, s. 72). Teoksen Hertiginnan af Finland ensimmäisessä osassa Topelius suhtautuu lähdeaineistoonsa huomattavasti analyyttisemmin kuin väitöskirjassaan.

Hertiginnan af Finland -teoksen historiaosa

23 Cygnæuksen aiemmin mainittu kirjoitus hattujen sodasta käsittelee ainoastaan sodan taustaa. Sen kantava ajatus käy selvästi ilmi: sota suunniteltiin ja aloitettiin uhkarohkeasti, toisaalta koska haluttiin päästä nopeasti liikkeelle käyttäen hyväksi Venäjän epävakaata tilannetta ja uskottiin voitavan luottaa ottomaanien valtakunnan mukaantuloon, toisaalta koska alusta saakka ajateltiin, että jos sota sujuisi huonosti, Suomesta tai osista Suomea voitaisiin väliaikaisesti luopua, varmoina että etenkin Ranska pakottaisi Venäjän palauttamaan mahdolliset aluemenetykset rauhankonferenssissa. Odotettiin optimistisesti, että saataisiin takaisin Uudenkaupungin rauhassa menetetyt alueet ja Itä-Karjala Vienanmerelle saakka.

24 Hertiginnan af Finland -novellin historiaosan punaisena lankana voi nähdä jo Cygnæuksen luonnosteleman ajatuksen: valtionjohdon Suomessa taisteleville joukoille ja Suomen väestölle tarjoamat häpeällisen heikot sotilaalliset voimavarat ja puutteellinen huolto, ylipäällikkö Lewenhauptin Tukholmassa viipyminen, ruotsalaisille kohtalokas aselepo keskellä sotaa sekä sodan muut vaiheet kertoivat kaikki yhdessä Ruotsin poliittisen ja sotilasjohdon kyvyttömyydestä ja välinpitämättömästä suhtautumisesta Suomeen. Ruotsalaisten ylimielisyyden ja välinpitämättömyyden vastakohtana korostuu suomalaisten uskollisuus laillista esivaltaa kohtaan. Kuvio toistui 1788–1790 Kustaa III:n sodassa ja vuosien 1808–1809 sodassa. Suurin osa suomalaisista taisteli uskollisesti, mutta Ruotsi petti heidät ja uskoessaan sodan päättyvän tappioon jätti Suomen heitteille. Vaikka Cygnæus ja Topelius eivät tuoneet sitä selvästi ilmi, suomalaisilla oli tästä syystä oikeus asettua Venäjän suojelukseen ja se oli myös tarkoituksenmukaista.

25 Hertiginnan af Finland -novellin historiaosan johtoaiheeksi tai politiikan oppitunniksi voidaan siis nähdä tämä: Ruotsi ei hattujen aikaan eikä myöhemminkään kyennyt puolustamaan eikä edes halunnut puolustaa Suomea. Vuosina 1741 ja 1788 Ruotsi pyrki hankkimaan itselleen Venäjän kustannuksella valtavia maa-alueita, mutta kyse oli pilvilinnoista, jotka eivät perustuneet geopoliittiseen todellisuuteen. Näin ollen revanssihenkiset puheet, runot ja muu poliittinen toiminta, jotka 1840-luvulla levisivät Ruotsissa ja tulivat tunnetuiksi myös Suomessa, olivat paitsi täysin epärealistisia, myös vaarallisia. Keisari olisi murskannut ankaralla kädellä kaikki vallankumoushenkiset mielenilmaisut Suomessa, »Pietarin porteilla», kuten hän oli vuonna 1831 tehnyt Puolassa. Mitä tällaiset toimenpiteet olisivat merkinneet Suomen sisäiselle autonomialle ja Yliopiston vapaudelle, sitä voitiin vain arvailla. Jotain arvokasta olisi varmasti menetetty.

26 Hertiginnan af Finland alkaa lyhyellä mutta vakuuttavalla katsauksella hattujen ja myssyjen Venäjän politiikkaan. Topeliuksen kuvauksen mukaan ainoastaan suomalainen kreivi Arvid Bernhard Horn ja strategi Kaarle XIV Juhana – joka oli äskettäin (1844) kuollut – olivat ymmärtäneet harjoittaa rauhanpolitiikkaa suhteessa Venäjään. Kokonaisuutena teos pyrkii osoittamaan, että Venäjän miehitys vuonna 1742 – kuten myös 1808 – sujui kivuttomasti, koska suomalaiset pidättyivät vastarinnasta. Näin kävi molemmilla kerroilla, muualla paitsi Pohjanmaalla ja jossain määrin Ylä-Savossa, Pohjois-Karjalassa ja Ahvenanmaalla. – Sekä sotaa kuvatessaan että miehityksestä kertoessaan Topelius siis esittää epäsuorasti, ettei Ruotsilta voinut odottaa mitään hyvää ja että elämä Venäjän rinnalla oli siedettävää ja siinä oli omat etunsa.

27 Tästä näkökulmasta 1700-lukua alettiin kuitenkin tarkastella vasta vuoden 1809 jälkeen. Jo aiemmin 1800-luvun vaihteessa Porthan viimeisinä vuosinaan katsoi, että Venäjä miehittäisi vielä Suomen, ellei Turkki estäisi sitä. Hän ei kuitenkaan ottanut huomioon Ruotsin heikkoutta. Mutta vuosien 1808–1812 jälkeen uusi ajattelutapa oli jo ehtinyt muotoutua. Israel Hwasser kuvaa tilannetta kuuluisassa teoksessaan Om Allians-tractaten emellan Sverige och Ryssland år 1812:

28 ännu 1812 torde väl äfven en varm tillgifvenhet för Svenska regeringen och för gemensamheten med Sverige hafva lefvat i många enskilda bröst. Men redan då hade inom det allmänna tänkesättet nya krafter vaknat, hvilka motverkade denna tillgifvenhet och fråntog densamma den öfvervigt, den förut verkligen ägde. Hit räknar jag först och främst den genom en längre tids erfarenhet uppkomna och genom det sista kriget så smärtsamt och djupt inskärpta öfvertygelsen, att Sveriges magt var otillräcklig att i striden med Ryssland försvara Finland, och att således det sednare landet skulle, om det blefve återförvandladt till Svensk gränsprovins, komma att i framtiden vara blottstäldt för den ena fiendtliga invasionen efter den andra.34vielä 1812 lienee myös lämmin uskollisuus, joka oli kohdistunut Ruotsin hallitukseen ja yhteiseloon Ruotsin kanssa, elänyt monien rinnassa. Mutta jo silloin oli yleisessä ajattelussa virinnyt uusia voimia, jotka heikensivät tätä uskollisuutta ja poistivat sen aiemman yliotteen. Näihin luen etenkin pitkäaikaisesta kokemuksesta syntyneen ja viimeisestä sodasta kipeästi ja syvälle juurtuneen vakaumuksen, etteivät Ruotsin voimat riittäneet Venäjää vastaan taisteltaessa puolustamaan Suomea ja että näin ollen, jos viimeksi mainittu palautettaisiin Ruotsin rajamaakunnaksi, se joutuisi tulevaisuudessa kokemaan vihollismiehityksen toisensa perään.Hwasser, Om Allians-tractaten emellan Sverige och Ryssland år 1812 1838, s. 17–18.

29 Topelius jätti pois historiaosan Hertiginnan af Finland -novellin myöhemmistä laitoksista, joiden suomennos Suomen Herttuatar. Romanimainen kertomus vv.1741–43 sodan ajoilta ilmestyi 1874. Professorina – vuodesta 1854 lähtien – hän ei tarvinnut uusia akateemisia ansioita. Toisena syynä oli historiankirjoituksen ja romaanin välisen eron vähittäinen jyrkkeneminen.35Klinge, Idylli ja uhka. Topeliuksen aatteita ja politiikkaa 1998, luvut »Romaani, historia» ja »Historia, romaani». Mutta jo 1853 oli juristi, professori W. G. Lagus arvostellut epäsuorasti Topeliuksen ja Cygnæuksen käsitystä hattujen sodasta teoksessaan Anteckningar rörande 1741 och 1743 årens Finska krig, jemte Henr. Magn. von Buddenbrocks äreräddning. Lagus aloittaa:

30 Underrättelser, rörande 1741 och 1742 års finska krig, äro till icke obetydligt antal utgifna. Alla tryckta upplysningar i ämnet synes dock icke blifvit med tillbörlig noggrannhet begagnade, hvarföre ock ifrån denna källa åtskilliga detaljer kunna tilläggas. Denna omständighet, i förening dermed att några förut icke kända handskriftliga bidrag till kännedom af berörde krig varit för författaren tillgängliga, har föranledt honom att angående sagde krig meddela åtskilliga upplysningar och tillrättavisningar. Han hyser ock i flere delar av sagde krigs historia åsigter, stridande emot dem, som vanligen framställas; och ett hufvudändamål, som med denna uppsats åsyftas, är att underkasta processen, rörande Buddenbrock – en af de sällsammaste kriminalprocesser historien företer – en juridisk kritik och derigenom lägga bemälde generals fullkomliga oskuld i öppen dag och sålunda rädda den i lifvet och efter döden misshandlade ädla mannens ära.36Vuosien 1741 ja 1742 sodasta on Suomessa julkaistu merkittävässä määrin tietoa. Kaikki tästä aiheesta painettu tieto ei näköjään kuitenkaan ole ollut riittävän tarkkaa, joten tästäkin lähteestä on poimittavissalisää lukuisia yksityiskohtia. Tästä syystä, ja kun käytettävissä on ollut aiemmin tuntemattomia käsin kirjoitettuja tätä sotaa tunnetuksi tekeviä tekstejä, kirjoittaja on tuntenut tarvetta kertoa lisää kyseisestä sodasta ja oikaista virheitä. Hän käsityksensä monista seikoista tässä sodassa myös poikkeavat tavallisesti esitetyistä; ja yhtenä tämän kirjoituksen päätavoitteena on saattaa Buddenbrockia koskeva oikeudenkäynti – yksi oudoimmista rikosoikeudenkäynneistä, jotka historia tuntee – juridisen kritiikin kohteeksi, tuoda mainitun kenraalin täydellinen syyttömyys päivänvaloon ja pelastaa eläessään ja kuoltuaan kaltoin kohdellun jalon miehen kunnia. W. G. Lagus, Anteckningar rörande 1741 och 1743 årens Finska krig 1853, s. 1.

31 Topelius tosin suhtautui lähinnä kriittisesti Buddenbrockin panokseen ja kuvaa esimerkiksi hänen saamattomuuttaan Lappeenrannassa »selittämättömäksi» (ks. alla), mutta toteaa myös että »jälkimaailma [...] löytänee paljon korjattavaa» Buddenbrockin tuomiosta (ks. alla).

Naiskuva ja kulttuurihistoria

32 1800-luvun porvarillinen emansipaatio, tekniset innovaatiot ja nopeasti kasvavat kirjamarkkinat synnyttivät koko Euroopassa runsaan suurelle lukijakunnalle suunnattujen romaanien ja kuvitettujen historiallisten, elämäkerrallisten ja kulttuurihistoriallisten teosten – sekä alkuperäisteosten että käännösten – tuotannon. Kuuluisien miesten lisäksi esiteltiin entistä enemmän myös kuningattaria, aatelisnaisia ja naispuolisia näyttämötaiteen edustajia sanoin ja kuvin. Runsaan levikin sai alkuaan saksalainen Ny Plutarch eller Porträtter och biografier af de ryktbaraste män och fruntimmer bland alla nationer och stånd ifrån äldre intill nuvarande tider, joka ilmestyi ruotsiksi vuonna 1844. Toinen tunnettu teos oli La femme jugée par les grands écrivains des deux sexes, ou la femme devant Dieu, devant la nature, devant la loi et devant la société vuodelta 1846. Erilaisilla kuvien massatuotantomenetelmillä levitettiin historiallisten ja sen aikaisten kuuluisuuksien muotokuvia ja taidejäljennöksiä ympäri Eurooppaa, ja niitä myytiin myös Helsingin kirjakaupoissa. – Niinpä Topelius voi ilman muuta odottaa, että novellin Hertiginnan af Finland lukijat tuntevat Aurora Königsmarckin ja että he ovat nähneet kuvia 1700-luvun naisten muotokuvista.37Luku »Helenadagen på Runsala», kappale 26.

33 Topeliuksen naisten yhteiskunnalliseen asemaan ja naissivistykseen tunteman mielenkiinnon taustalla voi nähdä sen, että nainen oli kohoamassa yhä näkyvämpään rooliin julkisuudessa – yhtenä esimerkkinä George Sand. Topelius oli jo lehtimiesuransa alusta saakka ottanut huomioon naislukijat, ja hänen 1840-luvun novelleissaan naisilla on usein näkyvä rooli. Vuoden 1847 väitöskirjassaan ja esitelmässä »Om qvinnan hos de skandinaviska och finska folken i forntiden» (Naisesta skandinaavisten ja suomensukuisten kansojen parissa muinaisina aikoina) Topelius näkee pohjoisen asukkaiden naiskäsitykset ihannoivassa valossa.38Tämän esitelmän hän piti yleisölle avoimessa sarjassa Litterära soiréer 3. toukokuuta 1850, siis samaan aikaan, jolloin Hertiginnan af Finland ilmestyi jatkokertomuksena Helsingfors Tidningarissa. Novellissa Hertiginnan af Finland, kunnianhimoisessa kulttuurihistoriallisessa kuvauksessa, jollainen jatkokertomusversio alkuaan oli, hän nostaa keskushenkilöksi historiallisen naisen.

34 Historian henkilön Eva Merthenin, hänen vanhempansa ja suhteensa Jakob (James) Keithiin Topelius tunsi vain mainintana, mikä antoi hänelle vapaat kädet kuvata Evaa. Vielä enemmän liikkumavaraa hänellä oli suhteessa romaanin muihin nimeltä mainittuihin hahmoihin, joka edustavat lähinnä Turun porvaristoa ja jossain määrin myös yliopiston piiriä. »Todellisia ovat muun muassa nimet Wechter, Heldt, Lütke, ym. jotka esiintyvät kertomuksessa.»39»Loppuhuomautus novellista Hertiginnan af Finland», ks. selitykset. Tämähän oli Topeliukselle ihanteellinen lähtökohta. Hän ei pyrkinyt kuvaamaan yksilöitä, vaan halusi luoda kulttuurihistoriallisesti uskottavia ja mielenkiintoisia tyyppejä. Hän nimenomaan mainitsee »kertomuksen pyrkimyksen tapainkuvaukseen» ja että on voinut »sisällyttää kerronnan kudokseen runsaasti todenmukaisia yksityiskohtia».40»Loppuhuomautus novellista Hertiginnan af Finland», ks. selitykset.

35 Juuri tapainkuvaus on kulttuurihistoriaa – saksaksi usein Sittengeschichte, ranskaksi histoire des moeurs – josta oli tullut ajankohtaista kirjallisuudessa. Todellisten historian henkilöiden sijasta luotiin tyyppejä, joissa heidän oma aikakautensa henkilöityi – tästä käsitteestä tuli keskeinen Topeliukselle. Käsite aikakausi perustui uuteen historistiseen näkemykseen, joka jakoi menneisyyden entistä selvemmin erillisiin kausiin. Kausia voitiin kuvata, ja niiden olemus voitiin ymmärtää muiden kuin poliittis-diplomaattisen ja sotahistorian tarjoamien välineiden avulla. Aikakausia voitiin ymmärtää ja kuvata aikansa kirjallisuuden ja filosofian näkökulmasta – 1840-luvulla on näköjään usein puhuttu esimerkiksi Voltairen ja Kustaa III:n aikakaudesta. Tapojen käsite tarjosi kulttuurihistoriallis-kansatieteellis-moraalisen näkökulman, josta tuli tärkeä Topeliukselle.

36 Novellissa Hertiginnan af Finland Topelius on sijoittanut kulttuurihistorialliset kuvauksensa jälkimmäiseen osaan ja kirjoittaa paikoitellen melko pedanttiseen ja opettavaiseen sävyyn, kuten vaikkapa kuvatessaan perunan, teen ja kahvin Suomeen tuloa. Myös vaatteiden kulttuurihistoria oli uutta. Ajalle ominaisen vaatetuksen käyttöä näyttämöllä ryhdyttiin vaatimaan vasta 1800-luvulla.

Kustaa III:n sota novelleissa

37 Topelius on dokumentoinut kiinnostuksensa vuosien 1788–1790 sotaan novelleissa »Häradshöfdingen», »Vernas rosor», jälkimmäisen jatkossa »Stjernan i molnet» sekä vielä edellisiä merkittävämmässä työssä »Konungens handske». Viimeksi mainittu on sota- ja poliittis-historiallinen lisä tuolloin ajankohtaiseen Suomen historiografiaan. »Konungens handske» julkaistiin ensi kerran jatkokertomuksena tukholmalaisessa Nya Dagligt Allehanda -sanomalehdessä 1863, ja muut novellit oli julkaistu Helsingfors Tidningarissa vuosina 1846–1847 ja 1856.41»Konungens handske» ilmestyi suomennettuna jo 1869. Myöhemmin Topelius muokkasi sitä ja novelleja »Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet» Vinterqvällar-kokoelmaa varten (1880 ja 1881). Novellista »Konungens handske» julkaistaan ZTS-editiossa sekä jatkokertomus- että Vinterqvällar-kokoelman versio. »Häradshöfdingen» osoittaa, että Topelius tunsi jo 1840-luvulla mielenkiintoa tähän sotaan, kuten myös Kustaa III:een henkilönä ja hallitsijana. Kustaa Vaasan jälkeen Kustaa III oli kuninkaistamme ainoa, joka vietti pitkiä aikoja Suomessa. Vuosien 1788–1790 sodan aikaisten tapahtumien ansiosta Topelius sai kuvata Kymenlaakson ja Etelä-Savon seutuja maantieteellisesti tavalla, johon hän oli joutunut paneutumaan jo työskennellessään Finland framställdt i teckningar -teoksen parissa. Kustaa III oli »dramaattinen hahmo», jollaista Topelius Cygnæuksen tavoin tarvitsi. Kysymys historiankirjoituksen olemuksesta nousi ajankohtaiseksi 1840-luvulla, ja historialliselta romaanilta ja historialliselta draamalta odotettiin toisenlaista asennoitumista menneisyyteen kuin puhtaasti tosiasioihin keskittyvältä tutkimukselta.42Klinge, Idylli ja uhka 1998, luku »Historia, romaani» ja Klinge, Suomalainen ja eurooppalainen menneisyys 2010, luku »Topelius professorina ja historiallisten romaanien kirjoittajana». Topelius tunnustautui elämyksellisen historiallisen kuvauksen suosijaksi »Konungens handske»-novellin alussa ja vielä vakuuttavammin merkittävässä runossaan »Votum för den dramatiska konsten i Finland» 1864:

38Hvar äro dessa hjältar, kungar, folk,

Som fylla tideböckerna? – Säg mig,

Hvar är det varma blod, som brusade

I deras ådror?43Lainaus kokoelmasta Nya blad 1870, s. 124.

39 »Kustaan sota» oli sotilaallisesti huomattavasti laajempi ja merkittävämpi kuin vuosien 1808–1809 sota. Tästä syystä vuosien 1788–1790 sodasta onkin säilynyt paljon enemmän perinneaineistoa. Se ei kuitenkaan aiheuttanut rajamuutoksia eikä muita pysyviä seurauksia, joten jälkipolville vuosien 1808–1809 sodasta tuli tärkeämpi, ei urotekojensa vaan poliittisten seuraustensa vuoksi. Myöhemmin on selvinnyt, että huomattava osa Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoihin sisällyttämästä anekdoottiaineistosta onkin peräisin »Kustaan sodasta» eikä »Suomen sodasta».44Kapteeni af Enehjelm, jonka poikien kotiopettajana Runeberg toimi, ja Runebergin muut mahdolliset keskustelukumppanit Saarijärvellä ja Ruovedellä 1820-luvulla olivat olleet Kustaa III:n sodassa.

40 Kauden varsinainen historiallinen tutkimus alkoi filosofian lisensiaatti, kreivi Carl Magnus Creutzin teoksesta Anjala-förbundet, bidrag till dess historia efter enskilta och offentliga handlingar. Kirja ilmestyi Ruotsissa 1848 salanimellä Maunu Malmanen (Malmgårdin Magnus). Kun »Konungens handske»-novellia julkaistiin jatkokertomuksena, oli professori Rein äskettäin julkaissut ensimmäisen (ja ainoan) osan vuosien 1788–1790 sodan kuvauksestaan.45Rein, »Kriget i Finland åren 1788, 1789 och 1790. 1 Delen», Bidrag till kännedom af Finlands natur och folk 3 1860. Hän oli käyttänyt apuna niin kutsuttua Meyerfeldtin kokoelmaa, joka oli tullut tutkijoiden käyttöön vuonna 1859. Samoihin aikoihin ryhtyi Venäjällä virassa toimiva eversti (myöhemmin kenraaliluutnantti) Otto Furuhjelm lähettämään kopioita kyseisen aikakauden merkittävistä venäläisistä asiakirjoista tutkijoille Suomeen.

41 »Häradshöfdingen»-novellin innoittajana on saattanut olla Dumas’n romaani Le Chevalier d’Harmental (1843). Siinä alhaisessa asemassa oleva kirjuri paljastaa vuonna 1719 Antonio Cellamaren juonittelun Ranskan hallitsijan Orléansin Filipin syöksemiseksi valtaistuimelta, jotta Filip V olisi päässyt Ranskan hallitsijaksi. Salaliittolaiset pitivät kirjuri Jean Buvat’ta vaarattomana. Buvat on historian henkilö, ja romaani kuvaa uskottavasti tapahtumien poliittista taustaa; eräässä lähdeviitteessä Dumas kertoo käyttäneensä luotettavia historiallisia lähteitä. Sen paremmin historiallinen kuin sepitettykään Buvat ei päässyt nauttimaan palkkioista, joita olisi voinut verrata Topeliuksen sankarin osaksi tulleisiin. Dumas’n romaanin ruotsinnos mainitaan Helsingfors Tidningarissa 1844.46Tilausilmoitus kertoo, että Le Chevalier d’Harmental julkaistaan N. H. Thomsonin suositussa Kabinetsbibliothek-sarjassa 1844 (HT 10/1 1844).

42 Novellin »Häradshöfdingen» pääaiheena on vahvasti liioitteleva humoristinen kuvaus luuloteltujen saavutusten ratkaisevasta asemasta virkauralla etenemisessä. Kertomusta on ryyditetty suomenkielisin lausahduksin ja tunnetuin sukunimin. Tyyli on sama kuin Sara Wacklinin juuri samoihin aikoihin ajankohtaisessa Hundrade minnen från Österbotten (Sata muistelmaa Pohjanmaalta), ja sitä voinee pitää hänen kertomustensa mukaelmana. Sattuman tai kyseenalaisten ansioiden siivittämiä menestyksekkäitä virkauria on aina ollut ja niitä on aina arvosteltu, sekä kaunokirjallisuudessa ja muualla. – Suomessa niitä reposteli vuoden 1840 tienoilla päiväkirjoissaan professori J. J. Nordström. – Helsingfors Morgonblad kertoi jo 1844 valtavasta menestyksestä, jota satiiri Jérome Paturot à la recherche d’une position sociale oli saavuttanut heti ilmestyttyään 1843. Tekijäksi luultiin ensin Balzacia, mutta kirjoittaja olikin L. Reybaud. Topeliuksen versio on provinsiaalinen ja suomalainen ja tuo mieleen pikemminkin Gogolin, mutta uraproblematiikka oli jo tuolloin ajankohtainen asia.

43 »Häradshöfdingen»-novellin voi, kuten myös Sara Wacklinin muistelmat ja Vänrikki Stoolin tarinoiden ensimmäisen osan (1848), ymmärtää pitkälti ottaen huomioon, että historiallisen anekdootin merkitys oli juuri tuolloin kasvamassa. Runebergin tyylin täydellisen muutoksen romanttisesta Nadeschdasta ja ylevästä Kung Fjalarista Vänrikki Stoolin koruttomien loppusoinnillisten säkeistöjen piippua polttaviin ja kiroileviin majureihin ja sotamiehiin voi nähdä osana anekdoottikirjallisuuden läpimurtoa. »Häradshöfdingen» on ensimmäisten vänrikkien aikalainen.

44 Uskollisuus kuningasta kohtaan oli keskeinen hyve sekä kihlakunnantuomari Lars Löfille että ratsumestari Göran Rosille ja hänen Jackilleen novelleissa »Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet» – Löfille lähinnä sattumalta, toisille vakaumuksesta. Kun vastakkain asettuvat kuningasvalta ja »vapaudenaikana» ylistetty aatelis-tasavaltalainen valtiomuoto, Topelius kannattaa johdonmukaisen vakaumuksellisesti oppia kuninkaasta ja kansasta aatelistoa ja herroja vastaan. Tätä ideologiaa edustivat myös Topeliuksen omat monarkit Nikolai I ja Aleksanteri II sekä silloinen Napoleon III:een henkilöitynyt bonapartismi. Ei siis ole mitään ristiriitaa siinä, että Topelius sotakuvauksissaan osoittaa suosiota ruotsalaisille eikä venäläisille, mutta Krimin sodan aikana asettuu kuitenkin keisarin puolelle suomalaisia vapaamielis-skandinaavisen suuntauksen kannattajia vastaan. Professori Reinkin oli opetuksessaan tuonut esille vapaudenajan kielteisiä puolia.47Varsinkin luku »Frihetstidens skuggsida», Föreläsningar öfver Finlands historia II 1871, s. 356–358. Ei pelkästään Kustaa III, vaan myös Venäjän keisarit joutuivat aatelispiireissä suunniteltujen attentaattien ja murhien kohteiksi. Nikolain isä Paavali I oli murhattu, Aleksanteri I:ä uhattiin jatkuvasti, ja valtaistuimelle noustessaan Nikolai joutui kokemaan dekabristikapinan. Keisarin odottamaton kuolema maaliskuussa 1855 palautti ihmisten mieleen, mikä hänen kutsumuksensa oli ollut. Ankaran mutta oikeudenmukaisen monarkin muistoa juhlittiin, ja ilmaistiin arvostusta hänen 30-vuotisen hallintokautensa aikaista vakautta ja saavutuksia kohtaan. Tällöin todettiin nimenomaan, että hän oli syrjäyttänyt aateliston. Novellissa »Vernas rosor» ei pelkoa herättävän Nattsjön kapteeni Mörkin oikea nimi ole syyttä suotta Ankarström, eikä häntä turhaan kuvata samannimisen kuninkaanmurhaajan lähisukulaiseksi.

45 Topeliuksen opettaja ja patronus Rein toteaa Anjalan liitosta – samassa hengessä ja samaan tyyliin kuin seuraajansa:

46 Sådana voro tilldragelserna i Finland under det ryktbara året 1788. De bära ett bedröfligt vittne om de förvillelser i rätts- och pligtbegrepp, till hvilka en af parti-intressen och lidelser upprörd tid kan leda. Finlands tideböcker hafva att framställa dystra och sorgliga taflor af olycka, nöd och elände; men om ock allt annat ansetts förloradt, har man dock kunnat tillägga »utom äran». Om år 1788 måste man beklagligtvis säga motsatsen. De hafva lemnat, detta års tilldragelser, en mörk skugga på det genom tro och heder i häfderna kända finska namnet, ett nedslående minne för hvarje sitt folks ära uppskattande finsk man.48Tällaisia asioita sattui Suomessa pahamaineisena vuonna 1788. Ne todistavat murheellisesti niistä oikeus- ja velvollisuuskäsitysten horjahduksista, joihin voidaan puolueintressien ja intohimojen sekoittamana aikana päätyä. Suomen aikakirjoista voi lukea synkistä ja surullisista tapahtumista, onnettomuuksista, hädästä ja kurjuudesta; mutta vaikka kaikki muu olisi jo nähty menetetyksi, on kuitenkin voitu lisätä: »paitsi kunnia». Vuodesta 1788 on valitettavasti kerrottava päinvastaista. Tämän vuoden tapahtumat ovat jättäneet aikakirjoihin synkän varjon uskostaan ja kunniastaan tunnettujen suomalaisten nimen ylle, masentavan muiston jokaiselle kansansa kunniaa arvostavalle suomalaiselle. Rein, Föreläsningar öfver Finlands historia II 1871, s. 480–481.

47 Jos talvella 1856 julkaistun osan »Vernas rosor» ja sen jatkon »Stjernan i molnet» välillä voi mahdollisesti havaita historiallisen ja poliittisen painotuksen eroja, ne johtuvat siitä, että edellinen osa on kirjoitettu sodan vielä jatkuessa (vaikka huhuja rauhasta oli jo liikkeellä) ja jälkimmäinen rauhan solmimisen jälkeen.49»Vernas rosor» ilmestyi jatkokertomuksena 2/2–22/3 ja Stjernan i molnet 7/5–14/6 ja 15/11–10/12 1856. Suomelle Pariisin rauha maaliskuussa 1856 merkitsi sitä, että Aleksanteri II:een henkilöityvä uusi aikakausi saattoi nyt alkaa – hän oli noussut edellisvuonna valtaistuimelle. Tällä on kuitenkin vain toissijainen merkitys, sillä sotatapahtumilla ja politiikalla on novellissa »Vernas rosor» vain sivurooli.

48 Nattsjön kartanon tapahtumien taustana ovat sota ja Anjalan liitto. Novellissa »Stjernan i molnet» on sodalla merkittävämpi osa kuin novellissa »Vernas rosor», mutta ruotsalaisuus ja venäläisyys näkyy oikeastaan vain viittauksina sotilaspukuihin. Ne liittyvät sodan alkuvaiheiden keskeiseen anekdoottiaineistoon; venäläisiin univormuihin pukeutuneiden ruotsalaissotilaitten valehyökkäyksen kerrotaan antaneen ruotsalaisille syyn hyökkäykseen. Keskeiseksi aiheeksi myös tässä novellissa nousee uskollisuus kuningasta kohtaan ja etäisyyden ottaminen Anjalan kapinaan.

49 Kiintoisana sivuteemana on Vernan mykkyys. Asiasta keskusteltiin Topeliuksen aikaan Suomessa, Ruotsissa ja Saksassa. Porvoossa toimi jo pieni yksityinen kuurojenkoulu, mutta valtion määrärahojen anomukset kuuromykkien koulun perustamiseksi hylättiin 1846 ja 1856.50Helena Solstrand-Pipping, »Runeberg och dövstumsaken» 1991, s. 145–146. Grand tourillaan Keski-Euroopassa kesällä 1856 Topelius vieraili Dresdenin lähellä sokeiden ja kuuromykkien koulussa. Sekä kouluaineiden että käsityön opetus teki häneen suuren vaikutuksen, ja hän peräänkuulutti jotain vastaavaa myös Suomeen.51Topelius, »Huru de blinde se och de stumme tala», HT 1/11 1856.

50 Novellin miespuolinen päähenkilö Göran Ros on löytölapsi, jonka melko sivistymätön sotamies Jack on aikoinaan ottanut hoiviinsa. Miten Göran on kouluttautunut ja oppinut ranskaa ja miksi hän puhuttelee hyväntekijäänsä milloin haukkumasanoin, milloin leppoisan ylimielisesti ja on jo 20-vuotiaana kohonnut ratsumestariksi, jää täysin arvailun varaan. Voidakseen ostaa itselleen niin korkean virka-aseman hän olisi tarvinnut huomattavan rahasumman. Mutta lukija unohtaa pian kysymyksensä, sillä novelli tulvii epätodennäköisiä ja kauhuromanttisia käänteitä.

Esipuheita ja kommentteja

60 Sekä kehyskertomukset että suoraan lukijalle osoitetut esipuheet ovat jonkinlaisia »oikean» lukutavan ohjeita. Ne voivat myös korostaa lukijalle enemmän tai vähemmän hienovaraisesti teoksen merkitystä.66Maija Lehtonen, »Brasaftnar i vindskammaren» 1997, s. 96 ja Åsa Arping, »’Men vi måste nödvändigt ha ett företal’» 2001, s. 82–83. Arping on todennut usein anonyymisti julkaistujen ruotsalaisten 1820–1830-luvun romaanien esipuheista, että niiden tarkoituksena oli hankkia teokselle huomiota, joskin sopivan vaatimattomasti, ja houkutella lukijankuntaa, mutta auttaa kirjailijaa välttämään seuraukset. Teoksessa Hertiginnan af Finland Topelius käyttää niitä muun muassa näihin tarkoituksiin. Kirjapainoksessa on henkikirjoitetun kirjailijan allekirjoittama esipuhe, jossa hän antaa ymmärtää, että on sekä rohkeaa että ennakkoluulotonta tutkia hattujen sotaa ja sen syitä. Hän houkuttelee ostamaan ja lukemaan teoksen mainostamalla esitystään lyhyeksi ja kansantajuiseksi ja korostamalla, että se on lajissaan ensimmäinen. Vielä enemmän hän panee likoon omaa arvovaltaansa uskaliaassa yrityksessään tehdä Eva Merthenistä moraalisesti loukkaamaton oman aikansa suuren yleisön silmissä.

61 Lukijoita puhutellaan läpi koko kirjan, suoraan tai välillisesti, kertojan kommenteissa ja esipuhetta ja jälkisanoja vastaavissa jaksoissa. Historiaosa alkaa geopoliittisella taustoituksella ja päättyy lyhyeen vaikuttavasti muotoiltuun lauseeseen, jolla sota liitetään laajempiin historiallisiin yhteyksiinsä: sodan myötä Ruotsin ja Suomen tulevaisuus liikahtivat lähemmäksi. Samalla tuodaan jatkuvasti esille suomalaiskansallista näkökulmaa vakuuttelemalla suomalaisen sotilaan uskollisuutta ja taistelutahtoa ja vertaamalla sitä sodanjohdon päättämättömyyteen ja epäonnistumisiin.

62 Kerrontaa tuetaan mietelauseilla: »Och sannt är, att om armén uträttade intet, så uträttade flottan mindre än intet. Blef arméns läger under vintern ett lasarett, så blef flottans deremot en öppen graf.» (ks. »Krigets utbrott», kappale 9).67Ilmaisunilo ja monisanaisuus voi myös syödä ytimekkyyteen pyrkiviltä lauseilta tehoa: »Man uppdrog honom [Lewenhaupt] det omöjliga, och han gick långt under det möjliga. Redan innan han öfvergafs af lyckan, öfvergaf han sig sjelf; han föll af idel fruktan att falla, och hans fall blef fäderneslandets.» (»Krigets utbrott», kappale 10.) Sanavalinnan ja retoristen tehokeinojen lisäksi Topelius käyttää kommenteissaan typografiaa ja välimerkkejä. Lyhyt tekstiote »Gick man nu framåt? Nej, man väntade, oupphörligt väntade – under ett anfallskrig!» alkaa retorisella kysymyksellä, kyseisessä asiayhteydessä yllättävä verbi kursivoidaan ja toistetaan, ja ajatusviivalla tähdennetyn taidepaussin jälkeen seuraavat päätössanat, joille antaa erityistä pontta huutomerkki.

63 Novellin Hertiginnan af Finland jälkimmäisen osan päähenkilö on Eva Merthen. Isoäidin ja Bäckin vilkas keskustelu ensimmäisessä luvussa »Den gamla goda tiden» esittelee Bäckin ja kertojan käsitykset Eva Merthenistä sekä vastakkaisen mielipiteen, jota edustaa vanha isoäiti. Luvun lopussa kertoja osoittaa sanansa suoraan lukijalle eräänlaisessa toisen osan esipuheessa, nyt anonyymisti ja tavanomaisen vaatimattomaan sävyyn: »Vackra ämne till en stor tafla, huru illa att det icke råkat under en mästares hand!» Kun otsakkeellinen esipuhe pyrkii käsittelemään Eva Merthenin tarinan moraalisia puolia yleisellä tasolla, jälkimmäisen osan johdannossa taas kertoja paljastaa omia tuntojaan: »Denna historia rörde mig djupt: så mycken skönhet och olycka hos den ena, så mycken ädelhet och storhet hos den andra af hufvudpersonerna syntes mig underbara, ovanliga.» 68Eva Merthenistä esipuheessa; lainaukset: »Den gamla goda tiden», kappaleet 28 ja 29.

64 Hertiginnan af Finland ilmestyi runsaan vuosikymmenen Almqvistin teoksen Det går an jälkeen, mutta sen voi kuitenkin nähdä varovaisena puheenvuorona keskusteluun naisen turvattomasta asemasta. Topelius oli syksyllä 1840 lukenut teoksen Det går an ja useita teokseen suoraan liittyviä sen jälkeen ilmestyneitä kirjoituksia. Yhdessä muistiinpanossaan hän kutsuu teosta »en snillrikt genomförd och Sophistiskt försvarad Paradox, ett Simonistiskt försök att göra äktenskapet fritt, och qvinnan oberoende; Utgånget derföre ifrån quinnans sida och praktiskt proberadt».69»nerokkaasti toteutetuksi ja sofistisesti puolustetuksi paradoksiksi, simonistiseksi yritykseksi tehdä avioliitosta vapaa ja naisesta riippumaton; siksi se on lähtöisin naisen puolelta ja käytännössä koeteltu». Muistiinpano on päivätty lokakuulle 1840, 244.135, s. 48/[294]. Topelius mainitsee lyhyesti myöhemmin ilmestyneet Snellmanin, Malla Silfverstolpen, Blanchen ja Palmbladin teokset. Novellissa Hertiginnan af Finland hän toteaa useita kertoja, esipuheesta teoksen loppuun saakka, Eva Merthenin oikeudellisen ja yhteiskunnallisen aseman turvattomuuden. Puheenparsi »se käy laatuun» kääntyy vastakohdakseen Evan äidin todetessa tyttärensä käyttäytymisestä »ei käy laatuun» ja varoittaessa häntä leikittelemästä muiden arvonannolla (ks. alla).

65 Sara Videbäckin tavoin Eva Merthen uhmaa aluksi sovinnaissääntöjä. Molemmat ovat anakronismeja, ainutlaatuisia loistavia poikkeuksia, mutta siinä missä Sara Videbäck valitsee aktiivisesti yhteiselämän ilman avioliittoa, Eva Merthenin siihen ajavat olosuhteet. Hänen vaihtoehtojen puutteensa pohjustetaan huolellisesti: perhe pakenee Turusta, Evan kummisetä hylkää hänet, ja samanikäiset ystävät kääntävät hänelle selkänsä. Nainen oli juridisesti, sekä 1740-luvulla että 1850-luvulla, holhouksen alainen, eikä Evalla ole sen paremmin isää kuin miestäkään hänestä huolehtimassa, joten lain mukaan hän on suojaton – ja periaatteessa yhtä turvaton kuin Waapuri. Myöntyessään rakastumaan kenraali Keithiin Eva kokee selvän muodonmuutoksen. Kärsiessään hän jalostuu ja paranee entisestään. Hän joutuu taipumaan nöyräksi, lempeäksi ja alistuvaksi – »kärlekens makt hade ställt henne på qvinnans naturliga plats», toteaa kertoja. Eva Merthen palautetaan takaisin järjestykseen, kuten käy myös Saralle Malla Silfverstolpen teoksessa Månne det går an? vuodelta 1840. Se oli Topeliuksen mielestä »moraaliltaan siivo» teos.70Muistiinpano, 244.135, s. 48/[294]. Kymmenen vuoden kuluttua hän mukauttaa Eva Merthenin käytöksen oman aikansa naisen rooliin. Novellin Hertiginnan af Finland viimeisen luvun loppu on yhteenveto Eva Merthenin myöhemmästä elämästä ja samalla jälkimmäisen osan epilogi. Toisaalta kertoja yrittää kaikkensa saadakseen Evan näyttämään kunnialliselta naiselta.71Vajaan sivun mittaisessa tekstissä Topelius käyttää Eva Merthenistä kolmesti nimitystä Keithin »puoliso» (»Hertiginnan af Finland», kappaleet 66 ja 67). Toisaalta hän kuitenkin totunnaistapoja kunnioittaen argumentoi Eva Merthenin olevan niin suuri persoona, että hän on jälkipolvien silmissä loukkaamaton myös ilman virallista vihkimistä.

66 Teoksen jälkimmäisen osan kulttuurihistoriallinen kommentointi oli mitä ilmeisimmin suunnitelmissa alusta saakka. Ruissalon päivälliset ja Eva Merthenin ulkonäön kuvaus, josta kehittyy rikkiviisas sen aikaisen kauneusihanteen erittely, on suuremmitta muutoksitta kopioitu jatkokertomuksesta. Sinne tänne siroteltujen, mieluiten totuudenmukaisten kulttuurihistoriallisten yksityiskohtien konseptista vastaa Scott, joka oli hyvin tietoinen siitä, että ajallinen välimatka merkitsi myös etäisyyttä oman aikakauden ihanteisiin ja käyttäytymiseen.72Scott oli puolestaan saanut vaikutteita William Robertsonilta ja muita skotlantilaisilta historioitsijoilta, jotka käsittelivät jo 1700-luvulla kansalaisyhteiskuntaa ja kulttuurihistoriaa. John Burrow, A History of Histories. Epics, Chronicles, Romances and Inquiries from Herodotus and Thucydides to the Twentieth Century 2009, s. 349 (Scott), 341 (Robertson) ja 343 (kulttuurihistoria – Burrow katsoo mielenkiinnon johtuneen siitä, että Skotlanti oli itsenäisenä valtakuntana lakannut olemasta, mutta sen taloudellinen ja kulttuurinen kehitys vauhdittui 1700-luvulla). Perinpohjaisessa vanhan rakennuskannan ja elämäntapojen tuntemuksessaan Scott saattoi eksyä sivuraiteille, ja näin kävi varsinkin hänen jäljittelijöilleen, jotka kasasivat kuvauksiinsa röykkiöittäin ulkoisia yksityiskohtia.73Simmons toteaa, että »[the] exaggerated utilization of descriptive detail can be traced back to Scott, who had himself always been susceptible to this excess. […] Scott in his journal once advised himself not to ’let the background eclipse the principal figures – the frame over-power the picture’. This was something his followers never learned.» The Novelist as Historian 1973, s. 13–15. Topelius tuntuu aavistavan tämän vaaran, ainakin joskus. Kirjapainoksessa hän on koonnut ulkoisia seikkoja päivällisistä kertovaan kappaleeseen (ks. Variantit), mutta keventää luetteloinnin vaikutusta lievällä ironialla: missä vaiheessa ruokaryyppy otettiin »har tyvärr ej kunnat blifva med historisk visshet utredt» (ks. »Helenadagen på Runsala», kappale 35).

67 Ironinen ja ilkamoiva kommentointi on novellissa Hertiginnan af Finland harvinaista, mutta hallitsee novellia »Vernas rosor». Lukujen otsikot viittaavat satuaiheiseen, kuljeskeleviin ritareihin, jotka pelastavat prinsessan. Neljännestä luvusta eteenpäin lukijaa puhutellaan säännöllisesti jokaisen jakson alussa, ja välilläkin kertoja muistuttaa olemassaolostaan särkien illuusion. Novellin »Vernas rosor» alaotsikkona on novelli, mutta sen sisältöä olisi kuvannut paremmin romanttinen kertomus.74Jäljempänä tutkimuskatsaus ja novellin selitysosa.

Lähteet

75 Hertiginnan af Finland on Topeliuksen siihen saakka kunnianhimoisin työ. Erityistä teoksessa on se, että siinä yhdistyy asiaproosa ja fiktio, sekä järjestelmälliset lähdeviittaukset. Osan käyttämästään kirjallisuudesta Topelius lainasi yliopiston kirjastosta, ja kirjaston lainauspäiväkirjan merkinnöistä voidaan jäljittää teoksen syntyvaiheet.84Lainauspäiväkirja Yliopiston kirjaston virka-arkistossa Ba1.1.7 Utlåningsbok 1840–1850. Syntyhistoria kertoo myös Topeliuksen työskentelytavasta, ks. jäljempänä luku »Romantisoidusta kertomuksesta historialliseen kuvaukseen».

76 Jatkokertomuksen valmistuttua Topelius julkaisi Helsingfors Tidningarissa loppuhuomautuksensa »Slutanmärkning angående novellen Hertiginnan af Finland» 15. kesäkuuta 1850.85Loppuhuomautus, ks. jäljempänä novellin Hertiginnan af Finland selitykset. Idean jatkokertomukseen hän kertoo saaneensa Turun linnaseurakunnan silloisen pastorin Erik Lencqvistin kirjoituksessa »Historisk Afhandling om Åbo Slott» olleesta lyhyestä pätkästä.86Lencqvistin käsikirjoitus vuodelta 1762 julkaistiin lyhennettynä Mnemosynessä vuosina 1822–1823. Alaviitteen mukaan käsikirjoituksen oli lahjoittanut akatemian kirjastolle »Hr Doct. och Ridd. Zach. Toppelius i Nycarleby» (Mnemosyne 12/1822, p.379–380). Kyseessä oli seuraava lähdeviite:

77 Om någon är nyfiken att veta af hvad härkomst Eva Merken är, hvilken härifrån följde med Generalen Keith till Sverige och Ryssland, och derifrån vidare till Berlin, hvarest hon säges blifvit vid Generalen vigd, så hafve sig bekant, att hon är Politiæ Borgmästarens härstädes sal. Carl Merkens dotter, som här så bivistade Ryska balerna, att hon segrade öfver sjelfva den commenderande Generalen och blef värdig aktad att blifva dess gemål. Auctoren till Generalen Keiths lefvernesbeskrifning ger dock vid handen, att hon ej blifvit vigd vid Generalen, ehuru denne eljest hållit henne som sin Fru.
»Jos joku on utelias tietämään, mistä on syntyisin Eva Merken, joka lähti täältä kenraali Keithin mukana Ruotsiin ja Venäjälle ja sieltä edelleen Berliiniin, missä hänet on kerrottu vihityn kenraalin kanssa, niin kerrottakoon, että hän on Politiæ pormestarin, nyttemmin jo kuolleen Carl Merkenin tytär ja kulki täällä niin ahkerasti venäläisten pidoissa, että valloitti itsensä komentajakenraalin, ja hänen katsottiin ansaitsevan päästä kenraalin puolisoksi. Kenraali Keithin elämäkerta kuitenkin kertoo, ettei häntä vihitty kenraalin kanssa, vaikka tämä on muuten pitänyt häntä rouvanaan.»87Lencqvist, »Historisk Afhandling om Åbo Slott», Mnemosyne 8/1823, p. 223. Eva Mertheniä (Merkeniä) koskeva alaviite on Keithin sotakuria käsittelevässä kohdassa: »Sillä [Keith] piti venäläisen sotilaan niin tiukasti aisoissa, ettei tämä rohjennut ryhtyä suuriin hillittömyyksiin, ellei halunnut heti kohta tulla rangaistuksi.» (Mnemosyne 6/1823, p. 188).

78 Mnemosynessä nimi Merthen esiintyy väärin kirjoitettuna muodossa Merken, jota Topeliuskin käyttää teoksessa Finland framställdt i teckningar ja novellin Hertiginnan af Finland jatkokertomusversiossa.88Se teoksen Finland framställdt i teckningar vihko, jossa Topelius mainitsee lyhyesti Eva Merthenin, ilmestyi syystalvella 1849. Tekstikohta pohjautuu täysin Lencqvistiin. Se johtuu kaikesta päättäen Mnemosynen ladontavirheestä. Lencqvistin käsikirjoitus ilmeisesti tuhoutui Turun palossa 1827. Lencqvistin mainitsema elämäkerta on Carl Friedrich Paulin Leben grosser Helden des gegenwärtigen Krieges (1758–1762); Keithiä käsittelevä luku ilmestyi ruotsinnoksena 1761. Loppukommentissaan Topelius kertoo käytettävissään olleen kaksi elämäkertaa. Paulin hän vain mainitsee, mutta Karl August Varnhagen von Ensen teosta Leben des Feldmarschalls Jakob Keith vuodelta 1844 hän myös lainaa.

79 Loppuhuomautuksessaan Topelius kiittää »iäkkäitä maanmiehiä hyväntahtoisesti annetuista tiedoista», joiden ansiosta hän saattoi täydentää esitystään »todenperäisillä» yksityiskohdilla. Tähän joukkoon kuuluvat lääninrovasti Nils Magnus Tolpo (1770–1853) ja turkulainen Johan Fredrik Heldt (1780–1854). Tolpolta on säilynyt kirje ja Heldtiltä muutamia viestejä. Topelius otti yhteyttä myös ikäisiinsä tuttaviin, kuten turkulaiseen oikeusneuvosmieheen Claes Rosenlundiin, joka etsi hänelle tietoja Carl Merthenistä tuomio- ja kirkonkirjoista.89Päiväämätön kirje Claes Rosenlund–Topelius, jossa merkintä »Ank. 4/6 [1850]», 244.46. Topeliuksen kirjediaario kertoo, että useita kirjeitä, joissa on voinut olla tietoja, on hävinnyt.90Kirjediaarion mukaan Topelius kirjoitti 8. maaliskuuta ja heinäkuussa silloiselle Turun tuomiokapitulin varanotaarille Anders Johan Hornborgille, joka toimitti 1848–1852 Åbo Tidning -lehteä, ja sai tältä vastauksen 19. maaliskuuta ja syyskuussa 1850.

80 Heldtin viestejä leimaa vahvasti häntä itseään huomattavasti vanhempi suullinen perinne. Topeliuksen kiitettyä häntä avusta hän vastaa:

81 det fägnar Mig Oendeligen det jag genom mina små Upplysningar kunnat Förhjelpa M: H H Och vill med nöije, i alt hvad jag kan, lemna de Upplysningar som äskas. […] jag är Uppfostrad, af Min Mor Mors Syster, Mamsell Charlotta Heldt Och Hon Umgecks med Fålk, af sin Ållder, och Alla Talte om Forna Tider; om Krig, Pesten, och om den stora Hungers nöden som unde[r] Konung Carl XII. sista Regerings Åhr Passeradt m: m:

82 Heldt päättää kirjeensä luottavaisena: »sen voin sanoa, että se vähä, jonka olen voinut kertoa, on totta ja nykyisin elävien ihmisten kertomaa.»91Heldt–Topelius 3/7 1850, 244.24. Heldtin kuolemaa koskevassa uutisessa kerrotaan, että hän oli ollut sihteeri (ÅU 5/9 1854) ja Paul Nyberg kutsuu häntä kamreeriksi (Zachris Topelius 1949, s. 241). Käsialan, virkerakenteen ja oikeinkirjoituksen perusteella hän ei kuitenkaan ollut tottunut kirjoittaja. Käsialasta on vaikea saada selvää, ja huolimattoman konservoinninkin vuoksi kirje on muuttunut paikoitellen lukukelvottomaksi. Carl XII:lla Heldt tarkoittaa Kaarle XI:ä.

83 Tolpo, joka oli toiminut 1790-luvulla psykologian dosenttina ja 1800-luvun alussa tuomiokapitulin notaarina, esittää antamiensa tietojen ohessa monenlaisia varauksia. Näin hän kirjoittaa naisesta, joka on saattanut lähteä Eva Merthenin mukana Saksaan:

84 en gammal inhysesgumma, omkring 70: år gammal, kallad Preussin Anna, hvilken åren 1789: och -90: bodde i Birkala och af min Far samt andra äldre Ståndspersoner förmodades hafva varit en trogen Piga och följeslagarinna åt den Mamsell Mehrtén (: eller Märten), i hvilken den utmärkte Generalen Keith, under berörde krigstid förälskade sig […] Men, huruvida de gamla herrarnes förmodan, att de begge finska flickorna skulle hafva åtföljt Gener: Keith ända till hans död, månde grunda sig antingen uppå Preussi-Annas möjeliga berättelser eller andra källor? derom anser jag ingen historisk pålitelighet äga rum.92Nils Magnus Tolpo–Topelius 13/3 1850, 244.53. Tolpon isä, joka oli päässyt ylioppilaaksi 1742, toimi Pirkkalan kirkkoherrana 1789–1805.

85 Sotahistoriaan ja taustan kuvailuun tarvitsemiaan tietoja Topelius sai aikalaiskuvauksista, joista monet olivat 1810- tai 1820-luvulla julkaistuja käsikirjoituksia. Huonosti johdetusta sodasta seurasi 1743 sotaoikeudenkäyntejä; oikeudenkäyntiasiakirjat painettiin heti. Jokaisen jutun asiakirjat ja tuomiot on painettu erikseen. Tammikuussa 1850 Topelius lainasi »Handlingar rörande 1741 års krig».93Yliopiston kirjaston virka-arkisto Ba1.1.7 Utlåningsbok 1840–1850. Lainauspäiväkirjan merkintä viittaa todennäköisesti kahteen järeään nidokseen oikeudenkäyntiasiakirjoja, joiden selkämyksessä lukee Om Finska Campagnien ja Bihang till Kongl. Förordningar, Collegiernas kungörelser m. m. sekä sotaneuvoston pöytäkirjoihin. Om Finska Campagnien sisältää komission ja sota-oikeuden ohjesäännön, Lewenhauptin, Buddenbrockin ja Fröbergin vastaisten oikeudenkäyntien asiakirjat sekä Ruotsin hallituksen ja Lewenhauptin välisen kirjeenvaihdon. Bihang till Kongl. Förordningar ei sisällä kirjeenvaihtoa, mutta kylläkin muiden oikeusjuttujen asiakirjat, kymmenkunta tuomiota sekä kuusi komission pöytäkirjojen otetta.94Niteiden sisältö on jossain määrin päällekkäistä. Om Finska Campagnien käsittää 1 107 sivua ja Bihang till Kongl. Förordningar 1 605 sivua. Kirjallisuusluettelossa mainitaan kummastakin teoksesta ne asiakirjat, joita Topelius on käyttänyt lähteinään.

86 Topelius viittaa useasti 1817 ilmestyneeseen Tiburtiuksen teokseen Historia om Finska Kriget åren 1741 och 1742 – ensi kerran jo 23. tammikuuta, joten hän oli tutustunut kirjaan jo varhaisessa vaiheessa. Otsikosta huolimatta kyse on päiväkirjamaisista muistiinpanoista. Silloinen henkikaartin rykmentinpastori Tiburtz tai Tiburtius Tiburtius tuli Suomeen rykmentin mukana syyskuun alussa 1741 ja palasi Tukholmaan elokuussa 1742, armeijan antauduttua Helsingissä. Kaikesta päättäen Tiburtius oli kiinnostunut taktiikasta ja seurasi tarkasti niin kutsuttuja sotaneuvostoja ja aseellisia kahakoita. Hän seurusteli upseerien kanssa ja kuvaa miehistön kurjia oloja jokseenkin tunteettomasti mutta hyvin seikkaperäisesti. Hänen havaintojensa perusteella Topelius saattoi muokata sotahistoriallisista teksteistään niin konkreettisia rintamareportaaseja kuin vain saattoi kuvitella.

87 Tiburtius saapui rintamalle Lappeenrannan taistelun jälkeen ja selostaa sen vuoksi tätä taistelua – kuten myös Topelius. Venäjällä palvellut kenraali Christoph Hermann Manstein sen sijaan oli ollut mukana koko sodan ajan ja kuvailee sekä taustoja että itse sotaretkeä venäläisten näkökulmasta hyvin yksityiskohtaisesti teoksessa Mémoires historiques, politiques et militaires sur la Russie, depuis l’année MDCCXXVII, jusqu’à MDCCXLIV, josta ilmestyi 1770-luvun alussa useita painoksia.95Muistelmat käsittävät Mansteinin ajan Venäjän palveluksessa. Häntä koskeva Meyers Konversations-Lexikonin viidennen painoksen artikkeli (1897, osa 11, s. 883) kertoo, että muistelmista on julkaistu neljä painosta ranskaksi, kaksi saksaksi, kolme englanniksi ja neljä venäjäksi. Tiburtius ja Manstein on Topeliuksella ollut itsellään, tai hän on voinut lainata ne tuttaviltaan, sillä ainakaan hän ei lainannut niitä yliopiston kirjastosta.96Tiburtius hänellä oli ainakin myöhemmin (Museoviraston luettelo Topeliuksen kirjoista, kopio edition toimituksessa).

88 Halutessaan perehtyä lähemmin sodanjulistusta edeltäneeseen Ruotsin poliittiseen selkkaukseen Topelius luki valtaneuvos Gustaf Bonden postuumisti julkaistua teosta Sverige, under Ulrica Eleonora och Fredric I, jonka hän lainasi 25. helmikuuta 1850.97Sverige, under Ulrica Eleonora och Fredric I, eller ifrån 1718 till 1751. Efter den, af framledne Hans Exellens, Riks-Rådet Herr Grefve Gustaf Bonde författade handskrift med ett Tillägg om fredsunderhandlingarna i Åbo 1741–1742, af R. R. Gr. H. Cedercreutz 1821. Lainaus: Lainauspäiväkirja Yliopiston kirjaston virka-arkistossa Ba1.1.7 Utlåningsbok 1840–1850. Topelius ei viittaa teokseen jatkokertomuksessaan, mutta käyttää sitä myöhemmin lähteenään kirjaversion historiaosassa – kuten myös Ulric Schefferin teosta »Raisonnement sur les causes de la guerre en Finlande, l’an 1741».98Ulric Scheffer, »Raisonnement sur les causes de la guerre en Finlande, l’an 1741», Handlingar rörande Skandinaviens historia 4 1817. Topelius lainasi niteen 8. huhtikuuta. Bonden käsikirjoitus julkaistiin 1821, ja siihen lisättiin Turun vuoden 1743 rauhanneuvotteluja käsittelevä teksti, jonka oli laatinut Ruotsin neuvottelija, valtaneuvos Cedercreutz. Tämän tekstin pohjalta Topelius kirjoitti luvun »Krigets slut. Freden», joka löytyy vain kirjaversiosta.

89 Jo jatkokertomuksessa Topelius kiinnittää huomiota Fredrik Cygnæuksen 1843 julkaisemaan teokseen Stycken ur en Teckning av Finska Kriget åren 1741 och 1742, joka hänellä tietenkin oli itsellään. Historiallinen näkökulma, josta Topelius Hertiginnan af Finland -novellissa tarkastelee sotaa, käy pitkälti, vaikkakaan ei täysin, yksiin Cygnæuksen kanssa. He käyttävät enimmäkseen samoja lähteitä: Bondea, Tiburtiusta, Mansteinia ja Schefferin selostusta sodan syistä. Topelius hyödyntää myös, enemmän kuin Cygnæus, Lewenhauptin ja Buddenbrockin vastaisten sotaoikeudenkäyntien asiakirjoja ja sotaneuvostojen pöytäkirjoja, joista osa oli Ulric Schefferin kirjoittamia.

90 Hertiginnan af Finland -novellin ensimmäisessä luvussa – siis kirjapainoksessa – Topelius luonnostelee historiallista taustaa. Teksti muistuttaa aiempien tätä aikakautta käsitelleiden teosten esityksiä, kuten Sven Lagerbringin teoksen Sammandrag af Svea rikes historia viidettä osaa ja Geijerin teosta Teckning af Sveriges tillstånd och af de förnämsta handlande personer under tiden från Konung Carl XII:s död till Konung Gustaf III:s anträde af regeringen. Geijerin teoksesta käytetään tavallisesti nimitystä Teckning av Frihetstiden, ja se ilmestyi 1838 Svenska Akademiens Handlingar -sarjassa. Suomessa sensuuri kielsi teoksen.99Censur-Comiténs protokoll 22/1 ja 19/2 1839, ks. Olof Mustelin, Studier i finländsk historieforskning 1809–1865 1957, s. 515, viite 178. Kohdistaessaan väitöskirjansa tekstin akateemiselle yleisölle Cygnæus saattoi viitata Geijeriin ja tekikin niin. Topelius taas julkaisi novellin Hertiginnan af Finland suurelle lukijakunnalle eikä hän siksi voinut mainita lähteitä, joita Suomessa ei saanut levittää. Lagerbringin teos Sammandrag on osittain melko kansantajuinen, »Til ungdomens tjenst upsatt», todetaan nimiölehdellä. Topeliuksella oli koko teossarja, vuosien 1778–1780 painos.100 Museoviraston luettelo Topeliuksen kirjoista, kopio edition toimituksessa.

91 Lagerbring ja Geijer mainitsevat joukon sotaan johtaneita syitä: Venäjän ja Turkin sodan, joka päättyi 1739 solmittuun Belgradin rauhaan, ruotsalaisen kuriirin Malcolm Sinclairin murhan ja sen laajoissa piireissä Ruotsissa herättämän kiihtymyksen sekä kruununperimyskysymykset, joita pohdittiin suuressa osassa Eurooppaa. Vallanperimysjärjestys oli sekä Venäjällä että Ruotsissa epäselvä, ja Ranska ja Espanja asettivat kyseenalaiseksi Itävallan tuoreen kuningattaren Maria Teresian oikeuden valtaistuimeen. Huomiota kiinnitetään myös hattujen ja myssyjen välisiin puoluekiistoihin Ruotsin valtiopäivillä ja ulkomaisten ministerien (suurlähettiläiden) toimeenpanemaan painostukseen. Rauhanhaluinen, brittiläis- ja venäläisystävällinen myssypuolue oli ollut vallassa vapaudenajan alusta saakka, mutta menetti valtansa 1739 vallankaappausta muistuttavissa olosuhteissa. Vuonna 1741 kansliapresidentin (pääministerin) sihteeri Gustaf Johan Gyllenstierna yllätettiin luovuttamasta tietoja venäläiselle ministerille Bestuževille, ja hänen mukanaan joutui syrjään muun muassa sittemmin maineikas historioitsija Arckenholtz. Hatut, jotka suuren Pohjan sodan jälkeen ajoivat revanssia ja hyökkäyssotaan ryhtymistä Venäjää vastaan, onnistuivat kesällä 1741 saamaan sodanjulistukselle kannatusta.

92 Topelius käy lyhyesti läpi nämä kysymykset ja onnistuu selittämään tiiviisti ja ytimekkäästi sodan mutkikkaan poliittisen taustan – etenkin geopoliittisen tilanteen: Venäjän läsnäolon Suomenlahdella ja Itämerellä. Asioista hyvin perillä ollut Gustaf Bonde – jota myös Geijer ahkerasti lainaa – edusti selvästi myssynäkökulmaa, hän kuului valtaneuvostoon, joka joutui 1739 eroamaan. Tiburtius puolestaan oli vakaumuksellinen hattu, vaikkei puoluepoliittisella näkemyksellä juuri olekaan merkitystä hänen kuvaillessaan rintamaelämää ja sotatapahtumia.101Tiburtiusta (1706–1787) Christoffer Eichhorn kuvaa »yhdeksi hattujen sokeimmista kannattajista» (artikkeli Tiburtiuksesta: Nordisk familjebok, andra uppl. 28, p. 1258–1259).

93 Helsingin kuvauksensa Topelius laati Henrik Forsiuksen teoksen »Om Stapelstaden Helsingfors» (1755 ja 1757) pohjalta. F. J. Rabbe oli julkaissut Forsiuksen väitöskirjan Suomi, Tidskrift i fosterländska ämnen -aikakauslehdessä 1842, ja Rabbe myös käänsi latinasta Forsiuksen väitöskirjan ensimmäisen osan. Turun kaupunkimiljöötä ja elinkeinoelämää kuvatessaan Topelius tukeutui Niclas Wasströmin väitöskirjaan Oeconomisk beskrifning öfver Åbo stad (1749).

Romantisoidusta kertomuksesta historialliseen kuvaukseen

94 Novellin Hertiginnan af Finland kirjapainos ilmestyi marraskuussa 1850 varustettuna kuvailevalla kansitekstillä: »Hertiginnan af Finland, romantiserad berättelse, jemte en historisk skildring af Finska Kriget åren 1741–1743, af Z. Topelius.» (Suomen herttuatar, romantisoitu kertomus ja historiallinen kuvaus Suomen sodasta vuosina 1741–1743, kirjoittanut Z. Topelius.) Kuten aina, Topelius välttää jälleen huolellisesti nimitystä romaani, historiallisesta romaanista puhumattakaan. Sanan romaani ja sen johdosten merkitykset ovat muuttuneet useita kertoja alkuperäisestä merkityksestään puhe ja kirjoitus, joka sillä oli romaanisissa kansankielissä.Laajojen runo- tai proosamuotoisten ritariromaanien nimityksenä sana levisi tämän suosiota saavuttaneen kirjallisuudenlajin mukana Ranskan ulkopuolelle. Myöhemmin, 1700-luvulla, nimitystä romanssi käytettiin sekä keskiaikaisista ritariromaaneista että niiden seuraajista, ja enemmän tai vähemmän todellisuudelle vieraasta ajanvietekirjallisuudesta muutenkin. – Scott liittyi vanhempaan perinteeseen käyttäessään romanssia joidenkin sellaisten teosten lajinimityksenä, joiden aihe oli peräisin keskiajalta tai Tudor-kaudelta. – Saksassa romaani ja romanttinen saivat laajan, ja myös siellä, osittain vastakkaisen merkityksen. Adjektiivi merkitsi mielikuvituksellista ja seikkailukasta, ja substantiivi taas viittasi sekä epiikkaan että rakkauskertomuksiin. Ruotsin kielessä on tapahtunut samanlaista liukumista kielteisestä merkityksestä hyväksyvän suuntaan kuin aiemmin englannissa ja saksassa. 1800-luvun alussa sana romaani tarkoitti fiktiivistä kertomusta.102Henrik Wallheimin selvitys käsitteistä romaani ja romanttinen, En underbar berättelse om ridderliga äventyr. V. F. Palmblad och den romantiska romanen 2007, s. 29–34. Wallheim lainaa kirjailija Clara Reeven novellin määritelmää vuodelta 1785: »a picture of real life and manners, and of the time in which it is written» respektive romance: »an heroic fable, which treats of fabulous persons and things. […] The Romance in lofty and elevated language, describes what never happened nor is likely to happen» (ibid., s. 25). Sanakirjantekijä Dalin määrittelee sanan seuraavasti: »Sepitteinen proosakertomus, jossa kuvataan poeettisesti ihmisiä ja heidän tapojaan, intohimojaan jne.» ja »Rakkaustarina» (1853).

95 Topeliuksen tarkoituksena näyttää alkuaan olleen punoa fiktiivinen tarina Eva Merthenin suhteesta James Keithiin olemassa olleen niukan historiallisen aineiston pohjalta ja vain vihjata taustalla olleeseen vuosien 1741–1743 sotaan. Mitä enemmän hän perehtyi sotaa käsittelevään kirjallisuuteen, sitä houkuttelevammalta tapahtumien ja sodanjohdon järjestelmällinen tutkiminen kaikesta päätellen tuntui. »Lyhyellä kansantajuisella esityksellä» oli uutuusarvoa, kuten hän itse totesi kirjapainoksen esipuheessa. Lisäksi 1740-luvun sotilaallisessa ja poliittisessa katastrofissa – Ruotsin näkökulmasta katsoen – oli se etu, ettei sensuuri enää seuraavalla vuosisadalla puuttuisi asiaan, koska Suomi ei vuonna 1850 enää ollut osa Ruotsia. Aihetta saattoi käsitellä ottamatta ylen määrin huomioon eri osapuolia. Kannen teksti korostaa Topeliuksen aineistoa muokatessaan tekemää selvää jakoa toisaalta historialliseen asiaproosamuotoiseen osaan, toisaalta fiktiiviseen osaan, jota hän kutsuu romantisoiduksi kertomukseksi.103Lukijoita tosin muistutetaan tässä myös taustatodellisuudesta: »Kerronta on edennyt vapaasti, mutta tapahtumat, joihin kertomus pohjautuu, ovat, kuten myös päähenkilöiden nimet, todellisia.» Lainaukset esipuheesta kappale 2 ja 6 jäljempänä.

96 Osien asiaproosa- ja fiktioluonnetta korostaa myös se, että Topelius merkitsi niiden lähdeviitteet eri tavalla. Historiaosan lähdeviitteet ovat järjestelmällisemmät kuin tuona aikana yleensä, numeroituja alaviitteitä on 44, ja niiden lisäksi lähteet mainitaan juoksevassa tekstissä. Alaviitteistä 19 on suoria lähdeviitteitä, ja loput ovat lähteisiin perustuvia selvennyksiä ja lisäyksiä tai selityksiä (viitteet 4, 12, 14, 18–26, 28, 29, 31, 35 ja 39). Jälkimmäisessä osassa on 11 asteriskilla merkittyä alaviitettä (painetun edition sivuilla 94, 98, 128, 153, 158, 163, 165, 166 ja 167). Useimmissa jälkimmäisen osan alaviitteissä tekstin tietojen kerrotaan olevan »historiallisia», silloinkin kun olisi helposti voinut laatia suoran viitteen.104Sanan»historiallinen» käyttäminen kuvaamaan historiallisiksi todennettuja tietoja oli vakiintunutta, ranskaksi käytettiin ilmaisua »fait historique». Ruotsalaisyhteyksissä oli »historiallinen» saanut 1840-luvulla huonon kaiun M. G. Crusenstolpen käytettyä sitä ylen määrin skandaalikronikoissaan. Osien toisistaan poikkeavia viittaustapoja ei voi selittää muuten kuin että Topelius otti huomioon eri kohderyhmät: miespuoliset sotahistorian lukijat ja romantisoidun kertomuksen naispuolisen lukijakunnan.105Tieto ylipäällikkö Lewenhauptin kutsumisesta Kaarle XIII:ksi (»Krigets utbrott», kappale 10) toistuu yhdessä alaviitteessä jälkimmäisen osan luvussa »Höstmarknaden i Åbo», aivan kuin se ei olisi käynyt aiemmin ilmi. Tämän voi nähdä kertovan siitä, ettei Topelius olettanut naisten juuri lukevan teoksen historiaosaa. Jatkokertomuksen ja kirjapainoksen välisten erojen analysointi kertoo, milloin ja miten Topelius luopui alkuperäisestä suunnitelmastaan ja antoi historialliselle kuvaukselle aiottua enemmän tilaa.

97 Vertailemalla jatkokertomuksen sisältöä ja yliopiston kirjaston lainauspäiväkirjassa olevia Topeliuksen kotilainamerkintöjä havaitaan, että hän jatkoi kertomuksen kirjoittamista ja syventyi sotaa käsittelevään kirjallisuuteen – usein juuri tässä järjestyksessä – samanaikaisesti, kun jatkokertomuksen jaksoja julkaistiin. Luultavasti sensori G. F. Aminoff sai useimmiten sekä jatkokertomuksen jaksot että muun lehteen tarkoitetun aineiston vuorokautta ennen lehden ilmestymistä. Jos määräyksiä olisi noudatettu, olisi sensorin pitänyt saada koko jatkokertomuksen oikoluettu vedos ennen kuin sitä yleensä alettiin julkaista. Vertailemalla lainauspäiväkirjaa ja jatkokertomusta nähdään, että Topelius työskenteli nopeasti ja ettei muodollisuuksista oltu tarkkoja.

98 Topelius oli jo 12. tammikuuta lainannut »Handlingar rörande 1741 års krig». Ensimmäisen kerran hän siteeraa sotaneuvoston pöytäkirjaa 2. maaliskuuta kopioiden »eversti Lagercrantzin lausunnon, joka tavattoman pelkurimaisena ansaitsee tulla jälkimaailman tietoon»; jatkokertomuksen ja kirjapainoksen sanamuoto on sama.106Luku »Fredrikshamn», kappaleet 13 ja 14.

99 Jatkokertomuksen toiseen jaksoon 23. tammikuuta 1850 sisältyy lyhyt historiallinen katsaus, joka ulottuu suuren Pohjan sodan lopusta vuoteen 1808 ja korostaa, että Venäjä eteni koko ajan länteen päin. Mainitaan puoluekiistat ja lahjottavuus; hatut kuvataan sotakiihkoilijoiksi, myssyt rauhan ystäviksi ja Suomi Ruotsin suojamuuriksi. Sitten seuraa suoraan lukijoille, nimenomaan naislukijoille, osoitettu kappale:

100 Jag anhåller att läsaren längre fram ville erinra sig dessa anmärkningar, förutan hvilka åtskilligt i berättelsen skulle förekomma mörkt och obegripligt. De hafva också blifvit förutskickade just enkom för att sedermera så mycket sig göra låter blifva politiken qvitt och låta det lilla liksom det stora stå der för sin egen räkning, utan att hvarken förringa eller förstora deras värde. Icke sannt, min läsarinna – efter det nu engång är till dig jag dedicerat denna berättelse – icke sannt, det är dock vida intressantare att gå från de stora bullrande arméerna till de spensliga läspande löjtnanterna, från den hårklyfvande politiken till den artiga och allmänt begripliga kärleksintrigen, från fäderneslandet till danssalongen, från kanondundret till älskandes hviskningar […].107»Pyydän lukijaa muistamaan myöhemmin nämä huomautukset, joita ilman moni seikka tässä kertomuksessa tuntuisi hämärältä ja käsittämättömältä. Heille on myös huomautettu nimenomaan siitä, että he voisivat myöhemmin, sikäli kuin mahdollista, luopua politiikasta ja jättää niin pienet kuin suuretkin asiat hoitumaan itsekseen, niiden arvoa väheksymättä tai suurentelematta. Eikö totta, lukijattareni – kun nyt kerran olen omistanut sinulle tämän kertomuksen – eikö totta, on kuitenkin paljon kiintoisampaa siirtyä valtavista jyrisevistä armeijoista salskeisiin sammalteleviin luutnantteihin, hiuksia halkovasta politiikasta siivoihin helposti ymmärrettäviin lemmenjuoniin, isänmaasta tanssisalonkiin, tykin jylinästä rakastavaisten kuiskutteluun[…].»HT 23/1 1850.

101 Kursivoidussa virkkeessä korostetaan, että sotahistoria ja politiikka ovat välttämätöntä taustaa Eva Merthenin tarinan ymmärtämiseksi, mutta tässä yhteydessä muuten sivuseikka. »No niin», jatkaa kertoja, »lupaan sinulle että saat kaiken tämän, mutta sodan ja onnettomuuksien suurissa mustissa synkissä kehyksissä, jotka kohoavat tummana ukkostaivaana niityn ihanien kukkien ja suloisten tuoksujen yllä.»

102 Tämän jälkeen jatkokertomuksessa seuraavat luvut »Helenadagen på Runsala», »Hexan» ja »Bal och Nederlag», yhteensä yhdeksän jaksoa, jotka käsittelevät ensi sijassa Turun porvariston ja yliopistopiirien seuraelämää. Vasta yhdeksännessä jaksossa, 27. helmikuuta, lukija palautetaan sotaan, lyhyellä selostuksella Lappeenrannan taistelusta. Lähteeksi ilmoitetaan kenraali Mansteinin muistelmat. Miltei samanaikaisesti, 25. helmikuuta, Topelius lainasi kirjastosta valtaneuvos Bonden teoksen Sverige, under Ulrica Eleonora och Fredric I. Sitä ennen hän oli 26. tammikuuta lainannut teoksen »Mennander, Disputationes Aboënses», väitöskirjoja, joita siis oli arvioitu Carl Fredrik Mennanderin johdolla. Yksi näistä tarkemmin määrittelemättömistä väitöskirjoista voidaan tunnistaa varmasti. Se on Niclas Wasströmin Oeconomisk beskrifning öfver Åbo stad vuodelta 1749. Wasström selostaa Turun elinkeinoja, ja Topelius mainitsee kirjoituksessaan kaikki ne liikkeet, joiden Wasström kertoo toimivan vuonna 1741; kyseinen jakso julkaistiin jo 2. helmikuuta, ja se sisältyy myös kirjapainokseen.108Niclas Wasström, Oeconomisk beskrifning öfver Åbo stad 1749, s. 40–42; vrt. jäljempänä »Helenadagen på Runsala», kappaleet 39 ja 40. Jakso sisältyy »Hertiginnan af Finland»-kirjapainoksen jälkiosaan, jossa Topelius ei ilmoita lähteitä. Gabriel Rein referoi väitöskirjaa teoksessa »Bidrag till finska häfdeteckningens historia. Forts.», Suomi 1842, första häftet, s. 34–35, mutta ei kerro Wasströmiltä lähtöisin olevista kaupunkikuvan yksityiskohdista, joita Topelius on hyödyntänyt novellissaan. Wasström kuvailee myös Turun julkisia rakennuksia, ja Topelius lainaa häntä 20. helmikuuta. Kirjapainoksessa on sama teksti.109Niclas Wasström, Oeconomisk beskrifning öfver Åbo stad 1749, s. 15–17; vrt. alla, luku »Bal och Nederlag», kappale 1.

103 Kun Niclas Wasström luettelee esimerkkejä rukiin sekä voin ja talin hintakehityksestä, Topelius siirtää ne omaan tekstiinsä 2. helmikuuta: »Valitettiin, että ruis […]». Valmistellessaan kirjapainosta kesäkuussa 1850 Topelius sai tiedonantajaltaan Heldtiltä Turusta selvityksen, jossa Heldt mainitsee »Setä Hans Wittfoothin». Topelius siirsi hänet oitis Ruissalon päivällisseurueeseen: »Suurta arvostusta nauttiva iäkäs setä Hans Wittfooth valitti, että ruis […]».110Wasström, ibid., s. 31; Heldtin muistiinpano, joka tuli kirjeessä Claes Rosenlund–Topelius (saapunut 4/6 1850); HT 2/2 1850; vrt. alla »Helenadagen på Runsala», kappale 39. Nils Magnus Tolpon kertomat tiedot Eva Merthenin oletetusta palvelijattaresta Annasta saavuttivat Topeliuksen maaliskuussa, ja hän ryhtyi liittämään niitä jatkokertomukseen 4. toukokuuta.

104 Helsingfors Tidningarin tammikuun 30. päivän jaksossa Topelius mainitsee, että nimipäiväkesteissä 31. heinäkuuta 1741 »seuruetta kunnioitti läsnäolollaan» piispa Browallius. Luultavasti Topeliukselle oli pian huomautettu, että Browalliuksesta tuli v.t. piispa vasta 1747, sillä 31. tammikuuta hän lainasi J. J. Tengströmin teosta Chronologiska Förteckningar och Anteckningar öfver Finska Universitetets fordna Procancellerer samt öfver Faculteternas Medlemmar och Adjuncter (Turun piispa oli myös akatemian varakansleri) ja korjasi seuraavassa jaksossa (2. helmikuuta) kuten myös kirjapainoksessa piispan nimen Fahleniukseksi.111J. J. Tengström, Chronologiska Förteckningar och Anteckningar öfver Finska Universitetets fordna Procancellerer samt öfver Faculteternas Medlemmar och Adjuncter 1836, s. [7]. Topelius myös oikaisi asian alaviitteessä 2/2 1850: »Ei ollut Brovallius, kuten viime numerossa virheellisesti mainitsimme. Vuonna 1741 hän oli fysiikan professori, ja vasta 1747 hänestä tuli v.t. ja 1749 vakinainen piispa Fahleniuksen jälkeen.» Tammikuun 30. päivän jaksossa Topelius kuvailee historian professori Algot Scarinia »pieneksi laihaksi mieheksi», minkä hän muuttaa kirjapainoksessa »pitkäksi laihaksi mieheksi», varmaankin luettuaan Tengströmiä: »Scarin kuuluu olleen ruumiinrakenteeltaan pitkä, kuivakka ja laiha».112HT 30/1 1850, vrt. »Helenadagen på Runsala», kappale 17, varianttiluettelo ja Tengström, Chronologiska Förteckningar 1836, s. 220.

105 Kerran Topeliuksen lukemiset näyttävät jättäneen jälkensä jatkokertomukseen nopeammin kuin oikeastaan olisi ollut mahdollista. Huhtikuun 8. päivänä 1850 hän lainasi kreivi J. L. Hårdin teoksen Mémoires d’un Gentilhomme Suédois; Hård oli nuorena upseerina ollut mukana vuosien 1741–1742 sodassa. Jo 10. huhtikuuta Topelius selostaa hänen mietteitään ruotsalaisten antautumisesta Helsingissä: »Aldrig – säger grefve Hård i sina memoirer – har jag sett ett så bedröfligt uppträde. Också begriper jag ej, hvarföre icke män af heder hellre rådfråga blott sin förtviflan, än underkasta sig en så förnedrande kapitulation.» »En koskaan – sanoo kreivi Hård muistelmissaan – ole nähnyt niin surkeaa tapausta. En myöskään ymmärrä, miksi kunnialliset miehet eivät mieluummin vain neuvottele epätoivonsa kanssa ja jätä ryhtymättä näin alentavaan antautumiseen.»113Kirjapainoksen sanamuoto on sama, ks. luku »Helsingfors», kappale 24. Alkuteos: »C’est la première fois que j’ai été témoin de ce triste & douloureux spectacle; & graces au ciel, je n’en ai plus vu ni n’en verrai jamais plus de pareil; mais je ne conçois pas que des gens d’honneur, & dont l’ame a quelque énergie, ne prennent pas conseil de leur seul désespoir dans ces occasions, plutôt que déssuyer la honte d’une capitulation aussi flétrissante; & c’est à quoi j’exhorte mon fils, si jamais il étoit reduit à cette cruelle nécessité.» (Mémoires d’un Gentilhomme Suédois 1788, s. 41–42.)

106 Luvussa »Fredrikshamn» tapahtuu käänne. Se julkaistiin jatkokertomuksessa helmikuun 27. päivän ja maaliskuun 9. päivän välisenä aikana 1850. Luku sisältää Topeliuksen alkuperäisen suunnitelman mukaisia jaksoja. Ruissalossa luvuissa »Helenadagen på Runsala» ja »Hexan» tavattu »noita» näyttäytyy myös ruotsalaisten leirissä Haminassa kahdessa kohtauksessa, joista ensimmäinen sijoittuu vuoden 1742 talveen ja toinen niihin aikoihin, jolloin ruotsalaiset lähtevät kaupungista kesäkuun lopulla 1742. Kohtaukset sisältyvät jatkokertomuksen maaliskuun 2. ja 9. päivän jaksoihin; kirjapainoksesta Topelius on jättänyt ne pois.114Ks. luku »Fredrikshamn» ja variantit. Ne osoittavat, että Topelius oli ajatellut sovittaa »romanttiset» ainekset – merkityksessä romaaninomaiset, mielikuvitukselliset, ei-realistiset ainekset – yhteen historiallisten kanssa, mutta sen sijaan häivyttääkin niitä ja laajentaa historiallisia jaksoja.

107 Noidan ennustettua ruotsalaisille tuhoa ja onnettomuutta Topelius päättää Haminaa koskevan luvun, mutta ei palaakaan Turkuun ja Eva Mertheniin, vaan kuvaa kahdeksassa jaksossa (16. maaliskuuta – 13. huhtikuuta) yksityiskohtaisesti armeijan vetäytymistä Helsinkiin ja antautumista. Vasta sen jälkeen hän sijoittaa tekstiin siirtymän: Turkuun »haluamme nyt palauttaa armaan lukijan ja siepata näin uudestaan kiinni pitkään kateissa olleen kertomuksen langan».115HT 13/4 1850, vrt. »Helsingfors»-luvun viimeinen lause ja variantit. Sanamuoto viittaa siihen, että Topeliukselle »kertomus» pyörii edelleen pitkälti Eva Merthenin ympärillä, mutta kun tammikuussa on keskitytty »lukijattareen», on huhtikuussa siirrytty sotahistoriaan ja »lukijaan».

108 Topeliuksen tavoitteiden muuttuminen voidaan osoittaa jo lukumäärän perusteella. 67 000 sanan kirjapainos on noin viidenneksen laajempi kuin jatkokertomus (54 000 sanaa). Eva Mertheniä käsittelevät kappaleet vastaavat laajuudeltaan suurin piirtein toisiaan: kirjaversiossa niissä on 40 000 sanaa ja jatkokertomuksessa 38 500 sanaa. Historiaosa sen sijaan on kirjaversiossa jatkokertomukseen verrattuna miltei kaksinkertainen: siinä on runsaat 26 000 sanaa ja jatkokertomuksen historiaosassa 14 000. Luku »Slaget vid Willmanstrand» käsittää kirjapainoksessa 3 600 sanaa, mutta jatkokertomuksessa kaksi 350 sanan kappaletta. »Fredrikshamn»-lukuun Topelius on jo jatkokertomuksessa lisännyt puhtaasti historiallista aineistoa – hän saattoi ryhtyä käyttämään Tiburtiukselta lähtöisin olleita tietoja, sillä tämä oli liittynyt armeijaan heti Lappeenrannan taistelun jälkeen. Helsingfors Tidningarissa luku »Fredrikshamn» käsittää runsaat 5000 sanaa. Niistä vajaat 1 000 koostuu noitaan liittyvistä kohtauksista, jotka Topelius myöhemmin poisti. Kirjapainoksessa tässä luvussa on 5 700 sanaa.

109 Kirjapainoksen jälkimmäinen osa, johon Topelius kokoaa Eva Mertheniä ja Keithiä käsittelevät luvut, ei sisällä lainkaan yhtä perinpohjaisia muutoksia kuin edellisen osan puhtaasti historialliset luvut. Kyse on lähinnä vähäisistä täydennyksistä ja tyylillisistä muutoksista. Eva Merthenin myöhempiä vaiheita käsittelevää päätösjaksoa Topelius sen sijaan on laajentanut huomattavasti pariskunnan oletetulla perhe-elämällä, Keithin kuolemalla taistelukentällä 1758 ja Tolpolta »Preussin Annasta» saamallaan tiedolla. Jatkokertomuksessa näitä asioita käsittelevän tekstin laajuus on vain kolmannes siitä mitä se on kirjapainoksessa. Teksti koostuu enimmäkseen Varnhagen von Ensen Keith-elämäkerrasta poimituista lainauksista, joissa selostetaan lyhyesti Eva Merthenin elämää Keithin kanssa ja miehen kuoleman jälkeen. »Hän nautti yleistä kunnioitusta ja suurta arvonantoa jopa korkeimpien henkilöiden keskuudessa», siinä todetaan lyhyesti. Käännös on tarkka, paitsi kun Varnhagen von Ense kertoo, että Eva Merthen meni myöhemmin naimisiin »Schlosshauptmann» von Reichenbachin kanssa, mutta Topelius selostaa sen »Myöhemmin Eva Mercken meni naimisiin toisen kerran […]».116Karl August Varnhagen von Ense, Leben des Feldmarschalls Jakob Keith 1844, s. 263–264 ja HT 12/6 1850. Topelius käytti kirjoitusasua Mercken jatkokertomuksen loppuun saakka. Mm. Hochkirchenin taistelun kuvaus (luku »Hertiginnan af Finland», kappale 67) noudattaa elämäkertaa. Kirjapainoksessa ei mainita Eva Merthenin avioitumista Reichenbachin kanssa.

110 Novellin Hertiginnan af Finland ensimmäinen osa koostuu lainauksista ja selostuksista, se sisältää tapahtumiin ja toimijoihin liittyviä selityksiä. Topelius nykyaikaistaa lähdeviitteiden kieltä hieman, lukijoille sopivammaksi. Novellin sisältökommenteissa mainitaan selostettuja lähteitä, mutta ei kaikkia. Niitä lienee lueteltu kuitenkin sen verran kattavasti, että lukija havaitsee, miten taitavasti Topelius yhdistelee aineistoa luodakseen yhtenäisen kuvauksen ja miten hän käyttää erilaisia lähteitä täydentämään toisiaan.

Palkkio, viivytyksiä julkaisemisessa

111 Vaikka kirjoitusprosessi voidaan kartoittaa melko hyvin, julkaisuhistoriaan jää silti aukkoja ja epäselvyyksiä. Yksi koskee painoksen kokoa, toinen julkaisemista. Jatkokertomuksen loppuhuomautuksessa Topelius kertoo, että kirjapainoksesta tulee 13 tai 14 arkin laajuinen ja että se ilmestyy juhannukseksi.117HT 15/6 1850. Sivukoko on pieni oktaavo, 16 sivun arkki. Tosiasiassa ensimmäinen ilmoitus novellin Hertiginnan af Finland kirjapainoksesta julkaistiin Helsingfors Tidningarissa vasta 16. marraskuuta 1850. Hinta oli yksi hopearupla. Topelius oli luovuttanut kirjapainoksen käsikirjoituksen sensuurikomitealle henkilökohtaisesti 30. huhtikuuta 1850. Komitean diaarioon merkittiin sensoriksi N. A. Gyldén. Palsta, johon olisi pitänyt merkitä painoluvan myöntäminen, on tyhjä. Niin kutsuttu lupalippu, siis teoksen painatuksen jälkeen myönnetty myyntilupa, on päivätty 10. elokuuta 1850.118Sensuurikomitean diaario 1850 nro 30, Kansallisarkisto. Diaarioihin on vuosittain merkitty tarkastettaviksi jätettyjen teosten juokseva numero, käsikirjoituksen luovuttaneen henkilön nimi, teoksen otsikko, sensorin nimi sekä painoluvan myöntämis- tai epäämispäivämäärä ja lupalippu. Kirja siis ilmestyi miltei puoli vuotta myöhässä, mutta ennen kirjakauppoihin tuloaan se oli ollut valmiina runsaat kolme kuukautta. Tukholmaan Hertiginnan af Finland oli lähetetty hyvissä ajoin, ja Bore-lehdessä se arvosteltiin jo marraskuun lopussa.

112 Helsingfors Tidningarin omisti konsuli G. O. Wasenius, joka oli myös yksi Waseniuksen kirjakaupan ja Wasenius & Komp. -kustantamon omistajista. Kirjakaupasta ja kustannustoiminnasta vastanneelle B. A. Thunbergille Topelius kirjoittaa 26. kesäkuuta, että myöhästyminen johtui osittain kustantamosta. »Kommer du ihåg huru jag dagligen brådskade på, när mscr. med imprimatur på låg åtminstone 2 veckor ovidrördt under förhandlingarne med gamla herrn?»119»Muistatko, miten päivittäin patistelin, kun käsikirjoitus painolupineen lojui ainakin 2 viikkoa koskemattomana sillä aikaa, kun neuvoteltiin vanhan herran kanssa?» Topelius–B. A. Thunberg 26/6 1850, kopio, 244.88. Topeliuksen mainitsemat neuvottelut koskivat luultavasti hänen kirjapainoksesta saamaansa palkkiota. »Vanha herra» viittaa varmasti G. O. Waseniukseen, joka todennäköisesti piti kirjoituspalkkiota tarpeettomana, sillä Topelius oli kirjoittanut jatkokertomuksen Helsingfors Tidningarin toimittajana, siis työkseen. Samasta kirjeestä ilmenee, että Topelius sai kuitenkin 7½ hopearuplaa arkilta, mutta vain 12 arkilta. Kesäkuun lopussa Topelius odotti teoksen olevan laajuudeltaan 16 arkkia, mutta siitä tulikin tarkalleen 17 arkin pituinen. Hän sai 90 hopearuplan palkkion, mistä vähennettiin puhtaaksikirjoitus (vajaat 7 hopearuplaa). Puhtaaksikirjoittaja oli G. O. Waseniuksen tytär Ulla. Topeliuksella oli omistuskirjoitus valmiina jo kesäkuussa, ja hän pyysi Thunbergiä sidottamaan Ulla Waseniukselle yhden niteen.120Topelius kutsuu Ulla Waseniusta »pikku sihteerikseen» (Topelius–B. A. Thunberg 26/6 1850). Topelius merkitsi tilikirjaan 83 hopearuplan 10 kopeekan kirjoituspalkkion, jonka sai Hertiginnan af Finland -novellista 1850 ja mainitsee perhekronikassa sekä Ulla Waseniuksen panoksen että oman kirjoituspalkkionsa, »josta on vähennetty hänen palkkionsa » (s. 61, SLSA 801).

113 Samasta Thunbergille kirjoitetusta kirjeestä ilmenee, että sensori Gyldén oli luvannut »ett facilt imprimatur på sednare Afd. af hertiginnan». Se merkitsee joko että Topelius oli toimittanut käsikirjoituksen sensorille kahdessa osassa tai että sensori oli hyväksynyt ensimmäisen osan erikseen, jotta päästäisiin aloittamaan latominen (vrt. aiempaa mainintaa, että käsikirjoitus painolupineen lojui odottamassa kaksi viikkoa). Kirjeessään Topelius kertoo myös saaneensa neljännentoista korjausarkin.121Neljästoista arkki päättyy vuoden 1850 kirjapainoksen sivulle 222. Kirjassa on yhteensä 270 sivua. Toinen osa oli siis suurimmaksi osaksi ladottu jo kesäkuun loppuun mennessä, vaikka kirjapaino ei ollut saanut siihen lupaa. Topelius odotti, että kirja painettaisiin ja ilmestyisi mahdollisimman nopeasti, ja hän oli sopinut kyseisistä luvista asianmukaisesti sensuurikomitean kopistin Uhleniuksen ja kirjapainon faktorin Friisin kanssa.122Topelius–B. A. Thunberg 26/6 1850: »Uhleniuksen ja Friisin kanssa yritän vielä ennen matkalle lähtöä selvittää myyntilupa-asian jne. niin etteivät ne ole esteenä.» Syy painatuksen viivästymiseen ei ole selvinnyt. Ehkä julkaisemista siirrettiin siksi, että Thunberg ja Topelius halusivat odottaa joulumyyntiä.

114 Topeliuksen antama huolellinen ohjeistus johtui siitä, että hän oli matkalla Uuteenkaarlepyyhyn. Siksi hän pyysi Thunbergiä lukemaan jäljellä olleiden arkkien vedokset. Hän ei ollut ehtinyt tarkastaa aiempiakaan (korjaus)arkkeja, siis toista, taitettua vedosta. Tämä johtui luultavasti siitä, että hän oli toukokuun alussa saanut sidekalvontulehduksen (conjunctivitis), millä voi selittyä se, ettei kirjaa oikoluettu huolellisesti.123Perhekronikka, s. 61. – Mitä tulee novelleihin »Häradshöfdingen», »Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet», niiden syntyhistoriaa ei ole dokumentoitu yhtä tarkasti eikä niiden osalta ole samanlaisia mahdollisuuksia perehtyä Topeliuksen työskentelytapoihin. Näiden jatkokertomusten syntyhistoriaan liittyvät tiedot esitellään kunkin selityksissä.

»Häradshöfdingen»

116 Vasenius luo yleissilmäyksen Topeliuksen proosaan hänen elämäkertansa viidennessä osassa, joka ilmestyi 1927. Hän referoi novellia »Häradshöfdingen» ja kuvaa sitä Topeliuksen »isänmaallis-historiallisen novellistiikan» aluksi. Hän selostaa sensuurin aiheuttamia ongelmia ja pitää tärkeänä korostaa, ettei Topelius ole voinut saada innoitusta Runebergiltä, vaikka Löfissä onkin selviä yhtäläisyyksiä Sven Dufvaan.125Runebergin »Sven Dufva» julkaistiin ensi kerran Necken-kalenterissa, joka ilmestyi joulukuussa 1846. Sen sijaan Vasenius katsoo, että »luultavimmin» »Häradshöfdingen» pohjautuu perinteeseen, ja viittaa teokseen Finlands svenska folkdiktning II:2 Historiska sägner nr 813 (Vasenius V, s. 167–169). Myös Paul Nyberg referoi novellia »Häradshöfdingen» melko yksityiskohtaisesti Topelius-elämäkerrassaan (1949) ja kutsuu sitä »ensimmäiseksi kunnianhimoiseksi yritykseksi kirjoittaa historiallinen ’novelli’». Sen sommittelu osoittaa »pyrkimystä Välskärin kertomuksissa käytettyyn tekniikkaan», ja novellin käräjäkirjuri on »selvästi vanhan välskäri Bäckin edeltäjä».126Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 191.

117 Maija Lehtonen liittyy Vaseniuksen ja Nybergin arvioihin siitä, että »Häradshöfdingen»-novellia voi pitää Välskärin kertomusten edeltäjänä. Sen kertoja Nybom muistuttaa ulkoiselta olemukseltaan välskäriä, mutta on Lehtosen mielestä selvästi vähemmän sympaattinen. Päähenkilö Löf on älyllisesti miltei yhtä vajavainen kuin Sven Dufva ja yltää jokseenkin vastaavanlaisiin sankaritekoihin. »Sävy on kauttaaltaan rento ja ilkamoiva; isänmaallisesta paatoksesta ei juuri näy jälkeäkään.»127Maija Lehtonen, »Brasaftnar i vindskammaren» 1997, s. 90.

»Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet»

118 Novellilla »Vernas rosor» on Vaseniuksen mielestä yhteyksiä siihen, ettei Välskärin kertomusten kahdeksatta kertomusta saanut julkaista; se on »Flyktingen» (Pakolainen) ja kuvaa Venäjän vuosina 1713–1721 toimeenpanemaa Suomen miehitystä. Topeliuksen kerrotaan päättäneen tuolloin »hyvin kiireisesti» kirjoittaa novellin »Vernas rosor».128Vasenius V, s. 176. Ei kuitenkaan ole sanottu, että syntyprosessi oli niin hätäinen kuin Vasenius antaa ymmärtää. Siksi Vasenius luonnehtii novellia hätätilanteessa kirjoitetuksi täytetyöksi ja katsoo, ettei sen »loimi» ole yhtä kansallis-historiallinen kuin Välskärin kertomusten, vaan muistuttaa Walter Scottia. Kaikesta päättäen kirjailijan tarkoituksena oli ainoastaan tarjota lukijoille jotakin viihdyttävää ja »osittain jännittävää, kuten hän epäilemättä tekikin».129Vasenius V, s. 223.

119 Novelleista »Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet» Nyberg sanoo ainoastaan, että Topelius oli »vaihtelun vuoksi» sijoittanut juonen itäiselle Uudellemaalle.130Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 326. Taustalla voi olla se, että Nybergin suku oli 1700-luvulla toiminut tällä seudulla parin sukupolven ajan (Paul Nyberg, Från barock till nyrokoko. En släktkrönika 1962). Myöhempi perillinen ilmeisesti katsoi seudun jääneen liikaa sivuun Topeliuksen kirjailijantyössä. Sen sijaan hän ottaa luentojen yhteydessä esille Topeliuksen suhtautumisen Anjalan liittoon: vahva tunne Suomen kansan yhtenäisyydestä ja omaleimaisuudesta olisi saattanut johtaa »jonkinlaiseen ymmärrykseen Anjalan miesten ajatuksia kohtaan», mutta sitä Topeliuksella ei ole, päinvastoin. Hetkeäkään epäröimättä hän asettuu kuninkaalle uskollisten puolelle ja tuomitsee upseerien salaliiton.131Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 350. Tämä näkyy myös kaunokirjallisissa teoksissa »Häradshöfdingen», »Vernas rosor», »Stjernan i molnet» ja »Konungens handske».

120 Artikkelissaan Topeliuksesta ja kauhuromantiikasta Maija Lehtonen kiinnittää huomiota siihen, että useissa jatkokertomuksissaan Topelius sopeuttaa tekstinsä osittain kauhuromaanin lajikonventioihin. Hän valitsee »tuttuja malleja, juonikaavoja ja henkilötyyppejä, joita hän enemmän tai vähemmän menestyksekkäästi sijoittaa suomalaisiin olosuhteisiin». Topelius käyttää tyypillisiä jännitystä luovia aineksia kuten sankarin tuntematonta syntyperää ja sisäkkäisiä tarinoita, jotka tässä tapauksessa ovat omiaan sekä lisäämään mystiikkaa että hälventämään sitä. Ympäristö, goottilaisesta linnasta mielikuvia herättävä herraskartano, jolla on kuvaava nimi Nattsjö, on samoin kauhuromantiikalle tunnusomainen.132Maija Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 13–17. »Vernas rosor» viittaa molempiin novelleihin »Vernas rosor» ja »Stjernan i molnet». Topelius nimittäin yhdisti nämä kaksi jatkokertomusta saman otsikon alle, kun ne julkaistiin Vinterqvällar-kokoelmassa 1881. – Henkilökuvauksesta lisää novellien selityksissä (»Vernas rosor», kappaleet 6–7 ja »Stjernan i molnet», kappaleet 3–4). Artikkelissaan »Topeliuksen romaanit ja novellit» Maija Lehtonen luettelee lisää kauhuromanttisia aineksia: Nattsjö on salaperäinen ja luotaantyöntävä paikka; sen omistaja on mielisairas ja hänellä on lukkojen taakse suljettu nuori tytär, jonka sankari pelastaa.133Lehtonen, »Topeliuksen romaanit ja novellit» 2002, s. 173.

121 Paikoitellen Topelius korostaa yhteyttä kirjalliseen perinteeseen, etenkin novellissa »Vernas rosor». Lehtonen kuvaa sitä »kummalliseksi, sekalaisista aineksista koostuvaksi kertomukseksi, jossa on vaikutteita sadusta, seikkailuromaanista, kauhuromantiikasta [ja] lajiparodiasta».134Lehtonen, »Den topelianska världsbildens mörka sida. Topelius och skräckromantiken» 1995, s. 13. Juoni on niin epätodennäköinen, että sitä voi pitää melodramaattisen rakkausromaanin parodiana: on vaihdokaslapsi, mielisairas isä, kuuromykkä tyttö, jota vartioi vanha kiukkuinen eukko, ja menneisyyden mustasukkaisuusdraama. »Kertoja seuraa 1700-luvun perinteitä ja rikkoo illuusion muistuttamalla lukijaa alituiseen kertomuksen sepitteellisestä luonteesta. Ehkä kommenteissa voi nähdä myös häivähdyksen romanttista ironiaa.» Epätodennäköistä selitetään viittaamalla sadun konventioihin. Erilaisista alateksteistä syntyy hämmentävä kokonaisuus, toteaa Maija Lehtonen. On Ruusus-aihetta, taikuria, noitaa ja ihmissyöjäjättiläistä, Pyhän Yrjön ja lohikäärmeen tarua ja ritariromaaneja – mutta myös viittauksia Don Quijoteen ja Guy Manneringin Meg Merriliesiin.135Lehtonen, »Intertextualitet hos Topelius» 1990, s. 57–62.

122 Novellissa »Vernas rosor» Topelius osoittaa hallitsevansa nokkeluuden ja ironian. Hän leikittelee kliseillä ja sallii henkilöittensä olla ironisen tietoisia siitä, että kyse on vain banalisoituneista kaavoista, sanoo Lehtonen. Kuitenkin loppua kohden juuri unelmaihanne voittaa, eikä henkilöiden tarvitse nähdä illuusioittensa murenemista. Kirjoittajan asenne ei ole johdonmukainen, sillä »ironiasta siirrytään helposti sentimentaalisuuteen, ja kertoja ottaa usein tarinansa puoleksi tosissaan. Tässä näkyy Topeliukselle luonteenomainen ristiriitaisuus».136Ibid., s. 60–61.

Hertiginnan af Finland

Perustekstit

155 Hertiginnan af Finland -edition perustekstinä on käytetty silloisen Helsingin yliopiston kirjaston omistamaa kappaletta, jonka kirjaston Digitointi- ja konservointikeskus skannasi ja luki ocr-ohjelmalla 2006. 1Kirjasta puuttuvat leimat ja signum; Topeliuksen aikainen nide on päällystetty paperilla ja siihen on painettu kirjaston kullanvärinen tunnus: soikean kehyksen sisällä on ylinnä teksti Otium sapiente, sen alla tyylitelty lyyra ja alimpana vuosiluku 1761. Ensimmäisessä kollatoinnissa perustekstiä verrattiin Svenska litteratursällskapetin kirjaston Topelius-kokoelman kappaleeseen (signum F 7367), jonka oli alkuaan omistanut Axel von Zansen ja myöhemmin Paul Nyberg. Toisessa kollatoinnissa perustekstiä verrattiin Svenska litteratursällskapetin Pousar-kokoelman kappaleeseen, joka oli alun perin kuulunut Runar Blåfieldille (signum A 37896). Toimittaja on käyttänyt vielä kolmattakin, Paul Nybergille kuulunutta kappaletta (signum F 6956). Eri kappaleiden välillä ei ole havaittu painotyön eroja. Niteiden kollaatiokaava on 8:o: π4 1–178. 8:o tarkoittaa oktaavokokoa, π4 neljäksi lehdeksi taitettua merkitsemätöntä arkkia, ja 1–178 viittaa 17 merkittyyn arkkiin, jotka kukin on taidettu kahdeksaksi lehdeksi.

156 »Häradshöfdingen», »Vernas rosor»ja »Stjernan i molnet» -editioiden perusteksteinä on käytetty Helsingfors Tidningar -lehden kyseisiä numeroita, jotka löytyvät digitoituina Kansalliskirjaston Historiallisesta sanomalehtikirjastosta.2http://digi.lib.helsinki.fi/sanomalehti/secure/browse.html?action=year&id=1457-439X&name=Helsingfors%20Tidningar Sen internetsivuilta ladatut pdf-tiedostot on luettu ocr-ohjelmalla ja muutettu fraktuurasta antiikvaan ja TEI-muotoon. Ensimmäisessä kollaatiossa perustekstejä verrattiin teksteihin, jotka ovat lehtien sidotuissa vuosikerroissa Svenska litteratursällskapetin kirjastossa (1846), Museoviraston kirjastossa (1847) ja Åbo Akademin kirjastossa (1856).3Åbo Akademin vuoden 1856 vuosikerta on alkuaan Porvoon kymnaasin kirjastosta. Toisella kertaa tekstejä verrattiin lehden sidottuihin vuosikertoihin, jotka kuuluivat aiemmin Helsingin kaupunginkirjastolle. Lehden yksittäisten numeroiden puuttuessa niissä olleita jatkokertomusten osia verrattiin Ruotsin Kuninkaallisen kirjaston omistamiin lehden vuosikertoihin. – Painotyön eroista ei havaittu yhtään esimerkkiä.

Tekstin toimittaminen

157 Toimitettu teksti vastaa perustekstiä. Ilmeiset ladonta- ja painovirheet on korjattu. Oikeinkirjoitukseen sen sijaan on puututtu vain vähän. Novellissa Hertiginnan af Finland esiintyy kymmeniä kertoja nimi Lewenhaupt, ja viisi Levenhauptia on muutettu Lewenhaupteiksi. Novellissa »Stjernan i molnet» on kahdeksan kertaa esiintyvä nimi Meijerfelt kirjoitettu kolmesti Meyerfelt; nämä kolme esiintymää on muutettu muotoon Meijerfelt. Sana »också» on ladottu kahdesti »ochså», mikä on muutettu. Muoto »jätte» esiintyy näissä neljässä novellissa yhteensä 26 kertaa; kolme jette-muotoa on muutettu muotoon »jätte». Kun Topelius on lähdeviitteissä merkinnyt sivunumeron sadan vain kerran (sid. 137, 38), sata on johdonmukaisesti merkitty näkyviin, esim. 137, 138.4ZTS:n IV osassa Noveller, luvussa Tekstikriittinen selvitys on esitelty tarkemmin kirjapainokäytäntöjä, ortografista vaihtelua ja esimerkkejä ladontavirheistä. Lähdeviitteet on editiossa sijoitettu samalla tavoin kuin perustekstissä.

158 Kirjana julkaistua Hertiginnan af Finland -novellia ei ole oikoluettu yhtä tarkasti kuin jatkokertomusta, sillä silmätulehduksen saanut Topelius ei kyennyt tarkastamaan jälkimmäistä taitettua oikovedosta. Yli kolmannes toimittajan tekemistä muutoksista (34 yhteensä 98:sta) perustuu jatkokertomusversioon. Kyse on sanamuodoista, välimerkeistä ja vähäisistä ladontavirheistä. Kun painetussa kirjassa käytetään esimerkiksi muotoja generalitet, Mannsteins, Stockhom ja succesionen, jatkokertomusversiossa sanat esiintyvät oikeassa muodossaan generalitetet, Mansteins, Stockholm ja successionen.

Kielen erityispiirteitä

159 Teosten käsikirjoitukset eivät ole säilyneet, joten ei kyetä selvittämään, ovatko painettujen novellien sanamuodot peräisin Topeliukselta itseltään vai latojilta. 1800-luvun puolivälissä ruotsin kielen taivutusjärjestelmä ei vielä ollut vakiintunut ja vaihtoehtoisia muotoja esiintyi yleisesti, myös saman teoksen sisällä. Editiossa esiintyy 25 kertaa taivutettu monikko ’regementer’ ja kolmesti ’regementen’. Muita vastaavissa monikkomuodoissa esiintyviä sanoja ovat ’förråder’, ’invektiver’, ’källrar’, ’magasiner’ ja ’ärender’. Viimeksi mainitusta silloinen sanakirjantekijä Dalin antaa myös muodon ’ärenden’, mutta esimerkkejä hän mainitsee vain ärender-muodosta. Muita tekstissä esiintyviä rinnakkaismuotoja ovat ’dragonerna’ ja ’dragonerne’ sekä ’vallarna’ ja ’vallarne’.

160 Novellissa »Häradshöfdingen» (1846) käytetään ilmausta »vädrat ugglor i mossan», mutta kymmenen vuotta myöhemmin novellissa »Vernas rosor» se on muodossa »ugglor i mossen». 5Välskärin kertomusten ensimmäisessä osassa esiintyy sana »mossa»: »Ängarna blefvo åter mossa.» (1853, s. 275); tätä tekstikohtaa on käytetty esimerkkinä Svenska Akademiens ordbok -sanakirjassa. Novellissa »Häradshöfdingen» esiintyy muoto ’burdus’ pro ’burdust’; Svenska Akademiens ordbok mainitsee esimerkkinä tästä muodosta erään kohdan teoksessa Fältskärns berättelser.

161 Sana ’fiende’ on useimmiten – sikäli kun sen suku voidaan päätellä – maskuliini (»sin gamle fiendes», »krossa fienden, innan han hunnit samla sig»), mutta esiintyy myös feminiininä: »äfven denna fiende» ja »vid första kunskap om fiendens framryckande marschera denna till mötes».

162 Kirjassa Hertiginnan af Finland esiintyy kolme kertaa sana Hjobspost (jobinposti), jota esiintyi muillakin ruotsinkielisillä kirjailijoilla; kirjoitusasuun on vaikuttanut saksankielinen nimi Hiob.

163 Verbin ’mista’ (menettää) Topelius taivuttaa useimmiten heikosti, ensimmäisen konjugaation mukaan: »en med saknad mistad arm för plogen», »en underofficer mistade högra handen» ja »hon mistade hörseln» – mutta »hvad har han nu i stället för hvad han mist?». Dalinin mukaan sekä ensimmäisen että toisen konjugaation mukainen taivutus (mistat ja mist) on oikein.

164 Joskus Topelius sijoitti paikan ja ajan adverbiaalin silmiinpistävän ei-idiomaattisesti, mutta hän ei ollut ainoa. Editiossa ovat esimerkkeinä »i dagen bringa så sorgliga hågkomster» (Hertiginnan af Finland, »Förord»), »ej kunde på hela sommarn utlöpa» (Hertiginnan af Finland, luku »Krigets utbrott»), »få bort ur rummen hans gemena tobakslukt» (»Häradshöfdingen», luku 1).

165 Hankala ilmaus, ainakin toimittajalle, on »mot egen begäran»: »Bland mycket sällsamt är det icke det minst sällsama, att Lewenhaupt, kommenderande chefen för ett anfallskrig, mot egen begäran qvarhölls i Stockholm fyra veckor efter krigsförklaringen» (Hertiginnan af Finland, luku »Krigets utbrott»). Asiayhteyden ja oheiskirjallisuuden perusteella tekstikohta on tulkittava på egen begäran. Vrt. »Lewenhaupt ansåg sig som lantmarskalk tvungen att invänta riksdagens avslutning och sände i sitt ställe […] Buddenbrock att inleda fälttåget».6Kurt Jern, »Frihetstiden och gustavianska tiden 1721–1809» 2001, s. 337. Olof Jägerskiöld kuitenkin kertoo teoksen Svenskt biografiskt lexikon Lewenhaupt-artikkelissaan, että hänestä tuli joukkojen ylipäällikkö 21. elokuuta 1741, valtiopäivien päätöspäivänä.

Painoasun normalisointi

166 Editiossa on jossain määrin normalisoitu painoasua. Näkyvin muutos on se, että alkuperäispainoksen fraktuuran sijasta käytetään antiikvaa, mikä tuo tullessaan muutamia muita muutoksia: fraktuuran ß:n korvaa ss ja w:n korvaa v, paitsi nimissä, jotka muutenkin kirjoitetaan W:llä (Wiborg), ja vieraskielisissä sanoissa (shawl). Sanomalehtitekstien harvennettu teksti on korvattu kursiivilla. Fraktuuran keskellä antiikvalla painetut kohdat on samoin korvattu kursiivilla, jos kyse on ollut kokonaisista sanoista eikä yksittäisistä kirjaimista. Muu painoasun normalisointi koskee juoksevan tekstin typografiaa, lainausten merkitsemistä, välimerkkien paikkaa lainausten yhteydessä ja numeroiden ladontaa.

167 Kaarevat lainausmerkit (”) on korvattu kulmalainausmerkeillä (»). Lainausten sisällä olevat lainaukset merkitään puolilainausmerkeillä (’). Alkuperäispainoksen sisennettyjä pitkiä lainauksia ja säkeistöjä edeltäneet lainausmerkit on jätetty pois. Lainatusta puheesta, useimmiten lainauksen keskellä olevan johtolauseen molemmin puolin, puuttuneet lainausmerkit ja ajatusviivat on lisätty. Ilmeisen väärin ladotut lainausmerkit sen sijaan mainitaan alla olevassa luettelossa. Tällöin on kyse yksittäisistä väärään paikkaan eksyneistä lainausmerkeistä.

168 Lainausmerkkien, ajatusviivojen ja muiden välimerkkien keskinäinen järjestys on normalisoitu nykykäytännön mukaiseksi. Ensi sijassa on kyse alkuperäispainoksen lainatusta puheesta ja johtolauseista, joissa lainauksen johtolauseesta erottava pilkku on usein, joskaan ei aina, sijoitettu ennen lainausmerkkiä. »Luimme kirjan,» sanoi Liisa muutetaan muotoon »Luimme kirjan», sanoi Liisa. Alkuperäispainoksissa piste on lainauksissa pantu useimmiten lainausmerkin jälkeen (»Kesä oli niin kaunis».), mikä on muutettu muotoon »Kesä oli niin kaunis.» Jos kolme pistettä (…) kuuluvat loogisesti lainaukseen, ne on editiossa sijoitettu ennen lopun lainausmerkkejä. »Moinen hävyttömyys» … muutetaan muotoon » Moinen hävyttömyys …».

169 Alkuperäispainosten otsikon tai uuden kappaleen alun sisennös on jätetty pois.

170 Topeliuksen ryhdyttyä jakamaan jatkokertomuksensa lukuihin painettiin niiden otsikot Helsingfors Tidningarissa lihavoituina tai lihavoituna harvennettuna leipätekstinä. Tässä editiossa lukujen otsikoiden kirjasinlajina on kursiivi, ja pistekoko on hieman suurempi kuin muussa tekstissä.7Painetun edition leipäteksti on ladottu 10,85 pisteellä ja otsikot 11,5 pisteellä.

171 Lukua 999 suuremmat numerot on normalisoitu muotoon 1 000 (sen sijaan, että ne esitettäisiin muodossa 1,000 tai 1000). Kokonais- ja murtolukujen välistä on poistettu väli (7 ¾ → 7¾). Väli on lisätty kellonaikoihin, joihin sisältyy murtoluku (½1 → ½ 1). Numeroiden ja sanojen yhdistelmät on normalisoitu muotoon 1700-talet (alkuaan 1700 talet tai 1700talet).

172 Kirjainten välistä ja kirjainten ja välimerkkien välistä on poistettu väli (gäst er → gäster ja: han . → han.).

173 Fraktuuratyylissä ei käytetä painomerkkejä. Alkuperäispainoksessa esiintyvät sanat a, ideer, the ja muut vastaavat on tässä editiossa varustettu painomerkillä: à, idéer, thé. – Painetussa editiossa painoasun normalisointeja ei ole otettu mukaan muutosluetteloon. Digitaalisen edition tekstissä normalisoidut kohdat näkyvät vaaleanharmaalla taustalla, jos aktivoituna on näyttövaihtoehto Muutokset. – Perustekstin sisäiset viittaukset on editiossa muutettu sivunumeroinnin mukaisiksi. Niistä aiheutuvia muutoksia ei sisällytetä muutosluetteloon.

Toimittajan perustekstiin tekemät muutokset

174 [edition kohta: 9, 8 | teksti ZTS:ssä så väl | ← | teksti perustekstissä: såväl]

175 Digitaalisessa editiossa: valitse Muutokset valikosta Näkymävaihtoehdot. Julkaisijan muutokset korostuvat harmaina.

176 Hertiginnan af Finland

178 Häradshöfdingen

180 Vernas rosor

182 Stjernan i molnet