Sofia Topelius ja hänen sukunsa

3 Catharina Sofia Calamnius syntyi Uudessakaarlepyyssä 3. helmikuuta 1791 varakkaaseen pohjalaiseen kauppiasperheeseen.1Sofia Topelius oli ristimänimeltään Catharina Sofia, mutta hän allekirjoitti kirjeensä nimellä Sofia Topelius, ja perhe kutsui häntä Sofiaksi tai Sophieksi. Ks. esim. ST–ZT 10/3 1839. Calamniuksen suku oli asunut Pohjanmaalla 1600-luvun alusta lähtien. Ensimmäiset sukupolvet olivat pappeja, mutta myöhemmät sukuhaarat toimivat kauppiaina ja kaupunkilaisporvareina.2Ensimmäinen oli Kalajoen kirkkoherra Petrus Michaelis Arctophilacius. Hänen poikansa Gabriel ryhtyi käyttämään nimeä Calamnius (Studentmatrikeln, »Gabriel Calamnius», ym., Genealogia Sursilliana 1960, s. 265 f.). Ks. myös Backman, Nykarleby stads personhistoria 1938, 13 f.). Sofian isä, Samuel Calamnius, oli kauppiaana Uudessakaarlepyyssä kolmannessa sukupolvessa, ja hänen äitinsä Anna Sofia Backman oli kauppiaan tytär. Isä kuoli kun Sofia Calamnius oli viisivuotias, mutta äiti jatkoi liikkeen toimintaa. Tuolloin perheessä oli kolme muuta lasta: Margaretha Christina, Josef Reinhold ja Maria. 1800-luvun vaihteessa Anna Sofia Backman meni uudelleen naimisiin edesmenneen aviomiehensä kirjanpitäjän Johan Turdinin kanssa, joka oli niin ikään uuskaarlepyyläisen kauppiaan poika.3Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 20 f., Birck, Nykarleby stads historia II 1980, s. 164 f. Historiallisesti ei ollut harvinaista, että nuoremmat ja vakiintumattomat kauppiaat menivät naimisiin vakiintunutta kauppaliikettä jatkaneiden vanhempien leskien kanssa (Keskinen, Oma ja yhteinen etu 2012, s. 95 f.). Ks. myös viite 9. Äidin toisesta avioliitosta Sofia Calamnius sai veli- ja sisarpuolen: Gustaf Wilhelmin ja Augusta Johannan. Johan Turdinista, jota Zacharias Topelius kutsui »eno Turdiniksi», tuli kauppias, hän hankki huomattavan omaisuuden ja hänet nimitettiin kauppaneuvokseksi.

4 Isän vanhempien, jotka niin ikään asuivat Uudessakaarlepyyssä, kerrotaan olleen tyytymättömiä miniänsä Anna Sofian myöhempään avioliittoon, ja siksi he huolehtivat merkittävältä osin Sofia Calamniuksen kasvatuksesta. He kustansivat hänelle ylempiin säätyihin kuuluville tytöille tuohon aikaan tyypillisen koulutuksen, ja vuonna 1805 hänet lähetettiin kahdeksi vuodeksi Tukholmaan opiskelemaan piirtämistä, ranskaa ja seurustelutapoja.4Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 23 f. Myös muissa pohjalaisissa kauppiasperheissä oli tapana lähettää tyttärensä Tukholmaan.5Hyvärinen, »Säädyn suojassa ja ohjauksessa – Roosin suvun naisten parempiosainen elämä» 2013, s. 72 ff., Helanen, Suuri murros 1937, s. 23 f. Sofian palattua isänisä oli kuollut ja isänäiti kuoli pian sen jälkeen, jolloin Sofia muutti äitinsä ja isäpuolensa luo.

5 Kun Sofia Calamnius meni naimisiin lääkäri Zacharias Topelius vanhemman kanssa vuonna 1812, tämä toimi Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkärinä. Pari oli oleskellut samaan aikaan Tukholmassa ja liikkunut samoissa piireissä. Heidän neljästä lapsestaan kaksi vanhinta, pojat Johan Emil ja Gustaf Arvid, kuolivat jo pikkulapsina.

6 Voi hyvinkin sanoa, että tohtori Topelius teki edulliset naimakaupat, koska vaimo oli perinyt isältään huomattavan noin 20 000 riikintaalerin (riksgälds) omaisuuden.6Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 15. Perintörahoilla ostettiin Kuddnäs ja muutamaa vuotta myöhemmin Frillin tila. Tohtori Topeliuksen jalat halvaantuivat onnettomuudessa, ja puolison heikon terveyden vuoksi Sofia Topelius joutui ottamaan suuremman vastuun taloudesta ja viljelyksistä. Miehen kuoltua vuonna 1831 hän johti yksinään Kuddnäsiä tiluksineen. Samalla Sofia Topelius vapautettiin miehensä edusmiehyydestä, ja hän saattoi itse päättää varoistaan. Vuoteen 1864 asti kaikille naisille leskiä lukuun ottamatta oli määrätty holhooja tai edusmies.7vuoden 1734 laki, Perintökaari, luku 19 § 2. On syytä panna merkille, ettei hän mennyt uudelleen naimisiin eikä perhe joutunut merkittäviin taloudellisiin vaikeuksiin miehen kuoltua.8Häggman, Perheen vuosisata 1994, s. 85. Naisilla oli tapana mennä naimisiin miehiä harvemmin. Syynä oli halu päättää omista asioistaan mutta myös muun muassa se, että niin oli mahdollista toimia, koska miehiä ei tarvittu taloustöihin ja naisten odotettiin omistautuvan rukouksille ja miehensä muistolle. Leskien uudelleen naimisesta ks. esim. Bladh, Hennes snilles styrka 2018, s. 16 ff. Se kertonee jonkinasteisesta taloudellisesta riippumattomuudesta mutta ehkä myös halusta päättää itse asioistaan.9Etenkin jos varallisuutta oli riittävästi, saattoi tuntua houkuttelevammalta pysyä leskenä kuin mennä naimisiin ja asettua taas edusmiehen alaisuuteen. Porvaristaustaisilla leskillä oli miehensä kuoltua kolme mahdollisuutta: mennä uusiin naimisiin, jatkaa mahdollista kauppaliikettä tai elää varoilla ja niiden tuotoilla eli vuokra- ja korkotuloilla. Viimeksi mainittu näyttää olleen yleisintä tukkukauppiaanleskillä, joiden tilannetta voidaan verrata Sofia Topeliukseen (Bladh, Hennes snilles styrka 2018, s. 91, 102 f.). Catriona M. Macleod on tehnyt samankaltaisen havainnon Skotlannin oloissa (»Enterprising Widows: Family, Business and the Succession Process» 2018, s. 211). Kirsi Vainio-Korhonen kuvaa teoksessa Sofie Munsterhjelmin aika huonommassa taloudellisessa tilanteessa elänyttä aikalaista, Uudenkaarlepyyn postimestarin Lars von Platenin leskeä (2012, s. 188–240). Kuddnäsin omistajana Sofia lakkautti osan miehensä tilalla käynnistämistä hankkeista ja hankkiutui muun muassa eroon tilan viinatislaamosta.10Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 27; Sofia Topelius omisti miehensä kuoltua Kuddnäsin yhdessä kahden lapsensa kanssa, sillä hän omisti naimaoikeutensa nojalla joko ⅓ tai ½ tilasta (vuoden 1734 laki, Naimiskaari, luku 10 § 1, 2, 4 ja 5). Maanviljelystä huolehtivat lampuodit sekä Kuddnäsin ja Frillin torpparit, mutta tilan hallinto teetti Sofia Topeliuksella runsaasti töitä. Hänen elämänsä viimeiset vuodet, 1867–1868, Kuddnäsiä tiluksineen viljeli vuokraviljelijä, Elieser Johansson.

7 Sukulaisuuden käsitteellä oli taipumus painottua miespuoliseen linjaan, vaikka naisilla olikin usein tärkeä mutta hieman näkymättömämpi välittäjän rooli perheiden välillä. Tämä sopii suurelta osin myös Sofia Topeliukseen.11Dahlberg & Mickwitz, Havet, handeln och nationen 2014, s. 19. Hänen verkostossaan pohjalaiset kauppias- ja pappissuvut punoutuvat toisiinsa. Tämä verkosto vaikutti merkittävästi Zacharias Topeliuksen tuttavapiiriin ja muihin yhteyksiin. Erityisen silmiinpistävästi se näkyy hänen varhaisimpina vuosinaan. Ensimmäiset kouluvuotensa Zacharias vietti Oulussa tätinsä ja setänsä Maria ja Gustaf Toppeliuksen luona, jotka olivat menneet naimisiin vuonna 1820. Topeliuksen nuoruudenrakkaus Mathilda Lithén oli äidin sisarentytär ja ystävä Henrik Backman Sofia Topeliuksen pikkuserkku.12Backman muutti Tukholmasta Uuteenkaarlepyyhyn samalla kun hänen sisarensa meni naimisiin Gustaf Wilhelm Turdinin kanssa. Opiskeluvuosinaan Helsingissä Topelius oli vakituinen vieras tätinsä Augustan perheessä. Tämän mies,Carl Rosenkampff, tuki taloudellisesti Topeliuksen opintoja, samoin Sofian velipuoli, Gustaf Turdin.

8 Myös myöhemmissä elämänvaiheissa äidin suku oli Zacharias Topeliukselle tärkeä viitekehys ja vaikutti sosiaalisiin yhteyksiin. Hänen tuttavapiiriinsä kuuluivat Sofia Topeliuksen sisarpuolen Augusta Rosenkampffin ja tämän perheen lisäksi myös serkku Jeana Backman, joka palveli Rosenkampffeilla taloudenhoitajana eli »husmamsellina». Eno Josef Calamniuksen tyttäret Johanna Wahlström ja Josefina Lagermarck perheineen mainitaan säännöllisesti kirjeenvaihdossa, varsinkin siksi, että kumpikin jäi leskeksi ennen aikojaan ja joutui turvautumaan sukulaisten apuun. Samankaltainen tapaus oli Turdinin perhe, joka joutui konkurssin vuoksi vararikkoon vuonna 1838. Tämän jälkeen perhe sai apua ja tukea Sofia Topeliukselta ja myöhemmin Zacharias Topeliukselta.13Ks. esim. ST–ZT 26/12 1844, ZT–ST 9/4 1860, 9/5 1862. Ks. myös viite 123. Sofia saattoi esimerkiksi avustaa veljentyttäriään rahallisesti, kun taas Zacharias hoiti pääkaupungissa serkkujen eläkeasioita.14ZT–ST 5/3 1866. Sofia Topelius näyttäytyy kirjeissä eräänlaisena yhdyssiteenä pojan ja sukulaisverkoston välillä. Varakkaana ja jokseenkin riippumattomana toimijana hän ohjasi laajennetun perheen keskinäistä vuorovaikutusta: hän välitti tietoa sekä jakoi tehtäviä ja joskus myös taloudellista apua. Hänen merkityksensä näkyy muun muassa siinä, että hän otti Fanny Magdalena Topeliuksen kasvattityttärekseen. Fanny oli Zacharias vanhemman veljenpojan Frans Toppeliuksen tytär. Frans oli toiminut Zacharias nuoremman kotiopettajana ja rippikoulunopettajana, ja kun hän kuoli nuorena vuonna 1836, leski ei kyennyt elättämään tytärtään, joka sijoitettiin perheen luo Kuddnäsiin ja asui siellä vuoteen 1868 Sofia Topeliuksen kuolemaan asti.15ST–ZT 20/3 1837. Sofia Topeliuksen toimintaa sukulaisten ja muiden tuttujen verkostossa voidaan luonnehtia sukutyöksi (kin-work). Termin tarkoitus on tuoda näkyviin naisten rooli perheen sosiaalisen pääoman hallitsijoina. Sukutyöstä, ks. esim. Steinrud, Den dolda offentligheten 2008. Koska Fanny jäi taloon avuksi ja seuraksi, Zachariaksen ja hänen sisarensa Sophien oli helpompi asettua muualle asumaan. Voidaankin sanoa, että kasvattitytär otti harteilleen nuorimmalle sisarukselle lankeavan velvollisuuden huolehtia vanhemmista.

9 Länsi- ja Keski-Euroopassa vallinneissa sukulaisuuskäsityksissä tapahtui vuosina 1760–1850 merkittäviä muutoksia, ja ne vaikuttivat etenkin naisen rooliin.16Muutokset liittyivät siihen, että siirryttiin pystysuorasta, patrilineaarisesti keskittyneestä ja perimyskeskeisestä yhteisöstä vaakasuoremmin painottuneeseen sukulaisyhteisöön, jossa sukulaisten yhteyttä voitiin luonnehtia eräänlaiseksi »sisarusten saaristoksi». Entistä laajempi piiri sitoutui entistä tiiviimmin yhteen, ja avioliittomalleista tuli endogaamisempia eli sukulaiset menivät naimisiin yhä suuremmassa määrin keskenään. Uuden ilmapiirin ominaispiirteitä olivat tunteellisuus sekä yhä läheisemmät suhteet sukulaisten ja perheenjäsenten välillä, esimerkiksi vävyjä ja miniöitä pidettiin itsestäänselvästi suvun jäseninä, kuin omaa lihaa ja verta olevina lapsina (Johnson & Sabean, »Introduction», Sibling Relations & Transformations of European Kinship 1300–1900 2011, s. 10 sekä Sabean & Teuscher, »Kinship in Europe: A New approach to Long-Term Development», Kinship in Europe: A New Approach to Long-Term Development (1300–1900) 2007, s. 17). Näissä sukuyhteisöissä naisten tehtävä sisarina, äiteinä ja täteinä oli hallinnoida päivittäistä kanssakäymistä, pysyä selvillä perheiden välisistä eri yhteyksistä sekä edistää suotuisia naimakauppoja. Sofia Topeliuksen keskeistä roolia suvun verkostossa tulee tarkastella tämän kehityksen pohjalta.17Johnson & Sabean,»Introduction», Sibling Relations & Transformations of European Kinship 1300–1900 2011, s. 9–15, Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 26 ff.

10 Sukulaisverkostojen kautta Sofia Topelius näyttäytyy eräänlaisessa puolijulkisessa roolissa, joka ei vastaa käsitystä siitä, että 1800-luvun naisen tuli pysytellä vain kodin yksityisessä piirissä. Sen sijaan voisi puhua piilojulkisuudesta siinä mielessä, ettei se ollut näkyvä osa kasvavaa porvarillista julkisuutta, joka oli varattu vain tietylle osalle miespuolista väestöä. Tämän piilojulkisuuden tehtäviin kuului muun muassa hallinnoida kotia, taloutta ja maanviljelyä, pitää yllä suvun verkostoja ja harjoittaa paikallista hyväntekeväisyyttä, mikä ei juuri näkynyt sanomalehtien sivuilla eikä julkisessa tilassa. Sen sijaan se auttoi ratkaisevasti lujittamaan ja tuomaan esiin omaa asemaa suvussa ja paikallisyhteisössä.18Marie Steinrud käsittelee naisten »piilojulkisuutta» Ruotsin ylempien säätyjen piireissä samalla aikakaudella teoksessaan Den dolda offentligheten, diss. 2008, s. 219. Esimerkiksi 1860-luvun nälkävuosina antamallaan ruoka-avulla Sofia Topelius vahvisti itsensä ja sukunsa asemaa ja arvostusta ja samalla suvun ja perheen tulevaisuutta. Myös Kuddnäsin hoito voidaan lukea osaksi tätä julkisuutta. Maanomistajana ja työnantajana hän vaikutti kymmenien ihmisten elinoloihin. Zacharias Topelius kertoo että äitiä »arvostettiin koko seudulla ja häneltä kysyttiin neuvoja, koska häntä pidettiin selväpäisenä ihmisenä jolla oli käytännön järkeä».19Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 27. Äiti ja poika Topeliuksen kirjeenvaihto kuvastaa mielenkiintoisella tavalla miehisen/naisellisen problematiikkaa ja tuo esiin, millä tavoin lesken ja säätyläisnaisen oli mahdollista toimia 1800-luvun yhteiskunnassa.

11 Äidin ja pojan suhde oli hyvin läheinen. Kirjeessä 18-vuotiaalle pojalleen Sofia Topelius sanoo: »onhan äiti varmin ystäväsi ja luotettusi muuttumattomana kaikissa käänteissä ja kuka voisi jakaa tunteesi ja toiveesi syvemmin omassa sielussaan ja sydämessään ei kukaan koko maailmassa».20ST–ZT 6/4 1836. Pojan kirjeissä läheisyyden merkkinä voidaan pitää rakastavaa nimitystä »gulle Mamma» mutta myös kirjoittajien yhteistä huumorintajua: »Joka päivä he matkustavat aina Amunalle asti. Heidän muistonsa isänäidistä ovat joskus aivan omanlaisiaan. ’Tiedätkö isä, Toini sanoi joku päivä sitten, Amuna on niin kiltti, Toini sai mennä Amunan mukana huussiin’ – ’ja siellä on niin pieni reikä, tiedätkö isä!’ – Pyydän anteeksi niin siekalematonta keskustelua, mutta kuka voisi olla nauramatta sille!».21Amuna oli lasten käyttämä nimi isänäiti Sofia Topeliuksesta, ZT–ST 16/11 1857.

Zacharias Topelius vanhempi ja Toppeliuksen suku

12 Zacharias Topelius vanhempi syntyi 13. marraskuuta 1781 Oulussa kirkkomaalari Michael Toppeliuksen ja Maria Ocklawitzin pojaksi. Suku oli vakiintunutta joskaan ei varakasta alempaa porvaristoa. Michael Toppeliuksen toiseksi vanhin veli Johan Gabriel astui sukunsa ensimmäisenä akateemiselle uralle ja ryhtyi papiksi. Hänen nuoremmista veljistään Zachariaksesta ja Gustafista tuli kummastakin pappeja.

13 Zacharias Topelius vanhempi kävi Oulun triviaalikoulua ja valmistui ylioppilaaksi vuonna 1797 Turussa. Elättääkseen itsensä hän keskeytti opintonsa ja toimi muutaman vuoden kotiopettajana pappi Appelgrenin perheessä Muhoksella Pohjois-Pohjanmaalla. Hänen oppilaansa valmistuttua ylioppilaaksi hän seurasi tätä Uppsalaan ja aloitti lääketieteen opinnot Johan-veljensä tuella. Sen jälkeen hän muutti Tukholmaan opiskelemaan kirurgiaa, sillä välskärinopinnot olivat halvempi vaihtoehto, josta pääsi nopeammin ansiotyöhön.22Vasenius I 1912, s. 118 ff., Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 36 f. Tukholmassa asuivat hänen äitinsä Marian sisarukset, Brita Catharina Norlin ja Carl Johan Ocklawitz. Opiskeluaikanaan hän tapasi yhteisten tuttavien luona Sofia Calamniuksen, joka oli lähetetty Tukholmaan pensionaattiin opiskelemaan. Pidettyään opinnoissaan tauon, jonka aikana hän teki muun muassa rokotusmatkoja Pohjanmaalle ansaitakseen toimeentulonsa, hänestä tuli viimein kirurgian maisteri vuonna 1807. Tukholman-vuosinaan hän ryhtyi veljeksistä ainoana kirjoittamaan nimensä yhdellä p:llä.23Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 35 ff., Vasenius I, 1912, s. 118 f., 124, Schalin, Kuddnäs 1935, s. 11, Railo, BLF 1, »Topelius, Zacharias». Toimittuaan lyhyen aikaa Uudenkaarlepyyn kaupunginvälskärinä vuonna 1807 hän palveli Suomen sodassa vuosina 1808–1809 lääkärinä laivastossa. Sairaus kuitenkin pakotti hänet siirtymään maihin, ja hän työskenteli jonkin aikaa köyhäinlääkärinä Tukholmassa. Sodan jälkeen hän jatkoi lääketieteen opintoja Uppsalassa ja suoritti lisensiaatintutkinnon sekä väitteli tohtoriksi vuonna 1811. Saman vuoden syksynä hänet nimitettiin Uudenkaarlepyyn kaupunginlääkäriksi ja seuraavana vuonna Uudenkaarlepyyn piirin piirilääkäriksi. Syksyllä 1812 hän meni naimisiin Sofia Calamniuksen kanssa.24Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 37 ff.

14 Zacharias vanhempi oli kiinnostunut maanviljelystä. Hän piti Kuddnäsin kehittämistä tärkeänä tehtävänään ja ryhtyi kokeilemaan uusia viljelymenetelmiä. Työskenneltyään kahdeksan vuotta hän menetti keväällä 1820 liikuntakykynsä loppuiäkseen.25Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 15 f., Schalin, Kuddnäs 1935, s. 12 ff., 57 f., 69 f. Vanhemmassa kirjallisuudessa sairauden syyksi on mainittu jäällä tapahtunut rekionnettomuus, mutta Juhani E. Railon mukaan kaksipuolinen halvaus lienee johtunut selkäydinkanavan kasvaimesta tai selkärankatuberkuloosista (BLF 1, »Topelius, Zacharias»). Hän harjoitti silti ammattiaan ja piti vastaanottoa kotonaan. Toisinaan hän teki jopa kotikäyntejä perheen palvelijattaren Stina Sigfridsin kantamana. Hän jatkoi myös runolaulujen keräämistä, jonka hän oli ilmeisesti aloittanut jo Oulun lääniin vuosina 1802–1804 tekemillään rokotusmatkoilla. Runoja lauloivat kiertelevät karjalaiset kauppiaat, jotka kävivät joko kutsusta tai omasta aloitteestaan tohtorin luona Kuddnäsissä. Muistiin merkityistä runoista koottiin neljä nidettä Suomen kansan wanhoja runoja 1823–1831, jotka pohjustivat maaperää Lönnrotin Kalevalalle. Syksyllä 1830 Zacharias Topelius vanhempi sairastui keuhkotuberkuloosiin ja menehtyi 23. tammikuuta seuraavana vuonna.26Vasenius I, 1912, s. 141, Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 18, Railo, BLF, »Topelius, Zacharias».

15 Gustaf-setä, joka oli lähtenyt vanhemman veljensä jäljillä Ruotsiin opiskelemaan, oli lääkäri ja asui Oulussa. Hän sai tehtäväkseen valvoa Zacharias nuoremman kasvatusta. Vastaavasti Gustaf ja Zacharias vanhempi olivat ottaneet yhdessä vastuulleen veljenpoikansa Frans Michael Toppeliuksen kasvatuksen. Fransista tuli sittemmin Zacharias nuoremman kotiopettaja 1820-luvulla. Kun tämä kuoli nuorena, Sofia Topelius otti, kuten edellä mainittiin, hänen tyttärensä Fannyn hoitaakseen. Näin sukulaisverkosto toimi turvaverkkona.

16 Sekä Zacharias Topelius itse että hänen kahden elämäkertansa kirjoittajat kiinnittävät paljon huomiota sukuun. Zacharias Topeliuksen elämäkerran kirjoittaneet Valfrid Vasenius ja Paul Nyberg käsittelevät hyvin seikkaperäisesti isänpuoleista sukua, mutta äidin suvusta kerrotaan vain niukasti. Nyberg sivuuttaa äidin suvun jokseenkin kokonaan. Kuvauksissa näkyy tarve selittää Zacharias Topeliuksen lahjakkuus, mieliala ja myöhemmät elämänvaiheet verisiteillä, etenkin isän puolelta. Kumpikin pohtii kysymystä, millainen vaikutus hänen isänisänsä isänäidillä Maria Zebulonilla, juutalaisen kauppiaan tyttärellä, on saattanut olla. Niin Topelius kuin elämäkertojen kirjoittajat pohdiskelevat, mikä merkitys »juutalaiselle kansalle ominaisilla taiteellisilla lahjoilla» oli suvun tulevalle kehitykselle.27Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 2, Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 18 f. Isän puolen sukuhistoria vaikutti merkittävästi myös Zacharias Topeliuksen käsitykseen itsestään.

17 Vasenius ja Nyberg ovat kuvanneet isänpuoleisen suvun kehitystä maltillisena mutta varmana edistymisenä. Arvio on kuitenkin asetettava oikeisiin mittasuhteisiin: Zacharias Topeliuksen isä tai hänen setänsä eivät olleet opiskeluaikoinaan taloudellisesti riippumattomia vaan heidän oli pakko työskennellä toisen palveluksessa eli antaa yksityisopetusta ja ottaa vastaan erikoistehtäviä. Myös Michael Toppelius, joka oli ollut aiemmin varsin varakas ja ansainnut hyvin Pohjois-Suomen kirkkoihin tekemillään maalauksilla, joutui viimeisinä vuosinaan rahapulaan. Topelius tuo teoksessaan Självbiografiska anteckningar esiin suvun vähävaraisuuden ja vaatimattoman syntyperän.28Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 34 ff., 39, Vasenius I 1912, s. 79, Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 6, 9 f. Sukutaustaan nähden Topeliuksen/Toppeliuksen veljesten avioliittoa varakkaan kauppiaan Samuel Calamniuksen perijättärien kanssa voidaan pitää edullisena naimakauppana ja osana suvun sosiaalista nousua.29Toppeliuksen suku oli vaikuttanut Oulussa Jacob Larsson Toppilan saatua kaupungin porvarioikeudet 1650-luvulla. Hänen poikansa, pojanpoikansa ja pojanpojanpoikansa olivat alempia tullivirkailijoita (tullikirjureita, tullitarkastajia), kunnes Zacharias Topeliuksen isoisä Michael Toppelius katkaisi perinteen ja tuli tunnetuksi kirkkomaalarina Pohjanmaalla ja Pohjois-Suomessa (Vasenius I 1912, s. 86 f., bih.).

18 Kuten edellä todettiin, Topelius itse korostaa mielellään Toppeliusten vaatimatonta taustaa. Suku juontaa juurensa pohjalaistalonpojista, joista tuli »ahkeria, huomaamattomia kauppiaita tai tullimiehiä». Kolmas keskeinen piirre hänen omakuvassaan liittyy suvun etniseen alkuperään ja kieleen. Nämä kysymykset askarruttavat elämäkerran kirjoittajia, jotka pyrkivät sijoittamaan Topeliuksen paikalleen Suomen historiassa. Vasenius, joka kirjoitti elämäkertansa 1900-luvun alun kiivaiden kieliriitojen aikaan, korostaa Topeliuksen sovinnollisuutta kielikysymyksessä. Nyberg toteaa, että Topeliuksen isän suku oli suomalaista siinä mielessä, että suvun juuret olivat suomenkielisessä rahvaassa.30Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 2 f. Vasenius I, 1912, s. 84. Nyberg kiinnittää huomiota myös siihen, ettei joukossa ollut aatelisia (Zachris Topelius 1949, s. 17 f., 20 f.). Isä ottaa kieliasian puheeksi kolmessa kirjeessä. Näistä kirjeistä, samoin kuten päiväkirjasta, välittyy tunneside, joka nuorella Topeliuksella oli ja joka hänellä odotettiin olevan suomeen. Zacharias vanhempi kutsuu suomea »kauniiksi kieleksi, joka on myöskin äidinkielemme».31Ks. Päiväkirja 18/3 1836 ja 3/4 1839 ja ZT vanh.– ZT 24/3, 6/6 1829 ja 12/10 1830. Suhtautuminen heijastelee hänen ja häntä edeltäneen sukupolven innostusta kansanrunouteen, jonka koettiin todistavan muinaisuudesta ja ilmaisevan jotain alkuperäistä. Suomessa näitä ajatuksia olivat ajaneet etenkin Porthan ja Franzén, jotka olivat toimineet samoissa piireissä kuin Toppeliuksen veljekset.32BLF, Railo,»Topelius, Zacharias», Klinge, »Frans Michael Franzén», Tarkiainen, »Henrik Gabriel Porthan», Vasenius 1912, s. 105 f. Porthan oli ollut Zacharias vanhemman opettaja, ja Franzén oli vanhemman veljen Johan Gabrielin ystävä. Topelius itse korosti mielellään vaatimatonta sukupuutaan ja juuriaan suomalaisessa kieli- ja kansanyhteisössä, jonka romantiikka kohotti arvoonsa. Topeliuksen innostus kansakunnan rakentamiseen juontaa epäilemättä osaltaan juurensa isältä periytyneestä romanttisesta näkemyksestä kielen ja alkuperän välisestä yhteydestä. Derek Fewster on käsitellyt väitöskirjassaan Visions of Past Glory Topeliuksen kansallistunteen etnistä puolta. Vaikka Topelius ei myöhemmin tuonut yhtä voimakkaasti esiin ajatusta yksikielisestä Suomen kansasta, hän ei koskaan täysin kiistänyt ajatusta suomesta hänen ja Suomen kansan »varsinaisena äidinkielenä».33ZT vanh.–ZT 12/10 1830, Fewster, Visions of Past Glory 2006, s. 132.

Zacharias Topelius

19 Käytyään koulunsa Oulussa Topelius muutti lokakuussa 1832 Helsinkiin valmistautuakseen Johan Ludvig Runebergin ohjauksella ylioppilastutkintoon ja opiskeli sen jälkeen yliopistolla.34Ks. esim. ZT–ST 7/6 1833, 20/3 1836. Heinäkuussa 1840 hänet promovoitiin filosofian maisteriksi, minkä jälkeen hän pohti jonkin aikaa uravalintaansa.35Ks. esim. ST–ZT 27/11 1844, 5/4 1845, 14/12 1851, 6/5 1853. Tammikuussa 1842 hänestä tuli Helsingfors Tidningarin toimittaja. Hän edistyi nopeasti sekä kirjoittajana että toimittajana. Ajan mittaan työ takasi hänelle hyvät tulot, mikä oli edellytys avioliiton solmimiselle. Uutenavuotena 1846 hän meni naimisiin uusikaarlepyyläisen kauppiaantyttären Emilie Lindqvistin kanssa.36Ks. esim. ST–ZT 1/1 1842, 5/1 1845 ja ZT–ST 17/1 1859, Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 104 ff. Heidän ensimmäinen lapsensa Aina syntyi vuonna 1846, ja häntä seurasi viisi sisarusta, mutta vain tyttäret Aini, Toini ja Eva elivät aikuiseksi asti.37Lapsista jotka eivät jääneet eloon, ks. esim. ZT–ST 12/3 1858, 24/5 1858 ja 14/4 1862.

20 Vuonna 1854 Topelius nimitettiin Suomen historian ylimääräiseksi professoriksi, mutta hän jatkoi Helsingfors Tidningarin toimittajana vuoteen 1861, jolloin hänen seuraajakseen tuli August Schauman.38Ks. esim. ST–ZT 28/4 1854 ja ZT–ST 8/11 1861. Hän kirjoitti lehteen jatkokertomuksia, kunnes se lakkautettiin vuonna 1866. Sen jälkeen Topelius lähetti kirjoituksia muihin kotimaisiin ja ulkomaisiin sanoma- ja viikkolehtiin, pääasiassa Åbo Underrättelseriin, Nya Dagligt Allehandaan ja Svensk Familj-Journaliin. Vuonna 1863 hänet nimitettiin vakinaiseksi professoriksi, jolloin hänen palkkansa parani mutta myös työtehtävät lisääntyivät. Topelius oli aiemmin toiminut myös yliopiston kirjaston ylimääräisenä amanuenssina vuosina 1846–1851 ja Helsingfors privatlyceumin opettajana vuosina 1846–1850.39Vasenius III, 1918, s. 10 f.

21 Zacharias Topelius julkaisi runoilijana esikoiskokoelmansa Ljungblommor 1845 ja ryhtyi vähitellen kirjoittamaan myös proosaa ja näytelmiä.40Ks. esim. ST–ZT 23/10 1845, 23/4 1852, ZT–ST 11/10 1858. Topelius oli jo aiemmin kirjoittanut useita pienempiä teoksia, mm. käsinkirjoitettua Ephemerer-lehteä ja lehtien jatkokertomuksia. 1850-luvun puolivälissä hän aloitti yhteistyön Albert Bonnierin kanssa, joka julkaisi muun muassa näytelmän Regina von Emmeritz, lukukirjan Läsning för barn, historiallisen romaanisarjan Välskärin kertomuksia (joka julkaistiin aluksi jatkokertomuksena Helsingfors Tidningar -lehdessä vuosina 1851–1866) ja runokokoelman Sånger I.

22 Kun kirjeenvaihto vanhempien kanssa päättyi Sofia Topeliuksen kuoltua heinäkuussa 1868, Zacharias Topeliuksesta oli tullut 50-vuotias valtion palveluksessa toimiva laajalti tunnettu ja kunnioitettu mies – runoilija ja kirjailija, joka nykyään tunnetaan Topeliuksena.

Aineisto ja sen laajuus

23 Kirjeenvaihto käsittää 426 säilynyttä kirjettä vuosilta 1829–1868. Kirjeistä 224 on kirjoittanut Zacharias Topelius, 197 Sofia Topelius ja viisi Zacharias Topelius vanhempi; isä on kirjoittanut lisäyksen viiteen äidin kirjeistä. Kirjeissä on myös muiden kirjoittamia lisäyksiä: Sofian kirjeissä Fanny Toppeliukselta ja Zachariaksen kirjeissä joitakin kappaleita ja reunahuomautuksia Emilie-vaimolta sekä muutama yksittäinen Aina-tyttären ja/tai tämän aviomiehen Berndt Nybergin kirjoittama lisäys.

24 Suurin osa kirjeistä kuuluu Helsingin Kansalliskirjaston Topelius-kokoelmaan. Kolme Sofian kirjettä kuuluu Svenska litteratursällskapet i Finlandin arkiston Familjen Zachris Topelius -arkistoon.41Kansalliskirjaston Topelius-kokoelma, signum 244 ja Familjen Zachris Topelius arkiv SLSA 801.2. Yhteensä 199 Sofian ja Zacharias vanhemman kirjettä on kapselissa 244.94, ja 221 Zachariaksen kirjettä vanhemmilleen on kapselissa 244.97. Neljä valikoimaan kuuluvaa kirjettä on arkistoitu kapseliin 244.100, Emilie Topeliuksen Sofia Topeliukselle lähettämien joukkoon. Säilyneiden kirjeiden kokonaissivumäärä on 1567. Useimmat sivut ovat suunnilleen kokoa 21 x 13 cm.42Paperin koossa esiintyy enemmän vaihtelua 1840–1850-luvuille saakka. Tuona ajanjaksona arkkikoot alkoivat yhdenmukaistua yhä suuremmassa määrin, ks. Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 170. Topeliuksen kirjeet ovat keskimäärin 4,5 sivun ja äidin kirjeet kolmen sivun pituisia.43Luku ei ole täysin yksiselitteinen, koska paperin koko vaihtelee. Yleisesti äidin kirjeiden tekstimäärä vastasi vajaata nelisivuista vakioitua kirjepaperiarkkia. Useimmat kirjeet on kirjoitettu mustalla rautagallusmusteella kirjepaperille. Suurin osa kirjeistä on säilynyt hyvässä kunnossa, pieni osa (kolmetoista) on vahingoittunut.44Useimmat näistä ovat joko revenneet tai hankautuneet, mutta yhdessä (ZT–ST 19/10 1860) on merkkejä veitsellä tai saksilla leikkaamisesta, ehkä siksi että kirjeessä on ollut jonkinlainen kuva. Säilyneissä kirjeissä ei näy merkkejä siitä että niitä olisi sensuroitu Topeliuksen aikana tai myöhemmin.

25 Vuosina 1829–1832 kirjeet kulkivat Uudenkaarlepyyn ja Oulun välillä, kun Topelius kävi triviaalikoulua. Lokakuusta 1832 lähtien Topeliuksen kirjeet oli päivätty Helsingissä. Muutamia poikkeuksiakin esiintyy, muun muassa silloin kun Topeliuksen perhe matkusti Marstrandin kylpyläkaupunkiin Ruotsin länsirannikolle vuosina 1862 ja 1868 sekä silloin kun Topelius oleskeli Turussa virsikirjakomitean jäsenenä vuonna 1868.

26 Äidin kirjeet on osoitettu Zacharias Topeliukselle, ainakin ennen kuin tämä meni naimisiin, mutta ne oli selvästikin tarkoitettu luettavaksi suuremmalle yleisölle eli sukulaisille ja muille Helsingissä oleskeleville.45Tuohon aikaan oli tapana, että kirjeet oli tarkoitettu useammalle henkilölle. Kirjeet saattoivat kiertää perheen ja suvun piirissä: »Mille saa nyt kirjoittaa Marstrandista Augustalle, ja sitten Äiti saa oman osuutensa kirjeestä.» (ZT–ST 21/6 1862, Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 40 f., Ruberg, Conventional Correspondence 2011, s. 107 f.). Poikkeuksista mainittiin erikseen: »jos Augusta [Rosenkampff] ei ole terve älä anna kirjettäni eteenpäin» (ST–ZT 5/1 1845). Kirjekuoret on säilytetty vain poikkeustapauksessa, oli paljon yleisempää, että kirjeet oli taitettu siten, että vastaanottajan nimi voitiin kirjoittaa kääntöpuolelle. Pojan mentyä naimisiin vuonna 1845 kirjeet on yleensä osoitettu molemmille puolisoille, mikä näkyy muun muassa siinä, että Sofia Topelius puhuttelee vastaanottajia kollektiivina. Kirjeessä molemmat on merkitty vastaanottajiksi, vaikka kirje näyttääkin olleen osoitettu Zacharias Topeliukselle.46Jfr ST–30/11 1866. Poikkeuksena pääasiassa ne kerrat, kun Topelius oleskeli eri paikassa kuin muu perhe. Silloin Topelius on merkitty yksin vastaanottajaksi. Joskus Sofia Topelius osoittaa osan kirjeestä jommallekummalle puolisoista ja toisen osan molemmille.47Esim. ST–ZT 23/4 1852. Zacharias Topeliuksen kirjeissä äidilleen esiintyy ainakin kaksi julki lausumatonta vastaanottajaa: Zachariaksen sisar Sofia ja Sofia Topeliuksen kasvattitytär Fanny Toppelius.48Laitoksen toimituksellisissa teksteissä sisaresta käytetään selvyyden vuoksi nimeä Johanna Sofia, vaikka hänet tunnettiinkin toisella etunimellään Sofia. Fanny mainitaan alkutervehdyksessä vain poikkeustapauksissa, eikä hän esiinny myöskään lopputervehdyksessä vaan kirjeet on osoitettu äidille.49ZT–ST 15/1 1868. Sen sijaan häntä usein tervehditään ja usein myös puhutellaan suoraan varsinaisessa tekstissä: »Hyvä Fanny, …».50ZT–ST 1/10 1866. Osa kirjeistä oli tarkoitettu luettaviksi ääneen tai kiertämään talon väen keskuudessa Kuddnäsissä, ja Topelius puhuttelee monesti useampia vastaanottajia: »Jumala siunatkoon Äitiä ja kaikkia teitä rakkaimpiani!»51ZT–ST 15/1 1868.

27 Kirjeenvaihto vanhempien kanssa on osa perhepiirin laajempaa kirjeenvaihtoverkostoa, ja siksi se on osittain keinotekoinen kokonaisuus. Kirjeiden valinta laitokseen perustuu siihen mitä kirjeitä Topelius on valinnut omiin kirjediaareihinsa. Tästä syystä mukaan ei ole otettu niitä harvoja Emilien Sofia Topeliukselle kirjoittamia kirjeitä, joihin Topelius on kirjoittanut oman lisäyksensä. Usein saman lähetyksen mukana kulki kirjeitä useammalle vastaanottajalle, Zacharias saattoi lähettää samalla kertaa kirjeitä äidilleen ja sisarelleen tai jollekulle ystävälleen.52Kirjeet oli usein taitettu kokoon ja suljettu lakkasinetillä. Kun samalla kertaa lähetettiin useita kirjeitä, lähetykseen oli merkitty vain yksi vastaanottaja, joka huolehti siitä, että myös »sisältyvät» kirjeet tavoittivat vastaanottajansa. Emilie saattoi tehdä lisäyksiä miehensä äidilleen lähettämiin kirjeisiin, mutta hän kävi myös omaa kirjeenvaihtoa anoppinsa kanssa.53Emilie on merkitty lähettäjäksi vain silloin kun hän on kirjoittanut huomattavan osan kirjeestä. Kirjeet lähetettiin yhdessä Zachariaksen kirjeiden kanssa, ja Topeliuksen pariskunta näyttää myös jossain määrin jakaneen kirjeenvaihtovastuuta keskenään. Emilie saattoi kirjoittaa silloin kun Zacharias ei ehtinyt, ja vastaukset oli osoitettu hänelle, vaikka ne koskivat myös Zachariasta.54Ainakin parissakymmenessä Emilien kirjeistä Sofialle on Zachariaksen käsialaa. Nämä vuorottelun, yhdessä kirjoittamisen, rinnakkaisuuksien ja kirjeiden päällekkäisyyksien mallit perhepiirin sisällä heijastavat kirjeiden kirjoittamisen merkitystä 1800-luvun sosiaalisessa kanssakäymisessä.55Perhepiirin kirjeverkostosta, ks. Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 64–81 ja Keravuori, »Rakkaat poikaiset» 2015, s. 26–29. Eurooppalaisesta kirjekulttuurista, ks. Ruberg, Conventional Correspondence 2011, jossa kerrotaan seikkaperäisesti yksityiskirjeiden muotoilusta, sisällöstä ja sosiaalisesta tehtävästä Alankomaiden ylempien säätyjen keskuudessa.

Erityispiirteitä – kirjoittajat ja kirjeet

28 Toisin kuin aviomiehensä ja poikansa Sofia Topelius ei ollut saanut muodollista koulutusta, mikä näkyy oheisessa kirjeenvaihdossa.56Kristina Persson on käsitellyt kirjeiden kirjoittamista sukupuolinäkökulmasta ja toteaa, että naisten ja miesten koulutusmahdollisuudet olivat ensinnäkin erilaiset ja toiseksi he elivät eri kieliympäristöissä (Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 34 ff.). Kirsi Vainio-Korhonen tekee saman havainnon suomalaisten aatelisneitien epätasa-arvoisista koulutusmahdollisuuksista 1700-luvulla. Isän kiinnostuksella koulutukseen oli ratkaiseva merkitys etenkin tytöille, koska he eivät voineet käydä koulua vaan olivat täysin yksityisopetuksen varassa (Vainio-Korhonen, Sophie Creutz och hennes tid 2011, s. 32 ff., Vainio-Korhonen, »Oklanderlig franska och skrivsvårigheter – adelsdöttrars edukation i det tidigmoderna Finland» 2012, s. 275 f.,). Tyttöjen koulutuksesta, ks. myös Vainio-Korhonen, Sofie Munsterhjelmin aika 2012, s. 31–72. Oikeinkirjoituksessa ja välimerkkien käytössä esiintyy horjuvuutta. Virkkeet sulautuvat toisiinsa, koska pisteet yleisesti puuttuvat, eikä virkkeen alussa käytetä isoa kirjainta. Kappalejakoa käytetään vain harvoin.57Kirsi Keravuori toteaa artikkelissaan, että itseoppineiden kirjeiden kirjoittajien oikeinkirjoitus ja välimerkkien käyttö oli puutteellista ja että isojen ja pienten kirjainten käytössä esiintyi horjuvuutta, mutta kirjoittamisen epävarmuus ei ollut ajan yläluokallekaan vieras ilmiö, kuten Kirsi Vainio-Korhonen toteaa Sophie ja Jacobina Munsterhjelmin kirjeiden perusteella. Vainio-Korhonen mainitsee myös, että rahvaan itseoppineiden ja puutteellisesti koulutettujen aatelisneitien tyyli muistuttaa toisiaan, mikä johtuu juuri muodollisen koulutuksen puutteesta. Kirjeissä käsiteltiin arkisia asioita, ja ne oli tarkoitettu luettaviksi ääneen (Keravuori, »Itseoppineet ihmiset kirjeenkirjoittajina – Perhekirjeenvaihtoa 1860-luvun saaristosta», Kirjeet ja historiankirjoitus 2011, s. 172 ff., Vainio-Korhonen, »Oklanderlig franska och skrivsvårigheter – adelsdöttrars edukation i det tidigmoderna Finland» 2012, s.272 ff., Vainio-Korhonen »Sisaruksia ja sukulaisia. Suomalaisten aatelisnaisten kirjeenvaihtoa 1600- ja 1700-luvulla» 2011, s. 158). Kieliasua voidaan tarkastella myös kielessä 1800-luvulla tapahtuneen kehityksen valossa: vaikka ruotsi olikin 1800-luvulle tultaessa periaatteessa täysin normitettu, kielenkäyttö oli kaikkea muuta kuin yhtenäistä.58Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 18.

29 Sofia Topelius käyttää varsin usein erilaisia murresanoja vaikka olikin oletettavasti selvillä yleiskielisistä ilmauksista. Verbien monikkomuodot otetaan huomioon vain aika ajoin, ja yksikön käyttö heijastelee ajan puhekielen normeja.59Ks. esim. ST–ZT 11/2 1840. Kaiken kaikkiaan hänen kirjeensä ovat hyvin jäsenneltyjä, ja niistä näkyy lukeneisuus. Zacharias Topelius kuvaa äitiään ahkeraksi lukijaksi, joka sai jo nuoruusvuosinaan tarpeekseen sentimentaalisista romaaneista mutta luki elämänsä loppuun asti sanomalehtiä.60Självbiografiska anteckningar 1922, s. 27. Käsiala on enimmäkseen helppolukuista, mutta sanojen osat on usein kirjoitettu erikseen ja on vaikea erottaa, milloin jokin sana on tarkoitettu kirjoitettavaksi yhteen.

30 Zacharias Topelius vanhemman pojalleen lähettämissä kirjeissä on opettavainen sävy ja kasvatuksellinen tarkoitus, mikä on ymmärrettävää, koska Zacharias nuorempi oli 11–12-vuotias ja asui setänsä luona.61Isän Gustaf-veljestä käytetään kirjeenvaihdossa nimitystä setä, ja hänen vaimoaan Mariaa, joka oli äidin sisar, kutsutaan tädiksi. Isän kirjeistä näkyy hyvin kirjeen merkitys normien välittäjänä 1800-luvulla: kirje oli ainoa keino viestiä muualla olevien henkilöiden kanssa, ja kirjeenvaihdon käytäntöjen hallitseminen oli keskeinen sosiaalinen taito.62Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 38 ff Ruberg, Conventional Correspondence 2011, s. 111. Zacharias vanhemman kirjeissä on selkeä kappalejako, välimerkkien käyttö on johdonmukaista, isot ja pienet kirjaimet erottuvat selvästi toisistaan, ja joukossa on merkittävästi vieraskielistä, lähinnä latinan- ja saksankielistä ainesta.63Kouluopetukseen ei kuulunut säännöllistä äidinkielen opetusta, sillä klassisten kielten taitoa pidettiin pääasiana. Äidinkielenopetuksen tarpeesta huolehdittiin niiden ohella: oppilaiden tekemät erilaiset kirjoitusharjoitelmat korjattiin ja käsiala tarkistettiin (Vasenius I, 1912, s. 299 f.).

31 Zacharias Topeliuksen kirjeet äidilleen ovat vuonna 1832 lähetetystä ensimmäisestä säilyneestä kirjeestä lähtien hyvin jäsenneltyjä kappalejakoineen, vaikka teksti toisinaan koostuukin yhdestä ainoasta pitkästä kappaleesta. Välimerkkien käyttö ja oikeinkirjoitus on johdonmukaista. Se kertonee siitä, että Zacharias Topelius luki nuorena paljon, ja siitä, että hän sai perusteellisen koulutuksen. Äidille lähettämissään kirjeissä hän käyttää niin ikään murresanoja ja -ilmauksia, joskin äitiään vähemmän, esimerkiksi skutugods, pera, pujade. Murteellisia sanoja ja ilmauksia voidaan pitää tietoisina läheisyyden osoituksina, varsinkin pojan kirjeissä. Zachariaksen käsiala on koko ajanjaksolla siistiä ja helppolukuista. 1830-luvulla se muuttuu jonkin verran ja vakiintuu sen jälkeen.

Puhuttelu

32 Jyrkkään hierarkiaan perustuva yhteiskuntajärjestys vaikutti kirjeiden kirjoittamiseen ja tyyliin; oli tärkeää tuoda asemansa esille myös perhepiirissä. Yksi keino korostaa asemaansa oli puhuttelu. Puhuttelumuoto heijasti kirjoittajan ja vastaanottajan sosiaalista suhdetta, ja äidin ja pojan välinen kirjeenvaihtosuhde oli ajalle tyypillinen esimerkki siitä, miten ei-vastavuoroinen suhde, jonka osapuolet eivät olleet tasa-arvoisia, näkyi kirjoituksessa. Selvimmin tämä näkyy siinä, ettei Zacharias koskaan sinuttele äitiään kirjeissä vaan puhuttelee tätä yksikön kolmannessa persoonassa käyttäen kuitenkin aina nimitystä mamma. Tämä lienee tyypillistä ylempien säätyjen kirjeenvaihdolle suurimman osan 1800-lukua, sillä muoto far/mor yhdistettiin rahvaaseen.64Vanhemmilla oli suurempi vapaus käyttää eri puhuttelumuotoja, mikä perustui vanhemman ylempään asemaan (Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 29 f., 35, 141 f.). Sofia Topelius sen sijaan sinuttelee aina poikaansa, ja itse tekstissä puhuttelussa käytetään useimmiten pronominia, kun taas tervehdyksen kieliasu vaihtelee enemmän. Eri muunnelmia ovat: kära mamma, mamma kära, gulle Mamma, Mamma gulle ja Zache, kära Zache, Zache gulle, min kära Zachris, kära gosse, kära barn, min älskade gosse, min gosse, egen gosse jne. Näitä puhutteluja käytetään sekä tervehdyksinä että varsinaisessa tekstissä.65Tämäntyyppistä puhuttelua on saatettu käyttää osoittamaan tunteellista kiintymystä (Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 166 ff.). Sävy on empaattinen ja kertoo syvästä tunteellisesta kiintymyksestä, joka pohjautuu tietenkin äidin ja pojan läheiseen suhteeseen.

33 Kun Zachris perustaa perheen, äiti osoittaa kirjeensä myös vaimolle ja lapsille. Sofia puhuttelee Topeliuksen pariskuntaa alkutervehdyksessään usein sanoilla Kära barn, Mina kära barn, ja puhuttelu varsinaisessa kirjeessä vaihtelee yksikön toisen persoonan ja monikon toisen persoonan välillä. Kun lapset ovat kasvaneet, heidät tietenkin luetaan mukaan: »Sama hyvä isä suojelkoon […] sekä isoja että pieniä». On helppo kuvitella, että ainakin osa kirjeistä on tarkoitettu luettavaksi ääneen perhepiirissä. Näin puhuttelusta huomaa, että kirjeet oli suurelta osin suunnattu useammalle henkilölle, mikä ei ollut tavatonta 1800-luvun kirjeille.

34 Isä puhuttelee poikaansa samalla tavoin kuin äitikin. Tavallisimpia puhutteluja ovat Rakastettu poikani [Min älskade gosse] ja Rakas Zachris [Min käre Zachris]. Osittain latinaksi kirjoitetussa kirjeessä käytetään edellistä vastaavaa puhuttelua: Carissime fili. Tervehdyksen muotona on aina määrittävä attribuutti, adjektiiviattribuutti ja puhuttelusana. Itse kirjeessä puhutteluna käytetään koko ajan sinä-pronominia.

Kirjediaari ja hävinneet kirjeet

35 Zacharias Topeliuksen ja hänen vanhempiensa kirjeenvaihto on säilynyt vain osittain. Se käy ilmi Topeliuksen kirjediaareista, joihin hän merkitsi saapuneet sekä lähetetyt kirjeet ja merkitsi usein tiedot päiväyksestä, saapumispäivästä ja joskus myös toimitustavasta (postin tai matkustavaisten mukana) mainiten toisinaan myös muutaman sanasen sisällöstä. Diaarit on laadittu huolellisesti, mutta ne eivät ole täysin luotettavia, ja siksi tässä julkaistua tilastoa on pidettävä suuntaa-antavana.66Laskuissa ei oteta huomioon 28 säilynyttä kirjettä diaareja edeltävältä ajalta (1833). Carola Herberts on arvioinut, että niihin on merkitty noin 75 prosenttia kirjeistä, mutta vanhempien kirjeenvaihdon osalta osuus lienee hieman suurempi (Herberts, »Inledning», Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX 2015).

36 Diaariin merkitty kirjeenvaihto käsittää 1325 kirjettä, joten runsaat kaksi kolmasosaa diaariin merkityistä kirjeistä on hävinnyt. Osa kirjeistä on mahdollisesti tuhoutunut, osa kierrätetty toissijaiseen käyttöön tai poistettu jälkeenpäin. Ei tiedetä, kierrättikö Topelius kirjepaperia muuhun käyttöön esimerkiksi käärepaperiksi tai tapetin alustaksi. Ajatus näyttää kuitenkin käyneen Sofia Topeliuksen mielessä, koska hän ilmaisee vieroksuvansa ajatusta, että hänen kirjeensä saattaisivat »päätyä makulatuuriin» [komma till maculatur]. Hänen kirjeissään kehotetaankin toistuvasti tuhoamaan kirjeet. Pojan oleskellessa Turussa virsikirjakomitean jäsenenä äiti vaati, että »tämä kirje pitää polttaa viipymättä muiden tavoin eikä sitä saa säästää talteen».67ST–ZT 27/3 1868. Poika ei ole nähtävästi tulkinnut käskyä ehdottomaksi. Kehotukset voidaan tulkita siten, että kirjeitä pidettiin rajatun piirin avoimena viestintäkanavana. Äiti ei vain halunnut, että asiattomat näkisivät kirjeitä, jotka oli tarkoitettu luettaviksi perhepiirissä.68ST–ZT 9/5 1839 ja 11/2 1840. Kehotukset voidaan lukea siinä valossa, että yksityispiirissä kirjeitä pidettiin julkisina asiakirjoina (Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 40 f.). Vrt. myös Ruberg, Conventional Correspondence 2011, s. 36 f. Suhtautumistapa näkyy vuodelta 1839 peräisin olevassa kirjeessä: »piilota kaikki kirjelappumme, jotka saattavat lojua näkyvillä».69ST–ZT 9/5 1839. Zacharias Topeliuksen kirjeissä ei esiinny samanlaisia kehotuksia. Vrt. Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 40.

37 Kaavio 1. Kirjeenvaihdon kirjeiden kokonaismäärä vuosina 1829–1868, hävinneet kirjeet mukaan lukien.70Topelius alkoi pitää diaaria vuonna 1833, ja siksi vuosien 1829–1832 hävinneet kirjeet on merkitty tilastoihin vain satunnaisesti. Vaikka kirjeiden määrä on kaiken kaikkiaan pysynyt melko tasaisena, siinä erottuu selvä huippu. Krimin sodan ensimmäisenä vuotena 1854 kirjeitä lähetettiin peräti 59. Diaareista käy ilmi, että vuonna 1854 Zacharias Topelius lähetti 181 ja vastaanotti 183 kirjettä. Määrän lisääntyminen Krimin sodan aikana oli yleinen ilmiö, joka johtui siitä, että kriisiaikana tiedonvälitys koettiin tavallista tärkeämmäksi (Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s. 326 f.). Kirjoittajien jakauma on melko tasainen, vaikka poika olikin yleensä hieman äitiään aktiivisempi kirjoittaja. Vuosittain lähetettiin keskimäärin 36 kirjettä.

38 Kaavio 2. Säilyneiden kirjeiden määrä vuotta ja kirjoittajaa kohti. Kirjeitä on säilynyt kolmen ensimmäisen vuosikymmenen ajalta 7–8 kappaletta vuodessa ja 1860-luvulta runsaat 23 vuodessa.

39 Kaavio 3. Kirjeiden kokonaismäärä ja säilyneiden kirjeiden määrä vuodessa. Määrän muutokseen 1830- ja 1840-lukujen taitteessa lienee ainakin osittain vaikuttanut postinkulun kehitys, jota käsitellään postinkulkua käsittelevässä osassa. Kaavio käsittelee vain vuosia 1833–1868, koska vuosilta 1829–1832 ei ole luotettavaa tilastoa. Vuosi 1858 on siinä mielessä käännekohta, että säilyneiden kirjeiden suhteellinen osuus on noin puolet kirjeistä tai enemmän aina siihen saakka, kunnes kirjeenvaihto päättyy vuonna 1868.

40 Kaavio 4. Säilyneiden kirjeiden osuus vuosikymmentä ja kirjoittajaa kohti. Vain harvat Zacharias Topeliuksen kirjeistä kirjeenvaihdon alkuajoilta ovat säilyneet. Jälkimmäisellä puoliskolla suhde on muuttunut kutakuinkin päinvastaiseksi. Vuodesta 1857 Sofia Topeliuksen kirjeitä on säilynyt vähemmän kuin Zacharias Topeliuksen (ks. myös kaavio 2).

41 Kaavio 5. Kirjeiden keskimääräinen sivumäärä vuosittain.71Kirjeiden laajuudesta voidaan todeta, että sivumäärä näyttää vähitellen kasvavan, mutta tässä on vaikea arvioida, johtuuko se kirjoitustapojen muutoksesta vai siitä, että poika Zachariaksen osuus kasvaa kirjeenvaihdon loppua kohti. Sivumäärä lähestulkoon kaksinkertaistuu 2,37 sivusta kirjettä kohti vuosina 1829–1839 noin 4,60 sivuun kirjettä kohti 1860–1868. Laskelmassa ei kuitenkaan oteta huomioon sitä, että paperin koko vaihtelee jonkin verran kirjeenvaihdon alkuvaiheen aikana. Kolmelle isommalle, tiheään kirjoitetulle sivulle saattoi mahtua enemmän tekstiä kuin kahdelle pienemmälle, nelisivuiselle lehdelle, joilla on kuusi sivua tekstiä. Tekstimäärää toisaalta lisää Zachariaksen tapa kirjoittaa reunukset täyteen. Vrt. esim. ST–ZT 1/1 1841 ja ZT–ST 5/6 1863.

Postinkulku

42 Suomen postilaitos kehittyi autonomian viiden ensimmäisen vuosikymmenen aikana vaihtelevaa tahtia. Yleisesti voidaan todeta, että lähetysten määrä kasvoi ja yhteydet kehittyivät nopeammiksi ja säännöllisemmiksi.72Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s. 568 ff. Kehitys näkyy osittain Zacharias Topeliuksen ja hänen vanhempiensa kirjeenvaihdossa.

43 Kun Zacharias Topeliuksen vanhemmat ryhtyivät kirjeenvaihtoon poikansa kanssa, Suomen postilaitos oli olennaisilta osiltaan yhä Ruotsin ajan luomus. Suomen suuriruhtinaskunta sai oman postijohtokunnan vuonna 1811, mutta postinkulku ei 1800-luvun alkupuolella parantunut toivotusti, vaikka hallintoa uudistettiin ja postireittejä ja -konttoriverkkoa laajennettiin; koska postin määrä kasvoi samaa tahtia, muutokset riittivät vain siihen, ettei postinkulku taantunut.73Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s. 299. Kirjeiden lähettäminen oli myös verraten kallista.74Vuosina 1817–1840 postitaksa perustui toimitusmatkaan, ja matkalta Helsinki–Uusikaarlepyy postimaksu oli 46 kopeekkaa bancoassignaatteina luodilta. Tätä voi verrata yhteen vuokra-ajurin kaupunkikyytiin, joka maksoi noin 4 hopeakopeekkaa eli 12 kopeekkaa bancoassignaatteina (Helsingfors Tidningar 27/12 1837). Tästä syystä ja koska posti lähti Pohjanmaalta Helsinkiin vain kerran viikossa (ja silloinkin Turun kautta, mikä aiheutti merkittävän viivästyksen), postilaitosta ei pidetty kovin houkuttelevana kuljetuskanavana. Sen sijaan yksityishenkilöt lähettivät usein kirjeitään matkustavaisten mukana, koska siten ne toimitettiin perille nopeasti ja vieläpä ilmaiseksi. Myös Topelius hyödynsi tätä mahdollisuutta: hän on merkinnyt kirjediaariinsa niiden matkustavaisten nimiä, jotka huolehtivat kirjeiden kuljettamisesta. Postitse lähetetyt kirjeet on merkitty kirjaimella »p». Vuosina 1834–1835 runsaat puolet kirjeistä lähetettiin postitse ja loput matkustavaisten mukana. Kustannuksia voitiin karsia myös lähettämällä useita kirjeitä samalla kertaa.75Kirjeiden ilmoitettiin tuolloin»olevan hallussa».

44 Postilaitosta uudistettiin 1840-luvulla, mikä vaikutti kuljetustavan valintaan. Taksoja laskettiin vuonna 1845, kun käyttöön otettiin yhtenäistaksa, ja kiinteän postimaksun suuruudeksi tuli 10 kopeekkaa. Taksa oli käytössä vuoteen 1850, jolloin siirryttiin kaksivaiheiseen taksaan. Sen mukaan taksa oli 5 kopeekkaa kirjeiltä, joiden paino oli alle 1 ½ luotia ja toimitusmatka alle 125 virstaa, kun taas sitä pitemmillä toimitusmatkoilla taksa oli 10 kopeekkaa.76Taksat oli uusittu myös vuonna 1841 vuoden 1840 raharealisaation vuoksi. Taksat muunnettiin seteliruplista hopearupliksi uuden kurssin mukaan suhteessa 3,50:1 (aiempi kurssi oli 3:1). Näin Helsingin ja Uudenkaarlepyyn väliseksi taksaksi tuli 13 ½ kopeekkaa. Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s 279. Puolitoista luotia vastaa noin 20 grammaa. 125 virstaa vastaa runsasta 133 kilometriä eli yksi virsta on 1069 m. Tämä taksa oli voimassa kirjeenvaihdon loppuun, vuodesta 1863 markka-arvoisena (20 ja 40 penniä).77Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s. 308. Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn oli 480 virstaa eli noin 518 km.

45 Vuoden 1845 uudistuksen yhteydessä vuonna 1846 lisättiin yksi postivuoro Pohjanmaalle, ja matkaa hidastaneesta kiertotiestä Turun kautta luovuttiin. Samana vuonna postitalonpojat korvattiin kievarikyydillä liikkuneilla postiljooneilla, jolloin posti alkoi kulkea säännöllisemmin ja suunnitelmallisemmin; lisäksi postikyydeille laadittiin ensimmäiset säännönmukaiset paikkakuntakohtaiset aikataulut.78Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s. 285, 298 f. Verrattaessa vuotta 1840 vuoteen 1846 voidaan todeta, että Sofia Topeliuksen Uudestakaarlepyystä vuonna 1840 lähettämä kirje viipyi matkalla yleensä seitsemästä kymmenen päivää, mutta vuonna 1846 siihen kului keskimäärin neljästä viiteen päivää.79Aika saattoi kuitenkin vaihdella huomattavasti. Sofia Topeliuksen 3/5 1840 päivätty kirje saapui Helsinkiin jo 8/5, mutta 11/10 1846 päivätty kirje saapui vasta 21/10 1846.

46 Vuosina 1844 ja 1845 noin neljä viidestä kirjeestä lähetettiin postin välityksellä, ja kesästä 1850 alkaen Topelius ei enää merkinnyt erikseen postitse lähetettyjä kirjeitä.80Topeliuksen kirjediaari 1833–1837, 1844 sekä 1844–1845. Näin toimittiin siitäkin huolimatta, että posti kulki postikonttorien sijainnin vuoksi yhä huomattavasti pitempää reittiä kuin mitä maanteitse matkustavat lyhimmillään käyttivät: 620 km ja 513 km (Lindeman, Ny vägvisare genom Storfurstendömet Finland 1848, bih.) Poikkeustapauksessa kirjeitä voitiin edelleen lähettää matkustavaisten mukana, mutta vuosien mittaan se kävi yhä harvinaisemmaksi. Uudistusten ja vähittäisten parannusten avulla postilaitoksesta tuli näin yhä suuremmassa määrin yksityisen kirjeenvaihdon ensisijainen lähetyskanava.

47 Hämeenlinnan rautatien valmistuminen vuonna 1862 vaikutti Pohjanmaan postiyhteyksien toimitusaikaan, mutta sen vaikutusta tarkasteltavaan kirjeenvaihtoon on vaikea arvioida; diaareihin on merkitty saapumispäivämäärä, mutta päiväys on kirjattu vain satunnaisesti. Toimitusaika lienee ollut neljä vuorokautta eli hieman aiempaa lyhyempi, mutta viesti ei kulkenut yhtä nopeasti kuin parhaimmillaan matkustavaisten mukana. Pohjanmaan postiyhteydet eivät myöskään näytä nopeutuneen 1800-luvun viimeisten vuosikymmenten kuluessa.81Pietiäinen, Suomen postin historia 2 1988, s. 514 f. Säännöllisyys ja luotettavuus lienevät kuitenkin parantuneet huomattavasti.

48 Kirjeiden lisäksi äiti ja poika Topelius lähettivät toisilleen säännöllisesti tavaroita, elintarvikkeita ja muita paketteja. Kuljetuksia hankaloitti kuitenkin se, ettei posti kuljettanut kymmentä naulaa painavampia kolleja, ja silloinkin hinta oli lähes mahdottoman kallis. Vuonna 1845 otettiin käyttöön pakettiposti, joka laski taksoja, mutta painorajoitus pysyi ennallaan.8210 naulaa vastaa 4,25 kiloa. Postimaksu Helsingistä Uuteenkaarlepyyhyn oli 16 kopeekkaa naulalta. Kiliseviä kolikoita sisältävät lähetykset saivat painaa 50 naulaa (21,25 kg). Muutos sai alkunsa kaupan toiveista, muun muassa kirjakauppiaat vaativat parempia yhteyksiä voidakseen hyödyntää kasvavaa asiakaspiiriään eri puolilla maata (Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s. 280, 296 f). Käytännössä jouduttiin turvautumaan toisiin matkustavaisiin ja tuttuihin merimiehiin, Sofia Topelius esimerkiksi lähetti marraskuussa 1854 pienen tynnyrin suolakalaa Helsinkiin tutun merimiehen mukana.83ST–ZT 5/11 1854. Kuljetusmahdollisuuksia, »forlägenheter», tarjoutui kuitenkin satunnaisesti, ja niiden hyödyntäminen vaati valmisteluja, suhteita ja hyvää onneakin.84Toisinaan kapteenit ilmoittelivat lehdissä mahdollisuudesta kuljettaa matkustajia ja rahtia kauppalaivoilla, ks. esim. Helsingfors Tidningar 13/5 1835 ja 21/5 1836. Topelius matkusti vuonna 1835 Uuteenkaarlepyyhyn sikäläisellä »Ellida»-laivalla. Ks. Päiväkirja 22/5 1835. Matkustajien mukana kulkevasta rahdista, ks. esim. ST–ZT 5/4 1845. Mahdollisuudet lähettää suurempia paketteja, kuten elintarvikkeita mutta myös matkatavaraa, paranivat höyrylaivojen tultua ja säänöllisen matkustajaliikenteen käynnistyttyä. Höyrylaivaliikenne Suomen rannikolla aloitettiin vuonna 1836, mutta Pohjanmaalle saatiin säännöllinen laivayhteys vasta elokuussa 1857, kun Österbottniska Ångfartygsbolaget ryhtyi liikennöimään Pietarin ja Oulun väliä »Österbotten»-aluksella.85Åbo Underrättelser 23/6 1857. Vuoteen 1857 saakka höyrylaivaliikenne oli keskittynyt maan etelärannikolle. Siipiratasalus »Furst Menschikoff» oli ryhtynyt liikennöimään Turun ja Tukholman välillä vuonna, ja seuraavana vuonna oli perustettu Pietarista Tukholmaan kulkeva yhteys, jossa välisatamina olivat Tallinna ja Helsinki. Höyrylaiva »Uleåborg» oli kokeillut muutaman kerran vuoroliikennettä Pohjanmaan rannikolla vuosina 1839 ja 1842–1843, mutta liikenne lakkasi, kun reitti ei ilmeisesti kannattanut (Finlands Allmänna Tidning 29/8 1839, Åbo Underrättelser 30/7 1842 ja 19/7 1843). Matkan varrella laiva pysähtyi useimmissa Pohjanmaan rannikkokaupungeissa, myös Uudessakaarlepyyssä.86Vuodesta 1858 aluksen komentaja oli uusikaarlepyyläinen kapteeni Carl Oscar Olson (Åbo Underrättelser 4/5 1858). Höyrykuunari »Uleåborg» oli liikennöinyt 1830- ja 1840-luvuilla muutaman vuoden Turusta Tornioon välisatamineen (Åbo Underrättelser 15/5 1839, 30/7 1842, 19/7 1843). Vuonna 1858 vuoroliikenteeseen liittyi »Suomi» ja vuonna 1862 kolmaskin alus, »Oulu». Matkavauhti ei ollut päätä huimaava mutta riitti kilpailemaan maaliikenteen kanssa, ja lisäksi kuljetuskapasiteetti oli suurempi ja rahtitaksa melko edullinen. Vuonna 1859 matkaan kului aikataulun mukaan pysähdyspaikkoineen noin viisi vuorokautta.87Åbo Underrättelser 17/5 1859. Vuodesta 1862 aluksia kulki vilkkaimmalla liikennöintikaudella kumpaankin suuntaan kerran viikossa. Myöhemmin syksyllä sää saattoi aiheuttaa myöhästymisiä, mutta yleisesti Pohjanmaalta oli 1860-luvulla höyrylaivayhteys Etelä-Suomeen marraskuun puoliväliin asti, jolloin laivaliikenne lakkasi talveksi. Vuodesta 1860 Österbottniska Ångfartygsbolaget ei pysähtynyt enää Uudessakaarlepyyssä. Sen jälkeen rahti lähetettiin muita kanavia, joko Pietarsaaressa toimivien välittäjien kautta tai jollain tilapäisratkaisulla Uudenkaarlepyyn rediltä.88Ainakin vuonna 1860 kesän vaatearkku näyttää kulkeneen Pietarsaaren kautta, ZT–ST 11/6 1860.

49 Kirjeistä käy ilmi, että Topeliuksen perheen matkatavarat Uudessakaarlepyyssä vietettävää kesää varten lähetettiin ennalta höyrylaivalla ja vastaavasti jälkeenpäin kotiin, kun taas perhe matkusti maanteitse.89ZT–ST 4/6 1858, 13/6 1859, 11/6 1860, 17/6 1867 ja 18/5 1868. Lähetysten mukana oli aina elintarvikkeita. Sellaiset tavarankuljetukset olivat aiemmin käytännössä mahdottomia pakettipostin hintojen ja painorajoitusten vuoksi.90Pietiäinen, Suomen postin historia 1 1988, s. 296 f.

Kouluvuodet Oulussa

51 Kirjeenvaihto vanhempien kanssa alkoi, kun Zacharias Topelius lähetettiin Ouluun, jossa hän aloitti triviaalikoulun helmikuussa 1829. Hän oli aloittanut koulunkäyntinsä Uudessakaarlepyyssä »Sahlbomin tädin koulussa», kaupungin herrasväen lapsille tarkoitetussa valmistavassa yksityiskoulussa, jossa lapsille opetettiin lukutaidon alkeita ja kristinopin tuntemusta. Sen jälkeen hän sai yksityisopetusta kotonaan, aluksi serkultaan Frans Toppeliukselta ja myöhemmin kotiopettaja Jacob Blankilta.92Vasenius I 1912, s. 279–282. Uudessakaarlepyyssä oli myös pedagogio, jonka tarkoitus oli opettaa lapsille lukemista, kirjoitusta, historiaa ym. Koulussa oli kuitenkin vain yksi luokka, ja siksi siellä opetettiin vain aivan perustiedot.

52 Koulun valinta perustui toisaalta isän näkemyksiin, toisaalta siihen, että Oulussa tarjolla oli jo valmiita verkostoja. Kuten aiemmin todettiin, Zacharias vanhemman mielestä suomen kielellä tuli olla tärkeä asema pojan kasvatuksessa. Suomenkielisessä Oulussa Topeliuksella oli mahdollisuus oppia »varsinaista äidinkieltään», mikä olisi ollut mahdotonta täysin ruotsinkielisessä Uudessakaarlepyyssä.93ZT vanh.–ZT 12/10 1830. Jälkeenpäin on kuitenkin vaikea arvioida, oliko tämä ratkaiseva seikka. Sekä Topelius itse, hänen elämäkertojensa kirjoittajat ja muut historiankirjoittajat ovat kiinnittäneet suurta mielenkiintoa suomenkielen asemaan hänen elämässään. Zacharias Topelius korosti itse kuinka tärkeää oli oppia suomea, kun hän kertoo kouluajoistaan kirjassa Självbiografiska anteckningar (1922, s. 34 f.), ja elämäkertojen kirjoittajat Vasenius (Zacharias Topelius I–VI 1912–1922) ja Nyberg (Zachris Topelius 1949) ovat kumpikin käsitelleet hänen kielellisiä pyrkimyksiään omasta näkökulmastaan. Vasenius kiinnittää siihen vähemmän ja Nyberg enemmän huomiota. Ratkaisevaksi tekijäksi osoittautui luultavasti se, että setä Gustaf Toppelius perheineen asui Oulussa. Jos poika olisi opiskellut Vaasassa, Pohjamaan toisessa triviaalikoulussa, hänellä ei olisi ollut mahdollisuutta asua yhtä edullisesti ja kodinomaisesti, vaikka Sofia Topeliuksella olikin siellä kaukaisempia sukulaisia.

53 Zacharias Topelius vanhemman kuoltua vuonna 1831 Gustaf Toppeliuksen tehtäväksi jäi valvoa Zacharias nuoremman koulutusta. Sedän ja veljenpojan kirjeitä on säilynyt 40 kappaletta, ja kirjeenvaihto jatkui vuoteen 1863, jolloin Gustaf Toppelius kuoli. Sedästä tuli tärkeä isän korvike, koska hän oli Zachariakselle tärkeä neuvonantaja opiskeluaikoina ja myöhemminkin. Taloudellisesti hän ei sen sijaan näytä avustaneen veljenpoikaansa kovinkaan merkittävästi.94Kirjediaarissa on vain kaksi mainintaa Gustaf Toppeliuksen rahalähetyksistä, molemmat ovat 50 ruplan [seteli] joululahjoja ja päivätty 24/12 1836 sekä 24/12 1840. Ks. myös Kilpelä, »Johdanto», Dagböcker, ZTS XXI:1–3 2018. Oulun Toppeliukset esiintyvät usein kirjeissä. Monet Gustaf Toppeliuksen lapsista asettuivat Helsinkiin, ja etenkin nuoremmalla serkulla Oskar Toppeliuksella oli läheiset yhteydet Zachariakseen.

54 Zachariaksen kouluajoilta Oulusta on säilynyt 28 kirjettä, kaikki vanhemmilta pojalleen. Kirjeissä näkyy tiedonvälityksen lisäksi selvä kasvattava sävy. Kirjeiden kirjoittaminen sinänsä olikin osa kasvatusta. Kasvatuksellisista kysymyksistä isä ottaa puheeksi esimerkiksi sen, kuinka tärkeää on oppia suomea sekä välttää romaanien lukemista. Kaunokirjallisuutta oli nimittäin varsin hyvin saatavilla, koska Zachariaksen tädit Lisette ja Greta pitivät yksityistä lainakirjastoa. Kirjastossa oli noin tuhat nidettä, joista useimmat romaaneja.95Tädit olivat aiemmin harjoittaneet pienimuotoista kauppaa ja elättivät itsensä Oulun vuonna 1822 sattuneen palon jälkeen maksullisella kirjastotoiminnalla. Kirjojen alkuperästä ei ole tietoa, mutta osa lienee peräisin perhepiiristä (Vasenius I 1912, s. 197, 201). Se huoletti vanhempia. Topelius vanhempi tuomitsee romaanit »yleisesti turmiollisina nuorisolle». Kielteinen suhtautuminen johtui siitä, että romaaneja pidettiin viihdekirjallisuutena, kun taas lasten lukemista pidettiin ensisijaisesti hyötyyn tähtäävänä toimintana. Näyttää siltä, että nuori Topelius pyrki välttämään romaanien lukemista: isä kehuu häntä lupauksesta »olla lukematta romaaneja». Todellisuudessa hän ei kuitenkaan tehnyt niin, ja kirjassaan Självbiografiska anteckningar runoilija toteaa lukeneensa koko kirjaston läpi lukuun ottamatta yhtä kirjaa, Edward Youngin raskasmielistä pohdiskelua elämästä, kuolemasta ja ikuisuudesta teoksessa Sömnlösa nätter.96ZT vanh.–ZT 14/2 1829, Björkman, »Läsning för nytta och nöje», HLS 77 2002, s. 118 f., Vasenius I 1912, s. 113, Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 37 f., Forssell, »Inledning», Noveller, ZTS IV 2012, s. XXIII f.

55 Oulussa ollessaan Zacharias nuorempi ehti myös solmia läheiset suhteet sikäläisiin serkkuihinsa. Toppeliuksen perhe asui Torggatanilla sijaitsevassa talossa. Tontti oli ollut suvun omistuksessa 1600-luvun lopulta saakka, mutta rakennukset olivat myöhempää perua.97Vasenius I 1912, s. 88 f., 94 f., 99, 103 ff. Gustaf Toppelius oli rakennuttanut yksikerroksisen puutalon vuonna 1826, kun edellinen, vuonna 1761 rakennettu talo oli tuhoutunut Oulun palossa vuonna 1822. Talo sijaitsee edelleenkin osoitteessa Torikatu 16. Rakennuksessa on kaksi kerrosta, joista toinen on rakennettu jälkeenpäin vuonna 1837. Piharakennuksessa oli Greta- ja Elisabeth-tätien asunto ja lainakirjasto. Zachariaksen muuttaessa Ouluun perheeseen kuuluivat sedän ja hänen vaimonsa Maria-tädin lisäksi lapset Sofia, Gustaf ja Oskar. Zachariaksen asuessa perheen luona siihen syntyivät vielä tyttäret Fanny ja Jenny. Kaikki serkut esiintyivät Zacharias Topeliuksen myöhemmässä tuttavapiirissä, sekä opiskelu- että perhe-elämän kautta. Monet heistä kävivät lapsuudessaan Kuddnäsissä ja useimmat asuivat ainakin ajoittain Helsingissä.98Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 26, Vasenius 1912, s. 339 f. Serkkujen keskinäisestä kanssakäymisestä, ks. esim. ZT–ST 6/6 1859.

56 Zacharias Topeliuksen koulunkäynti edistyi ripeästi. Hän tuli koulun keskimmäiselle luokalle, ylemmän kollegan luokalle helmikuussa 1829 koulun rehtorin, Topelius vanhemman entisen oppilaan Simon Wilhelm Appelgrenin pitämän kuulustelun jälkeen.99Koulussa oli viisi luokkaa: apologistan luokka, joka vastasi pedagogion oppimäärää ja jonka tarkoitus oli varsinaisesti valmistaa triviaalikouluun, alemman kollegan luokka, ylemmän kollegan luokka, konrehtorin luokka sekä rehtorin luokka. Varsinainen triviaalikoulu, johon ei luettu apologistan luokkaa, oli kahdeksanvuotinen. Triviaalikoulun nimi juontuu latinan sanasta trivium. Sillä tarkoitettiin keskiaikaista tiedollista kokonaisuutta, johon sisältyivät kielioppi, retoriikka ja dialektiikka (NE, »trivialskola» ja »trivium»). Sittemmin oppimäärää laajennettiin, ja Vaasan triviaalikoulussa, jota Runeberg oli käynyt, opetettiin uskontoa, historiaa, maantiedettä, geometriaa, aritmetiikkaa, logiikkaa, prosodiikkaa ja retoriikkaa, latinaa, kreikkaa, hepreaa, venäjää, ranskaa ja saksaa, mutta opetuksessa painotettiin yhä klassista koulutusta (Strömborg, Biografiska anteckningar om Johan Ludvig Runeberg I–III 1928, s. 323). Topeliuksen oppimäärä oli olennaisilta osin samanlainen kuin Runebergin, muun muassa kreikan ja latinan kieliopit olivat identtiset, samoin latinankielinen teologian oppikirja (ks. seuraava viite, Vasenius I 1912, s. 299, 309). Kaiken kaikkiaan koulu oli hyvin kielipainotteinen, mikä näkyy kahden alimman luokan nimissä: »classis etymologica» ja »classis syntactica» (Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 34 f.). Triviaalikoulu oli vanhanaikainen ja painottunut kieliin, mutta Zacharias menestyi hyvin.100Latinan ja teologian näkyvä merkitys johtuu siitä, että triviaalikoulut ja koko koulutuslaitos toimivat vuoteen 1869 kirkon alaisuudessa, ja niiden tarkoitus oli opettaa papin uralla tarvittavia tietoja. Vanhanaikaisuutta korostaa sekin, että vielä vuonna 1829 koululaitoksen toiminnassa noudatettiin vuoden 1724 kouluasetusta. Sama näkyy myös käytetyissä kirjoissa. Edellisessä viitteessä mainitut teologian ja kieliopin oppikirjat olivat peräisin 1600- ja 1700-luvuilta: Gezeliuksen Grammatica Græca oli vuodelta 1647, Benzeliuksen Epitome repetitionis theologicæ vuodelta 1734 ja Strelingin Grammatica latina vuodelta 1754. Koulujärjestyksen soveltamisessa oli kuitenkin alkanut tapahtua muutoksia 1820- ja 1830-luvuilla, ja nykykieliin ryhdyttiin kiinnittämään uushumanistisessa hengessä enemmän huomiota (Myyryläinen, »Oppikoulu 1800-luvun alkupuolella» 1998). Opetussuunnitelmaan kuuluneille kuudelle kielelle oli varattu leijonanosa oppitunneista, lukujärjestyksen 39 oppitunnista pelkästään latinaan (16), kreikkaan (6) ja hepreaan (2) varattiin yhteensä 24 tuntia. Sen lisäksi oli vielä 2 tuntia venäjää sekä lauantain ja keskiviikon iltapäiväopintoina nykykieliä (saksaa ja ranskaa). Kieliopetuksen yhteydessä opetettiin kuitenkin myös muuta, koska esimerkiksi latinan lukemistoon sisältyi niin Rooman historiaa ja epiikkaa kuin raamatun opiskeluakin. Päivittäinen työaika koulussa oli tavallisesti kello 7–17, ja klo 11–13 pidettiin kahden tunnin lounastauko (Vasenius I 1912, s. 309). Hyvän lukupään ja kotona saamansa yksityisopetuksen ansiosta hän saattoi hypätä koulun alimpien luokkien yli ja aloittaa koulunkäyntinsä luokalta, joka oli tavallista 11-vuotiasta ylemmällä tasolla. Kouluun kirjautuessa hänet oli otettu luokalle priimuksena keskimäärin neljä vuotta vanhempien oppilaiden joukkoon, ja jotkut olivat jopa 10 vuotta vanhempia.101Kirjeenvaihdon ensimmäinen kirje ei ole säilynyt, mutta Topelius ilmoittaa siinä isälleen tulleensa otetuksi luokalle priimuksena. Isän vastaus on ensimmäinen säilynyt kirje, ZT vanh.–ZT 14/2 1829. Hän kävi tämän keskimmäisen luokan loppuun yhdessä lukukaudessa, ja hänet siirrettiin kevätlukukauden 1829 päättyessä konrehtorin luokalle.102Opetukseen kuului ensimmäisenä vuonna latinanopintoja kirjoitusharjoituksineen, latinankielisiä evankeliumiopintoja sekä muutama oppitunti Ruotsin historiaa (Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 36). Hän suoritti konrehtorin luokan kolmessa lukukaudessa, hänet siirrettiin viimeiselle luokalle syyslukukauden 1830 jälkeen, ja hän sai päästötodistuksen kesäkuussa 1832 omien sanojensa mukaan »paljon paremmin arvosanoin kuin olisi ansainnut» [med ett betyg långt bättre än förtjänat]. Hän siis suoritti kaksi viimeistä luokkaa, konrehtorin ja rehtorin luokat, viidessä lukukaudessa tavanomaisten kahdeksan sijaan.103Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 42. Koska jokainen luokka oli kaksivuotinen, ja niillä oli vain yksi opettaja, luokat jaettiin nuorempaan ja vanhempaan lukuryhmään. Kun toista ryhmää kuulusteltiin, toinen luki läksyjä tai kirjoitti. Joskus ryhmät istuivat yhdessä, jolloin lahjakkaat oppilaat saattoivat seurata samalla toisen vuoden kurssia. Näin oppilaan oli mahdollista suoriutua kurssista nopeammin (Vasenius I 1912, s. 308). Päästötodistuksen jälkeen hänen oli valittava joko vasta perustettu Åbo gymnasium tai joku sopiva maisteri, joka saattoi valmistaa häntä ylioppilastutkintoon.104Saadakseen oikeuden suorittaa ylioppilastutkinnon ja ryhtyä opiskelemaan yliopistossa oppilaan oli joko valmistauduttava yksityisesti tai käytävä koulua Vaasassa tai Oulussa, sillä ne olivat vuoteen 1830 asti Turun hiippakunnan (johon Pohjanmaa kuului) ainoat oppilaitokset, joista valmistuneilla oppilailla oli oikeus opiskella yliopistossa. Suomen kahdessa hiippakunnassa, Turun ja Porvoon hiippakunnassa lähinnä Porvoon ja Viipurin lukioilla oli tällainen oikeus. Ennen vuotta 1830 Turun hiippakunnassa ei kuitenkaan ollut lukiota, ja siksi myös hiippakunnan triviaalikouluilla oli oikeus valmistaa oppilaita yliopistoon. Päästötodistuksen jälkeen ylioppilaskokelas, josta käytettiin myös nimitystä »valedicenten», joutui suorittamaan yliopiston erityisen lautakunnan toteuttaman ylioppilastutkinnon. Samalla kun Turkuun perustettiin lukio hyvitykseksi siitä että yliopisto siirrettiin pois vuonna 1828, Vaasan ja Oulun triviaalikoulut menettivät tämän oikeuden (Suomen Keisarillisen Aleksanterin-Yliopiston statuutit 1828, § 98 ja 99, Strömberg, »Studenterna», Kejserliga Alexanders Universitetet 1808–1917 1989, s. 284 f.). Tämä vaikutti päätökseen lähettää nuori Zacharias Topelius maisteri Johan Ludvig Runebergin yksityisoppilaaksi.

57 Zachariaksen oleskelu Oulussa päättyi päästötodistukseen. Lukukauden loputtua hän palasi kotiin Kuddnäsiin ja vietti kesän siellä. Lokakuussa hänet lähetettiin sitten entisen kotiopettajansa Frans Toppeliuksen neuvosta Helsinkiin lukemaan ylioppilaskokeeseen maisteri Johan Ludvig Runebergin johdolla, minkä jälkeen hän aloitti uransa yliopistolla.105Schalin, Kuddnäs 1935, s. 32. Ylioppilastutkintoa edeltävistä opinnoista, ks. Päiväkirja 1832 ja 1833 sekä Kilpelä, »Johdanto», Päiväkirjat, ZTS XXI:1–3 2018.

Kuddnäs

58 Zacharias Topeliuksen lapsuudenkoti Kuddnäs esiintyy kirjeissä koko kirjeenvaihdon ajan eri rooleissa. Toisaalta tila oli hänen vanhempiensa koti, toisaalta Kuddnäs ja vanhempien varallisuus loivat hänen elämälleen taloudellisen perustan, ja hän hoiti omalta osaltaan perheen omaisuutta Helsingistä käsin.

59 Kuddnisin tila sijaitsi heti Uudenkaarlepyyn kaupunginrajan ulkopuolella, kun vastavihitty Topeliuksen pariskunta osti tilan pakkohuutokaupasta vuonna 1814.106Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 15. Topelius ryhtyi 1840-luvulla kutsumaan kotitilaansa Kuddnäsiksi Kuddnisin sijaan, joka oli tilan virallinen nimi maakirjoissa (Schalin, Kuddnäs 1935, s. 6). Tilan osto rahoitettiin varoilla, jotka vaimo toi mukanaan yhteiseen pesään. Kuddnäsin jälkeen he ostivat muutaman vuoden päästä Frillin tilan, ⁷⁄₂₄ ja ¹¹⁄₂₄ manttaalia. Näin tilukset käsittivät ¾ manttaalia neljän muun Uudenkaarlepyyn ympäristössä sijaitsevan tilanosan lisäksi.107Schalin, Kuddnäs 1935, s. 14. Frillin tila ostettiin kahdessa vaiheessa: 1815 ja 1824 (Olson, »Frill», Hemman och husbönder i Socklot Nykarleby Kyrkoby och Forsby 1548–1850). Manttaali oli alkujaan maaomaisuuden veronmaksukyvyn mittayksikkö, mutta myöhemmin sillä mitattiin tilan osuutta kylästä (»Mantal», Förvaltningshistorisk ordbok). Kokonaisuutena maaomaisuutta ei voinut luonnehtia suurtilaksi, mutta silti se oli seudulla merkittävä tila. Tilakauppojen ja tarpeellisten parannusten jälkeen perinnöstä jäi todennäköisesti jäljelle ainakin vähän yli puolet.108Vaseniuksen mukaan (I 1912, s. 209) Kuddnäsin tila maksoi 1800 riikintaaleria (riksgälds). On kuitenkin vaikea arvioida, kuinka suuri osa perinnöstä meni kaiken kaikkiaan tilan hankintaan ja parannustöihin. Jonkinlaisen käsityksen saa siitä, että Jutbacka, joka oli samankokoinen kuin Frillas, oli myyty vuonna 1813 3746 riikintaalerilla (Backman, Juthbacka. Några anteckningar1985). Tila oli tarkoitettu tohtorisperheen taloudelliseksi turvaksi. Zacharias Topelius vanhempaa innoitti ajatus, että maanviljely oli vapaalle miehelle soveliain toimi. Hänen tavoitteenaan näyttää olleen perustaa mallitila, joka elättäisi perheen ja auttaisi samalla valistamaan seudun rahvasta.109Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 15, Schalin, Kuddnäs 1935, s. 12 ff. Siksi tilaa ja sen viljelmiä kehitettiin johdonmukaisesti seuraavien vuosien ajan. Sinne rakennettiin uusia talousrakennuksia, muun muassa mylly, paja ja viinantislaamo, joiden oli tarkoitus tukea tilan kokonaistaloutta. Zacharias vanhemman kiinnostus maanviljelyyn ja sen kehittämiseen oli ajalleen tyypillistä. Mielenkiinnosta kertoo myös Suomen talousseuran perustaminen vuonna 1797 fysiokraattisten ihanteiden mukaisesti, ja samalla yhä useammat säätyläiset ryhtyivät maanomistajiksi.110Nikander & Jutikkala, Säterier och storgårdar i Finland I, s. 37 f.

60 Zacharias vanhemman kuoltua lähimpänä Kuddnäsiä ja Frilliä sijaitsevat tilukset vuokrattiin lampuodeille, ja kauempana toisista erillään sijainneet tilan osat myytiin pois vähän kerrallaan. Samalla Sofia Topelius osti muiden omistukseen kuuluneet Kuddnäsin ja Frillin osat. Hän sai maanhankinnat päätökseen vuonna 1857.111ST–ZT 8/5 1857. Tilanhoidon uudelleenjärjestelyjen ohella Sofia Topeliuksen oli pakko keksiä uusia tulonlähteitä korvaamaan tohtori Topeliuksen palkkatuloja.

Komissiot ja sosiaaliset verkostot

73 Toistuva aihe kirjeissä ovat komissiot, toimeksiannot jotka annettiin kirjeenvaihtokumppanin hoidettavaksi. Puutteellisten viestintäyhteyksien takia kirjeenvaihto toisella paikkakunnalla asuvien henkilöiden kanssa oli usein ainoa keino saada asioita hoidetuksi. Siksi erilaiset tehtävät olivat itsestään selvä osa kirjeenvaihtoa.138Ne olivat usein koodattu osa kirjeenkirjoitustaitoa. Esimerkiksi petitio eli anomus tai vetoomus sijoitettiin keskiaikaisen kirjetaidon ars dictandin mukaisesti toiseksi viimeiseksi ennen lopputervehdystä. Se saattoi olla mitä tahansa käskyn ja alamaisen pyynnön väliltä, esimerkiksi ylioppilaat saattoivat anoa lisää rahaa vanhemmiltaan (Koskinen & Lahtinen, »Siskot, veljet ja erityisen hyvät ystävät» 2011, s. 89). Komissiot eroavat osittain tästä kuvauksesta. Tässä kirjeenvaihdossa kyse on konkreettisista tehtävistä, joita vastaanottajan toivottiin suorittavan. Komissioista suomalaisten säätyläisten suhteissa, ks. Ijäs, Talo, kartano, puutarha 2015, esim. s. 27 f., 32 f., 154 f., 183. Sanaa kommission on käytetty ruotsin kielessä poissaolevan osapuolen laskuun suoritettavasta tehtävästä vuodesta 1690 saakka (SAOB, »Kommission» 1937).

74 Komissiot olivat sidoksissa Topeliuksen perheen sosiaalisiin verkostoihin. Ne olivat osa vaihtojärjestelmää, jossa tärkein voimavara oli sosiaalinen pääoma ja sen runkona sukulaisuus- ja perhesuhteet. Toisaalta sosiaalista pääomaa hyödynnettiin eri tavoitteiden saavuttamiseksi, toisaalta toimeksiannot saattoivat myös olla itsetarkoitus, sosiaalinen liima joka piti verkoston koossa. Suurimman osan kirjeenvaihdosta kantavana voimana näyttää olleen Sofia Topelius. Hän tuntee suvun verkostot ja antaa, vastaanottaa sekä välittää edelleen toimeksiantoja. Useimmissa niistä tehtävää ei anneta Sofian eikä Zachariaksen suoritettavaksi vaan jonkun kolmannen henkilön, jolla oli jonkinlainen suhde jompaankumpaan. Useimmiten Sofia toimii välittäjänä jollekulle Uudessakaarlepyyssä asuvalle sukulaiselle tai tutulle, jonka pitäisi hoitaa jokin asia Helsingissä. Zacharias toteutti sitten toimeksiannon äitinsä pyynnöstä, mutta toisinaan hänen ei tarvinnut kuin toimia viestinviejänä. Ei ollut mitenkään harvinaista, että asioita hoidettiin kolmen, neljän tai vielä useammankin henkilön kautta, jolloin sosiaalista verkostoa päästiin hyödyntämään koko laajuudessaan.139Hasselberg, Den sociala ekonomin 1998, s. 104, 136, 147 ff, 277 ff.

75 Komissiot olivat pääasiassa tasaveroisten toimijoiden vaihtokauppaa. Ajalle ominaisen patriarkaalisen ajattelutavan mukaisesti ylemmän vastuulla oli huolehtia siitä, että suojattien kohtuulliset pyynnöt toteutettiin. Tehtävästä kieltäytyminen saattoi vahingoittaa mainetta paikallisyhteisössä. Komissiot olivat kiinteä ja keskeinen osa verkoston sisäistä vuorovaikutusta ja perheen sosiaalista viitekehystä.140Westerberg, Utförlig Brefställare och Rådgifware i lifwets förhållanden 1860, s. 187, Hasselberg, Den sociala ekonomin 1998, s. 133, 279. Aikakauden kirjeenkirjoitusoppaissa tähdennetään, ettei ylemmiltään saa kysyä apua asioiden hoitamisessa, varsinkaan jollei ole luottamuksellisissa väleissä heidän kanssaan. Se ei kuitenkaan estänyt ylempiä näkemästä vaivaa eri alaistensa puolesta. Siksi ne olivat myös tärkeä osa kasvatusta. Sofia osoittaa olevansa tietoinen komissioiden sosiaalisesta merkityksestä, kun muistuttaa nuorta ylioppilasta siitä, kuinka tärkeää on suorittaa tehtävä huolellisesti: »jos sinulle on annettu jokin Komissio, pyri toteuttamaan etenkin vanhempien ihmisten sinulle uskoma tehtävä täsmällisesti sillä sellaiset pikkuasiat vaikuttavat paljon yleiseen käsitykseen».141ST–ZT 19/5 1834.

Raha ja yksityinen talous

83 Raha on toistuva teema kirjeenvaihdossa, ja siinä käsitellään säännöllisesti yksityiseen talouteen kuuluvia asioita. Kirjeistä välittyy kuva niukoista oloista, mutta kyse on pikemminkin säästäväisyyttä korostavasta diskurssista.159Vaseniuksen mukaan (II 1914, s. 352) Sofia Topelius tuli hyvin toimeen Kuddnäsissä, mutta hänellä oli pulaa käteisestä. Topelius oli riippuvainen kotoa tulevasta rahallisesta tuesta, kunnes sai vakituisen paikan Helsingfors Tidningarin toimittajana vuonna 1842, ja hän sai tukea jonkin aikaa senkin jälkeen.160ST–ZT 1/1, 16/2 1842 ja 4/2 1843. Vuonna 1843 Topelius sai kotoa 100 ruplaa ja vielä vuonna 1845 hän sai äidiltään 125 ruplan avustuksen (Tilikirja 1833–1870, Topelius-kokoelma 244.141). Vihko 1845–1855 on otsikoitu »Chaos oder das Geld». Se tarkoitti, että Sofia Topelius oli selvillä poikansa henkilökohtaisista raha-asioista ja että hänellä oli mahdollisuus vaikuttaa niihin. Äidin huoli pojan toimeentulosta näkyy muun muassa tämän tulevasta ammatinvalinnasta käydyissä keskusteluissa. Asia tuli ajankohtaiseksi pojan suoritettua filosofian maisterin tutkinnon vuonna 1840, ja seuraavien 15 vuoden ajan äiti ja poika pohdiskelevat aina silloin tällöin pojan ammatinvalintaa. Myöhemmin keskustellaan Zachariaksen ja tämän perheen taloudellisesta tilanteesta, muun muassa palkkatuloista, vuokratasosta ja suunnitelluista tilakaupoista. Sukulaisten ja tuttavien raha-asioita sivutaan siinä määrin kuin ne koskevat kirjoittajia esimerkiksi velkojen ja takausten kautta.161Äiti ja poika käsittelivät pitkän aikaa kirjeissään Augusta Rosenkampffin ja sisaren velkasuhdetta. Velkakirjaan liittyvät käänteet ovat hyvä esimerkki siitä millaista tasapainoilua sukulaisten väliset velkasuhteet usein merkitsivät. Ks. ZT–ST 26/4 1858, 24/5 1858, 17/1 1859, 6/6 1859, 30/1 1860, 19/3 1860, 3/3 1862, 14/4 1862. Kirjeistä näkyy selvästi, että Sofian ja Zachariaksen raha-asiat olivat vaihtelevassa määrin yhteydessä sekä toisiinsa että koko ympäröivään sukulaisverkostoon.

Topelius ja perhe

95 Zacharias Topelius meni naimisiin Maria Emilie Lindqvistin kanssa 30. joulukuuta 1845. Pari oli kihlautunut syyskuussa 1842, mutta kihlaus oli aluksi pidetty salassa muilta kuin lähipiiriltä. Kihlapari kävi kirjeenvaihtoa Topeliuksen Sofia-sisaren välityksellä, jottei olisi herättänyt huomiota.196Topeliuksen itsensä mukaan hän oli suunnannut katseensa Emilie Lindqvistiin jo vuosina 1837–1838. ST–ZT 20/9 1842, Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 102 ff. Kihlauksesta, ks. myös Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 132–138 ja Vasenius II 1918, s. 425–511. Kihlausajan laajasta kirjeenvaihdosta on säilynyt 216 kirjettä. Paul Nyberg on julkaissut vuonna 1947 Topeliuksen morsiamelleen kirjoittamista kirjeistä kootun toimitetun valikoiman Fästmansbrev.

96 Parin avioliitto oli tyypillinen ja samalla epätyypillinen. Tyypillinen siinä mielessä, että puolisot kuuluivat samaan säätyyn ja samaan Uudenkaarlepyyn porvareista ja aatelittomista säätyläisistä koostuvaan piiriin. Avioitumista oman säädyn ulkopuolelle olisi pidetty lähestulkoon mahdottomana. Siinä mielessä avioliitto oli hieman epätyypillinen, että puolisot olivat lähes samanikäiset ja Topelius oli varsin nuori sekä kihlautuessaan että mennessään naimisiin. Kiinnostava kysymys liittyy siihen, miksi Topelius etsi puolisoa kotiseudultaan eikä pääkaupungista, missä sopiva puoliso olisi saattanut tuoda tullessaan hyödyllisiä tuttavuuksia ja sitä kautta uramahdollisuuksia. Sen sijaan hän nai kauppiaan tyttären, vaikka tiesi tämän isän kauppaliikkeen vaikeuksista.197Vakiintuneen käsityksen mukaan miehellä tuli olla vakinainen virka ennen avioliiton solmimista. Tämä johti muun muassa siihen, että miehet olivat keskimäärin 6–7 vuotta vaimoaan vanhempia. Kai Häggman on käsitellyt 1800-luvun helsinkiläisporvariston avioitumismalleja ja -tapoja teoksessaan Perheen vuosisata 1994, s. 59 f., 86–99. Isak Lindqvistin liiketoimista, ks. ST–ZT 4/2 1843. Topelius ei hyötynyt ammatillisesti eikä rahallisesti avioliitostaan Emilie Lindqvistin kanssa. Se ei ollut järkiavioliitto mutta täytti sovinnaisuuden asettamat vaatimukset.

97 Naimalla Emilien Topelius perusti oman perheen. Ero lapsuudenkodista ja perheestä näkyy muun muassa siinä, että Sofia Topelius ryhtyi yhä useammin käyttämään kollektiivista tervehdystä »rakkaat lapset».198Häggman, Perheen vuosisata 1994, s. 40 f. Vrt. esim. ST–ZT 4/1 ja 18/9 1845, 26/11 1849, 16/2 1855, 27/4 1855, 8/5 1857 sekä 26/3 1860, 18/5 1860 ja 25/5 1860. Sofia Topeliuksen lähettämiä kirjeitä on vähemmän kirjeenvaihdon jälkimmäiseltä osalta, mutta niissä näkyy selvä suuntaus: kirjeet on suunnattu joko Topeliuksen pariskunnalle tai koko perheelle. Avioliiton kautta Topelius otettiin myös uuteen sukulaispiiriin: vaimon suvusta tuli Topeliuksen sukua. Kirjeissä tämä näkyy siinä, että esiin astuu uusi henkilögalleria ja vanhat tutut siirtyvät sukulaisten rooliin.199Häggman, Perheen vuosisata 1994, s. 36–40. Topeliuksen perheen sosiaalista viitekehystä ja sen kehitystä käsitellään seuraavassa luvussa.

98 Topeliuksen pariskunta sai yhteensä kuusi lasta, joista kolme kuoli lapsena: Michael, Rosa Emilia ja Raphael Zacharias. Kolme tytärtä eli vanhempiensa jälkeenkin: Aina, Toini ja Eva. Kun lapsia tulee enemmän ja he kasvavat vanhemmiksi, he nousevat kirjeenvaihdossa yhä näkyvämpään asemaan. Yksi keskeisimmistä aiheista on tyttärien koulutus: kaikki tyttäret ilmoitettiin tuolloin vastikään (1844) perustettuun Helsingin Fruntimmersskolaniin, mutta vain vanhin tytär Aina kävi koulun loppuun. Topeliuksen päätös panna tytöt kouluun heijasteli uuden aikakauden ihanteita. Hän oli kiinnittänyt huomiota naisten koulunkäyntiin jo 1830-luvun päiväkirjoissaan ja 1840-luvulta alkaen Helsingfors Tidningarissa. Tyttöjen koulutus auttaisi heitä hankkimaan useita hyvälle emännälle tarpeellisia ominaisuuksia ja kykyjä: uskonnollista mieltä, kotitaloustaitoja ja oikeantyyppistä lukeneisuutta.200Ks. Forssell,»Inledning», Noveller, ZTS IV 2012 ja kommentti novelliin »Kringelflickan». Molemmat nuoremmista lapsista otettiin kuitenkin pois koulusta, kun Toinilla esiintyi taipumusta sairasteluun. Sen jälkeen nuoremmat tyttäret saivat perinteisempään tapaan kotiopetusta.201Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 222 f. Topeliuksen pedagogisista ihanteista, ks. Naturens bok och Boken om Vårt Land -laitoksen johdanto.

99 Yksi avainkäsitteitä perhe-elämän kuvaamisessa on »kotoisa viihtyvyys» [husliga trefnaden] joka kuvastaa ihannetta rauhallisesta koti-idyllistä.202Ks. esim. ST–ZT 14/12 1851 ja ZT–ST 25/4 1859. Topelius kuvaa kirjeissään myös usein ja mielellään lämpimään sävyyn lasten edesottamuksia muun muassa jäljittelemällä lasten kieltä ja kuvailemalla kuinka lapset ovat »reippaita ja iloisia, – hihkuvat ja laulavat koko päivän niin että korvat ovat särkyä».203ZT–ST 28/11 1856 ja 31/1 1859. Joulukuvaukset tarjoavat toisen kurkistusaukon porvarilliseen koti-idylliin. Joulunajan kirjeissä lapset ovat usein keskipisteenä, niissä kerrotaan kuinka paljon ja millaisia joululahjoja lapset saivat, kuinka joulua vietettiin, keitä oli paikalla jne.204Ks. esim. ZT–ST 26/12 1859, 25/12 1860. Porvarillisesta idyllistä ja joulusta, ks. Fugier, »Les rites de la vie privée», Histoire de la vie privée4 1987, s. 215–224. Kotipiirin kuvaukset heijastelevat muuttunutta asennetta lapsiin ja kotielämään. Topeliuksen omassa kasvatuksessa näkyy jo merkkejä romantiikan ajan lapsuuskäsityksestä, mutta se nousee entistä voimakkaammin esiin, kun hän itse perustaa perheen. Viihtyisän kodin, lasten, joulun ym. korostaminen oli yksi keskeisiä tekijöitä, kun lapsen roolia alettiin määrittää uudelleen ja Euroopassa virinnyt uudenlainen porvarillinen perheihanne sai ideologisia piirteitä.205Lapsista ja kodin ihanteista, ks. esim. Guttormson,»Parent–Child Relations», Family Life in the Long Nineteenth Century 2002, s. 262 ff.; perheestä, ks. Häggman, Perheen vuosisata 1994, s. 220–223; porvarillisesta koti-idyllistä, ks. esim. Hall, »Sweet Home», Histoire de la vie privée4 1987, s. 59–71. Vuonna 1868 perheeseen kuuluivat Topeliuksen pariskunnan lisäksi tyttäret Toini ja Eva. Vanhin tytär Aina oli mennyt tammikuussa 1867 naimisiin opettaja Berndt Nybergin kanssa ja muuttanut kotoa.

Sosiaaliset verkostot

100 Kirjeillä oli keskeinen merkitys sosiaalisessa elämässä ja siinä viitekehyksessä, johon Zacharias Topelius siirtyi muutettuaan kotoa. Ne olivat tiedotuskanava, ja samalla niitä käytettiin kasvatuksen ja valvonnan välineenä, mutta ennen kaikkea ne olivat jo itsessään verkostoa ylläpitävä tekijä. Kirjeissä näyttäytyy äidin ja pojan yhteinen verkosto ja myöhemmin myös Zachariaksen oma, laajennettu piiri, johon kuuluu vaimon sukua, ystäviä, tuttuja ja suojatteja. Kirjeenvaihdosta ei kuitenkaan välity täydellinen kuva Topeliuksen verkostoista, esimerkiksi hänen töihinsä liittyviä yhteyksiä käsitellään vain ohimennen.206Persson, Svensk brevkultur på 1800-talet 2005, s. 26. Hasselberg, Den sociala ekonomin 1998, s. 84–93. Kirjeissä on muutama maininta liiketuttavista. Vaseniuksesta, ks. esim. ST–ZT 11/12 1842, Bonnierista, ks. esim. ZT–ST 11/10 1858.

Aikakausi ja yhteiskunta

112 Zacharias Topelius toteaa kirjassaan Självbiografiska anteckningar, että hänen äitinsä oli käytännöllinen ihminen. Äiti inhosi »ruikutusta ja sanahelinää» mutta luki sen sijaan mielellään sanomalehtiä ja seurasi politiikan tapahtumia.223Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 27. Kirjeissä pohditaan usein päivänpolttavia tapahtumia. Ensimmäisten vuosikymmenien aikana ajankohtaiset puheenaiheet liittyivät usein kotiseudun tapahtumiin. Kirjeissä saattoi esimerkiksi olla tietoja koleran tai muiden kulkutautien etenemisestä ja siitä, saattoivatko ne levitä kotiseudulle asti, siitä mitä Uudenkaarlepyyn pastorin nimitykseltä oli odotettavissa tai kuinka pietismi oli valtaamassa alaa paikallisyhteisössä .224»huhu kertoi että sinne oli tullut Laiva jolla oli koleraan sairastuneita» (ST–ZT 29/9 1834), »nyt meillä on kolme pappi ukkoa Stenbäckissä näyttää olevan ainesta ankaraksi uskonpuhdistajaksi» (ST–ZT 28/4 1844), »hän päätyi neitien kanssa vakavaan keskusteluun pietismistä, josta he vaikuttivat kiinnostuneilta, samoin Sophie. Paroni [Stromberg] on kiivas vastustaja.» (ST–ZT 4/2 1843; pietismi kosketti Topeliuksen perhettä, kun sisar Sofia Topelius alkoi suhtautua myötämielisesti pietismiin, ks. 19/11 1842, 3/12 1842 ja 14/1 1843).

113 Ajankohtaisten tapahtumien merkitys tietysti korostui entisestään, kun poika palkattiin Helsingfors Tidningarin toimittajaksi vuonna 1842. Keskusteltaessa sanomalehdissä käydyistä kiistoista, joihin Topelius oli päätynyt muiden lehtien toimittajien kanssa, äidin roolina on usein rauhoitella poikaansa, analysoida ja antaa neuvoja. Syksystä 1842 kevääseen 1843 jatkuneessa Almqvistin kohuromaania Det går an käsitelleessä kiistassa Fabian Collanin Helsingfors Morgonbladin ja Topeliuksen Helsingfors Tidningarin välillä hän kehottaa poikaansa pidättyvyyteen: »pelkäänpä että joudut usein kiistaan ja riitaan sen inhottavan Collanin kanssa, mutta toisinaan olet myös itse aiheuttanut sen, ja se sinun pitää tänä vuonna jättää […] näytä ettet välitä hänestä etkä kuuntele kaikkea roskaa, muuten se ei lopu koskaan.» 225ST–ZT 29/12 1842.

114 Kirjeenvaihto ajoittuu Suomen sanomalehdistön ja porvarillisen julkisuuden ensimmäiselle merkittävälle kehityskaudelle. Kehitys näkyy kirjeissä käydyissä keskusteluissa arjen ajankohtaisista tapahtumista ja suurvaltapolitiikan käänteistä. Kaikki kaupungilla liikkuneet ja kaikkialle levinneet puheenaiheet eivät kuitenkaan sopineet painettavaksi. Kirjeissä päästään vilkaisemaan puolijulkisuuden kulissien taakse: kaikkea sitä mistä ei voinut puhua julkisesti lehdissä, esimerkiksi hallinnossa tapahtuneista henkilövaihdoksista, piti puida yksityisesti.226Topelius kirjoittaa paljon esimerkiksi epäsuositun kenraalikuvernööri Bergin huhutusta erosta (ZT–ST 14/9, 30/9 1860 ja 29/11 1861).

115 Lehdistö oli 1800-luvun puoliväliin saakka kirjallisesti painottunutta, kuten äskeinen esimerkki osoittaa. Ensinnäkin ankaran sensuurin vuoksi politiikkaa ei saanut käsitellä lehtien sivuilla, ja toiseksi ajatus sanomalehdistä yleisenä mielipidefoorumina oli Suomessa tuntematon. Snellman pyrki muuttamaan tätä perustaessaan Saiman, ja 1840-luvulla lehdistö alkoikin kehittyä ohjelmallisempaan suuntaan. Topelius ei ollut Snellmanin kanssa täysin samaa mieltä lehdistön tehtävästä, vaikka uudistikin Helsingfors Tidningarin ja kehitti sitä journalistisempaan ja uutiskeskeisempään suuntaan. Sensuuria kuitenkin kiristettiin, Saima lakkautettiin ja kehitys pysähtyi. Sensuuri hellitti vasta Krimin sodan lopulla.227Tommila,»Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1851» 1988, s. 133 ff., 148, 247 f. Sitä seuranneelle ajalle oli tyypillistä julkisen keskustelun vilkastuminen, joka näkyi myös kirjeissä.

116 Topelius ei ollut yksinomaan ihastunut vuosisadan puolivälissä muotoutuneeseen uudenlaiseen julkisuuteen. Lopetettuaan työnsä Helsingfors Tidningarin toimittajana uutenavuotena 1861 hän arvostelee entistä lehteään liian moderniksi. Hän ei pitänyt kiistanhaluisesta liberaalista lehdistöstä, joka valtasi alaa 1860-luvulla, ja oli sitä mieltä, että Helsingfors Tidningaria toimittanut Schauman pelasi liberaalien pussiin.228ZT–ST 25/10 1863.

117 Äiti ja poika kommentoivat sekä sitä mistä lehdissä kirjoitettiin että sitä mistä ei kirjoitettu. Esimerkkinä mainittakoon vuosien 1863–1864 valtiopäivät, joita ryhdyttiin valmistelemaan jo 1850-luvun lopulla. Sensuurin vuoksi sana valtiopäivät oli enemmän tai vähemmän julistettu pannaan lehdistössä, eikä yleisön auttanut kuin lukea rivien välistä.229Åbo Underrättelser vuodelta 1859 kuvastaa hyvin aineen arkaluontoisuutta ja sitä kuinka aikalaiset osasivat lukea rivien välistä. Kesäkuussa julkaistussa artikkelissa käytetään valtiopäivien tunnusilmaisua: »kysymykset … joihin ei saada ratkaisua … hallinnollista tietä» [ frågor … som icke kunna på administrativ wäg … erhålla lösning] (ÅU 3/6 1859), ja tähän ilmaukseen Topeliuskin viitannee olettaessaan, että valtiopäivät on luvattu kutsua koolle. Joulukuussa laadittu ÅU:n vuoden 1859 hakemisto rohkenee jo käyttää artikkelista nimitystä »Waltakunnallisesti merkittäwä tiedoksianto herättää toiweita waltiopäivistä» [Rikswigtigt tillkännagifwande, gifwande hopp om landtdag]. Schauman, Från sex årtionden i Finland I 1922, 200 s. ff., ZT–ST 6/6 1859. Myös lähestyvien valtiopäivien valmisteluihin liittyi alkuvaiheessa paljon salailua, mutta poika raportoi äidille kirjeissä kaikesta kuulemastaan.230»Aika ajoin täällä kaikki hieman kipunoi. Waliokunnan työ näyttää päättyvän fiascoon, mutta sen täytyy kokoontua näön vuoksi. Aateli walitsee pelkkiä oppositiomiehiä» (ZT–ST 16/9 1861). Kun valtiopäivät viimein käynnistyivät, hän täydensi toisinaan lehdissä julkaistuja uutisia yleisluonteisilla kommenteilla, joskus sellaisilla jotka heijastelivat henkilökohtaisia mielenkiinnon kohteita: Topelius spekuloi esimerkiksi Uudenkaarlepyyn valtiopäiväedustajia ja sitä kuinka valtiopäivien ajamat uudistukset saattavat vaikuttaa maaomaisuuden arvoon.231ZT–ST 6/6 1859, 20/4 1863, 15/4 1864. Topelius näytti elättelevän suuria toiveita siitä, että omaisuuden arvo kasvaisi maan taloudellisen ja poliittisen kehityksen tahdissa. Topeliuksen mielestä valtiopäivien verouudistukset ja Suomen Hypoteekkiyhdistyksen perustaminen vuonna 1860 olivat keskeisiä muutoksia. Ks. esim. ZT–ST 8/1, 3/2 ja 16/2 1863.

Terveys, sairaus ja kuolema

118 Terveydellä, sairaudella ja kuolemalla oli oma merkittävä paikkansa koko kirjeenvaihdossa. Kaikki sairaudet saattoivat johtaa kuolemaan, ja kuolema oli aina läsnä. Tästä syystä terveys oli keskeinen teema kirjeissä. Uutiset kuolemantapauksista olivat toistuva osa kirjeitä, ja ne käsittelivät sukulais- ja tuttavapiirissä niin lapsia kuin aikuisiakin. Etenkin pikkulapset olivat vaarassa, ja heidän sairautensa tuottivat vanhemmille suurta huolta.232Tilastoista käy ilmi, että kirjeenvaihdon aikoihin kaikkien ikäluokkien keskimääräinen kuolleisuus oli Suomessa 28 promillea. Imeväiskuolleisuus oli Suomessa korkeampi, alle yhden vuoden ikäisten lasten kuolleisuus oli vuosina 1830–1868 keskimäärin 195 promillea eli yksi lapsi viidestä kuoli alle vuoden ikäisenä. Ruotsissa kuolleisuus ikäluokassa 0–4 vuotta oli vastaavana aikana 59 promillea. Vastaavassa tilastossa vuodelta 2016 luvut olivat Suomessa 9,8 ja 1,9 promillea (Tilastokeskus, Kuolleet [digitaalinen julkaisu], »Spädbarnsdödlighet 1751–2015» ja »Allmänt dödstal och allmänt födelsetal 1751–2016», Statistiska Centralbyrån, Historisk statistik för Sverige. Del 1. Befolkning 1720–1967 1969, s. 114). Kuten edellä mainittiin, kolme Topeliuksen pariskunnan kuudesta lapsesta kuoli alle neljän vuoden ikäisinä. Samoin kuoli kaksi perheeseen majoitettua lasta, Oskar Granberg ja Anna Hæggström. Siksi onkin ymmärrettävää, että käytännössä jokaisessa kirjeessä raportoitiin säännöllisesti omasta tai toisten terveydentilasta. Sairaudet vaikuttivat ihmisten ajatusmaailmaan, ja terveys herätti suurta huolta.233Oskar kuoli tulirokkoon, Anna sairasti keuhkotautia (ZT–ST 8/11, 18/11 1861, 18/5 1868). Häggman, Perheen vuosisata 1994, s. 72.