Johdanto

Uraauurtava työ lapsen ja lastenkirjallisuuden puolesta

1 Zacharias Topeliusta voidaan pitää H. C. Andersenin ohella Pohjoismaiden merkittävämpänä 1800-luvun lastenkirjailijana. Hän kirjoitti neljä satukokoelmaa nimeltä Sagor (1847–1852), kahdeksanosaisen kokoelman Läsning för barn (Lukemisia lapsille, 1865–1896) sekä huomiota herättäneitä kirjoituksia Eos- (1853–1866), Trollsländan- (1867–1873) ja Nya Trollsländan -aikakauslehtiin (1885–1892), ja kaiken kaikkiaan hänen merkitystään ruotsinkielisen lastenkirjallisuuden historiassa voi tuskin liiaksi korostaa. Topeliuksen asemaa lasten ja nuorten lukemistossa vahvistaa vielä sekin, että hänen suuri historiallinen romaaninsa Fältskärns berättelser (Välskärin kertomuksia, 1853–1867), jota ei tosin alun alkaen suunnattu lapsille, nousi varsin pian yhdeksi suurimmista klassikoista nuorten lukijoiden keskuudessa. Sen lisäksi hän kirjoitti kansakoulua varten kaksi lukukirjaa, Naturens Bok (1856) ja Boken om Vårt Land (Maamme kirja, 1875) sekä useita lauluja, joista on myöhempinä sävellyksinä tullut elävä osa pohjoismaista kulttuuriperintöä, kuten »Sov du lilla videung» (Uinu, paju pienoinen), »Lasse liten» (Pikku Lassi) ja »Nu står jul vid snöig port» (Joulupukki kolkuttaa). Topeliuksen uutta luova tuotanto edusti useita lastenkirjallisuuden lajityyppejä ja viitoitti samalla tietä monille 1900-luvun suurimmista pohjoismaisista lastenkirjailijoista, kuten Astrid Lindgrenille, Lennart Hellsingille ja Tove Janssonille.1Eva von Zweigbergk, Barnboken i Sverige 1750–1950 1965; Sonja Svensson, »Zacharias Topelius för Sveriges barn» 2019, s. 373–393.

2 Topelius uudisti merkittävästi lastenkirjallisuuden eri lajityyppejä, ja hänen vaikutustaan satujen, lastenrunojen, arkisten kertomusten ja lastenteatterin kehitykseen on vaikea hahmottaa koko laajuudessaan. Jotta Topeliuksen asemasta lastenkirjallisuuden historiassa saisi kattavan kokonaiskuvan, on tutustuttava seikkaperäisesti lajityypin historiaan mutta sen lisäksi pitää perehtyä Topeliuksen laajaan, lapsia ja lastenkirjallisuutta käsittelevään manifestinomaiseen ohjelmaan, jota hän toi esiin eri foorumeilla. Topelius oli syvästi kiinnostunut sadusta satuna, ja pohjoismaisiin aikalaisiinsa verrattuna hänellä oli hämmästyttävän kokonaisvaltainen näkemys lastenkirjallisuudesta taiteena ja sen pedagogisesta tehtävästä. Jo ensimmäisessä Sagor-kokoelmassa satujen erityistä tehtävää korostetaan esimerkiksi tarinassa »Sagan om Jättarne och Kung Autio» (Satu jättiläisistä ja Autio kuninkaasta). Siinä kertoja puhuttelee suoraan lukijaa, kertoo »sadun totuudesta» ja toteaa metsän jättiläisiä, vuoren kääpiöitä ja lähteen neitoja kuvaavista tarinoista, että maailmassa on paljon sellaista, »mitä järki ei pysty selittämään», mutta mihin silti »uskoo äärettömästi».2Zacharias Topelius, Sagor. Första samlingen 1847, s. 69. Luonnehdinnan tarkoitus ei ole pelkästään perustella satumaailman satumaisuutta. Se heijastelee myös Topeliuksen kiinnostusta lastenkirjallisuuteen taidemuotona, samalla kun se nostaa esiin satujen suuren tarpeen ja niiden erityisen merkityksen ihmisille.

3 Sadun maailma tarjoaa järjen tiedolle rinnakkaisen tavan ymmärtää todellisuutta, ja tämä romantiikkaan pohjautuva näkemys välittyy Topeliuksen koko tuotannosta. Käsitystä voisi melkeinpä luonnehtia peruskiveksi, jonka varaan Topelius laati koko kirjallisen ohjelmansa tuodakseen julki ajatuksiaan sisäisen todellisuuden merkityksestä lasten elämässä. Yhdessä lastenkirjailijalle harvinaisen monilukuisien metafiktiivisten kommenttien kanssa ohjelma muodostaa tärkeän viitekehyksen hankkeelle, jonka hän käynnisti julkaistessaan kahdeksanosaisen valikoiman Läsning för barn. Hän kohdisti harkiten kiteyttämänsä ajatukset lasten lukemisesta myös tuleville sukupolville, ja ne ovat vaikuttaneet merkittävästi 1900-luvulla vallinneeseen käsitykseen lastenkirjallisuuden tehtävästä, mikä näkyy esimerkiksi monien kriitikoiden, kuten Gurli Linderin ja Eva von Zweigbergkin kirjoituksista.3Gurli Linderistä ja Topeliuksesta, ks. Lena Kåreland, Gurli Linders barnbokskritik 1977. Ks. myös Sonja Svensson, Barnavänner och skolkamrater. Svenska barn- och ungdomstidningar 1766–1900 sedda mot en internationell bakgrund 2018, s. 74.

4 Lastenkirjallisuudelle laatimassaan ohjelmassa Topelius korostaa erityisesti lastenkirjojen merkitystä koulutiedon täydentäjinä. Hänen mielestään koulussa korostuva tietopainotteisuus ei nimittäin yksinään riitä lapsen kasvatuksessa. Neliosaisessa artikkelisarjassaan »Om läsning för barn», joka julkaistiin vuonna 1855 Helsingfors Tidningarissa, hän tähdentää, että lastenkirjallisuus on sekä välttämätön lisä että elinehto koulun tarjoamille edellytyksille:

5 Koulusta on moneksi: meissä herättää iloa ja toivoa nähdä, kuinka aikamme, myös omassa maassamme, alkaa kiinnittää yhä enemmän huomiota tähän verstaaseen, jossa rakennetaan valoisampaa tulevaisuutta tulevalle polvelle. Koulu ei kuitenkaan ole kaikki. Ensivaikutelman mahti, siveellisyyden ensimmäinen välitön juuri, suurin osa siitä tilasta, joka tunteelle ja mielikuvitukselle elämän alussa suodaan – kaikki tämä koulun on jätettävä kodeille tai rakennettava kodin perustalta. Jos nämä vaikutteet lyödään laimin, nuori mieli kärsii siitä liiankin helposti parantumatonta vahinkoa.4Topelius, »Om läsning för barn I.», Helsingfors Tidningar 7.11.1855. Topeliuksen lukemista käsittelevistä teksteistä Helsingfors Tidningarissa, ks. Kåreland, Gurli Linders barnbokskritik 1977, s. 18 ff.

6 Artikkelisarjassaan Topelius korostaa mielikuvituksen vaikutusta lapsuuteen ja sen erityistä merkitystä sille, että lapsesta kehittyy eheä ja toimintakykyinen yksilö. Tämä romantiikasta viriävä ajatus tiedosta ja ymmärryksestä on juurtunut syvälle Topeliuksen ajatteluun ja muodostaa hänen lastenkirjallisuutensa selkärangan. Tunnetta ja mielikuvitusta ei tule pitää ainoastaan koulutiedon vaatimattomana täytteenä. Kyse on jatkuvan kehityksen perusedellytyksestä – »siveellisyyden ensimmäisestä välittömästä juuresta».

7 Korostaessaan estetiikkaan perustuvaa persoonallisuuden kehitystä Topelius ennakoi Ruotsissa 1900-luvun vaihteessa läpi lyönyttä näkemystä lasten lukemisesta, joka sittemmin löi pitkäksi aikaa leimansa pohjoismaisen lastenkirjallisuuden kehitykseen. Samalla hänen pyrkimykseensä painottaa mielikuvitusta ja tunnetta yhdistyy vahvasti uskonnon ja moraalin merkitys ihmiselle ja yhteiskunnalle. Kansansivistäjänä Topelius on sillä kannalla, että aitoa uskoa tai moraalia on vaikea tavoittaa ymmärryksen ja pohdiskelevan vakaumuksen keinoin, ellei sillä ole perustaa lapsen sydämessä. Toisin sanoen mielikuvitus auttaa lasta ymmärtämään sellaisia asioita, joita hän ei kykene käsittämään omalla järjellään. Sama koskee moraalia ja toden ja oikeuden tajua – Topeliuksen mielestä oikeaa tunnetta täytyy vaalia, koska se on helppo menettää. Ristiriita sen välillä, että osaa sanoa, mikä on oikein, ja sen, että tuntee sen sisimmässään, on Lukemisia lapsille -sarjassa usein toistuva aihe. Esimerkkinä tästä mainittakoon »Naturens hemlighet» (Luonnon salaisuus), jossa pikkulapset eivät ymmärrä luonnon salaisuutta mutta tuntevat sen sydämessään, tai »En Saga om sju syskon» (Satu seitsemästä sisaruksesta), joka osoittaa, että on olemassa uskonnollisia totuuksia, joita ei voi »sanoa» vaan ne pitää »tuntea».5Topelius, Läsning för barn 2, s. 184 ja 206.

Romantiikka ja realismi

8 Topeliuksen näkemys lapsista ja lapsuudesta juontaa juurensa suoraan Jean-Jacques Rousseaun, Friedrich Fröbelin ja E. T. A. Hoffmanin edustamista romantiikan aatevirtauksista. Hänen lastenkirjallista tuotantoaan kokonaisuutena ja etenkin hänen keskittymistään romantiikan suosikkilajityyppiin eli satuun voidaan tarkastella pitkällisenä ja ajalle tyypillisenä vastalauseena 1700-luvulla vallinneelle tavalle suhtautua lasten lukemiseen. Saksalaiset romantikot vaativat valistusajan moraalitarinoiden korvaamista saduilla ja kansanlauluilla, ja Pohjoismaissa samaa näkemystä edusti muun muassa Adolf Ivar Arwidsson.6Göte Klingberg, Svensk barn- och ungdomslitteratur 1964, s. 318. Kuten Bettina Kümmerling-Meibauer on todennut, romantikkojen pyrkimys toteuttaa »mielikuvituksen pedagogiikkaa» vaikutti merkittävästi valistusajan jälkeiseen lastenkirjallisuuteen.7Kümmerling-Meibauer, »Images of childhood in Romantic children’s literature» 2008, s. 189. Siirtymä kohti aiempaa esteettisemmin painottunutta mutta silti pedagogista lastenkirjallisuutta näkyy erityisen silmiinpistävästi Grimmin veljesten satukokoelman Kinder- und Hausmärchen (1812–1858) lukuisissa laitoksissa, joita ei alun alkaen ollut suunnattu nimenomaisesti lapsille. Sitä mukaa kuin kokoelmasta julkaistiin uusia laitoksia, veljekset kuitenkin mukauttivat keräämiään satuja sekä tyyliltään että sisällöltään mahdollisille lapsilukijoille sopiviksi. Toisin sanoen veljekset auttoivat vakiinnuttamaan kansansadut pedagogisesti merkitykselliseksi lasten lukemistoksi: »The rewriting of the Kinder- und Hausmärchen as a ‘book of education’, as it was termed in the preface to the last edition, formed the basis for legitimatizing the functionalization of the fairy tale as a didactically important genre for children».8Ibid.

9 Käsitys lapsuudesta tärkeänä ajanjaksona ihmisen elämässä vakiintui Rousseaun teosten Émile (1762) ja Les Confessions (1782–1789) ilmestyttyä. Samalla lapsen oma psykologia näyttäytyi erillisenä aikuisen psykologiasta, toisenlaisena ja vieraana, vaikka sen analysoimista ja ymmärtämistä pidettiin tärkeänä.9Ibid., s. 183. Rousseausta alkunsa saanut romanttinen virtaus oli Topeliukselle tärkeä ainakin neljällä tavalla. Ensinnäkin hän omaksui elinikäisen ja johdonmukaisen näkemyksen olla koskaan kyseenalaistamatta lapsuuden itseisarvoa. Toiseksi hänen vastahakoinen suhtautumisensa valistusajan liiankin rationaaliseksi ja järkiperäiseksi kokemaansa kasvatukseen johdatti hänet satujen ja leikkien pariin. Topelius halusi niiden syrjäyttävän valitusajan moraalisesti ja järkiperäisesti suunnatut kertomukset tai ainakin täydentävän niitä. Kolmanneksi Topelius kehitti Grimmin veljesten ja Andersenin satutyyppiä edelleen suuntaamalla sadut erityisesti lapsille, jotka tarvitsivat aivan omanlaista pedagogiikkaa ja estetiikkaa. Neljänneksi suuntautuminen lapsilukijoihin liittyy läheisesti koko lastenkirjallisuuden muodonmuutokseen, jossa eloisasta lapsesta tulee tärkeä kirjallinen tyyppi ja lapsen arjelle ja sisäiselle elämälle annetaan huomattavasti enemmän tilaa.

10 Topelius saavutti menestystä sekä aikuisille että lapsille kirjoittamillaan kirjoilla, ja suuntautuminen kahtaalle on jättänyt jälkensä hänen lastenkirjoihinsa. Se näkyy muun muassa siinä, että kirjallisuushistoriallisesti hänen tuotantonsa pohjautuu C. J. L. Almqvistin, J. L. Runebergin ja F. M. Franzénin kaltaisiin kirjailijoihin sekä satuja kohtaan Pohjois-Euroopassa 1800-luvun alkupuoliskolla virinneeseen suureen kiinnostukseen. Siinä Grimmin veljekset, Hoffman, Andersen ja Kalevalan julkaiseminen ovat neljä erityisen tärkeää kiinnekohtaa, jotka kaikki ovat jättäneet jälkensä kokoelmaan Läsning för barn. Topelius ylevöittää lapsen mielikuvituksen ja leikkisyyden ja kuvailee samalla tarkkanäköisesti lasta ympäröivää todellisuutta, jolloin hänen romanttiseen perusasennoitumiseensa yhdistyy arkirealismin taju. Näin Topelius omaksui sekä romanttisen että realistisen perinteen ja yhdisti ne lastenkirjallisuudessaan uutta luovalla tavalla.

11 Topeliuksen ajattelulle oli tyypillistä kaksijakoisuus, ja hänen kirjoituksissaan on havaittavissa hedelmällisiä jännitteitä muun muassa romantiikan ja realismin, mielikuvituksen ja todellisuuden, tunteen ja järjen sekä pedagogiikan ja estetiikan kaltaisten vastakohtaparien välillä. Romantiikka oli nostanut tällaiset vastakohtaisuudet keskeiseen asemaan, ja ne vaikuttivat merkittävästi Topeliuksen näkemykseen lastenkirjallisuuden tehtävästä. Romantikkona Topelius oli hyvin kiinnostunut todellisuuden rajoista, ja hänen sadunkertomistaan voisi luonnehtia olemassaolon aineettoman, haaveellisen ja hengellisen puolen tutkiskeluksi. Saduissa »Fjäderholmarna» (Höyhensaaret) ja »Luftslotten» (Tuulentupa) tämä toinen todellisuus tulee käsin kosketeltavaksi iltaruskossa eli rajamaalla, jossa päivä sekoittuu yöhön ja todellisuudesta astuu esiin sekä syvempi että todempi ulottuvuus: »Katsele sitte ympärillesi lapsen silmillä, ja sinä näet merkillisiä asioita punertavissa iltapilvissä».10Topelius, Läsning för barn 4, s. 542.

13 Yön rajamaana näyttäytyvän iltaruskon rinnastaminen toisaalta satujen ja mielikuvituksen kautta avautuvaan todellisuuteen osoittaa, kuinka luonto saa Topeliuksen tuotannossa runollisen merkityksen. Kristinuskon ohella luonto auttaa ihmistä ymmärtämään oman paikkansa elämässä. Luonnon kauneus antaa elämälle tarkoituksen, todistaa luojan ihanuudesta ja näyttäytyy Topeliuksen elämänasenteen ruumiillistumana, jossa keskeiselle sijalle nousee lapsen kruunaaminen luonnon jumalaisuuden edustajana – sen mikä ihmisessä on korkeinta, alkuperäisintä, turmeltumattominta ja hyveellisintä. Romanttisessa perinteessä lasta ei tarkastella synnin tahrimana olentona, vaan kasvaessaan lapsi on pikemminkin vaarassa joutua yhteiskunnan turmelemaksi. Valistushenkisen rationaalisuuden alainen aikuisjärki uhkaa orjuuttaa kaiken naiivin ja samalla vieraannuttaa yksilön niin ympäröivästä luonnosta ja omasta sisäisestä ja todellisesta luonnostaan kuin Jumalastakin. Tämän ajatusmallin mukaan ihminen kadottaa aikuistuessaan oman eheytensä ja yhteenkuuluvuutensa luonnon ja luomakunnan kanssa.11Romanttisen liikkeen lapsia ja lapsuutta koskevista näkemyksistä on kirjoitettu paljon. Käytän tässä lähteenä Karen M. Smithin teosta The Government of Childhood. Discourse, Power and Subjectivity 2014, s. 135. Samalla Topelius on huomattavan kiinnostunut lapsesta ja luonnosta sellaisenaan, ja lastenkirjallisuudessaan hän osoittaa sekä mutkatonta havaintokykyä että lapsen omaperäisyyden ja elinympäristön tajua.

14 Topeliuksen tavoitteena on kehittää ihmisen kykyjä tasapainoisesti, ja hän kannattaa kokonaisvaltaista näkökulmaa, jossa lapsuuden annetaan elää aikuisessakin ihmisessä inhimillisyyttä kasvattavana ulottuvuutena. Tämä näkyy hänen koko tuotannossaan mutta erityisesti »Radigundis’ pennan» (Valvaan kynän) ja »Rinaldo Rinaldinin» kaltaisissa tarinoissa. Turmeltumaton lapsi myös ymmärtää luontoa paremmin kuin aikuiset, ja luonto puhuu suoraan hänelle. Näkemys lapsen ja luonnon ja samalla jumaluuden erityisestä yhteydestä välittyy monista kertomuksista, kuten »Gossen, som hörde det tysta tala» (Poika, joka kuuli äänettömyyden puhuvan) ja »Syne i Sommarby» (Suvikylän Syyne). Ensiksi mainittu on satu kuuromykästä Paavosta, joka oppii kuulemaan luonnon äänen: »Luminen vuori, jäätynyt järvi, kaikki metsän puut, kuusessa istuva orava, aidalla hyppelevä pakkastiainen, yksinpä valkoinen jääkin, jossa reki vieri kuin lasikatolla, kaikki sanoivat toinen toiselleen: "kuulehan, miten tähdet ylistävät Jumalaa Vapahtajan tulemisesta maailmaan!» Uskonnollinen tematiikka on tietysti voimakkaasti esillä, mutta hiljaisten puheen kuulemiseen sisältyy myös yleiseettinen vetoomus. Paavo huomaa sen kuullessaan hiljaisen äänen puhuvan sisällään ja ohjaavan häntä oikeaan – tai kuten kertoja toteaa lyhyesti: »Suokoon Jumala, että kaikki ihmiset kuuntelisivat sitä äänetöntä ääntä, joka puhuu heidän sydämmissään, milloin he tekevät väärin. Se on omantunnon ääni».12Topelius, Läsning för barn 6, s. 841, kursivointi alkuperäistekstin (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Aatto Suppasen suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 4, WSOY 1893).

15 Kuunnellessaan luonnon ääntä Paavo kuuntelee samalla omantuntonsa ääntä, ja tämä osoittaa, kuinka luonto voi Topeliuksella edustaa samaan aikaan sekä ulkoista että sisäistä. Käsitys, jonka mukaan lapsilla on taiteilijoiden ja runoilijoiden tavoin erityinen kyky havaita olemisessa sellaisia puolia, joita muut eivät huomaa, edustaa kaiken kaikkiaan kirjailijan kriittistä suhtautumista valistukseen eli siihen mitä Topelius pitää liioitellun älyllisenä tai rationaalisena näkemyksenä ihmisestä ja luonnosta. Valistusajan näkemys luonnosta tiedemiesten luokitteluinnon kohteena ei ole Topeliuksen makuun, ja hän esittää siitä humoristisia mutta myös varoittavia esimerkkejä tarinoissa »En lärd gosse» (Oppinut poika) ja »Lilla Genius» (Pieni hengetär). Ensiksi mainittu kertoo oppineesta ja sivistyksestään ylpeästä Hegesippus-pojasta, joka on lukenut luonnosta kaiken muttei ole koskaan käynyt metsässä. Jo tarinan puolivälissä kertoja esittääkin lukijan opiksi ja ojennukseksi lauseen, jossa luonnon kokeminen asetetaan kirjanoppineisuutta vastaan:

16 Suurempaa ja parempaa huvitusta ei löydy kuin elävän luonnon tarkasteleminen ja sen salaisuuksien tutkiminen. Se on kuitenkin tehtävä luonnossa eikä lörpöteltävä kirjoista, joita ei yhtään ymmärrä. Kirjat ovat tosin hyviä tien ohjaajia, mutta ne eivät kelpaa mihinkään, joll'ei niitä voi oikein käyttää.13Ibid., s. 855 (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Aatto Suppasen suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 4, WSOY 1893).

17 Tässä esiteltävä näkemys tietämisen eri lajeista liittyy Topeliuksen tapaan arvostella johdonmukaisesti oppineiden koulukuntaa. Aiemmin nähtiin, kuinka hän muotoili ajatuksensa jo vuonna 1855, ja arvostelu nousee paljon myöhemmin esiin hänen koulua koskevissa ajatuksissaan teoksessa Blad ur min tänkebok (1898).14Topelius, Blad ur min tänkebok 1898, s. 109. Tarinassa »En lärd gosse» esiintyvissä ajatuksissa kaikuvat samalla Rousseaun kasvatusaiheisessa kirjoituksessaan Émile esittämät henkevät hyökkäykset kirjojen lukemista vastaan: »Kirjat! Nuo lapsuusiän kurjat huoneenkoristukset» ja »Vihaan kirjoja; ne opettavat meidät puhumaan vain siitä mitä emme ymmärrä».15Jean-Jacques Rousseau, Émile eller Om uppfostran I 1977–1978, s. 180 ja 216. Koska Topelius kirjoittaa lapsille, lasten lukemisen kritiikki saattaa vaikuttaa ristiriitaiselta, mutta hän nähtävästi toivoo, ettei lapsi saisi yksinomaan faktatietoa vaan tätä kannustettaisiin kehittämään koko inhimillistä persoonallisuutta, ei siis järkeä vaan myös sisäisen elämän mielikuvitusta ja tunnetta. Jo ensimmäisissä lasten lukemista käsittelevissä teksteissään Topelius antaa saduille ja lastenkirjoille juuri sellaisen tehtävän.16Topelius, »Om läsning för barn. I.», Helsingfors Tidningar 7.11.1855. Kun Topelius esittää näkemyksiään lasten leikkien ja satujen tarpeesta, sen taustalla tuleekin siksi nähdä romantikkojen käsitys täydellisemmästä elämästä, korkeammasta tietoisuudesta, jossa ajattelu ja tunne-elämä yhtyvät ja ihminen säilyttää luonnollisen eheytensä.17Suzanne Kirschner, The Religious and Romantic Origins of Psychoanalysis. Individuation and Integration in Post-Freudian Theory 1996, s. 136.

19 Topelius kuvaa näkemystään lapsesta usein romanttisen perinteen suosimin metaforein. Toisinaan hän vertaa lasta kukkaan, jota pitää hoitaa, toisinaan ihminen on kuin puu, jossa lapsuuden juuret ovat rikkaan aikuiselämän edellytys, ja lastenkirjaa sinänsä hän saattaa kuvailla fröbeliläisenä lasten puutarhana, jossa lapsi voi kasvaa ja kehittyä. Kuten Päivi Lappalainen on todennut, Topelius esitteli ensimmäisenä Suomessa Friedrich Fröbelin näkemyksiä.18Lappalainen, »Child Figures in Läsning för barn by Zacharias Topelius» 2018, s. 25. Hänen Helsingfors Tidningarissa maaliskuussa 1856 julkaisemansa esittely saksalaispedagogin lastenkasvatusta käsittelevistä ajatuksista on pääosin tiivistelmä Revue Britanniquessa vuonna 1855 julkaistusta ranskankielisestä artikkelista, mutta kuvaa kuitenkin hyvin sitä, kuinka Topelius mielsi hänen ajatuksensa.19Topelius, »Huru doktor Frobel uppfostrade små barn», Helsingfors Tidningar 5.3.1856. Ks. myös Håkan Anderssonin »Johdanto» editioon Naturens Bok och Boken om Vårt Land, ZTS XVII, s. 19, sekä Pia Forssellin kommentti editiossa Noveller, ZTS IV, s. 357. Topeliuksen myönteisestä suhtautumisesta lastentarhoihin, ks. Blad ur min tänkebok 1898, s. 109 f.

20 Fröbelin näkemysten pohjalta Topelius korostaa, että lapsen kasvatus pitää aloittaa varhain ja että pieni lapsi tarvitsee myös kaikkiin aisteihin – silmiin, korviin ja tuntoaistiin – vetoavaa pedagogiaa. Hän niin ikään nostaa esiin Fröbelin ajatuksen lastentarhoista ja korostaa etenkin ilmaisun metaforista merkitystä, kun lastentarhan »pikku asukkaita kohdellaan ’kuin taimia hellän ja ymmärtäväisen puutarhurin hoivissa’». Topelius sovelsi Fröbelin Rousseaun hengessä esittämää ajatusta lastentarhasta kirjallisessa muodossa jo teoksessaan Barnträdgården. Små berättelser och dikter för den första ungdomsåldern (1853), joka sisältää muun muassa tulkintoja Grimmin veljesten saduista.20Topelius, Barnträdgården. Små berättelser och dikter för den första ungdomsåldern 1853, ks. Övrig barnlitteratur, ZTS X:2.

21 Lastenkirjallisuuden historian näkökulmasta on syytä tutkia, millä tavoin Topelius välitti lastenkirjallisuutta koskevassa ohjelmassaan edeltäjänsä pedagogisia näkemyksiä ja sittemmin saksalaisen romantiikan näkemystä lastenkasvatuksesta. Kasvatushistoriassa Rousseaun Émilestä vedetään usein suora linja Pestalozzin ja Fröbelin kaltaisiin pedagogeihin.21Smith, The Government of Childhood. Discourse, Power and Subjectivity 2014, s. 135. Vaikka Pestalozzi tai Fröbel eivät tiettävästi kumpikaan katsoneet Rousseaun lastenkasvatusohjelman toimivan käytännössä sellaisenaan, heidän lapsikeskeisessä pedagogiikassaan näkyy selviä yhtäläisyyksiä siihen, ja hekin haluavat saada lapsen osallistumaan aktiivisesti oppimisprosessiin. Toinen Rousseaun radikaalin ajattelun piirre, jonka Pestalozzi ja Fröbel välittivät edelleen, on äidin merkitys lapsen kasvatuksessa ja näkemys isän kunnianhimon turmiollisesta vaikutuksesta lapseen. Fröbelin mielestä äidin ja lapsen välillä on vaistomainen yhdysside, ja hyvän äidin tavoin hyvä opettaja ravitsee lasta oppimisen tiellä. Tällä tavoin ilmaistuna romanttisen pedagogiikan lapsikeskeinen pedagogiikka on ennen kaikkea »luonnollista» pedagogiikkaa, jonka tarkoitus ei ole ensisijaisesti muokata eikä kurittaa vaan tukea lapsen sisäisiä kehitysprosesseja.22Kümmerling-Meibauer, »Images of childhood in Romantic children’s literature» 2008, s. 183 ff.

22 Topelius omaksui 1850-luvulla nämä romantiikan ajattelun piirteet, ja ne pysyivät keskeisellä sijalla koko hänen lastenkirjailijan ja kasvattajan uransa ajan. Topelius korostaa erityisesti »Fröbelin suureksi ajatukseksi» kutsumaansa näkemystä eli ajatusta siitä, ettei lapsen kasvatusta voi aloittaa koskaan liian varhain ja että sen täytyy vedota lapsen kaikkiin aisteihin. Topelius myös mainitsee, ettei lapsi voi Fröbelin mukaan koskaan saada äitiään parempaa opettajaa, koska äiti voi valvoa lapsen luonnollista kehitystä.23Topelius, »Huru doktor Frobel uppfostrade små barn», Helsingfors Tidningar 5.3.1856. Tämä kasvatusperiaate näyttäytyy koko hänen lastenkirjallisuudessaan, jonka tarkoitus on täydentää koulun tietopainotteisempaa opetusta. Kirjailijana Topelius halusi tavoittaa hyvin pienen lapsen ja kehittää hänen kaikkia puoliaan rakastavasti ja huolehtien, mikä näkyy esimerkiksi hänen vapaasti lastenrunoiksi tulkitsemissaan Oscar Pletschin kuvakirjoissa, jotka ilmestyivät ruotsiksi 1860-luvulla. Mutta myös Läsning för barn -sarjassa julkaistuja näytelmien kaltaisia leikkejä, runoja ja kertomuksia voidaan pitää yrityksinä tavoittaa pieni lapsi jo varhaisessa vaiheessa huolellisesti harkitun estetiikan keinoin.

23 Pyrkiessään muokkaamaan saksalaisen romantiikan pedagogisia ideoita Topeliuksesta tuli ruotsinkielisen lastenkirjallisuuden uudistaja ja yksi sen historian merkkihahmoista. Lienee kuitenkin paikallaan huomauttaa, että Topelius itse vierasti ajatusta, että yksinomaan äiti voi kasvattaa lasta. Fröbelistä laatimassaan esittelyssä hän asettuu vastustamaan saksalaisen pedagogin Bertha von Marenholtz-Bülowin pyrkimystä tulkita äidin ihannetta kirjaimellisesti – siinä missä Fröbelin ihanteena oli äidinrakkaus, Marenholtz-Bülow piti Topeliuksen mukaan äitiä ihanneopettajana. Kaikesta päätellen myös Topelius pitää naista ihanteellisena opettajana, mutta hänen mielestään lapset kiintyvät mielellään myös vanhempiin naisiin, kuten isoäiteihin.

24 Sarjassa Läsning för barn vanhemman naisen erityissuhde lapseen onkin toistuva aihe. Vanha nainen voi olla rakastava ja päättäväinen siinä missä äitejä voidaan kuvata liian pehmeinä lastensa lellittelijöinä. Vanhemman naisen merkitystä lapselle kuvataan tarinoissa »Gamla stugan» (Vanha tupa) ja »Tidernas spegel» (Aikojen kuvastin) ja sitä muunnellaan tarinoissa »Var god mot de fattiga» (Ole hyvä köyhille) ja »Huru skogens små barn lärde sig läsa» (Kuinka metsän pikku lapset oppivat lukemaan). Kahdessa viimeksi mainitussa lukija kohtaa köyhiä mutta päättäväisiä naisia, jotka kasvattavat pieniä hemmoteltuja lapsia – tarinassa »Huru skogens små barn lärde sig läsa», joka kertoo hemmotellusta Ahasverus-pojasta ja hyvin kasvatetusta Esteristä, viitataan myös neljä vuotta varhaisempaan tarinaan »Var god mot de fattiga».

25 Kumpikin tarina kertoo siitä, »kuinka vaikeaa köyhän eukon on kasvattaa kunnolla lapsia, jotka ovat entuudestaan rikkauden ja yltäkylläisyyden pilaamia».24Topelius, Läsning för barn 2, s. 280. Esterin isoäiti tarinassa »Huru skogens små barn lärde sig läsa» kasvattaa hemmoteltua Ahasverusta menestyksekkäästi kieltämällä kaiken mitä tämä nirsosti vaatii. Yhtä tärkeää on kuitenkin se, että poika kasvaa kun saa olla lapsena muiden lasten kanssa – vanhan naisen lisäksi häntä kasvattavat myös tyttö ja lapsi. Ahasveruksen muutoksessa »auttoi suuresti pikku Ester», kertoja selittää ja viittaa siihen, kuinka tyttö oli leikeillään ja luovuudellaan rohkaissut myös Ahasverusta muuttumaan.25Ibid.

26 Pohjimmiltaan Fröbelin näkemys lastentarhoista vaihtoehtona koulun kurinalaisemmalle ja tietokeskeisemmälle toiminnalle vertautuu Topeliuksen pyrkimykseen luoda lastenkirjallisuus, joka edustaa »mielikuvituksen pedagogiikkaa». Lasten lukemisen ei tulisi pääasiallisesti kurittaa heitä vaan kohdata heidän sisäiset tarpeensa ja todellisuutensa. Tässä Topelius on todennäköisesti ottanut vaikutteita romanttisesta liikkeestä kaiken kaikkiaan mutta erityisesti Fröbelin ihmiskuvasta ja hänen näkemyksistään lapsen erityistarpeiden tyydyttämisestä. Kirjassaan Människans fostran (Die Menschenerziehung 1826) Fröbel korostaa, että ihmistä tulee kehittää kokonaisuutena ja että lapsen jokaista kehitysvaihetta tulee pitää tärkeänä ihmisen myöhempien elämänvaiheiden kannalta. Aikuisen ihmisen persoonallisuuden kannalta on ratkaisevaa, että hän voi elää täyden lapsuuden, jossa voi tyydyttää sekä omaa henkisyyttään että ruumiillisuuttaan. Tämä aistien ja älyn välinen jännite seuraa Topeliusta koko hänen lastenkirjailijan uransa ajan; synnyttämällä lapsessa rakkauden kauneuteen voi, kuten Topelius näyttää Fröbeliä tulkitsevan, valmistaa lapsen rakastamaan hyvää.

Ajatuksia lapsen lukemisesta

27 Topeliuksen on sanottu nousseen barrikadeille kasvatusta ja koulua koskevissa kysymyksissä.26Håkan Andersson, »Aliquid in omnibus, nihil in toto – Z. Topelius på barrikaderna i 1860-talets skoldiskussion» 2008, passim. Kasvattajana ja kansanvalistajana hän esitti myös näkemyksiään lastenkasvatuksesta ja lasten lukemisesta laajalla rintamalla eri foorumeilla, Helsingfors Tidningarissa ja Pedagogiska föreningenin lehdessä, kahdeksanosaisen Läsning för barn -kokoelman esipuheissa – usein aloitusrunon muodossa, kirjeenvaihdossaan Carl Anton Wetterberghin kanssa sekä vuonna 1898 postuumisti julkaistun kirjansa Blad ur min tänkebok luvussa »Barnet».27Topelius, »Om läsning för barn», Helsingfors Tidningar 7.11., 28.11., 8.12., 19.12.1855 ja »Barnböcker till julen», Helsingfors Tidningar 20.12.1860. Håkan Andersson käyttää kirjoituksessaan »Aliquid in omnibus, nihil in toto» (2008) lähtökohtanaan pääasiassa Topeliuksen artikkeleita, jotka julkaistiin Tidskrift utgifven af Pedagogiska föreningen i Finland -aikakauslehdessä vuosina 1866 ja 1867. Ks. myös Läsning för barn -kokoelman ensimmäisen ja toisen osan esipuhe sekä kahdeksannen osan teos »Behåll din krona». Uno Stadius on koonnut Topeliuksen pedagogiset ajatukset teokseen Barnens skyddslingar. Ett pedagogiskt testamente av Z. Topelius 1925. Tämän lisäksi hän esitti, että perustettaisiin lastenkirjaraati opastamaan vanhempia onnistuneissa kirjahankinnoissa.28Topelius–C. A. Wetterbergh 10.11.1871: »Niin Ruotsi kuin Suomikin tarvitsisi kipeästi eräänlaista kirjallista tuomaristoa, joka vähän ennen jokaista joulua ryhtyisi arvioimaan uutta ja vanhaa nuorison lukemista, – tuomaristoa, joka antaisi kiertelemättä langettavan tai vapauttavan tuomion; – niin tärkeää olisi olla ’tekemättä vahinkoa yhdellekään pienimmistä’.», Wetterberghska brevsamlingen, Kungliga biblioteket. Monipuolisen toimintansa ansiosta Topelius onnistui erottautumaan kasvatuksellisesti suuntautuneena kirjailijana, jolla oli oma lastenkirjallinen ohjelmansa. Mutta kuten edellä on havaittu, Topeliuksen näkemys lasten lukemisesta välittyy myös hänen fiktiivisistä kertomuksistaan, joissa on usein metafiktiivinen ja allegorinen taso korostamassa lukemisen merkitystä ihmiselle. Siksi aluksi lieneekin paikallaan pyrkiä jäljittämään Topeliuksen näkemystä lastenkirjallisuudesta hänen omista kertomuksistaan ja saduistaan.

28 Yksi esimerkki selvästi metafiktiivisesta aineksesta näkyy hänen jo aiemmin mainitussa tarinassaan »Radigundis’ penna» joka aloittaa Läsning för barn -kokoelman kolmannen kirjan. Tämä 46-säkeinen loppusoinnullinen runo ei ole perinteinen esipuhe, jossa Topelius puhuttelee lukijoitaan suoraan kuten kahdessa ensimmäisessä kirjassa. Runo käsittelee runollisen ja proosallisen välistä ristiriitaa, ja jo mitallisen ja loppusoinnullisen runon valinta proosamuotoisen esipuheen sijaan korostaa entisestään runollisen elämänasenteen merkitystä. Runossa poika löytää ojasta joutsenen sulan ja kirjoittaa sillä satuja siitä kuinka »joutui noituuden uhriksi». »Radigundis’ penna» kuvaa luomisen suurta merkitystä ihmiselle, ja runoon sisältyy myös opetus, jossa todetaan, että aikuiseksi kasvaessa mielikuvitus joutuu helposti hukkaan:

29Siis ollos viisas! Vastuksissa aina

Sä kätke aartees sitä syvemmällen.

On hellin hoidettava taivaan laina.

Ken tuhlaa sen, hän ei saa koskaan jällen.29Topelius, Läsning för barn 3, s. 326 (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Eino Tammisen ja Olof Bergin suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 2, WSOY 1893).

30 Samanlaisia metapoeettisia kohtia löytyy vähän joka puolelta Läsning för barnia, ja ne ovat kaiken kaikkiaan Topeliuksen lastenkirjallisuuden tärkeä tuntomerkki. Topeliusta kiinnosti huomattavasti Ruotsissa vaikuttaneita aikalaiskollegoitaan enemmän tuoda lapsille julki kirjoittamisen esteettisiä ja pedagogisia puolia. Monissa lapsille kirjoittamissaan teksteissä hän palaa kysymykseen, mikä olisi lapsille sopivinta luettavaa ja mikä tehtävä hyvän lastenkirjan tulisi oikeastaan täyttää. Ilmeisesti hänelle oli tärkeää, että aikuisten lisäksi myös lapset ymmärtäisivät satumaisen maailman perustavanlaatuisen tärkeän merkityksen ihmiselle.

31 Clas Zilliacus väittää, että Topeliuksen aikuisille kirjoittama runous palveli usein enemmän tai vähemmän välineellisiä pyrkimyksiä. Toisin sanoen Topelius ei ollut ensisijaisesti kiinnostunut toteuttamaan itseään tai ilmaisemaan itseään subjektiivisesti, vaan hänen kirjallista tuotantoaan pitäisi siksi kuvata pikemminkin pyrkimykseksi vaikuttaa aktiivisesti aikakauden elämään ja mielipideilmastoon: »Topelius halusi saada jotain aikaan lujasti vakuuttuneena siitä, että jokaisella lausutulla sanalla oli vaikutuksensa, ja se toi mukanaan vastuun. Hän halusi valaa lukijoihinsa kolmenlaista rakkautta: jumalanpelkoa, isänmaanrakkautta ja vanhempien kunnioitusta. Hän palveli asiaa».30Clas Zilliacus, »Johdanto», Ljungblommor, ZTS I, s. XXII.

32 Kirjallisuuden kuvaaminen eri päämäärien välikappaleena on hyvä havainto, ja se pätee myös hänen lastenkirjalliseen tuotantoonsa. Jos lastenkirjallisuudesta etsitään tekstejä, joissa lukijaan pyritään valamaan näitä kolmea rakkautta, varhainen satu »Björken och Stjernan» (Koivu ja tähti) ja myöhempi runo »Hvad skall du älska?» (Mitä sinun tulee rakastaa?) ovat hyviä valintoja. Suosittu satu »Björken och Stjernan» kertoo kahdesta sisaruksesta, jotka viedään sodan aikana pois Suomesta vieraille maille. Lapset ikävöivät kotiin, ja kertoja kuvaa, kuinka he muistelevat yhdessä, että vanhempien tilalla kasvoi hyvin suuri koivu ja että iltaisin tähti loisti koivun lehvistön läpi. Sadussa lapset löytävät kotiin johdattajanaan loistava tähti, joka rinnastuu Beetlehemin tähteen, joka johti kolme itämaan tietäjää Jeesuslapsen luo. Kertomus on siis kuvaava esimerkki siitä, kuinka Topelius pyrkii esteettisten vaikutuskeinojen ja symboleiden avulla opettamaan lukijoilleen yhteiskunnallisesti rakentavia arvoja: rakkautta vanhempiin (koti), isänmaahan (koivu) ja Jumalaan (tähti). Satu on kuitenkin myös eksistentiaalisesti monitulkintainen kertomus, joka kertoo metaforisella kuvakielellä tahdon voimasta ja siitä, kuinka vaikeaa on kulkea päättäväisesti elämän halki kohti päämääräänsä poikkeamatta tieltään.

33 Eos -aikakauslehden perustamisen yhteydessä joulukuussa 1853 Topelius julkaisi pitkän artikkelin, jossa selitettiin, mihin lapsille suunnattua aikakauslehteä tarvittiin ja mikä tarkoitus sillä ajateltiin olevan. Kuten Topelius ilmaisee asian, Eos on aikakauslehti, joka »pyrkii muokkaamaan lapsen järkeä ja jalostamaan hänen sydäntään», ruokkimaan »tunnetta ja mielikuvitusta» ja toimimaan vastapainona »järjen alkavalle työlle».31Topelius, »Eos, Tidskrift för Barn», Helsingfors Tidningar 10.12.1853. Samalla Topelius pyrkii nähtävästi sanoutumaan irti mielikuvituksesta ajanvietteenä ja vastustaa kertomuksia, jotka vain »kiihottavat» tyhjänpäiväistä uteliaisuutta.

34 Topelius lausuu taas julki sivistysnäkemyksen, joka korostaa lapsuuden aivan erityistä merkitystä yksilön persoonallisuuden kehitykselle. »Vaalimalla tunteen ja mielikuvituksen ensimmäistä elintilaa» elämässä luo edellytykset ihmisen koko kehitykselle. Tämä oli perustavan tärkeää Topeliukselle, joka oli vakuuttunut siitä, että lapsen kaikkien sielullisten kykyjen oli saatava kehittyä oikein ja että »pelkän ymmärryksen» kasvattaminen, jos sellainen oli edes mahdollista, olisi »aivan väärin». Tässä on syytä panna merkille erityisesti se, että Topelius puhui jo 1850-luvulla lapsen kasvatuksesta ja lukemisesta »sivistyksenä».32Topelius, »Om läsning för barn. I», Helsingfors Tidningar 7.11.1855.

35 Kuten edellä mainittiin, Topeliuksen näkemyksiä lastenkirjallisuudesta voidaan tarkastella Fröbelin pedagogisten ajatusten tulkintana. Topelius on toistuvasti ja monessa yhteydessä viitannut Fröbelin pedagogiikkaan yhtenä keinona ratkaista tunteen ja järjen ristiriita, joka vaivasi hänen mukaansa koulun lisäksi tyypillisesti myös monia ajan lastenkirjoja.33Topelius, Blad ur min tänkebok 1898, s. 110. Ks. myös Håkan Anderssonin »Johdanto» editioon Naturens Bok och Boken om Vårt Land, ZTS XVII, s. 19. Tämä on niin ikään yksi johtoajatuksista artikkelisarjassa »Om läsning för barn» jossa korostetaan erityisesti, kuinka välttämätöntä on, että »[m]ielikuvitusta, tunnetta ja järkeä tulisi kouluttaa sopusuhtaisesti».34Topelius, Helsingfors Tidningar 7.11.1855. Topeliuksen tuotannossa näkyy siis lastenkirjallisuuden historiassa selvästi erottuvana piirteenä halu yhdistää kasvatus ja estetiikka keinona käsitellä järjen ja tunteen, tiedon ja mielikuvituksen, osaamisen ja fantasian, kirjanoppineisuuden ja leikkisyyden, lukemisen ja elämisen välistä ristiriitaa, jonka kanssa kirjailija joutui painiskelemaan jo ensimmäisissä saduissaan.

36 Topelius ja hänen lastenkirjallinen ohjelmansa ennakoivat Julius Humblen herättämiä ajatuksia estetiikan merkityksestä lapselle, jotka 1900-luvun taitteessa valtasivat alaa Ruotsissa. Topeliuksen ja pedagogi ja kirjailija Julius Humblen välistä yhteyttä ei ole tyydyttävästi tutkittu, eikä Göte Klingberg huomioi sitä lainkaan muutoin kaikin tavoin huolellisesti laaditussa historiallisessa selvityksessään, joka käsitteli vuosisadanvaihteessa vallinneita näkemyksiä lastenkirjallisuudesta.35Julius Humblesta ja vuosisadan vaihteen lastenkirjallisuuskäsityksestä, ks. Klingberg, Sekelskiftets barnbokssyn och Barnbiblioteket Saga 1966, s. 12–15. Humble oli omistanut »ihaillen ja kunnioittaen» teoksensa Vår tids ungdomsläsning, hennes inflytande och riktiga ledning (1870) Topeliukselle, mikä luonnollisesti viittaa siihen, että heidän välillään on suora yhteys. Humble lähetti myös kirjansa saatekirjeineen Topeliukselle, joka vastasi lähettämällä nuoremmalle kollegalleen oman arvionsa kirjasta, mihin Humble puolestaan vastasi pitemmällä kirjeellä.36Julius Humble, Vår tids ungdomsläsning, hennes inflytande och riktiga ledning 1871. Julius Humblen kirjeet Topeliukselle 30.10.1871 ja 14.6.1872. Yhtymäkohdat ulottuvat kuitenkin keskinäisten kunnianosoitusten vaihtoa syvemmälle. Topeliuksen tavoin Julius Humble korostaa mielikuvituksen merkitystä lapselle ja huomauttaa samalla »ensisijaisesti järjen kehittämiseen tähtäävän kasvatuksen» vaaroista.37Humble, Vår tids ungdomsläsning 1871, s. 84. Humble vaatii myös kirjallisuutta, joka »on sovitettu nuoren lukijan näkökulmaan» mutta korostaa samalla, ettei lukemiselle pidä antaa yliotetta vaan sen vastapainoksi lapsella on oltava muuta puuhaa.38Ibid., s. 47.

37 Topelius arvosti nuoremman kollegansa näkemyksiä lasten lukemisesta, mikä näkyy kirjeenvaihdosta Albert Bonnierin kanssa, mutta myös Pedagogiska föreningenin aikakauslehdessä julkaistusta pitemmästä arviosta, jossa käsitellään Humblen teosta Vår tids ungdomsläsning (1871).39Topelius–Albert Bonnier 24.3.1872, Brev, eZTS XX:1. »Vår tids ungdomsläsning. Hennes inflytande och riktiga ledning af Julius Humble», Tidskrift utgifven af Pedagogiska föreningen i Finland 1872:1, s. 36–44. Topelius lainaa ohutta kirjaa useampaan otteeseen ja pitää erityisen varteenotettavana sitä, että kirjassa sisäinen elämä yhdistetään lapsen luonteen kehitykseen: »Tunteen ja mielikuvituksen maannoksessa ihmisluonne kehittää sirkkalehtensä ja työntää esiin vartensa, joka heiveröisenäkin löytää ennen nuorukaisiän alkua oman suuntansa ja luonteensa.»40Ibid., s. 36. Olemme jo nähneet, kuinka sadut ja lastenkirjallisuus saivat erityisen merkityksen romanttisen liikkeen piirissä kehittyneessä »mielikuvituksen pedagogiikassa». Mutta kuten Topelius toteaa jo Eosia perustettaessa kahta vuosikymmentä aiemmin, lukemisessa on myös omat vaaransa, jos lukee kohtuuttomasti ja huonoa kirjallisuutta. Tähän viitaten Topelius nostaa esiin »laiminlyödyn» yhteyden koulussa luettavien kirjojen ja kotilukemisen välillä, »[l]äksykirjojen ja vapaahetkien kirjojen» välillä. Niitä yhdistää »sisäinen tarkastelu», eikä se ole Topeliuksen mielestä aina jakamattoman myönteinen asia. Hän käyttää Humblen kirjasta valikoimiaan esimerkkejä väittäessään, että lukemisen vaaroja tulee aina punnita sen mahdollisia myönteisiä vaikutuksia vasten. Pidäkkeettömästä lukuhimosta kumpuava epäterveellinen sisäänpäinkääntyneisyys voi Topeliuksen mielestä raunioittaa ihmisen henkisesti:

38 Sen seuraukset ovat varsin haitalliset ja voidaan kaikessa lyhykäisyydessään tiivistää seuraavasti: ruumiillinen ja henkinen varhaiskypsyys, tunteiden harhautuminen, mielikuvituksen luonnoton kiihtyminen, mielen veltostuminen, ajatusten sekaantuminen, tapa lukea huolimattomasti ja uutta tavoitellen, kyvyttömyys ymmärtää selkeästi, nopeasti ja perusteellisesti, kyvyttömyys selvitä ulkoisesta elämästä, ymmärtää sen tarpeita ja huomioida sen toimintaa – kyvyttömyys, joka sittemmin, väsymyksen seurauksena, voi kääntyä vastakohdakseen tai halveksunnaksi kaikkea sitä kohtaan, mikä elämässä on ihanteellista ja saa alkunsa tunteesta ja mielikuvituksesta.41Ibid., s. 37.

39 Topelius ilmaisee tässä kaksijakoisen suhtautumisensa lukemiseen, ja ilmeisesti hän oli sitä mieltä, että kohtuuttomuus voi johtaa siihen, että lapsi kasvaa liian nopeasti mutta myös kuvittelee liikaa ja hukkaa terveen kosketuksen todellisuuteen. Näin Topeliuksen kehittämän »mielikuvituksen pedagogiikan» suhtautuminen lukemiseen ei näyttäydy yksiselitteisen myönteisenä, mikä heijastuu myös monissa hänen kertomuksissaan.42Olle Widhe, Dö din hund! 2015, s. 119. Tarinan »Walters Äfventyr» (Pikku Valtterin merkilliset vaiheet) toisen osan alussa kertoja kääntyy kuvitteellisen lukijansa puoleen ja syyttää tätä hieman ironisesti siitä, että tämä istuu vain kotona lukemassa sen sijaan että olisi ulkona kavereidensa kanssa: »Kyllä mar sinun on hyvä ja lämmin istuskella tuolla huoneessa käsiäsi lämmitellen valkean ääressä. Pysy siellä vain, sinä arka ja hemmoteltu poika, ja naura toisille, jotka mielestäsi kyllä turhaan iloisina juoksentelevat ulkona talvipakkasessa».43Topelius, Läsning för barn 3, s. 332 (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Aatto Suppasen suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 2, WSOY 1893).

40 Tällainen suhde lukemiseen, joka näkyy muuallakin kuin tarinassa »Walters Äfventyr», liittyy poikien miehuusprojektiin ja tulee siksi tulkita osana suhdetta isänmaahan ja sen muodostamaan yhteisöön.44Widhe, Dö din hund! 2015, s. 119. Lasten lukemisessa ei siksi ole kyse yksinomaan yksilön huvista ja hyödystä vaan myös yhteiskunnan selviytymisestä. Liiallisen tai vääränlaisen lukemisen synnyttämä huoli kuuluu taustalla myös artikkelisarjassa »Om läsning för barn». Topelius ei toisin sanoen halua tuoda esiin pelkästään hyvän lastenkirjallisuuden ohjelmaansa vaan esittää samalla varoituksia – ja väärän kirjallisuuden lukemisella on selvästikin pitkälliset seuraukset: »Oikean lukemiston valitseminen lapsille koulun ulkopuolella on niin vaikeaa, ja sen laiminlyönti on aiheuttanut niin paljon tuhoa, että uskoaksemme viisaat vanhemmat kokisivat tervetulleeksi muutaman sanasen siitäkin ».45Topelius, »Om läsning för barn. I», Helsingfors Tidningar 7.11.1855.

41 Topelius esittää monet lastenkirjallisuutta koskevista ajatuksistaan myöhemmin uudelleen hiotummassa muodossa Läsning för barn -kokoelman ensimmäisen ja toisen osan usein siteeratuissa esipuheissa. Ensimmäisen osan esipuheessa »Förord till Onkel Adam» (suom. Vanhemmille), joka siis on osoitettu Carl Anton Wetterberghille, Topelius korostaa, kuinka tärkeää lastenkirjailijalle on asettua lasten »maailmaan» ja puhua heille heidän »ymmärryksensä» pohjalta tai »näkökulmastaan». Samalla lasta verrataan samentumattomaan lähteeseen ja lasten leikkejä kuvataan luonnon sisimmän olemuksen ja »alkuperäisen, luonnon ja hengen eroa edeltäneen olennon» ilmaisuna. Tärkeää on myös se, että uusi lastenkirjallisuus, jonka puolesta Topelius esipuheessaan puhuu, kuvaa tervettä lapsuuselämää, jota tulee »ohjata muttei padota». Lapsen luontaista eloisuutta ei toisin sanoen saa tukahduttaa, vaan vaaditaan »sopivaa suvaitsevuutta sen riehakkuudelle ja metelille, joka tuossa iässä on suorastaan luonnollinen välttämättömyys».46Topelius, Läsning för barn 1, s. 5.

42 Kirjatoukan rauhallisen elämän ja reippaan ulkoilmaelämän vastakkainasettelu nousee erityisen selvästi esiin kertomuksessa »Skridskolöparen» (Luistelija), jossa sisällä viihtyvän Fransin lukeminen näyttäytyy erityisen naurettavana rohkean ja tarmokkaan Mathiaksen ulkona raittiissa ilmassa tekemien todellisten urotekojen rinnalla. Samalla tavoin monissa Topeliuksen kertomuksissa leikkiviä lapsia kuvataan sellaiseen tapaan, jonka tarkoituksena näyttäisi olevan houkutella sisällä kyyhöttävä lukija lähtemään itse ulos luontoon. Näin voidaan sanoa mitä suurimmassa määrin juuri »Skridskolöparenista», jonka alussa lukijaa kehotetaan tekemään muutakin kuin kököttämään sisällä kirjojen ja läksyjen ääressä: »Mutta sillä välin, kuin läksy on luettu, niin älä istu sisällä, äläkä rupea heikoksi lellipojaksi, joka sitte ei kestä Jumalan vapaan ja raittiin tuulen puhallusta taivasalla. Mene silloin ulos vuorille ja mäille kesällä ja talvella, helteessä tahi pakkasessa, se on saman tekevä».47Topelius, Läsning för barn 3, s. 391. Ks. myös Widhe , Dö din hund! 2015, s. 115 f.

43 Tällainen näkemys lastenkirjallisuudesta heijastelee romantiikan lapsikuvaa eloisasta lapsesta, jota Rousseau jo aikoinaan painokkaasti puolusti. Teoksessaan Émile eli kasvatuksesta hän korostaa herkeämättä, kuinka tärkeää on antaa pojille mahdollisuus purkaa luontaista liikunnan tarvettaan kieltämättä heitä metelöimästä.48Rousseau, Émile I 1977–1978, s. 71. Kun Topelius paljon myöhemmin kuvailee omaa lapsuuttaan, hän päättää myös nostaa esiin poikien ronskin toveruuden ja »meluisat leikit» hiljaisen sisäelämän vastapainoksi. Kirjassaan Självbiografiska anteckningar hän kertoo, kuinka karkea muttei säädytön kaveruus, lumisodat ja sotaleikit koulu- ja katupoikien välillä muuttivat hänet vätyksestä ja mammanpojasta itsenäiseksi ja kunnioitetuksi pojaksi.49Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 36 f.

44 Lastenkirjallisuuden historian näkökulmasta on olennaista, että Topeliuksen leikkikuvaukset liittyvät yhteen hänen tapaansa käyttää järjestelmällisesti lapselle läheistä näkökulmaa sen periaatteen mukaisesti, että lastenkirjailijan täytyy noudattaa lapsen »tarkastelutapaa/katsantoa», kuten tarinassa »Walters Äfventyr», jossa kertoja kuvaa usein Walterin omasta näkökulmasta, kuinka poika kokee tapahtumat. Sama pätee tarinaan »Sampo Lappelill» (Sampo Lappalainen), jossa saamelaislapsi nostetaan luultavasti ensimmäistä kertaa lastenkirjallisuuden historiassa tarinan sankariksi. Tätä kuvastaa konkreettisesti kohtaus, jossa Sampo on matkalla tunturin kuninkaan Hiiden luo, kun hän tipahtaa pulkasta ja kierii lumessa: »Hän kömpi ylös lumesta. Tosin hän ei ollut loukannut itseänsä ollenkaan, mutta mitä se häntä auttoi? Niin kauas, kuin silmä kantoi himmeässä kuun valossa, näki hän ympärillänsä vaan kinoksia ja äärettömiä lumivuoria.»50Topelius, Läsning för barn 2, s. 194 (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Aatto Suppasen suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 2, WSOY 1893). Kysymykset, joita kertoja esittää Sampon ryömiessä lumessa, vahvistavat vaikutelmaa lapsen näkökulmasta: »Mielellänsä olisi hän nyt tahtonut olla kotonansa isän ja äidin luona lämpöisessä kodassa. Mutta kuinka sinne päästä?»51Ibid. (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Aatto Suppasen suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 2, WSOY 1893). Tavallaan tässä kuvataan Sampon kysymyksiä ja tilannetta hänen kokemanaan, vaikka kertoja lausuikin sen vapaata epäsuoraa puhetta muistuttavalla äänellä. Näin Topelius ei pelkästään aseta lasta tapahtumien päähenkilöksi vaan toteuttaa myös muodon tasolla ajatuksen siitä, että kirjailijan on asetuttava lasten keskuuteen tavoittaakseen heidät. Topelius kehittää monia vakiintuneita lastenkirjallisuuden lajityyppejä edelleen oman lastenkirjallisen ohjelmansa pohjalta, ja kaiken kaikkiaan ne näyttäytyvät taiteellisina yrityksinä tavoittaa lapsen kokemukset ja elämäntapa käyttäen erityistä lapsuuden estetiikkaa.

Lasten lajityypit

45 Kaksi vuotta sen jälkeen, kun Topelius oli julkaissut esikoisteoksenaan runokokoelman Ljungblommor (1845), hän esiintyi ensimmäistä kertaa lastenkirjailijana julkaistuaan neliosaisen kokoelmansa Sagor. Hän oli tuolloin 29-vuotias, työskenteli Helsingfors Tidningarin toimittajana ja oli juuri tullut isäksi; Aina-tytär oli syntynyt vuonna 1846 ja Michael-poika vuonna 1848. Elämänsä jäljellä olevien viidenkymmenen vuoden aikana hän kirjoitti jatkuvasti lapsille eri lajityyppejä edustavia tarinoita ja toimi samalla aktiivisesti lehtimiehenä, yhteiskunnallisena keskustelijana, professorina, runoilijana, näytelmäkirjailijana ja proosakirjailijana. Kun kustantaja Albert Bonnier ryhtyi julkaisemaan kokoelmaa Läsning för barn 18 vuotta ensimmäisen satukokoelman jälkeen, Topelius ei ollut ainoastaan tunnustettu lastenkirjailija kotimaassaan vaan myös tunnettu kirjailija Ruotsissa, missä hänen tarinoitaan oli julkaistu ensimmäisen kerran jo vuonna 1848, Öbergin julkaisuissa Illustrerad månadsskrift för ungdom ja Gamla mormors sagor och berättelser för små snälla barn.52Göte Klingberg, Den tidiga barnboken i Sverige 1998, s. 125. Tuohon aikaan ruotsalaisten kuvaan Topeliuksesta vaikutti kuitenkin enemmän suurina painoksina ilmestynyt Fältskärns berättelser (Välskärin kertomukset), jota Bonniers alkoi julkaista kirjana 1850-luvun puolivälissä. Sittemmin Topeliuksesta tuli pitkäksi aikaa Bonnierin myydyin kirjailija, ja Välskärin kertomusten lisäksi sekä runokokoelmia että tarinakokoelmaa Läsning för barn julkaistiin useina suurina painoksina.53Carola Herbertsin johdanto Topeliuksen kirjeenvaihtoon Albert Bonnierin kanssa, Brev, eZTS XX:1, sekä Pia Forssellin johdanto editioon Fältskärns berättelser, ZTS VII, s. LVIII.

46 Läsning för barn käsittää kahdeksan osaa, jotka ilmestyivät vuosina 1865 –1896, ja siihen kuuluu 268 teosta: 30 näytelmää ja leikkiä, 129 runoa ja laulua sekä 107 proosakertomusta, joista noin puolet ovat satuja ja puolta voisi luonnehtia arkisemmiksi kertomuksiksi. Niiden lisäksi esipuheita on kaksi. Topelius kirjoitti lapsille enemmänkin, mutta kokoelma edustaa hyvin hänen lastenkirjallista tuotantoaan 1850-luvulta eteenpäin. Suurin osa kokoelmaan Läsning för barn valituista teksteistä oli julkaistu aiemmin Eos-, Trollsländan- ja Nya Trollsländan -lehdissä. Kokoelmaan Läsning för barn sisältyy myös kymmenkunta neljässä ensimmäisessä, Helsingissä ilmestyneessä satukokoelmassa julkaistua satua sekä joukko teoksia, jotka oli julkaistu hieman aiemmin tai samaan aikaan lasten- ja joululehdissä, kuten Sländanissa, Julhelsningissa tai Jultomtenissa. Muokattujen teosten ja uudelleenjulkaisujen lisäksi kahdeksanosaisessa kokoelmassa on seitsemisenkymmentä uutta teosta, jotka Topelius kirjoitti varta vasten kokoelmaan Läsning för barn.

Topeliuksen fiktiivinen maailmankaikkeus ja lukija

100 Muiden lastenkirjojen tavoin Läsning för barn oli suunnattu yleisölle, joka koostui nimenomaisesti itse lapsilukijoista ja välillisesti aikuisista, jotka ostivat, välittivät ja arvioivat kirjoja. Topeliuksen lastenkirjallisuuteen sisältyy kuitenkin monitulkintaisuutta, joka on toisinaan herättänyt kysymyksen, onko kirjat itse asiassa suunnattu lapsille ja ovatko ne sopivia kaikkein nuorimmille. Tällaisia kysymyksiä nousee usein esiin, kun joku kirjailija kehittää kirjoittamiselleen uusia muotoja. Sekä H. C. Andersen että Astrid Lindgren ovat julkaisseet uudenlaisia kertomuksia, jotka liittyvät satuperinteeseen mutta joita on eri syistä pidetty sopimattomina nuorille lukijoille.121Torben Weinreich, Historien om Børnelitteratur. Dansk børnelitteratur gennem 400 år 2006, s. 208; Vivi Edström, Sagans makt 1997, s. 161. Konkreettisena esimerkkinä tällaisesta kahtaalle suunnatuksi koetusta puhuttelusta voidaan pitää monimutkaisia psykologisia kuvauksia mutta myös yhteiskunnallista satiiria ja poliittisia allegorioita – jotka on kirjallisina keinoina suunnattu ensisijaisesti aikuisyleisölle.122Laurent, Topelius saturunoilijana 1947, s. 159 ja Widhe, Dö din hund! 2015, s. 103 f. ja 111 f.

101 Topeliuksen Läsning för barn -kokoelman ensisijaisena kohderyhmänä ovat kaikesta päätellen olleet Suomen ja Ruotsin varakkaan keskiluokan lapset. Tämä heijastuu siinä, että hänen teksteissään kuvataan usein porvarillisen perheen vakaata yhteenkuuluvuutta, jossa ruumiillistuu biedermeier-ajan sopusoinnun, kiintymyksen ja kotoisuuden ihanne. Tällainen idyllisoiva piirre näkyy silmiinpistävästi hänen lukuisissa kuvauksissaan lapsen jouluista turvallisissa ja rakastavissa perheissä, ja nämä kuvaukset ovat vaikuttaneet merkittävästi myös yleisiin käsityksiin suomalaisesta joulunvietosta.123Bo Lönnqvist, »Topelius och julen» 1991, s. 26. Lönnqvist tutkii jouluaihetta eräissä Läsning för barn -kokoelman teoksissa: »Toinis julafton», »Trollens jul», »Den barmhertige är rik», »Julvisa», »Ny julvisa», »Den heliga nattens barn», »Julgranen», »En Julsaga», »Den heliga natten», »Lucias siffror» ja »Nyårsnatten». Topelius puhutteli mielellään suoraan etuoikeutettua lukijapiiriä, mitä kuvastaa hyvin se, että 1860-luvulla, kun Ruotsin prinssit olivat pieniä, hän lähestyi Ruotsin hovia lähettämällä lahjaksi kauniisti sidotut niteet Läsning för barn -kokoelmasta saatekirjeineen.124Ks. esim. Topelius–Albert Bonnier 9.12.1867, Brev, eZTS XX:1. Ks. myös Svensson, »Zacharias Topelius för Sveriges barn» 2019, s. 377. Selvä suuntautuminen kohti hyvin toimeentulevaa porvarillista lukijakuntaa oli tyypillistä 1800-luvun lastenkirjallisuudelle, mikä ei kuitenkaan saa jättää varjoonsa sitä, että Topelius näki vaivaa tavoittaakseen kaikki lapset, myös ne joilla ei ollut varaa ostaa kirjoja, esimerkiksi julkaisemalla kouluille tarkoitetun valikoiman kokoelmasta Läsning för barn. Hän kirjoitti kustantaja Söderströmille: »Olen aina halunnut kaikkien Suomen lasten ymmärtävän minua samalla tavoin kuin minä rakastan heitä kaikkia ja puhun heille kaikille.»125Zacharias Topeliuksen kirje Werner Söderströmille 2.1.1885. Ks. Herberts, »Johdanto», Brev, eZTS XX:1, kappale 116. Läsning för barn -kokoelman suomennoksen yhteydessä Topelius vieläpä paljastaa C. A. Wetterberghille lähettämässään kirjeessä, että häntä ilahduttaa kielimuurin ylittäminen mutta myös uusien lukijoiden tavoittaminen vähävaraisemmasta yhteiskuntaluokasta: »suomalainen Pekka ja Pikku Lisa tavaavat satujani pikkuisissa torpissaan».126Topelius–C. A. Wetterbergh 24.12.1866, Wetterberghska brevsamlingen, Kungliga biblioteket.

102 Torpparien lapset saattoivat varmasti tunnistaa itsensä saduista, lastenrunoista, kertomuksista ja leikeistä, vaikka niistä paistaakin läpi kirjailijan sosiopoliittinen kuuluminen varakkaaseen porvaristoon. Köyhä lapsi esiintyy myös usein toistuvana aiheena Läsning för barn -kokoelmassa, ja kirjailija silminnähden pyrkii kuvaamaan myös köyhälistön oloja. Se näkyy erityisen selvästi runoissa, jotka Topelius kirjoitti 1860-luvun katovuosien aikaan, jolloin sekä Suomessa että Ruotsissa vallitsi ankara nälänhätä. Niissä lukija kohtaa rehellisesti koettua yhteiskunnallista osallistumista ja aitoa tahtoa tuoda esiin köyhien elinoloja: »Vuos’ sitte mylly seisoi vaan,/ Ei äiti nähnyt itkultaan, / Ja isän käsi puutui,/ Kalvaana veikko vuoteellaan.»127Topelius, »Fattiga barns lofsång för Finlands skörd, hösten 1868», Läsning för barn 4, s. 509. Niissä köyhät lapset puhuvat itse ja yrittävät herättää porvarislukijoiden myötätunnon. Topelius käyttää usein vanhojen kansansatujen, kuten »Hannun ja Kertun» hengessä päähenkilöinä köyhää sisarusparia. Köyhiä lapsia käytetään myös moraalipedagogisesti rikkaiden lasten vastapainona. Rikkaan ei ole opittava pelkästään olemaan hyvä köyhille vaan myös köyhien tavoin vaatimaton ja kiitollinen. Ihmisen suurimpiin hyveisiin kuuluu olla köyhänäkin tyytyväinen osaansa.

103 Topeliuksen köyhien lasten kuvauksilla on vastineensa sekä Grimmin kansansaduissa että H. C. Andersenin taidesaduissa, ja niissä moraalinen köyhyysihanne yhdistyy sosiaaliseen ja poliittiseen osallistumiseen. Köyhän esikuvallinen sitkeys ja vaatimattomuus asetetaan yleensä rikkaan kiittämättömyyden ja teennäisyyden rinnalle. Köyhän lapsen kuvaukseen liitetään myös Raamatun näkemys köyhyydestä uskonnollisena ihanteena vertauskuvallisessa mielessä. Taivaan valtakunnan sanotaan kuuluvan kristinuskossa »henkisesti köyhille» (Matt. 5:1–3), eli niille jotka eivät ylennä itseään, ovat nöyriä ja tajuavat olevansa riippuvaisia Jumalasta. Kokoelmassa Läsning för barn tämä köyhyyden ihannointi näkyy esimerkiksi tarinoissa »Lilla Skrållan eller Det skrynkliga förklädet» (Pieni Ressu eli ryppyinen esiliina), »Adalminas perla» (Adalminan helmi), »Huru skogens små barn lärde sig läsa» ja »Den barmhertige är rik» (Armelias on rikas).

104 Tekstin kohdistaminen lukijoille näkyy myös sen suorassa puhuttelussa. Mutkaton tapa kääntyä lukijan puolen ja puhutella tätä sijoittaa Topeliuksen osaksi H. C. Andersenin perinnettä. Andersenilla tai Topeliuksella puhuttelu ei merkitse yksinomaan yksisuuntaista, opettajamaista moraalisaarnaa alempana olevalle lukijalle. Sen sijaan suoran puhuttelun tarkoitus on jäljitellä suullista kerrontaa ja luoda yhteys kertojan ja lukijan tai kuuntelijan välille. Näin luodaan läsnäolon tuntua, ja kertojan ja lukijan välille voi muodostua yhteenkuuluvuuden tunne. »Du skall få höra» (Saatpa kuulla), kertoja sanoo »Walters Äfventyrin» lukijalle ja tarjoaa yhteisen tavan tarkastella maailmaa käyttämällä toistuvasti yhteyttä rakentavia ilmaisuja, kuten »när jag var liten» (kun olin pieni), »jag minns» (muistan) tai »far du den vägen en grön sommardag, då har du sett» (jos kuljet siitä vehreänä kesäpäivänä, olet nähnyt). Puhuttelu voidaan esittää myös haastavaan sävyyn. Yksi esimerkki tästä nähdään tarinassa »Walters andra äfventyr», jonka aluksi kertoja kääntyy kuvitteellisen lukijan puoleen ja kyseenalaistaa tämän päätöksen istua kotona lukemassa.128Topelius, Läsning för barn 3, s. 332 f.

105 Topelius hyödyntää usein vanhemman esimerkkikertomuksen puhuttelua tarkoituksenaan havainnollistaa jotakin esikuvallista ominaisuutta tai varoittavaa esimerkkiä. Mutta on tärkeää panna merkille, kuinka hän ilmaisee esimerkkikertomuksen kurinpidollisen ja varoittavan tehtävän monin eri tavoin. Esimerkkinä Topeliuksen tavasta käyttää vanhan moraalitarinan muotoa humoristisessa muodossa mainittakoon tarina »Den fallna julgranen» (Kaatunut joulupuu), joka kertoo, kuinka voi käydä jos on itsepäinen eikä kuuntele järkipuhetta. Kun luotsivanhin Matts Lång palaa kotiin mukanaan liian korkea joulukuusi, hän ei suostu tajuamaan eikä kuuntele järkevämpää vaimoaan. Lopulta kuusi kaatuu, ja Matts Lång saa opetuksen:

106 – Senhän lapsikin ymmärtää.

107 – Ei, sitä eivät kaikki ymmärrä. Ja jos joku itsepäinen ukko, esimerkiksi sellainen kuin sinä, sattuu pitämään itseään viisaampana kuin eukkoansa, ja jos ei ukolla satu olemaan tarpeeksi käytännöllisen älyn varalastia, tehdäkseen vakavan jalan korkean joulukuusen alle, miten hänen kuusensa silloin käy?

108 – Se kaatuu ensi tuulessa — sanoi Matti ukko ja nauroi sydämensä pohjasta.129Topelius, Läsning för barn 7, s. 943 (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Alli Nissisen ja Kaarlo Forsmanin suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 7, WSOY 1895).

109 Kaatuva joulukuusi toimii tässä opettavaisena esimerkkinä kertomuksen päähenkilölle, jonka odotetaan lukijan tavoin ottavan tapahtuneesta opikseen omassa elämässään. Kuusen allegorinen ja metaforinen merkitys moraalisena esimerkkinä tulkitaan samalla kertomuksen omassa viitekehyksessä, kun vaimo kommentoi kuusen kaatumista luotsin omalla kielellä (tackling, barlast, kantra; suomennoksessa taklaus, masto, varalasti). Esimerkin vaikutus synnytetään toisin sanoen epäsuorasti turvautumalla vastaanottajan käsitemaailmaan, niin että lukija voi yhdessä Matts Långin kanssa tarkastella itsepäisyyttään humoristisessa ja sovinnollisessa valossa. Metatasolla kaatuneesta joulukuusesta kertovaa tarinaa voidaan pitää havaintoesimerkkinä siitä, kuinka Topelius pyrkii tietoisesti ja järjestelmällisesti opettamaan lukijalle uutta pysyttelemällä tämän todellisuuskuvassa.

110 Topeliuksen teksti toimii vain harvoin suhteessa lukijaansa ylhäältä annettuna välineellisenä moraaliopetuksena vaan haarautuu myös eri suuntiin. Tällainen haarautuminen ilmenee muun muassa siinä, kun Topelius kutsuu lukevia lapsia tunnistamaan lukemansa viittaamalla omaan satumaailmaansa. Esimerkkinä mainittakoon humoristinen tarina »Huru man hittar sagor» (Miten satuja löytyy), jossa sanoudutaan irti lähes kaikesta mitä aikuisten maailma arvostaa, kuten koulumestarin kertotaulusta, kenraalin aseharjoittelusta, valtioneuvoksen kunniamerkeistä, salaneuvoksettaren hienosta tukkapalmikosta ja kirjailijattaren »opettavaisista kertomuksista ’sivistyneelle nuorisolle’».130Topelius, Läsning för barn 4, s. 598 f. Tässä luonnon satumaisesta arvosta kertovassa tarinassa pikku Marie (Maiju) kohtaa puhuvan sudenkorennon, joka on selvästikin perehtynyt Topeliuksen omaan kertomusvalikoimaan: »Muista, että olet velkaa minulle yhden sadun!» Maiju huudahtaa. »Mitä», korento vastaa, »Etkö ole vielä saanut kylliksi? Joko Ruusu-prinsessa, Adalminan helmi, Aallotar ja sadat muut ovat unohtuneet?»131Ibid., s. 598 (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Aatto Suppasen suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 6, WSOY 1893). Sen jälkeen korento alkaa kertoa luonnosta, joka hengittää, tuntee ja puhuu opettaakseen lasta, sekä tarinan Maijua että ulkopuolista lukijaa, kuuntelemaan itse luonnon kertomaa tarinaa. Kertomus laajenee entistä monitulkintaisemmaksi sen avulla, että Topeliuksen tarinoihin perehtynyt lukija kohtaa muista saduista tuttuja hahmoja. Tavallaan voi sanoa, että ratkaisu asettaa Marien/Maijun ja lukijan samanlaiseen suhteeseen Topeliuksen satumaailmaan nähden ja tarjoaa heille yhteisen kiinnekohdan. Se osoittaa, että kuvitellun lukijan kokemuksilla oli Topeliukselle suuri merkitys, ja ne myös vaikuttivat suurelta osin siihen, kuinka hän puhutteli lukijaa kertomuksissaan.

112 Toinen esimerkki Topeliuksen tavasta rakentaa satumaailmaansa viittaamalla omiin kertomuksiinsa näkyy tarinoissa »Wipplustig» (Sipi Ilonen) ja »Pikku Matti». Kirjallisena hahmona Wipplustig edustaa itse kertomista, ja häntä voi monessakin mielessä pitää kirjailijan alter egona:

113 ja muiden muassa tuli myöskin Sipi Ilonen kuvakaappinensa. Kaikki tahtoivat katsella kaappiin, sillä sieltä näkyi Napoleon Punaparta kultakruunuineen ja pitkine sapelineen, Suuri Mogul pelottavan pitkine partoineen ja vanteet vatsan ympärillä, prinsessa Kultakutri, joka talutti kaulanauhasta tiikeri Ahrimania, jättiläinen Kamilas ja Turun linnan tonttu-ukko. Jotkut antoivat Iloselle vaskirahoja, toiset antoivat hänelle leipää, moni ei antanut mitään, ja muutamat puhuivat pahoja sanoja, mutta kaikilla oli hyvin hauska.132Ibid., s. 502 f. (kääntäjän huomautus: suomenkielinen sitaatti on Aatto Suppasen suomennos teoksesta Lukemisia lapsille 6, WSOY 1893).

114 Tässä luetellaan leikillisesti Topeliuksen omia teoksia osana Wipplustigin ohjelmistoa. Luettelon tarkoitus ei ole pelkästään viihdyttää, vaan se luo myös suggestiivista läheisyyttä kuvitteellisen maailman ja lukijan todellisuuden välille – tai toisin sanoen: fiktio laajenee, ja lukija kutsutaan itsekin osaksi sen sadunomaista maailmankaikkeutta. Myös tarinassa »Georgs konungariken» (Yrjön valtakunnat) Topelius luo alluusioita omiin teksteihinsä viittaamalla tarinoihin »Fjäderholmarna», »Vintersagan om Skyhög och Molnskägg» (Talvisatu Tuulitukasta ja Pilviparrasta) ja »Gossen från Brahestad» (Poika Raahesta). Yrjön kuningaskuntaa kuvaillaan tarinan lopussa kadonneeksi lapsuuden valtakunnaksi, ja viittaamalla toistuvasti Topeliuksen muihin kertomuksiin tämä valtakunta yhdistetään mielikuvituksen ja satujen maailmaan, johon lukeva lapsi itsekin kuuluu.

115 Muut Topeliuksen käyttämät intertekstuaaliset viittaukset liittyvät kulttuuriseen kaanoniin, johon hän turvautuu aktiivisesti pyrkiessään muovaamaan suomalaista ja kristillistä kulttuuri-identiteettiä. Tässä yhteydessä keskeisellä sijalla on tietenkin Raamattu, joka on hänen koko kirjallisen toimintansa perusteksti ja johon hän palaa lakkaamatta eri tasoilla alkaen kristillisten arvojen välittämisestä enemmän tai vähemmän ilmeisiin viittauksiin ja suoriin lainauksiin. Kansalliseepos Kalevala on myös yksi merkittävistä interteksteistä, joka tavataan jo ensimmäisissä satukokoelmissa ja sen jälkeen useamman kerran kokoelmassa Läsning för barn. Saduissa Kalevalan sankarit ja myytit toimivat sekä myyttisenä vastapainona kristilliselle maailmankuvalle että perustavana osana yhteistä suomalaista kulttuuriperintöä. Esimerkkejä Topeliuksen tavasta hyödyntää Kalevalaa saduissaan näkyy saduissa »Sagan om Jättarne och Kung Autio», »Sampo Lappelill» ja »Hafskonungens gåfva». Kalevalalla oli Topeliukselle aivan erityinen merkitys, koska hänen mielestään se oli kansan omaa runotaidetta. Lukukirjassaan Maamme kirja hän kirjoittaa: »Ensimmäinen ja paras runoilija oli Suomen kansa, joka loi ne kauniit sadut ja laulut, joista jo aikaisemmin olemme puhuneet. Kaikki parhaat sen jälkeen ilmestyneet laulajat ovat omistaneet jonkin verran kansan henkeä, sen yksinkertaisuutta ja harrasta sävyä».133Topelius, Naturens Bok och Boken om Vårt Land, ZTS XVII, s. 444.

116 Hänen lapsille kirjoittamiinsa teksteihin sisältyy muitakin aikakauden intertekstejä, esimerkiksi runo »Sven Dufva» J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista (1848) johon viitataan Eos -lehdessä vuonna 1854 ilmestyneessä tarinassa »Fästningen Finlands wärn». Sittemmin tarina julkaistiin nimellä »Fästningen Hjelteborg» (Urholan linna) Läsning för barn -kokoelman toisessa osassa. Tarina kertoo kahdesta poikajoukosta, jotka leikkivät sotaa. Mutta kun yhdelle pojista tulee nälkä, kysytään, sopiiko kenraalin syödä voileipää, kun vihollinen hyökkää päälle? – Kyllä, niinhän Sandelskin teki, kuuluu vastaus. Maija Lehtonen on huomauttanut, että Topelius pitää tässä itsestään selvänä, että lapset osasivat Vänrikki Stoolinsa.134Lehtonen, »Intertextualitet i Topelius’ berättelser» 1990, s. 64, 71. Esimerkki osoittaa myös, kuinka leikki ja lukeminen punotaan yhteen kanonisoitaessa kulttuurin perustekstejä kansallistunteen voimistamiseksi. Kansanperinteen ja isänmaallisten tekstien järjestelmällinen käyttö on toisin sanoen keino rakentaa yhteisöä laajemmassakin merkityksessä.

Eos ja lastenlehdet

117 1850-luvulla Topelius alkoi toimia Eos-lehdessä, ja kaiken kaikkiaan hän kirjoitti ylivoimaisesti eniten tekstejä tähän vaikutusvaltaiseen lastenlehteen.135Topelius, »Eos, Tidskrift för Barn», Helsingfors Tidningar 10.12.1853. Susanne Gullström-Portin kertoo Topeliuksen kirjoittaneen lehteen 107 teosta: 47 runoa, 49 satua, 6 näytelmää, 4 tietopohjaista artikkelia ja 1 ilveilyn; »Eos» 1984, s. 54. Ennen Eosin ensimmäistä numeroa hän julkaisi myös lehden ohjelmajulistuksen Helsingfors Tidningarissa.136Topelius, »Eos, Tidskrift för Barn», Helsingfors Tidningar 10.12.1853. Ks. myös nimetön, »Tidningarna.», Åbo Tidningar 23.6.1856. Siinä Topelius lausui julki lapsille perustetun aikakauslehden tarkoituksen mutta toi myös yleisemminkin esiin näkemyksiään lastenkirjallisuudesta. Hän korostaa puheenvuorossaan tunteen ja mielikuvituksen paikkaa lapsen kasvatuksessa ja tähdentää, että lukeminen tulee sovittaa lapsen omaan horisonttiin.

118 Lapsille tarkoitetun aikakauslehden kaltaiseen huomiota herättäneeseen hankkeeseen ryhtymisessä oli omat riskinsä. Åbo Tidningar arvosteli Eosia useaan otteeseen, Topeliuksen kirjallinen arvostelukyky asetettiin kyseenalaiseen valoon ja ihmeteltiin, mahtoivatko lapset ylimalkaan olla kiinnostuneita sentyyppisestä lastenkirjallisuudesta, jota hän lehdessä julkaisi. Vielä silloinkin, kun Eos oli ilmestynyt lähes kaksi vuotta, joulukuussa 1855, kirjoitettiin »että niin Z.T. kuin muutkin säkeitään Eosiin lähettäneet, tekivät psykologisen virheen kuvitellessaan, että lapsia huvittaisi pieniä koskettavien asioiden alituinen toisteleminen. Lapsia kiinnostavat enemmän aikuisia liikuttavat asiat».137Nimetön, »Barntidningen Eos», Åbo Tidningar 17.12.1855. Lausunto ei kuitenkaan anna oikeudenmukaista kuvaa lehden vastaanotosta. Eosista tuli pian suosittu lastenjulkaisu, ja nykyään se tunnetaan yhtenä Pohjoismaiden vaikutusvaltaisimmista lastenlehdistä 1800-luvun jälkipuolella.138Svensson, Barnavänner och skolkamrater 2018, s. 72. Suomessa Eosin jälkeen ilmestyivät Trollsländan ja Nya Trollsländan. Topelius kirjoitti suuren osan niidenkin sisällöstä, ja toimitustyöstä huolehtivat hänen tyttärensä Toini ja tämän ystävätär Alta Dahlgren.139Sonja Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 131 ff. Sländanissa (vuodesta 1895), joka seurasi Nya Trollsländania, julkaistiin Topeliukselta vain muutama teos – mutta itse lehti oli omistettu kirjailijalle. Topeliuksen osallistuminen innosti nuoria lukijoita, ja hänelle lähetettiin tuhansittain kirjeitä, joita säilytetään nyt Kansalliskirjastossa Helsingissä. Ilmeisesti hän vastasi useimpiin kirjeistä.140Ks. Sonja Svensson, »Den rare Zach.», Hufvudstadsbladet 13.4.1979 ja »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 147 ff.

119 Lapsille tarkoitetut aikakauslehdet syntyivät valistuksen ajalla rinta rinnan lastenkirjallisuuden kanssa. Yksi varhaisista lastenlehdistä oli Johann Christoph Adelungin Leipziger Wochenblatt für Kinder. Se oli kahdeksansivuinen, kuvittamaton lehti, joka ilmestyi kahdesti viikossa lokakuusta 1772 joulukuuhun 1774.141Svensson, Barnavänner och skolkamrater 2018, s. 33. Pohjoismaiden ensimmäiset lastenlehdet ilmestyivät jo 1760-luvulla, esimerkkeinä Wecko-Blad Til Barns Nytta och Nöje ja Den danske Skoelemester, jotka kumpikin perustettiin vuonna 1766. Mutta kuten Sonja Svensson huomauttaa, sopii kysyä, oliko lehdet todella suunnattu lapsilukijoille.142Ibid., s. 93. Myöhemmin pohjoismaiset lastenlehdet hakivat vaikutteita Englannista, Ranskasta ja Saksasta, ja 1800-luvun jälkipuoliskolla niiden määrä kasvoi nopeasti. Eosilla oli kaksi edeltäjää Ruotsissa, Ludvig Theodor Öbergin Illustrerad månadsskrift för ungdom ja Rudolf Wallsin Veckoskrift för barn och ungdom, jotka kumpikin ilmestyivät Tukholmassa vuonna 1848.143Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 131. Topelius oli itse kuitenkin sitä mieltä, ettei Eosilla ollut varsinaisia edeltäjiä Ruotsissa eikä Suomessakaan. Tämä näkyy selvästi, kun hän esittelee lehden tarkoitusta Helsingfors Tidningarissa ja perustelee mahdollisia puutteita sillä, ettei Eosilla »ole tässä maassa eikä Ruotsissakaan malleja eikä esikuvia joita seurata».144Topelius, »Eos, Tidskrift för Barn», Helsingfors Tidningar 10.12.1853.

120 Eosin seuraajia olivat ruotsalainen Linnea (1861–1871), tanskalainen Børnevennen (1867–1919) ja norjalainen Børnenes Blad (1861–1874). Svensson toteaa, että Pohjoismaiden varhaiselle lastenlehtiperinteelle oli pääpiirteittäin ominaista pidättyväisen valtiokirkollinen uskonnollisuus, vahva isänmaallisuus, luonnonrakkaus ja reippaiden leikkien ihanne. Hän myös mainitsee, että suhde lukijoihin oli useimmiten henkilökohtainen menemättä silti tunkkaiseksi, ja lehtien päämääränä oli tarjota lapsille hyvää ja samalla terveellistä hengenravintoa, johon sisältyi sekä mielikuvitusta että faktaa. 1800-luvun jälkipuoliskolla pohjoismaisista lastenlehdistä kehittyi myös laajemman yhteistyön foorumi lastenkirjallisuuden alalla – »vilkkaan kirjallisen pohjoismaisen yhteistyön, jota kaipaisi nykyäänkin», Svensson tiivistää.145Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 138.

121 Lastenlehdillä oli suuri merkitys ruotsalaisen lastenkirjallisuuden kehitykselle 1800-luvun jälkipuoliskolla. Suuri osa ruotsiksi lapsille kirjoitetuista teksteistä julkaistiin ensin lastenlehdissä ja sen jälkeen kokoomateoksissa. Kokoelmaan Läsning för barn kootut tekstit ovat hyvä esimerkki tästä menettelytavasta. Vaikka onkin vaikea arvioida, missä määrin lastenkirjallisuutta oli tuohon aikaan köyhimpienkin lasten saatavilla, on syytä uskoa, että lastenlehdet edistivät lastenkirjallisuuden leviämistä myös köyhempiin yhteiskuntaluokkiin.146Svensson, Läsning för folkets barn 1983, s. [19], 21, 25, 27 f., ks. myös viite 47 sivulla 27. Vaikka sivua kohti laskettu hinta olikin korkeampi, ne olivat yleensä huokeampia kuin lastenkirjat, ja sittemmin niitä saattoi myös tilata numero kerrallaan. Halvempien hintojen turvin lastenkirjallisuus pystyi ainakin jossain määrin tavoittamaan laajempia lukijapiirejä, mutta pääasiassa lisääntynyt lastenkirjallisuuden tarjonta palveli todennäköisesti ylä- ja keskiluokan lapsia. Suhteellisesti huokeatkin kirjat olivat luultavasti liian kalliita useimmille perheille. Lastenkirjallisuuden vaatimaton levikki ei siis johtunut pelkästään puutteellisesta lukutaidosta vaan myös rahan puutteesta.

122 Kun tekstejä siirrettiin Eosista kokoelmaan Läsning för barn, alkuperäinen pyrkimys puhutella nimenomaan suomalaista lasta on toisinaan muuttunut. Eosissa vuonna 1854 julkaistun arkirealistisen kertomuksen »Fästningen Finlands wärn» nimen muuttaminen »Fästningen Hjelteborgiksi» Läsning för barn -kokoelman toiseen osaan kertoo pyrkimyksestä puhutella myös ruotsalaista yleisöä, jolle Bonniers oli kirjansa suunnannut. »Fästningen Hjelteborg» on yleisluontoisempi eikä yhtä poliittinen nimi, josta käy ilmi, että kyse on enemmänkin ruotsalaisille ja suomalaisille lapsille suunnatusta kertomuksesta kuin puheenvuoro Suomen ja Venäjän suhteesta keskellä Krimin sotaa käytyyn keskusteluun.147Johan Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 326 f. Ks. myös Widhe, Dö din hund! 2015, s. 101. Myös »suomalaisille» pojille suunnatut kehotukset on poistettu ja korvattu sanalla »poika». Muutoksia ei pidä tulkita niin, että Topelius olisi halunnut poistaa yhteyden Suomeen – se oli säilytetty muun muassa paikannimissä, henkilöiden nimissä ja ympäristökuvauksissa. Luultavasti hän kuitenkin koki perusteettomaksi puhutella yksinomaan suomalaislapsia Bonniersin kustantamassa laitoksessa. Kertomukseen »Fästningen Finlands wärn» tehdyt muutokset eivät koske kokoelmaa Läsning för barn kokonaisuudessaan mutta heijastelevat pyrkimystä laajentaa tekstien kohderyhmää ja sovittaa niitä uusille lukijoille. Myös Bonniersin julkaistessa uudelleen laulun »Skolgossens Vintervisa», toistuva lause »finska små gossar» (suomalaiset pikkupojat) korvattiin toisaalta kokonaan uudelleen kirjoitetulla säkeistöllä, toisaalta loppusäkeistön rivillä »Då sjunga vi gossar» (sitten lauletaan, pojat), eli väljemmin rajatuilla sanamuodoilla, jotka sopivat paremmin laajalle lukijakunnalle.148Topelius, Läsning för barn 2, s. 228 f. Ks. myös Widhe, Dö din hund! 2015, s. 103.

123 Kirjoittaessaan Eosiin, Trollsländaniin ja muihin lasten aikakauslehtiin Topelius mukautti yleensä kevät-, kesä-, syys- ja talvikuvauksiaan siten, että ne sopivat lehden ilmestymisaikaan. Häntä on luonnehdittu jonkinasteiseksi »päivälehtirunoilijaksi», joka kirjoitti uudenvuodenrunon uutenavuotena, talvirunon lumen tullessa ja kevätrunon toukokuun ensimmäisenä.149Hellsing, »Barnlyrikens rötter» 1978, s. 119. Mutta jos Topeliusta pyritään näin kuvailemaan jonkinlaiseksi tilapäärunoilijaksi, on myös paikallaan tarkastella ratkaisua osana tarkoituksellista pyrkimystä lähestyä lapsen todellisuutta ja ottaa se huomioon kaikessa toiminnassa. »Den röda stugan» (Punainen tupa), »Skolgossens Vintervisa», »När det är midsommar» (Kun on Juhannus), »Skridskolöparen» ja »Skolgossens Sommarvisa» (Koulupojan kesälaulu) ovat kaikki esimerkkejä tällaisesta mukautumisesta vuodenaikoihin, joka osaksi menetettiin, kun tekstit julkaistiin uudelleen teoksessa Läsning för barn. Topeliuksen halu pysytellä lastenlehdissään ajan hermolla osoittaa, että hän hyödynsi sanomalehden erityismahdollisuuksia tiedotusvälineenä, mikä näkyy myös poliittisesti ja sosiaalisesti värittyneemmissä kirjoituksissa, kuten »Fattiga barns lofsång för Finlands skörd, hösten 1868» (Köyhäin lasten kiitoslaulu Suomen vuodentulosta syksyllä 1868); »Pekkas äfventyr (Under hungeråret, våren 1868.)» (Pekan seikkailut) ja »Fästningen Finlands wärn».

Läsning för barn – vastaanottohistoria

124 Teoksesta Läsning för barn kirjoitetuista lukuisista arvioista välittyy kuva lehdistön suopeasta asennoitumisesta, vaikka joukossa kuului myös pidättyväisempiäkin ääniä. Topeliusta pidettiin ajankohtaisena, koska hän puhui tuoreen ja käytännönläheisen lastenkirjallisuuden puolesta samalla kun kirjoitti juuri sellaista. Jotkut kuitenkin vastustivat hänen määrätietoista aikomustaan sovittaa lastenkirjallisuus nuorille lukijoille ja väittivät, että toisinaan hän meni liian pitkälle pyrkimyksissään kohdata lapset heidän omalla tasollaan. Huomautettiin, että korostunut puhekielisyys voisi pilata runollisen vaikutelman ja lukijat voisivat oppia kertomuksista vääriä asioita. Topeliuksen lastenkirjojen sanottiin myös syntyvän hänen merkityksellisempänä pidetyn toimintansa, kuten yliopiston opettajan työn ja yhteiskunnallisen keskustelun kustannuksella.150Marita Rajalin, »Finlandssvensk barnlitteratur före 1945» 1984, s. 42; Matti Klinge, »Topelius, Zacharias (1818–1898)», http://urn.fi/URN:NBN:fi:sls-4599-1416928957205; Wrede, »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» 1999, s. 318.

125 Nimi Läsning för barn osoittaa, ettei kyse ole aikuisten kirjallisuudesta, ja se lienee kuulostanut tutulta suurimmasta osasta niistä jotka olivat kiinnostuneet lastenkirjallisuudesta 1800-luvun puolivälissä. Erilaisten lasten lukukirjojen lisäksi ruotsiksi oli nimittäin julkaistu useita kirjoja, joilla oli samankaltainen nimi, muun muassa Angenäm läsning för barn (1783); Samlingar af nyttig och nöjsam läsning för barn (1791); Nöjsam läsning för barn (1803); Läsning för ungt folk (1806); Läsning för barn (1828); Julgåfvan: läsning för barn (1844); Läsning för barn (1846); sekä Läsning för barn och ungdom (1850). Siinä mielessä nimi oli verraten mitäänsanomaton ja vaatimaton, mutta toisaalta juuri siksi yhden otsikon alle voitiin koota useita eri tekstityyppejä, ja näin Topelius saattoi ilman esteitä kehittää lastenkirjallisen tuotannon, joka käsitti käytännössä kaikki kirjallisuuden lajityypit.

126 Ruotsissa Topelius oli noussut suosioon Välskärin kertomuksilla (1853–1867), ja sen ansiosta myös Läsning för barn vakiinnutti hieman huomaamattomasta nimestään huolimatta pian asemansa ruotsinkielisessä lastenkirjatarjonnassa. Nykyään Topelius ei ole läheskään yhtä tunnettu kuin elinaikanaan, ja yksinkertaisin selitys sille on se, että hän toimi aivan toisenlaisessa yhteiskuntapoliittisessa ja historiallisessa tilanteessa. Selvästikin tuon ajan tarpeisiin kytkeytynyt uskonnollisten ja isänmaallisten aiheiden johdonmukainen korostaminen alkoi 1900-luvulla näyttää yhä vanhanaikaisemmalta – ja vähitellen Topelius latistui pelkäksi vanhan maailman edustajaksi. Hänen omaksumansa biedermeiertyyli sekä klassiset porvarilliset hyveet, kuten jumalanpelko, isänmaanrakkaus ja vanhempien kunnioittaminen, menettivät kokonaan arvonsa, kun lastenkirjallisuudelta alettiin 1960-luvun lopulla vaatia auktoriteettien vastustamista ja yhteiskuntakritiikkiä.

127 Läsning för barnin ensimmäinen osa ilmestyi joulumarkkinoille vuonna 1865 ja nimellä Onkel Adam tunnettu C. A. Wetterbergh ehätti pian arvioida kirjan Linnea -lastenlehdessään. Arvio näyttää ystävälliseltä vastaukselta hyvin kiittävälle esipuheelle, jonka Topelius oli laatinut kollegalleen kirjoittamansa henkilökohtaisen kirjeen muotoon.151Albert Bonnier lainasi Wetterberghin kiittävästä arviosta pitkää kappaletta ilmoituksessaan, joka julkaistiin joulumyynnin aikana useissa Ruotsin suurimmista sanomalehdistä, esim. Aftonbladetissa 18.12.1865. Arviossa todetaan, että Topelius »avaa luukun synkkään lastenkirjallisuuteemme ja päästää auringon paistamaan koko puhtaudessaan esineille ja raikkaan tuulen puhaltamaan aitioiden penkkiriveille». Wetterbergh toteaa myös tyytyväisenä, että »Topelius on keksinyt, että draamamuoto on yksinkertaisinta ja helppotajuisinta mitä lapselle voi tarjota – yhdellä kertaa leikkinä ja opetuksena.»152Onkel Adam, »Julböcker för Barn», Linnea nro 12 1865.

128 Myös Helsingfors Dagblad kiinnittää huomiota kokoelman »ajattelemisen arvoiseen» esipuheeseen ja suosittelee sitä kaikille, jotka tarvitsevat opastusta hankkiessaan lapsille lukemista.153Nimetön, Helsingfors Dagblad 20.12.1865. Myös Aftonbladet käsittelee esipuhetta arvostavaan sävyyn sekä nostaa esiin monologin »Bärplockerskan» (Tyttö marjassa), jota pidetään erityisen onnistuneena. Näytelmää »Var god mot de fattiga» luonnehditaan sen sijaan realistiseksi mutta inhottavaksi, lähinnä siksi että se kutsuu lapsia esittämään rooleissaan pahantapaisia tekoja. Topeliusta moititaan myös huolimattomasta kielenkäytöstä, mitä pidettiin erityisen pahana lapsille tarkoitetuissa kirjoissa. Luultavasti tällä tarkoitetaan puhekielistä ilmaisua, jota Topelius sovelsi järjestelmällisesti kirjoittaessaan lapsille.154Nimetön, »Skrifter för barn och ungdom», Aftonbladet 23.12.1865.

129 Vuonna 1866 ilmestyneessä toisessa osassa on satuja ja lauluja, ja Aftonbladet olettaa sen olevan enemmän lasten makuun kuin ensimmäisen osan näytelmät. Kokoelmaa hallitsee Topeliuksen »lempeä ja rakastettava ote», jota havainnollistamaan julkaistaan lainaus esipuheesta.155Nimetön, »Jul-litteratur», Aftonbladet 19.12.1866. Helsingfors Dagbladissa arvostelija toteaa, että Eosissa aiemmin katkelmina julkaistut sadut pääsevät tässä paremmin oikeuksiinsa: »kokonaisuudeksi liitettynä ne muodostavat hellyyden ja rakkauden loistavan helminauhan nousevalle polvelle, jonka sydämiin niistä jää vielä monta tulevien tekojen siementä».156Nimetön, »Litteratur. 1.», Helsingfors Dagblad 24.12.1866. Topeliuksen todetaan kuvaavan lapsen maailmaa todenmukaisesti ilman turhia kiemuroita, ja enimmäkseen hän onnistuu pyrkimyksessään antaa opetuksen käydä ilmi kertomuksesta. Kirjalliseen Kuukauslehteen kirjoittamassaan arviossa Kaarlo Bergbom vertaa Topeliusta Anderseniin ja muihin eurooppalaisiin lastenkirjailijoihin. Hän kiittää runollista puhuttelua ja rikasta kuvastoa, kekseliästä mielikuvitusta ja eloisaa esitystapaa, jotka yhdessä muodostavat sopusointuisen kokonaisuuden. Bergbom kuitenkin arvostelee Topeliusta siitä, että hän menee liian pitkälle pyrkimyksessään kohdata lapset heidän tasollaan. Puhekielisyyttä on suosittu kielen lyyrisyyden kustannuksella, ja lapset ovat vaarassa ylpistyä, jos heitä koko ajan muistutetaan siitä, että he ovat Jumalan puhtaita enkeleitä.157K. B., »Kotimaan kirjallisuus», Kirjallinen Kuukauslehti 1.1.1867.

130 Carl Rupert Nyblom arvioi kolmatta osaa Svensk literatur-tidskriftissä vuonna 1867.158C. R. Nyblom, »Diverse», Svensk literatur-tidskrift 1867, s. 507. Nyblom suhtautuu myönteisesti Topeliuksen lastenkirjalliseen ohjelmaan, ja hänen mielestään kirjailija on käytännössä löytänyt oikean sävelen varmalla sävelkorvalla, ja etenkin runoutta pidetään onnistuneena. Myös Aftonbladet antaa ymmärtää, että Topelius on nyt astunut esiin merkittävänä lastenrunoilijana ja mainitsee erityisesti »loistavan runon» »Radigundis’ penna».159Nimetön, »Jul-Litteratur. III», Aftonbladet 19.12.1867.

131 Vuonna 1871 ilmestyneellä Läsning för barnin neljännellä osalla Topelius näyttää vahvistavan asemaansa lastenkirjailijana. Kalmar -lehti toteaa, että kirja on paras joulun alla ilmestyneistä ja lukemisen arvoinen myös vanhemmallekin yleisölle.160Nimetön, »Ett och annat från Boklådan», Kalmar 13.12.1871. Myös Hufvudstadsbladet kiittelee Topeliusta erinomaiseksi sadunkertojaksi, jolla on miltei ehtymätön mielikuvitus. Tekstejä luonnehditaan »lapsekkaan tuoreiksi» ja rakastettaviksi, ja erityisesti leikit kertovat Topeliuksen kyvystä asettua lapsen asemaan. Kaksi teoksista, »Ninive» ja »Den okända svarta fågeln» (Tuntematon musta lintu) saavat kuitenkin lehden tuomion, koska ne eivät sovellu lapsille: »Lasten asia ei ole kuulla ankaria, profeetallisia tuomioita maailmanhistoriallisista tapahtumista, yhtä vähän kuin tarkastella yksinkertaisia luonnonilmiöitä uppoutuneena taikauskoisiin pohdiskeluihin, joita edellä mainittu balladi ilmaisee». Isänmaallisia tunteita sen sijaan arvostetaan: »Näiden kotimaan kamarasta kummunneiden satujen kautta rakkaus Suomen kansaan ja Suomen metsien tuoksuun on hiipinyt lapsensydämeen, niin että viimein uskoo näiden vaatimattomien runojen olevan osa itse Suomea.»161Nimetön, »Julbref», Hufvudstadsbladet 23.12.1871.

132 Neljännen osan suomalainen painos, joka ilmestyi vuonna 1871 samaan aikaan ruotsalaisen kanssa, arvioitiin seikkaperäisesti Morgonbladetissa, ja se lujittaa käsitystä, että Topelius oli saavuttanut myös Suomessa ainutkertaisen aseman lastenkirjailijana. Läsning för barn -kokoelmaa pidettiin vieläpä kestävimpänä Topeliuksen siihenastisista teoksista, ja arvostelijan mielestä kirja kuuluisi jokaiseen kotiin. Paras teksteistä on »Pikku Matti» – »arvokkaampaa pikkuveljeä ’Soldatgossenille’ ei voisi löytääkään». Samalla Topeliusta moititaan vanhempien satujen muokkaamisesta: toisinaan kerronta on menettänyt »tuoreuttaan ja lapsenomaisuuttaan», vaikka »tyyli on viimeistellympää ja muodoltaan puhtaampaa».162Nimetön, »Litteratur.», Morgonbladet 10.1.1872. Arvostelija vertaa Topeliuksen kertomusta tutuksi olettamaansa runoon »Sotilaspoika» J. L. Runebergin Vänrikki Stoolin tarinoista 1860.

133 Kun viides osa ilmestyi vuonna 1880, sitä ylistettiin Aftonbladetissa, jonka mielestä se oli vuoden »arvokkain nuortenkirja». Kaikkein korkeimmalle arvostettiin kirjan lauluja, ja laulu »Tidningssättaren vid sin stilkast» (Sanomalehdenlatoja kirjasinlaatikkonsa ääressä) julkaistiin lehdessä kokonaisuudessaan.163Nimetön, »Litteraturtidning», Aftonbladet 14.12.1880. Uutisen on luultavasti kirjoittanut P. A. Gödecke, joka tekee Vinterqvällar-kokoelmaa käsittelevässä arvostelussaan Aftonbladetissa vuonna 1881 samankaltaisia huomioita Topeliuksesta ja uudesta kirjallisuudesta. Stockholms Dagbladissa kirjailijaa kiitellään siitä, että hän välittää elämänviisauksia lapsille juron opetuksen sijaan helposti omaksuttavassa muodossa runoina ja kaskuina. Runoista välittyy kepeä ja iloinen äänensävy, huumori, läheisyys ja sydämen lämpö. Lisäksi lehti mainitsee August Malmströmin ja Albert Edelfeltin kuvitukset arvokkaana lisänä tarinoille.164Nimetön, »Böcker för barn och ungdom.», Stockholms Dagblad 23.12.1880.

134 Vuonna 1884 ilmestynyt kuudes osa valittiin Post- och Inrikes Tidningar -lehdessä parhaaksi vuoden joulukirjoista. Lisäksi Malmströmin kuvitusta kiiteltiin hyvin hienostuneeksi.165Nimetön, »Böcker för barn och ungdom.», Post- och Inrikes Tidningar 12.12.1884. Myös Nya Dagligt Allehanda lukee kokoelman yhdeksi joulupöydän parhaista koristuksista ja kuvailee runoa »Gossen från Sammatti» (Poika Sammatista) rakastettavaksi muistorunoksi Elias Lönnrotille.166Nimetön, »Litteratur för barn och ungdom. 1.», Nya Dagligt Allehanda 17.12.1884. Stockholms Dagblad toteaa, että kokoelma on syystäkin hyvin arvostettu ja nostaa esiin kertomukset »Mod i faran» (Rohkeus vaarassa) ja »Gossen, som hörde det tysta tala» erityisen vetoavina.167Nimetön, »Literatur. Böcker för barn och ungdom», Stockholms Dagblad 18.11.1884.

135 Läsning för barnin seitsemäs osa ilmestyi vuonna 1891 ja sai yhtä innostuneen vastaanoton.168Nimetön uutinen ilman otsikkoa, Upsala Nya Tidning 12.12.1891; nimetön, »Ungdoms- och barnböcker», Dagens Nyheter 14.12.1891. Aftonbladet kertoo, että »kun vanha runoilija Itämeren tuolta puolen lähettää uuden lastenkirjan, vanhempien, setien tai tätien ei tarvitse koskaan seistä neuvottomina, kun heidän pitäisi valita hyvä ja hauska joululahjakirja 6–10-vuotiailleen.» Menestyksen syynä pidetään Topeliuksen monipuolisuutta: »hän nimittäin liikkuu yhtä vakain ottein mitä erilaisimmilla alueilla ja käyttää juuri aiheeseen sopivaa kieltä».169N. B., »Böcker för barn.», Aftonbladet 12.12.1891. Post- och Inrikes Tidningar -lehdessä kirjoitetaan, että kokoelma tarjoaa »lauluja, satuja ja leikkejä, kaiken ikuisesti nuorekkaaseen, tuoreeseen ja rakastettavaan tyyliin ja henkeen, jota ei tapaa muilla kuin nerokkaalla vanhalla runoilijalla ja kertojalla Pohjanlahden tuolta puolen». Arvostelija huomioi tyytyväisenä, että Topelius on jatkanut ammattilaulujen sarjaa sekä Florion ja Unda Marinan (Aallottaren) kertomuksia.170Nimetön, »I bokhandeln.», Post- och Inrikes Tidningar 18.12.1891. Arvostelija kiittää lisäksi etenkin Georg Stoopendaalin kuvituksia satuihin »Gatsoperskan» ja »Florio berättar om björken». Myös Svenska Dagbladet arvostaa Unda Marinan satuja, mutta arvostelun kohteeksi joutuu nyt Topeliuksen kieli: lastenkirjassa on oltava siistiä ja huoliteltua kieltä, eikä se saa harhautua »katuslangin» teille. Lisäksi kirjan katsottiin vilisevän »vinoutuneita näkemyksiä» ja »muodossa ilmeneviä puutteita, joista ei alkuunkaan välity sellainen kuva, että kirjailija näkisi tunnollisesti vaivaa tarjotakseen lapsille kaikkein parasta».171H.A.R., »Litteratur. Böcker för barn och ungdom. II», Svenska Dagbladet 19.12.1891.

136 Joulukuussa 1896 lehdistö toivotti yksimielisenä tervetulleeksi Läsning för barn -kokoelman kahdeksannen ja viimeisen osan, ja monissa lehdissä julkaistiin yhteenveto Topeliuksen työstä lastenkirjailijana. Göteborgs Handels- och Sjöfarts-tidning mainitsee tarinat »Syne i Sommarby» ja »Tuttemuj» erityisen onnistuneina.172J–z, »Barn- och ungdomslitteratur. II.», Göteborgs Handels- och Sjöfarts-tidning 11.12.1896. Upsala Nya Tidningin mielestä millään muulla kirjalla ei ole »samanlaisia edellytyksiä nousta kunniapaikalle kuin tällä», mikään ei ole yhtä lailla omiaan »luettavaksi ja rakastettavaksi». Innostus ei kuitenkaan yllä kuvituksiin, joiden katsotaan sopivan huonosti kohderyhmälle.173Nimetön, »Böcker.», Upsala Nya Tidning 12.12.1896. Dagens Nyheter muistuttaa, että Topelius on kuulunut kahden sukupolven ajan lasten lempilukemistoon – ja kahdeksannessa kirjassa kirjailija on yhtä »tuore ja välitön» kuin ensimmäisessäkin.174Nimetön, »Böcker för barn och ungdom. I.», Dagens Nyheter 17.12.1896. Aftonbladetissa arvostelija kertoo omista kokemuksistaan vanhempana ja toteaa, että Topeliuksen makuun päässeille 8–10-vuotiaille nämä lastenkirjat ovat korvaamattomia: »Kun he sairastavat, mikä kirja pitää tuoda heidän vierelleen pöydälle? – kyllä vain, tietenkin Topelius. Ja kun tavaroita pakataan maalle lähtöä varten, muutama ’Topelius’ on joka tapauksessa otettava mukaan, vaikka kirjalaatikossa olisi kuinka ahdasta. Entä jos esitetään teatteria – mitä näytellään? Topeliusta, tietenkin!»175N. B., »Böcker för barn och u[n]gdom», Aftonbladet 18.12.1896.

137 Kahdeksanosaisella kokoelmallaan Läsning för barn Topelius vakiinnutti asemansa yhtenä lastenkulttuurin keskeisistä hahmoista Pohjoismaissa. Sitä kuvaa hyvin se, kun hän palasi kesällä 1896 Visbyhyn tekemältään kylpylämatkalta, Tukholmaan oli saapunut 800 lapsen joukko häntä juhlistamaan. Kun Svensk Läraretidning kertoi tapauksesta, Fridtjuv Berg totesi, ettei yksikään ruotsalaiskirjailija vedä monipuolisuudessa vertoja Topeliukselle. Suurmenestyksen syyksi mainitaan osaksi Topeliuksen lapsenmielisyys, se että hän romantikkona ylistää kaikkea lapsenomaista ja alkeellista, ja osaksi hänen pyrkimyksensä koululaitoksen uudistamiseen. Jo muutamaa vuotta myöhemmin Bergistä tuli merkittävä hahmo ruotsalaisen lastenkirjallisuuden kehitykselle varsinkin hänen aloitettuaan toimintansa vuonna 1899 lukemisen edistämiseksi käynnistetyssä Barnbiblioteket Saga -hankkeessa. Siksi onkin kiinnostavaa, kuinka hän Topeliuksen pedagogiikasta laatimassaan yhteenvedossa korostaa, kuinka tärkeää on kasvattaa ihmistä kokonaisuutena pelkän järki-ihmisen sijaan. Kuvaillessaan Topeliuksen pedagogisen ajattelun tätä puolta Berg viittaa myös N. F. S. Grundtvigiin, joka moitti vallinnutta konservatiivista koulujärjestelmää »drengevidenskabelighedista» (rikkiviisaudesta).176Fridtjuv Berg, »Våra barns skald» 1896, s. 526 f. Ks. myös Joakim Landahl, Politik & pedagogik. En biografi över Fridtjuv Berg 2016. Berg soveltaa valikoituja osia tällaisesta romanttisesti värjäytyneestä, Pohjoismaissa ennen kaikkea Grundtvigin, Topeliuksen ja Humblen perinnettä edustavasta ajattelusta vuosisadan vaihteessa käydyssä lastenkirjallisuuskeskustelussa ja työssään Barnbibliotek Sagan parissa, missä molemmissa puhuttiin mieluusti mielikuvituksen, sadun ja laulun merkityksestä.177Berg (red.), Svenska folksagor. Berättade för barn, Barnbiblioteket Saga, 1899. Vrt. Klingberg, Sekelskiftets barnbokssyn och Barnbiblioteket Saga 1966. Ks. myös johdanto ja kappale »Tankar om barns läsning», s. XXVIII.

Vaikutushistoria

138 Eosin ja Läsning för barn -kokoelman lisäksi Topelius julkaisi tekstejä monissa muissa lastenlehdissä, joululehdissä ja kalentereissa kaikkialla Pohjoismaissa. Yhdessä nämä julkaisut vaikuttivat siihen, että tekstit levisivät laajalle, ja Topelius tuli tunnetuksi yhtenä Pohjoismaiden johtavista lastenkirjailijoista. Sonja Svensson on todennut, että Topelius toimi vuosisadan jälkipuoliskolla yhdistävänä lenkkinä pohjoismaisten lastenlehtien välillä, kun hänen teoksiaan julkaistiin eri pohjoismaisilla kielillä ilmestyneissä lehdissä. Kuvaava esimerkki on tarina »Syne i Sommarby» joka julkaistiin Nya Trollsländanissa ja Julhelsningissä vuonna 1892, tanskalaisessa Børnenes Julehilsen -lehdessä vuonna 1895, Norsk Barnebladissa vuonna 1897 sekä Folkskolans Barntidningissä ja Läsning för barn -kokoelmassa vuonna 1896.178Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 138, 154.

139 Myös Läsning för barn -kokoelmassa julkaistut runot ja laulut levisivät laajalle, ja niillä oli suuri vaikutus, koska niitä julkaistiin kotona ja kouluissa käytetyissä laulukirjoissa. Nimekkäät säveltäjät, kuten Alice Tegnér Ruotsissa ja Sofie Lithenius Suomessa, sävelsivät runoihin sittemmin klassikoiksi tulleita lastenlauluja. Topeliuksen suosio näkyy myös siinä, että joihinkin runoihin tarttui useampikin säveltäjä, esimerkiksi runoon »Hvad skall du älska?» johon Tegnér, Lithenius, Richard Henneberg ja Richard Norén sävelsivät kukin oman melodian.179Häggman, »Topelius och barnens visor» 1998, s. 18, 23, 25. Tre gånger sju Visor ur Läsning för barn ilmestyi Tukholmassa vuonna 1875, ja runot oli säveltänyt Norén. Kirjasta oli myynti-ilmoituksia mm. Aftonbladetissa 23.12.1875. Myös Suomessa lastenlaulut herättivät suurta kiinnostusta, ja opettajana toiminut Lithenius laati omasta aloitteestaan laulukirjoja lapsille ja nuorille. Ann-Mari Häggman on todennut, että Topeliuksen laulut levisivät Ruotsissa laajimmalle Tegnérin vuosina 1892–1934 yhdeksänä vihkona ilmestyneen kokoelman Sjung med oss, mamma! välityksellä.180Häggman, »Topelius och barnens visor» 1998, s. 21. Siihen kuuluvat muun muassa »Julvisa» (Joululaulu), »Raska gossar» (Virkeitä poikia) ja »Nyåret» (»Strö blommor!») – jotka kaikki ovat tuttuja kokoelmasta Läsning för barn.181Svenskt visarkiv on huomioinut Alice Tegnérin 150-vuotispäivän vuonna 2014: http://musikverket.se/svensktvisarkiv/alice-tegner-150-ar/. Laulukirjojen välityksellä Topelius säilytti erityisasemansa kirjailijana pitkälle uuden vuosisadan puolelle – joissakin laulukirjoissa on kolmisenkymmentä hänen teksteihinsä sävellettyä laulua. Eniten niitä on suomenruotsalaisessa Sjung!-kokoelmassa, jonka seitsemännessä, vuonna 1918 ilmestyneessä painoksessa on peräti 62 Topeliuksen teksteihin sävellettyä laulua.182Häggman, »Topelius och barnens visor» 1998, s. 18, 21.

140 Jotta ymmärtäisi Topeliuksen lastenkirjojen vaikutusta 1800- ja 1900-luvuilla on myös tarkasteltava hänen asemaansa koulun lukemistossa. Alussa mainittiin, että Läsning för barn -kokoelmaa voidaan pitää tietoisena yrityksenä tarjota romantiikan hengessä vastapaino koulun tietopohjaiselle opetukselle. Vielä elämänsä ehtoolla Topelius asettui vastustamaan sitä, että koulu keskittyy yksipuolisesti »kasvattamaan tietoa sen sijaan että kasvattaisi ihmistä», ja vaatii koulun uudistamista pohjiaan myöten. Koulutyön pitää olla innostavaa, ei innotonta, ja oppilaista on tehtävä tietoisia solidaarisuudestaan »luokkaansa, kouluaan ja isänmaataan kohtaan». Ennen kaikkea oppilaan on opittava »rakastamaan Jumalaa yli kaiken ja hänen jälkeensä hänen luomakuntaansa, luontoa, ihmisiä, eläimiä ja kasveja».183Topelius, Blad ur min tänkebok 1898, s. 108, 111. Tämän kasvatuksellisen näkökannan voi tulkita kuvaavan myös tehtävää, jonka Topelius toivoi Läsning för barn -kokoelman täyttävän lukevien koululaisten elämässä. Ruotsin kouluissa hyötylukeminen asetettiin pitkään etusijalle kaikkeen sellaiseen nähden mitä saattoi kutsua huvilukemiseksi. Asenteet kuitenkin muuttuivat Läsebok för folkskolan -lukukirjan ilmestyttyä vuonna 1868. Kirja sisälsi myös kaunokirjallista ainesta, ja se aloitti kouluissa aivan uudenlaisen lukemisen. Siinä Topeliuksen tekstit olivat keskeisellä sijalla. Läsning för barn -kokoelman tekstejä alettiin pian valikoida useimpiin tuon ajan lukukirjoihin ja antologioihin sekä Ruotsissa että Suomessa.

141 Toinen osa vaikutushistoriaa käsittelee Topeliuksen näytelmien esityksiä. Vaikka monet hänen satunäytelmistään oli tarkoitettu esitettäväksi kotipiirissä, niitä esitettiin teattereissa sekä Suomessa että Ruotsissa pitkälle 1900-luvun puolelle.184Zweigbergk, Barnboken i Sverige 1750–1950 1965, s. 132; Helander, Från sagospel till barntragedi 1998, s. 24 ja Karin Helander, »Sagospelstraditionen och Anna Maria Roos Arabia land » 2011, s. 201 f., sekä Anita Lindvåg, Möte med barnteatern 1995, s. 123. 1800-luvun esityksiä ei ole dokumentoitu yhtä tarkoin, mutta näytelmiä esitettiin ahkerasti kouluissa vuosikymmenten ajan. Monet niistä oli kirjoitettu Helsingin Fruntimmersskolania varten. Topelius kertoo Albert Bonnierille vuonna 1867 kirjoittamassaan kirjeessä, että leikit sopivat myös pienten lasten kouluille.185Zacharias Topeliuksen kirje Albert Bonnierille 18.6.1867, eZTS XX:1. Ks. myös esim. Lönnqvist, »Topelius och julen» 1991, s. 26. Keväällä 1894 hän kirjoitti Finsk Qvinnoföreningin toimeksiannosta nelinäytöksisen näytelmän »Snurran» (Hyrrä). Harrastajaryhmä esitti sitä Aleksanterin teatterissa täysille katsomoille toukokuun alussa samana vuonna. Nya Pressen kiitteli esitystä vuolaasti ja totesi sen puhuttelevan nuorta yleisöä.186Nimetön uutinen ilman otsikkoa (»– Snurran är namnet ...»), Nya Pressen 2.5.1894; nimetön, »Nytt sagospel av Zachrias Topelius», Nya Pressen 3.5.1894. Esitys huomioitiin myös Ruotsin lehdissä.187Nimetön, »Nytt sagospel af Zachris Topelius.», Sydsvenska Dagbladet Snällposten 7.5.1894; nimetön, »Konst- och litteraturnyheter», Nya Dagligt Allehanda 7.5.1894; nimetön, »Teater och musik», Stockholms Dagblad 8.5.1894; nimetön, »Konst- och literaturnotiser.», Vårt Land 8.5.1894; nimetön, »Från Konstverlden. Nytt sagospel av Zacharias Topelius.», Göteborgs-Posten 9.5.1894.

142 Suomessa »Prinsessa Ruusunen» on saanut näytelmistä eniten esityksiä. Vuodesta 1892 alkaen se on esitetty ammattiteattereissa noin 70 kertaa, niistä yhdeksän kertaa Suomen Kansallisteatterissa. Ruotsiksi sitä on esitetty Helsingin Svenska Teaternissa vuosina 1919 ja 1980 sekä Åbo Svenska Teaterissa useaan eri otteeseen vuosina 1964–1965.188Ellei toisin mainita, tiedot Suomessa järjestetyistä esityksistä ovat peräisin ILONA-tietokannasta, johon on koottu tietoa Suomessa järjestetyistä teatteriesityksistä, http://ilona.tinfo.fi/. Ellei toisin mainita, tiedot Ruotsissa järjestetyistä esityksistä ovat peräisin Litteraturbankenista ja Musikverketin vuotta 1995 ennen ilmestyneen teatterikirjallisuuden ja draaman luettelosta, https://digilellky.musikverket.se/DigiBeijer/DigiBeijer.php sekä arkistoja, esineitä ja esityksiä esittelevästä tietokannasta, http://calmview.musikverk.se/CalmView/. Ruotsissa »Sanningens Perla» (Totuuden helmi) oli suosittu ja kuului Dramatenissa melkeinpä vakio-ohjelmistoon vuosina 1920–1940, vaikka toisinaan esitettiin myös »Prinsessa Ruususta».189Sonja Svensson, »1800-talets ’farbror Sven’. Zacharias Topelius för Sveriges barn» 2011, s. 195; Karin Helander, »Barnsyn och barndomsgestaltning – nedslag i den tidiga barndramatiken» 2012, s. 2. Ks. myös Wolfgang Schneider (red .), Kinder- und Jugendtheater in Schweden 2003. Göteborgissa Törnrosa esitettiin Stora Teaternissa 1913 ja Lorensbergsteaternissa 1933, ks. Teater i Göteborg 1910–1975: Theatre in Göteborg 1910–1975 [rapport från Forskningsprojektet Dramatik på svenska scener 1910–1975], 1978, s. 164, 214. Vrt, myös Farbror Paulus, »Jullovsnöje hos farbror Topelius.», Dagens Nyheter 29.12.1926. Göteborgissa näytelmää »Sanningens Perla» esitettiin Lorensbergsteaternissa vuonna 1912 ja Stora Teaternissa vuonna 1922, pian sen jälkeen kun se oli esitetty Tukholman Södermalmsteaternissa joulukuussa 1921. Dramatenissa se esitettiin vuonna 1934.190 Stockholms Dagblad luonnehtii näytelmää syvästi kauniiksi satunäytelmäksi ja mainitsee, että esitykseen osallistui hyvin pieniä lapsia: »Varsinkin kaikkein pienimmät, 3–6-vuotiaat pojankoltiaiset ja tyttölapset olivat jymymenestys», –k., »Topelius på Södermalms teater.», Stockholms Dagblad 28.12.1921. Dagens Nyheterissä, 22.12.1934 pidettyä ensi-iltaa seuranneena päivänä, nimimerkki Colomba kysyy, mitä »Freud ja hänen opetuslapsensa olisivat tuumineet ilkeistä ja läpeensä pahoista lapsista Mattesta ja Kattesta, jotka saivat oikeutetun rangaistuksensa ja joutuivat kauhistuttavan Bumburrifex-peikon syömiksi Dramatenissa lauantai-iltapäivänä.» Yleisön kerrottiin tempautuneen mukaan, mutta arvostelijan mielestä näytelmä oli ajan haalistama eikä enää vedonnut aikuisiin, DN 23.12.1934. Vrt. nimimerkki Berco, joka toteaa »Bercos krönika» -palstallaan Aftonbladetissa 22.2.1937, että Topeliusta pitäisi kääntää ruotsiksi, »hänelle tehdään karhunpalvelus säilyttämällä hänen kielensä jäykkänä ja vanhentuneena, mikä varmasti tuntuu nykynuorista luotaantyöntävältä ja naurettavalta ». Mainittakoon myös, että Ingmar Bergman esitti Mangipania omassa sovituksessaan Topeliuksen näytelmästä »Fågel Blå» Tukholman Sagoteaternissa vuonna 1941.191Ks. Stiftelsen Ingmar Bergman, https://ingmarbergman.se/verk/fagel-bla (jossa on kuvia esityksistä) ja Musikverketin tietokanta arkistoista, esineistä ja esityksistä http://calmview.musikverk.se/CalmView/Record.aspx?src=CalmView.Performance&id=PERF12460&pos=2.

143 Topeliuksen satuja on nauhoitettu radioon ja televisioon sekä Suomessa että Ruotsissa. Suomenruotsalaisilla kanavilla on lähetetty ainakin 37 satua tai kuunnelmaa, varhaisin vuonna 1957 (»Laxmatte och Laxmaja»). Useimmat on lähetetty vuonna 2019 television »Buu-sagan»-ohjelmassa. Ainakin seitsemän satua on luettu suomeksi, ensimmäinen vuonna 1955.192Ylen arkiston tiedot saatu sähköpostitse Ida Fellmanilta, 8.4.2020. 1940-luvulla »Ur läsning för barn av Zachris Topelius» oli Ruotsin radion vakio-ohjelmistoa, ja siinä kuultiin muun muassa tarinat »Adalminas perla», »Bullerbasius» (Rasavillius) ja »Pikku Matti». Kun lastenkirjan 400-vuotisjuhlaa vietettiin vuonna 1991, Lasse Pöysti luki lastenradiossa sadun »Hallonmasken» (Vattumato).193Sonja Svensson sai idean 400-vuotisjuhlan logoon Ottilia Adelborgin kuvituksesta satuun »Walters femte äfventyr», jonka Bonniers julkaisi vuonna 1898. Siinä Walter oppi lukemaan: »A B C D, / Katten låg på sned, / och Walter låg med.» Ulf Löfgrenin suunnittelemassa logossa kissa leikkii kirjalla. Ks. Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 155 f. Kymmenen Topeliuksen satua esitettiin Ruotsin television »Halv fem» -lastenohjelmassa vuonna 1983 Allan Schulmanin työstäminä ja Veronica Leon kuvituksin.194Svensson, »1800-talets ’farbror Sven’. Zacharias Topelius för Sveriges barn» 2011, s. 194 f. 2000-luvulla paristakymmenestä teoksesta on tehty suomenkielisten äänitysten sarja.195Musiikkikoulu Elivuo julkaisi vuosina 2000–2011 25 cd-levyä, joilla oli tulkintoja Topeliuksen teoksista. Vrt. myös Lasten Keskuksen musiikkisatusovitus »Lintu Sinisestä» 2019; https://lastenkeskus.fi/lintu-sininen-on-sadun-ja-musiikkia-yhdistava-taide-elamys-lapsille/.

144 Topelius innoittaa edelleenkin monia kirjailijoita. Hänen subjektiivinen, lapsilähtöinen esitystapansa ennakoi modernia ruotsalaista lastenkirjallisuutta, joka vakiinnutti asemansa heti toisen maailmansodan jälkeen. Sitä pidetään lastenkirjallisuuden toisena kulta-aikana, jolloin Lennart Hellsing, Astrid Lindgren ja Tove Jansson astuivat näyttämölle.196Lena Kåreland, »Barnlitteraturens utveckling i Sverige» 2008, s. 6. Topelius oli myös varhainen nonsense-huumorin ja huolettoman riimittelyn edustaja ruotsinkielisessä lastenkirjallisuudessa – ja Hellsing on sittemmin jalostanut hänen perintöään. Yksi monista Hellsingiä enteilevistä sanankäänteistä tavataan kertosäkeessä »Och hej och hopp,/ Trafvalapp, i galopp! I kapp, i kapp, Trafvalapp!» (Lennä, Virkku, Niin kuin sirkku! Hopita, kopita, heh he lei!) runossa »Huru Frithiof red på första Maj» (Kuinka Frithiof ratsasti vapunpäivänä).197Topelius, Läsning för barn 3, s. 394. Ks. myös »Hvar få vi en julgran?» ja »Svarta hafvets matros», osa 5, s. 747 ff., 695 f. Zetterholm on myös maininnut Topeliuksen uraa uurtavan työn humoristina, Barnvisan i Sverige 1969, s. 60, 63. Hellsing on kertonut ryhtyneensä lukemaan ensimmäisinä kouluvuosinaan ja toteaa lukeneensa ensimmäiseksi Topeliusta, Gunnar Sörbring, »Lennart Hellsing fick trolldiplom i barnens bibliotek», DN 6.4.2009. Topeliuksen eloisimmat lapsihahmot ovat innoittaneet myös Astrid Lindgreniä, joka puolestaan loi Peppi Pitkätossun ja Vaahteramäen Eemelin.198Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 128. Tove Jansson kertoo maanmiehensä vaikutuksesta muistelmateoksessaan Bildhuggarens dotter, jossa hän kuvaa kuinka hän tyttönä esitti Topeliuksen satunäytelmää katottomassa saunarakennuksessa, joka lauteineen toimi täydellisenä teatterina katsomoineen ja näyttämöineen, kun ovenkarmin yli oli laskettu punainen pöytäliina esiripuksi. Hän esitti vuoroin Florinnaa ja vuoroin Holofernestä sekä ilkeää kuningatarta.199Tove Jansson, Bildhuggarens dotter 1968, s. 86 ff. Tämän lisäksi Topelius on vaikuttanut moniin muihinkin kuuluisiin kirjailijoihin ja taiteilijoihin, kuten Anna Maria Roosiin, Selma Lagerlöfiin, Carl Larssoniin ja Anni Swaniin.200Ks. esim. Paul Nyberg, »Selma Lagerlöf och Zachris Topelius» 1947, s. 402; Zweigbergk, Barnboken i Sverige 1750–1950 1965, s. 140; Janina Orlov, »’Var glad som sparven kvittrar’» 1999, s. 346 ja »Tre gossar i snön och tiden» 2003, passim; Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 128. Carl Larsson esittää akvarellissaan »Lisbeth spelar den stygga prinsessan i Fågel Blå» vuodelta 1906 kuuluisan tulkinnan samasta leikistä. Eva von Zweigbergk väittää teoksessa Barnboken i Sverige 1750–1950 (s. 129) ettei »[k]ukaan ole kuvannut Carl Larssonia paremmin, kuinka Topeliuksen satunäytelmiä ’leikitään’ ulkosalla».

146 Uudet tulkinnat ovat tehneet Topeliusta tutuksi myös myöhempien aikakausien lapsille. Kuvituksia voidaan pitää muiden tulkintojen ja muokkausten rinnalla eräänlaisina »transmediaatioina». Esimerkiksi sadusta »Sampo Lappalainen» muokattiin vuonna 2014 modernisoitu teatteriversio.201Osana Finska nu -projektia, joka pyrkii lisäämään Ruotsissa kiinnostusta suomen kieleen ja Suomen kulttuuriin, »Sampo Lappalaisesta» muokattiin vuonna 2014 draamaseikkailu »Jakten på den försvunna solen». Ks. http://www.finskanu.se/. Esimerkkeinä nykysovituksista ks. Kirsti Mäkisen sovitukset kuvittajinaan Risto Suomi ja Rudolf Koivu; Mäkinen, Topeliuksen lukemisia lapsille 2013 ja Topeliuksen joulu. Satuja ja runoja 2015. Marita Rajalin on nostanut esiin sadun »Vattumato» yhtenä kuvittajien suosikeista.202Rajalin, »Det vida rummet» 2002, s. 20. Mutta jo vuosina 1901 ja 1903 ilmestyneessä kaksiosaisessa laitoksessa monet Suomen ja Ruotsin johtavista taiteilijoista, muun muassa Albert Edelfelt, Venny Soldan-Brofeldt, Carl Larsson, Ottilia Adelborg, Albert Engström, Väinö Blomstedt, Eero Järnefelt, Tyra Kleen ja Albert Gebhard, toivat esiin oman näkemyksensä Topeliuksen maailmasta. Sittemmin monet nimekkäät taiteilijat ovat tulkinneet Topeliuksen teoksia kirjoissa ja aikakauslehdissä, muun muassa Elsa Beskow, Inga Borg, Helga Henschen, Kerstin Frykstrand, Maija Karma, Veronica Leo, Irmelin Sandman Lilius, Ilon Wikland ja Lena Frölander-Ulf.

Käännökset

147 Topeliuksen laajasta tuotannosta avautuu uusi näkökulma, kun sitä lähestyy eri aikoina tehtyjen lukuisien käännösten valossa. Siinä hänen lastenkirjojensa merkitys nousee esille vieläkin voimakkaammin, sillä kansainvälisesti tarkasteltuna näkyy selvästi, ettei Topelius ole kestänyt aikaa niinkään aikuisten- vaan nimenomaan lastenkirjailijana.203Yvonne Leffler, »Zacharias Topelius i världen – verken i översättning» 2019, s. 440 ff. Vaikka hänen lapsille kirjoittamansa tekstit eivät olekaan vaikuttaneet Pohjoismaiden ulkopuolella yhtä laajasti kuin esimerkiksi Andersenin, niitä on kuitenkin julkaistu noin kahdellakymmenellä kielellä eri puolilla maailmaa.204Boel Westin, »The Nordic Countries» 2004, s. 1159. Niistä merkittävimpiä lienevät ne lukuisat käännökset, joissa esitellään valikoituja tekstejä kokoelmasta Läsning för barn. Tällaisia valikoimia on julkaistu säännöllisesti pohjoismaisilla kielillä suomeksi, saameksi, tanskaksi, norjaksi, islanniksi ja fääriksi mutta myös saksaksi, hollanniksi, englanniksi, ranskaksi, italiaksi, viroksi, liettuaksi, puolaksi, unkariksi, ukrainaksi, venäjäksi, katalaaniksi, kreikaksi ja kiinaksi.205FILIn ja SKS:n tietokanta: Finlands litteratur i översättning; finlit.fi. »Sampo Lappalainen», »Adalminan helmi» ja »Koivu ja tähti» ovat todennäköisesti niistä käännetyimpiä ja laajimmalle levinneitä.206Ben Hellman, Fairy Tales and True Stories. The History of Russian Literature for Children and Young People (1574–2010) 2013, s. 133; Leffler, »Zacharias Topelius i världen – verken i översättning» 2019, s. 442. »Sampo Lappalaisen» maailmanlaajuista suosiota havainnollistaa hyvin Veronica Leon kuvittama laitos vuodelta 1984. Leon kuvakirja ilmestyi ruotsiksi Lennart Frickin muokkaamana, ja samalla se käännettiin ainakin kahdelletoista kielelle, muun muassa viroksi, islanniksi, luulajansaameksi, pohjoissaameksi, tanskaksi, norjaksi, suomeksi, latviaksi, kurdiksi, saksaksi, friisiksi ja englanniksi.207Topelius-käännösten vastaanottoa käsitellään teoksessa Hellman, Fairy Tales and True Stories 2013; Leffler, »Zacharias Topelius i världen – verken i översättning» 2019, s. [425]–452; Erja Laurila-Hellman ja Ben Hellman, »Receptionen av Zacharias Topelius verk i Ryssland före 1917» 2019, s. [395]–423.

148 Birgit Lunelund-Grönroos on kirjannut satakunta 1950-luvulle mennessä tehtyä yksittäisten satujen ja satuvalikoimien käännöstä, joista useimmat oli tehty suomeksi, englanniksi, viroksi, ranskaksi tai saksaksi.208Lunelund-Grönroos, Zachris Topelius’ tryckta skrifter 1854. Ensimmäiset suomennokset ovat vuodelta 1848,209»Fattig-gubben» ja »Sagan om Jättarne och Kung Autio», ks. kommentti s. 1322, sekä ZTS X:2. ja vuonna 1861 julkaistiin varhainen saksannos. Ennen vuotta 1898 Topeliuksen lastentarinoita käännettiin tanskaksi, norjaksi, englanniksi, saksaksi, ranskaksi, venäjäksi, viroksi ja italiaksi. Peter Siegfridsin tutkielma Topeliuksen englanniksi laadituista teksteistä viittaa siihen, että Pohjoismaiden ulkopuolella Topeliuksen suosio on ollut suurinta Englannissa ja Yhdysvalloissa. Siellä satuja julkaistiin 1800-luvun jälkipuoliskolla monissa lehdissä ja aikakauslehdissä, esimerkiksi tunnustetussa brittiläisessä lastenlehdessä Aunt Judy’s Magazinessa.210Siegfrids, »Zacharias Topelius in English Dress» 1988, s. 115, 117. Ks. myös Peter Siegfrids, »H. C. Andersen, Topelius och Aunt Judy» 1998, s. 38–42.

149 Monia Topeliuksen teksteistä julkaistiin myös Andrew Langin kahdessatoista satukokoelmassa, jotka ilmestyivät vuosina 1889–1913. Kirjoilla oli suuri vaikutus – niissä lukuisat sadut eri puolilta maailmaa esiteltiin ensimmäistä kertaa englanniksi, ja sarjan suuri suosio vaikutti paljolti siihen, että kiinnostus satuihin heräsi uudelleen englanninkielisissä maissa.211Jack Zipes, The Oxford Companion to Fairy Tales 2000, s. 288. Vuonna 1910 ilmestyneessä pienessä violetissa kirjassa julkaistiin tarinat »How Brave Walter Hunted Wolves», »Little Lasse», »The Sea King’s Gift» ja »The Raspberry Worm».212Andrew Lang, The Lilac Fairy Book 1910, s. 67, 132, 216, 229.

150 Tarinoita käänsivät sekä maallikot että ammattilaiset, ja käännöksiä julkaistiin niin erilaisissa valikoimissa kuin antologioissa ja lastenlehdissä, mutta Topelius ansaitsi niillä rahaa vain poikkeustapauksissa.213Birgit Lunelund-Grönroos, »Topelius sagor på utländska språk» 1956, s. 381 ff. Ks. myös alaluvut »Topeliuksen teosten julkaiseminen ulkomailla» ja »Käännökset» tekstissä Herberts, »Johdanto», Brev, eZTS XX:1. Monet kääntäjät sovittivat teokset uusille kohderyhmille. Runomuotoisia kertomuksia saatettiin työstää proosaksi, tapahtumapaikkoja ja ilmiöitä kotouttaa kääntäjän kotimaahan sopiviksi ja satuja saatettiin lyhentää ja niiden nimiä vaihtaa.214Lunelund-Grönroos, »Topelius sagor på utländska språk» 1956, s. 384. Siegfrids on tutkinut, kuinka Läsning för barn -kokoelman englanninnokset on sovitettu uudelle yleisölle, »Zacharias Topelius in English Dress» 1988, s. 115 f. Topeliuksen kirjeenvaihdosta selviää, että hän suhtautui käännöksiin yleensä myönteisesti silloinkin, kun ne suhtautuivat varsin vapaasti alkuperäistekstiin ja uuteen yleisöön, kunhan pohjimmainen merkitys säilyi.215Ks. esim. Topeliuksen kirje Johan Bäckwallille, joka käänsi kirjan Boken om Vårt Land (17.3.1856 och 8.2.1875), sekä alaluku »Översättningarna» tekstissä Herberts, »Johdanto», Brev, eZTS XX:1. Nordahl Rolfsen teki 1890-luvulla Pikku Matista norjalaisen pojan nimeltä Knut Pladsen ja muokkasi tarinaa »Axel och Stina» perin pohjin norjalaislapsia varten, mistä hän sai osakseen arvostelua Topeliuksen puolesta ja Topeliukselta itseltään (Nordahl Rolfsen–Topelius 24.9.1892 ja Topelius–Nordahl Rolfsen 10.11.1892; eZTS XX:1).

151 Läsning för barn -kokoelman ensimmäinen suomennos Lukemisia lapsille ilmestyi kuusiosaisena vuosina 1874–1883 Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kustantamana, suomentajana K. A. Hougberg. Siihen sisältyy 44 teosta Läsning för barn -kokoelman viidestä ensimmäisestä osasta.216Lunelund-Grönroos, Zachris Topelius’ tryckta skrifter 1954, s. 81 f., 85 ff. (kohdat 456, 460, 471, 480, 484), ks. myös digitaalisen laitoksen liite »Översättningar till finska». Mutta vielä vuonna 1884 Porvoossa toiminut kustantaja Werner Söderström piti Läsning för barnia suomenkielisiltä lapsilta »kätkettynä aarteena» ja ehdotti uuden painoksen julkaisemista.217Werner Söderström–Topelius 29.12.1884, Brev, eZTS XX:1. Jotta suomennoksesta tulisi mahdollisimman hyvä, työhön palkattiin useampi henkilö: Aatto Suppanen suomensi proosan, Eino Tamminen ja Olof Berg runot ja Alli Nissinen seitsemännen ja kahdeksannen osan Kaarlo Forsmanin avustuksella. Söderströmin kuvitettu laitos Lukemisia lapsille ilmestyi vuosina 1886–1897. Käännös muistuttaa läheisesti alkuteosta, mutta teokset on jaettu eri tavoin. Levittääkseen Topeliuksen kertomuksia yleisölle, jolla ei muuten ollut varaa ostaa Läsning för barnia, Söderström julkaisi siitä vuonna 1888 myös sekä ruotsiksi että suomeksi ilmestyneen valikoiman: Lilla sagoboken. Urval ur »Läsning för barn af Z. Topelius» eli Pikku satukirja. Valikoima »Lukemisia lapsille» teoksesta.

Lastenkirjallisuuden tutkimus

152 Topeliuksen lastenkirjoja on käsitelty perusteellisesti sekä kirjallisuushistoriallisissa yleiskatsauksissa ja elämäkerroissa että enemmän yksittäisiin kysymyksiin keskittyneissä kirjallisuustutkielmissa. Suomessa hänen työtään nuorison ja yleensäkin kansan kasvattajana pidetään hyvin merkittävänä, ja esimerkiksi Maija Lehtonen toteaa, että hänen lastenkirjojaan pidetään Suomessa osana kansankirjallisuutta.218Lehtonen, »Barnlitteraturforskningen» 1984, s. 193. Myös Ruotsissa lastenkirjallisuuden tutkijat ovat vahvistaneet Topeliuksen merkityksen oman kirjallisen ohjelman ja lastenkirjallisuuden kirjoittajana, mutta yleisissä kirjallisuushistoriallisissa katsauksissa esitetyt arviot vaihtelevat. Vuosituhannen vaihteen jälkeen kansainvälisesti näyttää kuitenkin vakiintuneen käsitys, joka vahvistaa Topeliuksen perustavan ja suuntaa-antavan merkityksen lastenkirjallisuuden synnylle ja kehitykselle Suomessa ja Ruotsissa.

153 Topeliuksen elämää ja työtä käsittelevissä kirjailijaelämäkerroissa hänen työlleen lastenkirjailijana varataan usein verraten niukasti tilaa. Eliel Vest kommentoi lastenkirjallisuutta pääpiirteittäin elämäkerrassaan Zachris Topelius. En biografisk studie (1905). Laajuudeltaan kaikkein vaikuttavimmassa kuvauksessa Topeliuksen elämästä ja kirjallisesta tuotannosta, Valfrid Vaseniuksen kuusiosaisessa teoksessa Zacharias Topelius. Hans lif och skaldegärning (1912–1930), lastenkirjallisuudelle on varattu kolme lukua, joissa käsitellään sekä Topeliuksen lastenkirjallisuusohjelmaa että hänen eri roolejaan lastenkirjallisuuden kentällä.219Vasenius, Zacharias Topelius. Hans lif och skaldegärning V 1927, s. 459–554. Teoksessaan Zacharias Topelius. Elämä ja toiminta (1917) A. J. Sarlin mainitsee Topeliuksen toiminnan lastenkirjallisuuden puolesta ja hänen merkityksensä lastenlehdille. Selma Lagerlöf sen sijaan käyttää satujen aineksia kuvatessaan Topeliuksen omaa elämää persoonallisessa ja kansantajuisesti kirjoitetussa elämäkerrassaan Zachris Topelius. Utveckling och mognad (1920). Hän toteaa, että Topelius nautti 1800-luvun jälkipuoliskolla Ruotsissa kirjallisesta suurvalta-asemasta, ja korostaa hänen työtään lastenkulttuurin puolesta.220Paul Nyberg toteaa, ettei Lagerlöf sentään »tehnyt hänestä satuhahmoa. Mutta Lagerlöf teki hänestä uneksijan, runoilijan, kullantekijän fantasian maailmoissa.» Nyberg, »Selma Lagerlöf och Zachris Topelius» 1947, s. 425. Paul Nybergin elämäkerta Zachris Topelius. En biografisk skildring (1949) sisältää vain yksittäisiä kommentteja lastenkirjallisuudesta. Toinen varhainen mutta rajattu tutkielma on Ernst Laguksen kirjallisuushistoriallinen essee »Sagan om björken och stjärnan» (1918), joka julkaistiin Topeliuksen satavuotisjuhlakirjassa.221Ks. kommentti tarinaan »Björken och Stjernan», s. 1285 f. Edellä mainittuja teoksia yhdistää kiinnostus elämän ja työn väliseen suhteeseen – näin Topeliuksen lapsille kirjoittamille kertomuksille haetaan taustaa hänen oman lapsuutensa tapahtumista.222Ks. myös Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 261 f.

154 Suomenkielisessä Topelius-tutkimuksessa lapsille kirjoitettuja teoksia on käsitelty 1900-luvun alussa niukasti ja satunnaisesti ja sitten vuosisadan lopulle ja 2000-luvulle tultaessa koko ajan enemmän. Topeliusta luonnehditaan yksimielisesti uranuurtajaksi lastenkirjallisuuden historiassa, ja erityistä huomiota on kiinnitetty Topeliuksen luontokuvaan, hänen yhteiskunnallisiin näkemyksiinsä ja sosiaalisiin ohjelmiinsa sekä tyttöjen asemaan. Topeliuksen lastenkirjallisuutta käsittelevistä varhaisista artikkeleista mainittakoon Yrjö Wichmannin (1898) vertaileva tutkielma eri suomennoksista ja Paavo Snellmanin esitelmä Zacharias Topelius kasvatustieteilijänä 1905, jossa Topeliusta esitellään kasvattajana.223Wichmann, »Z. Topelius suomeksi», Valvoja 1 ja 2/1898, s. 24–28, 119–132; Snellman, Zacharias Topelius kasvatustieteilijänä 1905. Viljo Tarkiainen käsittelee vuonna 1918 Suomalaisessa Suomessa suomalaisen kansanrunouden vaikutusta Topeliuksen satuihin.224Tarkiainen, »Topeliuksen suhde suomalaiseen kansanrunouteen», Suomalainen Suomi 3 1918, s. 14. Esimerkkeinä kansanrunouteen pohjautuvista saduista mainitaan mm. »Koivu ja tähti», »Ahdin lahja» ja »Sampo Lappalainen», s. 27 f. Myös Kersti Bergroth ylistää Topeliusta kahdessa vuonna 1950 julkaisemassaan tekstissä, joista toisessa, »Lukekaa Topeliusta!» (s. 70–75), käytetään kahta esimerkkiä lastenkirjallisuudesta – Bergrothin mielestä Topeliusta tulisi lukea »lääkkeeksi» aikuiselle sielulle (s. 74).

155 Väitöskirjallaan Topelius saturunoilijana (1947) Kaarina Laurent oli ensimmäinen, joka kartoitti suomeksi Topeliuksen lastenkirjallista tuotantoa. Hän määrittelee Topeliuksen lastenkirjalliset teokset paljolti aihepiirin, tyylipiirteiden ja kirjallisten esikuvien pohjalta. Teokset asetetaan osaksi satuperinnettä, jossa H. C. Andersen on keskeisessä asemassa ja myös romantiikan ja kansanrunouden sekä kristillisen arvoperustan vaikutus nostetaan esiin.225Hän käsittelee myös Topeliuksen kasvatusihannetta. Laurent, Topelius saturunoilijana 1947, s. 328. Katsaus nojautuu suurelta osin Vaseniuksen kirjailijaelämäkertaan, ja elämäkertojen kirjoittajien tavoin Laurent mainitsee lapsuudenympäristön Kuddnäsissä Topeliuksen satumaailman konkreettisena innoittajana.226Elina Halttunen-Salosaari esittelee Laurentin Topelius-tutkijaksi ja ensimmäiseksi, joka väitteli Suomessa kirjallisuustieteen tohtoriksi lastenkirjallisuudesta (ks. »Kaarina Laurent Topelius-tutkijana», Onnimanni 1991:1, s. 40–43).

156 Eva von Zweigbergk pyrkii uraa uurtavassa teoksessaan Barnboken i Sverige 1750–1950 (1965) tarkastelemaan Topeliuksen kirjailijantyötä kokonaisuutena. Hänen vivahteikkaassa katsauksessaan kerrotaan Topeliuksen lapsuudesta Kuddnäsissä Uudessakaarlepyyssä, Andersenin jalanjäljissä kirjoitetusta esikoisteoksesta, lastenlehtien julkaisemisesta, Läsning för barnista ja Välskärin kertomuksista sekä etenkin lukuisista kuvittajista, jotka ovat alusta saakka elävöittäneet Topeliuksen kirjoja. Zweigbergk on kiinnittänyt erityisesti huomiota siihen, että Topeliuksen saduissa ja satunäytelmissä tytöt vaeltelevat pitkin metsiä ja mantuja yhtä reippaina ja valppaina kuin pojatkin.227Zweigbergk, Barnboken i Sverige 1750–1950 1965, s. 132; ks. myös Orlov, »’Var glad som sparven kvittrar’» 1999, s. 346. Myös Finn Zetterholm nostaa teoksessaan Barnvisan i Sverige (1969) Topeliuksen erityisasemaan, vaikka kirja keskittyykin tarkkaan vuosisadanvaihteesta vuoden 1910 aikoihin vallinneisiin lajityyppeihin ja aiheisiin. Zetterholm selittää syyksi, että Topelius oli paljon aikaansa edellä ja hänellä oli tavattoman suuri vaikutus vuosisadanvaihteen 1800–1900 lastenlauluihin.228Zetterholm, Barnvisan i Sverige 1969, s. 9 f.

157 Zweigbergk ja Zetterholm käsittelevät monia puolia Topeliuksen lastenkirjallisessa tuotannossa ja luovat perustan tutkimukselle, jota tehtiin 1970- ja 1980-luvuilla, jolloin lastenkirjallisuus tutkimusalana alkoi saada laajempaa hyväksyntää ja tukevamman jalansijan akateemisessa maailmassa. Lena Kårelandin vuonna 1977 julkaistussa Gurli Linderiä käsittelevässä väitöskirjassa, jossa pyritään ensimmäisen kerran tarkastelemaan järjestelmällisesti ruotsalaista lastenkirjallisuuskritiikkiä, nostetaan esiin Topeliuksen merkitys Ruotsin varhaisen lastenkirjakritiikin synnylle.229Kåreland, Gurli Linders barnbokskritik 1977, s. 17 ff. Kåreland vakiinnuttaa kuvaa Topeliuksesta 1900-luvulla lastenkirjasta käytyjen keskustelujen edelläkävijänä ja korostaa tärkeitä aspekteja hänen näkemyksissään lastenkirjallisuuden kirjoittamisesta. Seuraavana vuonna ilmestyneessä kirjassa Författarnas litteraturhistoria Lennart Hellsing korostaa Topeliuksen sekä määrällisesti että laadullisesti ainutlaatuista merkitystä ruotsalaiselle lastenkirjallisuudelle. Hänen mielestään myös elämäkertojen kirjoittajat, lähinnä Vasenius ja Nyberg, ovat käsitelleet Topeliuksen lapsille kirjoittamaa tuotantoa huomiota herättävän niukasti – »mikä on täysin kirjallisuushistoriallisen perinteen mukaista».230Lennart Hellsing, »När den svenska barnboken trampade ur barnskorna» 1978, s. 325 f.

158 Sonja Svensson on tutkimuksellaan auttanut merkittävästi ymmärtämään Topeliuksen keskeistä asemaa lastenkirjallisuudessa. Jo kirjallisuussosiologisesti suuntautuneessa väitöskirjassaan Läsning för folkets barn (1983) hän korostaa Topeliuksen laaja-alaista vaikutusta lasten lukemiseen. Laajassa lastenlehtiä ja ruotsalaista lastenlehdistöä käsittelevässä tutkimuksessaan hän on kiinnittänyt erityisesti huomiota Topeliuksen merkitykseen uusien asioiden esittelijänä ja edelläkävijänä ja näin lisännyt yleistä tietoa lastenkirjallisuushistoriallisesta viitekehyksestä, jossa Topelius aikoinaan toimi (2008; 2017). Laajassa tutkielmassa Barnavänner och skolkamrater (2018) kuvataan Topeliuksen »suunnatonta merkitystä kaikkien Pohjoismaiden lastenlehdille».231Svensson, Barnavänner och skolkamrater 2018, s. 71. Vrt. Svensson, »’En barntidning utan ZT är som en kyrka utan prest!’» 2008, s. 126–165. Artikkelissaan »Zacharias Topelius för Sveriges barn» (2019) hän kuvaa sitten yksityiskohtaisemmin Topeliuksen monipuolisen lastenkirjallisen tuotannon uraa uurtavia aspekteja.232Svensson, »Zacharias Topelius för Sveriges barn» 2019, s. [373]–393.

159 Toinen johtava Topelius-tutkija on Maija Lehtonen, joka on koonnut vuonna 2002 julkaistuun monografiaansa Aaveita ja enkeleitä, lapsia ja sankareita joitakin merkittävimmistä kirjailijan tuotantoa käsittelevistä artikkeleistaan.233Lehtonen on käsitellyt Topeliuksen kaunokirjallista proosaa vuodesta 1984 (ks. Köhler 2018, ZTS VII, s. LXXVIII) ja julkaissut artikkeleita muun muassa suomeksi, ruotsiksi, ranskaksi ja saksaksi. »Satu sadussa» esimerkiksi julkaistiin vuotta aiemmin (2001) saksaksi nimellä »Das Märchen im Märchen», s. 153–161. Luvussa »Satu sadussa» Lehtonen tarkastelee sadunkertojaa ja satua metanäkökulmasta. Hän kiinnittää erityisesti huomiota satujen alkuperään ja korostaa, että aiheet ovat Topeliuksen romanttis-idealistiselle maailmankatsomukselle sopivasti peräisin luonnosta ja unesta. Lehtosen Topeliuksen lastenkirjallisuutta käsittelevälle tutkimukselle on ominaista se, ettei hän katso sen eroavan olemukseltaan Topeliuksen muusta tuotannosta, vaan hän tarkastelee molempia rinta rinnan. Näin hänen tutkimuksensa korostaa muun muassa Marita Rajalinin, Nils Erik Forsgårdin ja Matti Klingen tutkimusten tavoin Topeliuksen tuotannon yhtenäisyyttä.234Rajalin, »Finlandssvensk barnlitteratur före 1945» 1984, s. 40; Forsgård, »Utopisten Topelius» 1999, s. 331; ks. myös Forsgård, I det femte inseglets tecken 1998, esim. s. 17; Klinge, »Varför skrev Universitets rektor sagor?» 1991, s. 12.

160 Lehtosen ja Rajalinin toimittamassa teoksessa Barnboken i Finland förr och nu (1984) Topeliusta luonnehditaan monipuoliseksi ja yhdeksi Suomen kulttuurielämän keskeisistä hahmoista 1800-luvun jälkipuoliskolla. Topeliuksen todetaan myös olleen maan ensimmäinen merkittävä lastenkirjailija ja laatineen oman kirjallisen ohjelman, joka julkaistiin sekä ruotsiksi että suomennettuna. Rajalin toteaa, että Topeliuksen ekologiset ihanteet nousivat uudelleen mielenkiinnon kohteeksi 1980-luvulla. Mary Ørvig tekee vastaavan havainnon Gidlundin kustantamon vuonna julkaiseman Läsning för barnin laitoksen esipuheessa, jossa hän kiinnittää huomiota kestävyysteemaan.235Ørvig, »Om Zachris Topelius» 1980, s. 60.

161 Väitöskirjassaan Topeliaaninen usko – Kirjailija Sakari Topelius uskontokasvattajana (2011) Pasi Jaakkola tutkii Topeliuksen uskon- ja uskontokasvatusta poikkitieteellisestä näkökulmasta, jossa yhdistetään teologiaa, kasvatustiedettä ja aatehistoriaa. Analyysissä käytetään lähtökohtana Topeliuksen luku- ja satukirjoja, ja muiden tutkijoiden tavoin Jaakkolan mukaan Jumala, isänmaa ja luonto muodostavat Topeliuksella synteesin, joka herättää lapsen tuntemaan pyhät arvot.236Jaakkola käyttää lähteenään ensisijaisesti teoksia Naturens Bok ja Boken om Vårt Land, Evangelium för barnen och Läsning för barn mutta myös myöhempiä suomenkielisiä painoksia kokoelmasta Lukemisia lapsille, joka levisi laajempiin piireihin. Pasi Jaakkola, Topeliaaninen usko – Kirjailija Sakari Topelius uskontokasvattajana 2011, s. 17, 53. Jaakkola toteaa myös, että Topeliuksen sivistysnäkemys vastaa paljolti 1800-luvun sivistysprojektia ja että Topelius näyttäytyy suvaitsevana konservatiivina, joka pyrki uudistuksiin oman kristillissosiaalisen ohjelmansa kautta. Hänen näkemyksensä mukaan Topeliuksen normatiivinen kasvatusfilosofia johtaa siihen, että lapsi näyttäytyy ihannelapsena, joka on olemassa vain kirjojen sivulla ja johon ajan kasvatusihanne yksinkertaistetussa muodossa henkilöityy.237Jaakkola 2011, passim. Välitettävät perinteiset sukupuoliroolit eivät välttämättä vastaa täysin Topeliuksen näkemystä asiasta mutta vastaavat hyvin kirjallista muotoa ja noudattavat yksinkertaistaen 1800-luvun yleistä tasa-arvokehitystä, ks. s. 139.

162 1980-luvulta alkaen monet tutkijat ovat joko käsitelleet yksittäisiä satuja tai tarkastelleet Topeliuksen lastenkirjallisuutta jostakin erityisestä näkökulmasta: Pekka Suhonen tuo Parnassossa vuonna 1983 esiin kellarin symbolisen merkityksen sadussa »Stjernöga»,238Suhonen, »Tähtisilmän kuoppa», Parnasso 1983, s. 149–152. ja kirjallisuustieteellisessä tutkielmassaan Halkeamia (1988) Leena Kirstinä analysoi Topeliuksen kertomusta »Den fallna julgranen» Viljo Tarkiaisen suomennoksena vuodelta 1901. Tarkiaisen suomennos mahdollistaa feministisen tulkinnan, joka ei kuitenkaan saa tukea ruotsinkielisestä alkutekstistä.239Leena Kirstinä, »Kertojan ja suomentajan vallassa. Sakari Topeliuksen Kaatunut joulukuusi » 1988, s. 11–20. Kerttu Manninen kritisoi kymmenen vuotta myöhemmin kyseistä vuosina 1901–1902 julkaistua käännöstä. Ks. Manninen, »Valtterin vauhdissa» 1998, s. 19–24.

163 Allan Tiitta kartoittaa Topeliuksen työtä maantieteilijänä väitöskirjassaan Harmaakiven maa (1994) ja mainitsee yksittäisiä lastenkirjallisia teoksia.240Pedagogisesti uudistusmielinen maantieteilijä Topelius näyttäytyy esimerkiksi tekstissä »Skolgossens Sommarvisa» ja Axelin ja Stinan keskustelussa; Tiitta, Harmaakiven maa 1994, s. 105 f., 200 f., 234 f. Jyrki Nummi analysoi satua »Björken och Stjernan» väitöskirjassaan Jalon kansan parhaat voimat (1993) Maamme kirjassa (1944) julkaistun version pohjalta.241Ks. sadun kommentti, s. 1285 f. Nummi, Jalon kansan parhaat voimat 1993, s. 173 f., 296. Myös Matti Klinge kommentoi muutamia Topeliuksen lapsille kirjoittamia teoksia kirjoissaan Suomen sinivalkoiset värit ( 1982) ja I dylli ja uhka (1998).242Klinge mainitsee lastenkirjallisuuden vain harvoin, mutta silloin hän luonnehtii satuja ja satunäytelmiä Topeliuksen kasvatuksellisen ja moraalisen jälkimaineen kulmakiviksi. Klinge sijoittaa Topeliuksen laajaan kulttuuriseen viitekehykseen ja tuo samalla esiin vaikutteita, jotka ovat jättäneet jälkensä myös lastenkirjallisuuteen.

164 Antologiaan Päivän Topelius (1998) on koottu lyhyehköjä ja henkilökohtaisia Topeliuksen lastenkirjallisuutta käsitteleviä tekstejä. Siinä käsitellään muun muassa uusia käännöksiä, modernisointeja ja muokkauksia, satujen kuvituksia ja Topeliuksen esikuvaa H. C. Andersenia sekä eräitä lastennäytelmiä. Topeliuksen kasvatusajattelua käsitellään Timo Jantusen teoksessa Satu kasvattaa (2000), jossa Topeliuksen satuja verrataan nykypäivän eettiseen kasvatukseen.243Jantunen toteaa, että Topeliuksen ajattelu edustaa empatian (»Moppe»), nykyihmisen haasteiden (»Nora, som ej ville vara barn») ja anteeksiannon (»Rinaldo Rinaldini») käsitteitä, Satu kasvattaa. Topeliuksen sadut ja kasvatusajattelu 2000. Jantunen käsittelee Topeliuksen kasvatusajatuksia tarkemmin kirjoituksessaan »Topeliuksen kasvatusajattelu ja sen soveltaminen tänään», Taru ja totuus – Saga och sanning 2008, s. 51–78, sekä teoksessa Myötätunto ja viisaus Topeliuksen ajattelussa 2019. Hannu Syväoja puolestaan vertailee Topeliuksen kasvatusihanteita nykyisiin kirjassaan Pieni kirja Topeliuksesta (2017).244Syväoja, Pieni kirja Topeliuksesta 2017, s. 179–231.

165 Topelius-seuran aloitteesta on julkaistu kaksi kaksikielistä antologiaa, joihin sisältyy myös lastenkirjoja käsitteleviä artikkeleita. Antologiassa Topelius elää – Topelius lever (2005) Satu Apo käsittelee Topeliuksen roolia eurooppalaisena »satusetänä» käyttäen lähtökohtanaan Prinsessa Ruususesta kertovaa näytelmää.245Apo, »Topeliuksen Ruususen eurooppalaiset juuret» 2005, s. 139–184. Apo näyttää, kuinka keskiaikainen aihe on muuttunut ajan mittaan ja kuinka Topeliuksen versio heijastaa omaa aikaansa viittaamalla katovuosiin ja nykymittapuun mukaan vanhentuneeseen naiskuvaan.246Ks. sadun »Prinsessan Törnrosa» kommentti, s. 1289 f. Myös Hanna Samola toteaa, että Topelius kuvaa saduissaan kasvien rooleja perinteisesti sukupuolittuneina ja selvästi erillisinä: kukat symboloivat yleensä naisellisuutta ja puut miehisyyttä.247Samola, »Kasvikuvausten etiikka ja sukupuolittuneet kasvit Zacharias Topeliuksen saduissa» 2019, s. 83–94. Paula Rossi vertailee kahta »Pikku Matti»-sadun suomennosta, joista toinen on vuosilta 1906–1907 ja toinen vuodelta 1990.248Rossi, »Miten Pikku Matin kävikään?» 2005, s. 127–138. Versioista näkyy toisaalta erilainen käännösmenetelmä ja toisaalta yhteiskunnan vaikutus: viimeksi mainitusta on poistettu suuri osa uskonnollisesta aineksesta, ja isänmaallisuutta ja sotaa käsitteleviä kohtia on muotoiltu uudelleen.249Artikkeli perustuu kahteen aiempaan artikkeliin: Paula Huhtala, »Topeliuksen ’Pikku Matin’ eri versiosta», Matkalla kielestä kieleen. Juhlakirja Rune Ingon 60-vuotispäiväksi 1998 ja »Jämförelser mellan olika översättningar av Topelius saga ’Pikku Matti’», Översättning och tolkning. Rapport från ASLA:s höstsymposium Stockholm 5–6 november 1998 2000.

166 Antologiassa Taru ja totuus – Saga och sanning (2008) Eeva Mustonen analysoi Topeliuksen lastenteatterinäkemystä kasvatuksellisesta näkökulmasta ajatuksena »säädyllisestä vapaudesta», hallittuna keinona johdattaa lasta kohti yhteisiä tavoitteita hyvän yhteiskunnan ja hengellisyyden puolesta. Tuotannossaan Topelius edustaa osaksi 1800-luvun kasvatusajattelua, mutta osaksi hän liittyy tukemaan uudenlaista, lapsen näkökulmaan keskittyvää kasvatusta.250Mustonen, »Topeliuksen lastenteatterikäsityksen kasvatukselliset vapauspyrkimykset» 2008, s. 79–115. Irja Bergman tunnistaa sadussa »Björken och Stjernan» kolme tasoa: historiallisen, romanttisen ja myyttisen.251Ks. sadun kommentti, s. 1285 f.; Bergman, »Koivu ja tähti – monikerroksinen satu» 2008, s. 166–171. Toinen antologia, jossa suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden luontokuvaa esitellään laajasti kirjallisuushistorian näkökulmasta, on Tapion tarhoista turkistarhoille (2011). Topeliuksen itseoikeutettu tienraivaajan asema käy ilmi Leena Kirstinän, Toni Lahtisen ja Vesa Haapalan artikkeleista.252Kirstinä, »Zacharias Topeliuksen Luonnonkirja » 2011, s. 42–54; Kirstinä, »Vattumato olemisen suuressa ketjussa. Zacharias Topelius eläinten suojelijana» 2011, s. 55–62; Lahtinen, »Sampon matka koukojen kotoon. Erämaan merkityksistä Zacharias Topeliuksen sadussa ’Sampo Lappalainen’» 2011, s. 63–75; Haapala, »Metsän turvaajat. Luonto ja sen suojelu Zacharias Topeliuksen satudraamassa ’Tapion ukko’» 2011, s. 76–89. Haapala sukeltaa syvälle Topeliuksen lastennäytelmään »Metsänkuningas» ja korostaa sen kasvatuksellis-filosofisia piirteitä osana eurooppalaista humanismia ja hegeliläistä luonnonfilosofiaa. Ekokriittinen näkökulma erottuu varsinkin kohtauksessa, jossa luonto palaa alkuperäistilaansa.253Aihe on tuttu saduista, myyteistä ja apokalyptisestä kirjallisuudesta ja korostaa rajanvetoa ihmisen ja luonnon, vanhan ja uuden ajan välille; Haapala, »Metsän turvaajat» 2011, s. 81. Haapala korostaa Topeliuksen politisoivan luontoa kuvaillessaan metsän, suomalaisten elinympäristön ja kansakunnan tulevaisuuden elinehtoja. Kirstinä toteaa, että Topelius puolusti eläinsuojelun lähtökohtana oikeudenmukaisuutta kaikkia lajeja kohtaan ja kuvasi kristillisen luonnonfilosofian pohjalta, että elävät olennot olivat lenkkejä ketjussa, jossa jokainen olento on osa kokonaisuutta. Toni Lahtinen osoittaa, kuinka sadussa »Sampo Lappalainen» Suomen luonto kuvastaa suomalaisten kansallista identiteettiä – ja luonnehtii tarinaa kansalliseksi kehityskertomukseksi. Lapin erämaa edustaa kristityn maailman rajoja, ja lapsen matkatessa pakanallinen Lappi saa oman paikkansa Jumalan siunaamassa isänmaassa. Antologiassa The Arctic in Literature for Children and Young Adults (2020) Lahtinen palaa arktisen aineksen merkitykseen sadussa »Sampo Lappalainen».254Toni Lahtinen, »Arctic Wilderness in Zachris Topelius’s Fairy Tale ‘Sampo Lappelil’» 2020, s. 178–188. Ks. myös JoAnn Conrad, »Encountering Otherness in the Geographical Imaginary Lapland Journeys in Early Swedish Children’s Books», s. 107–121 samassa niteessä.

167 Yleisteoksessa Lastenkirjallisuus Suomessa 1543–1850 (1981) Ulla Lehtonen käsittelee Topeliuksen esikoiskokoelmia Sagor I–IV.255Teos perustuu Lehtosen vuonna 1972 julkaistuun lisensiaattityöhön. Topeliusta tarkastellaan eräänlaisena vedenjakajana, koska uskonnollis-siveysopillinen lastenkirjallisuus sai suunnilleen niihin aikoihin tehdä Suomessa tilaa kansansadulle ja taidesadulle. Riitta Kuivasmäki tarkastelee kirjallisuushistoriallisesti ja sosiologisesti suuntautuneessa väitöskirjassaan Siiwollisuuden tuntoa ja ylewältä kauneuden mieltä. Suomenkielinen nuorisokirjallisuus 1851–1899 (1990) Topeliusta lastenkirjallisuuden itseoikeutettuna auktoriteettina, jonka merkitystä on vaikea liioitella. Akateemisen asemansa ansiosta Topeliusta arvostettiin, ja hänen ohjelmansa lasten hyväksi lukemistoksi vaikutti kustantajiin, lääkäreihin ja aloitteleviin kirjailijoihin.256Kuivasmäki, Siiwollisuuden tuntoa ja ylewältä kauneuden mieltä 1981, passim.

168 Yleiskatsauksista Topeliuksen lastenkirjallista tuotantoa esitellään suomeksi teoksissa Sata vuotta sadun ja seikkailun mailla. Suomalaisen lasten- ja nuorisonkirjallisuuden vaiheita (1958), Robinsonista Muumipeikkoon. Viisikymmentä nuortenkertojaa (1962), Suomen kirjallisuus VIII. Kirjallisuuden lajeja (1970), Moraalin kukkia ja pörröisiä veitikoita. Suomenruotsalaisia satukirjailijoita 1847–1939 (1996) ja Pieni suuri maailma. Suomalaisen lasten- ja nuortenkirjallisuuden historia (2003).257Mukana ei ole kirjallisuushistoriallisia yleisteoksia, joissa ei keskitytä erityisesti Topeliukseen tai lastenkirjallisuuteen.

169 Yleisteoksessa Pieni suuri maailma (2003) Topelius on ainoa kirjailija, jolle on varattu oma luku. Siinä Maija Lehtonen esittelee hänen puolen vuosisadan pituista lastenkirjailijan uraansa – yhtä lailla hänen näkemystään lastenkirjallisuuden romanttis-kasvatuksellisesta tehtävästä kuin tarinoista »Koivu ja tähti» ja »Lintu Sininen» tuttua satumaailmaa.258Lehtonen, »Puoli vuosisataa lasten kirjailijana – Zacharias Topelius» 2003, s. 20–31. Lisäksi Topeliuksen kirjailijantyötä käsitellään muutamissa muissa artikkeleissa, mm. Maria Laukka, »Suomalaisen lastenkirjankuvituksen kehitys» 2003, s. 89–136. Topeliuksen suhdetta romantiikan perinteeseen selvitetään myös Bettina Kümmerling-Meibauerin artikkelissa »Images of childhood in Romantic children’s literature» (2008) ja Päivi Lappalaisen artikkelissa »Child figures in Läsning för barn by Zacharias Topelius» (2017). Kümmerling-Meibauer tosin käsittelee Topeliusta lähinnä ohimennen mutta sijoittaa hänet osaksi perusteellisesti kuvattua romanttista perinnettä, joka muodostaa merkittävän aate-ja kirjallisuushistoriallisen taustan »mielikuvituksen pedagogiikalle» ja lastenkirjallisuuteen tuohon aikaan ilmestyneille uusille lapsihahmoille. Lappalainen kuvaa tarkemmin Topeliuksen suhdetta romantiikan perinteeseen ja keskittyy hänen tapaansa kuvata lasta kokoelmassa Läsning för barn. Lappalainen tuo esiin myös Topeliuksen lapsikuvan ja luonnon välisen yhteyden ja käsittelee sitä suhteessa Fröbelin pedagogiikkaan.259Päivi Lappalainen, »Child Figures in Läsning för barn by Zacharias Topelius» 2018, s. 23–34.

170 Myös Göte Klingbergin teoksessa Den tidiga barnboken i Sverige (1998) Topeliusta kuvataan selvästi romantiikan perinteeseen kiinnittyneeksi lastenkirjailijaksi. Erityinen huomio kiinnittyy tarinaan »Walters första äfventyr», jota luonnehditaan kuvaavaksi ruotsalaiseksi alkuperäisesimerkiksi ajalleen uudesta lajityypistä, idyllis-realistisesta lapsikuvauksesta, jossa on vähän jos lainkaan osoittelevaa moraaliopetusta.260Klingberg, Den tidiga barnboken i Sverige 1998, s. 91 ff. Myös Eva von Zweigbergk (Barnboken i Sverige 1750–1950 1965, s. 120), Finn Zetterholm (Barnvisan i Sverige 1969, s. 63) ja Olle Widhe (»Lekens alternativa geografi» 2014, passim.) ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että Topelius kuvasi jo varhain kurittomia lapsia uppoutuneina leikkeihin, jotka noudattivat aikuisten maailmasta poikkeavaa järjestystä. Klingberg huomauttaa myös, että Walter on varsinainen »vintiö» mutta romantiikan hengessä silti »moraalinen», koska hän ei tee kolttosiaan pahantahtoisuudesta vaan vain siksi että aina unohtaa vanhempiensa kiellot.261Klingberg, Den tidiga barnboken i Sverige 1998, s. 93. Klingbergin näkökulma korostaa Walterin luonteenpiirteitä ja täsmentää lastenkirjallisuuteen 1800-luvun puolivälissä ilmestyneen kuvittelevan lapsen kuvausta.

171 Samanlainen näkemys on lähtökohtana poikakirjatutkijoilla, jotka ovat Klingbergin jälkeen käsitelleet vaihtelevassa määrin Topeliuksen tuotantoa. Magnus Öhrn mainitsee tarinan »Walters Äfventyr» kuvauksena pojan kaipauksesta pois kotoa seikkailujen täyttämään poikien maahan artikkelikokoelmassa Pojklandet (2017).262Öhrn, Pojklandet. Pojken i svensk barn- och ungdomslitteratur 2017, s. 12. Olle Widhe käsittelee leikkivää poikaa ja lasten näkökulmaa samalla tavoin monografiassa Dö din hund! (2015) sekä monissa muissa artikkeleissa.263Widhe, »Inventing Subjectivity and the Rights of the Child» 2018, s. [265]–282; »Trollkarlar och små barn i Lappland» 2018, s. [21]–36. Maija Lehtonen pohtii sen sijaan tytön käsitettä Topeliuksen lastenkirjallisuudessa ja kiinnittää huomiota siihen, että Läsning för barn -kokoelmassa esiintyvien lukuisten historiallisten esikuvien joukossa kaksi on naisia.264Fredrika Bremer ja Jeanne d’Arc, ks. kommentti s. 1342. Lehtonen, »Tyttö kuin sokerikakku?» 2008, s. 172–186. Tytöstä välittyvässä kuvassa arvostetaan kotiaskareita, huolehtimista, empatiaa ja avioliittoa, ja fyysistä toimintaa suositellaan myös tytöille.

172 Topeliuksen perustavanlaatuista merkitystä Ruotsin teatteritaiteelle ovat käsitelleet monet teatterintutkijat, kuten Anita Lindvåg kirjassaan Möte med barnteatern (1995) ja Karin Helander kirjassa Från sagospel till barntragedi (1998). Helander toteaa, että Topeliuksella oli suuri merkitys ruotsalaiselle lastenteatterille ja hänen lastendraamansa saavutti ennenkuulumattoman suosion. Hän kiinnittää huomiota myös siihen, että Topelius arvosteli ammattimaisten lapsinäyttelijöiden käyttöä aikakauden lastenteatterissa, ja siihen kuinka tämä tasapainoili moraaliopetusten ja satumaisten mielikuvitusmaailmoiden välillä. Helander myös huomauttaa, että Topeliuksen tyttörooleissa näkyy monenlaisia puolia, kuten uteliaisuutta, urheutta ja rohkeutta.265Helander, Från sagospel till barntragedi 1998, s. 24. Myös Pentti Paavolaisen »Genre, samhälle, metateater – reflektioner över Topelius dramatik» (2019) käsittelee Topeliuksen lastennäytelmiä, joita hän kirjoitti huomattavasti enemmän kuin aikuisten draamaa. Paavolainen käsittelee lastendramatiikan erilaisia jaotteluja ja selvittää, kuinka niitä voidaan soveltaa kirjailijanuran eri vaiheisiin. Hän myös toteaa, että Topeliuksen idealistiset näkemykset lastenkasvatuksesta saattoivat säilyttää asemansa 1960-luvulle saakka suurelta osin juuri lastennäytelmien ansiosta.266Pentti Paavolainen, »Genre, samhälle, metateater – reflektioner över Topelius dramatik» 2019, s. 217 f.

173 Topeliuksen lastenkirjojen muille kielille tehtyjä käännöksiä ovat viime aikoina kartoittaneet Ben Hellman, Erja Laurila-Hellman ja Yvonne Leffler. Kirjassaan Fairy Tales and True Stories. The History of Russian Literature for Children (2013) Hellman toteaa, että Topeliuksen sadut elivät pitempään Venäjällä ja Neuvostoliitossa kuin kirjailijan omassa kotimaassa.267Hellman, Fairy Tales and True Stories. The History of Russian Literature for Children and Young People (1574–2010) 2013, s. 133. Antologiassa Författaren Topelius – med historien mot strömmen (2019) Hellman kehittelee näitä havaintoja edelleen Erja Laurila-Hellmanin kanssa. He toteavat, että suomalaiskirjailijoista Topeliusta on käännetty eniten venäjäksi, mutta hänen suosionsa on myös säilynyt parhaiten. Mainittakoon, että maan ensimmäinen lastenteatteri, Moskovan lastenteatteri, valitsi vuonna 1921 avajaisnäytelmäkseen näyttämösovituksen sadusta »Adalminan helmi». Satu sovitettiin neuvosto-olosuhteisiin siten, että sen sijaan, että Adalmina olisi pitänyt rikkautensa, hän jakoi lähimmäisenrakkauden puuskassa kaiken omaisuutensa köyhille ja luopui vallasta.268Laurila-Hellman ja Hellman, »Receptionen av Zacharias Topelius verk i Ryssland före 1917» 2019, s. 414. Samassa antologiassa Yvonne Leffler kartoittaa Topeliuksen kulttuurienvälistä levinneisyyttä 1800-luvulta eteenpäin. Leffler toteaa, että ensimmäiseksi käännettiin satuja, ensin suomeksi ja sitten saksaksi. Hellmanin ja Laurila-Hellmanin tavoin Leffler käyttää tutkimuskohteenaan Topeliuksen koko käännettyä tuotantoa, vaikka lastenkirjallisuudelle onkin annettu runsaasti tilaa. Lastensadut näyttävätkin kansankuvausten ohella kestäneen parhaiten aikaa, ja Leffler toteaa, että ulkomailla levinneimpiä teoksia ovat olleet sadut »Sampo Lappalainen» ja »Adalminan helmi».269Leffler, »Zacharias Topelius i världen» 2019, s. 442.

174 Läsning för barn -kokoelman monet käännökset muodostavat yhdessä viimeisten 150 vuoden aikana ilmestyneiden lukuisien ruotsinkielisten laitosten kanssa ainutkertaisen ja runsaan aineiston, joka auttaa ymmärtämään lastenkirjallisuuden historiallista kehitystä. Sen tukena ovat vielä kirjailijan tuotannon pitkä vastaanottohistoria, kirjailijan lähettämät ja vastaanottamat kirjeet sekä lukuisat kuvittajat ja taiteilijat, jotka ovat tulkinneet tekstejä eri aikoina ja eri yhteyksissä. Topelius työskenteli yli 30 vuotta järjestelmällisesti Läsning för barn -kokoelman parissa ja kirjoitti merkittäviä tekstejä lähes kaikkiin lastenkirjallisuuden lajityyppeihin. Hän kunnostautui myös ottamalla lapset ja heidän mielikuvituksensa vakavasti – ja loi kenties ainoana lastenkirjailijana yhtenäisen ja turvallisen lapsuuden maailman, joka viittasi itsepintaisesti omaan itseensä aivan kuin se olisi ollut oikeasti olemassa. Lukijan silmien eteen saattoi äkkiä ilmestyä monia vanhoja tuttuja, jotka leikkivät onnellisia leikkejä kesäisellä niityllä, ja samalla näki myös kirjailijan ilahtuvan omasta luomuksestaan: »Niityllä oli monta poikaa ja tyttöä jo ennestään. Siellä oli vallaton Valtteri, joka joutui pahaan pulaan kiekkonsa kanssa, ja Kalle, joka oli opettanut Kaisalle Euroopan karttaa ja Matti, joka oli puolustanut Urholan linnaa ja Emma, joka oli kuullut sinikellojen soittoa, ja Aina ja Terese, jotka olivat tavanneet haltijan metsässä. He heittivät palloa ja kiekkoja, olivat "leskisillä", leikkivät "haukkaa ja kyyhkystä." Ja se oli hyvin hauskaa.»270Topelius, Läsning för barn 2, s. 230.

Viitteet

Julkaisuhistoria

175 Editio perustuu Läsning för barn -kokoelman ensipainoksiin, jotka Albert Bonniers förlag julkaisi kahdeksassa osassa vuosina 1865–1896. Monet teoksista oli julkaistu aiemmin kokoelmassa Sagor I–IV (Helsinki 1847–1852), lastenlehdissä Eos (1854–1866), Trollsländan (1868–1873), Nya Trollsländan (1885–1892) tai Sländan (1895–1899), usein jatkokertomuksina.

176 Topelius ehdotti toukokuussa 1865 Albert Bonnierille kirjoittamassaan kirjeessä, että lapsille tarkoitettu kokoelma julkaistaisiin myös Ruotsissa.1Topeliuksen 26.5.1865 päivätty kirje puuttuu, mutta Bonnierin vastauskirjeestä ilmenee, että Topelius on maininnut »en samling Sagor och barnvisor» (Satu- ja lastenlaulukokoelman). Bonnier kertoo myös, ettei voi hyväksyä Topeliuksen ehtoja vaan ehdottaa uusia, Albert Bonnier–Zacharias Topelius 10.6.1865, jatkossa käytetään lyhenteitä AB ja ZT. Bonnier oli kustantanut Topeliuksen teoksia vuodesta 1851. Kustantaja vastasi, että sellainen »kiinnostaisi yleisesti myös Ruotsin lapsia ja nuorisoa». 7. joulukuuta samana vuonna Topelius allekirjoitti sopimuksen Läsning för barn -kokoelman kolmesta osasta, ja siinä Bonnier sai »kustannusoikeuden ikuisiksi ajoiksi».2Ks. luettelo s. 1180. Topelius piti itsellään käännösten jakeluoikeuden. Arkkipalkkio oli sama kuin teoksesta Fältskärns berättelser IV (1854, myös duodeesiformaatti). »Kontrakt till Läsning för barn 1–3 1865», Brev. Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX:1. Bonnier palkkasi kuvittajaksi August Malmströmin, mihin Topelius oli oikein tyytyväinen.3Käy ilmi Bonnierin 19.12.1865 lähettämästä kirjeestä Topeliukselle: »Minua ilahdutti sanoinkuvaamattomasti kuulla että piditte Hra Malmströmin kuvituksista, ja myös häntä varmasti ilahduttaa kuulla että olitte niihin tyytyväinen –.» Topeliuksen edeltävä kirje puuttuu. Suurin osa Läsning för barnin osien 1–3 teoksista oli julkaistu Eosissa (1854–1862) ja Sagor-kokoelman osassa III.4Seitsemän teosta kirjoitettiin kokoelmaan Läsning för barn: »Förord till Onkel Adam», »Förord till alla goda barn», »Vårt Land», »Den stora frågan», »Gossen från Brahestad», »På blank is» ja »De små fåglarnas klagan». Näin Topeliuksella oli lähtökohtanaan runsaasti aineistoa, ja kokoelman osia voitiin julkaista tasaiseen tahtiin, vaikka monia saduista muokattiinkin. Kolme ensimmäistä osaa ilmestyivät vuosina 1865, 1866 ja 1867 sopivasti joulumyyntiin 1 000–2 000 kappaleen painoksin.5Ensimmäisen osan käsikirjoitus lähetettiin luultavasti elokuussa 1865 (kaksi Topeliuksen kirjettä puuttuu). Toisen osan käsikirjoitus lähetettiin 6.6.1866 ja kolmannen 18.6.1867. Kirjoista ilmoitettiin Ruotsin päivälehdissä kyseisen vuoden marras–joulukuussa (esim. Norrköpings Tidningar 28.11.1865, Stockholms Dagblad 13.12.1866, Dagens Nyheter 16.12.1867). Kahden ensimmäisen osan (232 ja 208 sivua) hinta oli 2,50 ja kolmannen (164 sivua) 2,25 riikintaaleria.

177 Albert Bonnier kaipasi jatkoa seuraavana vuonna viitaten siihen, että Topelius oli alun perin kaavaillut kokoelmaan neljää osaa. Topelius vastasi, että materiaalia kyllä oli »mutta sellaisessa kunnossa, että se kaipasi perinpohjaista hiomista, eli puhtaaksikirjoitusta ja muutoksia, mitä ei ehditä tehdä kunnolla, ja mieluummin kuin lähettäisimme hätäisesti kasatun kyhäelmän, jätämme 4:nnen lastenkirjan ensi vuoteen».6AB–ZT 27.3.1868, ZT–AB 16.6.1868. Bonnier halusi uuden satukokoelman jouluksi 1868 ja pyysi, että Topelius toimittaisi kesälomallaan Marstrandissa sellaisen »saksilla ja lyijykynällä». Itsepintaisuus johtui siitä, että muuten hän ottaisi toteutettavaksi muita lastenkirjahankkeita (29.6.1868). Akateemisten töiden lisäksi Topeliusta työllistivät tuolloin Förslag till svensk psalmbok (1869), runokokoelma Nya blad (1870) ja Boken om Vårt Land (1875). Sellainen kirja mainitaan säilyneessä kirjeenvaihdossa seuraavan kerran vasta tammikuussa 1871, jolloin Topelius ilmoittaa neljännestä osasta. Bonnier halusi saada käsikirjoituksen juhannukseen mennessä, jotta Malmström ehtisi kuvittaa kirjan. Valmis käsikirjoitus oli käsillä 12. kesäkuuta, ja ladonta voitiin aloittaa elokuun puolivälissä, kun myös piirrokset olivat valmistuneet.7Bonnier kiittää käsikirjoituksesta 17.7.1871, ks. ZT–AB 20.1.1871, AB–ZT 14.4.1871 ja AB–ZT 19.8.1871. »Vielä 14 tai 15 sadun ja laulun» käsikirjoitukset lähetettiin 19.8. »Rida rankaa» (Blankan ratsastajaa) lukuun ottamatta kaikki teokset oli julkaistu Sagor-kokoelmassa tai Trollsländanissa. Neljäs kirja ilmestyi poikkeuksellisesti myös Helsingissä G. W. Edlundin kustantamana, ja näin Topelius lähetti kustantajille kaksi kappaletta käsikirjoituksia.8Vuodesta 1870 Topelius ei pitänyt enää hyväksyttävänä vaihtoehtona julkaista siihenastiseen tapaan alkuperäispainoksiaan ainoastaan ruotsalaiskustantamoissa sivuuttaen kotimaiset kustantamot, jotka sinnittelivät epäsuotuisassa tilanteessa. Runokokoelma Nya blad (1870) ja kokoelma Läsning för barn 4 (1871) ilmestyivät siksi kaksoispainoksina, sekä Edlundin että Bonnierin julkaisemina. Ks. »Johdanto» editioon Brev. Topelius korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX:1, kappale 202. Siksi nämä kaksi painosta eroavat huomattavasti toisistaan: teoksista neljä sisältyy ainoastaan Bonnierin ja seitsemän ainoastaan Edlundin painokseen, ja sen lisäksi välimerkkien käytössä, sananvalinnoissa, sanamuodoissa ja kokoelman jäsentelyssä on eroja.9Neljä ainoastaan Bonnierin painokseen kuuluvaa teosta ovat »Den första Lärkan», »Ängsblommornas visa», »Den bättre vägen» ja »Prestgårdsflickorna», ja seitsemän ainoastaan Edlundin painokseen kuuluvaa »Leopolds visa», »Huru Wilhelm läser sin lexa», »Blomstertinget», »Sjömannens hemlängtan», »För hårdt och för mjukt», »Naturens Döttrar» ja »Verldshafvet». Bonnierin painoksessa on neljä Malmströmin ja Edlundin painoksessa viisi Albert Edelfeltin kuvitusta, ja ne esittävät eri aiheita.10I Edlundin painoksessa on kuvitukset Prins Florestan väcker Törnrosa, Olle på skidor, Mirza och Mirjam i öknen, Pekkas äfventyr sekä Fimbul fångar solens barn. Topeliuksen mielestä Edelfeltin kuvitukset eivät vetäneet vertoja »Malmströmin mestarillisille piirroksille », ZT–AB 19.8.1871. Bonniers painatti teoksesta Läsning för barn. Fjerde boken 3 000 kappaletta, ja se ilmestyi kauppoihin jouluksi 1871.11Ei tiedetä, kuinka monta kappaletta Edlund painatti. Bonnierin palkkio oli 80 riikintaaleria ja Edlundin 100 markkaa arkilta. Nidottu kappale maksoi 2,50, kartonkisidos (pahvikannet) 3,00 ja kluuttikantinen sidottu kirja 3,50 riikintaaleria (280 s.).

180 Läsning för barn meni hyvin kaupaksi, ja seuraavina vuosina, 1872–1878, neljästä ensimmäisestä osasta julkaistiin uusia, tarkistettuja painoksia (ks. luettelo, s. 1180). Marraskuussa 1878 Topelius suunnitteli saavansa viidennen osan valmiiksi seuraavan vuoden jouluksi, mistä Bonnier ilmaisi tyytyväisyytensä.12AB–ZT 21.11.1878: »yksi tai pari uutta sellaista vihkoa on kaivattuja ja aina tervetulleita». Topelius ilmoittaa, että hänellä on »sekä vanhempia julkaistuja että uusia julkaisemattomia tekstejä lähes valmiina», ZT–AB 8.11.1878. Topelius muuten mainitsee viidennen osan ensimmäisen kerran keväällä 1875: kirjeen jälkikirjoituksessa hän mainitsee, että sellaisen mahdollisesti »voisi tehdä» jos hänelle jää kesällä aikaa, ZT–AB 10.5.1875. Huhtikuussa 1879 Topelius ilmoitti lähettävänsä käsikirjoituksen juhannukseen mennessä, jotta Malmström ehtisi tehdä kuvitukset.13ZT–AB 23.4.1879. Se lähetettiin 29.6., mikä osoittautui olevan muutaman päivän liian myöhään: Malmström oli juuri matkustanut Suomeen tekemään luonnoksia Vänrikki Stooliin ja oli siksi varattu jonkin aikaa eteenpäin.14J. L. Runebergin Fänrik Stålin kuvitettu laitos ilmestyi Beijerin kustantamana vuonna 1883. Suomen-matkansa jälkeen Malmström ryhtyi kuvittamaan P. A. Gödecken teosta Sagan om Ragnar Lodbrok och hans söner (1880). Tästä syystä julkaisua lykättiin jouluun 1880. Sekä Bonnier että Topelius halusivat tällä kertaa julkaista yhteisen painoksen sekä Suomessa että Ruotsissa.15ZT–AB 3.12.1879. Topelius odotti, että Bonnier ottaisi yhteyttä Edlundiin heinäkuussa, mutta kun näin ei ollut tapahtunut elokuuhun mennessä, hän antoi käsikirjoituksen myös Edlundille, joka palkkasi heti Albert Edelfeltin kuvittajaksi siinä toivossa, että kirja valmistuisi jouluksi 1879. Bonnier, joka oli oleskellut kesän Sveitsissä, kirjoitti Edlundille syyskuussa ja pyysi tätä lykkäämään julkaisua, mihin tämä suostuikin (AB–G. W. Edlund 16.9.1979 ja GWE–AB 13.9.1879), mutta sen sijaan hän oli päättänyt julkaista oman painoksen, ks. AB–ZT 28.10.1879. Topelius ehdotti, että mukaan otettaisiin »neljä hyvää» piirrosta, jotka Edelfelt oli jo ehtinyt tehdä (ZT–AB 20.10.1879). – Koska julkaisu lykkääntyi, Topelius pyysi Bonnieria palauttamaan käsikirjoituksen tarkistettavaksi (ZT–AB 15.12.1879, ks. myös AB–ZT 31.12.1879 ja AB–ZT 15.1.1880). Bonnier kiittää 29.1.1880 palautetusta käsikirjoituksesta ja ilmoittaa Malmströmin tekevän sekä kokosivun kuvat että vinjetit. Bonnier ehdotti, että se painettaisiin Tukholmassa ja että kustantajat jakaisivat keskenään kuvituskustannukset, mihin Edlund ilmaisi suostumuksensa.16Topelius ilmaisee tyytyväisyytensä yhteispainoksesta ZT–AB 7.2.1880 (ks. myös Topeliuksen ja Edlundin sopimus 30.12.1879, Brev, ZTS XX:1). – Bonnier mainitsee Edlundille, että painokustannukset nousevat kuvitusten vuoksi hieman tavallista korkeammiksi, »kohdistukset, hienompi väri ja paperi vaativat hieman enemmän huolenpitoa ja aikaa – mutta voit luottaa siihen, ettei sinua huiputeta ja saat hienon kirjan.» (AB–G. W. Edlund 19.2.1880, kirjekopio, Bonnierin kustantamon arkisto). Topelius lähetti »lähes täydellisen» käsikirjoituksen Bonnierille 7. maaliskuuta 1880.17AB–ZT 7.3.1880. Myöhemmin tehtiin muutamia muutoksia ja lisäyksiä. Hän ilmoitti myös hylänneensä melkoisesti tekstejä: »Olen tullut tarkemmaksi sisällön suhteen. Nytkin tästä puuttuu käytännöllinen tendenssi, jonka lisään, jos Luoja suo, kuudenteen osaan.»18Topelius lisää: »’Lekarna’ (Leikit) ladotaan viimeiseksi. Jotta kuvitukset jakautuvat tasaisemmin, voimme myös muuten muuttaa järjestystä tarpeen mukaan, kuitenkin siten, että proosa ja runomitta vaihtelevat.» ZT–AB 17.5.1880. Ladonta aloitettiin heinäkuun ensimmäisellä viikolla, ja korjausvedos lähetettiin elokuussa.19AB–ZT 1.7.1880: »Minulla on nyt Läsn f Barnin kuvitukset jokseenkin valmiina, ja aiomme aloittaa ladonnan ensi viikolla. Malmström on piirtänyt 3 kokosivua ja 13 pienempää vinjettiä – viimeksi mainitut ovat erityisen viehättäviä. Edelfeltin kuvat ja nimiövinjetti mukaan lukien saamme näin ollen kaiken kaikkiaan 21 kuvitusta. Toivon että sekä Sinä että yleisö olette vihkoon tyytyväisiä.» Korjausvedos lähetettiin 5.8. ja 28.8.1880. Jotta kokonaiset 15 arkkia saataisiin täyteen, Bonnier pyytää lisää aineistoa ladottavaksi ennen osastoa »Lekarna», AB–ZT 28.8.1880. ZT–AB 3.9.1880: »Etsin mielihyvin 5 tai 6 sivun kappaleen ladottavaksi ennen Leikkejä.» Suurin osa oli julkaistu aiemmin Trollsländanissa, kahdeksan teosta oli kuulunut Sagor-kokoelmaan ja yhtä moni oli aiemmin julkaisemattomia. Viidettä osaa Läsning för barn. Femte boken painettiin 6 000 kappaletta, ja se ilmestyi kauppoihin jouluksi 1880. Topeliuksen mielestä Malmströmin kuvitukset olivat »viehättäviä».20ZT–AB 12.11.1880. Nidotun kartonkikantisen kirjan hinta oli 2 kruunua 75 äyriä ja kluuttikantisen 3,50 (244 s.).21Ilmoitus esim. Smålandspostenissa 7.12.1880.

181 Jo syksyllä 1879 Topelius suunnitteli jatkoa »parin vuoden» kuluttua: »Sen puutteen, josta syystäkin tulee huomauttaa, ettei tähän mennessä ilmestyneissä vihkoissa ole mitään opettavaista, aion korjata tässä 6. osassa mutta sopivan iloisella ja raikkaalla tavalla, joka vetoaa senikäisiin.»22ZT–AB 10.9.1879; vrt. osan 6 viite 16. Syksyllä 1882 Bonnier tiedusteli uutta osaa,23AB–ZT 21.11.1882: »Viimeksi ilmestynyt (5. vihko) on niin eristyneessä tilassa, että ostajat osaksi unohtavat sen – osaksi jättävät sen lojumaan. Olisikin parempi, jos saataisiin aikaan kuudeskin vihko, ja niistä tulisi yhdessä III Nide». Topelius vastaa, ettei hän osaa määrittää, milloin on kuudennen osan aika, mutta se on hänellä mielessä: »Juhannuksena selviää, saanko sen käsistäni ensi vuonna. Olisi ihastuttavaa saada M-min uuden piirrokset mahdollista uutta painosta varten.», ZT–AB 1.12.1882. mutta vasta seuraavan vuoden lokakuussa Topelius ilmoitti ryhtyvänsä kirjoittamaan kuudetta kirjaa. Tieto ilahdutti Bonnieria – »ei pelkästään kaikkien lasten ja myös heidän vanhempiensa puolesta, jotka kaipaavat lisää – vaan myös omasta puolestani, koska nyt niin yksinäinen viides osa saa siitä soveliaan seuraajan.»24Hän lisää: »Teoksen voi sitten sitoa kolmeksi niteeksi, jotka ovat kaikki laajuudeltaan suunnilleen yhtä suuria.», AB–ZT 30.10.1883, ks. myös AB–ZT 20.10.1883. Hän uskoi että hänellä »on hyvät näkymät» saada Malmström kuvittajaksi.25AB–ZT 30.10.1883. Keväällä 1884 Topelius keskittyi kirjoittamaan uusia satuja ja muokkaamaan vanhoja; kuudennen osan teoksista kolmetoista oli julkaistu aiemmin.26Yksi syy siihen, ettei Topeliuksella ollut tällä kertaa varastossaan suurempaa satuvarastoa, oli se, ettei maassa ilmestynyt yhtään lastenlehteä sen jälkeen, kun Trollsländan oli lakannut ilmestymästä vuonna 1873. Viisi teosta oli julkaistu kokoelmassa Sagor I–IV, kaksi Trollsländanissa 1869, neljä ammattilaulua lehdessä Sveriges Ungdom. Tidskrift för skola och hem (1883), yksi (suomeksi) Lasten Kuvalehdessä 1882 sekä yksi kertomus kirjassa Bilder ur djurens lif för skolan och hemmet, jonka oli koonnut ja julkaissut prinsessa Eugénie (1883; ks. ZT–AB 9.9.1884). Ensimmäinen käsikirjoituserä lähetettiin 25. kesäkuuta, ja ladontaa jatkettiin syyskuun lopussa, kun Malmström oli toimittanut piirrokset.27ZT–AB 2.7.1884, ZT–AB 9.9.1884 ja AB–ZT 13.9.1884. »Edlund firmoineen on vaatinut 2 000 kpl – kuten teoksesta Vinterqvällar – ja L. f B:n V kirjaa» Ks. myös AB–ZT 25.11.1884. Läsning för barn. Sjette boken ilmestyi joulukuussa 1884, ja sitä painettiin 6 000 kappaletta, osa Edlundin kustantamon osapainoksena. Kartonkikantinen nidottu kappale maksoi 2,75 kruunua ja sidottu 3,50 (216 s.).

182 Bonnierin tammikuussa 1888 esittämään tiedusteluun seitsemännestä osasta Topelius vastasi, että aineisto »oli yhä tekeillä» ja raportoi samoin lokakuussa 1890.28AB–ZT 31.1.1888 ja ZT–AB 26.2.1888. Topelius otti seitsemännen osan vuoden 1889 julkaisusuunnitelmaansa (ZT–AB 17.1.1889) ja 30.10.1890 hän mainitsee, että aineisto kootaan jälkeenpäin. Huhtikuussa 1891 hän ilmoitti uudesta kokoelmasta, joka oli edellisen tavoin määrä julkaista »Edlundin kanssa yhteisessä painoyhtiössä». Malmströmin rinnalle kuvittajaksi hän ehdotti Helsingborgissa asuvaa taidemaalari Anna Vengbergiä mutta jätti päätöksen kustantajan tehtäväksi.29ZT–AB 16.4.1891, vastauskirje AB–ZT 22.4.1891. Anna Vengberg oli perhetuttu ja oli opiskellut neljä vuotta Düsseldorfissa, hän oli piirtänyt Trollsländanin nimivinjetin (ks. ZT–AB 7.5.1891). Topelius arvioi hänen lähettämiään luonnoksia »varsin kekseliäiksi ja tilannetta havainnollistaviksi, mutta jotkin menivät sivuun aiheesta», ZT–AB 23.7.1891. Bonnier ja Malmström olivat yksimielisesti sitä mieltä, että Vengbergin piirrokset olivat käyttökelvottomia, ja sen sijaan tehtävään valittiin Georg Stoopendaal, joka käytti osittain lähtökohtanaan Vengbergin aiheita.30Vengberg sai näin 50 kruunun korvauksen, ks. AB–ZT 29.7. och 12.8.1891. Malmström hylkäsi Stoopendaalin kuvia ja hyväksyi 15 (AB–ZT 25.8.1891). Topelius lähetti käsikirjoituksen 22. kesäkuuta, 23. heinäkuuta ja 27. lokakuuta, ja kirja ladottiin marraskuussa.31Karl-Otto Bonnier, joka huolehti tilapäisesti kustantamon kirjeenvaihdosta, kun isä oli sairaana, ilmoitti 1.12.1891 lähettäneensä juuri tekijänkappaleet. Useimmat sadut ja laulut oli julkaistu aiemmin Nya Trollsländanissa vuosina 1885–1891. Läsning för barn. Sjunde boken ilmestyi joulukuussa 1891, ja painos oli 6 000 kappaletta. Topelius ilmaisi tyytyväisyytensä kuvituksiin: »Kirjani näyttäytyy kuvineen paremmin kuin ehkä koskaan aiemmin. Esitän Aug. Malmströmille ja Stoopendaalille sydämellisen tunnustukseni onnistuneesti löydetyistä tilanteista ja hienosti toteutetuista kuvista!»32ZT–AB 3.12.1891. Hinta oli sama kuin kuudennelta osalta: 2,75 kruunua kartonkikantisesta ja 3,50 sidotusta kirjasta (216 s.).33Ilmoitus mm. Stockholms Dagbladissa 16.12.1891.

183 Joulukuussa 1894 Topelius kirjoitti keräävänsä aineistoa kahdeksanteen kirjaan, ja seuraavan vuoden elokuussa hän ilmoitti, että »6 satua, 4 leikkiä ja muutama laulu» oli »valmiina ja hyväksyttynä, loput luonnosvaiheessa».34ZT–AB 7.12.1894 ja 22.8.1895. Tammikuussa 1896 hän lupasi kokoelman jouluksi.35ZT–AB 8.1.1896. Hän ehdotti, että hänen vävynsä Acke Andersson voisi tehdä muutaman piirroksen Bonnierin valitsemien ruotsalaiskuvittajien ohella.36ZT–AB 8.4.1896 ja AB–ZT 17.4.1896. Puolet käsikirjoituksesta oli valmiina toukokuun puolivälissä, mutta Topelius odotti, että Andersson valitsisi muutaman kuva-aiheen, ennen kuin hän lähetti sen Bonnierille, joka halusi saada ensimmäisen erän käsikirjoituksesta viimeistään juhannukseksi.37ZT–AB 19.5.1896 ja AB–ZT 18.1.1896. Muista kuvituksista vastasivat August Malmström sekä Gustaf Olof Hjortzberg ja Nils Larsson, »kaksi nuorempaa lahjakasta taiteilijaa – jotka tosin edustivat modernimpaa tyyliä».38AB–ZT 28.11.1896. Topelius lähetti viimeisen käsikirjoituksen syyskuussa ja muutti tekstien järjestystä 4. lokakuuta.39ZT–AB 24.9.1896: »kaksi laulua ja kolme proosakappaletta. Ohessa uusi järjestys, ja aikanaan saan toisen oikovedoksen. Nuottiliitteet voit lisätä mielesi mukaan tekstin keskelle tai loppuun. Leikit tulevat joka tapaukseksi viimeiseksi tekstin jälkeen.» Ks. myös ZT–AB 4.10.1896. Teoksista neljätoista oli julkaistu aiemmin ja muut olivat uusia.40Teokset oli julkaistu Nya Trollsländanissa, Sländanissa, Sylviassa, joululehdissä ja erillisjulkaisuina. Oikoluvun yhteydessä Topelius totesi löytäneensä vain »harvoja harhaanjohtavia virheitä (sopar sanan sofver sijaan jne.).» Hän jatkoi: »Monet korjaukset liittyvät kirjoitustapaani. Hyväksyn ä:n, kun ä-äänne on pitkä, mutta en voi määkiä lyhyttä vokaalia.»41ZT–AB 15.10.1896. Marraskuun alussa 1896 Bonnier ilmoitti osan tulleen painosta.42AB–ZT 4.11.1896. Läsning för barn. Åttonde boken julkaistiin 6 000 kappaleen painoksena. Kartonkikantinen nide maksoi 2 kruunua ja 75 äyriä (184 s.).

Tekstikriittinen selonteko

Viitteet

Alkuperäispainosten painovirheluetteloiden mukaisesti tehdyt korjaukset

251 [sijainti editiossa: sivu, rivi | ZTS:n teksti: Nej, så | ← | perusteksti: Nej så]

Läsning för barn 1

Skyddsengeln

Läsning för barn 2

Hallonmasken

Toinis Julafton

Toimittajan tekemät muutokset

255 [sijainti editiossa: sivu, rivi | ZTS:n teksti: Nej, så | ← | perusteksti: Nej så]

Läsning för barn 1 (1865)

Förord till Onkel Adam

Bärplockerskan

Den röda stugan

David och Goliath

Var god mot de fattiga

Den tappade kängan

Sanningens Perla

Rinaldo Rinaldini eller Röfvarbandet

Fågel Blå

Skyddsengeln

Läsning för barn 2 (1866)

Förord till alla goda barn

Vintersagan om Skyhög och Molnskägg

Naturens hemlighet

Sampo Lappelill

Nora, som ej ville vara barn

Verna Rosa

Adalminas perla

Skolgossens Sommarvisa

Hedra din fader och din moder

Hjertat af gummi elasticum

Om den sommar, som aldrig kom

Brusebäck och Susebäck

Solkonungens krona

Silfverpenningens Berättelser

Hallonmasken

Huru skogens små barn lärde sig läsa

Det vackraste i skogen

Den barmhertige är rik

Elisa

Sagan om de fyra, som prisade Gud

Läsning för barn 3 (1867)

Radigundis’ penna

Walters första äfventyr. Om Walters hem samt om Lunkentus och den randiga kjolen

Walters femte äfventyr. Huru Walter ville göra som Robinson

Walters sjunde äfventyr. Huru den tappre Walter jagade vargar

Walters åttonde äfventyr. Huru Walter sökte en skatt och ville bli rik

Axel och Stina. Andra samtalet. Europas karta

Axel och Stina. Tredje samtalet. Stinas examen i vetenskaperne

Höbergningen

Skridskolöparen

Huru Frithiof red på första Maj

Eli Rhem

Saul och David

Kyrkklockorna

Sagan om Lillis näsa

Björken och Stjernan

Läsning för barn 4 (1871)

Hvad skall du älska?

Prinsessan Törnrosa

Stormen och Solskenet

Kyrktuppen

Pikku Matti

Hafskonungens gåfva

Sista April

Svalan från Egypti land

Unda Marinas silfverskål

En Jättesaga

Luftslotten

Gamla stugan

Pekkas äfventyr

Bullerbasius

Solkonungens barn

Den bättre vägen

Rida ranka

Läsning för barn 5 (1880)

Fjäderholmarna

Refanut

Tidningssättaren vid sin stilkast

Fattig-gubben

Georgs konungariken

Lasse liten

Tändstickan

Pehr Matts’ sten

Lilla Genius

Stjernöga

Vid postluckan för ankommande bref

Sikku

Det vissnade löfvet

Måne klara

Ängens Söndagsmorgon

Läsning för barn 6 (1884)

Sötare än sött

Gossen från Sammatti

Skogsbjörn

Gossen från Pernå

Flickan vid Kauttua

Knut Spelevink

Mod i faran

Gossen, som hörde det tysta tala

Tomtegubben i Åbo slott

Tom

Jägarens första byte

Linet

Den heliga natten

Florios och Unda Marinas sagor

I hafvets djup

Läsning för barn 7 (1891)

Huru Gud skapade Finland

Vidrack

Den heliga nattens barn

Bokhandlaren

Lille prinsen

Skräddaren, som tråcklade hop Finland med Sverige

Spelemans visa

En hög herres jakthund

Peppeli

Flickskolan i farmors tid

Skolan i morfars tid

Huru järnvägen fick sjumilsstöfvlar

Unda Marina berättar om slafhandlaren

Unda Marina berättar om perlan

Prins Florios kanal

Jennys förmaningar

Lucias siffror

Station Sylvester

Askungen

Läsning för barn 8 (1896)

Tuttemuj

Mellan smörgåsarna

Florio berättar om Lapplands troll

De röda skorna

Moppe

Folkskolebarnens vandringssång på vägen till skolan

Englarnas julklapp

Göken galar

Myggdansen

Katten och råttan

Mjölnarevisan

Pukkis visa

Skogskonungen

Snurran

Toimituksen laatimissa teksteissä käytetyt lyhenteet

Käsikirjoitukset ja ensijulkaisut

382 Hakemistoon on kirjattu Läsning för barnin teokset aakkosjärjestyksessä (jos ensijulkaisu on julkaistu eri nimellä, se mainitaan sulkeissa). Topeliuksen käsin kirjoittamat käsikirjoitukset on merkitty käsikirjoitussarakkeeseen kursivoituna.

Kuvitukset ja nuottiliitteet

384 Topelius piti kuvituksia ja nuottiliitteitä arvokkaana lisänä Läsning för barniin, mikä käy ilmi muun muassa hänen kustantaja Albert Bonnierille lähettämistään kirjeistä.

385 Kokoelman kaikki osat julkaistiin kuvitettuina, ja useimmat kuvitti August Malmström, joka teki myös kansikuvan (ks. s. 1174). Kokosivun kuvataulujen lisäksi teoksessa on pienempiä kuvituksia, joskus alkukirjainten ja otsikoiden yhteydessä. Nuotteja on vain toisessa ja kolmannessa sekä kahdeksannessa osassa. Toisen osan neljä sävelmää on lainattu Fröbel-liikkeen Kindergarten-aikakauslehdestä. Nuotein merkittyjen teosten lisäksi kokoelmassa on useita lauluja, jotka on kirjoitettu tuttujen kappaleiden, kuten »Ukko Nooa» ja »Juokse porosein» säveleen.

386 Kuuden ensimmäisen osan kuvitukset painettiin puupiirroksina. Taiteilija piirsi kuvan suoraan puulevylle, minkä jälkeen kaivertaja (ksylografi) kaiversi piirroksen puuhun – valmis teos oli näin taiteilijan ja kaivertajan yhteistyön tulosta.

387 Läsning för barnin kuvituksia ovat tehneet kirjoissa julkaistujen signeerausten perusteella ruotsalaiset ja tanskalaiset kaivertajat Mauritz Meijer, Hans Peter Hansen, Johanna Carolina Weidenhayn, C. Lindberg, Isidor Törnblom, A. Lindgren, Wilhelm F. Meyer, Frederik Hendriksen ja Jonas Engberg. Kahden viimeisen osan kuvitukset painettiin fototypioina, joka oli puhtaasti mekaaninen ja kemiallinen menetelmä.

388 Painatustekniikan kehittyessä kuvitusten määrä kasvoi osa osalta, ja uusissa painoksissa julkaistiin lisää kuvia ja koristeita. Malmström vastasi myös uusien painosten kuvituksista yhdessä oppilaidensa Signe Sohlmanin ja Anna Cramérin kanssa.

389 Ks. eZTS:n faksimilet.