Sanoja julkiselle elämälle

11 Hyvä esimerkki tästä on Topeliuksen Flooran päivälle 13. toukokuuta 1848 suoma julkinen, sanomalehteen painettu huomio. Runebergin »Vårt land» esitettiin juuri tuona päivänä ensi kerran Fredrik Paciuksen sävellyksenä, josta näin tuli runon virallinen musiikillinen asu, ja Fredrik Cygnæus piti merkittävän puheensa isämaalle. Jälkipolvien silmissä päivästä on tullut juhlapäivä, jolla oli ratkaiseva merkitys suomalaisen kansallistunteen synnyssä. Tuolloin Suomen kansan tietoisuus »vihittiin isänmaan käyttöön», kuten Topelius kolmekymmentä vuotta myöhemmin asian ilmaisi.8Zacharias Topelius, »Den 14 September 1878», Tal vid K. Alexanders-Universitetets inskrifningar den 15 September 1877, den 19 Januari 1878 och den 14 September 1878 av Universitetets d.v. Rektor 1878, s. 31. Matti Klinge on huomauttanut, kuinka heikosti kehittynyt suomalainen kansallistunne oli Suomen Venäjään liittämistä välittömästi seuranneena aikana, Runebergs två fosterland 1983, s. 30.

12 Se, että näin tapahtui, ei ollut vähiten Topeliuksen ansiota. Itse juhlapäivänä komeili Helsingfors Tidningarin etusivulla runoilija Topeliuksen runo »Våren 1848» (»Kevät 1848», suom. Uuno Kailas), joka sittemmin tuli läpikäymään useita muokkauksia. Runossa ovat vastakkain eurooppalainen kapinahenki ja kotimaan hedelmällinen rauha, vallankumouksen rajuus ja maamiehen uutterat ponnistelut. Säkeet korostavat runoilijan poliittista linjanvalintaa, sillä vapaudenmyrsky vuonna 1848 »puhkeaa ilmoille suhisevien anapestien rytmissä», jotka »vaihtuvat rauhallisiin, tasaisiin jambeihin», kun runo hahmottelee isänmaallista ohjelmaansa.9Gunnar Castrén, »Topelius’ fosterländska lyrik, Zacharias Topelius hundraårsminne. Festskrift den 14 januari 1918 1918, s. 238 f. Helsingfors Tidningarin seuraava numero ilmestyi toukokuun 17. päivänä. Siinä toimittaja Topelius korostaa sievästi artikkelimuodossa sekä Flooran päivän juhlan herättämää innostusta että juhlan arvokasta ja hienoa kulkua. Lehden seuraavassa numerossa, joka ilmestyi 20. toukokuuta, julkaistiin vielä runoilijan runo »Finlands Namn» (suom. »Suomen nimi», suom. O. Manninen, ks. kommentti).

13 Tämä runo on yksi Topeliuksen ihailluimmista isämaallisista runoista. Se pyrkii ikuistamaan Flooran päivän juhlallisena ja hartaana kokemuksena: juhlan osallistujat olivat todistaneet Maamme-laulun ja Suomen syntymää. Juuri Topelius oli se henkilö, jonka idealistinen muotoilu antoi jälkipolville tämän käsityksen. Aitolyyriselle runoudelleen tyypillisten assosiaatiosiirtyminen avulla Topelius tekee Flooran päivän juhlasta näytöksen, jossa Suomi samalla kertaa syntyy ja saa nimen, ja liittyy näin kolmen päätoimijan joukkoon. Vuoden 1848 sanomalehdessä julkaistu versio kertoo, kuinka Cygnæus juhlapuheessaan »nämner ett namn så fullt av hopp / Och fullt av minnen tillika». Vuonna 1860 kirjoittamassaan versiossa Topelius on vaihtanut aikamuotoa ja antanut nimelle valtuuttavaa voimaa. »Ett blixtrande ursprungsord han fann / För vilket töcknena vika» (»Hän synnyn ties syvän, tenhoisan / kuin usviin vasamat valon»). Mutta jo ennen kuin Kumtähden kentästä Flooran päivänä tehtiin patrioottinen Lieu de memoire, sillä oli toinenkin, kansanomaisempi piirre. Siitä tiesi toimittaja ja pakinoitsija Topelius kertoa 31. toukokuuta päivätyssä Leopold-kirjeessään, joka on täysin vailla paatosta. Sen sijaan kirjeessä kuvataan hillitöntä kansanjuhlaa.10Vaimolle osoitetussa kirjeessä (4/5 1848) tapahtumaa kuvataan samaan tapaan kuin lehdessä, mutta kirjeeseen liitetyssä lapusessa Topelius paljastaa vaimolleen monien lyseolaisten juhlineen »pahasti» ja että 600 lasia rikottiin (odaterad lapp, troligen med brev 2/6 1848). Nyberg, Zacharias Topelius 1949, s. 225) Alkoholinkäytöstä juhlan aikana, ks. Hirn, »Finlands namn. En fest, en dikt och ett tal» 1951 (1941), s. 175 ff. ja Klinge, Idyll och hot 2000, s. 126 ff.

14 Topelius julkaisi useita kirjoituksia Flooran päivästä vuonna 1848. Kaksi jo mainittua runoa on päässyt mukaan kaanoniin, kun taas toimittajan proosallisemmat kirjoitukset ovat vaipuneet unholaan. Aikalaislukijoiden näkökulmasta eri tekstilajit lienevät kuitenkin toimineet yhdessä, ja niin myös monipuolinen kirjoittaja itse tahtoi asian nähdä.11Topeliuksen monipuolisuudesta julkaisijana, ks. Clas Zilliacus, Opinionens tryck 1985, s. 128 f.

15 Kaarle-kuninkaan metsästyksestä syntyi vuonna 1852 variaatioita samaan tapaan kuin toukokuuhun 1848 liittyneistä kirjoituksista. Tämä ooppera, sekä Topeliuksen että Suomen ensimmäinen, synnytti toisaalta surumielisesti mennyttä muistelevan samannimisen runon (»Kaale-kuninkaan metsästys», suom. Uuno Kailas), toisaalta proosarunoksi naamioidun, kauhuromanttisen silosäkeisen kertomuksen. Tämä tarina, jonka otsikkona oli »Romantiskt äfventyr» (»Romanttinen seikkailu», suom. Uuno Kailas) huvittelee esittämällä oopperan koomisena buffaversiona. Topeliuksen tapaa kierrättää ahkerasti ideoita tukee myös se tosiasia, ettei varsinaista toistoa esiinny. Genren, tapaluokan ja puhuttelutavan vaihtamisen jälkeen teos ei enää ole sama kuin aikaisemmin. Sama hyvä idea on vastaanottajalle eri asia, kun se esitetään kuvaliitteenä tai romaanina, satuna tai näytelmänä – sananlaskuna, oopperana tai huvinäytelmänä – ja kenties vielä oppikoulun alaluokkien lukukirjassa. Yllä on mainittu vain joitain genrejä, joiden parissa rauhaton Topelius vaikutti aikana, jolloin hänen Ljungblommor-herbaarionsa ilmestyivät.

16 Olisi helppoa nähdä Topeliuksen jatkuva luomistulva katkeamattoman inspiraation seurauksena. Inspiraatio ja sujuva kynä ovat kuitenkin sekä itsestään selviä että riittämättömiä selityksiä. Yllä on esitetty, että Topeliuksen eri genrejen runsaan käytön takaa löytyisi pedagoginen periaate. Pedagogisen periaatteen takaa ja sen yläpuolelta löytyy isänmaallinen periaate. Ankarasti ajateltuna on kyse kahdesta arvopohjasta: Jumalasta ja isänmaasta. Kolmas kunnioituksen kohde ovat isä ja äiti. Nämä suuruudet ohjasivat kirjailijaa kaikissa kirjallisuudenlajeissa, myös lyriikassa: Topelius tahtoi olla hyvä poika kaikille kolmelle.

17 Topelius korostaa isänmaata toiseksi tärkeimpänä oppiaineena uskonnon jälkeen ja lisää: »Det liknar religionen deruti, att det mera skall inlefvas, än inläras, och deruti, att det är en lika nödvändig grundval för lifvet i verlden, som kristendomen är för lifvet i Gud. En menniska utan fädernesland är lika hemlös, fridlös, haltlös, utan hållning och sammanhang, utan höghet och lyftning, utan kärlek och skönhet i sin själs botten, som en menniska utan Gud.» (»Se muistuttaa uskontoa siinä, että se on ennemminkin koettava kuin opittava, ja siinä, että se on yhtä välttämätön perusta elämälle maailmassa kuin mitä kristinusko on elämälle Herrassa. Ihminen vailla isänmaata on yhtä koditon ja rauhaton, vailla ryhtiä ja yhteyttä, vailla ylevyyttä ja jaloja tunteita, vailla rakkautta ja sielunsa pohjalla piilevää kauneutta, kuin ihminen vailla Jumalaa.»)12»Om läsning för barn. III», Helsingfors Tidningar 8/12 1855.

18 Kun nämä ajatukset sopivasta lukemisesta lapsille yhdistetään Topeliuksen ajatuksiin lapsen tavasta kokea maailma, löytyy hyviä suuntaviivoja sille, mitä Topelius tahtoi runoudellaan saavuttaa. Kaksi päälisin puolin niinkin erilaista runoa kuin »Menniskoanden» ja »Folkvisan i konsertsalen» (»Kansanlaulu konserttisalissa», suom. Uuno Kailas) ovat viime kädessä vetoomuksia lapsen mieleen. Lapsen maailma on Topeliuksen silmissä arvokkaampi kuin aikuisen, lähempänä henkimaailmaa. Hän käyttää myös ilmauksia lapseen katsomisesta ja lapsen tasolle kohoamisesta. Tällainen lapsen, alkuihmisen, idealisointi on romantiikalle ominaista.13Ks. Kaarina Laurent, Topelius saturunoilijana 1947, s. 245. Lapsen maailma on kokonainen ja rikkomaton, objektiivinen, ja siitä puuttuu aikuisten kuilu luonnon ja hengen välillä. »Eläin puhuu, metsä laulaa, kukka iloitsee ja suree; kaikella luonnossa on elämänsä, äänensä, tunteensa ja tarkoituksensa; kaikki ymmärtävät lasta ja lapsi ymmärtää niitä.»14»Lapsi», Mietekirjani lehtisiä 1899, s. 84. Suom. teoksessa Mietekirjani lehtisiä, Päiväkirjoja. Z. Topeliuksen kootut teokset XIII. 1949 (kuudes painos), s. 62. Sitaatti on myöhäinen, mutta Topeliuksen käsitys lapsen sielunelämästä ilmeni jo varhain, eikä se näytä kokeneen muutoksia. Topelius asettaa vastakkain lapsen ja aikuisen maailman tavalla, joka muistuttaa hänen usein mainitsemaansa Schillerin kahtiajakoa naiiviin ja sentimentaaliseen runouteen, joka on romanttisen poetiikan kulmakivi.15»Über naive und sentimentalische Dichtung» 1795–1796. Topeliuksen mukaan lapsi ei pohdiskele. Sana pohdiskelu saa Topeliuksen ajattelussa vuosi vuodelta voimakkaamman kielteisen sävyn. Pohdiskelu asettuu uskovan ja hänen Jumalansa väliin, se on järkiuskon ja älyllisyyden työkalu.

19 Topelius jopa väittää, että pohdinnan avulla – ja tunteen ja ajattelun tuella! – luodussa runossa on nähtävissä käsityön jäljet: »Kaikki runot, jotka olen onnistunut kirjoittamaan tai muussa muodossa tuottamaan, ovat korkeammassa merkityksessä tosia, kauniita ja aitoja vain, jos olen saanut ne lahjaksi».16Zacharias Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 138 f. Runoilijan itseanalyysina tämä on tarkasti ottaen kuitenkin ambivalentti ajatus. Yllä on todettu, että tekstien työstäminen yhä uudelleen oli Topeliukselle ominaista, mikä luonnollisestikin tarkoittaa, että hänellä oli tapana hioa taitojaan. Oikeammin voisi sanoa, kuten Bengt Holmqvist sen muotoili Sylvian lauluihin kuuluvan »Under Rönn och Syrén»-runoa (»Tuomen ja syreenin alla», suom. Elina Vaara) esimerkkinä käyttäen, että sisäinen ja ulkoinen todellisuus sulautuvat Topeliuksen runoissa toisiinsa, »aistimukset ja pohdinnat yhtyvät lempeän leijailevassa ekstaasissa».17Holmqvist: »Runeberg och romantiken i Finland» (1988) 1999, s. 138. Voidaan myös pohtia, halusiko Topelius kategorisesti väheksyä omaa välineellisten runojen tuotantoaan, mm. tilapäisrunojaan tai ylistysrunojaan, jotka oli tilattu häneltä ja joita hän ei siksi voinut jättää kirjoittamattakaan. Kysymys on keskeinen; tässä johdannossa on lähtökohtana ajatuksesta, että koko kirjailijanuralla, myös runoudella, oli arvopohjansa lisäksi välineellinen tavoite.18Ljungblommor II -kokoelman ensimmäisen osan runojen voidaan kenties sanoa poikkeavan tästä tyypillisestä piirteestä. Topelius halusi saada aikaan jotain, ja uskoi vakaasti, että jokaisella lausutulla sanalla oli vaikutusta ja vastuuta.19Mietekirjani lehtisiä -teoksen esipuheeksi tarkoitetusta katkelmasta voidaan lukea: »Hvarje ord skapar sin tankeverld […] Naturljuden förgå, tanken i sig är frö utan grodd, ordet är handling och bär sitt ansvar» (»Jokainen sana luo ajatusmaailmansa […] Luonnonäänet katoavat, ajetus itsessään on siemen, joka ei idä, sana on toimintaa ja kantaa vastuunsa.»), Topelius 1899, s. 261. Hän tahtoi valaa lukijoihinsa kolmenlaista rakkautta: jumalanpelkoa, isänmaanrakkautta ja kunnioitusta vanhempia kohtaan. Se oli hänen tehtävänsä.

20 Topelius ei ensisijaisesti ollut kiinnostunut runoudesta itseään toteuttavana tai subjektiivisen ilmaisun taiteena. Hänen kirjailijanuransa kokonaisuutta voidaan modernein termein kuvata aktiiviseksi interventioksi aikakauden elämään ja mielipiteenmuodostuksen. Suuri osa Topeliuksen lyyrisestä tuotannosta luettiin ensimmäisen kerran Helsingfors Tidningarissa, mikä saattoi vetää puoleensa myös pilkallisia kommentteja: vakavasti otettavat runoilijat eivät toimineet sillä tavoin.20Vrt. S. G. Elmgrenin toisen runokokoelman arvostelu, ks. Aikalaiskritiikki. Runot, jotka ovat syntyneet yksinomaan subjektiivisesta ilmaisuntarpeesta, muodostavat vähemmistön hänen lyyrisessä tuotannossaan ja ovat yleensä peruja hänen nuoruusvuosiltaan. Käsillä olevassa editiossa niiden läsnäolo on selkeämmin havaittavissa kuin Topeliuksen tuotannossa kokonaisuutena. Ne ovat yleensä myös parempaa runoutta, kirkkaan melodisia ja kauniisti sointuvia tavalla, joka palvelee sekä niiden mieleen painamista että ikimuistettavuutta. Niistä puuttuvat myös ne paikoittain hajamieliset sanavalinnat, jotka ovat ominaisia joillekin hänen tilapäis- ja juhlarunoilleen.

Henkilökohtaisesta elämästä

21 Runoutta, joka tuntuu kummunneen subjektiivisesta ilmaisuntarpeesta, syntyi monenlaisissa olosuhteissa. Joidenkin runojen syntytausta on eroottinen, jotkut runot ilmentävät sielunhätää ja Jumalan lohdutusta. Jotkut runot käsittelevät elämän kriisejä, kuten Michael-pojan ja läheisten ystävien kuolemia, joiden jälkeen suru etsi sanoja. Jotkut runot myös kuvastavat pakoa ympäröivän maailman vihamielisyydestä; ne ovat terapeuttisia runoja, joilla runoilija piti yllä omaa mielenrauhaansa. Näille viimeksi mainituille runoille Topelius antoi yhteisen otsikon Sylvian lauluja. Monet Topeliuksen kuuluisimmista runoista lukeutuvat niihin.

22 Eroottisten runojen syntyyn vaikuttaneet tekijät ovat löydettävissä Topeliuksen elämäkerrasta. Runojen taustalla on Greta Matintytär, maalaistyttö, jonka isä oli Alavuden Kahrassa sijainneen kestikievarin isäntä. Topelius vieraili kestikievarissa ensi kerran talvella 1838, jolloin hän oli matkalla synnyinkaupungistaan Uudestakaarlepyystä opiskelukaupunkiinsa Helsinkiin.21Topeliuksen suhdetta Gretaan käsitellään perusteellisesti Martin Granérin teoksessa Zachris Topelius’ kärlekslyrik vuodelta 1946 ja Törnuddin teoksessa Flickan från Kahra vuodelta 1948. Ks. myös Söderhjelmin teos Topelius’ tidigaste diktning vuodelta 1931, s. 25 f. ja Nybergin Zachris Topelius vuodelta 1949, s. 120–131. Topelius ehti taittaa tämän viidensadan kilometrin matkan useita kertoja niin opiskeluaikanaan kuin myöhemminkin. Topeliuksen lapsuudenmaisemissa asuivat myös Topeliuksen nuoruudenrakkaudet. Eräs heistä oli raatimiehentytär Emilie Lindqvist, josta vuonna 1843 solmitun kihlauksen jälkeen tuli Topeliuksen vaimo vuonna 1846. Talvella 1838 ja pari vuotta sen jälkeenkin tämä asia oli kuitenkin hyvin epävarma. Topeliuksen kilpakosija oli hänen paras ystävänsä Henrik Backman, ja tuolloin näytti siltä, kuin hän olisi ollut voittamassa Emilien itselleen.22Backmanista, ks. kommentti runolle »På kullen om våren». Siksi ei pidäkään ihmetellä, että Topelius oli Uuteenkaarlepyyhyn ja sieltä pois matkatessaan houkuteltavassa mielentilassa. Vuonna 1838 Topelius oli juuri täyttänyt kaksikymmentä vuotta, ja Greta oli viidentoista. Tapaamisten laatu on hämärän peitossa, mutta aivan selvää on, että Topelius kohtasi jotain ennen kokematonta. Hän koki voimakkaan intohimon ja löysi samalla aivan uuden puolen itsestään.

23 Topelius kuvailee kohtaamistaan luontaista arvokkuutta huokuvan luonnonlapsen kanssa, josta tuli koko suomen kansan edustaja: Topelius koki samanaikaisesti eksotiikkaa ja isänmaallisuutta, ja kuvaili tapahtumia päiväkirjassaan kotikutoisella ranskallaan. Voidaan pohtia, käyttikö Topelius tällaista salakieltä suojellakseen kokemuksiaan ulkopuolisilta silmiltä vai etäännyttääkseen itseään niistä. Ruotsiksi hän kuvailee Gretaa sanalla mörkskön (’tummanihana’), ja sanassa voi aistia vaarallisen, voimakkaan latauksen; ranskaksi kirjoittaessaan Topelius käytti sanaa belletenebreuse. Topeliuksen suuresti ihailema Almqvist käytti sanaa dunkelskön (’hämäränihana’), viitatessaan pimeään, demoniseen voimaan. Kahrassa tapahtuneet lyhyet kohtaamiset ovat saattaneet hienostua jälkeenpäin mielikuvituksen voimasta: asiaa on vaikea tarkastella objektiivisesti, sillä Topeliuksen omat, kiihkeät todistajanlausunnot päiväkirjamerkinnöissä ja runoissa ovat ainoat, mitä on saatavilla. Voimakkaat tunteet ja voimakkaat vaikutelmat voisivat myös käydä hyvin yksiin ajan romanttisen kirjallisuuden kanssa, jota nuori Topelius itsekin oli omaksumassa ja sovittelemassa omiin tarpeisiinsa sopivaksi.

24 Kahra-romanssi oli kukaties yksipuolinen, mutta se sai Topeliuksen leikittelemään ajatuksella naimisiinmenosta. Tarina sai luonnollisen loppunsa vuonna 1840, jolloin Topelius sai Kahrassa pysähtyessään kuulla kestikievarin emännältä, että tytär oli kihlattu sikäläisen talonpojan pojalle. Kokemuksesta syntyi kuitenkin kuuden vuoden aikana (1839–1845) runoja, joita leimaa suuri intensiteetti ja usein myös monenkirjavat vastakkainasettelut ja sieluntaistelut. Kolme tällaista runoa on koottu eräänlaiseksi jatkumoksi ensimmäiseen runokokoelmaan (»Kärlekens Dualism», »Inatten», »Irrskenet på heden») ja loput niistä on koottu toiseen kokoelmaan. Näitä runoja ovat mm. »Dämonen» (»Demooni», suom. Uuno Kailas), joka sisältää hyvin latautuneen dialogin tummanihanan tytön ja villin pojan välillä. Se näyttää proosalta, mutta siinä on hyvin selkeä metrinen rakenne, jossa nousevat paeenit etenevät kuin eteenpäin kannustettavat hevoset. Eräs runo, jota ei otettu mukaan mihinkään kokoelmaan, on jo edellä mainittu »Hangolas Dikt», jonka tiivistetty versio Ljungblommor II:n aloittava»Dröm och Verklighet» on. Vasta selkeämmin muisteleva, vuonna 1845 kirjoitettu runo »Den resande studenten» (»Matkustava ylioppilas», suom. Uuno Kailas) osoittaa Topeliuksen jättäneen Kahraepisodin taakseen, olkoonkin että kokemus on luonnollisesti jatkanut elämäänsä produktiivisena kaikupohjana. Kirjailijan oma arviointi on mielenkiintoinen: Sånger-kokoelmassa on mukana viisi tätä aihetta käsittelevää runoa.

25 Topeliuksen sulhasena Emilielleen kirjoittama kirje (6.–7. maaliskuuta 1843) paljastaa muistojen voimakkaan kaksijakoisuuden. Topelius yrittää varsin pian kihlauksen jälkeen kirjoittamassaan kirjeessä valottaa Emilielle tämän tulevan aviomiehen sielunelämää:

26 Et tunne kaikkea sitä hurjaa, synkkää ja myrskyisää, joka hetkittäin on kätkeytynyt mustan silkkiliivini alle ja joka on saanut minut tuntemaan oloni kotoisaksi Shakespearen, Byronin ja Almqvistin synkänihanien runojen maailmassa. Voi Milla, en ole tullut onnelliseksi niistä kuvitelmista, jotka joskus ovat saaneet minut valtaansa – kun rauhallisempina hetkinäni luin sellaisina hetkinä kirjoittamiani runoja, ne samanaikaisesti sekä ilahduttivat että pelottivat minua, niin kauniita ne olivat ja kuitenkin niin kammottavia.23ZT–EL 6–7/3 1843.

27 Juuri sellaiset hetket olivat synnyttäneet sellaisia runoja kuin »Dämonen» ja »Villande vägar». Ne ilmentävät voimakkaita omantunnonvaivoja ja takertumista uskonnon tarjoamaan tukeen.

Suhde suomen kieleen

28 Kahra-episodista tuli Topeliukselle paljon muutakin kuin eroottinen väliasema lapsuuden Uudenkaarlepyyn ja Helsingissä eletyn aikuiselämän välillä. Kohtaaminen suomea puhuneen tytön kanssa merkitsi myös voimakkaasti koettua kosketusta suomenkieliseen Suomeen. Tämä teki Topeliuksesta vastaanottavaisemman sille varhaiselle, idealistiselle fennomanialle, joka oli saavuttanut ensimmäiset suuret läpimurtonsa Suomalaisen kirjallisuuden seuran perustamisessa vuonna 1831 ja Lönnrotin Kalevalan ensimmäisen version julkaisemisessa vuonna 1835. »Suomi» oli nyt sana kaikkien huulilla, niidenkin, joiden suomenkielen taito ei juuri muuhun riittänyt. Topelius oli kasvanut aikuiseksi tämän innostuksen ympäröimänä. Isä, Zachris Topelius vanhempi, oli pannut nuoren Topeliuksen vuonna 1829 Oulun triviaalikouluun juuri siitä syystä, että tämä paitsi tottuisi vieraaseen opiskeluympäristöön, myös oppisi suomea. Kaupunki oli toisin kuin vastakohtansa, täysin ruotsinkielinen Uusikaarlepyy, pääasiallisesti suomenkielinen, vaikka kouluopetus, kuten kaikissa maan korkeammissa kouluissa, tapahtuikin ruotsiksi. Koulun entisten oppilaiden joukossa oli monia miehiä, jotka tulisivat muovaamaan Suomen 1800-lukua: Franzén, Runeberg, Snellman, Nervander ja Castrén.

29 Jo Topeliuksen isoisä, kirkkomaalari Mikael Topelius, oli kiinnostunut suomalaisesta kansanrunoudesta. Tämän kiinnostuksen hän oli siirtänyt lääkäripoikaansa, joka keräsi muinaissuomalaisia runoja kiertäessään maata rokotusmatkoillaan ja jonka 1820-luvulla julkaisemasta runokokoelmasta Suomen Kansan Wanhoja Runoja tuli merkittävä lähtökohta Lönnrotin työlle. Zachris nuorempi oli seurannut innokkaasti, kuinka kiertävät kauppamiehet olivat täyttäneet hänen isänsä kamarin ihmeellisillä, ikivanhoilla runoillaan.24Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 59. Hänen oma osuutensa perheen ja kansan perinteissä olivat kalevalamittaiset runot, jotka aloittavat hänen ensimmäisen runokokoelmansa. Yhdessä niistä, ylistysrunossa nimeltä »Kantele» vuodelta 1842 juhlitaan uuden ajan alkua vanhan ajan antamalta perustalta: runonlaulaja on kuollut ja kantele vaiennut. Laulu herää kuitenkin uudelleen eloon, kun Lönnrot löytää menneisyyden runot ja Runeberg ryhtyy kirjoittamaan uusia.

30 »Kantele» esitellään runona runosta, joka on löytynyt kuin kanervan kukka, kukista kalpein ja pienin. Se, että Topelius valitsi juuri kanervan, riippuu monien tekijöiden yhteisvaikutuksesta. Kanerva ja sen kasvuympäristö on helppo yhdistää nummiin, myös Skotlannin nummiin, ja siihen merkittävään inspiraatioon, jonka romantikot olivat saaneet skotlantilaisen runoilijan James MacPhersonin Ossianin lauluista.25Nils Arvidssonin runomuotoinenkäännös Ossians sånger, joka ilmestyi jouluna 1842, vaikutti suuresti mm. Runebergin Kuningas Fjalariin, johon Topelius viittaa yhdessä Leopold-kirjeistään HT 1/6 1844. Ks. myös Kjell-Arne Brändströmin kommentaari Kuningas Fjalarista, SS XII:II:3, s. 246–251, 289–292. Suomessa kanervasta tuli erityisesti Suomalaisen luonnon karun kauneuden ja suomalaisen kansanluonteen symboli. Kanerva vastaa tuohon aikaan vakiintumassa ollutta näkemystä suomalaisen köyhyyden jalostavasta vaikutuksesta – sellaisen näkemyksen realistiset vaihtoehdot olivat sitä paitsi harvassa. Runebergin mm. ilmasto-opin pohjalta laatima kirjoitus Saarijärven pitäjästä vuodelta 1832 oli myös tämän ajattelutavan kannalta äärimmäisen hedelmällinen. Käsin kirjoitettujen runovihkojensa »Ljungblommornas Bokin» esipuheessa Topelius perusteli vuonna 1838 runojensa symbolivalintaa seuraavasti:

31 Jag älskar skogen och hafvet, det djupa lugnet och den vilda stormen i begge. Jag älskar solen och stjernorna och månen och skyarna. Jag älskar ock den stilla daggen på dalens blommor: – striden, segern och segerns frid. På slätterna, bland verldens fröjder, går sällan min stig. Derföre är min sång en ljungblomma lik, enslig fostrad i skogen.26Topelius, »Ljung Blommornas Bok I», s. 2 (NB. 244.150).

32 (Rakastan metsää ja merta, molempien syvää rauhaa ja myrskyjen hurjuutta. Rakastan aurinkoa ja tähtiä ja kuuta ja pilviä. Rakastan myös laaksossa kasvavien kukkien äänettömiä kastepisaroita: – taistelua, voittoa ja voiton riemua. Polkuni kulkee harvoin tasangoilla, maallisten riemujen keskellä. Siksi lauluni ovat kuin kanervankukkia, jotka ovat yksin kasvaneet metsässä.)

33 Kanervasta tulee koko Topeliuksen lyriikan keskeinen sielunkuva. Ensimmäisen runokokoelman nimikkoruno »Ljungblommor» (»Kanervankukkia», suom. O. Manninen) on sekä Ljungblommor I:n että SångerI-kokoelman ensimmäinen runo. »Långa vintrar ha förflutit / Sedan jag ivårens dagar / Hedens ljung har sammanknutit», (»Moni särkyi sävel, siitä / hohti hanki kanervilla, / viimeksi kun solmin niitä», suom. Toivo Lyy) alkaa myös Nya Blad-runokokoelman (1870) nimikkoruno, ja Topeliuksen viimeisen runokokoelman Ljung (1880) nimikkorunolla on niin ikään sama motiivi. Kalevalamittaan puettu kanervamotiivi punoo runokokoelmat yhteen.

34 Topeliuksen fennomaniaan tuli myöhemmin lisää sävyjä, ja vuodesta 1860 alkaen hän käytti isänmaasta Suomen asemesta nimeä Finland. Suomenmielisimpinä vuosinaan (1840-luvun puoliväliin saakka) hän oli eräässä runossaan vaatinut, että nuori, suomalainen henki ravistelisi yltään »germaanisen kuonan» (»Lönnrot, Castrén», »Lönnrotille ja Castrénille», suom. Uuno Kailas).27HT 1/3 1845: Ljungblommor I:ssä »germaaninen» on korvattu »kaikella ulkomaisella». – Kun Kalevala-motiivi noin vuonna 1860 palasi, oli suhde siihen pinnallisempi ja suunnitelmallisempi, toteaa Tarkiainen 1918, s. 19 f. Castrénin suhdetta kutsutaan »ulkonaisemmaksi», »Topelius fosterländska lyrik» 1918, s. 233. Promootiorunoilijana hän oli myös agitoinut »Yksi kansa! Yksi maa! Yksi kieli! Yksi laulu ja viisaus» -ajatuksen puolesta. Promootioruno saikin paljon ideologista painoarvoa. Opiskelijoiden fennomania muodosti joidenkin vuosien ajan tärkeän intellektuaalisen miljöön Topeliukselle – hän hoiti vuosina 1843–1847 (pohjois-)pohjalaisen osakunnan kuraattorin pestiä – ja kysymys suomesta ja ruotsista suhteessa venäjään kärjistyi maassa vallinneiden ja sille erityispiirteensä antaneiden kieliolojen vaikutuksesta.28Ks. Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 205–234.

35 Vielä kolmannes vuosisataa myöhemmin, vuonna 1878, Topelius viittasi itse jo väistyvänä yliopistonrehtorina yliopistoon kirjautuville opiskelijoille puhuessaan aikaan, jolloin »ensi kertaa kuultiin nuoren, myöhemmin fennomaniaksi ristityn nuoren leijonan kesy karjahtelu».29Topelius, »Tal vid Kejserliga Alexanders-universitetets inskrifningar. Den 14 September 1878», SS 23, s. 176. Topeliuksen innostusta suomen kieltä kohtaan ohjasivat tässä vaiheessa oikeudenmukaisuuskäsitykset siitä, mitä kansan suurella enemmistöllä oli oikeus vaatia itselleen ja kielelleen. Kielikysymyksessä Topelius oli asettunut poliittisesti keskitielle.

Sylvian lauluja

36 Niiden viidentoista runon, jotka Topelius julkaisi otsikon Sylvian lauluja alla vuosina 1853–1860, voidaan sanoa kummunneen tuskallisesta tarpeesta antaa ajatusten vaellella. Topelius pakeni luontolyriikan pariin toivoen luonnon parantavan haavat, jotka hän oli saanut yhteiskunnallisessa elämässä. Kuvaavaa on myös, että Topelius kirjoitti kuusikymmentä satua ja lastenrunoa julkaisemaansa Eos -lastenlehteen vuosina, jolloin Krimin sota vaikutti välittömästi myös Suomeen. Lapsille kirjoittaminen oli toinen tapa etsiä viattomuutta.30Se, miten Topelius itse koki tuon ajan, paljastuu J. L. Runebergille lähetetystä luottamuksellisesta kirjeestä 14/3 1855: »jag börjar begripa att Vår Herre ej ämnat en vismakare till Diplomat» (»alan ymmärtää, ettei Meidän Herramme ole aikonut laulumaakarista diplomaattia»). Vasenius III (s. 486–504) siteeraa runsaasti tätä ja muita samoihin aikoihin kirjoitettuja kirjeitä.

37 Ljungblommor III sisältää kaksitoista Sylvian laulua. Lukumäärä on sama Sånger I:ssä, mutta kaksi runoa on korvattu uusilla.31»Sylvias sommartankar» (»Sylvian suviajatuksia», suom. Elina Vaara) julkaistiin Helsingfors Tidningarissa 9/8 1854, mutta se ei ole mukana missään kokoelmassa. Nya blad vuodelta 1870 sisältää neljä uutta Sylvian laulua. Yksi näistä on jo yllä mainittu »Under Rönn och Syrén», jota Fredrik Vetterlund runoilijan satavuotispäivän kunniaksi laatimassaan kirjoitelmassa kutsuu »tuoksujen ja kukkien ihmetyöksi». Kirjoitus kruunaa Topeliuksen Suomen romantikoksi. Vetterlundin mukaan runon vahvuus on juuri sen romanttisessa abstraktiudessa, ja Topelius on hänen mukaansa saavuttanut läpimurtonsa ja kotimainen kritiikki oivalluksensa juuri Sylvian laulujen avulla.32Vetterlund: »Finlands romantiker. Några studier i Zachris Topelii lyrik» 1918, s. 5. Myöhemmässä vertailussaan Runebergin ja Topeliuksen välillä Vetterlund tarkentaa tätä abstraktiutta:

38 Den Topeliuska strofens smältande silverklang uttrycker hjärteinnerlighet och landskapsbesjälning på ett sätt, som i all sin jungfruliga eller fågelaktiga skygghet är trolskare, sångbarare, mycket ofta därföre även mer betagande lyriskt. Runeberg själv har sagt det särdeles målande: han kunde göra skog och sjö men Topelius den blå luften däröver; alltså det som i motsats till det realistiska kan kallas romantiskt, dagern, musiken över det hela. Sylviavisornas vårkvitter, Något av det mest äktlyriska som svensk dikt företett, är otänkbart hos den tyngre och stadigare Runeberg.33Vetterlund: »Något om lyrismen hos Runeberg», Festskrift till Yrjö Hirn den 7 december 1930 1930, s. 456.

39 (Topeliuksen säkeiden sulava, hopeinen kaiku ilmentää sydämellisyyttä ja maiseman sieluttamista tavalla, joka kaikessa neitseellisessä tai lintumaisessa arkuudessaan on lumoavampaa, laulettavampaa ja siksi hyvin usein myös vielä ihastuttavamman lyyristä. Runeberg itse sanoi sen erityisen kuvaavasti: hän osasi tehdä metsän ja järven, mutta Topelius osasi tehdä sinisen taivaan kaiken ylle; siis sen, mitä realismin vastakohtana voidaan kutsua romantiikaksi, sarastuksen, musiikin kaiken yllä. Sylvian laulujen keväinen sirkutus, joka on ruotsinkielisen runouden aitolyyrisimpiä tuotoksia, olisi mahdotonta vakaamman ja raskaamman Runebergin tuotannossa.)

40 »Sången är af sorg upprunnen, / Men af sorg är glädje vunnen» (»Murehest’ on laulu luotu / siit’ on ilo ihana saatu» sanotaan Kantelettaresta lainatussa ja muokatussa, ensimmäisen runokokoelman aloittavassa runossa »Sången», »Laulu», suom. O. Manninen). Samanlaisella julistuksella alkavat Sylvian laulut, jotka »bjuder sorgerna rymma» (»neuvovat heittämään huolet», suom. O. Manninen). Runojen teemat vaihtelevat: luonnossa sydän löytää lohdun, sisintä kalvavat tunteet rauhoittuvat, murheellinen löytää ilon ja sovinnon. Sellaisen lohdun lupaa laululintu Sylvia. Sylvia on runoissa yhteisnimitys alkukesän riemukkaalle linnunlaululle.

41 Siivekkään päähenkilön valinta oli runojen laulettavuuden kannalta hyödyllistä. Ylhäältäpäin nähty maisema antoi vaikutelman kokonaisuudesta, suurenmoisuudesta ja seesteisyydestä. Näkeminen ylhäältä, vertikaalinen perspektiivi, oli Runebergin panosten vuoksi vakiintumassa suomalaisen maiseman korkea veisun poeettiseksi säännöksi, ja monet Sylvian laulut käyttävät sitä hyväkseen. Tämä on myös näkökulma, josta siivekkäät palauttavat ihmisen innokkaat pyrkimykset niiden oikeisiin mittasuhteisiin. Nämä oikeat mittasuhteet ovat Topeliuksen tuotannossa kahdenlaisia. Ensinnäkin ihmisen röyhkeys vähenee, kun hän saa nähdä itsensä todellisessa koossaan, ja toiseksi ihminen tulee nähdyksi korkeuksista osana luontoa, Jumalan silmin, joiden näkemät asiat runoilija ihmiselle välittää. Näin ei ihminen enää ole luonnon vastakohta niin kuin romantiikka hänet näki ja jollainen hän myös Runebergin runoissa on.34Ks. Pertti Lassila, Runoilija ja Rumpali 2000, s. 73. – Suurenmoisen perspektiivin mahdollisuudet välittää moraalia menevät vielä pitemmälle Topeliuksen myöhemmällä iällä runsaasti kirjoittamissa kosmisissa runoissa; runo »Kometen 1858» voidaan lukea Sylvian runo »Fågelperspektivin» (»Lintuperspektiivi», suom. Elina Vaara) vastaparina.

42 Topeliuksen laululintu osaa muutakin kuin vain lennähtää taivaalle. Se ilmaisee itseään myös keräämällä kaikki luonnon sielutetut ja personifioidut ilmenemismuodot: tuulen, aallot, kevään laulut, pulppuavat lähteet, niittykukkien tuoksun.35Pettersson 1952 (s. 6–60) sisältää perusteellisen pohdiskelun termeistä personifikaatio ja sieluttaminen Topeliuksen luontolyriikassa. Lisäksi voidaan huomauttaa, että prosopopoeia, retoriikan tapa antaa ei-inhimilliselle inhimillisiä piirteitä, on ambivalentti kielikuva, joka sisältää sekä eläytymistä että hallintaan ottamista. »Behöfver det nämnas, att de flesta och gladaste sångfåglarna i våra skogar tillhöra slägtet Sylvia?» (»Lienee tarpeetonta mainita, että useimmat ja iloisimmat metsiemme laululinnut kuuluvat Sylvian sukuun»), todetaan eräässä alaviitteessä. Toisilla kokoelmassa Sånger I korvatuista runoista kaksi käsittelee kuolemaa. Ensimmäistä niistä vaivaavat suurisanaisuus ja epäaidot kielikuvat ja jälkimmäistä lohduttavien sanojen liian säästeliäs käyttö.

43 Runot kuvaavat linnun liverrystä mm. kukan henkäyksinä. Sitä, mitä Vetterlund piti eteerisenä ja abstraktina, pitivät kriitikot epäselvyytenä, yhteen sopimattomina kielikuvina tai tyhjinä sanariveinä. Esimerkki tästä on runo, jonka ruotsinkielinen nimi julistaa »Sylvia har sett Sicilien och Egypten, och finner dock Finland så skönt» (»Kesäpäivä Kangasalla», suom. O. Manninen). Otsikko, joka tavalliseen tapaan ylistää kotimaan karuutta, korvattiin Sånger I:ssä nimellä »En sommardag i Kangasala». Runossa on ilmaus – jonka tässä oletetaan viittaavan saariin – »naturens gröna tankar / i blåa vågornas hamn», joka sai osakseen sekä kritiikkiä että puolustelijoita.36Arvid Hultinin kritiikki, »Studier bland våra lyriker» 1881, s. 186, ja Gabriel Laguksen vastaus Östra Finland 11/4 1881. – Kielikuvista keskustellaan ja ne hyväksytään, Pettersson 1952, s. 104 ff. Samalla tavoin uskallettu oli saman säkeistön ilmaus »klart som ett barndomshem», joka Topelius itse korvasi myöhemmin ilmauksella »klar som en samvetsfrid». Hans Ruin on kritisoinut viimeisen säkeistön »livertävää kotkaa», mutta Olof Enckellin mukaan Ruin hän ei ollut ottanut huomioon, kuka on runon puhuja.37Ruin, Det finns ett leende 1943, s. 120; Topelius, 120 Dikter 1970, s. 138. Muitakin vastaväitteitä voitaisiin esittää. Kanerva esimerkiksi on tuskin niin näkymätön tai nuorena kuihtuva kuin mitä runoilija antaa ymmärtää. Suurin osa tästä kritiikistä koskee runoilijan taiteellisia vapauksia, jotka lukija voi hyväksyä, mikäli haluaa nähdä Topeliuksen runouden omanlaisenaan säännöstönä.

44 Topeliuksen ottamat vapaudet voidaan tulkita joko hätäillen ja vaivoja säästellen tehdyksi työksi tai aktiivisena pyrkimyksenä eroon jo parhaat päivänsä nähneen romantiikan kuluneesta kuvakielestä. Ei ollut mikään pieni haaste toisaalta välttää Almqvistin ja Runebergin ilmaisutapoja ja toisaalta kiertää runollisen yhteismaan tegnérismejä ja kalenterirunouden kuluneita fraaseja. Topeliuksen menestykseen vaikutti myös runojen laulettavuus. »Sjung!» on runoissa usein toistuva kehotus, jota myös toteltiin. Monet Sylvian lauluista juurtuivat 1800-luvun suosituimpien laulujen joukkoon, ja monet ovat säilyttäneen paikkansa pitkään. Yllämainittu laulu ja sen ensimmäisen säkeistön ensimmäinen rivi »Jag gungar i högsta grenen» (»Mä oksalla ylimmällä») Gabriel Linsénin sävellyksenä lienee yhä lauluista suosituimpia.

45 Ljungblommor-kokoelmien sävellettyjen runojen lista on liitteessä. Topeliuksen jatkuvasta ja voimakkaasta läsnäolosta suomenruotsalaisessa lauluperinteessä todistavat mm. kaksi puolen vuosisadan välein julkaistua laulukirjaa. Laulukirjassa Finländsk sång och visa. Sångbok för skolor, hem, föreningar och allsångsstämmor (1953) Topelius on tärkein laulun sanojen kirjoittaja (25 laulua), ja Runeberg toiseksi tärkein (15 laulua).38Julkaisijat Greta Dahlström ja Alfred Forslin 1953. Stora sångboken. 250 finlandssvenska sånger och visor (2003) sisältää 34 laulua, jossa on Topeliuksen kirjoittamat sanat: toiseksi eniten laulujen sanoja on kirjoittanut Alexander Slotte (14 laulua).39Kommentoinut Ann-Mari Häggman 2003. Den svenska sångbokenissa (1997) Topeliuksen lauluja ei esiinny, sillä suomenruotsalaista laulua edustivat tuolloin toiset nimet.40Laulujen valinta ja kommentit: Anders Palm ja Johan Stenström 1997. Topeliuksen asema suomenruotsalaisissa koululauluissa on sitä vastoin ollut vankka. Ruotsinkielisten koulujen laulukirjojen (vuosilta 1842–1972) tutkimus osoittaa, että Topelius oli aikakauden yleisin kirjailija, jonka peräti 60 runoa edustavat melkein kaikkia laulukategorioita.41Märta Netterstad, Så sjöng barnen förr. Textmaterialet i de svenska skolsångböckerna 1842–1972 1982, s. 41–144.

»Jäänlähtö Oulujoesta»

55 Kymmenes Sylvian laulu (»Kevät ja Sylvia saapuvat jälleen», suom. O. Manninen) julistaa kevään ja Sylvian paluuta uhmakkaassa kertosäkeessä: »Ändå! Ändå!» (»Ma pilvestä piittaa en! Oi en! Oi en!». Runo nähtiin ensi kerran Topeliuksen lehdessä päivää Tammisaaressa tapahtuneiden laukausten jälkeen. Runouden onnistui myös hyvittää se, mitä Topelius oli rikkonut innostuessaan runoilijana liikaa. Huomattava esimerkki tästä on »Islossningen i Uleå elf» (»Jäänlähtö Oulujoesta», suom. O. Manninen), joka on myös malliesimerkki Topeliuksen kyvystä runoilla isänmaasta ja vapaudesta tavalla, joka ei antanut korkeille viranomaisille mahdollisuutta saada kirjoittajaa tilille mistään loukkaavasta.

56 Runo kirjoitettiin huhtikuussa 1856: Krimin sota oli päättynyt maaliskuussa Parisiin rauhaan. Voidaan sanoa, että tämä runo päätti kriisin, jonka ensimmäisestä veripisarasta kertonut runo oli laukaissut, ja palautti Topeliuksen maineen kunnioitettuna kansalaisena ja uskottavana isänmaanystävänä. Topeliuksella itsellään ei koskaan näyttänyt olevan vaikeuksia yhdistää uskollisuuttaan suuriruhtinaskuntaa, keisarikuntaa ja näiden molempien yläpuolista voimaa kohtaan. Sensuuri ja satraapit olivat kuitenkin häntä vastaan. »Islossningen i Uleå elf» käsittelee taitavasti molempia. Itse käsittelytapa osoittaa myös sen, mitä yllä on todettu siitä, kuinka Topelius oli oppinut tekemään idealisminsa näkyväksi todellisen maailman näkyviä ilmiöitä apunaan käyttäen.

57 »Islossningen i Uleå elf» on pisimmälle viety esimerkki siitä, mitä George C. Schoolfield on kutsunut Topeliuksen hydrografiaksi eli hänen vesirunoudekseen.55George C. Schoolfield: »Finland-Swedish Literature», A history of Finland’s Literature 1998, s. 336. Termi saattaa kuulostaa hienostelevalta, mutta se on asiallinen ja sillä on puolensa. Vettä merkitseviä sanoja esiintyy kaikkialla Ljungblommor-kokoelmissa. Sana »våg» on kokoelmien seitsemänneksi yleisin sana 171 esiintymällään. Sitä yleisempiä ovat vain »natt», »hjerta», »dag», »se», »jord» ja »ljus». Myös sanat »djup», »sjö» ja »haf» toistuvat runoissa usein.56Tiedot perustuvat julkaisijan sanafrekvenssien kartoitukseen Ljungblommor-kokoelmissa. Vesi on elementti, joka kannattelee monia Topeliuksen tärkeimmistä runoista, niin aitolyyrisiä kuin poliittisen agendankin sisältäviä runoja. Nämä kaksi runotyyppiä ovat myös usein sukua toisilleen. Vesi voi silloin viitata vuoroin konkreettiseen, vuoroin kuvaannolliseen: meri voi olla meri tai symboloida vapautta.

58 Runo jäidenlähdöstä on Topeliuksen juhlallisin vesiruno ja mahdollistaa joitain yleisiä huomioita hänen lyyrisestä kielestään. Ne liittyvät motiiveihin ja muotoon, mutta myös runoon suhteessa muihin teoksiin. Runo kirjoitettiin vuonna 1856, aikana jolloin suuriruhtinaskunta oli toiveikasta odotusta täynnä. Vallanvaihto oli juuri tapahtunut ja äskettäin kruunattuun nousseeseen Aleksanteri II:een kohdistettiin suuria odotuksia. Krimin sota oli päättynyt Pariisin rauhaan. Jäät näyttivät lähtevän sekä luonnossa että politiikassa.

59 Motiivi lähteestä, joka kasvaa joeksi ja päättää itse luoda oman kohtalonsa, on nähtävissä jo runossa »Vid Elfmynningen» (»Virran suulla», suom. Uuno Kailas) vuodelta 1842. »Att sjelf en väg sig bana» (»Tiet’ omaas samoamaan») kerrotaan olevan joen päätös, ja sen tarinan sanotaan muistuttavan paljon ihmisen tarinaa. Joen kohtalo on lopulta kadota mereen, ikuisuuteen. Platonin ideaoppi oli nuorelle Topeliukselle tärkeä innoituksen lähde. Idealismistaan hän ei milloinkaan luopunut, mutta runojen todellisuuspohja laajeni ajan myötä. Alla on esimerkki tästä laajenemisesta.

60 Runossa »Islossningen i Uleå elf» todellisuus on ylimpänä, kun taas ideataso hallitsee runoa »Vid Elfmynningen». Todellisuuden sanelemia ovat lämpötilojen vaihtelut, virtaamisnopeus ja korkeus merenpinnasta. Viimeksi mainittuun topografiseen tosiseikkaan on taitavasti upotettu maan kohoaminen, ilmiö joka usein toistuu Topeliuksen tuotannossa. Ilmiö lienee kiehtonut Topeliusta siksi, että se yhdistää ajan ja tilan vaikutukset.57Ks. Lehtonen, »Natur und Mensch bei Zachris Topelius», Zur Aktualität der Romantik. Finnisch-deutches Symposium 24.9.-27.9.1991 an der Universität Tampere 1993, s. 130. Tälläkin runolla on luonnollisesti ideataso, eikä se kerro jäiden lähdöstä. Jotta molempia runoja voitaisiin käsitellä niille kuuluvalla painoarvolla, on ne siirrettävä luontokuvauksesta toiselle merkitystasolle. Pirkko Alhoniemi toteaakin, että tämä Topeliuksen tuotannossa hyvin keskeinen luontolyriikan laji oli allegorian palveluksessa. Runojen pääasiallinen tehtävä oli innostaa ja aktivoida toimintaan: runojen tehtävä ei ollut vain välittää kuvia vaan haasteita.58Alhoniemi, Isänmaan korkeat veisut 1969, s. 101. Runo jäiden lähdöstä soi hienostuneesti tulkituilla haasteillaan Topeliukselle mahdollisuuden palata isämaalliseen yhteisöön.

61 Topelius aloitti kiistellyn historian professuurinsa hoitamisen luennoimalla maantieteestä. Hänelle nämä kaksi tieteenalaa olivat saman asian eri puolia. Käsitys siitä, että maantieteelliset tekijät määräävät historian kulkua, on saanut maksiimin aseman suomalaisessa poliittisessa ajattelussa. Voidaan sanoa, että Topeliuksen näkemys maantieteen asemasta kiteytyi oppikoulujen lukukirjaksi vuonna 1875 julkaistun ja aina toisen maailmansodan loppuun saakka koululaisten Suomi-kuvaan vaikuttaneen Maamme-kirjan avulla. Kirjan yhdeksästoista lukukappale on nimeltään »Oulujoki», ja se kuvailee asiapitoisesti maalaillen tätä Pohjanmaan kulkuyhteyksien kannalta tärkeintä vesistöä. Noin neljännes lukukappaleesta on runon jäidenlähtömotiivin proosaversiota; tekstin eteneminen ja dramaturgia ovat vastaavanlaiset. Kuvaus siitä, kuinka jään vastarinta murtuu viimeisen kosken luona, on yksityiskohtiaan myöten samanlainen runossa ja Maamme-kirjassa, vaikka niiden genret ovatkin hyvin erilaiset. Kielikuvat taistoista, orjista ja kahleista toistuvat molemmissa.

62 Kirjailija oli käyttänyt jäidenlähtömotiivia useita kertoja ennen kuin se muokattiin koulukirjan tekstiksi. Runo Oulujoesta ei kuitenkaan ollut mikään koulukirjan lukukappaleen esiaste. Juuri runo oli Topeliukselle motiivin poeettinen huipentuma. Runon menestystä voidaan osaltaan selittää myös sillä, että allegorian osaset oli ollut mahdollista nähdä. Käydessään Oulun triviaalikoulua Topelius oli omin silmin todistanut hetkiä, jolloin joki oli vapautunut talven kahleista. Runossa on koetun raikasta realismia. Ylistyslauluna keväälle ja aallon yhdistävälle voimalle se on kaksin verroin luontoruno. Sanat vår/vårlig kuuluvat 164 esiintymällään Ljungblommor-kokoelmien yleisimpiin sanoihin heti sanan våg jälkeen. Gunnar Castrén huomioi Topeliuksen isämaallista lyriikkaa käsittelevässä voimakkaiden kohtausten esiintymistiheyden ja tiivistää seuraavasti: »denna vårbild, hans barndoms och hans ungdoms minnen av havet och floderna som spränga istäcket, blivit en av de fruktbaraste bilderna i hans fantasi.»59Castrén: »Topelius fosterländska lyrik» 1918, s. 241, 246. (»tämä kevään kuva, hänen lapsuutensa ja nuoruutensa muistot merestä ja jääpeitteen rikkovista virtauksista on tullut hänen mielikuvituksensa hedelmällisimpiä kuvia.»)

63 Tämä suuri runo ei kuitenkaan käsittele yksinomaan luonnon euforiaa. Rakenteellisesti runossa on runsaasti yhtymäkohtia Runebergin runoon »Döbeln Juuttaalla» (1848), isänmalliseen malliesimerkkiin uhmakkaasta taistelusta ja »omotståndlig fart från trakt till trakt» (»Kaikk’ esteet kaaten pois»). Molemmissa runoissa kolme vaihetta seuraa toisiaan: uhma ja vetoomus, taistelun maalauksellinen kuvaus ja kiitos, joka uhkuu sekä tunnustusta että itseluottamusta. Molempien runojen perustana on taistelun kuvausta lukuun ottamatta jambinen, loppusoinnullinen pentametri. Runebergin runossa taistelun kuvaus muodostuu yhdestä ainoasta säkeistöstä, joka muodostaa käännekohdan, kun taas Topeliuksen runossa se vaihtaa laskevaan rytmiin ja seuraa joen myrskyisää matkaa, vastoinkäymisiä ja lopullista vapautumista kymmenen vahvan, alkusoinnullisen säkeistön ajan. Rytmin vaihdosta seuraa perspektiivin vaihdos ensimmäisestä kolmanteen persoonaan. Oulujoki on esimerkki, konkretisointi. Runon sankari on Suomen kaikkien jokien Kemijoesta Vuokseen yhteenlaskettu, sidottu voima, nujertamaton kuin isänmaa. Keskiosan kolmannessa persoonassa tapahtuva taistelukuvaus selventää lopun paluuta joen minämuotoiseen puheeseen.60Petterssonin teoksen »Bildliga naturmotiv i Topelius’ lyrik» mukaan Oulujoki-runon minämuotoinen puhe on ainutlaatuinen piirre, joka ei ilmene Topeliuksen monissa muissa joki- ja merirunoissa. Runon lopussa on myös selvästi nähtävissä yhtymäkohtia Runebergin runoon. Siinä missä Döbeln kiittää Jumalaansa, voitonantajaa, kiittää Topeliuksen joki sille voiton suonutta kevättä: kumpikaan ei olisi saanut suuria aikaan omin voimin. Runossa ei kuitenkaan ole millään tavoin kyse Runebergin imitoinnista.

Sensuuri

64 »Islossning från Uleå elf» oli Topeliukselle suuri kansallinen menestys. Topelius oli onnistunut välittämään ajankohtaisia ja yleisesti koettuja ajatuksia tavalla, joka kykeni ohittamaan sensuurin, mutta ajatukset olivat silti hänen lukijoilleen välittömästi ymmärrettäviä. Sensuuri puolestaan ei ollut runoja tulkitseva viranomainen. Sen oli luettava tekstit kirjaimellisesti, eikä se voinut puuttua luonnon kiertokulkuun.

65 Sensuuri oli suuriruhtinaskunnan painotuotteille keskeinen tosiasia.61Sensuurista ks. Päiviö Tommila, »Sensuuriolot ennen vuotta 1865» 1980, s. 3–16. Suomen lehdistön historia I:ssä esitetään graafisia esimerkkejä sensuurin toimista 1800-luvulla, s. 102–105. Se oli alussa samanlaista sanomalehtikuria kuin se oli ollut lähes koko kustaviaanisen ajan. Ruotsi siirtyi vuonna 1810, heti Suomen menettämisien jälkeen täydelliseen painovapauteen, jota kuitenkin jo kahden vuoden kuluttua rajoitettiin. Kasvavat eroavaisuudet kahden aikaisemmin samaan kuningaskuntaan kuuluneen alueen välillä kävivät idänpuoleisen valtakunnanosan intelligentsijalle ajan myötä yhä selvemmäksi. Vuonna 1829 otettiin käyttöön ehkäisevä sensuuri, jota valvoi Sensuuriylihallitus, jota puolestaan johti virkansa puolesta yliopiston varakansleri. Ylihallituksen alaisena toimi Sensuurikomitea, jolla oli asiamiehiä kaikilla paikkakunnilla, joilla toimi painolaitoksia.62Johan Wrede huomauttaa teoksessaan Världen enligt Runberg 2005, s. 154 f., ettei sensuuri ollut yksinomaan keskushallinnon palvelijoiden vallassa. Sensuurin henkilökohtaisista aspekteista ks. myös Pia Forssell, Författaren, förläggarna och forskarna J. L. Runeberg och utgivningshistorien i Finland och Sverige 2009, s. 61–65. Jokainen painotuote, sanomalehdet mukaan lukien, oli merkittävä tekstillä imprimatur – painettakoon – ja sensorin nimellä. Lisäksi tarkastettiin kaikki maahan tuodut painotuotteet.

66 Snellmanin rohkean haastava lehtikirjoittelu Saima-lehdessä kovensi viranomaisten tarkkaavaisuutta ja lehti lakkautettiin vuonna 1846. Mantereen orastavat vapauspyrkimykset alleviivasivat painovapauden rajoittamisen turvallisuuspoliittisia näkökohtia. Sensuuri joutui erinäisten 1840-luvun jälkipuoliskolla tehtyjen toimenpiteiden myötä kenraalikuvernöörin ehdottoman kontrollin alaiseksi, ja vuodesta 1848 alkaen kaikkien ulkomaanuutisten oli läpäistävä sensuuri jo Pietarissa. Tarkkaavaisuus kulminoitui vuonna 1850 asetukseen, joka kielsi julkaisemasta suomeksi muuta kuin uskontoon ja talouteen liittyviä kirjoituksia. Asetus ei ollut kauan voimassa, mutta kenraalikuvernööri, kreivi Berg (1855–1861) jatkoi tiukkaa lehdistökuria. Topeliuksen suhteen kenraalikuvernööriin voi sanoa olleen jännittynyt, ja kun Topelius Oulujoki-runon lopussa ylisti luonnon voimaa »att spränga berg», saattoi valpas lukija tyytyväisenä huomata runon viittaavan muihinkin räjähdyksiin kuin mitä runo suoralta kädeltä antoi ymmärtää.63Topelius julkaisi heti tämän jälkeen runon »Till våren» (»Keväälle» suom. Elina Vaara) HT:ssä 29/4 1857, ja veti näin puoleensa Kreivi Bergin epäsuosion. Topelius koki tulleensa väärin tulkituksi, mutta antoi samalla ymmärtää, että tämä »mitä merkityksettömin kevätlaulu» voitiin lukea myös poliittisesti; ilman sitä runo tuntuukin varsin merkityksettömältä. Määritelmien kannalta tällainen Aisopoksen satuja jäljittelevä puhe ei koskaan ole yksiselitteistä. Ks. esim. Enckellin kommentit teoksessa Topelius 120 dikter, s. 163 f., 176 ff. Ja Vasenius IV, s. 67–70, 83 f.

67 Topelius oli sanomalehden toimittajana tullut tuntemaan sensuurin toimintatavat kahtena päivänä viikossa. Etusivulla, heti Helsingfors Tidningarin nimen alla, voitiin lukea lehden motto: Quid verum atque decens curo et rogo. Motto julistaa, että sanomalehti kantaa huolta ja pyrkii siihen, mikä on totta ja sopivaa. Pienellä annoksella pahantahtoisuutta voitiin sanomalehden latinankielinen motto saada merkitsemään myös »Miksi piittaisin siitä, mikä on totta ja sopivaa». Tämän tulkinnan juuret olivat ajassa ennen kuin Topelius ryhtyi lehden toimittajaksi. Toimittajan dilemma oli siinä, ettei hän esivallan holhoamana saanut päättää sisällöstään eli sopivaisuuden rajoista.

68 Joskus myös tapahtui, että sensuuri tuli auttaneeksi soveliaisuutta turvautuessaan varomattomiin ja aivan liian läpinäkyviin toimenpiteisiin. Esimerkkinä tästä voidaan pitää runoa »Kung Carls jagt». Runo julkaistiin ensi kerran Helsingfors tidningarissa 27. marraskuuta 1852 ja siitä puuttui yksi säe, nimittäin »Farväl, o vårt fosterland!» (säe 16). Runon stabiili riimikaava ja säemuoto paljastavat kaunopuheisesti, että juuri tuosta kohdasta on poistettu säe. Saman vaikutelman tekee runoon lisätty ajatusviiva, joka on aivan kuin aposiopes, tehokeinona katkaistu ajatus. Edellisen säkeen sana »mästarhand» vihjaa voimakkaasti siihen, että puuttuva sana on »fosterland». Lukijoiden hyvämuistisuus hoiti loput: oopperan juhlittu ensi-ilta oli ollut samana vuonna ja sen loppukohtauksen hyvästit isänmaalle olivat vielä yleisön tuoreessa muistissa. Näin sensuuri tuli poispyyhkimisen sijaan alleviivanneeksi.

Tematiikka

77 Kuten yllä on todettu, sisältävät Ljungblommor-kokoelmat lukuisia ilmaisumuotoja, runotyyppejä ja genrejä. Topeliuksen perimmäisten teemojen ja merkitysten ja niiden ilmaisemiseen käytettyjen muotojen tutkiminen kuitenkin paljastaa, että Topeliuksen tuotanto muodostaa varsin tiiviin kokonaisuuden. Lisäksi Topeliuksen lyriikan pääteemat ovat yhteydessä toisiinsa. Teemat rakentuvat usein vastakohtaisuuksille, esim. valo/pimeys, aine/valo, maa/taivas, luonto/henki, levottomuus/rauha, kaivata/saavuttaa, hajaannus/ykseys – ja nämä vastakohdat pyrkivät runoudessa synteesiin. Vastakohdat ovat Topeliukselle maailmassa vallitseva tosiasia, taistelu voimien välillä, mutta myös tyylikeino, joka tuo hänen runoutensa luonnollista tehokkuutta. Tämä ei silti tee Topeliuksesta tunnustuksellista hegeliaania eikä liitä häntä muihinkaan filosofisiin koulukuntiin. Vastakohtien mestari Victor Hugo oli Topeliukselle hänen varhaisessa nuoruudessaan Hegeliä merkittävämpi esikuva. J. O. E. Donnerin mukaan olisi harhaanjohtavaa puhua Topeliuksen filosofiasta: hänen ajattelunsa perustui tunteeseen, se oli intuitiivista ja mystiikkaan taipuvaista.68Donner, »Zacharias Topelius – kristen och mystiker» 1931, Finsk Tidskrift 1931, s. 250. Hegeliläisyys oli Topeliukselle järkiajattelun ruumiillistuma ja siksi syvästi vastenmielistä, mutta hän tuntuu silti käyttäneen paljon energiaa selvittääkseen, mistä siinä oikeastaan oli kyse.69Ks. E. N. Tigerstedt, Topelius-studier 1943, s. 53–107.

78 Valon rooli Topeliuksen ajatusmaailmassa voitaneen johtaa saksalaiseen luonnonfilosofiin; Schellingille valo oli »die lebendige Form der Einbildung des Endlichen ins Unendliche».70Sitaatti Lehtosen artikkelista »Natur und Mensch bei Zachris Topelius» 1993, s. 118. Lehtonen kehystää asiantuntevasti topeliaanisen luontolyriikan sen filosofiseen yhteyteen. Vanheneva Topelius kirjoitti mietekirjaansa: »Ljuset är skapelsens själ, som skiner igenom materiens hårda skal […] en andekraft, direkt emanerad ur världsanden, Gud.»71»Valo» Blad ur min tänkebok 1895, s. 64 f. Suom. teoksessa Mietekirjani lehtisiä, Päiväkirjoja. Z. Topeliuksen kootut teokset XIII. 1949 (kuudes painos), s. 49–50. »Valo on luomakunnan sielu, joka paistaa läpi aineen kovan kuoren. […] valo on henkivoimaa, joka johtuu suoraan maailmanhengestä, Jumalasta.» Koko valon ilmeneminen viittaa Topeliuksen mukaan tähän ja hän antaa kuvaavan esimerkin valon vaikutuksista ihmiseen ja luontoon. Esimerkit ovat kuin suoraan Topeliuksen lyriikasta, jossa valo, jota pohjolan asukas rakastaa enemmän kuin mitään muuta, saa kutsumanimen »Vår enda arfvelott» (»Ainoa perintömme», suom. Uuno Kailas). Pohjoisen valon olennaisin asia oli Topeliukselle kesäkuinen yö, jossa lyyrisyys sai vapaasti liikkua. Mielenkiintoisempaa kuin pitää Topeliusta yhtenä kesän runoilijoista on kuitenkin se, että koko vuosi tarjosi hänelle runollista materiaalia. Hänen näkemyksensä kevään voimasta ja syksyn voipumuksesta on jo käynyt ilmi. Maija Lehtosen mukaan Topelius oli sekä epätavallinen että aikaansa edellä kuvatessaan ihmistä talvimaisemassaan eloisin ja visuaalisin kielikuvin.72Lehtonen, »Natur und Mensch bei Zachris Topelius» 1993, s. 127.

79 Kaikkien vuodenaikojen ylistyslaulun laulaminen merkitsi myös vuoden kierron ja näin myös luomakunnan aseman ihmisen yläpuolella hurskasta ylläpitämistä. »Lifvet förgår som qvällens fläkt; / Evig är vårens andedrägt!» (»Elämä illan tuuli on / henkäys kevään kuoloton») sanotaan »Under Rönn och Syrén»-runon vakiintuneessa versiossa. Topeliukselle, aivan kuten Stagneliukselle, jonka painiskelu epäsointujen kanssa vetosi Topeliukseen tämän nuoruudessa, luonto oli Jumalan temppeli. Olentojen huokaukset ovat siinä ohimeneviä, itse luomakunta elää eteenpäin. Voidaan sanoa, että Topelius ja Stagnelius platonisoivat olentojen huokaukset runojensa teemoiksi. Luomakunnan kaipaus vapauteen on läsnä olentojen kaipuussa yhtyä alkuelämään, ravistaa yltään materian kahleet ja yhtyä ideoiden kirkkaaseen maailmaan. Kun kaipaus on teemana Topeliuksen lyriikassa, on viime kädessä kyse juuri tällaisesta kaipauksesta. Sitä voivat ilmentää kuvat unelmoidusta määränpäästä, kuten paraabelissa »Seglaren på världshavet» (’Maailmanmeren purjehtija’, suom. Uuno Kailas), runossa »Jordens längtan» tai kuvissa siitä, kuinka välimatka kasvaa, kuten runossa »En verld i spillror» (»Maailma sirpaleina», suom. Uuno Kailas). Lapsen maailma kuvataan näissä runoissa jakamattomana; aikuisen tietoisuus on lyönyt maailman rikki.

80 Jos vastakohta, antiteesi, on Topeliuksen runoissa tuottoisa rauhattomuuden kuva, kuten se on runossa »Kärlekens Dualism» (»Rakkauden kahtalaisuus», suom. Uuno Kailas), on synteesi sen kaivattu voittaja. Se on korkeampi yksikkö, johonkin suurempan liittyminen (esim. mereen yhtyvä sade tai virta), yhteensulautuminen (kuten pianon ja forten välillä, ks. »Vid pianot»), kaikkea syleilevä kaikkeus. Kaikkeutta Topelius käsitteli useissa astraalirunoissaan.73Termi on peräisin Öllerin teoksesta Ett kvarts sekel av vårt litterära liv, 1828–1853, 1920, s. 353: genre oli niin yleinen, että se tarvitsi oman nimen. Yhteistä näille ovat huikeat muotosiirtymät. Runossa »Kometen 1858» (»Komeetta 1858», suom. Elina Vaara) ohilentävä komeetta puhuu maapallolle ja kuvailee itseään »ett vilset flarn på rymdens oceaner, / En sväfvande atom uti ett strandlöst haf» (»Oon siru avaruuden valtameren yössä, / Atoomi, joka aavaa rannatonta sous»). Uusien mittasuhteiden on tarkoitus rikkoa vanhoja katsantokantoja, ojentaa ihmistä hänen hybriksensä vuoksi ja palauttaa hänet kosmiseen järjestykseen. Runoista kuuluisin »Vintergatan» (»Linnunrata», suom. Uuno Kailas) ei kuitenkaan puhu ylimielisyydestä; tämä kertonee jotain didaktisen runouden poeettisista ulottuvuuksista.

81 Näissä kosmisissa fantasioissa, kuten Enckell niitä kutsuu, yhdistyvät ajan ja paikan äärettömyys ja syklinen kiertokulku. Lyhyt elämä maan päällä ja pitkä kuolema saavat komeettarunossa muotoilun, joka ajatuksena kaikille yhteisenä kiertokulusta lienee viehättänyt Topeliusta: maapallo kantaa »multna lemningar af slägten, som likt vågor / Blott födas att förgås», »Jäännöksin maatunein sen peitti kuollut suku/planeetta moinen harmaa – ». Kielikuvalla on lisäksi kolme muuta esiintymää Ljungblommor-kokoelmissa: multnade drottningar, multnade prinsessor ja multnade hjärtan, kuningattaret kruunutta, lahoneet prinsessat ja maatuneet sydämet.74Ks. »Åbo domkyrka», »Romantiskt äfventyr» ja »5. Sommarvindarna sjunga för blommorna på fordna slagfält».

82 Tärkeä osa Topeliuksen käsitystä kristinuskosta ja näin ollen myös hänen runoutensa perimmäinen teema on sallimus. »Islossningen i Uleå elf» -runoa tarkasteltiin yllä ajankohtaisena runona, mutta runolla on teema, joka yltää kauas ajallisen ulkopuolelle: kevättulva, tapahtuman alullepanija, on runossa nimi sallimuksen suunnitelmille. Gunnar Castrén on huomauttanut, että runossa on voimakkaan providentiaalinen ajatuskulku: Suomen on odotettava hetkeä, jonka sallimus on valinnut sen vapautumishetkeksi, eikä yritettävä omin voimin saavuttaa vapauttaan.75Castrén, »Topelius’ politiska diktning» [1943], Humanister och humaniora. Tryckt och talat från sex decennier 1958, s. 187. Ajatus sallimuksesta sai Topeliuksen ikääntyessä yhä selkeämpiä ilmauksia. Hegeliläinen historiafilosofia ja uskonnollisuus yhtyivät kekseliään millenaristisessa muodossa.76Ks. Mauri Noro, Kaitselmusaate Topeliuksen historianfilosofiassa 1968, Nils Erik Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, ja Topeliuksen viimeinen laaja essee »Det providentiela i verldshistorien» 1890, SS 25, s. 155–164. Ljungblommor-kokoelmissa sallimuksella ei vielä ole ajatusrakennelmia tukenaan, mutta käsitykset Jumalan kaikkivaltiudesta ja huolenpidosta luomakuntaa kohtaan imenevät runoudessa monin eri tavoin. Topeliuksen Jumala ohjaa kaikkea, mutta tietoisuus siitä, että »Guds öga vakar» ei merkitse sitä, että hän jatkuvasti puuttuisi maailman tapahtumiin. Hän voi tehdä niin, jos ihmiset tekevät väärin; Topeliukselle ominainen tapa moralisoida on nähtävissä Sylvian laulussa »En liten flickas klagan för Sylvia i skogen» (»Pieni tyttö valittaa Sylvialle maansa hätää», suom. Elina Vaara), jossa maata kohtaava nälänhätä on Jumalan viinanpoltosta määräämä rangaistus. Castrénin mukaan kansojen historiat ovat Topeliuksen silmissä sarja Jumalan lähettämiä koettelemuksia ja hänen suomiaan palkintoja.77Castrén, »Topelius’ fosterländska lyrik» 1918, s. 257.

83 Sallimuksen johdatukset yltävät yli pitkien aikojen jo juhlallisessa runossa »Sanct Henrik» (»Pyhä Henrik», suom. Uuno Kailas). Pyhä Henrik käännytti legendan mukaan Suomen kristinuskoon ja liitti näin maan – Turun hiippakunnan – Jumalan kaikenkattavaan pelastussuunnitelmaan. Odotettuaan kärsivällisesti seitsemänsadan vuoden ajan Jumalan valtaistuimen edessä pyhimys saa runossa kuulla Herralta, kuinka kansat ovat »timmer i häfdens skog, / Som resning några, andra som underlag!» (»tarvepuita aikojen metsässä, / ylemmäksi jotkut, toiset alushirsiksi») ja että juuri Suomen uskollinen kansa tullaan kutsumaan »lönen, segern, äran och palmerna» (»luo palkan, voiton, kunnian, palmujen»). Lähelle tätä runoa Topelius asetti poleemisen runonsa »Höstens vanmakt», jossa hän – kuten yllä on todettu – moittii Fredrik Cygnæusta kyynisyydestä: pimeys on voimaton tulevaisuudenuskon ja sallimukseen luottamisen edessä. Topeliuksen mielestä Suomen kansa oli päässyt Jumalan erityisimmän sallimuksen kohteeksi. Nälkävuonna 1857 hän lähetti runomuodossa »Hälsning till den finska nödens välgörare utom Finland» jonka alkupuoli voimakkaasti korostaa lahjojen oikeutusta: Suomi on kokko pimeyden voimia vastaan, Euroopan »sista, framåtskjutna post» ja että täällä käytävä uhmakas taistelu on »mensklighetens egen strid».78Sama ajatus esiintyi jo vuonna 1840 runossa »Våra julidagar» (’Heinäkuunpäiviämme’, suom. Uuno Kailas), SS I, s. 50 ff. ja »Studentvisa» (»Ylioppilaslaulu», suom. O. Manninen). Ajatuksen Suomesta etuvartiona ja etuvartioasemana voidaan sanoa vakiintuneen Runebergin Saarijärvi-kirjoituksen (1832) myötä.

Lyyrinen käsityö

84 Topelius saattoi vähätellä itseään kutsuessaan runojen kirjoittamista taidekäsityöksi. Hän tunsi kuitenkin suurta kiinnostusta näitä lyyrisiä käsitöitä kohtaan. Kiinnostus ylti runojen kaikkiin aspekteihin, runojalasta ja rytmistä riimityksiin ja säkeistöjen muotoilusta runoihin, joissa ei ollut säkeistöjä lainkaan ja aina proosarunouden mahdollisuuksiin saakka. Varhainen lyriikka todistaa Topeliuksen innokkuudesta kokeilla monenlaista runoutta; hän halusi myös tutkia, onko tietyllä runomitalla säe-eetos, eli luoko sama aina runomitta tietynlaisen tunnelman. Jälkikäteen on mahdollista erottaa jonkinlainen työnjako erilaisten säeratkaisujen välillä. Esimerkiksi kiinteätahtinen, usein nelitahtinen jambinen kaava vakiintui kuin ennalta määrättynä ylistysrunoihin: poikkeuksiakin toki esiintyi.

85 Topeliuksen varhaisimpia runoja hallitsivat 1830-luvun Kalevala-vaikutteet ja kalevalamitan laskeva rytmi siinä määrin, että Ljungblommor I:ssä näkyy ensimmäinen painollinen rivinloppu vasta, kun kokoelmasta on luettu seitsemäsosa: tämä on muuten tyypillistä romantiikan ajan runoudessa. Toisessa kokoelmassa on vielä yksi kalevalamittainen runo vuodelta 1841. Trokeelle rakentuvat runot muodostavat, kalevalamittaiset mukaan lukien noin kuudesosan kaikista runoista. Laskeva, trokeinen tai trokee-daktyylinen rytmi on ominainen noin viidesosalle runoista. Niihin kuuluvat esim. »Lofsång till hungeråret 1847», johon on sen apokalyptisen ja didaktisen rikkauden vuoksi valittu tilava heksametri ja kolme sapfomaisen komeaa säkeistöä lahjakkaalle, mutta nuorena kuolleelle Johan Jakob Nervanderille (suom. Uuno Kailas).

86 Yhdeksän runoa, joista suurin osa on kirjoitettu tiettyjä tilaisuuksia silmälläpitäen, sekoittaa runomittoja, säkeiden pituuksia ja säkeistöjen muotoja ja eri aikamuotoja kontrastoidakseen lauseiden välillä; runoa »Islossningen i Uleå elf» on yllä käsitelty tältä kannalta.

87 Ljungblommor-kokoelmien ehdottomasti yleisin runojalka on jambi. Lähes puolella runoista on jambinen ja reilusti yli puolella runoista on jambinen tai jambis-anapestinen nouseva rytmi. Ajan metrinen miljöö oli täynnä malleja, jotka suosivat tätä romantiikan yksinkertaista runojalkaa, joka soveltui niin sankarirunoihin, elegioihin kuin anekdoottisiinkin runoihin. Malliin kuuluvat neliriviset runot, kuten heine-säkeistöt ja alun perin englantilaiset, mutta Herden saksalaistamat balladisäkeistöt. Topelius käytti runsaasti viimeksi mainittuja (esim. »Det rätta hemmet», »Oikea koti», suom. Elina Vaara). Noin tusinassa runoja Topelius käyttää viisitavuista jambista runojalkaa, josta ruotsiksi on tapana käyttää norjan kielen sanaa nystev. Säkeistö muodostuu yhdestä tai kahdesta nystevfraasista säeriviä kohden. Topelius käyttää molempia vaihtoehtoja, jotka tarjoavat yhteensä neljä erilaista tapaa rivinvaihtoon. Näistä Topelius käyttää kolmea. Esim. »Det var en dag / Utaf ljus och strålar / Och gladt behag; (»Stockholm»); »Jag stod på bergen i morgonsvalkan. / Den blåa rymd» (»Mä seison vuorella aamun aikaan. Laki vahvuuden – »), »Den blåa randen på hafvet» (»Meren sinijuova», suom. Uuno Kailas); »Hur ljus du hägrat för piltens öga! / Hur stor du fyllde historiens blad!» »Kuin hohtain kangastit pojan silmiin / ja täytit kirjojen lehdetkin» (»Stockholm», »Tukholma», suom. Elina Vaara). Lisäksi Topelius kokeili nystevin käyttöä proosarunoudessa (»Stoftets förtviflan»). Nystevfraasien polskarytmi on tavallinen kansanlauluissa ja niin tiiviisti sidottu musiikkiin, että sen lukurytmin on uskottu voivan olla vaikeaa.79Alf Henrikson, Verskonstens ABC 1982, s. 122. Topelius ei varmaankaan nähnyt asiaa niin.

88 Noin puolessa tusinassa runossa Topelius käytti ghaselia, hienoa persialaista runomuotoa, jonka Topeliuksen suuresti arvostama runoilija, orientalisti Friedrich Rückert eurooppalaisti käännösten ja alkuperäisten runojen avulla. Ghaselissa ensimmäisessä ja kaikissa tasariveissä on toistoriimi tai läpikulkeva epifora, mutta muuten runossa ei ole riimejä. Sen rakenne, joka on tarkoitettu yhden teeman käsittelyyn monotonisen keskittyneesti, on kyllin vahva myös salliakseen poikkeuksia, esim. riimejä myös parittomilla riveillä. Ghasel oli Pohjolassa huonosti tunnettu runomuoto. Suomessa sitä oli käyttänyt Topeliuksen seitsemän vuotta vanhempi runoilijakollega Lars Stenbäck, joka käännyttyään pietistiksi vuonna 1837 oli alkanut käyttää ghaselia puhtaasti uskonnollisissa runoissaan. Topeliuksen ensimmäiset ghaselit ovat 1840-luvun alusta: nuo vuodet olivat Topeliuksen elämässä levottomia, ja lisäksi hän sai tuolloin vaikutteita pietismistä. Runomuodot saavat kuvata sieluntaisteluita, jotka eivät intensiivisyydessään jää paljon jälkeen Stenbäckin ghaseleista. (»I natten», » Led mig!», »Mua johda!», suom. Uuno Kailas)80Stenbäck, Dikter och prosa. Johdanto ja kommentit Johannes Salminen 1974, s. 42 f., 117, 119 f., 123 f. Ghaselien eetoksesta, ks. Gunnar Tideström, Poetiska figurer och mer än så 1989, s. 41 f.. Topelius käyttää ghaseleja kuitenkin myös keveämpiin tarkoituksiin.81Hyväntuulinen ghasel-runo suomalaisten rauhallisuudesta hitauteen saakka ilmestyi Helsingfors Tidningarissa 11/12 1844; osittain painettuna Vasenius III:ssa, s. 286 f.

89 Oma lukunsa ovat kaksikymmentä proosarunoa, joista suurin osa on paraabeleita, jotka on kirjoitettu vuosina 1835–1845. Näissä paraabeleissa Topeliuksen esikuvana paitsi Jeesuksen vertaukset evankeliumeissa myös Krummacherin teos Parabeln, jonka ruotsinkielinen käännös (1817) oli nimeltään Paraboler, eller Sanning i dikten; Topelius käytti kuitenkin kreikkalaista muotoa parabol. Vertausten tavoite niin Topeliukselle kuin Krummacherillekin oli opettaa ja havainnollistaa tiettyjä totuuksia, mutta ennen kaikkea viitata yliaistilliseen ja sen moraaliseen imperatiiviin. Raja proosan ja runouden välillä on runokokoelmissa liukuva. Osa proosasta on metristä: yllämainittu nystevproosa on vain yksi esimerkki muiden joukossa. Olennaisempaa on, että paraabelit ja lyriikka edeltävät sitä, mitä Björn Pettersson kutsuu samaksi poeettiseksi käsitysmuodoksi: Monet runot ovat hänen mukaansa yksinkertaisesti säemuotoisia paraabeleja.82Pettersson, »Bildliga naturmotiv i Topelius’ lyrik» 1952, s. 79. Vasenius, V s. 137 tekee saman huomion. Pettersson käsittelee paraabeleita teoksessaan perusteellisesti, ibid. s. 61–79.

90 Topelius on proosarunoissaan vähemmän proosallinen kuin runoissa, joiden sisältö oli jonkin juhlatilaisuuden vuoksi esitettävä runomuodossa. Topeliuksen lyriikka on tavallisesti lyyristä, laulettavaa ja suulliseen esitykseen orientoitunutta. Laulettavuuden ja melodisuuden – josta panettelijat käyttivät mielellään sanaa klingklang – keskiössä oli toisto runsaasti varioituna ja moniin runoelementteihin kiinnitettynä. Riimitys osoittaa rikkautta, jota voisi melkein kutsua tuhlailuksi. Ghaselin toistoriimillä on vastineensa anaforissa, joita löytyy kaikkialta Topeliuksen lyriikasta, ja josta ensimmäinen Sylvian laulu on pitkälle viety esimerkki. Topelius alkoi harjoitella alkusointua ja assonanssia jo varhain, aikana jolloin hän käytti erityisen paljon kalevalamittaa, ja nämä tyylikeinot ovat sen jälkeen olleet ilmeisesti vain harvoin hänen käytössään. Ljungblommor I:n jälkeiseltä ajalta voidaan ottaa esimerkiksi »Sällheten» (»Autuus», suom. Uuno Kailas), »Orions bälte» (»Orionin vyö», suom. Uuno Kailas) ja »På balen och på bergen» (»Tanssiaisissa ja vuorilla», suom. Uuno Kailas). Melodisuus pääsi joskus ylittämään sanayhdistelmien loogiset yhteydet; kriitikot keksivät uudissanan zacharinsötma (suom. lähinnä ’zachariininmakea’) kuvaamaan liian suloista topeliaanista melodisuutta. Topelius löysi 1850-luvun alussa yksitavuisesta polysyndetonista tehokkaan tavan toistaa sekä äänteitä että merkityksiä. Tämä näkyy komeimmin runossa »Vintergatan», jonka sankaripari, rakastavaiset Salami ja Zulamith »skildes åt af natt och död och sorg och synd också»83Muista polysyndetoneista ks. »Höstens vanmakt» v. 19, »Jordens längtan» v. 6, »Ynglingens drömmar» v. 35, »Helsning till den finska nödens välgörare utom Finland » v. 8. (»mut heidät synti, kuolo, yö vei eroon toisistaan»).

Ajallinen yhteys

92 Topelius oli muutakin kuin suomalaiselle kansanrunoudelle vastaanottavaisin ja sitä eniten innoituksenaan käyttävä ruotsinkielinen suomalaisrunoilija. Hänen kirjailijanuransa voimakas painottuminen satuihin ja kertomuksiin on jättänyt varjoonsa sen tosiseikan, että myös hän harjoitti teoksillaan kulttuuripolitiikka – eikä vähiten runoudessaan. Topeliuksen aktiivinen osuus Kalevala-romantiikassa oli asia, jota ruotsalaismieliset kriitikot pitivät hänen taakkanaan.84Ks. luku aikalaiskritiikistä . Kalevala-romantiikka ei ollut mitään spontaanisti kukkaan puhjennutta myöhäisromantiikkaa; kahdella johtavalla taidepoliitikolla, Cygnæuksella ja Topeliuksella oli aktiivinen osa sen läpimurrossa tavalla, jota Aimo Reitala on kutsunut »Määrätietoiseksi ohjelma-ajatteluksi».85Siteerattu i Ewald Reuterin artikkelissa, »Zur Aktualität der Romantik», Zur Aktualität der Romantik. Finnisch-deutsches Symposium 24.9. – 27.9.1991 an der Universität Tampere 1993, s. 58. – Kalevala ei tarvinnut mainita nimeltä; ks. »Folkvisan i konsertsalen».

93 Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntana Venäjään ei juuri vaikuttanut kirjallisuuteen maassa. Tämä edisti uuden hallinnon tarjoamaa rauhallisuutta ja ylläpiti katkeamatonta yhteyttä klassisiin ja varhaisromanttisiin ihanteisiin. Ruotsissa oli muutos johtanut rohkeaan uuteen orientoitumiseen, ja oli syntynyt uusi runoilijoiden koulukunta, joka vastusti sekä akateemisuutta että klassisismia ja lisäksi kaikkea alhaista ja arkista. Niin sanotut Turun romantikot olivat läheisessä yhteydessä tähän liikkeeseen, jota noudattivat selkeimmin Uppsala-romantiikan fosforistit (’valonkantajat’). Tutkittaessa Topeliuksen kasvua runoilijaksi on ollut tapana pitää hänen suomalaisesta kansanrunoudesta saamiaan vaikutteita hyödyllisenä vasta-aineena ruotsalaisen romantiikan haaveellista, filosofista symbolismia vastaan, johon Topelius myös suhtautui avoimesti.86Viljo Tarkiainen, »Topeliuksen suhde suomalaiseen kansanrunouteen», Suomalainen Suomi 3/1918, s. 28.

94 Topelius oli lukemalla hankkinut hyvän aikalaisrunouden tuntemuksen ja oli myös harjoitellut runollista käsityötä kopioimalla ja imitoimalla. Erityisiä esikuvia Topeliukselle näyttävät olleen Franzén, Stagnelius, Almqvist ja Runeberg. He täyttivät kehittyvän runoilijan erilaisia tarpeita: maanmiehet ruokkivat seesteisyyttä, ruotsalaiset levottomuutta, joka sekin kaipasi ilmaisua. Topeliuksen oli vaikeinta suojautua Franzénilta ja etenkin Almqvistiltä saamiaan vaikutteita vastaan; molemmilta saadut vaikutteet ovat selvästi nähtävissä hänen ensimmäisessä runokokoelmassaan. Myös Runebergin vaikutteet olivat lähellä, sillä Topelius oli runoilijan oppilas ja asui lisäksi hänen luonaan täysihoidossa Helsingissä vuosina 1832–1833. Perustavanlaatuiset eroavaisuudet, mm. vähäinen kiinnostus klassisismia ja suuri innostus ajan tapahtumia kohtaan auttoivat Topeliusta kuitenkin välttämään matkimisen. Topeliuksen varhaisten kirjallisten, ulkomaisten esikuvien joukkoon voidaan lukea mm. Schiller, Byron, Rückert, Heine ja Hugo.

95 Vuonna 1849 kirjoittamassaan tutkielmasta Heinestä Topelius pohtii, miksi vuodet 1815–1848 jotka ulkonaisesti olivat mitä rauhallisin ja onnellisin ajanjakso Euroopassa vuosisatoihin» kasvattivat niin harvoja eepikoita ja niin monia lyyrikoita. Hän myös vastaa kysymykseensä toteamalla, tämän ulkonaisen rauhan olleen yksinomaan väsymyksen aiheuttamaa, uusien myrskyjen vaatimisen uusien voimien odotusta ja tämän odotuksen kaikessa hiljaisuudessaan olleen hehkuvan levottomuuden läpäisemää, ja hengellisten voimien veretöntä, mutta tuskan ja epäilyn täyttämää taistelua pimeydessä!»87Kirjoitus (HT 22/12 1849) tekee hyvin henkilökohtaisen tunnustuksen Topeliuksen lyyrisestä vastaanottavaisuudesta; ks. myös Tigerstedt, »Topelius-studier» 1943, s. 41–45. Heine kuvataan kirjoituksessa tämän aikakauden, jota myöhemmin kutsuttiin alentuvasti biedermeieriksi, uskollisena ilmentäjänä. Termi biedermeier vakiintui vuonna 1855 tarkoittamaan Napoleonin ajan jälkeisen ajan kulttuurin tuotoksia, jotka restauraation jälkimainingeissa tarjosivat paluun idylliin, perhepiiriin ja vaatimattomuuteen. Topeliuksen luonnehdinta on mielenkiintoinen, sillä häntä itseään on usein kutsuttu biedermeierrunoilijaksi.88Tämän idyllin edeltäjä on runo »Du är min ro», ks. kommentit, vapaa tulkinta eräästä Rückertin runosta. Ks. Vasenius II, s. 525 ff. Tarkkaavaisuudessa ja sanallisessa ytimekkyydessä Topelius ei yllä Heinen tasolle, mutta äkilliset vaihtelut rauhan ja levottomuuden välillä ovat heille yhteisiä.

96 Euroopassa on saattanut vuosina 1815–1848 olla useita runoilijoita, mutta Suomessa he olivat harvassa ja Runebergin varjossa. Näiden joukossa olivat monilahjakas fyysikko Nervander (1805–1848), yliopistoväen 1830-luvulla perustaman lauantaiseuran tulisielu. Topelius pääsi opiskelijana näkemään tämän kirjallisuuteen ja politiikkaan keskittyneen seuran kokouksia, sillä ne pidettiin usein Runebergin luona. Runoilijoihin kuului myös Cygnæus (1807–1881), jonka runous jäi jo hänen aikanaan jäädä hänen esteettisen ja kriittisen kirjallisuutensa varjoon. Ryhmään kuului myös Stenbäck (1811–1870), joka totesi lyhyen mutta muodoltaan varman runoilijanuran jälkeen runouden erottavan ihmisen Jumalasta ja jätti profaanin runoilun taakseen. Lisäksi mainittakoon Jacob Gabriel Leistenius (1821–1858), ylioppilasrunoilija, jota Topelius hänen kuoltuaan ylisti hänen »hyvän hilpeytensä» vuoksi. Kovin monia muita ei Suomessa tuohon aikaan ollut.89Perusteellinen inventaari vuosien 1828–1853 sekundäärisestä runoudesta löytyy teoksesta Öller, Ett kvarts sekel av vårt litterära liv. 1828–1853 1920.

97 Runoilijoiden lukumäärä ei ollut juuri kasvanut myöskään Sånger I-kokoelman julkaisuvuoteen 1860 mennessä. Uusia runoilijoita vuosina 1848–1860 olivat Emil von Qvanten (1827–1903), jo varhain Ruotsiin muuttanut fennomaani ja skandinavisti, Josef Julius Wecksell (1837–1907), vuosisadan puolenvälin suuri lyyrinen ja dramaattinen lupaus, jonka mieli kuitenkin synkkeni jo varhain, ja Karl Robert Malmström, (1830–1900). Tällöin olemme kuitenkin jo jättäneet taaksemme kirjallisen miljöön, jossa Topelius kasvoi ja siirtyneet siihen, jota Topelius itse muovasi. Malmström oli debyyttikokoelmassaan Dikter suoranainen Topeliuksen kopio, eikä nähnyt siinä mitään pahaa. Hänen erinomaisuudestaan omana aikanaan kertoo paljon se, että lyriikka oli vuoteen 1860 mennessä vaipunut samaan kurjuuden kaltaiseen köyhyyteen, kuin mistä se oli kolmekymmentä vuotta aikaisemmin noussut.90Ks. Ekelund, »Topelius och hans samtid», Finlands svenska litteratur 2 1969, s. 212–215, sekä Öller, Ett kvarts sekel av vårt litterära liv. 1828–1853 1920, s. 348–355.

Topeliuksen lyyriset erityispiirteet

98 Topelius eroaa muista aikansa ruotsinkielisistä runoilijoista laajan teknisen osaamisensa, pettämättömän sävelkorvansa ja perusajatuksen nopean ymmärtäminen vuoksi. Nämä tekijät suosivat ja joskus jopa varmistivat poeettisen kokonaisvaikutelman. Lisäksi Topelius oli romanttisen ajattelun tyypillinen edustaja, joka ei vain pyrkinyt antamaan vain muistiarvoa ja tiivistä runollista muotoa, vaan jota hän myös pystyi modernisoimaan niihin isänmaallisiin tarkoituksiin, joita hän uskollisesti tavoitteli. Fredrik Vetterlund kutsuikin Topeliusta Suomen romantikoksi. Björn Pettersson vahvistaakin: »Maassamme hän on ainoa merkittävä runoilija, joka olemukseltaan oli aito romantikko ja joka otti jatkuvasti vastaan vaikutteita romantiikan elämänkatsomuksesta.»91Pettersson, »Bildliga naturmotiv i Topelius’ lyrik» 1952, s. 5. Otto Sylwan toteaa kirjallisuushistoriassaan, että ruotsalaisilla ei ole vastaavanlaista romantikkoa, joka ilmaisisi itseään yhtä yksinkertaisesti ja konkreettisesti.92Sylwan, »Den finländska litteraturen: Topelius», Den svenska litteraturens historia 1919, s. 506 ff.

99 Topeliuksen erityislaatuisuus näkyy selkeimmin, kun se suhteutetaan eräänlaiseen aikalaislyriikkaan, jota ei ole yllä mainittu, vaikka runoilijoita on mainittu nimeltä. Tuon ajan kalenterirunous, jonka kirjoittajat olivat joko anonyymejä tai käyttivät salanimiä, oli nimittäin tärkeä osa ajan niukassa runotarjonnassa. 1840-luvun runotuotanto tapahtui suurelta osin kalenterirunouden merkeissä. Julkaisumuoto oli saanut alkunsa saksalaisista Museialmanacheista, jotka Atterbomin vaikutuksesta saivat ruotsalaisen vastineensa, Poetisk kalenderin, vuonna 1811. Kuusi vuotta myöhemmin syntyi Turun romantikkojen vastine Aura, jota seurasivat useat muut; esim. Necken sisältää useita merkittäviä Topeliuksen alkuperäisrunoja. Kalenterirunouden tasainen, joskaan ei tasaisen hyvä laatu selittyy parhaiten romantiikan aikaa edeltäneen runouden repertuaariesteettisillä säännöillä, jotka pysyivät voimassa runokalentereissa. Runoilijoiden työstämällä kielellä oli helppoa kirjoittaa säkeitä tunnettujen mallien mukaisesti, vaikkei varsinaista lahjakkuutta olisi ollutkaan. Runoutta julkaistiin stereotyyppisissä julkaisuissa »jatkuvasti samanlaisena ja loputtomiin toistettuna», kuten Ragnar Öller sen ilmaisi toisluokkaista runoutta vuosina 1838–1853 käsitelleessä tutkimuksessaan.93Öller, Ett kvarts sekel av vårt litterära liv. 1828–1853 1920, s. 11.

100 Topelius pakinoi vasta aloittaneena sanomalehtimiehenä samaan tapaan ruotsalaisista kalentereista: kotimaisia kohtaan hän oli tavallisesti lempeämpi.94Kritiikin pilkallinen sävy muistuttaa toimittaja Runebergin artikkeleita ruotsinkielisestä kirjallisuudesta Helsingfors Morgonbladissa kymmenen vuotta aikaisemmin ja siinä on samanlaisia Suomen itsenäisyyttä korostavia piirteitä. »Loiskasvien lailla ne kietoutuvat joidenkin arvostettujen mallien ympärille ja ruokkivat itseään sen nektarilla» Topelius kirjoittaa edelleen, että väri on niiden oma, mutta tuoksu on lainattu ja kutsuu niitä omaksi pikkusieväksi ja pikkunokkelaksi lajikseen.95HT 22/6 1842. Ks. myös Vasenius VI, s. 30–33. Näiden adjektiivien käyttö ei ollut aivan vaaratonta: Topeliuksen Ljungblommor-kokoelmien arvosteluissa esiintyi tavallisesti, ja hyvästä syystä, vastaavanlaista pidättyväistä ja vähenevää ihailua. Runous virtasi keveästi Topeliuksen kynästä.

101 Tämä oli myös eräs tapa huomauttaa, että Topelius runoilijana tiesi, mikä oli yleisesti pidettyä, ja hänen runoistaan ne, jotka olivat yksinomaan sieviä tai pikkusieviä ovat kokeneet kalenterirunoudelle tyypillisen kohtalon. Useimmat Topeliuksen historiaan jääneistä runoista ovat jääneet mieliin sellaisten ansioiden vuoksi, joita ei repertuaariesteettisin perustein voinut saavuttaa. Sen sijaan, että runot olisivat kiertäneet ydintä, joka voidaan tiivistää proosaksi, rakentuu Topeliuksen runous parhaimmillaan melodian avulla luodun tunnelman ympärille, jota on vaikea ilmaista toisin sanoin. Se on valoisaa ja ilmavaa, mutta silti verbaalisesti niin tarkkaa, että motiivin voi nähdä ja havaita. Luontorunoilijana Topelius oli ulkoilmamaalari, hän näki kohteensa in situ ja karttoi ilmiöiden nimeämistä yleisin termein. Jos nähty motiivi kuitenkin onnistuu hämmentämään, riippuu se vähemmän yksittäisistä sanavalinnoista, kuin siitä, että sanat olisi yhdistetty toisiinsa liian hätäisesti. Tilanteen pelastaa silloin laulettavuus, jota Otto Sylwan on korostanut Topeliuksen lyriikan varsinaisena luonteena.96Sylwan, Svensk verskonst 1934, s. 117.

102 Topelius oli jo vuosisadan puolivälissä aikansa monipuolisin kirjoittaja Suomessa. Toiminta monissa eri medioissa ja tyylilajeissa antoi hänelle jälkeenpäin kumuloituvaa, itseään vahvistavaa läpimurtovoimaa, joka takasi hänelle pysyvän paikan lukevan yleisön tietoisuudessa. Hänen panoksensa yhteiskunnallisessa elämässä ja väsymätön toimintansa erilaissa yhdistyksissä kantoivat mitä erilaisimmissa tilanteissa runomuotoista hedelmää. Monet olivat hetken lapsia, jotka unohtuivat pian. Suurin osa niistäkin runoista, joita voitiin kutsua muistoja vaaliviksi, on unohtunut, mutta ne palvelivat omaa aikaansa. Topelius oli vuosisadan alussa syntyneenä nuorempi kuin kansakunnan rakentajien ensimmäinen sukupolvi; hänen huomattava panoksensa myöhemmin tulleena oli runoilla kansakunnan rakentajat kansakunnan Pantheoniin.

103 Näkemys, jonka mukaan Topeliuksen lyriikka oli jossain määrin ylistyslaulua Jumalalle ja isänmaalle, on jo kauan sitten yleisesti hyväksytty ja kohtuullinen näkemys. Tutkimus on myös löytänyt tästä ylistyksestä innovatiivisia piirteitä ja tutkinut, kuinka lyriikka isänmaallisena runoutena poetologisesti katsoen murtautui uusille urille päivittämällä romantiikan käsitettä. Pirkko Alhoniemi osoitti vuonan 1969, kuinka johdonmukaisesti Topeliuksen lyriikka käytti luontoa allegorisiin tarkoituksiin.97Alhoniemi, Isänmaan korkeat veisut 1969, s. 100–107, 206–230. Pertti Lassila on tiivistetyssä esityksessään osoittanut, kuinka Topelius politisoi luonnon ja liitti sen yhteiskuntaan, ja kutsuu tätä Topeliuksen suureksi synteesiksi.98Lassila, Runoilija ja rumpali 2000, s. 64–78. Runeberg oli esittänyt luonnon esteettisen ihailun kohteena ja jumalallisuuden ja koskemattomuuden heijastumana. Koskemattoman luonnon itseisarvo, Franzénin, Stenbäckin ja Runebergin maailmankuvan peruselementti, menettää Topeliuksen tuotannossa merkityksensä. Luonnon ja kulttuurin välinen vastakohtaisuus oli purettava, Suomen luonto liitettävä kansalliseen kehitysprojektiin, tulkitsee Lassila Topeliuksen runoutta. Topelius siirsi luonnon esteettis-idealistisesta pragmaattis-poliittiseen piiriin, ja tekee siitä aktiivisen toimijan.

104 »Saima kanal», suureellisesti rakennettu runo vuodelta 1856 (»Saimaan kanava», suom. Elina Vaara) on Lassilan mukaan pääasiallinen esimerkki luonnosta yhteiskunnan palvelijana. Runo juhlistaa kanavan käyttöön vihkimistä ja Järvi-Suomen yhdistämistä mereen, ja siinä on nähtävissä Topeliuksen tunnettuja johtomotiiveja, kuten sallimusajattelu ja pienen liittyminen suureen. Runo sisältää kuitenkin myös erityisen moraalisen asenteen suurta järveä kohtaan, joka saa kokea suuruuden »att räcka fri sin hand / Till arbet’ för sitt fosterland» (»on että vapaudestaan / käy työhön eestä synnyinmaan»). Käytännön insinööritaito oli Topeliuksen silmissä Jumalalle otollista luonnollista taidetta, kun taas tieteen ylimielisyys saattoi johdattaa hänet saarnamaiseen vastajulistukseen.99Jari Koponen, Topelius ja tulevaisuus 1998, s. 19. Topeliukselta puuttuu Lassilan mukaan se epäluottamus ihmisen luontoon vaikuttamista kohtaan, joka pohjimmiltaan tekee romanttisesta luontokäsityksestä kehitystä jarruttavan.

105 Tämä moderni piirre ei ole pelastanut suurtakan osaa lyriikasta jälkipolville. Gunnar Tideström katsoi vuonna 1956, että useat sukupolvet 1800-luvun nuoria niin Suomessa kuin Ruotsissakin olivat Topeliuksen kautta saaneet ensimmäisen käsityksensä siitä, mitä lyriikka oli.100Tideström, »Runeberg och den finlandssvenska litteraturen», Ny illustrerad svensk litteraturhistoria 3 1956, s. 481. Sama koski 1900-luvun alkupuoliskoa: maineikkaan ruotsalaisen koulumiehen Alfred Dalinin Svensk vers -lukukirjasarjassa Ruotsin alakouluille peräti kymmenesosa kaikista runoista kirjan kaikissa osissa oli Topeliuksen käsialaa. Kirja julkaistiin vuonna 1908 ja uusia painoksia otettiin neljänkymmenen vuoden ajan.101Kirjaa oli tuolloin painettu 150 000 kappaletta. Alaotsikosta »Psalmer, sånger och visor» huolimatta antologiaa ei ollut koottu musiikillisiin tarkoituksiin. Ks. Staffan Björck, Svenska språkets skönheter. Om den lyriska antologin i Sverige – dess historia och former 1984, s. 90–95. Vuosisadan jälkipuoliskolla tilanne muuttui. Topeliuksen runous, jota Fredrik Vetterlund piti »aitolyyrisimpänä ruotsinkielisenä runoutena» ei ollut korostetussa asemassa esimerkiksi opiskelukäyttöön tarkoitetuissa, laajassa käytössä olleissa antologioissa Svensk lyrik (1967) tai Svensk dikt (1978).102Vetterlund, »Något om lyrismen hos Runeberg» 1930, s. 456. Jälkimmäisessä antologiassa Topeliuksen runoja on vain hyvin vähän. Mukana oleviin kuuluu aina runo »Vintergatan», jonka on eräässä tutkimuksessa todettu olevan suomenruotsalaisten radionkuuntelijoiden suosikkiruno.103Barbro Nygård, »Folkets diktantologi. Önskedikten i radion 1964–1974» 1991, s. 249.

Ljungblommor I

108 Ensimmäinen runovihosta kertonut sanomalehti oli Åbo Underrättelser, jossa kokoelmaa käsiteltiin »sävellajiltaan ja luonteenlaadultaan jokseenkin erilaisia» osia lähtökohtana käyttäen. Arvostelija kritisoi kokoelmassa sitä, mitä hän kutsui yleiseen käyttöön levinneeksi maneeriksi alituisesti toistella ja imitoida suomalaista muinaisrunoutta, mihin Topeliuskin arvostelijan mukaan kokoelman ensimmäisessä osassa syyllistyy. Arvostelija toteaa kuitenkin voivansa hyväksyä sen ohimenevänä vaiheena samaan tapaan kuin muinaisskandinaavisen runouden käyttö oli kuulunut asiaan joitain vuosikymmeniä aikaisemmin Ruotsissa, mutta jäänyt sitten historiaan. Arvostelijan mukaan elegis-idyllisissä runoissa oli »korkeampaa lyyristä lentoa» ja niin Rückertin kuin Almqvistinkin kaikuja. Kun Topelius kokoelman kolmannessa osassa jättää »eroottisen ja idyllisen roskapuheen» taakseen ja siirtyy ajankohtaisiin ajankuvauksiin, näyttäytyy kirjailija arvostelijan mukaan itsenäisimpänä ja edullisimmassa valossa: arvostelija kehuu etenkin »ihastuttavaa ylistysrunoa» Napoleonin paluusta. Myös kokoelman lopun proosaparaabelit saavat osakseen ylistystä runollisten ansioidensa vuoksi ja havainnollistaakseen näitä arvostelija siteeraa katkelmaa runosta »Kärlekens Parabol» (»Rakkauden vertaus», suom. Uuno Kailas).105Åbo Underrättelser 16/7 1845.

109 Topeliuksen kirjailijakolleja Fredrik Berndtson kutsuu Morgonbladetissa Topeliuksen runotarta sieväksi kahdessakin merkityksessä: sisältöä koristaa symboliikka, jonka taiteellisen »viettelevä huntu» samanaikaisesti »kätkee taideideaalin pienet puutteellisuudet». Kirjailijan heikkoudessa symboliikkaan »paljastuu järkipohdiskelujen kyvyttömyys selkeästi ja puolueettomasti visualisoida ideaa, ideaalia. Se heittäytyy näin ollen mielikuvituksen käsivarsille ja tyytyy vain yrittämään kuvien, allegorioiden, paraabelien, ja vihjausten avulla ulospääsyä tästä kaaoksesta.» Berndtson ihailee kuitenkin Topeliuksen teknistä osaamista ja kykyä »kuvata vaikutelmia, tunteita ja hetkiä runollisesti; silloin hän on aivan itsestään tietoinen, selkeä, lapsenomainen, vaihteleva, jopa originelli». Kokoelman kahta ensimmäistä osaa kuvaa suuressa määrin »ihailtava kauneus», mutta »loistokas koristelu ja kauniit maneerit uhraavat sisällön». »Kaikkein vähiten» arvostelijaa miellyttää »asiallinen ja ymmärtäväinen maailmankatsomus», joka nousee selvästi esiin: »lukija voi todellakin tuntea suuttumusta nähdessään, kuinka tietoisesti ja itsetyytyväisesti kaunis runotar kaikessa ymmärryksessään ryhtyy rakentamaan maailmanhistoriaa ja ihmiskunnan vaiheita ja koristaa kaiken ruusuillaan, hämyllään ja tuoksuillaan. Ks. runo »Krigsropet 1840» Berndtson pitää myös suurta osaa paraabeleiksi kutsutuista runoista puhtaasti moraalisaarnoina.106Fredrik Berndtson, Morgonbladet 31/7 1845. Vuoden 1845 kirjallisen painotoiminnan tiivistelmässä kokoelma esitellään seuraavasti: »Z. Topeliuksen Ljungblommor-kokelmalla on hetken aikaa tietynlainen miellyttävä tuoksunsa, mutta se ei jätä jälkeensä minkäänlaista kiinteää osaa, eikä se myöskään kestä ankaran kriitikon tarkempaa tutkimusta.» »Kaunokirjallisuus» kuvataan »verraten rikkaimpana ainakin mitä määrään tulee». Tämä rikkaus kattoi kaksi runokokoelmaa (Topelius ja Cygnæus), kaksi runokalenteria, suomenkielisen antologian ja yhden käännöksen, Morgonbladet 8/1 1846.

110 Helsingfors Tidningarin virkaatekevä toimittaja Robert Tengström huomioi myös runokokoelman. Hänen mukaansa Topeliuksen lahjakkuus ilmeni kokonaan »poeettisen genremaalauksen alalla: pienet arkielämän kohtauksen esitetään hienostuneesti, sydämellisesti ja sulokkaasti, eikä mitään toivomisen varaa jää.» Arvostelija myös ylistää runojen musikaalista, »ajatuksen ja tunteen hienoimpien vaihteluiden hiipivää runoutta». Kokoelman kolmas osa on arvostelijan mukaan runollisen kauneuden osalta huomattavasti matalampaa tasoa kuin muut osat, joskin runo »Napoleons återkomst i december 1840» (»Napoleonin paluu joulukuussa 1840», suom. Uuno Kailas) tekee poikkeuksen.107Helsingfors Tidningar 10/1 1846. Kommentti on hienovaraisesti sijoitettu runokalenteri Neckenin ilmoitukseen: joitain Topeliuksen runojahan julkaistiin myös Neckenissä.

111 J. V. Snellmanin arvostelu julkaistiin syksyllä 1846 Kallavesi-lehdessä. Snellmanin mielestä Topeliuksen »mielikuvitus pysyttelee sokean uskon ja kirkkaan vaiston sfääreissä, ja jonkinlainen tältä pohjalta virtaava mystisyys sekä viilentää tunteen ja estää mielikuvituksen virtauksen.» Mutta kun kirjailija »liittää pikkusievään kuvaukseensa runoutensa pääasiallisen piirteen, lempeän tunteen, tuo hänen runottarensa esiin lapsenomaisimmat ja hurmavimmat tuotteensa.» Kruunatakseen ajatuskulkunsa Snellman mainitsee seuraavaksi joitain vähemmän onnistuneita runoja, ja antaa lopuksi esimerkkinä »ihastuttavasta kappaleesta» runon »Eden».108Topeliuksen runokokoelman arvostelu päättää artikkelisarjan runouden tilasta tuon ajan Suomessa. Muita Snellmanin käsittelemiä kokoelmia olivat Fosterländskt album, Finska kadetten, Necken, Lärkan ja Finsk antologi eller samling af valda skaldestycken af Finska författare från äldre till nyare tider, J. V. Snellman, Kallavesi, nr 8–9, 11 ja 17/10 1846; J. V. Snellman, Samlade Arbeten V, Helsingfors 1995, s. 322–325. – Snellman harjoitti Saima-lehdessään vuosina 1844–1846 kynänsä voimalla jatkuvaa taistelua sitä kevytmielistä julkaisupolitiikkaa vastaan, jonka hän katsoi leimaavan Topeliuksen lehteä.

Ljungblommor II

112 Morgonbladetin arvostelijan mukaan kypsyneen runoilijan olisi pitänyt jättää nuoruudenrunonsa pois toisesta runokokoelmastaan. Monia uudempia runoja leimaa »viaton hurskaus ja puhtaus, jota lukija on jo oppinut rakastamaan Franzénin runoissa» ja ne ovat hyvää tekevän erilaisia kuin »se laskelmoiva maailmallinen viisaus, joka varsin usein ilmenee Helsingfors Tidningarin artikkeleissa». Runo »Försakelsen» (»Kieltäymys», suom. O. Manninen) on arvostelijan mukaan kokoelman kaunein ja hän käyttää sitä mallikappaleenaan. Myös Topeliuksen kielen käsittely on arvostelijan mukaan »kohonnut mestarilliselle tasolle» sillä rajoituksella, että »Herra T. salli toisinaan itselleen koristeellisuudella liioittelun, mikä ei voi vaikuttaa kuin haitallisesti siihen harmoniseen tasapainoon, jonka tulee vallita muodon ja sisällön välillä.»109Morgonbladet 23/12 1850, s. 2 f. Sanavalinnat ja arvostelun yleinen sävy muistuttavat lehden ensikokoelmalle antamaa kritiikkiä.

113 Litteraturbladetin toimittaja Sven Gabriel Elmgren aloittaa arvostelunsa toteamalla, että Topelius runoilijana ottaa paikkansa toisen rivin runoilijana: »Formen är den glattaste och mest fulländade man kan begära; vi vilja icke säga att hans dikter saknar tanke, en sådan finnes nog till husbehof, men storartade vyer och en upplyftande verldsåskådning, som en skald af första ordningen alltid har att bjuda på, dem saknar man hos Hr Topelius.» (»Muoto on mitä silkoisinta ja niin huippuunsa hiottua kuin toivoa voi: emme tahdo sanoa, että hänen runonsa olisivat vailla ajatusta, sitä on mukana kotitarpeiksi, mutta suurenmoisia näkymiä ja kohottavaa maailmankatsomusta, jollaista ensi rivin runoilijalla aina on tarjota, herra Topeliukselta puuttuu.») Se, että suurin osa runoista on jo nähty »päivän uutisten ja kadonneiden tavaroiden ilmoitusten lomassa» tekee sen, ettei Topelius ole »vakavasti ottaen runoilija». Monia runoja leimaa Elmgrenin mukaan jonkinlainen epävarmuus, mutta arvostelija lisää, että »sen ylle levittäytyy tietty sievyys ja sulokkuus». Arvostelun päättää runo »Orions bälte», joka arvostelija mukaan »valottaa niin Topeliuksen runottaren avuja kuin heikkouksiakin.»110S. G. Elmgren, Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning, joulukuussa 1850, nro 12, s. 47 f.

114 Åbo Tidningarin nuorekkaan pakinoiva, nimimerkillä 3el. laadittu arvostelu jakaa runot erilaisiin kategorioihin: idyllisiin, romanttisiin, fantastisiin, uskonnollisiin ja isämaallisiin. Nämä Topelius hallitsee viimeistä piirtoa myöden. Lisäksi arvostelija mainitsee käsittämättömät ja triviaalit runot. Fantastisen genren esimerkkinä annetaan Runo »Lotta Lennings Vaggvisa» (»Lotta Lenningin kehtolaulu», suom. Yrjö Jylhä). Nimimerkki lopettaa kehumalla runovihon ulkonaisia piirteitä, sen paperia ja kirjasinlajeja: »Ensimmäinen kokoelma saa hävetä tämän rinnalla.»111Åbo Tidningar 13/6 1851, allekirjoituksella 3el., todennäköisesti Ludvig Leonard Laurén. Åbo Underrättelserissä debyyttikokoelman eleganssia oli tervehditty »kaunotarten budoaarien koristuksena» (16/7 1845; viite yllä)

Ljungblommor III

115 Sven Gabriel Elmgren, joka arvosteli Litteraturbladetissa myös kolmannen kokoelman, katsoo Topeliuksen kehittäneen runoutensa muodollisesti »korkeimpaan virheettömyyteensä», mutta sisällössä on »sinisen usvan tuntua ja tuoksua». Sellainen runous ei salli arvostelijan silpoa itseään, vaan »vetoaa mieltymykseen ja makuun». Kirjailija on arvostelijan mukaan »kieltämättä kulkenut hyvän matkaa eteenpäin» toisen runokokoelman jälkeen. Etenkin Sylvian laulut saavat osakseen ihailua musikaalisuutensa, yksinkertaisten ja kauniiden ajatuskulkujensa ja kuviensa vuoksi, ja esimerkkinä tästä Elmgren käyttää runoa »En liten flickas klagan för Sylvia i skogen». Samalla hän toteaa, ettei ajankohta ole paras mahdollinen »hempeille ja leikkisille» runoille; monen lukijan »täytyy ajatella, että nykyään on tärkeämpää tekemistä kuin ’tarkkailla linnunlaulua’.» Tämän jälkeen hän siteeraa nimikkorunon kahta säkeistöä, joissa Topelius »pahoittelee tätä anakronismia».112S. G. Elmgren, Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning, toukokuu 1854, nr 5, s. 148 ff. Elmgren siteeraa viidettä säkeistöä runosta »Blommor i vågens brus».

116 Wiborgs Tidningenin arvostelijan mukaan kokoelmasta löytyy sekä »vähemmän merkittäviä» että »runoja, joilla on sekä ajatuksen että muodon kannalta suurta arvoa. Etenkin näistä jälkimmäisessä on kirjailija täydellisen mestarillinen», »hänen säkeensä heläjävät kuin aioloksenharpun sävelet kesäillassa» lopuksi arvostelu siteeraa runoa »Vintergatan», joka todetaan harvinaisen kauniiksi.113Wiborgs Tidning 3/1 1855, s. 1 f. »’Vintergatan’ on runollisilta ansioiltaan niin kaunis, ettemme ole aikoihin lukeneet mitään, johon sitä voisi verrata»

117 Runokokoelma arvosteltiin Morgonbladetissa samanaikaisesti näytelmän Regina von Emmeriz kanssa, ja runoilijan todettiin viljelleen taidokkaasti lahjakkuuttaan. Erityisen miellyttäviä ovat eräät »Sylvia-lauluista», »ihastuttavat kuolinrunot» Castrénista, Wallinista ja Prinssi Gustafista, ja »sydämellisen kaunis valituslaulu ’En liten pilt’» (»Pieni poika», suom. Uuno Kailas). Arvostelu viittaa myös Topeliuksen rooliin Krimin sodan kuumentamassa mielipideilmastossa. Osoittautuu, että sanat »sievä» ja »hurmaava», jotka toistuvat arvostelussa näennäisen ihailevassa tarkoituksessa, merkitsevätkin arvostelun jälkimmäisessä osassa epämiehekkyyttä. »Jokseenkin uskallettua kirjoittajalta on juuri nyt julkistaa» muutoin kaunis ylioppilaslaulu, jossa kenenkään ei tule pettää isiltä perittyä kutsumusta »Mi valon viirin korkean / toi korpeen Pohjolan» (»Studentvisa», »Ylioppilaslaulu», suom. O. Manninen). »Sellaiset laulut edellyttävät sanojensa takana seisovaa miestä», jatkaa arvostelija ja jatkaa siteeraten joitain säkeitä, joiden sävy hänen mukaansa on ylevämpi kuin mihin »herra Topeliuksella on runouden lahja». Arvostelija tiivistää kokoelman ansiot seuraavasti: »Hänen runonsa ovat ihastuttavimmillaan, kun ne valavat loistoa elämän pienten riemunaiheiden ylle ja puhaltavat pois kyyneleet elämän surujen kohdatessa.»114Morgonbladet (Mbl) 11/1 1855, s. 2 f. Eliel Vestin mukaan arvioitsija oli August Schauman, 1905, s. 231 f., ja samaa mieltä on Paul Nyberg 1949, s. 277. Valfrid Vasenius puolestaan väittää, ettei arvostelu ole Schaumanin, vaan mahdollisesti Mbl:ssä vaikuttaneen Edvard Berghin kirjoittama, Vasenius III 1918, s. 496. Söderhjelmin mukaan Mbl:n arvostelija oli Fredrik Berndtson; vihjailut epämiehisyydestä voidaan silloin lukea sen tosiseikan valossa, että Berndtson oli vuonna 1852 ottanut vastaan toimittajan paikan Finlands Allmänna Tidning-lehdessä ja hänen katsottiin näin luovuttaneen vapaan sanan julkiselle elämälle (Söderhjelm 1931, s. 67). Berndtson oli Mbl:n edellinen toimittaja, Schauman oli toimittaja vuodesta 1853 alkaen. – Topelius vastasi HT:ssä vihjailuihin kaksi päivää myöhemmin HT (13/1 1855). Hän kirjoitti toivovansa, että edes runous saisi elää omaa elämäänsä ilkeämielisiltä tulkinnoilta rauhoitettuna: »Gå ej med blida ord i rosengårdarna enkom för att ditföra en kardborre från den stora betesmarken utanföre. Fläcka ej med stridens bitterhet de oskyldiga, som, födda i skönhet, vilja blomstra i frid.» (»Älkää kulkeko lempein sanoin ruusutarhoissa vain tuodaksenne sinne ohdakkeita suurelta laitumelta. Älkää tahriko taistelun katkeruudella niitä, jotka viattomina, kauneudesta syntyneinä tahtovat kukoistaa rauhassa.»)

118 Åbo Tidningar kommentoi arvostelun alussa kokoelman ulkoisia piirteitä: ensimmäinen kokoelman oli »ruma kuin synti», toinen »varsin kaunis ja tyydyttävä», mutta kolmas osa on taas käänne huonompaan. Kokoelman katsotaan myös olevan kooltaan liian pieni.115Kommentti on vaikeasti ymmärrettävä: kokoelmien II ja III säilyneiden kappaleiden formaatti, paperi ja typografia ovat samat. Sisällöstä arvostelija löytää »joitain vikoja, mutta enemmän ansioita»: »Hr Topelius urartar ofta, måhända genom språkets sjelfförgudning, till poetiska fraser, som susa läsarens öra och själ förbi, till ett tomt klingel, som mycket närmar sig det genomskinliga, vattenhaltiga och triviala» (»Herra Topelius heikentää usein, kukaties kielen itseään jumaloivan vaikutuksen vuoksi, ajatuksensa poeettisiksi fraaseiksi, jotka vain suhahtavat kuulijan korvan ja sielun ohitse, tyhjäksi helinäksi, joka suuresti lähenee läpinäkyvää, vetistä ja triviaalia»), mutta kun hän irrottautuu tästä viastaan ja kirjoittaa »aidosta tunteesta ja jostain suuresta ajatuksesta, on hän aina vaikuttava». »Onnistuneista runoista» annetaan monia esimerkkejä, kuten »Blommorna på torget» (»Kukat torilla», suom. Elina Vaara), »Selmas sparbössa», »Sylvias visor», »Prins Gustaf», »Vintergatan» ja ennen kaikkea »En liten pilt».116Åbo Tidningar 14/1 1856. ÅT esittelee Ljungblommor III:n samassa yhteydessä kuin näytelmän Regina von Emmeritz ja kokoelman Sagor.

Uudistetut laitokset vuosilta 1860, 1880 ja 1888

119 Uudistettu laitos Sånger I julkaistiin Ruotsissa joulumyynnin kannalta sopivasti vuonna 1860. Post- och inrikestidningar esitteli sen yhdessä eräiden muiden Bonnierin painotuotteiden kanssa seuraavalla tavalla:

120 Någon utförligare anmälan af en samling dikter af denne författare torde ej behöfvas, då han, åtminstone till ryktet, redan är bekant för de fleste svenska läsare. Säkert kunna äfven få mäta sig med honom i verklig poetisk begåfning samt talang att behandla språket. I förevarande samling finner man med urval sammanförde de flesta af författarens förut, under titeln Ljungblommor och på olika tider, offentliggjorda dikter. Mest anslående förefalla oss i allmänhet de dikter, som tillhöra tiden mellan 1840 och 1850; hos dem är det fina behaget mest skärt och omedvetet, hos dem är känslan mest innerlig och sann.117Post- och Inrikes Tidningar 13/12 1860. – Ilmoituksen on mahdollisesti kirjoittanut lehden teatteri- ja musiikkikriitikko, suomalaissyntyinen Emil von Quanten, joka työskenteli lehdessä vuosina 1858–1865 ja 1867–1875.

121 (Mitään seikkaperäisempää ilmoitusta tämän kirjailijan uudesta runokokoelmasta ei tarvittane, sillä hän on, ainakin maineeltaan, jo tuttu useimmille ruotsalaisille lukijoille. Varmasti vain harvat voivat mitata itseään häneen, mitä tulee todelliseen runolliseen lahjakkuuteen ja taituruuteen kielen käsittelyssä. Kyseisessä kokoelmassa lukija löytää valikoiman runoilijan aikaisempia, otsikon Ljungblommor alla julkaisemia, muina aikoina julkaistuja runoja. Ihastuttavimpia meistä ovat yleensä ne runot vuosilta 1840–50; niiden viehättävyys on suloisinta ja vähiten itsestään tietoisia, ja niiden tunne on mitä sydämellisin ja aidoin.)

122 Aftonbladet toteaa jouluksi ilmestyvän epätavallisen monta runokokoelmaa. Niiden joukossa mainitaan »erinomaisen suomalaisrunoilija Z. Topeliuksen lyyriset runot, jotka ovat jo löytäneet vankkaa kannatusta niiden keskuudessa, jotka tuntevat hänen Ljungblommor-kokoelmiansa, mutta jotka nyt Ruotsissa julkaistavan kokoelman myötä epäilemättä tulevat vieläkin tunnetummiksi ja arvostetuiksi.»118Aftonbladet 22/12 1860. Nya Dagligt Allehanda -lehti puolestaan huomioi kokoelman vakituisella »Bref till Kusin Betty»- palstallaan, jolla runo »Ödemarkens jul» (»Korven joulu», suom. O. Manninen) julkaistiin.119Nya Dagligt Allehanda 24/12 1860. Kirje loppuu seuraavasti: »Olen ostanut sinulle joitakin kirjoja, joita en ole vielä saanut mahdollisuutta lähettää. […] »kerää pienet sisaruksesi ympärillesi ja lue heille tämä kaunis runo.» Mainittakoon, että HT sisälsi vuonna 1856 toimittajan kirjoittamia kirjeitä »Betty-serkulle».

123 Litteraturbladetissa julkaistiin ilmoitus, jossa J. V. Snellman tällä kertaa näki vaivaa koristaakseen Topeliuksen runoilijanuran ansioita.120J. V. Snellman, Litteraturblad n:o 1, 1861; J. V. Snellman. Samlade Arbeten X, Helsinki 1997, s. 5 f. – » Ref. har en gång förut, för många år tillbaka, yttrat några ord om Topelii skaldskap. För tillfället kan han icke erinra sig det speciela i detta tidigare yttrande och vårdar sig verkligen icke om att uppsöka det. Man förledes lätt att vidhålla gamla meningar. Vi veta dock, att den tidigare anmälan är lika erkännande som denna.» (»Arvioitsija on kerran aikaisemmin, kauan sitten, lausunut joitain sanoja Topeliuksen runoudesta. Tällä hetkellä hän ei voi muistella tämän aikaisemman mielipiteenilmaisun erityisiä piirteitä eikä juuri välitä etsiä niitä. Ihminen juuttuu kovin helposti vanhoihin käsityksiinsä. Tiedämme kuitenkin, että aikaisempi arvostelu on ollut yhtä tunnustava kuin tämäkin.») ibid., s. 6. Hänen tapansa luonnehtia niitä erosi kuitenkin useimpien muiden kriitikoiden tavasta. Hän käsittelee runojen jaottelua neljän otsikon alle ja huomauttaa, että jotkut niitä on sijoitettu väärin.121Alaotsikko »Till Skuggorna» ja osa nimeltä »Hågkomster» sisältävät runoja, jotka kuuluvat otsikon »Fäderneslandet» alle, Snellman huomauttaa. Sånger-kokoelman neljännessä painoksessa runojen järjestystä on muutettu huomautuksen mukaiseksi. Otsikon »Naturen» alle sijoitettuja runoja leimaa »hämärän tuntu, aavemainen henkihohde», otsikon »Lifvet» alle sijoitettuja taas tietty kylmyys, tietty hämäryys, joka luo vaikutelman hiljaisesta resignaatiosta. Nämä piirteet selittyvät Snellmanin mukaan Suomen autiolla luonnolla ja runoilijan tavalla etsiä lohdutusta uskonnosta.122Pertti Karkaman analyysi tästä arvostelusta toteaa Snellmanin näkevän myös Topeliukselle ominaisen vakavamielisyyden vikana, joka yleisesti vaivaa maamme runoutta: »Syynä lienee romantiikan tunteellisuuden vastainen asenne sekä uushumanismi, joka mielellään ilmaisee myös seesteistä iloisuutta, ’Heiterkeit’» Karkama, J.V. Snellmanin kirjallisuuspolitiikka, SKS: Helsinki 1989, s. 222. Almqvistiläiset vaikutteet ovat Snellmanin mukaan ilmeisiä ja näkyvät muotoa koskevana epäselvyytenä ja ääriviivattomuutena, mutta hän lisää myös, että tämä ei koske runojen ulkoista muotoa, »jossa Topelius on mestari, jonka kyvyt vain harvat voivat ylittää».

124 Ljungblommor-kokoelman ilmestyminen uudistettuna laitoksena vuosina 1880 ja 1888 mainittiin monissa suomalaisissa, suomen- ja ruotsinkielisissä sanomalehdissä, mutta useimmiten vain lyhyesti.

125 Ljungblommor ja Nya Blad -kokoelmien uusista painoksista vuonna 1880 kerrottiin pitkässä ilmoituksessa Helsingfors Dagbladetissa ja ilmoitus julkaistiin myös jonkin verran lyhennettynä Åbo Underrättelserissä.123Helsingfors Dagblad 9/12 1880, allekirjoituksella W. Ilmoituksen ensimmäinen osa julkaistiin Åbo Underrättelserissä 10/12 1880. Arvostelija ilmoitti, että Ljungblommor ja Nya blad olivat tulleet kauppoihin samana päivänä. Molemmat runokokoelmat »komeine koristuksineen» toivotetaan innokkaasti tervetulleiksi: Topeliuksen runollinen inspiraation on niin vaikuttava, että »lukija tuntee hetkessä kohoavansa jokapäiväisen maailman ahtaudesta runouden loputtoman valoisiin avaruuksiin». Tämä tunne ei kuitenkaan synny »Topeliuksen rikkaasta ja elävästä runoudesta» ja »sujuvasta säkeiden muodostuksesta», vaan »runouden ytimestä, kaiken hengestä».124Ylistyssanat saattavat tähän saakka koskea molempia kokoelmia, mutta jatkossa arvostelut keskittyvät yksinomaan »tähän runokokoelmaan», jolla mitä ilmeisimmin viitataan Ljungblommor-kokoelmaan. Arvostelijan mukaan runojen muokkaaminen on suurelta osin johtanut ilmaisun ja kielen paranemiseen, ja huomauttaa tyytyväisenä, että suosituimpiin runoihin ei ole tehty muutoksia.125Helsingfors Dagblad9/12 1880.

126 Arvid Hultin analysoi vuoden 1880 Ljungblommor ja Nya Blad-painoksia Finsk Tidskriftin laajassa artikkelissa.126Tässä referoitavat arviot koskevat yksinomaan Ljungblommor-kokoelmaa. Arvid Hultin, »Studier bland våra lyriker. Topelius och von Qvanten.», Finsk Tidskrift 1881, Tom X, s. 169–196. Hän huomauttaa, että piirteet, joita uudemmissa artikkeleissa korostetaan, eli luonnontieteen ylimielisyys ja jumaluuden läsnäolo, olivat nähtävissä jo varhaisessa runoudessa (»Fotspåret i klippan», »Jalanjälki kalliossa», suom. Uuno Kailas, ja »Ödemarkens jul»). Hän suhtautuu epäilevästi siihen, että kirjailija on ottanut oikeudekseen uutta versiota toimitettaessa muutata runojen perimmäisiä ajatuksia ja huomauttaa, että jotkut »heikot runot» olisi pitänyt jättää kokoelman ulkopuolelle.127Esimerkkeinä runoista, joissa kirjailija on tehnyt täyskäännöksen, annetaan »Napoleons graf» (’Napoleonin hauta, suom. O. Manninen, s. 145), jossa »tacksamt» on korvattu sanalla »tankfullt» ja runo »Napoleons återkomst i December 1840». Ibid., Tom X, s. 173. Hultinin mukaan Topelius on onnistunut ehkä parhaiten isämaallisissa runoissa, poikkeuksena runot, joissa hän on sortunut »rajattomaan liioitteluun», kuten runossa »Saima kanal». Kauniita isänmaallisia kuvia ja ajatuksia löytyy sitä vastoin runosta »Ynglingens drömmar» (»Nuorukaisen unelmia», suom. O. Manninen). Tilapäisrunous sisältää sekä »vanhojen inspiraatioiden kokoon keittämistä» että »mitä kauneimpia koruja». Jälkimmäisistä hyvä esimerkki on »En liten pilt». Parhaissa runoissa vallitsee muodon ja sisällön välillä täydellinen harmonia, Hultin toteaa ja ihailee myös runojen kuvallista rikkautta ja kekseliäitä alkusointuja. »Musikaalis-poeettinen aaltoilu runoilijan inspiraatiossa saa toisinaan aikaan koko joukon käsittämättömiä ja kestämättömiä metaforia. »Sylvian lauluissa» Hultin näkee koko joukon kielellisiä heikkouksia, mutta hän toteaa myös Topeliuksen ansiot niin suuriksi, ettei hänen arvostuksensa murru, vaikka joitain puutteita käsiteltäisiinkin. Artikkelin toinen osa käsittelee Emil von Quantenia, ja Hultin näkee joitain yhtäläisyyksiä näiden kahden runoilijoiden töiden välillä.128Ibid., s. 174–196. Hultin antaa ymmärtää, että vaikka von Qvantenin runotuotanto onkin suppea, se on tasaisempi kuin Topeliuksen. Lisäksi Topeliuksen rakkausrunoutta luonnehditaan »vaihtelevammaksi» kuin von Qvantenin, joka ylistää »rakkauden kaipuuta ja ikävää». Luontotunne on molemmilla »Hyvin kehittynyt», mutta Topeliuksen tuotannossa se on »maalailevampaa», von Quantenin tuotannossa taas »melodisempaa». Ensin mainitun runot on »maalattu kotimaiselle perustalle», jälkimmäinen taas rakastaa ajatuksiinsa vajoavaa luonnonkatselua. Molemmat runoilijat »inhimillistävät luonnon». Mitä tulee tilapäisrunouteen, kilpailee von Qvanten Topeliuksen kanssa täysipainoisen ilmaisun antamisessa tapahtumalle. Ibid., s. 188–192. Hyvämuististen kannalta Topeliuksen ja skandinavisti von Quantenin rinnastamisessa on räjähdettä: molemmat runoilijat olivat Krimin sodan aikana olleet näkyvästi esillä, mutta edustivat täysin vastakkaisia näkemyksiä Suomen tulevaisuutta sodan kannalta koskeneessa poliittisessa keskustelussa.129Ks, esim. Nyberg 1949, s. 278 f. von Qvanten oli muuttanut Ruotsiin vuonna 1853.

127 Artikkeli johti Hufvudstadsbladetin sivuilla käytyyn kiivaaseen keskusteluun Hultinin ja Valfrid Vaseniuksen välillä. Vaseniuksen mukaan Hultin oli ahdasmielinen ja puolueellinen ja lisäksi Vaseniusta kuohutti Hultinin epäoikeudenmukainen tapa verrata Topeliusta ja von Quantenia.130Vasenius, »Antikritik», Hufvudstadsbladet 30/3 1881. Vaseniuksen mukaan Hultin mm. ei tehnyt oikeutat Topeliukselle korostaessaan von Quantenin ansioita, mutta vaietessaan Topeliuksen vastaavista ansioista. Hultin puolestaan torjui »antikritiikin» hätäillen laadittuna tunteenpurkauksena, joka perustui artikkelin vääristelylle. Seuraavissa kirjoituksissa palstat täyttyivät pikemminkin henkilökohtaisista hyökkäyksistä ja pilkkasanoista kuin asiallisesta keskustelusta.131Hultin, »Sjelfförsvar», Hbl 6–7/4 1881; Vasenius, »Replik», Hbl 10/4 1881; Hultin, »Herr antikritikern, ytterligare belyst», Hbl 16/4 1881 ja Vasenius, »Slutord till hr A. Hultin», Hbl 19/4 1881. Myös Östra Finlandin toimittaja Gabriel Lagus vastasi Hultinin artikkeliin. Lagusin mukaan Hultinilla ei ole kykyä ymmärtää Topeliuksen runoutta, jotka »kuuluvat kauneimpiin ja siivekkäimpiin, mitä ruotsinkielinen runous on aikaansaanut».132Esimerkkinä Hultinin runollisen herkkyyden puutteesta Lagus käyttää Hultinin »Sylvian lauluja» kohtaan esittämää kritiikkiä. Gabriel Lagus, »Kritiker och antikritiker», Östra Finland 11/4 1881.

Omia jälkikatsauksia

128 Topelius puhuu ensimmäisten runojensa julkaisemisesta ja niiden saamasta vastaanotosta teoksessaan Självbiografiska anteckningar, jonka hän saneli vuonna 1883 ja joka julkaistiin vuonna 1922:

129 Så tysta och föga bemärkta utkastades de i den oblida världen på en tid, när Runebergs Julkväll, Hanna och Nadeschda förtjusade allmänheten, att de kanske förblivit utan spår, om icke den läsande allmänheten förut gjort bekantskap med några föregångare i tidningarna. Kritiken var också mycket beskedlig mot dessa blommor från skogen, vilka på mången sida ännu buro spåren av en barnslig hand, som lekte på lyran. Minst en tredjedel av detta häftes innehåll är med allt skäl utesluten från följande upplagor.133Topelius 1922, s. 100.

130 (Niin hiljaisina ja vähän huomioituina ne heitettiin julmaan maailmaan aikana, jolloin Runebergin Jouluilta, Hanna ja Nadeschda ihastuttivat lukevaa yleisöä, että ne olisivat ehkä kadonneet jälkiä jättämättä, ellei lukeva yleisö olisi jo aiemmin tutustunut joihinkin niistä sanomalehdissä. Myös kritiikki suhtautui varsin lempeästi näihin metsäkukkiin, jotka monella tavoin vielä kantoivat jälkiä lyyralla leikkivän lapsen kädestä. Vähintäänkin kolmannes sen vihon sisällöstä on hyvällä syyllä jätetty seuraavien painosten ulkopuolelle.)

131 Toisesta vihostaan Topelius toteaa, että hän »kypsyi hitaasti» ja että kokoelma »innehöll mycken kart, något politik och icke så litet sentimentalitet. Först omkring året 1852 växte den stundom gråtmilda, stundom dansande skolflickan, min sångmö, ur sin snäva barnklädning, behöll sin innerlighet, men blev mera medveten, mera kritisk och på samma gång djupare, utan att dock någonsin nå de högsta mål, dem hon med brinnande hjärta eftersträvade.» (»sisälsi paljon raakileita, jonkin verran politiikkaa ja koko lailla runsaasti sentimentaalisuutta. Vasta vuoden 1852 kasvoi esiin tuo milloin herkästi itkevä, milloin tanssahteleva koulutyttö, runottareni, kapeasta lapsenpuvustaan, säilytti sydämellisyytensä, mutta tuli samalla tietoisemmaksi, kriittisemmäksi ja samalla kertaa syvällisemmäksi, saavuttamatta silti milloinkaan niitä korkeimpia päämääriään, joihin hän palavin sydämin pyrki.»)134Ibid., s. 114.

132 Topelius neuvoo vuonna 1856 kirjoittamassaan kirjeessä hänelle runokäsikirjoituksiaan luettavaksi lähettänyttä Karl Robert Malmströmiä seulomaan tarkoin tuotoksiaan. Topelius tiesi omasta kokemuksestaan, kuinka hankalaa runojen poisjättäminen oli: »mycket står subjektivt klart för diktaren, vilket dock ej har tillräckligt objektivitet, för att senteras av andra i samma dager» (»moni asia on runoilijalle subjektiivisesti selvä, mutta sillä ei silti ole tarpeeksi objektiivisuutta, jotta toiset näkisivät sen samalla tavoin»). Topelius toivoo, että hän kahdessa ensimmäisessä runokokoelmassaan voisi »stryka ut mycket, som för alltid bort stadna i egna gömmor»135Topelius–Malmström 16/4 1856. (»pyyhkiä pois paljon sellaista, minkä olisi pitänyt jäädä omiin kätköihinsä»).

133 Kirjailijan mukaan Ljungblommor III verrattuna toiseen runokokoelmaan on kypsynyt huomattavasti: »Om det är sant, att Sylvias visor beteckna den högsta ståndpunkt jag uppnått uti lyriken, så inträffade detta åren 1852–1855. Dessa visor upprunno ur djupa strider och behov av frid i naturens sköte; den frid, som står upphöjd över naturen, kände jag väl, men ännu blott i det avlägsna fjärran»136Topelius 1922, s. 138. (»Jos se on totta, että Sylvian laulut ovat korkein taso, jonka runoudessa olen saavuttanut, tapahtui se vuosina 1852–1855. Nämä laulut kumpusivat syvistä sieluntaisteluista ja kaipuusta rauhaan luonnon sylissä. Tunsin hyvin luonnon yllä lepäävän rauhan, mutta se oli kuitenkin jossain kaukana»). Tätä toteamusta seuraa jo aikaisemmin osittain siteerattu itsekriittinen kommentti, jolla on huomattavaa painoarvoa: »Det jag själv gjort, det som känslan dikterat, tanken utarbetat och reflexionen utmejslat i anslående form, bär spår av konstslöjd, är underlägset och jämförelsevis kallt. Allt vad jag lyckats dikta eller i annan form utföra, är endast då i högre betydelse sant, skönt och innerligt, när jag fått det till skänks.»137Ibid., s. 138 f. (»Se, minkä itse olen tehnyt, mitä tunne on sanellut, ajatus työstänyt ja pohdinta hionut miellyttävään muotoon, kantaa taidekäsityön jälkiä, se on alempiarvoista ja verraten kylmää. Kaikki runot, jotka olen onnistunut kirjoittamaan tai muussa muodossa tuottamaan, ovat korkeammassa merkityksessä tosia, kauniita ja aitoja vain, jos olen saanut ne lahjaksi». Topelius jatkaa edelleen, että hänen oma kokemuksensa sanomalehtiarvostelijan työstä on antanut hänelle »pienimmän mahdollisen määrän kunnioitusta sanomalehtien arvostelukykyä kohtaan.»)138Ibid., s. 83.

Kirjallisuushistoriallisia katsauksia

146 Topeliuksella on tietty paikka ruotsalaisissa kirjallisuushistorioissa, ja hänen lyriikkansa mainitaan niissä aina. Topelius on yleensä alaotsikko Runebergiä ja hänen aikalaisiaan käsittelevässä kappaleessa; muiden mainittujen suomalaisten runoilijoiden lukumäärä vaihtelee. Kosketuspinnat Franzénin, Runebergin ja Almqvistin kanssa huomioidaan tavallisesti, samoin kuin Greta Matintyttären kohtaamisen ja suomalaisen kansanrunouden vaikutukset Topeliuksen runouteen.

147 Schückin ja Warburgin kirjallisuushistoria vuodelta 1916 toteaa Topeliuksen ilmaisseen Ljungblommor-kokoelmissaan »idyllisen lapsenomaisen runoilijaluontonsa».161Karl Warburg, »Runeberg och den svenska dikten», Illustrerad svensk litteraturhistoria 1916, s. 57. Otto Sylwan esitteli vuonna 1919 Topeliuksen »luonnonilonrunollisena tulkkina» ja korosti hänen erityislaatuisuuttaan. Hänen mukaansa Ruotsilla ei ollut samanlaista romantikkoa, jonka runous olisi ilmaisultaan yhtä konkreettista ja yksinkertaista.162Sylwan, »Den finländska litteraturen. Topelius», Svenska litteraturens historia 1919, s. 506 ff. Gunnar Tideström erotteli vuonna 1956 viattomuuden, rakkauden ja luonnon Ljungblommor-kokoelmien päämotiiveiksi ja luonnehti kokoelmien sävyn olevan »tavallisesti valoisa, keveä ja hellä».163Tideström, »Runeberg och den finlandssvenska litteraturen», Ny illustrerad svensk litteraturhistoria 3 1956, s. 481. Bengt Holmqvist muistuttaa vuonan 1988 ilmestyneessä teoksessa Den Svenska Litteraturen, että kirjailijaa arvostettiin omana aikanaan ennen kaikkea runoutensa vuoksi: Topelius oli »helposti liikuttuva kaikesta ihanasta ja jalosta haaveilija, nuorten naisten ritari ja kesän laulaja». Hän ei silti myöskään kaihda arkipäiväisyyttä »eikä hukkaa aikaa energisempään tapaan toteuttaa teemojaan». »Lähinnä siksi, että niin paljon hänen kukkaloistostaan on jo kuihtunut.»164Holmqvist, »Runeberg och romantiken i Finland» (1988) 1999, s. 138 Topeliuksen kirjailijamuotokuva on otsikoitu »Topelius – journalist och sagofarbror».

148 Erik Ekelundin Topelius-esittely teoksessa Finlands svenska litteratur (1969) antaa paljon huomiota Topeliuksen lyriikalle sen historiallisessa kontekstissa. Huomautus, ettei Topelius ollut »pelkkä» runoilija esiintyy vasta lähes neljäkymmensivuisen, informatiivisia yksityiskohtia ja arvovaltaista yleiskuvaa yhdistelevän esittelyn puolivaiheilla.165Ekelund, Finlands svenska litteratur 2 1969, s. 191. Vuonna 1999 julkaistu Finlands svenska litteraturhistoria esittelee Topeliuksen suuressa määrässä erilaisia kirjailijanrooleja eikä vähiten mielipidevaikuttajana: hän »käytti runoja toiminnan välineinä».166Johan Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 330. Lyriikan osuus esittelyssä on varsin pieni.

149 Kun Topelius-tutkimusta tarkastellaan kokonaisuutena, vaikuttaa lyriikan tutkimus epätasaiselta ja suurelta osin huomattavan epäajankohtaiselta. Sille, että lyriikka viimeisimmän puolen vuosisadan aikana on saanut osakseen niin vähän tutkimushuomiota, lienee useita syitä. Topeliuksen lyriikan esteettiset ja eufoniset näkökohdat koetaan jo tutkituiksi. Sama koskee lyriikan taustalla olevaa arvopohjaa, ja jota nykylukijan olisi lisäksi vaikea hahmottaa; historiaan perehtyneet ovat kohdistaneet asiantuntemuksensa Topeliuksen kirjailijanuran muihin puoliin. Vapaamuotoisen runouden voittokulku 1900-luvussa johti – vaikkakin viiveellä – painopisteen muutoksiin myös lyriikan tutkimuksessa.

150 Suomenkielisen Topelius-tutkimuksen saama vastaanotto eroaa monessa mielessä huomattavasti ruotsalaisesta ja suomenruotsalaisesta. On totta, että lyriikka on viime vuosina ruotsinkielisessä tutkimuksessa jäänyt vähemmälle huomiolle, mutta suomenkielisessä tutkimuksessa se on aina näytellyt pientä osaa ja tutkimus on myös alkanut myöhemmin. Syyt tähän ovat helposti nähtävissä. Ensimmäinen kirjamuotoinen suomenkielinen julkaisu saatiin vasta runoilijan 80-vuotispäivän aikaan, ja se sisälsi vajaat viisikymmentä suomennettua runoa.167Z. Topeliuksen runoja. Kokoelma suomennoksia 1898. Valvoja-lehdessä julkaistu, hyvin seikkaperäinen arvostelu huomauttaa teknisistä vaikeuksista, joita runojen kuvat, runomitat, riimit ja äänteet kääntäjälle asettavat.168K. F., »Lyyrillistä runoutta», Valvoja 2/1898, s. 137–141. alkukirjaimet viitannevat Kaarlo Forsmaniin, joka tulkitsi erityisesti antiikin kreikkalaista kirjallisuutta. Yrjö Wichmannin tekemä inventointi osoittaa, ettei ennen tätä oltu muutamia lauluja lukuun ottamatta suomennettu juuri mitään. Tämä koski Topeliuksen kirjailijanuran kaikkia osa-alueita aina 1870-luvulle saakka.169Wichmann, »Z. Topelius suomeksi», Valvoja 1/1898, s. 27 f. Se, että suomenkieliset piirit myöhemmin kanonisoivat Topeliuksen ei johdu hänen runoudestaan, vaan kirjoituksista, jota suoraan tähtäsivät nuorison ja koko kansan kasvattamiseen ja siitä, että häntä voitiin käyttää kielipoliittisena resurssina.

151 Juhani Niemi on tarkastellut tapaus Topeliusta teoksensa Kirjallinen elämä (2000) kaunokirjallista kanonisointia käsittelevässä luvussa. Hän pitää yhtenä suomalaisen kirjallisuushistoriankirjoituksen eriskummallisista piirteistä sitä, että Runeberg ja Topelius erotettiin kauan omaksi kategoriakseen, että heitä pidettiin historiallisina kummajaisina, jotka ikään kuin loivat tuotantonsa väärällä kielellä. Niemen mielestä suuriruhtinaskunnassa ilmestyneet historialliset katsaukset käsittelivät Topeliuksen tuotantoa aivan kuin se ei olisi ollut osa koko maan kirjallista jatkumoa, ja jolla ei ollut vaikutusta kokonaisuuteen.170Niemi, Kirjallinen elämä 2000, s. 117. Samaa kapeakatseisuutta on ilmennyt molemmilla kielillä tehdyssä tutkimuksessa.

Julkaisuhistoria

152 Ensimmäinen Ljungblommor-kokoelma ilmestyi 11. kesäkuuta vuonna 1845. Sen julkaisi porvoolainen A. C. Öhmanin kustantamo ja se painettiin Waseniuksen kirjapainossa Helsingissä; Wasenius omisti myös Helsingfors Tidningarin. Runokokoelmasta (160 sivua) otettiin 500 kappaleen painos. Tekijänpalkkiona Topelius sai 50 hopearuplaa ja kokoelmaa myytiin kirjakaupoissa 50 hopeakopeekan hintaan.1Zacharias Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 99 f.

153 Ljungblommor. Andra Samlingen (176 sivua) ilmestyi 11. joulukuuta 1850 ja Ljungblommor. Tredje Samlingen (124 sivua) 8. marraskuuta 1854. Kirjoittajan oma kustantamo julkaisi molemmat kokoelmat ja ne painettiin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjapainossa Helsingissä.2Ilmoitus Ljungblommor II:sta julkaistiin HT:ssä 11/12 1850, Ljungblommor III:sta 8/11 1854. – Ljungblommor I:nkustantaja kuoli vuonna 1848. Hänen veljensä August Mauritz jatkoi hänen työtään, mutta kuoli itse vuotta myöhemmin. Tämä jälkeen kustantamon toimintaa jatkoivat Paavo Tikkanen ja Herman Kellgren. Toista kokoelmaa myytiin 60 ja kolmatta 50 hopeakopeekan hintaan.3Helsingfors Tidningar 11/12 1850 ja 8/11 1854. Näiden kokoelmien painosmääristä ei ole tietoa.

154 Joulukuussa 1860 ilmestyi uusi kokoelma nimellä Sånger I (276 sivua). Sen julkaisi Albert Bonnierin kustantamo Tukholmassa ja se painettiin Högbergska boktryckerietissä.4Tässä laitoksessa sivut 241–256 on virheellisesti numeroitu 141–156. Tähän painokseen sisältyy kokoelma Ljungblommor I–III:ssa julkaistuja runoja (84 yhteensä 160 runosta), suurin osa enemmän tai vähemmän muokattuina, sekä 20 uutta runoa.5Lisäksi neljä runoa Ljungblommor I–III:sta sisältyy uudistetussa muodossa vuonna 1870 ilmestyneeseen Nya blad -kokoelmaan. Runo »Ljungblommor» aloittaa Sånger-kokoelman, ja sitä seuraavat runokokoelman neljä otsikoitua osaa: »I. Fäderneslandet», joka aloittavat runot »Sången» ja »Kantele». Näitä runoja seuraa alaotsikko Till skuggorna., jonka alla kokoelmassa on yksitoista runoa. Seuraava osa on »II. Naturen.» (19 runoa)6Sylvian lauluja -sarjaan kuuluvat 12 runoa lasketaan kokoelmassa erillisiksi runoiksi., ja sitä seuraavat »III. Lifvet.» (44 runoa)7Runo »På kullen om våren» puuttuu kuitenkin ruotsalaisista painoksista 2–7 (1862–1877). ja »IV. Hågkomster.» (17 runoa); ks. näköispainos. Topeliuksen kustantajan Albert Bonnierin kirjoittamasta kirjeestä käy ilmi, että Topelius oli itse valinnut sekä tämän kokoelman runot että otsikot (ks. ylempänä).

155 Topelius sai tekijänpalkkioina 189 hopearuplaa ja 25 tekijänkappaletta.8AB–ZT 24/11 1860: »Honorariet utgörande för ark 1–14 Rubel 150– samt för de öfriga 3 ¼ ark à 12 Rubel. Summa Rubel 189–». »Kirjoittajan palkkio arkeilta 1–14 150 ruplaa – sekä muilta 3 ¼ arkeilta à 12 ruplaa. Summa 189 ruplaa – ». Hinta kirjakaupoissa oli 3 riikintaaleria (rdr rmt) nidotulta, 4 rdr rmt sidotulta ja 5 rdr rmt kultaleikkeiseltä kappaleelta.9Bonnierin julkaisuluettelo, Bonnierin arkisto; Post- och Inrikes Tidningar 13/12 1860. Tiedot painoksen koosta puuttuvat. Toista painosta otettiin tuhat kappaletta oktaavoformaatissa ja kolmas painos oktodeesina, ne taitettiin samanaikaisesti ja painettiin molemmat samana vuonna, 1863.10Oktodeesi: arkki taitettuna 18 osaan. Tiedot kolmannen painoksen painosmäärästä puuttuvat. Runojen sisäistä järjestystä muutettiin jonkin verran toista painosta varten vuonna 1863, ja tätä järjestystä Topelius noudatti myöhemmissäkin painoksissa.11Till Skuggorna –osion runot, joita ei ole kirjoitettu kenenkään muistolle, on siirretty »I. Fäderneslandet» -osioon. Lisäksi kuusi »IV. Hågkomster»-osion kahdeksasta runosta on siirretty otsikon »I. Fäderneslandet» ja kaksi otsikon »II. Lifvet» alle (ks. näköispainos).

156 Kun Sånger I:n uusi painos aiottiin painaa, Bonnier tiedusteli, halusiko Topelius täydentää tai muuttaa kokoelmaa.12AB–ZT 19/12 1865. Topelius vastasi, että hänellä tosin oli »varasto uusia ja enimmäkseen painamattomia runoja», mutta että oli kuitenkin parempi julkaista ne omana kokoelmanaan »kuin lisätä ne jo niin laajalle levinneeseen ensimmäiseen vihkoon». Hän ehdottaakin siksi, että uusi painos painettaisiin ilman muutoksia.13ZT–AB 5/1 1866. Seuraava runokokoelma julkaistiin vuonna 1870 nimellä Nya blad. Neljäs painos ilmestyi vuonna 1866 ja käsitti 2 000 kappaletta, ja uudelleen vuonna 1867.

157 Bonnier ja Topelius tekivät keväällä 1868 alustavan sopimuksen, jonka mukaan Bonnier saisi ikuiset julkaisuoikeudet Sånger I:een ja II:een.14AB–ZT 27/3 1868, ZT-AB 16/6 1868. – Ljungblommor -kokoelmia koskeneen sopimuksen voimassaoloaika päätyi joulukuussa 1868 (ZT–AB 28/1 1867) Bonnierilla oli jo »kaikenkattava» julkaisuoikeus Välskärin kertomuksiin ja Lukemista lapsille -teokseen. Topelius alkoi kuitenkin empiä, kun Bonnier esitteli ehtonsa kirjallisessa sopimuksessa helmikuussa 1869.15ZT– AB 30/4 1869. Hyväksymättä jäänyt sopimus, Kansalliskirjasto Coll. 244.8, päällys 3. Kevään aikana käydyt neuvottelut johtivat osittain sopimuksen noudattamiseen, osittain siihen, että Bonnier osoitti noudattavansa tunnuslausetta »leben und leben lassen», ja myönsi Topeliukselle Sånger-kokoelmasta ylimääräisen, viidensadan riikintaalerin tekijänpalkkion: olihan se tuonut kustantamolle sievoiset voitot.16AB– ZT 13/5 1869.

158 Sånger I:n viides, 4 000 kappaleen painos painettiin vuonna 1872 ja kuudes, 6 000 kappaleen painos vuonna 1877.17Toinen painos taitettiin marraskuun 1862 ja joulukuun 1863 välisenä aikana ja painettiin oktaavossa, samassa formaatissa kuin ensimmäinenkin painos. Kolmas painos taitettiin oktodeesissa samaan aikaan kuin toinenkin painos joulukuun 1862 ja maaliskuun 1863 välisenä aikana – itse asiassa kyseessä on uusi painos. Neljäs painos taitettiin lokakuun 1866 ja syyskuun 1867 välisenä aikana; viides painos kesäkuun 1872 ja tammikuun 1874 välisenä aikana; kuudes painos ladottiin kesäkuun ja marraskuun 1877 välisenä aikana; seitsemäs painos ladottiin 6.7. – 3.8.1888. Tiedot ovat peräisin Bonnierin kustannusarkistosta, kirjapainon työkirjoista. Laitokset 4–7 ovat siis oikeastaan laitokset 3–6. Myöhempiä painoksia myytiin kirjakaupoissa samaan hintaan kuin ensimmäistäkin painosta.

159 Edlundin kustantamo julkaisi Ljungblommorin tarkistetun painoksen Helsingissä vuonna 1880, ja se sisälsi kaksi Ljungblommor I:stä aikaisemmin poistettua runoa.18Helsingfors Dagblad 9/12 1880. Nämä runot ovat »Den flydda» (»Paennut», suom. Uuno Kailas) ja »Eden». Kokoelman todetaan nimiösivullaan olevan »Andra finska av författaren reviderade upplagan» (»Toinen, kirjoittajan tarkistama suomalainen laitos»). Ljungblommor I–III:n katsotaan olevan ensimmäinen painos. Noin puolta kokoelman runoista oli muokattu, ja painosmäärä oli 1 500 kappaletta. Seitsemäs Ruotsissa painettu ja viimeinen tekijän muokkaama Sånger I-painos (5 000 kappaletta) ilmestyi Tukholmassa vuonna 1888.19Asiakirjasta »Zacharias Topelius Dispositioner och råd för efterlefvande» käy ilmi, että Bonnier maksoi 100 kruunua arkilta 5 000 kappaleen painoksesta ja Edlund 100 markkaa arkilta (jäljennös, SLS 801, kotelo 4). Kolmas suomalainen Ljungblommor-kokoelma julkaistiin postuumisti vuonna 1898. Ljungblommoria painettiin yhteensä noin 23 000 kappaletta.

161 Bonnierin ja Edlundin vuonna 1904 julkaisemaan Samlade Skrifter -kokoelmaan kuuluu neljä runokokoelmaa, Sånger I–IV, joihin runot on valinnut Valfrid Vasenius. Suurin osa vuoteen 1860 mennessä kirjoitetuista runoista (153/180) sisältyy teokseen Ljungblommor, mutta mukaan on valittu myös muita aikaisemmin julkaistuja ja julkaisemattomia runoja. Painoksen oikeinkirjoitus on modernisoitu, mutta etablointiperiaatteet ovat muutoin epäjohdonmukaiset. Osa Samlade Skrifter -kokoelman runoista seuraa vuoden 1860 painosta, osa vuoden 1880 ja osa vuoden 1888 painosta. Joissain tapauksissa esiintyy kahden tai kolmen runoversion variantteja. Välimerkitys ei toisinaan saa lainkaan tukea alkuperäisteksteistä. Lopputuloksena on siis runoversioita, joita Topelius itse ei ole hyväksynyt.

Alkuperäispainosten kuvaus

162 Ljungblommor I –III:n saatavilla olevat kappaleet ovat sidottuja ja leikattuja. Ljungblommor I on painettu huomattavasti ohuemmalle paperille kuin kaksi myöhempää kokoelmaa.

163 Ljungblommor I:n kirjoituksia edeltää erillinen paksumpi nimiölehti. Etusivulla on teksti Ljungblommor, osa I, ja sen alapuolella luultavasti Lennart Forsténin vinjetti (ks. näköispainos yllä). Kuva esittää auringonlaskua joen suulla ja sen alapuolella mottona runon »Vid Elfmynningen» viimeinen säkeistö.20Topelius toteaa teoksessaan Självbiografiska anteckningar (Helsinki 1922, s. 101)»nog otacksamt glömt den vänliga hand, som tecknat ’älvmynningen’ […]; sannolikt Lennart Forstén» (»olen, kiittämätöntä kyllä, unohtanut sen ystävällisen käden, joka piirsi ’jokisuun’ […]; se oli todennäköisesti Lennart Forstén»). Seuraavan lehden etusivulla on vain otsikko Ljungblommor, ja sivun kääntöpuolella on teksti imprimatur ja sensorin nimi G.  Rein. Sisällysluettelon (3 s.) jälkeen seuraa sivu, jolla on kymmenen korjausta. Kokoelman lopussa on liimattu nuottiliite runoon »En liten tid», johon melodian on säveltänyt A. G. Ingelius. Sisuksen koko on 13,7 × 10,4 cm.

164 Ljungblommor II:n ja III:n alussa on nimiösivu. Sen kääntöpuolella on imprimatur, jonka on toiseen kokoelmaan antanut N. A. Gylden ja kolmanteen Carl von Schoulz. Seuraavana molemmissa kokoelmissa on sisällysluettelo. Kokoelmien lopussa on luettelo korjauksista, joita on toisessa kokoelmassa neljä ja kolmannessa kaksi. Molemmat kokoelmat ovat kokoa 13,5 × 10 cm.21Niteet on leikattu epätasaisesti: koko vaihtelee 13,2 × 13,7 ja 9,9 × 10,2 välillä.

165 Ruotsalaisen painoksen nimiölehdellä on otsikko Sånger sekä kirjoittajan nimi. Seuraavalla sivulla on sama teksti ja lisäksi »I. Ljungblommor».22Topeliuksen kaksi seuraavaa runokokoelmaa saivat nimekseen Sånger II. Nya blad (1870) ja Sånger III. Ljung (1889). Kokoelman lopussa sivulla 276 on sisällysluettelo (ks. näköispainos edellä). Sisuksen koko on 26,0 × 13,2 cm.

166 Runokokoelmien kollaatiokaavat ovat seuraavanlaiset:

167 Ljungblommor I : 8:o: π4 1–108

168 Ljungblommor II : 8:o: π2 18 1*4 28 2*4 38 3*4 48 4*4 58 5*4 68 6*4 78 7*4 84

169 Ljungblommor III: 8:o: π2 181*4 28 2*4 38 3*4 48 4*4 58 5*4 62

170 Sånger I: 8:o: π2 1–178 182

Perustekstin valinta

171 ZTS:n perustekstit noudattavat Ljungblommor I–III:n (1845, 1850 ja 1850) ensipainoksia. Päätös noudattaa ensimmäisiä painoksia eikä myöhempää, tarkistettua laitosta perustuu siihen, että viimeksi mainitut ovat vain Ljungblommor I–III:sta valikoituja runokokoelmia. Runot ovat siis ZTS:ssä alkuperäisessä järjestyksessään ja alkuperäisessä teoskontekstissaan, ja ilmentävät näin Topeliuksen tavoitteita aikana, jolloin hän ideoi teostaan. Perustekstien etablointi ensipainosten mukaan on myös sopusoinnussa ZTS:n yleisten tavoitteiden kanssa: hanke pyrkii julkaisemaan Topeliuksen kirjallisen tuotannon ja muun kirjallisen jäämistön mahdollisimman kattavasti ja kunnioittamaan Topeliuksen omia teoskokonaisuuksia. Vuoden 1860 painokseen uusina mukaan otettujen runojen perustekstinä on käytetty vuoden 1860 painosta.

172 Seuraavat Svenska litteratursällskapet i Finlandin Topelius-kokoelman teokset toimivat perusteksteinä: Ljungblommor I signum Top 2/(85) 15227, Ljungblommor II Top 2/15228, Ljungblommor III Top/2 15229 ja Sånger I Top l/ 14063.23Etabloitu teksti on vertailtu seuraaviin Svenska litteratursällskapetin Topelius-kokoelman kappaleisiin: signum TOP 1 (85) / 6961 ja 6962. Teksti on tämän jälkeen kollationoitu suhteessa leipäteksteissä mainittuihin kappaleisiin. Helsingfors Tidningarissa painetut runot on etabloitu Kansalliskirjaston digitaalisesta sanomalehtikirjastosta. Muiden painosten kyseessä ollessa on käytetty SLS:n kappaleita, lukuun ottamatta tosita painosta, jossa on käytetty Kansalliskirjaston kappaletta.

Käsikirjoitukset ja muut painatteet

173 Kahdesta kolmasosasta Ljungblommor-kokoelmien runoja on olemassa käsikirjoitus. Suurin osa niistä on kirjoitettu muistiin runovihkoihin, jotkut irrallisille paperiarkeille ja jotkut myös Topeliuksen kirjoittamiin päiväkirjoihin ja kirjeisiin. Kaikkia käsikirjoituksia säilytetään Kansalliskirjastossa Helsingissä (ks. liite). Materiaali koostuu suunnitelmista, luonnoksista, työstettävistä käsikirjoituksista ja puhtaaksikirjoitetuista käsikirjoituksista. Korjaukset ja yliviivaukset ovat tavallisia. Niistä runoista, joista on säilynyt kaksi käsikirjoitusta, on vanhempi usein luonnos, jonka säkeet ovat keskeneräisiä ja uudempi puhtaaksikirjoitettu versio.24Vihot Ohyflade Koncepter ja Ungskogen (Kansalliskirjasto 244.151–2) sisältävät runoluonnoksia, joista Topelius kirjoitti osan puhtaaksi runovihkoihinsa Ljung Blommornas bok 1–2 ja Zonas bok (Kansalliskirjasto 244.150). Painettuja käsikirjoituksia ei tunneta; Topelius muistutti jatkuvasti kustantajaansa Bonnieria, jotta hän joko palauttaisi tai polttaisi ne.25Ks. esim. ZT–AB 8/7 1870: »P.S. Lofva mig, att förstöra mina manuscripter efter tryckningen! Jag vill ej ha dem i kryddbodarna eller annorstädes.», (»PS. Lupaathan minulle, että tuhoat käsikirjoitukset painamisen jälkeen! En halua niiden päätyvän ryytimaalle tai minnekään muuallekaan.»).

174 Yli puolet Ljungblommor-kokoelmien runoista oli julkaistu ensi kerran Helsingfors Tidningarissa vuosina 1842–1860, jolloin Topelius työskenteli lehden toimittajana. Osa runoista julkaistiin myös runokalentereissa ja kirjallisuusantologioissa (ks.). Neljännes runoista on sävelletty (ks).

Muutosten kattavuus ja laatu

175 Kirjoitusprosessin aikana tehdyt korjaukset (Sofortkorrekturen) ovat yleisiä: Topeliukselle oli tyypillistä pyyhkiä pois kokonaisia säkeitä ja säkeistöjä ja muokata niitä myöhemmin. Monet käsikirjoitukset ovat vajaita: Topeliuksella oli tapana aloittaa säkeitä ja täyttää niiden aukot myöhemmin. Jotkut käsikirjoitukset ovat jääneet keskeneräisiksi tai niissä on vain pari säkeistöä. Myöhempiä korjauksia (Spätkorrekturen) on nähtävissä jokaisessa vielä työstettävässä käsikirjoituksessa: sanoja ja säkeitä on yliviivattu, ja korvaavia sanoja ja säkeitä on kirjoitettu rivien yläpuolelle ja kokonaisia säkeistöjä sivujen marginaaleihin. Työstettävien käsikirjoitusten ja alkuperäispainosten välillä on usein suuria eroavuuksia, ja säkeet ja säkeistöt on usein työstetty aivan uudelleen painoa varten.26Poikkeuksena tästä on pari päiväkirjoista löytynyttä puhtaaksikirjoitettua runoa, jotka täysin vastaavat painettua versiota. 58 runolla on käsikirjoituksissa eri nimi kuin painetussa kokoelmassa ja 37 runolla ei ole käsikirjoituksessa lainkaan otsikkoa. Kaksitoista runoluonnosta poikkeaa niin huomattavasti painetuista versioista, että niitä pidetään pelkkinä suunnitelmina ja ne ovat mukana vain sähköisessä versiossa.27Luonnoksia on olemassa runoista »Grafven i Karttula», »Julpsalm», »Kärlekens Parabol», »Seglaren på verldshafvet», »Vågen», »Engelen och skyn» (’Enkeli ja pilvi’, suom. Uuno Kailas), »Octoberstjernan», »Århundradets Natt», »Morgonstormen i våren» (»Keväinen aamumyrsky», suom. Uuno Kailas), »Lofsång i hungeråret 1847», »Stoftets förtviflan» ja »Skuggan».

176 Topelius jatkoi jo painettujen runojensa työstämistä aina vuoteen 1888 saakka. Hän merkitsi silti uusiinkin versioihin alkuperäisen vuosiluvun, vaikka muutokset olisivat olleet huomattavan suuria.

177 41 runoa, jotka on julkaistu ensi kerran HT:ssä, poikkeaa huomattavasti kokoelmiin painetuista versioista, ja vain 15 runossa on yksi muutos. Vuoden 1860 painoksessa on 40 uudelleen muokattua runoa, joista suurin osa on luonnollisestikin Topeliuksen nuoruusvuosilta. Lisäksi 10 runoon on kuhunkin tehty yksi muutos. Vuoden 1888 painoksessa kahdeksaan runoon tehty huomattavia muutoksia, ja yhtä moneen on tehty vain yksi muutos.

178 Muutokset voidaan jakaa kolmeen kategoriaan. Ensimmäiseen kuuluvat muutokset, joita voidaan pitää kielellisinä ja tyylillisinä parannuksina. Runot saavat myöhemmissä julkaisuissa usein myös poeettisesti työstetymmän muodon, mikä ilmenee erityisen selvästi, kun käsikirjoituksia ja painettuja runoja verrataan toisiinsa.

179 Topelius on myöhemmissä painoksissa korvannut sanoja ja säkeitä välttääkseen turhaa toistoa ja tai tuodakseen sisällön sävyjä paremmin esiin. Toinen muutostyyppi ovat muutokset, joita Topelius on tehnyt niihin runoihinsa, jotka liittyvät voimakkaasti omaan aikaansa tai jotka on kirjoitettu jonkun samanaikaisen tapahtuman vuoksi.

180 Runosta »Vintervisa» (»Talvilaulu», suom. Uuno Kailas), joka alkujaan ilmaisi voimakkaan patrioottisia tunteita, on vuoden 1860 painoksessa tullut puhtaasti luontoaiheinen runo (ks. kommentti ). Toukokuun 1848 juhlaa kuvaavassa runossa »Finlands Namn» isänmaallinen uhrimieli on vain voimistunut vuoden 1860 painoksessa. Runoon »Napoleons återkomst i December 1840» tehdyt muutokset osoittavat, kuinka Topelius vuonna 1860 katsoi aiheelliseksi lisätä runoon taustatietoja yleisölle, jonka ei voinut edellyttää tuntevan hyvin 20 vuoden takaisia tapahtumia.28Tällaisia ajan kulumisella motivoituja päivityksiä esiintyy kolmen jo mainitun runon lisäksi runossa »Napoleons graf» 1860. Vrt. myös »Lönnrot, Castrén» (v. 15). Saman runon viimeinen versio toimii esimerkkinä kolmannesta muutoskategoriasta: Topelius koki aikojen kuluessa yhä kasvavaa tarvetta liittää runoihinsa moraalisia opetuksia. Runot, joihin on tehty kahden viimeksi mainitun kaltaisia muutoksia, ovat de facto harvinaisia, mutta niihin tehdyt muutokset ovat huomattavia.29Viimeisestä muutostyypistä on selkeitä esimerkkejä jo mainittujen runojen lisäksi runoissa »Eden» (komm.) ja »Ödemarkens jul» (komm.), ks. myös runoon »Nattvardsbarnen» (»Rippilapset», suom. Uuno Kailas, komm.).

181 Runot jaoteltuina muutosten määrän mukaan vuoden 1860 painoksessa (LI vihreä, LII keltainen, LIII punainen)

182

Oikeinkirjoitus ja välimerkitys

183 Käsikirjoitusten oikeinkirjoitus on usein epäjohdonmukaista ja vanhahtavampaa kuin painetuissa runoissa. Yksinkertainen v on usein kirjoitettu w, sanat fläkt ja fågel ovat muodossa flägt ja fogel. Välimerkkien käyttö on kokonaisuudessaan vajavaista, ja yhdyssanoja ja erikseen kirjoitettuja sanoja on vaikea erottaa toisistaan.

184 Vuoden 1860 painoksessa on enemmän pilkkuja kuin Ljungblommor-kokoelmissa sekä enemmän yhteen kirjoitettuja sanoja (en gång > engång). Oikeinkirjoitusta on modernisoitu ja ruotsalaistettu (sällsama > sällsamma, orgelens > orgelns, Chineser > Kineser, christall > kristall, Zephirer – Zefirer) ja sanan sedan lyhyeen muotoon sen on lisätty heittomerkki. Suomi on myös korvattu sanalla Finland. Vuoden 1880 painoksessa on vielä enemmän pilkkuja, ja vuoden 1888 painoksessa Christus on muutettu muotoon Kristus.

185

Painetun ja digitaalisen julkaisun eroista

186 Topeliuksen kirjoitusten sähköinen julkaisu (ZTe) sisältää laajemman tekstikriittisen kommenttiosan kuin painettu kirjaversio. ZTe sisältää myös näköispainoksia, käsikirjoitusten valokuvia, alkuperäispainosten kollaatiokaavoja, sisäisiä muutoksia, (käsikirjoituksiin tehtyjä muutoksia), sekä puhtaaksikirjoitettuja suunnitelmia. Ulkoiset muuttujat (eri versioiden väliset erot) käsittelevät myös eroja oikeinkirjoituksessa ja välimerkkien käytössä. ZTe:n tekstikommenteissa on enemmän täydentäviä taustatietoja sekä tarkempia referaatteja ja puhtaaksikirjoitettuja sitaatteja (varsinkin HT:sta), kun taas kirjaversiossa on vain viitteitä.

187

Lukuohjeita ja kommenttien esitysperiaatteita

188 Kommentit asettavat runot elämäkerralliseen, historialliseen ja kirjalliseen kontekstiin. Jokaiseen runoon liitetään myös lyhyt metriikkaa käsittelevä kuvaus; versaalit merkitsevät riimityksessä feminiinisiä (kaksitavuisia) ja pienaakkoset maskuliinisia (yksitavuisia) riimejä. X merkitsee loppusointuun päättymätöntä säettä.

189 Jos yksittäiset sanat tai säkeet edellyttävät lisätietoja, ne saavat yksittäiskommentin, joka on linkitetty tekstikohtaan. Nämä sisältävät kommentteja asioista ja henkilöistä, sananselityksiä (näissä käytetään lähteinä mm. Svenska Akademiens ordbokia, Olof Dalinin Ordbok öfver svenska språketia ja Nordisk Familjebokia), toimituksellisia huomioita ja jossain määrin verrattavissa olevia säkeitä toisten kirjailijoiden tuotannossa. Epätavallisia tai vanhanaikaisia muotoja, esim. sut’e (sutte > satt), lyftar (lyfter), piligrim (pilgrim), maskrad (maskerad) ei huomioida.

190 Kommentin lopussa on luettelo kirjallisuudesta, joka mainitsee runon myös niissä tapauksissa, joissa sitä ei ole siteerattu, sekä sekundääriskirjallisuudesta, jota on käytetty kommenttia laadittaessa. Täydelliset tiedot vertailevasta kirjallisuudesta (Almqvist, Runeberg, Franzén jne.) annetaan vain kirjallisuusluettelossa.

Muutokset

191 Lainausmerkit on asetettu johdonmukaisesti välimerkkien jälkeen (18 korjausta).

192 Alkuperäispainokset on ladottu antiikvalla. Tapauksissa, joissa »I» on pronomini, käytetään kuitenkin »J:tä» – mahdollisesti muistona fraktuuratyylistä. Muoto muuttuu »I:ksi» neljännestä ruotsalaisesta painoksesta alkaen. Julkaisu seuraa alkuperäistekstin muotoa.

193 Runojen otsikot on ladottu kapiteelein. Vuosien 1845, 1850 ja 1865 painoksissa ne on ladottu puolilihavalla, vuoden 1845 painoksessa ne on lisäksi kursivoitu. Vuoden 1860 painoksessa otsikot on ladottu versaalein.

194 Runojen alussa on sisennys vuosin 1850 ja 1854 painoksissa, ja vuoden 1860 painoksessa jokaisella säkeistöllä tai rapsodialla on sisennys. Sisennykset ovat näissä tapauksissa samanlaiset myös julkaisussa. Sitä vastoin puolisäkeisiin on johdonmukaisesti lisätty sisennykset myös niissä tapauksissa, joissa ne ovat puuttuneet perustekstistä. Muutokset on tehty myöhempien painosten pohjalta, sillä ensimmäisten painosten virheet on niissä korjattu.

195 Runojen vuosiluvut on kursivoitu julkaisussa. Vuoden 1845 kokoelmassa niitä ei ole kursivoitu, kun taas vuosien 1850 ja 1854 kokoelmissa ne on sekä kursivoitu että puolilihavoitu.

196 Kaikkien kolmen kokoelman nimikkorunot on kursivoitu julkaisussa. Vuonna 1845 nimikkoruno merkittiin kookkaammalla otsikolla ja ornamenteilla, vuosina 1850 ja 1854 runot merkittiin kursiivilla ja ladottiin puolilihavalla.

197 Sisällysluettelo toistaa nimikkorunon »Ljungblommor» ja kaksitoista Sylvian lauluja – sarjaan kuuluvaa runoa. Mainittuja runojen nimiä ei käsitellä lainkaan alkuperäispainosten sisällysluetteloissa. Alkuperäispainosten sisällysluetteloissa esiintyviä ortografisia epäjohdonmukaisuuksia ei ole luetteloitu.

198 Runojen viitteitä ei ole kursivoitu julkaisussa, mutta ne on kursivoitu vuoden 1850 painoksessa.

Lyhenteet

200 Ljungblommor-kokoelmien eri painoksista annetaan vain painovuodet. Raamattusitaateissa on käytetty yleisesti Kaarle XII:n Raamatuksi kutsuttua ruotsinkielistä raamatunkäännöstä vuodelta 1703.

Viitteet