Johdanto

Ankaraa yhtenäistämispolitiikkaa ja jäykkää byrokratiaa

4 Kun Suomi liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan vuonna 1809, muutokset jäivät ensi alkuun melko vähäisiksi. Hallintouudistuksessa suuriruhtinaskuntaan muodostettiin hallituskonselji (sittemmin senaatti) ja keskusvirasto. Valtakunnan pääkaupunkiin Pietariin perustettiin Suomen asiain komitea, ja keisaria Suomessa edusti kenraalikuvernööri. Suomen ylimpänä lainvalvojana toimi prokuraattori. Tavalliselle kansalle muutokset lienevät kuitenkin jääneet varsin etäisiksi, vaikka Suomen pääkaupunki ja sen hallintoelimet siirrettiinkin keisarin päätöksellä vuonna 1812 Turusta Helsinkiin, kuten yliopistokin Turun palon jälkeen vuonna 1828.5Suomen suuriruhtinaskunnan hallinnosta vuosina 1809–1860 ks. esim. Tiihonen & Tiihonen, Suomen hallintohistoria 1984, s. 94–116, Tommila, Det autonoma Finlands födelse 1808–1819 2009, s. 139–177 ja Osmonsalo, »Suomen historian käsikirja» 1949, s. 53–163.

5 Silloin oli jo tapahtunut suuriruhtinaskunnan kannalta merkittävä käänne, kun Nikolai I oli noussut valtaan veljensä Aleksanteri I:n jälkeen vuonna 1825. Aleksanteri oli taannut Porvoon valtiopäivillä vuonna 1809 Suomen vanhat lait ja asetukset eli käytännössä länsimaisen yhteiskuntajärjestyksen, jossa kansalla oli tietyt kansalaisoikeudet. Tästä poikkeuksena oli kuitenkin Vanhan Suomen liittäminen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812, joka merkitsi sikäläisten lahjoitustilojen rahvaalle jonkinasteista maaorjuutta. Tähän kysymykseen saatiin ratkaisu vasta 1860-luvulla.6Tommila, Det autonoma Finlands födelse 1808–1819 2009, s. 73 ff. ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 229–235.

6 Uusi suuriruhtinas Nikolai I oli aikeissa antaa kenraalikuvernööri A. A. Zakrevskin Venäjän mallin mukaan laatiman määräyksen, jossa Suomen kansa vannoi yksipuolisesti uskollisuuttaan uudelle keisarille ilman vastaavaa vakuutusta keisarin taholta. Samana päivänä kun uskollisuusvala oli määrä antaa joulukuun lopulla 1825, Pietarissa kuitenkin puhkesi niin sanottu dekabristikapina, jolloin Suomen ministerivaltiosihteeri Robert Henrik Rehbinder käytti tilaisuutta hyväkseen ja esitteli suuriruhtinaalle hallitsijanvakuutuksen, joka oli jotakuinkin sama jonka Aleksanteri oli antanut vuonna 1809. Turvatakseen rauhan suuriruhtinaskunnassa keskellä poliittista kuohuntaa uusi keisari katsoi välttämättömäksi allekirjoittaa vakuutuksen, jolla taattiin Suomen uskonto, perustuslait ja kaupunkien erivapaudet.7Olkkonen, »Modernisoituva suuriruhtinaskunta» 1988, s. 394 ff. ja Osmonsalo, »Suomen historian käsikirja» 1949, s. 130 f.

7 Nikolai I:n 30-vuotisen hallituskauden aikana (1825–1855) keisarin ote yhteiskunnasta ja alamaisistaan kiristyi vähitellen, ja kehityksessä erottuu selvästi kaksi käännekohtaa, nimittäin Euroopan vallankumousvuodet 1830 ja 1848. Tuolloin rakennettiin eräänlainen muuri suojelemaan kansaa ulkomaisilta vaikutteilta, minkä tarkoitus oli estää levottomuuksia ja yhteiskunnallista kuohuntaa leviämästä suuriruhtinaskunnassa. Lehdistösensuuri muuttui yhä ankarammaksi ja byrokratia taantumuksellisemmaksi. Valtaapitävät pyrkivät valvomaan mielipiteenmuodostusta, ja painetun sanan lisäksi erityisesti opiskelijoita pidettiin tarkkaan silmällä esimerkiksi Puolassa vuonna 1830 puhjenneen kapinan jälkeen. Tuolloin Suomen kaarti oli lähetetty maahan tukahduttamaan levottomuuksia. Suomessa olot pysyivät rauhallisina, eikä maassa esiintynyt vallankumouksellista liikehdintää.8Osmonsalo, »Suomen historian käsikirja» 1949, s. 111–130 ja Olkkonen, »Modernisoituva suuriruhtinaskunta» 1988, s. 397–403.

8 Muun muassa J. V. Snellmanin johdolla muotoutuneesta varhaisesta fennomaniasta tuli 1840-luvulla valtaapitävien silmätikku, ja fennomaanit joutuivat erilaisten sortotoimien, lähinnä sensuurin kohteeksi. Samoihin aikoihin hallinnon ja ylempien säätyjen piirissä vallitsi toinen, muun muassa Zacharias Topeliuksen edustama varovaisempi linja, joka kehotti uskollisuuteen keisarille. Venäjä kuitenkin sovelsi lakiensa kodifioinnissa politiikkaa, jolla pyrittiin yhtenäistämään imperiumin kaikkien erityisasemassa olevien alueiden lainsäädäntöä, ja se herätti suurta huolta Suomessa, jolla oli omat lait, vapaudet, oikeudet ja erivapaudet. Silti Venäjän yhtenäisyyspolitiikka toimi Suomessa sen verran menestyksekkäästi, ettei suuriruhtinaskunnassa syntynyt suurempia levottomuuksia edes »hulluna vuonna» 1848, jolloin Euroopan yli pyyhkäisivät vallankumouksen tuulet.9Olkkonen, »Modernisoituva suuriruhtinaskunta» 1988, s. 401 ff.

9 Vallankumousvuoden 1848 tapahtumat jättivät silti omat jälkensä Suomeen. Niistä sai alkunsa ylioppilasaktivismi, joka jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi, kun taantumukselliset kiristivät otettaan. Radikalismista seurasi kuitenkin se, että suomalaisessa yhteiskunnassa, varsinkin ylioppilaiden osakunnissa, havaittiin tuolloin ensimmäistä kertaa jakautumista konservatiiveihin ja liberaaleihin. Liberalismi teki läpimurtonsa 1860-luvulla, mutta kuten Matti Peltonen osoittaa, sen suuntaviivat alkoivat tosiasiassa hahmottua jo 1840-luvulla esimerkiksi elinkeinolainsäädäntöä koskevissa kysymyksissä.10Klinge, »Omvälvningens decennium» 1989, s. 180–209 ja Peltonen, Aatelisto ja eliitin muodonmuutos 1992, s. 119 ff.

10 Yleisenä yhteiskunnallisena ilmiönä liberalismi yhdistetään yksinvallan, konservatiivisuuden, feodalismin, sääty-yhteiskunnan ja niiden kaltaisten ilmiöiden arvosteluun ja vastustamiseen. Sen perusajatuksena on yksilöiden vapaus ja tasa-arvo, mikä ilmenee politiikassa ilmaisun-, paino- ja uskonnonvapauden kaltaisina vapauksina. Talousoppina liberalismi perustuu elinkeinovapauteen ja vapaakauppaan, jossa noudatetaan vapaan kysynnän ja vapaan tarjonnan lakia. Poliittisena filosofiana liberalismi pohjautui valistukseen, josta sen ajatukset muotoutuivat 1800-luvun alussa vastustamaan restauraatiota ja pyhää allianssia.11Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 16 f. ja Juva, Suomen sivistyneistö uskonnollisen vapaamielisyyden murroksessa 1848–1869 1950, s. 10–20.

11 J. V. Snellman ryhtyi Saima-lehdessään taistelemaan liberaalien ajatusten puolesta samalla kun kehitteli kansallisuusnäkemystään. Hän piti lähtökohtanaan sitä, että lehdistön tuli olla vapaa mielipidefoorumi, eräänlainen riippumaton valtiomahti, joka »valvoi» valtion ja yhteiskunnan toimintaa kaikkien yhteiseksi parhaaksi. Snellmanin mukaan sanomalehdistön tärkein yhteiskunnallinen tehtävä oli luoda kriittistä julkisuutta, joka kyseenalaisti ja valvoi, ja se toteutti tehtäväänsä edistämällä vapaata yhteiskunnallista keskustelua. Saiman sisältö närkästytti viranomaisia kaikessa ohjelmallisuudessaan ja kantaaottavuudessaan, ja niin lehti lakkautettiin kenraalikuvernöörin käskystä vuonna 1846.12Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 133–139, Rein, Johan Vilhelm Snellman. Förra delen 1806–1855 1895, s. 397–445 ja Kinnunen, Sanan valtaa Kallaveden kaupungissa I 1982, s. 78–102. Kuten aiemmin mainittiin, A. I. Arwidsson edusti varhaista kriittistä lehdistöä, ja sekä hänellä että Snellmanilla oli omat yhteytensä ruotsalaislehtiin: Arwidssonilla Nya Extra Posteniin 1820-luvulla ja Snellmanilla Frejaan vuosina 1839–1840. Ks. myös Jani Marjanen, »Gränserna för det offentliga samtalet i Finland 1809–1863» 2019, s. 129.

12 Suomessa liberalismi kehittyi luonteeltaan kansalliseksi, jolloin kansallisuusaatteesta tuli jonkinlainen liberalismin esiaste. Koska Venäjä oli osallisena Krimin sodassa (1853–1856), myös Suomen suuriruhtinaskunta joutui sotatoimien kohteeksi. Silloin joillakin tahoilla alettiin elätellä toiveita liittymisestä takaisin entisen emämaan Ruotsin helmaan.13Skandinavismista Suomessa, ks. Runar Johansson, »Skandinavismen i Finland», 1930 ja Mikko Juva, »Skandinavismens inverkan på de politiska strömningarna i Finland», 1957. Syvällisempi muutos suomalaisten mielialoissa näkyi hallitsijan vaihtuessa vuonna 1855, kun Aleksanteri II astui valtaistuimelle, sillä vallanvaihto loi historialliset edellytykset liberalismin läpimurrolle Suomessa. Uusi keisari oli romantikko, joka oli kasvatettu konservatiivisessa hengessä. Hän kuitenkin ymmärsi arvostaa Suomen virkamieskunnan uskollisuutta, jota myös Snellman oli painottanut hyökätessään uudessa lehdessään Litteraturblad för allmän medborgerlig bildning jyrkimpiä skandinavisteja vastaan. Vallanvaihdolla oli myös muita, välittömämpiä seurauksia. Äärikonservatiivinen kenraalikuvernööri A. S. Menšikov erotettiin, ja hänen seuraajakseen nimitettiin edistysmielisempi kreivi F. W. R. von Berg. Yliopisto sai uuden kanslerin, mutta koska tämä oli alaikäinen, virkaa hoiti kreivi Alexander Armfelt.14Yliopiston sääntöjen mukaan varakanslerina toimi kruununperillinen. Yliopistossa liberaaleja ajatuksia levitti ennen kaikkea talousoikeuden ja kansantaloustieteen professori Axel Wilhelm Liljestrand, joka ajoi kiivaasti muun muassa kaupan vapauttamista ja elinkeinovapautta.15Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 145–150, 183–184, Klinge, »Landets hjärta – fosterlandets hopp» 1989, s. 538–549 ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 17 f.

13 Alkuvaiheessa liberalismi ja fennomania eivät eronneet paljonkaan toisistaan, sillä vanhassa fennomaniassa oli havaittavissa liberaaleja piirteitä, ja suomalaisuusohjelman katsottiin sopivan yhteen niin poliittisten kuin taloudellisten ja sosiaalistenkin uudistusvaatimusten kanssa. Pohjimmiltaan kyse oli siitä, mitkä aatteet nousisivat valta-asemaan vapaassa kansalaisyhteiskunnassa, joka syntyisi, kun sääty-yhteiskunta alkoi hajota liitoksistaan. Liberaalit korostivat perustuslaillisuuden edustamaa laillisuusperiaatetta, kun taas fennomaaneille kieli- ja kansallisuusasiat olivat keskeinen ja paljon kiireisempi kysymys.16Krusius-Ahrenberg, Der Durchbruch des Nationalismus und Liberalismus im politischen Leben Finnlands 1856–1863 1934, s. 219–237 ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 18 f.

14 Krimin sodan jälkeen ryhdyttiin yhä äänekkäämmin vaatimaan, että valtiopäivät oli kutsuttava koolle. Senaatin mielestä monet niistä kysymyksistä, jotka oli vuosikymmenten ajan ratkaistu hallinnollisesti asetuksilla, oli nyt tuotava säätyjen käsiteltäviksi. Kenraalikuvernööri von Berg laati vuonna 1859 keisarille kirjelmän, jossa huomautti, että monet kysymykset vaativat valtiopäivien koolle kutsumista. Senaatti sai tehtäväkseen laatia listan käsittelyä vaativista kysymyksistä. Keväällä 1861 Aleksanteri II yritti ratkaista tilanteen kutsumalla Puolan mallin mukaisesti erityisen valiokunnan, ns. tammikuun valiokunnan, johon kuului edustajia kaikista neljästä säädystä, Helsingissä seuraavan vuoden tammikuussa pidettävään kokoukseen.17Krusius-Ahrenberg, Der Durchbruch des Nationalismus und Liberalismus im politischen Leben Finnlands 1856–1863 1934, s. 208–227, Osmonsalo, »Suomen historian käsikirja» 1949, s, 178–185, Klinge, Ylioppilaskunnan historia II 1978, s. 128–145 ja Paasivirta, Suomi ja Eurooppa 1978, s. 222–225.

15 Liberaalit pitivät tammikuun valiokuntaa uhkana perustuslailliselle kehitykselle, ja valiokunta herätti suurta vastustusta. Suuriruhtinaalle lähetettiin adressi, johon kerättiin nimiä, ja pääkaupungissa järjestettiin mielenosoituskulkue. Kenraalikuvernööri huolestui rajuista protesteista, ja tilanne rauhoittui vasta, kun Aleksanteri II antoi 24. huhtikuuta 1861 määräyksen, jossa selitti, että valiokunnan tarkoitus oli ainoastaan valmistella asioita tulevien valtiopäivien käsiteltäväksi. Kutsu valtiopäiville annettiin viimein kesällä 1863, ja Suomen säädyt saattoivat saman vuoden syyskuussa kokoontua ensimmäistä kertaa yli viiteenkymmeneen vuoteen.18Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 19–24, 103–109, Klinge, Ylioppilaskunnan historia II 1978, s. 129–135 ja Olkkonen, »Modernisoituva suuriruhtinaskunta» 1988, s. 488 f.

Sanomalehdet

16 1800-luvulla ja tarkemmin sanoen vuotta 1860 edeltäneenä aikana Suomen sanomalehdistö otti suuren edistysaskeleen moniääniseksi, useita lehtiä käsittäväksi lehdistöksi. Sanomalehdestä tuli samaan aikaan oma erityinen julkaisumuotonsa, joka alkoi vähitellen erottautua aikakauslehdistä.19Sanomalehti määritellään seuraavasti: se ilmestyy säännöllisesti ja jatkuvasti (jatkuvuus), se on julkinen ja tavoittaa lukevan yleisön (julkisuus), mikä edellyttää, että sitä painetaan ja julkaistaan riittävän suurina painoksina. Sisältö on ajankohtaista ja yleensä yleispätevää eli monipuolista. Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 17. Sensuurin tiukentuneen valvonnan varjossa journalismi kehittyi entistä laaja-alaisemmaksi, mikä näkyi siinä, että lehtien sisältö monipuolistui. Ranskan mallin mukaisesti journalismin tavoitteena oli luoda kaikkia kiinnostava lehti, jonka sisältö oli helppotajuista ja jossa julkaistiin viihteellistä aineistoa, kuten kaunokirjallisia jatkokertomuksia. Suuriruhtinaskunnan lehtien toimittajat olivat kuitenkin vielä pitkään enemmän tai vähemmän amatöörejä.20Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 246 ff. ja Tommila & Salokangas, Tidningar för alla 2000, s. 29–46.

17 Kehitys näkyi sekä lehtien että julkaisupaikkakuntien määrässä. Ennen Krimin sotaa sanomalehtimarkkinoita hallitsi valtion virallinen lehti Finlands Allmänna Tidning (ja sen suomenkielinen vastine Suomen Julkisia Sanomia vuodesta 1857), jolla oli pitkään yksinoikeus ulkomaanuutisten julkaisuun.21Pietiäinen, Kansakunnan peili 1989, s. 7–15. Ensimmäiset yksityisomisteiset lehdet syntyivät 1820- ja 1830-luvuilla, mm. Åbo Tidningar (1820), Turun Wiikko-Sanomat (1820), Åbo Underrättelser (1824), Helsingfors Tidningar (1829) ja Helsingfors Morgonblad (1832). Lehtiä perustettiin myös entisen ja nykyisen pääkaupungin ulkopuolella. Uusia alueellisia sanomalehtikaupunkeja olivat Oulu (Oulun Wiikko-Sanomia 1829), Viipuri (Sanansaattaja Wiipurista 1836 ja Wiborgs Annonce Blad 1837), Porvoo (Borgå Tidning 1838) ja Vaasa (Wasa Tidning 1839). Suomen sanomalehdet olivat nämä vuosikymmenet vielä lähes yksinomaan ruotsinkielisiä muutamaa harvaa poikkeusta lukuun ottamatta. Lehdet jäivät usein lyhytikäisiksi: vuonna 1860 vain viisi sanomalehteä oli yltänyt yli kahdenkymmenen vuoden ikään.22Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 319–325, Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 143–195 ja Tommila & Salokangas, Tidningar för alla 2000, s. 27–46.

18 Suomenkielinen lehdistö alkoi kasvaa 1840-luvulla, vaikka niiden määrä, levikki ja ilmestymistiheys jäivät vielä melko vaatimattomiksi. Kuopiossa Maamiehen Ystäwä perustettiin vuonna 1844, Viipurissa Kanawa seuraavana vuonna ja pääkaupungissa Helsingissä Suomalainen vuonna 1846 sekä Suomi ja Suometar vuonna 1847. Vuonna 1841 Suomessa ilmestyi kymmenen sanomalehteä, joista kahdeksan oli ruotsinkielisiä ja kaksi suomenkielisiä.23Suomenkielisiä olivat Oulun Wiikko-Sanomia ja Sanansaattaja Wiipurista.

19 1850-luvulla, etenkin Krimin sodan ja vuonna 1855 tapahtuneen hallitsijanvaihdon jälkeen sanomalehdistö kehittyi nopeasti. Varsinkin suomenkielisten lehtien määrä kasvoi, joskaan ne eivät ilmestyneet yhtään aiempaa tiheämmin. Nyt Suomeen perustettiin ensimmäiset liberaalit lehdet: Wiborg, Tidning för litteratur, handel och ekonomi 1855 (Johannes Alfthan ja C. I. Qvist), Papperslyktan 1859 (August Schauman) ja viikkolehti Barometern 1861 (Ernst Linder). Vuonna 1860, kun Topelius luovutti Helsingfors Tidningarin toimittajan tehtävät August Schaumanille, Suomessa ilmestyi 17 sanomalehteä, joista yhdeksän oli ruotsin- ja kahdeksan suomenkielisiä. Viikoittain ilmestyvien numeroiden määrä kasvoi 19 numerosta vuonna 1850 kolmeenkymmeneen kymmenen vuotta myöhemmin. Ainoa kuudesti viikossa ilmestynyt sanomalehti vuonna 1860 oli virallinen lehti Finlands Allmänna Tidning, ja maan johtava uutislehti Helsingfors Tidningar ilmestyi kolmesti viikossa, kuten kaksi muutakin ruotsinkielistä lehteä: Åbo Underrättelser ja Wiborg. Ruotsiksi ilmestyivät lisäksi Åbo Tidningar (2 krt/vko) sekä Wasabladet (1856), Papperslyktan (1859) ja Björneborgs Tidning (1860) kerran viikossa.24Tommila & Salokangas, Tidningar för alla 2000, s. 67–70, Landgren, »Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1860–1889» 1988, s. 280 ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 27–32. Borgåbladet, joka alkoi ilmestyä säännöllisesti kerran viikossa vuonna 1861, julkaisi näytenumeron joulukuussa 1860.

20 Kahdeksasta suomenkielisestä sanomalehdestä ainoastaan virallinen Suomen Julkisia Sanomia ilmestyi vuonna 1860 kaksi kertaa viikossa, ja muut seitsemän vain kerran viikossa. Niistä merkittävimpiä olivat fennomaanien äänenkannattaja Suometar (Helsinki 1847), Sanomia Turusta (Turku 1851), Hämeenlinnassa ilmestynyt Hämäläinen (1858) sekä Oulun Wiikko-Sanomia. Vuonna 1860 viisi lehteä ilmestyi pääkaupungissa Helsingissä, kolme Turussa ja kaksi Viipurissa ja Porissa, ja muiden julkaisupaikkakuntien (Porvoo, Kuopio, Hämeenlinna, Vaasa ja Oulu) oli kunkin tyytyminen yhteen sanomalehteen. Näin ollen Suomen sanomalehdistö oli Topeliuksen toimittajavuosina 1841–1860 keskittynyt rannikkokaupunkeihin ja lähinnä etelärannikolle, ja pohjoisin julkaisupaikkakunta oli Oulu. Sanomalehtiä julkaistiin tietenkin kaupungeissa, joissa oli kirjapainoja, mikä oli lehtien tuotannon perusedellytys. Suomen lehdistön kehitystä kahlitsivat suurelta osin sensuuritoimet, joista suomenkieliset lehdet kärsivät ruotsinkielisiä enemmän (ks. luku »Sensuuri»). Onkin kuvaavaa, että heti vallanvaihdon jälkeen vuosina 1856–1860 voitiin perustaa kymmenen suomenkielistä sanomalehteä, kun viisivuotiskaudella 1851–1855 niitä perustettiin vain yksi (Sanomia Turusta).25Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 156–171, Tommila & Salokangas, Tidningar för alla 2000, s. 38–49 ja Landgren, »Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1860–1889» 1988, s. 281 ff.

21 1800-luvun keskivaiheilla sanomalehdet eivät olleet poliittisia sanan nykyisessä merkityksessä. Poliittisia puolueita ei ollut, mutta siitä huolimatta sanomalehdet voidaan luokitella aatteellisin perustein. 1840-luvun puolivälissä ilmestynyt Saima merkitsi suomalaismyönteisen ja sittemmin suomenmielisen tai fennomaanisen lehdistön syntyä. Enimmäkseen kyse oli lähinnä kulttuurikysymyksissä suomalaismyönteisestä lehdistöstä, jota edustivat Suometar, Sanomia Turusta, Hämäläinen, Oulun Wiikko-Sanomia ja Kanawa. Tässä asiassa voi yhtyä J. V. Snellmaniin, joka arvosteli suomalaislehtiä siitä, ettei niillä ollut erityistä ohjelmaa. Se johtui suurelta osin ulkoisista tekijöistä, ja linjasta poikkeavat lehdet (Saima, Kanawa) joutuivat pian sensuuriviranomaisten lakkauttamiksi. Ruotsinkieliset lehdet olivat yleisesti ottaen poliittisesti puolueettomia, mutta vuoden 1855 hallitsijanvaihdon jälkeen liberaalimpi linja alkoi yleistyä. Näiden lisäksi oli kaksi pääkaupungissa ilmestynyttä virallista lehteä, jotka olivat maan ainoat valtakunnalliset lehdet, kun taas toiset eivät levinneet kovinkaan laajalle oman kaupungin tai oman maakunnan ulkopuolelle.26Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 124–195, Tommila & Salokangas, Tidningar för alla 2000, s. 38–46 ja Mörne, Liberala meningsyttringar i finländska pressen före 1860 1925, s. 186–199.

Toimittajat ja julkaisijat

22 1800-luvun sanomalehdet olivat enimmäkseen yksityisomistuksessa27Tämä vastakohtana sanomalehdille, joiden omistajia olivat yhtiöt, sekä ns. avoimet yhtiöt että 1860-luvulta alkaen osakeyhtiöt, jotka yleistyivät voimakkaasti 1800-luvun jälkipuoliskolla., usein siten, että julkaisija, jolla oli sanomalehtierivapaus eli oikeus julkaista lehteä, myös toimitti sitä. Vuosisadan keskivaiheilla yhä useampi lehti palkkasi kuitenkin itselleen toimittajan. Koska sanomalehdet olivat tavallisesti nelisivuisia ja ilmestyivät vain kerran viikossa, toimittajat saattoivat hoitaa lehteä oman päätoimensa, esimerkiksi yliopiston tai koulun opettajan, virkamiehen tai papin työn, ohella. Varsinaista toimittajakoulutusta ei ollut, mutta useimmilla sanomalehtien toimittajilla oli akateeminen tutkinto tai he olivat vähintäänkin ylioppilaita. Topelius oli toimittajaksi ryhtyessään maisteri, J. V. Snellman dosentti, samoin Fabian Collan ja Fredrik Berndtson.28Zilliacus, »Pressen som statsmakt. Historien om en rolluppfattning» 1985, s. 209–215, Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 196 ff. ja Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 79–84. Fredrik Polén ja Carl Immanuel Qvist olivat filosofian tohtoreita ja Herman Kellgren, Antti Liljefors, Abraham Nylander, Edvard Rindell, August Schauman ja Anton Warelius maistereita.

23 Ammattitoimittajia, jotka saivat elantonsa yksinomaan toimittajan työstä, oli harvassa. Yksi heistä oli Zacharias Topelius, jonka G. O. Wasenius palkkasi Helsingfors Tidningarin toimittajaksi, kun tämä oli 23-vuotias maisteri vuonna 1841. Gunnel Steinby luonnehti historiallisessa journalistimatrikkelissaan Topeliusta »maamme ensimmäiseksi varsinaiseksi ammattijournalistiksi».29Steinby, Journalister och publicister i svensk press i Finland under tvåhundra år 1981, s. 207 ff. Säännöllisten ja usein varsin hyvien tulojensa ansiosta Topelius ei tarvinnut muita aikaa vaativia toimia lisätäkseen tulojaan, ja samalla hänen oli mahdollista toimia kirjailijana, sillä monet hänen suurista romaaneistaan julkaistiin ensimmäiseksi jatkokertomuksina Helsingfors Tidningarissa.30Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 35 ff. ja Zilliacus, »Pressen som statsmakt. Historien om en rolluppfattning» 1985, s. 211 ff.

24 Muita esimerkkejä hyvätuloisista ammattitoimittajista olivat Fabian Collan (1850–1851) ja Fredrik Berndtson (1852–1865), jotka työskentelivät Finlands Allmänna Tidningissä yli 1 000 hoperaruplan vuosipalkalla. Kun lehden suomenkielinen versio Suomen Julkisia Sanomia perustettiin vuonna 1857, toimittaja Konstantin Schröderin vuosipalkaksi määritettiin peräti 2 500 hopearuplaa, jolle ainoastaan Topeliuksen palkka veti vertoja. Muita palkattuja toimittajia, jotka saivat ainakin ajoittain pääasiallisen tulonsa lehtityöstä, olivat August Schauman (Morgonbladet, Papperslyktan) ja Abraham Nylander (Wiborg), mutta heidän oli tyytyminen vaatimattomampiin palkkioihin. 1800-luvulla useimmat toimittajat olivat säätyläisiä, jotka saivat työstään niukan korvauksen, jos sitäkään. Heihin kuului muun muassa virkamiehiä, opettajia, pappeja, upseereja tai kustantajia/kirjanpainajia, jotka työskentelivät lehdessä varsinaisen päätoimensa ohella.31Viimeksi mainittuun ryhmään kuuluivat G. E. Eurén, Paavo Tikkanen ja Fredrik Polén, jotka kaikki omistivat kirjapainon ja julkaisivat sanomalehteä, eli Hämäläistä (Eurén) ja Suometarta (Tikkanen, Polén). Theodor Sederholm omisti pääkaupungissa kirjapainon sekä toimi vuonna 1855 Morgonbladetin päätoimittajana ja Wiborg-lehden »vakinaisena työntekijänä». Useimpia varhaisia lehtimiehiä innoitti työssään aatteen palo. Monet ajoivat suomalaisuuden ja suomen kielen asiaa, kun taas toisten sydämen asiana oli kansansivistys ja kulttuuri, teatteri, musiikki ja taide, joita esiteltiin laajalle yleisölle reportaasein ja arvosteluin.32Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 56–65.

25 Varhaiset lehtimiehet toimivat vastaavina toimittajina, mikä tarkoitti, että he olivat vastuussa lehden numeroiden sisällöstä esimerkiksi sensuurin puuttuessa asiaan. Ennen vuotta 1860 toimituksissa oli erittäin vähän aputyövoimaa, lukuun ottamatta Finlands Allmänna Tidningin toimittajaa, jolla oli 1850-luvulla kaksi palkattua avustajaa. Toimittaja työskenteli enimmäkseen kotonaan, ja jos lehdellä oli konttori, se toimi kirjapainon yhteydessä. Useimmat toimittajat eivät harjoittaneet journalismia sanan nykyisessä merkityksessä vaan saksivat eri kokoisia uutisia muista sanomalehdistä. Suurimmat sanomalehdet lainasivat uutisensa usein ulkomaalaisista – ruotsalaisista, saksalaisista ja ranskalaisista – lehdistä ja pienemmät sitten suuremmista suomalaislehdistä.

26 Sanomalehdellä saattoi olla niin sanottuja kirjeenvaihtajia sekä kotimaassa että ulkomailla, mutta se oli harvinaista. Usein kyse oli matkalaisten ulkomailta lähettämistä kirjeistä tai maaseutukirjeistä, jotka yleistyivät vuosisadan lopulle tultaessa etenkin suomenkielisissä sanomalehdissä. Topelius hyödynsi Krimin sodan aikaan paikallisia kirjeenvaihtajia, jotka raportoivat Helsingfors Tidningarille ranskalais-englantilaisen laivaston tuhotöistä Pohjanmaalla. Eräillä Helsingin ulkopuolella julkaistuilla lehdillä oli puolestaan kirjeenvaihtajia, jotka raportoivat pääkaupungin tapahtumista.33Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 196–207; Tommila, »Maaseutukirjeitä tutkimaan!» 1979, s. 2–14; Eriksson, Wiborg – Suomen liberaalisen lehdistön esikoinen 1965, s. 11 f. 1800-luvun puolivälissä »virallisen» ja yksityisen kirjeenvaihdon raja oli häilyvä. Palkattuja kirjeenvaihtajia oli harvassa. Kirjeiden kirjoittajat kertoivat paikallisista uutisista, joita pääkaupungin lehdet sitten julkaisivat. Esimerkiksi lappeenrantalaisen kirkkoherra Gregorius Monosen kirjeitä julkaistiin Suomettaressa koko 1850-luvun ajan. Åbo Underrättelserilla oli kirjeenvaihtajia monissa Länsi-Suomen kaupungeissa ja Wiborgilla vakinainen Helsingin-kirjeenvaihtaja (edellä mainittu Sederholm). Myös monet menestyksekkäät suomalaistutkijat raportoivat kirjeitse retkistään. 1840-luvulla pääkaupungin lehdissä julkaistiin M. A. Castrénin kirjeitä Siperiasta ja G. A. Wallinin kirjeitä Arabiasta, ja 1850-luvulla August Ahlqvistin kirjeitä Venäjältä ja R. F. Sahlbergin reportaasi Brasiliasta.34Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 196–207.

27 Koska toimittaja oli yksin vastuussa lehden sisällöstä, sen laatu perustui kokonaan hänen pätevyyteensä ja yhteyksiinsä. Jos toimittajaa pidettiin osaavana ja taitavana, lehden oli helpompi saada tilaajia. Jos toimittaja oli sairaana, matkoilla tai kesälomalla, hänelle hankittiin sijainen, jolle toisinaan maksettiin palkkaa. Koska lehdet ilmestyivät tavallisesti 1–2 kertaa viikossa, kyse ei ollut monestakaan numerosta, ja ne voitiin täyttää esimerkiksi pikku-uutisilla, kirjeenvaihtajilta saapuneilla kirjeillä sekä tiedotteilla, pikkuilmoituksilla.35Zilliacus, »Pressen som statsmakt. Historien om en rolluppfattning» 1985, s. 170–180 ja Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 197–207.

28 Kyseisellä ajanjaksolla (n. 1840–1860) lehdissä käytettiin yleisesti nimimerkkejä ja salanimiä niin toimittajien ja kirjeenvaihtajien kuin yleisönkin kirjoituksissa. Useimmiten käytettiin nimikirjaimia, mutta myös salanimiä esiintyi.36Näin esimerkiksi toimittaja August Schauman (Morgonbladet, Papperslyktan) käytti toisinaan salanimeä »Spectator», Nils Henrik Pinello (Åbo Tidningar) allekirjoitti kulttuurihistorialliset kolumninsa nimellä »Puff» ja Karl Robert Malmström (Åbo Underrättelser) käytti nimimerkkiä »Ali». Useimmiten kirjoitukset olivat nimettömiä, mikä johtui lähinnä siitä, että sanomalehdillä oli vain yksi toimittaja, ja lukija saattoi olettaa tämän kirjoittaneen tekstin. Joskus sanomalehdet käyttivät kuitenkin myös kutsumiaan kirjoittajia esimerkiksi ajankohtaisia kysymyksiä käsittelevissä artikkeleissa. Niitä ei ole aina signeerattu, eikä siksi voi aina olettaa, että toimittaja olisi ollut ainoa pääkirjoitusten laatija.37Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 197–204, Steinby, Journalister och publicister i svensk press i Finland under tvåhundra år 1981, s. 127 ff., 154, 171, 196 ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 79–83. Ks. myös V. J. Kallio, Fennica-kirjallisuuden salanimiä ja nimimerkkejä vuoteen 1885 1939.

Levikki, jakelu ja lukijat

29 Topeliuksen lehtimiesuran aikoihin sanomalehdillä ei ollut säännöllistä jakelua. Lehtiä lienee kuitenkin jaettu koteihin jo 1820-luvulla (saksankielinen Wiburgs Wochenblatt), ja pääkaupungissa Suometar kannettiin koteihin vuosina 1849–1850. Jakelu lehden tilaajille ja julkaisupaikkakunnan ulkopuolisille lukijoille järjestettiin postin välityksellä. On sanomattakin selvää, ettei lehti enää ollut tuore saapuessaan toispaikkakuntalaisille tilaajille, mutta koska sanomalehdet ilmestyivät enimmäkseen kerran viikossa, niiden sisältö ei vanhentunut samalla tavoin kuin nykyisten lehtien.38Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 134–142; Pietiäinen, Suomen postin historia I 1988, s. 361–367. Ruotsinkieliset sanomalehdet olivat yleensä suomenkielisiä kalliimpia, koska niitä ilmestyi useampi numero viikossa.

30 Toinen mahdollisuus oli, että tilaaja tai irtonumeron ostaja kävi hakemassa tai ostamassa lehtensä toimituksesta tai kirjapainosta. Vuosisadan alkupuolella jakelu oli keskittynyt kirjakauppoihin mutta myöhemmin 1850-luvulta alkaen myös sanomalehtien omiin konttoreihin. Suuremmilla paikkakunnilla sanomalehtiä oli saatavilla myös muissa myyntipisteissä, pääkaupungissa muutamissa keskustan suurissa liikkeissä, esimerkiksi leipuri Stenin myymälässä Kruununhaassa ja tehtailija Barckin myymälässä Erottajalla.39Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 234 f. ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 59 ff.

31 Ennen rautatien tuloa vuonna 1862 posti kulki hitaasti, varsinkin paikkakunnille, joilla ei ollut postikonttoria. Pääkaupungista lähetetyn kirjeen, sanomalehden tai postipaketin matka Pohjois-Suomessa asuvalle vastaanottajalle saattoi kestää useita päiviä, jopa viikon. 1850-luvun lopulla Suomessa oli noin neljäkymmentä postikonttoria. Postinjakelusta huolehtivat edelleenkin pääosin hevosella liikkuneet postitalonpojat jo 1600-luvun puolivälissä käyttöön otetun järjestelmän mukaan. Suurten kaupunkien välillä posti kulki pääteitä pitkin. Ahvenanmaalle posti kuljetettiin soutajien voimin, ja jotkin rannikkokaupungit käyttivät 1850-luvulla höyrylaivoja. Postikuljetukset lähtivät pääkaupungin postitoimistosta aamuisin tai aamupäivisin.40Postin uusi pääkonttori valmistui Helsinkiin nykyisten Kirkko- ja Snellmaninkatujen risteykseen vuonna 1857. Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 134–142, Pietiäinen, Suomen postin historia I 1988, s. 359 ff. ja Löytönen, »Postitoimipaikkojen määrä» 1978, s. 46–50.

32 Sanomalehtiä lukivat muutkin kuin tilaajat ja irtonumeroiden ostajat, sillä yksittäisellä lehdellä oli huomattavasti enemmän lukijoita kuin 1900-luvulla. Usein sekä kaupungeissa että maaseudulla perustettiin tilaajapiirejä, niin sanottuja lehtiyhtiöitä, jotka tilasivat lehden, ja sitten sitä luettiin vuoroin useammassa taloudessa. Näin kustannukset painettiin minimiin. Sanomalehtiä saattoi myös lukea joissakin anniskelupaikoissa sekä kirjastoissa, joita perustettiin 1850-luvulla monin paikoin ympäri maata. Osassa niistä oli tarjolla myös yksittäisiä sanomalehtien numeroita, jotka olivat kuitenkin harvoin aivan tuoreita. Kirkon lukukinkereistä huolimatta 80–90 prosenttia suuriruhtinaskunnan asukkaista ei osannut juuri lukea eikä varsinkaan kirjoittaa.41Kirjastoja perustettiin muun muassa Muhokselle 1852, Pernajaan 1856, Isokyröön ja Tuusniemelle 1858. Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 112–133 ja »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 238 f.

33 Vuonna 1860 maan levikiltään suurimmat sanomalehdet olivat Helsingfors Tidningar (2356 kpl), Åbo Underrättelser (1344 kpl), Suometar (1240 kpl), Sanomia Turusta (1195 kpl) sekä Finlands Allmänna Tidning (yli 1000 kpl).42Lehtien levikin voi laskea joko painoksen eli painettujen kappaleiden tai postitse jaettujen kappaleiden määrän mukaan, joista jälkimmäinen on hieman painosta pienempi. Jotkin sanomalehdet ilmoittivat myös itse omat levikkilukunsa, joihin oli laskettu mukaan irtonumerot. Näin määrä sijoittui johonkin painoksen ja postitse jaettujen kappaleiden välille. Näiden lähteiden perusteella Tommila on arvioinut lehdistön kokonaislevikin ja joidenkin yksittäisten sanomalehtien levikin sekä lisäksi lehdistön keskipainoksen sanomalehteä kohti eräinä vuosina. Sanomalehdistön kokonaispainos kasvoi vahvasti koko 1850-luvun, vajaasta 8 000 kappaleesta vuonna 1850 runsaaseen 15 000:een vuonna 1855 ja lähes 22 000:een vuonna 1860. Se merkitsee, että maan yhdeksän sanomalehden keskipainos oli vuonna 1850 noin 650 kappaletta ja vuonna 1860 770 kappaletta lehteä kohti. Yksittäisten lehtien todelliset levikkiluvut vaihtelivat tietysti huomattavasti. Esimerkiksi suurimman sanomalehden, Helsingfors Tidningarin levikki oli vuonna 1850 lähes 1 200 kappaletta ja vuonna 1860 miltei kaksinkertainen, lähes 2 400 kpl, kun taas monet pienet lehdet saivat tyytyä 50–200 kappaleen levikkiin. Wiborgin levikki ylsi vajaaseen 1000 kappaleeseen, Papperslyktanin, Otawan ja Oulun Wiikko-Sanomien levikki oli runsaat 600 kpl, kun taas Suomen Julkisten Sanomien, Hämäläisen ja Porin Kaupungin Sanomien levikki vaihteli 400:n ja runsaan 500:n välillä. Björneborgs Tidningin, Wasabladetin ja Åbo Tidningarin levikki oli 200:n ja 400:n välillä. Maan pienin levikki oli Kuopiossa julkaistulla Ilmoituslehdellä, noin 50 kpl. Levikiltään suurimmat sanomalehdet toimivat näin ollen Turku–Helsinki–Viipuri-akselilla pääkaupunki johtavana julkaisupaikkana, ja suurin osa näistä lehdistä oli vuonna 1860 ruotsinkielisiä.43Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 254–257, 326–335, Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 243 ja Landgren, »Kieli ja aate – politisoituva sanomalehdistö 1860–1889» 1988, s. 283–286.

Painatus ja talous

34 Ennen 1800-luvun loppua ei ollut erityisiä sanomalehtipainoja eli kirjapainoja, joissa painettiin ainoastaan sanomalehtiä. Koska sanomalehtien painokset olivat pieniä, se ei ollut kannattavaa, vaan niiden sijaan keskityttiin painamaan kirjoja ja kaikenlaisia siviilipainatuksia, lomakkeita, kaavakkeita ym. Vain harvat sanomalehtien julkaisijoista omistivat kirjapainon, ja useimmat maksoivat painatuksesta kirjapainon omistajalle. Kirjapainoja oli Suomessa vielä vuosisadan puolivälissä varsin vähän, ja vallinneen lainsäädännön mukaan niitä sai perustaa ainoastaan kaupunkeihin. Vuosina 1812–1860 jätettiin kaikkiaan 48 lupahakemusta kirjapainon ja kuusi hakemusta kivipainon perustamista varten. Niistä hyväksyttiin 31 ja neljä.44Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 17–23. Kivipaino eli litografinen paino on laakapainomenetelmä vastakohtana 1800-luvulla vallinneelle koho- tai kirjapainolle. Alun perin litografiassa painopintana käytettiin tasaiseksi hiottua kalkkikiveä, mistä menetelmä on saanut nimensä.

35 1840-luvulla Suomeen perustettiin useita uusia kirjapainoja, muun muassa kolme Helsinkiin. Tuolla vuosikymmenellä kirjapainoja oli maassamme kymmenellä paikkakunnalla: Helsingissä, Turussa, Viipurissa, Porvoossa, Hämeenlinnassa, Porissa, Mikkelissä, Kuopiossa, Vaasassa ja Oulussa. Vuonna 1850 näissä kaupungeissa oli 16 kirjapainoa ja kaksi kivipainoa, joista kolmasosa (viisi kirja- ja yksi kivipaino) toimi Helsingissä. Vuonna 1860 kirjapainoja oli 19 ja kivipainoja neljä yhdellätoista paikkakunnalla. Vuodelta 1850 mainittujen kaupunkien lisäksi Tammisaari oli myös saanut ensimmäisen kirjapainonsa. Useimpien kirjapainojen painotöistä suurin osa oli siviilipainatuksia eli kirjojen ja muiden painotuotteiden tuotantoa, ja sanomalehtien osuus tuotannosta jäi pienemmäksi.45Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 18–22 ja Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 471–479. Viipurissa oli kaksi kirjapainoa ja kivipaino, Turussa kaksi kirjapainoa ja muissa mainituissa kaupungeissa yksi kirjapaino. 1840-luvulla myös Sortavalassa toimi lyhyen aikaa kirjapaino, samoin 1850-luvulla Pietarsaaressa ja Kokkolassa.

36 Suurimmat kirjapainot olivat 1840- ja 1850-luvuilla Helsingissä: J. Simelii Arfvingars boktryckeri, jossa painettiin viralliset lehdet Finlands Allmänna Tidning ja Suomen Julkisia Sanomia, J. C. Frenckell & Son (Helsingfors Morgonblad/Morgonbladet, Papperslyktan), Waseniuska boktryckeriet, sittemmin A. W. Gröndahlin kirjapaino (Helsingfors Tidningar vuoteen 1852), Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino (Suometar, Helsingfors Tidningar vuodesta 1852) ja H. C. Friis Boktryckeri (Helsingfors Annonsblad). Turussa johtava sanomalehtipaino oli J. W. Lillja & Co:n kirjapaino (Sanomia Turusta, Åbo Underrättelser), Viipurissa Johannes Cedervaller & Son (Kanawa, Wiborgs Annonce Blad) ja Alfthanska boktryckeriet (Wiborg), Vaasassa P. M. F. Lundbergs boktryckeri (Ilmarinen) sekä A. A. Levóns tryckeri (Wasabladet) ja Oulussa C. E. Barcks boktryckeri (Oulun Wiikko-Sanomia).46Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 6–126, Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 15–25 ja Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 85–88.

37 Kirjapainojen tekniikka ja kalusto oli pysynyt periaatteessa muuttumattomana Johann Gutenbergin päivistä 1400-luvulta saakka. Painokoneet olivat vielä 1800-luvun puolivälissä varsin alkeellisia. Ladonta ja painatus tehtiin käsin, ja painomuste sekoitettiin itse. Yleisin painokone oli käsipainokone, jonka kapasiteetti oli enintään 250 kappaletta sanomalehteä tunnissa. Maan ensimmäiset pikapainokoneet otettiin käyttöön vuosisadan puolivälissä kaupunkien suurimmissa kirjapainoissa. Niistä ensimmäisen tilasi P. M. F. Lundberg Kööpenhaminasta Vaasassa toimineeseen kirjapainoonsa vuonna 1847.47Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 420 ff., Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 23 ff. ja Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 84–88. Vuodesta 1853 Helsingfors Tidningaria ryhdyttiin painamaan Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapainossa, jossa painettiin myös Suometar. Kirjapainolla oli vuodesta 1849 käytössään pikapainokone, jolla voitiin painaa yli 1 000 kappaletta tunnissa. Myös helsinkiläinen J. C. Frenckell & Son sai ensimmäisen pikapainokoneensa vuonna 1849. Simelii Arfvingars boktryckeriihin, jossa painettiin viralliset lehdet, Finlands Allmänna Tidning ja Suomen Julkisia Sanomia, tuli ensimmäinen pikapainokone vuonna 1859. Pikapainokone oli painokone, jossa pohjana oli edelleen tasainen pinta, mutta itse painatus tapahtui automaattisesti. Arkit syötettiin ylhäältä ja siirrettiin sylinterien avulla kiskoilla liikkuvalle painopinnalle. Painoalustalle laskettu painopinta siirrettiin värillä sivellylle sylinterille, joka toteutti painatuksen. Sylinterit saattoivat arkin edelleen syötettäväksi takaisin tasolle toisen puolen painatusta varten tai taitettavaksi. Pikapainokoneen keksivät Friedrich König ja Andreas Bauer vuonna 1813, ja sitä voitiin käyttää joko käsin tai höyryvoimalla. Suomen ensimmäiset pikapainokoneet olivat käsikäyttöisiä (Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 12, 376, Jäntti, Kirjapainotaidon historia 1940, s. 173–178 ja Johannesson, »Med det nya på väg» 2001, s. 183 f.). Sanomalehtituotannon teknisistä edellytyksistä 1800-luvun alussa, ks. esim. Charlet & Rang, »L’évolution des techniques de 1820 à 1865» 1969.

38 Rajallisen painatuskapasiteetin takia sanomalehdet olivat vain nelisivuisia, koska koneilla oli mahdollista painaa vain yksi arkki kerrallaan. Arkit taitettiin keskeltä siten, että sisäsivut 2 ja 3 painettiin ensin ja ulkosivut niiden jälkeen. Ladonnassa käytetyt kirjakkeet valettiin lyijystä ja hankittiin ulkomailta.48Pääasiassa P. A. Norstedt & Söneriltä Tukholmasta (Frenckell, Gottlund), mutta myös saksalaisilta valimoilta, esim. Karl Tauchnitzilta Leipzigista (Wasenius) ja Genzsch & Heyselta Hampurista (Simelii Arfvingar). J. C. Frenckell & Son perusti vuonna 1823 pienen kirjakevalimon omaan käyttöönsä Turkuun, ja Turun palon jälkeen se siirtyi 1820-luvun lopulla Helsinkiin. Vuosisadan alkupuolella kirjapainoissa oli varsin vähän työvoimaa. Suurissa kirjapainoissa oli yleensä työnjohtaja eli faktori, joka vastasi päivittäisestä työstä. Latojien määrä vaihteli muutamasta aina 17 työntekijään (J. C. Frenckell & Sonilla 1850). Heidän lisäkseen oli joukko oppipoikia, joiden oppiaika kesti vähintään viisi vuotta. He olivat yleensä hyvin nuoria, 13–15 vuotta.49Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 408–412, Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 24 ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 50 ff. 1800-luvun puolivälissä pääkaupungin viidellä kirjapainolla oli 87 työntekijää. Selvästi suurin kirjapainoista oli J. C. Frenckell & Son 37 työntekijällään, ja seuraavia Wasenius tryckeri, Simelii Arfvingar ja Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapaino, kaikissa noin 15 työntekijää.

39 Suomen sanomalehtien talous oli 1800-luvulla yleisesti heikoissa kantimissa. Vain harvat lehdet tuottivat julkaisijalleen voittoa. Lehdet olivat siis yksityisessä omistuksessa, sillä osakeyhtiömuoto valtasi alaa maassamme vasta 1860-luvulla. Lehtien julkaisijat ja sanomalehtioikeuden haltijat olivat yleensä paikkakunnan kirjapainon omistajia. Muussa tapauksessa lehden julkaisija joutui maksamaan lehden painatuksesta, joka oli verraten kallista. Päästäkseen voitolle lehden julkaisija tarvitsi kirjapainon, jossa sanomalehteä saattoi painaa muiden töiden ohella.50Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 84–88 ja Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 1–17, 58–94, 107–117, 153–156.

40 Joissakin tapauksissa toimittaja oli myös julkaisija, jolla ei kuitenkaan ollut kirjapainolupaa, kuten J. V. Snellman (Saima). Suomenkielisen Maamiehen Ystäwän julkaisijana toimi sen sijaan kirjapainon omistaja J. A. Karsten. August Schauman sekä toimitti että julkaisi Papperslyktania, joka painatuksesta huolehti J. C. Frenckell & Son. Paavo Tikkanen puolestaan sekä toimitti että julkaisi Suometarta, joka painettiin Suomalaisen kirjallisuuden seuran kirjapainossa. Sanoma- ja aikakauslehtiä saattoivat julkaista myös erilaiset yhteisöt, kuten Finska Hushållningssällskapet tai Viipurin Kirjallisuuden Seura. Jälkimmäinen julkaisi Viipurissa vuodesta 1860 Otawa-lehteä. Suuriruhtinaskunnan hallitus, senaatti, julkaisi Finlands Allmänna Tidning -lehteä ja sen suomenkielistä vastinetta, Suomen Julkisia Sanomia.51Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 26 ff., 56–65, Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 77 ff. ja Tommila, »Sanomalehdistön kannattavuus 1800-luvun alkupuoliskolla» 1982, s. 3 f. Saimaa painettiin J. A. Karstenin kirjapainossa Kuopiossa.

41 Näin painatuskustannukset olivat yksi lehden suurimmista menoeristä. Toinen merkittävä kustannus oli toimittajan palkka, ja siinä ammattitoimittaja tuli huomattavasti kalliimmaksi kuin esimerkiksi pappi tai opettaja, joka teki toimittajan työtä sivutoimenaan. J. L. Runeberg sai ensimmäisenä vuotenaan (1832) Helsingfors Morgonbladin toimittajana palkkaa 255 hopearuplaa vuodessa. Topeliuksen toimittajanpalkka määräytyi tilaajien määrän mukaan. Aluksi hän ansaitsi yli 1 000 ruplaa vuodessa, mutta palkkio kasvoi vähitellen, ja viimeisenä vuonna 1860 se oli 2 500 hopearuplaa, mikä vastasi senaattorin palkkaa. Vain harva kustantaja pystyi kuitenkaan maksamaan toimittajalleen sellaista palkkaa.52Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 240–245 ja Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 26–31.

42 Muita menoja olivat lehden paperikustannukset sekä erinäiset toimitukselliset maksut, kuten muiden lehtien ostaminen (uutisten saksimiseksi) sekä oikoluku- ja käännöspalkkiot. Sanomalehtipaperi oli kotimaista ja tuli Tervakosken ja Tampereen tehtailta.53Papeririisin eli 500 arkin keskihinta vaihteli 1800-luvun puolivälissä 2,50 ja 2,75 hopearuplan välillä. Topelius arvioi keväällä 1842 Helsingfors Tidningarissa, että suuriruhtinaskunnan lehdistön kokonaismenot olivat 8 860 hopearuplaa vuodessa. Suurimmat menot olivat Finlands Allmänna Tidningillä, 2 860 hopearuplaa, verrattuna Helsingfors Tidningarin 1 570 hopearuplaan. Toisinaan myös ulkopuoliset instituutiot saattoivat tukea sanomalehteä, esimerkiksi Suomalaisen kirjallisuuden seura, joka tuki Suometarta, ja Hämeenlinnan kaupunki, joka antoi taloudellista tukea Hämäläinen-lehdelle.54Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 240–245 ja »Sanomalehdistön kannattavuus 1800-luvun alkupuoliskolla» 1982, s. 3–8. Ensimmäisenä julkaisuvuonnaan 1857 suomenkielisen virallisen sanomalehden Suomen Julkisten Sanomain kustannukset kohosivat yli 6 000 hopearuplaan, mutta koska valtio maksoi sen kustannukset, summa ei vastaa yksityisomisteisia lehtiä, joiden oli pidettävä tulot ja menot tasapainossa.

43 Useimpien sanomalehtien pääasiallinen tulonlähde olivat tilausmaksut. Ilmoitustulojen merkitys jäi kovin vähäiseksi, ja vain suurimmat sanomalehdet, lähinnä Helsingfors Tidningar, Åbo Tidning ja Åbo Underrättelser saivat vuosisadan puolivälissä ilmoitustuloja.55Helsingfors Tidningarissa ilmoitusten osuus palstatilasta oli vuonna 1850 noin kolmasosa, kun taas turkulaislehdissä osuus oli alle 20 prosenttia. Tommilan mukaan kaikkien sanomalehtien keskiarvo oli runsaat 13 prosenttia palstatilasta. Sanomalehtien tilaushinnat pidettiin 1840- ja 1850-luvuilla jokseenkin vakaana, ja useimpien sanomalehtien tilaus maksoi 2 hopearuplaa vuosikerralta lukuun ottamatta virallista Finlands Allmänna Tidningiä, joka maksoi 3 hopearuplaa. Yleisesti tilauksista saatavat tulot kattoivat kokonaismenot varsin hyvin. Kokonaismenot olivat 2–3 kertaa viikossa ilmestyvillä sanomalehdillä suuremmat kuin kerran viikossa ilmestyvillä. Usein kirjanpainaja joutui lehden julkaisijana paikkaamaan sanomalehden tappioita kirjapainon tuottamilla voitoilla.56Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 43–55, Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 62–66 ja Berg, Sanomalehtitoimen tuotannontekijäin riippuvuussuhteista 1952, s. 48 f.

Sanomalehtien ulkoasu ja sisältö

44 Sanomalehdet pysyivät koko 1800-luvun ulkoasultaan verraten muuttumattomina. Usein niiden yksipalstainen typografia muistutti kirjaa, minkä vuoksi Pekka Mervola on kutsunut vuotta 1850 edeltänyttä aikaa kirjatypografian ajaksi. Koska kirjapainojen kapasiteetti oli rajallinen, lehtien numerot olivat lähes aina nelisivuisia. Jos numerossa oli joskus poikkeuksellisesti kahdeksan sivua, lehti sijoittui sanoma- ja aikakauslehden välimaastoon, kuten Papperslyktan ja ajoittain Sanomia Turusta. Sivukoko ja palstojen määrä saattoi sen sijaan vaihdella. 1820- ja 1830-luvuilla sanomalehdissä oli tavallisesti yksi tai kaksi palstaa (esim. Helsingfors Tidningarissa), kun taas 1840- ja 1850-luvuilla monien sanomalehtien palstamäärä kasvoi kolmeen (esim. Helsingfors Tidningar, Åbo Underrättelser). Kahden palstan käyttö oli kuitenkin edelleen yleistä. Muutama harva sanomalehti ilmestyi 1850-luvulla nelipalstaisena, esim. Wiborg vuodesta 1856. Vuonna 1860 useimmat sanomalehdet olivat jo kolmipalstaisia.57Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 208–214 ja Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 57–60.

45 Koska sanomalehdet ilmestyivät harvoin (tavallisesti 1–2 kertaa viikossa) ja tekstille oli rajallisesti tilaa, lehtien sivukoko alkoi vähitellen kasvaa. Vuonna 1840 Helsingfors Tidningarilla oli suurimmat sivut, 17 x 22 cm, kun vallitseva sivukoko oli 16 x 20 cm. Toinen tapa lisätä lehden tekstimäärää oli julkaista usein kaksisivuisia erityisliitteitä. Snellmanin Saimassa julkaistiin säännöllisesti kahdeksansivuista »Kallavesi»-kirjallisuusliitettä, ja Helsingfors Tidningarissa julkaistiin säännöllisesti liitteitä (joissa oli ei-toimituksellista aineistoa) ja lisäosia (joissa oli toimituksellista aineistoa).58Ekman-Salokangas, Sanomalehdistön palstatilan kasvu 1977, s. 5, 19, 32, 36 f., 44 ja Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 208–214. Helsingin ulkopuolella ilmestyvien lehtien sivukoko oli yleensä pienempi kuin helsinkiläisten. Pienin sivukoko oli 13 x 18 cm (Oulun Wiikko-Sanomia). Kaksikymmentä vuotta myöhemmin, 1860, Suomettaren sivukoko oli suurin (25 x 38 cm) ja Papperslyktanin pienin (14 x 21 cm).

46 Vuonna 1860 Suomen sanomalehdistö oli siis kehittynyt huomattavasti kaksikymmentä vuotta aiemmasta. Palstojen määrä ja sivukoko olivat kasvaneet ja kirjasintyypit kehittyneet. Suomessa ja muualla Pohjoismaissa useimmissa sanomalehdissä käytettiin 1840-luvulla vielä saksalaista fraktuuraa, mutta Englannissa ja Ranskassa yleisesti käytetty modernimpi antiikva alkoi vallata alaa. Ennen vuotta 1850 antiikvaa käyttivät Finlands Allmänna Tidning, Helsingfors Morgonblad ja Saima. Usein samassa lehden numerossakin käytettiin sekä antiikvaa että fraktuuraa. 1850-luvulla maan ruotsinkielisissä lehdissä siirryttiin yleisesti antiikvaan mutta johtavat suomenkieliset lehdet Suometar ja Sanomia Turusta painettiin vielä pitkään fraktuuralla.59Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 55–70 ja Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 208–214. Fraktuura oli Raamatun, hartauskirjallisuuden ja kinkereiden kirjasintyyppi, johon suurin osa kansasta oli tottunut. Antiikva oli kasvavan keskiluokan ja tieteen kirjasintyyppi, jonka myös muun muassa sanomalehdistö vähitellen omaksui. Suomenkielisillä sanomalehdillä muutos tapahtui niinkin myöhään kuin vuonna 1912, kun fennomaanien johtava sanomalehti Uusi Suometar siirtyi fraktuurasta antiikvaan.

47 Suomen sanomalehdistön journalistisessa kehityksessä otettiin mallia lähinnä Ruotsista, jonne vaikutteet saapuivat puolestaan Manner-Euroopan lehdistöstä, etenkin suurista sanomalehtimaista, kuten Englannista, Saksasta ja Ranskasta. Ulkoasultaan (sivukooltaan, otsikoinniltaan ja kirjasintyypeiltään) suomalaislehdet olivat yleensä ottaen kymmenisen vuotta ruotsalaisia jäljessä, lukuun ottamatta siirtymistä antiikvaan, jossa riikinruotsalainen lehdistö pitäytyi pitkään »saksalaisessa tyylissä», fraktuurassa. Ulkoasuun, kuten palstalukuun, otsikointiin ja sivukokoon liittyvät kysymykset olivat myös suoraan sidoksissa tekniseen kehitykseen ja erityisesti painokoneiden uudistumiseen.60Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 48–67.

48 Clas Zilliacus on tutkinut sanomalehtien nimiä, ja toteaa, että nimi »tidning» tai »tidningar» (»sanomat», esim. Helsingfors Tidningar, Åbo Tidningar) oli vallitsevana ruotsinkielisissä lehdissä 1800-luvun alkupuoliskolla, mutta vähitellen sen korvasivat nimet »nyheter» (»uutiset»; Dagens Nyheter) tai »bladet» (»lehti»; Morgonbladet, Wasabladet, Hufvudstadsbladet). Suomenkielisissä lehdissä nimimuotoa »tidning», »tidningar» vastasi »sanomia» (t.ex. Oulun Wiikko-Sanomia, Sanomia Turusta). Lehden nimen alle oli painettu lehden numero sekä julkaisupäivä. 1850-luvun lopulle tultaessa nimen alle saatettiin painaa myös lehden tilaus- ja irtonumerohinta sekä julkaisijan nimi ja sanomalehden konttorin osoite.61Zilliacus, Tidningshuvud och tidningshjärta 1981, s. 8–14 ja Zilliacus, »Tidningshuvud» 1985, s. 45–68.

49 Sen jälkeen ensimmäisellä sivulla seurasi eri tekstiosastoja, joilla oli omat otsikkonsa, esimerkiksi suuria ja pieniä uutisia osastoissa »Helsinki», »Maaseutu», »Pietari» ja »Ulkomailta». Etusivulle sijoitettiin suuret ulkomaanuutiset, esimerkiksi tieto keisarin kuolemasta vuonna 1855. Ruotsinkieliset lehdet, lähinnä Helsingfors Tidningar, Åbo Underrättelser, Wiborg ja Wasabladet, olivat typografialtaan nykyaikaisimpia. Sanomalehden taitto eli artikkeleiden, uutisten, muiden tekstien ja ilmoitusten leikkaus ja asettelu määräytyi painotekniikan mukaan; suurten kaupunkien nykyaikaisimmissa kirjapainoissa painetut sanomalehdet kulkivat maassamme sanomalehtitaiton kehityksen kärjessä. Ruotsinkieliset lehdet ryhtyivät 1840-luvulta alkaen sijoittamaan uutisia etusivulle, kun taas suomenkielisten sanomalehtien alussa oli yleensä artikkeleita, erilaisia kertomuksia ja virallisia tiedoksiantoja. Suomenkielisille suuntaa näytti Suometar, jossa uutisaineisto sijoitettiin usein kahdelle viimeiselle sivulle. Ulkomaanuutisia alkoi esiintyä vasta Krimin sodan jälkeen, ja suomenkielisissä lehdissä ne sijoitettiin usein lehden loppuun ennen ilmoituksia. Tilan puutteen vuoksi sanomalehdet lakkasivat 1850-luvulla usein käyttämästä otsikoita ja turvautuivat sen sijaan typografiaan, jossa artikkelit eroteltiin siten, että ensimmäiset sanat oli painettu lihavoituina, tai sitten useampia lyhyitä artikkeleita tai pikku-uutisia koottiin saman otsikon alle ja yksittäiset tekstit erotettiin toisistaan esimerkiksi viivalla (ns. miinusmerkillä). Koko sivun levyisiä otsikoita ei esiintynyt.62Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 48–55 ja Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 208–217.

50 Kaiken kaikkiaan suomalaisten sanomalehtien aineisto oli 1840-luvulla ja 1850-luvun puolellakin suurimmalta osin kotimaista. Kuten edellä mainittiin, virallisella sanomalehdellä Finlands Allmänna Tidningillä oli monopoli ulkomaanuutisiin. Hankkimatta varsinaisesti lupaa ylemmältä taholta pääkaupungin ruotsinkieliset lehdet alkoivat julkaista valtiollisia ja poliittisia ulkomaanuutisia, ensimmäisenä Helsingfors Tidningar vuonna 1839. Näiden melko harvalukuisten ulkomaanuutisten lisäksi sanomalehdissä ei vuotta 1850 edeltävänä aikana ollut muuta ulkomaista sisältöä. Ulkomaiset jatkokertomukset yleistyivät vasta 1850-luvulla. Jo 1840-luvulla eräissä ruotsinkielisissä lehdissä (Morgonbladet, Wasa Tidning) ryhdyttiin julkaisemaan kirjallista aineistoa Ruotsin mallin mukaan ns. alakerrassa.63Tommila & Salokangas, Tidningar för alla 2000, s. 31 f., Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 229 ff. ja Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 57–61.

51 Snellman ja Topelius kulkivat 1800-luvun puolivälissä journalististen uudistusten kärjessä. Helsingfors Tidningar oli suomalaisten sanomalehtien edelläkävijä, johon toimittajien humaani elämänkatsomus löi oman leimansa. Ranskalaisen esikuvan mukaan Topelius ryhtyi julkaisemaan kirjemuotoisia pakinoita, mikä edusti maamme lehdistössä aivan uudenlaista journalismia. Hän kirjoitti kirjeitä Leopoldille, joka oli Gruusiassa asuva fiktiivinen kapteeni ja sittemmin everstiluutnatti.64Kirjeet oli otsikoitu »Från Helsingfors» (till Leopold) 1843–1849 ja »Leopoldiner-Bref (Leopoldine-neidille Sitkaan)» 1850–1853. Kirjeillään Topelius toi kolumnin lajityyppinä Suomeen, ja niissä kuvattiin pääkaupungin ajankohtaisia tapahtumia. Näin hänestä tuli Clas Zilliacuksen sanoin »paikallislehdistön uranuurtaja, vuorovaikutteisesti informoiva ja lukijoita heijasteleva».65Zilliacus, »Till löjtnant Leopold i Grusien» 1985, s. 127. Samanlaista pakinamuotoa käytti myöhemmin August Schauman Papperslyktanissa (1859–1861), jossa hän käytti useita salanimiä, muun muassa »Metropolitanus», joka käsitteli kulttuurikysymyksiä kirjeenvaihdossaan ihannetytön »Rustican» kanssa, »Kopisten» joka kirjoitti paikalliskolumneja, »Ultramarin», joka käsitteli ulkopoliittisia kysymyksiä, sekä »Caravaggio», joka kirjoitti elämästä Helsingissä.

52 Topelius pyrki myös parantamaan uutisosaston ajankohtaisuutta ja luettavuutta ja seurasi tarkkaan muun muassa Englannissa vapaakaupasta vuonna 1846 käytyä laajaa parlamentaarista keskustelua.66»Ögonkast», Helsingfors Tidningar 28.2.1846. Snellman puolestaan otti tiukasti kantaa moniin poliittisiin kysymyksiin, mikä tuotti hänelle hankaluuksia viranomaisten kanssa, mutta samalla hänestä tuli kantaaottavien pääkirjoitusten uranuurtaja, ja lajityyppi vakiinnutti asemansa sanomalehdissä Krimin sodan jälkeen. Fabian Collan oli kuitenkin jo ennen Saimaa vaatinut Helsingfors Morgonbladissa, että suomalaislehtien journalismi kaipasi uudistamista.67Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 136–150, Zilliacus, »Tidningshuvud» 1985, s. 33–42, 140–180 ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 27.

53 1840-luvulla kaikissa sanomalehdissä ei ollut vielä säännöllisesti julkaistuja uutisosastoja, ja uutislähteet oli nimetty vain harvoin. 1850-luvulla uutisosastoista tuli vakituinen osa sanomalehtiä, ja uutisissa mainittiin myös lähteenä käytetyt sanomalehdet. Kotimaisista lehdistä lähteenä käytettiin useimmiten virallista Finlands Allmänna Tidningiä, sitten muita suuria sanomalehtiä, jotka lainailivat vapaasti toisiltaan.68Takkala, »Ruotsinkielisten sanomalehtien uutiskanavista 1840- ja 1850-luvuilla» 1979, s. 89 f. ja Tommila, Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859 1988, s. 204–207. Helsingfors Morgonbladin käytetyimmät kotimaiset uutislähteet vuonna 1854 olivat lainausten perusteella: Finlands Allmänna Tidning (165 uutista), Åbo Underrättelser (115) ja Suometar (53), kun taas Helsingfors Tidningarin lainatuimmat olivat Finlands Allmänna Tidning (96), Åbo Underrättelser (65) ja Helsingfors Morgonblad (64). Åbo Underrättelserin lähteitä samana vuonna olivat puolestaan Finlands Allmänna Tidning (211), Helsingfors Tidningar (67) ja Helsingfors Morgonblad (67).

54 Ulkomaanlähteistä käytettiin eniten S:t Petersburgische Zeitung/Journal de St. Petersbourg-lehteä, koska sensuuri salli sen. Ruotsalaislehdistä lainatuin oli virallinen Post- och Inrikes Tidningar, ja sen jälkeen Svenska Tidningen ja Stockholms Aftonpost. Muiden maiden lehtiä hyödynnettiin uutislähteinä jonkin verran vähemmän. Suosituimpia olivat saksalaiset Augsburger Allgemeine Zeitung ja Hamburger Börsen Halle, ranskalaiset La Presse ja Journal de Débats sekä belgialainen L’Independance Belge. Viimeksi mainittu oli erityisesti Finlands Allmänna Tidningin käytössä. 1850-luvulla Suomen sanomalehtien uutisissa käsiteltiin useimmiten Länsi-Eurooppaa (20–30 %), Pohjoismaita (10–20 %) ja Venäjää (5–15 %) sekä Etelä-Eurooppaa (5–15 %). Noin viisi prosenttia ulkomaanuutisista käsitteli Turkkia ja Balkania. Yhdysvaltain osuus uutisista oli suunnilleen samaa luokkaa. Kotimaanuutisten aineisto oli 1850-luvulla ulkomaanuutisia laajempaa muun muassa sensuurin valvonnan takia, mutta 1850-luvulla ulkomaanuutisten osuus kääntyi kasvuun ruotsinkielisissä lehdissä, kun taas suomenkielisissä lehdissä kotimaanuutisia oli selvästi ulkomaanuutisia enemmän.69Takkala, »Ruotsinkielisten sanomalehtien uutiskanavista 1840- ja 1850-luvuilla» 1979, s. 84 f., 93–102 ja Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 207, 217–226.

55 Kantaaottava sisältö, jota julkaistiin pääkirjoituksissa eli etusivulle tai toiselle sivulle sijoitetuissa ns. päivänartikkeleissa, käsitteli pääasiassa paikallisia kysymyksiä, usein julkaisupaikkakunnalle varatussa osastossa, kuten »Helsingfors» (Helsingfors Tidningar), »Kuopio» (Saima) tai otsikolla, johon oli kirjattu käsiteltävä aihe. Sisäsivuilla ja neljännellä sivulla oli usein artikkeleita (esimerkiksi osastoissa »Maanviljely» tai »Kauppa») ja kaikenlaista kirjallista aineistoa, kuten jatkokertomuksia tai runoja. Viimeisellä sivulla oli sekalaista aineistoa, kuten pikku-uutisia, ilmoituksia ja esimerkiksi otsikoilla »Matkustavaisia», »Vuokralle tarjotaan» ja »Virkanimityksiä» merkittyjä osastoja sekä muuta aineistoa (pörssiuutisia, juridisia ilmoituksia, tiedoksiantoja ym.).70Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 210–217, Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 62–70 ja Landgren, För frihet och framåtskridande 1995, s. 51–56.

56 Suomen sanomalehtien ilmoitustarjonta oli vuosisadan puolivälissä kaiken kaikkiaan vähäistä, ja useimmiten ilmoitukset olivat paikallisia ns. pikkuilmoituksia. Poikkeuksena mainittakoon Helsingfors Tidningar, jonka joidenkin numeroiden sisällöstä jo 1840-luvun lopulla yli neljäsosa oli ilmoituksia. Vuonna 1843 ilmestyi myös lyhytaikaiseksi jäänyt kokeilu Helsingfors Annonsblad, jonka Helsingfors Morgonbladin toimittaja Fabian Collan toivotti tervetulleeksi »sillä kaupungista oli puuttunutkin pelkästään ilmoituksille varattu lehti.»71Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 125–130, Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 224 ff. ja Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 46–49. 1850-luvun lopulla myös Kuopiossa ilmestyneessä Annons-Bladissa julkaistiin vain ilmoituksia, samoin Wiborgs Annonce Bladissa, jota kirjanpainaja Johannes Cederwaller julkaisi Viipurissa 1830- ja 1840-luvuilla Sanan-Saattaja Wiipurista -lehden liitteenä.

57 1860-luvulle saakka Suomen sanomalehdet olivat erittäin niukasti kuvitettuja. Vaikka maahan oli jo perustettu kivipainoja, sanomalehdissä oli niin vähän palstatilaa, ettei kuville jäänyt sijaa.72Kuvia ei vielä esiintynyt, Suomen ensimmäiset valokuvat tai »daguerrotypiat» (ranskan sanasta daguerrotypie) ovat 1840-luvulta. 1820- ja 1830-luvuilla ainoat kuvat olivat sanomalehden nimeä koristaneet vinjetit; Turussa ilmestyneissä lehdissä Venäjän kaksoiskotka ja Helsingfors Tidningarissa pääkaupungin vaakuna. Tammikuussa 1837 Helsingfors Tidningarin lisäosassa julkaistiin ensimmäinen kuva »Vanha viulunsoittaja» ranskalaisesta Gazette Musicale -lehdestä. Kuvitukset yleistyivät 1850-luvulla.73Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 471–479, Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 70–77 ja Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 209–213. Suomettaressa julkaistiin vuonna 1850 P. C. Liebertin puupiirros »Ukko ja Kuolema» sekä vuonna 1852 kuvasarja »Kuvaelmia Helsingistä», jossa oli kuvattuna Nikolainkirkko, yliopisto, senaatti ym. sekä samassa vuosikerrassa kuva Elias Lönnrotin synnyintorpasta. Sanomia Turusta julkaisi vuonna 1854 useammassa numerossa eläinkuvien sarjan, johon kuului muun muassa sinivalas. Myös Helsingfors Tidningarissa ilmestyi toisinaan pieniä kuvia pakinoiden yhteydessä, usein eläimiä, kuten karhuja, leijonia, kukkoja jne.

Sensuuri

58 Yksi merkittävimmistä taustatekijöistä Suomen suuriruhtinaskunnan sanomalehdistön kehityksessä 1800-luvulla oli sensuuri. Vuosisadan puolivälissä sensuuria sääteli suuriruhtinaskunnalle vuonna 1829 annettu erityinen sensuuriasetus. Asetukseen oli kirjattu täydellinen ennakkosensuuri, johon kuului sanomalehtien ennakkotarkastus. Maahan perustettiin sensuuriylihallitus, jonka puheenjohtajana oli yliopiston varakansleri ja jäseninä prokuraattori sekä senaatin kansliatoimituskunnan päällikkö. Ylihallituksen työvaliokuntana toimi erityinen sensuurikomitea. Senaatti myönsi sensuuriylihallituksen lausunnon perusteella sanomalehtien julkaisijoille, kirjanpainajille ja kirjakauppiaille lupia eli niin sanottuja erivapauksia.74Landgren, »Censuren i Finland 1809–1919» 2015, s. 54 ff. ja Tommila, »Sensuuriolot ennen vuotta 1865» 1980, s. 9 ff.

59 Vuoden 1829 asetus oli voimassa vuoteen 1865. Sensuuria kiristettiin vähitellen, ja vuonna 1847 se siirtyi kokonaan venäläisen kenraalikuvernöörin käsiin. Jokaisessa kaupungissa, jossa toimi kirjapaino, tuli olla sensori valvomassa painotuotteita ja erityisesti sanomalehtiä. Helsingissä toimi useita kirjapainoja, ja siellä sensuurista vastasi aluksi sensuurikomitea, mutta vuonna 1847 myös pääkaupunki sai paikallisen sensorin. Ulkomaisia sanoma- ja aikakauslehtiä valvoi postilaitos. Senaatilla ja sittemmin kenraalikuvernöörillä oli valtuudet lakkauttaa sanomalehdet, joiden katsottiin rikkoneen sensuuriasetusta.75Landgren, »Censuren i Finland 1809–1919» 2015, s. 57 ff. ja Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 86–93.

60 Sensuuriasetus ei ollut erityisen ankara, mutta Nikolai I:n hallintokaudella sitä sovellettiin varsin mielivaltaisesti paikallisten sensoreiden henkilökohtaisten arvioiden perusteella. Pietarin hallituksen mielestä sensuuri oli kuitenkin tärkeä sisäisen turvallisuuden väline. Sensuuriasetus kielsi kirjoitukset, joissa loukattiin tai pilkattiin keisaria, hallitusta, perustuslakeja, hyviä tapoja ja niin edelleen. Senaatti asettui usein lievemmälle linjalle kuin sensuuriylihallitus esimerkiksi myönnettäessä erivapauksia sanomalehdille tai kirjapainoille, vaikka monet senaattorit olivatkin samaan aikaan ylihallituksen jäseniä. Sensuuripolitiikka sai toisinaan myös kielipoliittisia sävyjä, kun etenkin ylihallitukseen kuulunut senaattori O. W. Klinckowström oli sitä mieltä, että suuriruhtinaskunnassa oli tarpeetonta julkaista suomenkielisiä kirjoituksia, joihin luettiin myös sanomalehdet. Niin hän ehdotti syksyllä 1846 käsiteltäessä julkaisuluvan antamista uudelle suomenkieliselle Suometar-lehdelle, että lehdestä pitäisi tehdä kaksikielinen siten, että suomen- ja ruotsinkieliset tekstit olisivat rinnakkain.76Tommila, »Sensuuriolot ennen vuotta 1865» 1980, s. 10 f. ja Landgren, »Censuren i Finland 1809–1919» 2015, s. 56.

61 Turvallisuusnäkökohdat olivat näin ollen yksi tärkeä vaikutin sensuuriviranomaisten työssä Nikolai I:n hallituskaudella. Ulkomaisten, lähinnä riikinruotsalaisten, sanomalehtien tuonti katkaistiin miltei kokonaan Euroopan vallankumousvuosina 1830–1831. Harvat kotimaiset sanomalehdet selviytyivät paremmin noudattamalla varovaisempaa linjaa. Sensuuriylihallituksen vuonna 1836 antamien ohjeiden mukaan sensorin tuli tarkastaa uutisaineiston ja artikkeleiden lisäksi myös kaunokirjallinen sisältö. Jatkokertomukset piti tarkastaa kokonaisuudessaan, ennen kuin ne saattoi julkaista lehdessä. Sensorin hyväksymän lehden numeroon tuli lisätä merkintä »imprimatur», joka sijoitettiin useimmiten viimeisen sivun alareunaan.77Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 102–105.

62 J. V. Snellman vaati Saimassa, että suomalaisten sanomalehtien oli otettava aiempaa voimakkaammin kantaa asioihin, ja liberalismin yksilöllisen yhteiskuntanäkemyksen mukaisesti hän oli sitä mieltä, että valtio tuli alistaa yksilölle. Hän arvosteli suomalaislehtiä, muun muassa Helsingfors Tidningaria varovaisesta mukautuvuudesta. Snellmanin mielestä lehdistön oli oltava vapaa mielipiteenmuodostuksen kanava, jota viranomaiset eivät ohjaile lainkaan. Saiman artikkeleissa käsiteltiin usein sensuurin kannalta provosoivia aiheita, kuten yleistä mielipidettä vuonna 1846, jolloin Snellman totesi, että sanomalehdistö edusti maan yleistä (siis valistunutta) mielipidettä. Nämä pyrkimykset ajoivat Snellmanin napit vastakkain viranomaisten kanssa, jotka pitivät häntä riidanhaastajana ja rabulistina.78Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 133 ff. ja Tommila & Salokangas, Tidningar för alla 2000, s. 38 ff. Ks. seuraavat Saiman artikkelit: »Knäpp» 29.2.1844, »I. Publiciteten» 15.5.1844, »II. Publicitetens vådor» 23.5.1844, »Allmänna opinionen I» 21.5.1846 ja »Allmänna opinionen II» 30.5.1846.

63 Paikalliset sensorit olivat päävastuussa sanomalehtien päivittäisestä tarkastamisesta. Kuopiossa sensorina toimi 1840-luvun alkupuoliskolla opettaja J. A. Becker, mutta hänet vapautettiin tehtävästään vuoden 1845 lopulla, koska hän ei ollut onnistunut pysäyttämään Snellmanin kirjoituksia. Hänen seuraajansa C. A. Bygdén onnistui sen verran paremmin, että sensuuri lakkautti Saiman vuoden 1846 lopussa. Myös Viipurissa sensori, hovineuvos J. Thesleff, sai moitteita osoitettuaan liian suurta ymmärrystä Pietari Hannikaisen Kanawaa kohtaan. Euroopan poliittinen kehitys sai aikaan sen, että Suomen venäläinen kenraalikuvernööri A. S. Menšikov päätti kiristää sensuuria asteittain vuosina 1846–1847. Paikalliset sensorit siirrettiin läänien kuvernöörien alaisuuteen, ja he puolestaan toimivat suoraan kenraalikuvernöörin alaisuudessa. Sanomalehdille myönnettävät julkaisuluvat ja niiden lakkauttamispäätökset siirtyivät maaliskuussa 1847 kenraalikuvernöörin hoidettaviksi, ja siitä lähtien hän toimikin käytännössä suuriruhtinaskunnan ylimpänä sensuuriviranomaisena.79Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 104, Tommila, »Sensuuriolot ennen vuotta 1865» 1980, s. 11 f. ja Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 92 f.

64 Helsingin ensimmäinen paikallinen sensori oli professori G. F. Aminoff, joka siis tarkasti muun muassa Helsingfors Tidningarin, Morgonbladetin ja Suomettaren numerot. Vuonna 1854 häntä seurasi virassaan senaatin kopisti L. F. Heimbürger, joka oli myös sensuurikomitean pitkäaikainen jäsen. Vuonna 1848 Suomen sanomalehtiä kiellettiin julkaisemasta muita kuin Pietarin sensuurin hyväksymiä ulkomaanuutisia, ja vuonna 1850 kiellettiin julkaisemasta suomen kielellä muita kuin uskonnollisia ja taloutta käsitteleviä tekstejä. Juuri vuosina 1850–1855 sensuuri näyttää olleen Suomessa ankarimmillaan.80Landgren, »Censuren i Finland 1809–1919» 2015, s. 58 f.

65 Sensuurilla oli käytettävissään monia keinoja. Paikallinen sensori saattoi pyytää toimittajaa poistamaan artikkelista tai uutisesta yksittäisiä sanoja tai kappaleita. Ellei tämä ollut julkaisuajankohdasta johtuvan kiireen vuoksi mahdollista, sensori saattoi poistaa koko artikkelin tai uutisen. Jos rikkomusta pidettiin raskauttavana, kyseisen numeron tai koko sanomalehden julkaiseminen saatettiin peruuttaa joko määräajaksi tai pysyvästi. Jälkimmäisessä tapauksessa asia päätyi vuodesta 1847 alkaen kenraalikuvernöörin käsiteltäväksi, ja näin kävi useammallekin sanomalehdelle, kuten edellä mainituille Saimalle ja Kanawalle sekä vuonna 1855 helsinkiläiselle Morgonbladetille.81Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 88–94.

66 Näin Suomen tilanne oli 1800-luvun puolivälissä päinvastainen kuin muissa Pohjoismaissa, joissa paino- ja lehdistönvapaus olivat koko ajan edistyneet. Ruotsiin saatiin lehdistönvapaus Oskar I:n noustua valtaan vuonna 1844, jolloin vihattu sanomalehtien peruutusoikeus lakkautettiin. Norjassa oli vallinnut painovapaus vuonna 1814 solmitusta Eidsvollin sopimuksesta saakka, ja Tanskassa vuoden 1849 perustuslaki ja vuonna 1851 solmittu sopimus lehdistön käytännöistä johtivat täydelliseen painovapauteen. Mutta myös Suomen raudanluja sensuuri alkoi vähitellen hellittää vuoden 1855 vallanvaihdon jälkeen, kun Aleksanteri II nousi valtaistuimelle.82Landgren, »Censuren i Finland 1809–1919» 2015, s. 57 ff. ja Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 105.

67 Vuoden 1855 jälkeen kiellettiin käytännössä enää muutamia kirjoituksia.83August Schauman, Morgonbladetin toimittaja vuosina 1853–1855, yritti nuorliberaalien ryhmän kanssa perustaa vuonna 1856 uuden sanomalehden nimeltä Dagen. Tidning från Helsingfors. Sensuuri kuitenkin kielsi sen koenumeron julkaisun, ja hanke raukesi. Ks. Bernhard Estlander, »Dagen. Ett undertryckt tidningsföretag 1856», 1915, s. [1]–10. Vuoden 1850 pahamaineinen kieliasetus kumottiin vuonna 1860, ja vuoden 1861 alussa lehdistön valvonta siirrettiin uudelle viranomaiselle, Painoasiain ylihallitukselle. Saman vuoden syksynä lehdistössä käytiin kiivasta keskustelua sensuurista, ja lukuvuoden avajaisissa yliopiston rehtori käsitteli kysymystä puheessaan. Joulukuussa 1861 pääkaupungin liberaalit opiskelijat järjestivät ns. kissannaukujaiset sensorien asuntojen ulkopuolella. Senaatille annettiin myös kansalaisadressi, jossa vaadittiin sensuurin lakkauttamista.84Landgren, »Censuren i Finland 1809–1919» 2015, s. 58 ja Tommila, »Sensuuriolot ennen vuotta 1865» 1980, s. 14.

68 Helsingissä L. F. Heimbürger keskittyi pääkaupungin ruotsinkieliseen lehdistöön. Vielä 1850-luvulla sensori poisti armotta kaiken missä vaadittiin liberaaleja uudistuksia. Ulkomaanuutiset ja viralliset määräykset sekä tiedoksiannot piti julkaista sanatarkasti ilman toimituksen kommentteja.85Apunen, Hallituksen sanansaattaja 1970, s. 71–82. Koska oikovedokset piti viedä sensorille jo lehden julkaisua edeltävänä päivänä, lehdet joutuivat tinkimään ajankohtaisuudestaan. Toimitus ei saanut merkitä palstoilta poistettuja kohtia jättämällä ne tyhjiksi eikä muullakaan tavoin. Usein sensorin muutokset ja poistot olivat täysin epäolennaisia, esimerkiksi Topeliuksen tekstissä hänen housuista käyttämänsä sana »byxor» oli korvattu sanalla »pantalonger». Lopulta Topelius päätyi käyttämään nimitystä »benkläder». Rikoksia ja onnettomuuksia käsitteleviin uutisiin tai muistokirjoituksiin ei liioin saanut lisätä ylimääräistä analyysia vaan oli pitäydyttävä yhteenvedonomaisissa maininnoissa.86Tommila, Suomen lehdistön levikki ennen vuotta 1860 1963, s. 90 ff., Tommila, »Sensuuriolot ennen vuotta 1865» 1980, s. 12 ff. ja Landgren, »Censuren i Finland 1809–1919» 2015, s. 58.

Palkkaaminen

69 Kustantaja G. O. Wasenius palkkasi Zacharias Topeliuksen Helsingfors Tidningarin toimittajaksi joulukuussa 1841. Topelius oli aloittanut jatko-opintonsa tavoitteenaan historian väitöskirja, kun hän sai kuulla, että Wasenius oli joutunut erimielisyyksiin sanomalehden silloisen toimittajan Edvard Grönbladin kanssa ja halusi palkata uuden toimittajan. Ystäviensä rohkaisemana Topelius otti yhteyttä Waseniukseen ja ilmoitti olevansa kiinnostunut, mitä hän jälkeenpäin kuvaili enemmänkin »päähänpistoksi» kuin varsinaiseksi päätökseksi. Hänet palkattiin seuraavana päivänä, ja hän ryhtyi toimittamaan lehteä tammikuun 1842 ensimmäisestä numerosta alkaen.87Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 74 f.; Topeliuksen ja Waseniuksen kirjeenvaihdon alku, Brev ZTS XX:1. – Clas Zilliacus mainitsee, että Topelius otti toimituksen huolehtiakseen lopullisesti helmikuun alussa (»Helsingfors Tidningar och Leopoldinerbrev» 2003, s. 9). Syksyllä 1842 vastikään Saksasta palannut J. V. Snellman ehdotti, että hän ryhtyisi Topeliuksen kanssa yhdessä toimittamaan Helsingfors Tidningaria. Kustantaja kieltäytyi ehdotuksesta Topeliuksen helpotukseksi, ja Snellman muutti sen sijaan Kuopioon ja perusti siellä Saiman vuonna 1844. Saimasta tuli Helsingfors Tidningarin sitkeä kiistakumppani, ja poleemisia puheenvuoroja vaihdettiin, kunnes Saima lakkautettiin vuonna 1846. Aluksi Topelius sai 900 bankoruplan kiinteää vuosipalkkaa, josta hänelle jäi 725,50 bankoruplaa eri vähennysten, kuten kesälomasijaisen palkan jälkeen.88Kontobok 1833–1870, Topeliussamlingen 244.141, pag. 23. Palkka vastasi alkeiskoulun opettajan tuloja mutta jäi huomattavasti lukioiden lehtorien ansioita pienemmäksi.89Finlands Allmänna Tidning 13.12.1844 ja [Johan Kristian Svanljung], Minnen från Wasa gymnasium 1844–1847 1885, s. 49.

70 Topelius ja Wasenius tekivät uuden sopimuksen vuodelle 1843. Topeliuksen ehdotuksesta osa palkasta kytkettiin tilaajien määrään. Ehdotusta voisi sanoa kaukonäköiseksi: lehden levikki kasvoi noin 700:sta vuonna 1842 peräti 2 356:een hänen lopettaessaan vuonna 1860.90Sopimuksesta ja neuvotteluista, ks. ZT–G. O. Wasenius 27.11.1842 ja 1.12.1842 sekä johdanto kirjekokoelmaan Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare ZTS XX:1 2015.

71 Kun sopimuksesta neuvoteltiin uudelleen vuonna 1849, Topeliuksen aikomuksena oli alun perin ostaa koko lehti. Topeliuksen aikeena lienee ollut toteuttaa välttämättömiä parannuksia, jotta lehti pysyisi kilpailukykyisenä. Kustantaja Wasenius kieltäytyi kaupasta, mutta seuranneissa neuvotteluissa Topelius vaati merkittäviä parannuksia painotekniikkaan ja typografiaan ja ennen kaikkea sitä, että Helsingfors Tidningar alkaisi ilmestyä kahden sijaan kolme kertaa viikossa. Wasenius ei suostunut vaatimuksiin, mutta sivukokoa kasvatettiin ja siihen asti yleensä nelisivuinen lehti alkoi entistä useammin ilmestyä kahdeksansivuisena. Muilta osin sopimus vastasi aiempaa, mutta hieman edullisemmin ehdoin toimittajalle, joka sai nyt aiempaa suuremman osan tuloista.91ZT–G. O. Wasenius 17.6.1849 sekä Carola Herberts, »Johdanto», Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare ZTS XX:1 2015, kappale 134–138 ja Självbiografiska anteckningar 1922, s. 86.

72 Lehden menestyksestä huolimatta Topelius alkoi 1850-luvun lopulla harkita luopumista Helsingfors Tidningarista.92Ks. kirjeenvaihto äidin kanssa, ZT–ST 4.5. ja 16.11.1857, Brev. Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna ZTS XX:2 2018; ks. myös edition johdanto. 1850-luvun lopulla hän sai runsaasti tuloja kaunokirjallisesta tuotannostaan sekä virastaan yliopistolla, ja siksi hänellä oli myös taloudelliset mahdollisuudet erota toimittajan tehtävästä vuonna 1860.93Professorinimityksestä, ks. Jens Grandell, »Johdanto», Föreläsningar i geografi och historia, ZTS XV 2017; Topeliuksesta ja kustantajista, ks. Herberts, »Johdanto», Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX:1 2015.

73 Kotimainen lehdistö oli käynyt läpi merkittävän muutoksen Topeliuksen kaksi vuosikymmentä kestäneen toimittajan uran aikana. Kun Topelius jätti 29. joulukuuta 1860 jäähyväiset lukijoilleen artikkelilla »Till Helsingfors Tidnings Läsare.», hän toteaa, että suomalaisyleisöä saattoi vielä vuonna 1842 »huvittaa muutamilla viattomilla saduilla», mutta nyt se oli »taistellut itselleen jonkin verran ilmaisunvapauden suomaa vaikutusvaltaa julkisiin kysymyksiin. Julkisuus tarvitsee nyt uusia voimia, ja löytää ne kyllä.»

74 Topeliuksen seuraaja August Schauman edusti uusia, kiistanalaisempia suuntauksia. Hän ryhtyi toimittamaan lehteä uutenavuotena 1861 mutta sanoutui irti vuoden lopulla sanomalehtiriidan vuoksi, jolloin Topelius otti huolehtiakseen toimituksesta marras–joulukuussa 1861. Sen jälkeen Schauman palasi toimittajaksi.94Schauman riitaantui J. V. Snellmanin kanssa tammikuun valiokunnasta ja erosi, kun häntä vastaan oli kerätty adressi. Ks. Topeliuksen kirje äidilleen 21.10.–27.12.1861, Brev. Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna ZTS XX:2 2018. Kustantaja irtisanoi Schaumanin vuonna 1863. Ks. myös August Schauman, Från sex årtionden i Finland II 1922, s. 287–292 ja Valfrid Vasenius IV 1924, s. 154 ff.

Toimitustyö

75 Topelius oli siinä mielessä tyypillinen suomalaistoimittaja, että hän hoiti toimittajan työn rinnalla myös muita tehtäviä.95Muualla Euroopassa kehitys oli päässyt käyntiin hieman aiemmin, Saksassa 1700-luvun lopusta alkaen. 1800-luvun keskivaiheilla sanomalehdet työllistivät Saksassa vain 400 henkilöä, ja 90 toimittajan otannasta 38:n todettiin työskentelevän päätoimisesti toimittajana (Thomas Birkner, Das Selbstgespräch der Zeit 2012, s. 118 f.). Suomessa suurin osa toimittajista oli päätoimisia viimeistään 1890-luvulla (Pirjo Munck, Valistajista ammattimiehiksi 2016, s. 85). Helsingfors Tidningarin toimittamisen ohella hän työskenteli aluksi opettajana Helsingin lyseossa ja vuodesta 1854 Keisarillisen Aleksanterin-yliopiston ylimääräisenä opettajana.

76 Sanomalehdet olivat enimmäkseen yhden miehen yrityksiä, ja toimittaja teki useimmiten itse kaiken toimituksellisen työn, kuten sisällön kokoamisen ja oikoluvun, mutta huolehti myös käytännön töistä kuten yhteydenpidosta kirjapainon ja postin kanssa. Lehden toimitus sijaitsi yleensä toimittajan kotona – sama päti myös Topeliukseen. Toimittaja kirjoitti artikkelit kirjoituspöytänsä ääressä sillä välin kun kirjapainon juoksupojat istuskelivat keittiössä odottelemassa, että pääsisivät viemään käsikirjoituksen tai oikovedoksen painoon.96Självbiografiska anteckningar 1922, s. 124, Tommila, »Yhdestä lehdistösta sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 205 ja Schauman, Från sex årtionden i Finland II 1922, s. 60.

77 Topelius oli saanut haltuunsa kriisiin ajautuneen sanomalehden, joka koostui suurimmalta osin kilpailijoilta kopioiduista uutisista ja jonka tilaajamäärä oli laskussa. Aluksi Wasenius antoi ankarat toimintaohjeet: tärkeimpiä olisivat uutiset, niistä oli tehtävä mahdollisimman »pikantteja», ja lehden muun sisällön tuli olla helposti omaksuttavaa kaikille. Topelius sai myös »nipuittain» ulkomaisia sanomalehtiä, joista poimia uutisia.97Topelius, Självbiografiska anteckningar 1922, s. 74–86 ja Herberts, »Johdanto» Brev XX:1, kappale 135. Valtiollisten elinten tiedoksiannot oli esimerkiksi lainattava Finlands Allmänna Tidningistä ja Suomen kahden hiippakunnan, Turun ja Porvoon (vuonna 1851 perustettiin myös Kuopion hiippakunta) tuomiokirkkokaupungin lehdestä. Ulkomaanuutisten piti noudattaa virallista linjaa, ja ne poimittiin joko Finlands Allmänna Tidningistä tai toimittajan tilaamista ulkomaisista lehdistä esivallan asettamien tiukkojen rajoitusten mukaisesti.98Tommila, »Yhdestä lehdistösta sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 204–207. Topelius tilasi tarkoitusta varten useita sanomalehtiä: Finlands Allmänna Tidningin, hiippakuntien keskusten sanomalehdet, Journal de Saint Petersbourgin, joka edusti ulkomaanuutisoinnin virallista linjaa, sekä vaihtelevan valikoiman ulkomaisia sanomalehtiä.99Kontobok 1833–1870, Topeliussamlingen 244.141. Lehdessä julkaistiin kuitenkin säännöllisesti myös uutisia ja artikkeleja sellaisista lehdistä, joita hän ei tilannut. Topelius kaiketi luki ne akateemiselle lukuyhdistykselle tilatuista numeroista.100Lukuyhdistys perustettiin vuonna 1846, ja sen jäsenmaksu on mukana Helsingfors Tidningarin kirjanpidossa vuonna 1851. Ks. myös artikkeli »En akademisk läseförening i Helsingfors» (HT 10.6.1846).

78 Uusi toimittaja ryhtyi määrätietoisesti muuttamaan Helsingfors Tidningarin profiilia ja sisältöä, vaikka lukijakuntakaan ei aina odottanut leikejournalismia kummempaa.101ST–ZT 9.10.1847, Brev. Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna, ZTS XX:2 2018 ja Paul Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 170 ff. Ks. myös ohjelmajulistus lehdessä Helsingfors Tidningar 10.12.1842. Muistelmissaan Självbiografiska anteckningar (1922, s. 75 ff.) Topelius puhuu tavoitteistaan vaatimattomammin sanankääntein. Topelius pyrki selvästikin vähentämään saksitun aineiston osuutta. Hänen tarkoituksenaan oli luoda mukaansatempaava ja rakentava sanomalehti. Sen piti olla ajankohtainen ja käsitellä yhteiskunnallisesti olennaisia kysymyksiä sen sijaan että se olisi puuhastellut kuriositeettien ja ajanvietteen parissa. Kaunokirjallisen sisällön piti olla kotimaista, kosketuksissa omaan aikaansa ja omiaan herättämään lukijoiden kiinnostuksen ympäröivään maailmaan.102Nyberg, Zachris Topelius 1949, s. 173 f., Tommila, »Yhdestä lehdistöstä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 147 ff. ja Pia Forssell, »Johdanto», Noveller, ZTS IV, kappaleet 27–34. Topeliuksen esikuvana tässä oli Runeberg, hänen opettajansa ja vuokraisäntänsä vuosilta 1832–1833, joka oli Morgonbladetin toimittajana vuosina 1832–1837 julkaissut lehdessään uusia novelleja. Hänen työnsä merkitys ei ollut jäänyt Topeliukselta huomaamatta.103Forssell, »Johdanto», Noveller, ZTS IV, kappale 8. Yksi esimerkki uudesta ajankohtaisesta sisällöstä olivat Helsingistä Gruusiaan sijoitetulle fiktiiviselle luutnantti Leopoldille ja sittemmin tämän serkulle Leopoldinelle Alaskaan kirjoitetut kirjeet, joissa tuttua kaupunkia esiteltiin kevyen pakinoivaan sävyyn.104Ks. Clas Zilliacus, »Helsingfors Tidningar och Leopoldinerbreven», Leopoldinerbrev. Correspondance från Helsingfors 2003, s. 7–15. Muutoin Topelius panosti kustantajan toiveiden mukaisesti etenkin kotimaanuutisiin, mutta niiden lisäksi hän kirjoitti esseistisiä huomioita ajankohtaisista ilmiöistä; sarjassa »Knoppar» hän paneutuu esimerkiksi tuoreeseen kirjallisuuteen.

79 Topeliuksella oli monia ansioita, joista oli hyötyä toimittajan työssä: sujuvasanaisuuden lisäksi hän havainnoi terävästi ympäristöään, hän oli järjestelmällinen ja ennen kaikkea tavattoman työteliäs. Hän oli jo esitellyt huomiokykyään nuoruuden päiväkirjoissaan ja käsin kirjoittamassaan Ephemerer-lehdessä. Topelius oli kirjoittanut lehteä lähipiirilleen Uudessakaarlepyyssä, ja sen sisältö vaihteli hieman juoruilevaan sävyyn kirjoitetuista kotikaupungin seurapiirien kuvauksista kaunokirjallisiin kokeiluihin ja kuvauksiin opiskelukaupungin elämästä – toreista, kaduista, teatterisalongista ja musiikkisaleista. Havaintojaan hän hyödynsi myös novelleissa, kertomuksissa ja teatteri- sekä musiikkiarvosteluissa.105Forssell kuvaa tarkemmin Topeliuksen työmenetelmiä jatkokertomuksia kirjoittaessa teksteissään »Johdanto», Noveller, ZTS IV 2012, kappale 41–46 sekä »Johdanto», Fältskärns berättelser, ZTS VII 2018, kappale 93. Ephemerer (1834–1837, julk. 2006). Uutistenhankinnassa hän näyttää niin ikään hyödyntäneen uusia mahdollisuuksia, joita innovatiiviselle toimittajalle orastavassa kansalaisyhteiskunnassa tarjoutui. Raportoidessaan työväenluokan ala-arvoisista asuinoloista ja kaupungissa rehottaneesta prostituutiosta Topelius oli mitä todennäköisimmin saanut kimmokkeen Helsingin Naisyhdistyksen toiminnasta; olihan Emilie-vaimo yhdistyksen aktiivinen jäsen ja Topelius sen sihteeri.106Alexandra Ramsay, »Fruntimmer och fallna kvinnor. Ett ertappande i Helsingfors fattigregioner 1860» 1990, s. 316. Ks. esim. »Huru de fattiga bo» (HT 23.2.1859), »Veckan: 9 Mars» (HT 10.3.1860). Perehdyttäessä yhteiskunnan varjopuoliin tarvittiin kuitenkin myös toisenlaisia menetelmiä: tilikirjassa on merkintä »ostettu kihlakunnantuomarilta 4 rikosjuttua» 60 hopeakopeekalla. Topeliuksen uutisointia ns. Sundströmin murhista vuosina 1858–1859 voidaan pitää uraauurtavana suomalaisessa journalismissa. Hän seurasi oikeudenkäyntiä paikan päällä ja raportoi käsittelystä lainauksin sekä kuvailemalla epäiltyjiä ja todistajia jälkeenpäin sanomalehdessä.

80 Topeliukselta on säilynyt muutamia muistikirjoja, joista saa kuvan hänen työskentelytavoistaan.107Topeliussamlingen 244.135, 244.136, 244.137. Topeliuksesta yksityisen ja julkisen elämän kronikoitsijana, ks. Rainer Knapaksen johdanto editioon Zacharias Topelius. Finlands krönika 1860–1878 2004, s. 12 ff. Hän ryhtyi jo varhain lehtimiehen urallaan pitämään kirjaa kotimaan ja ulkomaiden uutisista, ja toiminta muuttui ajan mittaan yhä perusteellisemmaksi ja järjestelmällisemmäksi. Muistiinpanojensa pohjalta hän laati muun muassa vuosikatsauksia maailman tapahtumista. Samalla tavoin hän merkitsi muistiin mahdollisia aiheita paikalliskronikoihin ja »Leopoldin kirjeisiin».108Se mitä muistiinpanoihin merkittiin (Topeliussamlingen 244.136 sekä 244.137) päätyi yleensä myös lehteen, vrt. esim. 244.136, s. 46 ja »Leopoldiner-Bref 22» (HT 3.3.1852). Joskus oli silti erojakin omien tai sensorin tekemien muutosten vuoksi. Ks. esim merkinnät »Besarabiska bref» (Topeliussamlingen 244.136, s. 14) sekä Helsingfors Tidningar 3.11. ja 5.12.1849; vrt. vuoden 1853 ulkomaankronikat (Topeliussamlingen 244.136, s. 27, 42) sekä »Återblick på 1853» (HT 4.1.–11.1.1853). Muistiinpanot auttoivat Topeliusta jäsentämään uutisointia ja muodostamaan kokonaiskuvan paikallisista ja kansainvälisistä tapahtumista.

81 Sitä mukaa kun lehti kasvoi kooltaan ja Topeliukselle tuli muita työtehtäviä, etenkin sen jälkeen, kun hänet nimitettiin professoriksi vuonna 1854, lehden täyttäminen yksinään kävi yhä vaikeammaksi. Muista lehdistä lainaamisen sijaan Topelius kasvatti lukijoiden lähettämän aineiston osuutta. Osan artikkeleista lukijat olivat lähettäneet oma-aloitteisesti, mutta toimittaja myös pyysi kirjoituksia. Esimerkiksi vuonna 1843 hän pyysi lähettämään artikkeleita suomalaisia kiinnostavista aiheista ja kaksi vuotta myöhemmin monenlaisia aiheita käsitteleviä artikkeleita, joista maksettiin 2,50 bankoruplan palkkio palstalta. Myös jatkossa hän kehotti lähettämään palkkiota vastaan artikkeleita toimituksen haluamista aiheista.109Helsingfors Tidningar 13.12.1843, 11.1.1845 ja 31.1.1855. Käytäntöä sovellettiin muissakin lehdissä, ainakin Suometar ja Åbo Underrättelser maksoivat palkkion lähetetyistä artikkeleista (HT 8.12.1852 ja 3.12.1859). Toisinaan Helsingfors Tidningarin oli tarpeen myös muistuttaa kirjoittajia siitä, että lähetettyä aineistoa ei julkaistu maksusta (HT 10.1.1849, 7.1.1857). Topelius kävi vuoropuhelua tekstien lähettäjien ja lehden lukijoiden kanssa vakituisella otsikolla »Helsingfors Tidningars breflåda», jota julkaistiin lehdessä tarpeen mukaan. Useimmiten kommenteissa kuitattiin lähetetty aineisto vastaanotetuksi ja luvattiin julkaista lähetetty teksti, ja toisinaan niissä annettiin muokkausehdotuksia tai muita neuvoja.110Ks. esim. 30.4.1851 ja 19.11.1859. Toisinaan Topelius saattoi myös väitellä asiasisällöstä lähettäjien kanssa (HT 13.8.1856). Lehteen lähetetyt kirjoitukset on, toisin kuin toimittajan omat tekstit, useimmiten nimetty – nimikirjaimin, nimimerkillä tai salanimellä.111Signeerauksena saatettiin käyttää nimikirjaimia tai nimimerkkejä, kuten »Clericus» tai »Prest i Vasa Län», tai arvoituksellisempia merkkejä, kuten »–*–» (»Försvarar pastoralexamen sin plats såsom fyllnad åt en bristfällig universitetsbildning», HT 4.12.1858, »Ännu ett ord om Kyrkolagsförslaget» HT 12.1.1848 ja »Sparkassor» HT 14.4.1855). Myös nimeämättömiä artikkeleita esiintyy. Signeerauksia on lueteltu suuremmassa määrin vuosihakemistoon 1850-luvun lopulta ja perusteellisemmin vuonna 1860. Vrt. esim. vuosihakemistot 1855, 1858 ja 1860. Topelius piti kirjaa lähetetyistä artikkeleista, mutta suuri osa kirjanpidosta on joko hävinnyt tai puutteellista. Signeerauksista, ks. Salava, Nimiluettelo 1930 sekä Maija Hirvonen, Salanimet ja nimimerkit 2000.

82 Satunnaisesti lähetettyjen, eri aiheita käsittelevien kirjoitusten ja artikkeleiden lisäksi lehdessä julkaistiin juttuja kirjeenvaihtajilta, jotka raportoivat enemmän tai vähemmän säännöllisesti eri puolilta maata.112Kirjeenvaihtajista, ks. edellä »Toimittajat ja julkaisijat». Topeliuksen kirjeenvaihtajaverkostoa ei ole kartoitettu, mutta on ilmeistä, että hän poimi uutisia yksityisestä kirjeenvaihdostaan, esimerkiksi Uudessakaarlepyyssä asuneen äitinsä Sofian, Kaskisissa ja sitemmin Luodossa asuneen lankonsa Wilhelm Schalinin sekä ystävänsä ja toimittajakollegansa, Oulussa asuneen Johan Bäckwallin kanssa.113Puutteellinen lista, luultavasti 1850-luvulta, on Topelius-kokoelmassa, 244.136, s. 4. Topelius käytti esim. äidiltään saamiaan tietoja »Nyby»-laivan haaksirikosta vuonna 1842 (ST–ZT 12.10.1842, ZTS XX:2 ja Helsingfors Tidningar 22.10.1842). Ks. myös Johan Bäckwall–ZT 24.12.1844 (ZTS XX:1) ja Wilhelm Schalin (WS–ZT 8.11.1856 ja Helsingfors Tidningar 19.11.1856). Lisäksi Topelius värväsi aktiivisesti kirjeenvaihtajia muun muassa lehdessään julkaistuilla ilmoituksilla.114Helsingfors Tidningar 6.12.1854, 31.1.1855. Lehteen lähetettiin matka- ja uutiskirjeitä myös ulkomailta.115Varhaisena esimerkkinä Hampurista saapunut kirje kaupungin palosta 1842 (HT 18.5.1842). Ulkomaankirjeenvaihdosta, ks. Knif, Utrikeskorrespondens efter liberalismens genombrott i Finland 1980. Topelius raportoi itse omilta koti- ja ulkomaanmatkoiltaan, ja Uudessakaarlepyyssä lomaillessaan hän näyttää ryhtyneen lehden maaseutukirjeenvaihtajaksi.116Ks. esim. »Svenska Vuer», »Bref om Saima Kanal och dess omgifningar», »Söderom Östersjön». Rapporter från Nykarleby, ks. esim. Helsingfors Tidningar 8.8.1857, 13.8.1859; Vaasan palosta, »Från Vasa ruiner den 6 Augusti 1852» (HT 11.8.1852). Kirjediaarit kertovat vilkkaasta kirjeenvaihdosta kesätoimittajien kanssa.

83 Topelius piti huomattavan pitkiä kesälomia. Yleensä hän soi itselleen kahdesta kolmeen kuukautta lomaa palkkaamalla sijaisen siksi aikaa, kun oleskeli perheineen Uudessakaarlepyyssä. Näin sijainen toimitti vuosittain 20–30 numeroa. Ainoa poikkeus oli sotakesä 1854, jolloin Topelius jäi Helsinkiin, kun perhe matkusti Pohjanmaalle.117Ks. liitteen 1 kesälomasijaisten luettelo sekä Forssell, »Johdanto», Noveller ZTS IV 2012 kappale 15.

Lehden sisältö

84 Helsingfors Tidningarissa julkaistiin hyvin laajalti koti- ja ulkomaanuutisia sekä teatteri- ja musiikkiarvosteluja. Kirjallinen aines on myös vahvasti esillä: joka numerossa oli esseitä, jatkokertomuksia, pakinoita ja/tai runoja. Lisäksi lehdessä oli runsaasti ilmoituksia, tiedoksiantoja ja käytännön tietoa muun muassa torihinnoista ja vaihtokursseista.

85 Aineisto voidaan jakaa kahteen luokkaan: toimituksellisiin teksteihin, jotka toimittaja on kirjoittanut, muokannut tai hyväksynyt julkaistavaksi lehdessä, ja ei-toimituksellisiin teksteihin, joihin luetaan kaikki aineisto ilmoituksista viranomaisten tiedotteisiin, jotka on painettu lehteen enempää toimittamatta.118Pekka Mervola käyttää väitöskirjassaan lähtökohtanaan tätä määritelmää erotellessaan ilmoitukset ja tiedoksiannot toimituksellisesta aineistosta (Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 126). Jako ei ole aina yksiselitteinen.

Sanomalehden tuotanto

Ulkoasu ja taitto

108 Helsingfors Tidningarin ulkoasu koki Topeliuksen toimittajakaudella muutoksia, jotka olivat tyypillisiä aikakauden suomalaisille sanomalehdille: sivukoko kaksinkertaistui, palstojen määrä lisääntyi, samoin yhdellä lehden sivulla julkaistujen artikkelien määrä.153Leikkaamattomista irtolehtikappaleista selviää, että vuosina 1842–1849 lehden sivukoko oli noin 26 x 21 cm, 1850–1853 noin 32 x 24 cm ja 1854–1860 noin 43 x 29 cm. Uutissisältö, etenkin pikku-uutiset, nousi yhä näkyvämpään asemaan, pitkien kaunokirjallisten tekstien määrä väheni ja kaiken kaikkiaan Helsingfors Tidningarille ja maan muille lehdille kehittyi sanomalehdille luonteenomainen typografia.

109 Vuonna 1829 perustettua Helsingfors Tidningaria voitiin perustamista seuranneen ensimmäisen vuosikymmenen aikana pitää typografialtaan ja sisällöltään uraa uurtavana. Topeliuksen johdolla lehti pysyi yhä edelläkävijänä sisällöltään mutta ei ulkoasultaan.154Helsingfors Tidningar uudisti etenkin taittoa kaikesta päätellen Waseniuksen ruotsalaisen faktorin Petter Widerholmin ansiosta, joka oli ottanut vaikutteita Ruotsin lehdistä, varsinkin »miinus»-uutisista (eli käytännöstä aloittaa uutinen kappaleenvaihdolla ja ajatusviivalla) ja kaksipalstaisista sivuista (Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 62 f., 66). Se ei johtunut toimittajasta. Vaikka Topeliuksella oli omat näkemyksensä lehden painatuksesta, sivukoosta ja typografiasta, hän ei vastannut sen taitosta.155Vuoden 1844 seikkaperäisessä tilausilmoituksessa Topelius kaavaili kolmepalstaisia sivuja, mutta syystä tai toisesta suunnitelmaa ei toteutettu (HT 2.12.1843). Todennäköisesti hän noudatti vakiintunutta tapaa: jätti tekstit taitettavaksi ja laati listan siitä, missä järjestyksessä hän halusi ne julkaistavan. Suomettaressa ulkoasusta vastasi faktori Gröndahl, ja koska Helsingfors Tidningar painettiin samassa kirjapainossa, on syytä olettaa, että Gröndahl vaikutti merkittävästi myös sen taittoon.156Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 82, 84 ff. Kirjapainojen henkilökuntaa kunnioitettiin suuresti, ja faktorin sosiaalinen arvostus oli samaa luokkaa kuin akateemisesti koulutetuilla.

110 Helsingfors Tidningar kärsi 1840-luvulla epätasaisesta painojäljestä, huonosta paperista ja yhä kuluneemmista kirjasimista – ja Topelius mainitsi puutteista kustantaja Waseniukselle. 1850-luvulla tapahtui käänne parempaan: lehdelle hankittiin uudet kirjakkeet ja painojälki muuttui tasalaatuisemmaksi, samoin paperin laatu.157Vuodelle 1850 tekemässään sopimuksessa Topelius vaatii »uusia kirjakkeita […] sillä nykyisen typografian kurjuus pistää tietysti pahemmin silmiin, kun muut parantavat omaansa », ZT–G. O. Wasenius 17.6.1849 (ZTS XX:1 2015). Tilausilmoituksissa uudet kirjakkeet mainitaan myyntivalttina.

111 Tekstiala oli ladottu tiheään, sillä tavoitteena oli pitää tekstimäärä mahdollisimman suurena.158Tämä ei ollut myöskään aina lukijoiden kannalta ongelmatonta. Morgonbladetiin lähetetyssä yleisökirjoituksessa valitettiin muun muassa Helsingfors Tidningarin »täyteen pakatusta ja ahtaasta» ulkoasusta (»Till Redaktionen af Helsingfors Tidningar», Morgonbladet 30.3.1848.). Myös lehden kustantaja korosti tätä hyveenä – olihan tarkoitus tarjota lukijoiden rahalle vastinetta.159Vastaus kirjoitukseen (ks. ed. viite) Morgonbladetissa, allekirjoittanut Wasenius et Komp. ja kirjoittaja todennäköisesti kustantamon liikeasioista vastannut B. A. Thunberg, »Till Sexårig prenumerant på Helsingfors Tidningar, i Morgonbladet N:o 25», Mbl 4.5.1848. Tiivis ladonta kertoo myös siitä, että toimitus joutui taistelemaan lisääntyvän aineiston kanssa, mikä nousi esiin myös vuoden 1849 sopimusneuvotteluissa, joissa Topelius vaati, että lehdestä ilmestyisi kolme numeroa viikossa. Siksi typografiassa keskityttiin ennen kaikkea siihen, että saatavilla oli helppolukuisia kirjasimia ja taitto (palstojen määrä ja reunusten leveys) salli mahdollisimman paljon kirjainmerkkejä numeroa kohti.

112 Helsingfors Tidningar ilmestyi perustamisestaan lähtien useimpien Suomen sanomalehtien tavoin kaksipalstaisena.1601840-luvulla poikkeuksena oli Saima, jossa oli kolme palstaa. Lehden vaihdettua kirjapainoa joulukuussa 1852 ilmoitusosa ladottiin kolmepalstaisena, jotta lyhyitä ilmoituksia oli helpompi käsitellä.161Helsingfors Tidningar 18.12.1852. Kun sivukokoa suurennettiin vuoden 1854 alussa, loputkin lehdestä ladottiin kolmepalstaisena.162Helsingfors Tidningar 4.1.1854. Vuoden 1844 seikkaperäisessä tilausilmoituksessa kaavailtiin kolmipalstaisia sivuja, mutta jostain syystä suunnitelma ei toteutunut (HT 2.12.1843). Helsingfors Tidningar siirtyi viimein kolmeen palstaan suunnilleen samaan aikaan kuin muutkin Suomen sanomalehdet (Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 95, 102 f.). Palstojen lisääntyessä tekstin ryhmittelemisestä tuli entistä tärkeämpää, varsinkin kun artikkeleita tuli enemmän ja niiden keskipituus lyheni. Tässäkin Helsingfors Tidningar seurasi lehdistön yleistä kehitystä.163Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 50 f., 57. Katsaus Saksan tilanteeseen, ks. esim. Birkner, Das Selbstgespräch der Zeit 2012, s. 170–177.

113 Yksi keino ryhmitellä tekstiä oli käyttää vakituisia otsikkoja, joiden alle lyhyemmät tekstinkappaleet kootiin eräänlaisiksi osastoiksi. Tällaisia otsikoita (Kotimaa, Helsinki, Maaseutu, Ulkomaat ym.) käytettiin yleensä pikku-uutisten lajitteluun, ja ne muodostivat pääosan ajankohtaisesta sisällöstä. Joskus lyhyiden uutisten alku oli merkitty ajatusviivalla, joskus harvennetuilla sanoilla ja vuodesta 1849 alkaen lihavoinnilla. Jo aiemmin korostetuista aloitussanoista oli tullut yhä suuremmassa määrin asiasanoja, ja näin Helsingfors Tidningarille oli vuoden 1850 aikoihin kehittynyt ulkoasu, jossa kullakin typografisella elementillä oli oma sisältöä jäsentävä tehtävänsä. Nämä innovaatiot olivat yksi askel sanomalehtimedialle ominaisen muotokielen kehityksessä.164Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 52 f. Kun uutisen alussa käytettiin ajatusviivaa ja lihavoituja sanoja, otsikoita tarvittiin vähemmän, jolloin tilaa säästyi. Siihen oli myös taloudellisia kannustimia: latojille maksettiin latoma-alan mukaan, jolloin lehti tuli kustantajalle sitä kannattavammaksi, mitä enemmän tekstiä sivuille mahdutettiin (Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 158 f.).

114 Toinen viestintään käytetty graafinen elementti olivat surureunukset, joita käytettiin sanomalehdissä aina keisariperheen jäsenen kuoltua. Joskus reunus ympäröi koko sivua, joskus pelkkää kuolinilmoitusta sen mukaan, kuinka merkittävä henkilö oli kuollut. Reunuksen käyttöaika vaihteli kuolemantapauksen tiedotuspäivästä useaan kuukauteen, mikäli vainaja oli keisari tai hänen puolisonsa.165Nikolai I:n kuoleman johdosta Suomen lehdissä käytettiin surureunuksia maaliskuusta elokuun puoliväliin. Ks. esim. Finlands Allmänna Tidning 20.8.1855 surureunuksia koskevasta asetuksesta ja Helsingfors Tidningar 10.3. Nikolai I:n suruajasta. Muita esimerkkejä, ks. Helsingfors Tidningar 4.7.1849, 6.11.1852 ja 6.11.1860. Käytäntöä sovellettiin myös kaikessa virallisessa kirjeenvaihdossa. Kiintoisana yksityiskohtana mainittakoon, että tavallisissa kuolinilmoituksissa surureunusten käyttö yleistyi 1850-luvun lopulla.166Ks. vuosikerrat 1858, 1859 ja 1860.

115 Helsingfors Tidningar ladottiin fraktuuralla kuten useimmat muutkin Suomen sanomalehdistä. Fraktuura oli itsestään selvästi käytetty kirjasintyyppi Ruotsin vallan aikaan ja myös sen jälkeen tavalliselle kansalle painetuissa teksteissä.167Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 411 ff. ja Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 55 ff. Saksaa lukuun ottamatta vieraskieliset eli mm. latinan-, ranskan- ja englanninkieliset lainaukset painettiin sen sijaan antiikvalla.168Muita poikkeuksia fraktuuraan olivat eräät ilmoitukset ja kaksi lehden loppuun painettua toimituksellista tietoa: imprimatur (latinaksi »saa painaa») sekä sen jälkeen painoluvan antaneen sensorin nimi ja kirjapainon nimi. Ilmoitusteksteissä esiintyi huomattavaa kielellistä vaihtelua. Yleisimmin esiintyi venäjää ja saksaa sekä jonkin verran ranskaa. Suomenkielisiä ilmoitustekstejä esiintyi lähinnä suomenkielisten lehtien tilausilmoituksissa. Topelius ilmaisi arvostavansa kansanomaista fraktuuraa vastapainona »tiheille ja jäykille antiikvakirjasimille», ja lisäksi hän oli sitä mieltä, että fraktuura oli kauniimpaa kuin »kuivakka ja yksitotinen antiikva».169Helsingfors Tidningar 3.11.1849. Topeliuksen viimeisinä vuosina toimittajana pikku-uutisten lihavoidut aloitussanat alettiin latoa antiikvalla. Antiikvan yleistyminen noudatti ruotsalaisessa lehdistössä tapahtunutta kehitystä.

116 Lehden osista suurinta typografista vaihtelua esiintyi ilmoituksissa, mikä näkyi vuosien mittaan yhä selvemmin. 1840-luvun alussa ilmoitukset ladottiin petiitillä, myöhemmin osa ladottiin aina versaaleilla, osa antiikvalla, jotkin ilmoitukset kehystettiin ja toisiin ladottiin monipalstainen otsikko. Myös lihavoitua ja harvennettua tekstiä käytettiin yhä useammin. Yksi erikoisimmista tavoista erottaa ilmoitus joukosta oli käyttää ylösalaisin käännettyä tekstiä.170Vrt, esim Helsingfors Tidningarin ilmoitussivuja 16.11.1842 ja 14.6.1860.

117 Kuvia esiintyi Helsingfors Tidningarissa Topeliuksen aikaan hyvin niukasti. Pieniä kuva-aiheita käytettiin ilmoituksissa ja artikkelien vinjetteinä, mutta ne oli toteutettu puupiirroksina tai kirjapainoon ostettuina erityisinä kirjasimina.171Lehdessä oli kylläkin julkaistu kuvia vuonna 1837, ensimmäistä kertaa suomalaisessa lehdessä 66 vuoteen, mutta kaiken kaikkiaan kuvitukset olivat harvinaisuus. Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 70 f. Ks. luku »Lehtien ulkoasu ja sisältö». Sellainen oli esimerkiksi osoittava sormi ilmoitusten tai tiedotteiden alussa. Sittemmin käytäntö yleistyi ja kuvavalikoima laajeni.172Esimerkkinä kuvien käytöstä mainoksissa mainittakoon ilmoituksen »i hela Europa berömdt kända hund[en] Lelie» kuvaus. Mitä todenäköisimmin kiertelevä ilmoittaja oli antanut kirjapainon käyttöön puupiirroksen (HT 11.10.1860). Puupiirros oli jokseenkin ainoa sanomalehtiin sopiva kuvapainotekniikka, koska litografioita sekä kupari- ja teräspiirroksia varten olisi pitänyt painattaa erillinen kuvasivu (Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 428 ff.). Yksinomaan tiettyä artikkelia varten valmistettuja kuvia alkoi esiintyä 1850-luvulta alkaen.173Esimerkiksi vuonna 1855 Saimaan kanavaa käsittelevän artikkelisarjan kuvituksena oli kanavarakennelman luonnos ja poikkileikkaus (HT 31.1.–3.2.1855, sign. U–n). Topeliuksen Eos-lastenlehti oli huomattavasti runsaammin kuvitettu kuin sanomalehti, samoin eräät suomalaiset sanomalehdet. Kuvaladonnan kehityksestä lehdistössä, ks. Dag Nordmark »Liberalernas segertåg 1830–1858» 2001, s. 100–106.

118 Helsingfors Tidningar oli Topeliuksen toimittajakaudella tavallisesti nelisivuinen. Poikkeuksia olivat lisäosat ja liitteet, joita julkaistiin esimerkiksi silloin, kun toimituksellista aineistoa oli niin paljon, etteivät ilmoitukset ja tiedoksiannot mahtuneet itse lehteen.174Lisäsivuja kutsuttiin liitteiksi, jos niissä oli ei-toimituksellista aineistoa, ja lisäosiksi, jos mukana oli toimituksen laatimia tekstejä, kuten katsauksia ulkomaisiin lehtiin. Lisäosien määrä näyttää vähitellen kasvaneen, ja 1840-luvun lopussa ja 1850-luvun alussa niitä oli suunnilleen joka kuudennessa numerossa (Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1988, s. 214). Toimittajasta, kustantajasta sekä lehden sivukoosta, ks. Herberts, »Johdanto», Zacharias Topelius korrespondens med förläggare och översättare, ZTS XX:I, kappale 135–138. Tilausilmoituksessa mainitaan, että lehti ilmestyi tarvittaessa kokonaisen arkin eli kahdeksan sivun laajuisena.175Ks. esim. Helsingfors Tidningar 6.12.1845 ja 21.11.1846. Lisälehdet eivät kuitenkaan olleet tyydyttävä ratkaisu – ensinnäkin siksi, että ne vaativat poikkeusjärjestelyjä ja toiseksi siksi, että ne pidensivät painatusaikaa.176Tommila, »Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859» 1989, s. 209 f.

119 Sivumäärän lisääminen oli samasta syystä hankala ratkaisu. Yksi mahdollisuus oli julkaista lehteä useamman kerran viikossa, mutta se olisi lisännyt kustannuksia huomattavasti. Lisäksi molemmat vaihtoehdot vaativat palstantäytteeksi lisää aineistoa. Topeliusta se ei kuitenkaan näytä huolettaneen, sillä vuonna 1849 hän ehdotti, että pitääkseen pintansa kilpailussa lehden tulisi ilmestyä kolmesti viikossa, mutta Wasenius ei siis kannattanut ehdotusta.177Herberts, »Johdanto. G. O. Wasenius», Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare ZTS XX:1.

121 Tekstin kokonaismäärä lisääntyi ajan mittaan tuntuvasti, jolloin sivukokoa saattoi kasvattaa yhä suuremmaksi. Topeliuksen toimittajakauden viimeisen vuoden aikana lehti alkoi ilmestyä kolme kertaa viikossa, mikä merkitsi, että tekstimäärä lisääntyi runsaan kolmasosan verran edellisvuoteen verrattuna. Vuonna 1860 Helsingfors Tidningar oli kooltaan lähes nelinkertainen vuoteen 1842 verrattuna.

122 Artikkelien määrä lehden numeroa kohti kasvoi, mutta niiden pituus lyheni, ennen kaikkea siksi, että otsikoimattomien pikku-uutisten määrä kasvoi.178Artikkeleilla tarkoitetaan tässä sanan laajimmassa merkityksessä kaikkea journalistista aineistoa (Mervola, Kirja, kirjavampi, sanomalehti 1995, s. 102). Toisaalta ainakin Topeliuksen artikkelit muuttuivat vuosien mittaan hieman pitemmiksi.

Lehden talous

133 Topelius omaksui pian kustantaja Waseniuksen periaatteen, että lehden piti tuottaa voittoa, ja sovelsi sitä menestyksekkäästi. Levikki kasvoi vakaasti koko Topeliuksen toimittajakauden ajan, ja toiminta oli taloudellisesti tuottoisaa sekä toimittajalle että kustantajalle. Helsingfors Tidningarin taloudesta ei pystytä laatimaan kokonaiskuvaa, koska sen tilikirjat ovat kadonneet, mutta sanomalehden menoja ja tuloja on silti mahdollista tarkastella pääpiirteittäin.202Waseniuksen kirjakaupan kokoelmassa (Nationalbiblioteket Coll. 444) ovat säilytettynä ainoastaan ensimmäisen vuoden tilikirjat. Yhteydenpidosta Topeliuksen kanssa huolehti B. A. Thunberg, joka oli Waseniuksen firman osakkaana vuodesta 1833, ks. Herberts, »Johdanto», Zacharias Topelius korrespondens med förlag och översättare ZTS XX:1 2015.

134 Tuloja saatiin ensinnäkin tilauksista, jotka olivat tärkein tulonlähde, ja toiseksi ilmoituksista. Topeliuksen toimittajakaudella tilaushinta pysyi varsin vakaana, ensinnäkin siksi, että 1800-luvulla inflaatio pysyi lähes olemattomana, ja toiseksi siksi, että tilausten määrän kasvu riitti kattamaan osan lisämenoista, joita lehdelle tuli sisällön vähitellen lisääntyessä. Helsingfors Tidningarin vuosikerta maksoi 2 hopearuplaa vuosina 1842–1857, 2:50 hopearuplaa vuosina 1858 ja 1859, ja viimein hinta nousi 3 hopearuplaan vuonna 1860, kun lehti alkoi ilmestyä kolmena päivänä viikossa.203Maaseudulla asuvilta tilaajilta perittiin vielä 15 % suuruinen lisä (30 kopeekkaa). Hinta oli samaa luokkaa kuin muilla kaksipäiväisillä sanomalehdillä, eivätkä lehdet kilpailleet hinnoilla.204Vrt Helsingfors Tidningarissa 22.12.1849 julkaistu tilausilmoitus. Kun Helsingfors Tidningar korotti hintaa vuonna 1858, julkaisija ryhtyi sen vastineeksi maksamaan postimaksun, mitä voidaan pitää kilpailukeinona, koska lehti kasvoi eniten maaseudulla. Vuonna 1844 Helsingfors Tidningarilla oli 537 tilaajaa Helsingissä ja 365 maaseudulla, vuonna 1857 jakauma oli 742 ja 1270 (HT 9.12.1857). Maaseudun lisäksi tilaajia asui ulkomailla, ja heidät huomioidaan ilmoituksissa vuodesta 1850 alkaen (HT 30.11.1850). Helsingfors Tidningarin 25.4.1857 julkaiseman tiedon mukaan tilaajia oli Venäjällä, Ruotsissa ja Puolassa (jonne oli sijoitettu suomalaissotilaita). Ratkaisevaan asemaan kilpailussa nousi sen sijaan sisältö. Muita kilpailutekijöitä olivat suurempi ladontapinta-ala, tiheämpi julkaisutahti ja tietojen monipuolinen tarjonta. Ne mainittiin tilausilmoituksissa mainonnan valttikortteina.205Lukijoille tiedotettiin, että vuonna 1850 lehdestä tulisi 20 % tavanomaista puoliarkkia suurempi (HT 21.11.1849). Vuoden 1855 tilausilmoituksessa todetaan, että lehdestä tulee ensinnäkin kolmasosaa suurempi ja toiseksi sisältö monipuolistuu, ja lehdessä julkaistaan tietoja kuolleista, vihityistä, torihinnoista ja vapaista työpaikoista (HT 19.11.1854). Sanomalehtien markkinointi oli vastavuoroista: Helsingfors Tidningarin ilmoituksia esiintyi myös muissa sanomalehdissä ja päinvastoin.

136 Tilaajamäärän kasvaessa tulot lisääntyivät. Tilauksista saadut tulot kasvoivat 2 369 hopearuplasta vuonna 1850 peräti 5 682:50 hopearuplaan vuonna 1859.206Laskettu Topeliuksen Helsingfors Tidningarin vuosikatsauksessa ilmoittamien tilaajalukujen perusteella. Vuoden 1859 vuosikatsauksessa Topelius ilmoittaa levikiksi 2 700 kappaletta ilmaisvuosikerrat ja irtonumerot mukaan lukien. Samalla myös toimittajan tulot kasvoivat, koska Topelius ja kustantaja Wasenius olivat sopimuksessaan päättäneet kytkeä palkan tilaajamäärään. Irtonumeromyynnin merkitys tuloille jäi vähäisemmäksi. Vuonna 1861 irtonumero maksoi 3 kopeekkaa, ja vuoden 1856 tietojen mukaan irtonumeromynti oli 100–200 kappaletta.207»Tidningar i Finland 1856» (HT 31.12.1856), irtonumerohinnan lähteenä Adress-kalender och vägvisare inom hufvudstaden Helsingfors 1861. 1800-luvun alun alhaisen inflaation perusteella voidaan olettaa, että irtonumerohinta on samaa luokkaa kuin Topeliuksen toimittajakaudella.

137 Ilmoitustuloja on vaikea arvioida, mutta niillä oli oma merkityksensä, kun ottaa huomioon, että ilmoituksille oli varattu noin kolmasosa lehdestä. Ilmoitukset maksoivat 2 kopeekkaa riviltä (50 merkkiä), ja vähimmäisveloitus oli 6 kopeekkaa ilmoitukselta.208Topeliuksen ensimmäisinä toimittajavuosina ilmoitushinta oli 1½ kopeekkaa riviltä. Tiedot avioliittoon vihityistä ja kuolleista julkaistiin ilmaiseksi, mikä näyttää olleen yleinen käytäntö, mutta vuodesta 1854 alkaen surureunuksista perittiin lisämaksu.209Helsingfors Tidningar 12.1.1842, 2.4.1845 ja 7.1.1854. Topeliuksen vuoden 1843 sopimusta varten tekemän laskelman mukaan ilmoitustulojen osuus oli »alakanttiin lasketuna», noin 15 % kokonaistuloista.210ZT–G. O. Wasenius 27.11.1842, Brev. Korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX:1 2015. Voidaan olettaa, että ilmoitustulojen osuus vaihteli vuosien mittaan melkoisesti, mutta ilmoitustilan kasvaessa myös tulot lisääntyivät.

138 Topeliuksen vuonna 1842 tekemän arvion mukaan paperi, painatus ja toimittajan palkkio vaativat suunnilleen yhtä suuren osan sanomalehden budjetista, noin neljäsosan kukin. Jäljelle jäänyt neljännes sisälsi jakelukustannukset ja kustantajan voiton.211ZT–G. O. Wasenius 27.11.1842, Brev. Korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX:1 2015. Topeliuksen omissa tilikirjoissa ei mainita kirjapainon tuotantokustannuksia.212Gardberg kertoo, että painatuskustannukset olivat 428 hopearuplaa, kuten Gröndahl ja Wasenius olivat sopineet ensiksi mainitun ostettua kirjapainon jälkimmäiseltä, joka oli sitoutunut painattamaan lehteä kirjapainossa viiden vuoden ajan (Gardberg, Boktrycket i Finland III 1973, s. 10). Toimittaja sen sijaan maksoi omasta pussistaan kaiken mitä toimitustyössä tarvitsi: muut sanomalehdet, toimistotarvikkeet, kesäsijaisten ja muiden kirjoittajien palkkiot sekä muut pienemmät menoerät.213Muita menoeriä olivat mm. kuva-arvoitusten kuvat, teatterikriitikkona toimineelle serkulle Oskar Toppeliukselle ostetut pääsyliput, kirjeiden lunastaminen ja raastuvan notaari Carl Theodor Sederholmille maksettu palkkio uutisista (Topeliussamlingen 244.141, Kontoböcker 1833–1860). Topelius pyrki sopimusneuvotteluissa saamaan erillisen summan lehtitilauksia varten, ja kaikesta päätellen pyyntöön suostuttiin.214ZT–G. O. Wasenius 16.6. ja 19.11.1849, Brev. Korrespondens med förlag och översättare, ZTS XX:1 2015. Etenkin ulkomaiset lehdet maksoivat paljon: virallinen sanomalehti Journal de Saint-Pétersbourg maksoi 17:25 hopearuplaa verrattuna esim. 3 ruplan hintaiseen Finlands Allmänna Tidningiin. Sanomalehtiin sovellettiin postijohtokunnan määrittämää virallista taksaa, ks. esim. FAT 15.12.1842. Topelius tilasi ajan mittaan yhä enemmän ulkomaisia lehtiä sitä mukaa kun rahatilanne parani. Kesäsijaisen palkkaaminen oli menoeristä suurin, enimmillään n. 15 % Topeliuksen lehdeltä saamista tuloista.215Topelius palkkasi vuonna 1858 neljä kesätoimittajaa 312 hopearuplalla (Kontoböcker 1833–1860, Topeliussamlingen 244.141, s. 34). Menoeristä mainittakoon sekalainen määrä ns. lahjapalkkioita ja juomarahoja, joita maksettiin usein puolivuosittain tai vuosittain vahtimestareille, latojille ja juoksupojille. Topelius esimerkiksi maksoi postijohtokunnan vahtimestari Kynbergille vuosittaisen palkkion kutakuinkin koko toimittajakautensa ajan. Luultavasti palkkion perusteena oli lehden jakelusta koituva vaiva, ja samalla sillä varmistettiin, että maaseudulla asuvat tilaajat saivat lehtensä ongelmitta.216Palkkio vaihteli kuuden ja 15,50 hopearuplan välillä mutta oli useimmiten noin 6 hopearuplaa. Kontoböcker 1833–1860, Topeliussamlingen 244.141.

139 Ennakoimattomuus oli osa toimittajan työtä, ja myös äiti Sofia Topelius puhui tyytymättömään sävyyn epävarmasta työtilanteesta.217Topeliuksen ammatinvalinnasta ja henkilökohtaisesta taloudesta, ks. Eliel Kilpelä »Johdanto», Brev. Zacharias Topelius korrespondens med föräldrarna, ZTS XX:2 2018. Huoli toimeentulosta oli kuitenkin liioiteltua, sillä toimittajan työ osoittautui ajan oloon Topeliukselle hyvin tuottoisaksi. Menestys johtui osaksi Topeliuksen työteliäisyydestä mutta etenkin hänen liikevaistostaan, minkä huomaa muun muassa artikkelista »Den läsande allmänheten», jossa hän analysoi kustannusalan elinehtoja Suomessa.218Helsingfors Tidningar 15.12. ja 18.12.1852. Artikkelissaan hän muun muassa toteaa, ettei maassa riitä elintilaa erikoislehdille. Havainto varmasti vaikutti Topeliuksen työhön toimittajana siten, että hän päätti määrätietoisesti suunnata Helsingfors Tidningarin laajalle lukevalle yleisölle.

Tekstien valinta

146 Editio Publicistik sisältää 876 otsikoituja artikkeleita ja artikkelisarjoja, joita Zacharias Topelius on julkaissut Suomen sanomalehdissä. Suurin osa artikkeleista, 788 artikkelia ja artikkelisarjaa, on peräisin Helsingfors Tidningarista vuosilta 1842–1860, jolloin Topelius oli lehden toimittaja. Ne käsittävät seitsemäsosan lehden sisällöstä.231Koko Helsingfors Tidningarin merkkimäärä vuosilta 1842–1860 on n. 55–56 milj. merkkiä. Tarkkaa määrää ei tiedetä, koska vuosien 1852 ja 1853 skannaukset jäivät puutteellisiksi. Tämän editon merkkimäärä on n. 7,6 milj. merkkiä. Sen lisäksi mukana on 89 artikkelia ja artikkelikokonaisuutta, jotka on julkaistu vuosina 1861–1892 Helsingfors Tidningarissa, Åbo Underrättelserissä, Hufvudstadsbladetissa, Morgonbladetissa ja Finlandissa.

147 Editioon ei sisälly niitä Helsingfors Tidningarissa julkaistuja tekstejä, jotka ovat ilmestyneet muissa Zacharias Topelius Skrifter sarjan osissa, kuten proosaa, runoja ja akateemisia puheita.232Ks. editiot Noveller, Hertiginnan af Finland och andra historiska noveller, Fältskärns berättelser, Ljungblommor, Nya Blad och Ljung, Övrig lyrik ja Academica. Linkit Helsingfors Tidningarissa vuosina 1842–1860 julkaistuihin teksteihin on liitetty editioon sisältyviin vuotuisiin sisällysluetteloihin.

148 Tekstien valinta Helsingfors Tidningarista perustuu Topeliuksen laatimiin sisällysluetteloihin, ja mukaan on otettu otsikoituja artikkeleita, jotka hän on kaikesta päätellen kirjoittanut itse; lähetetty ja lainattu aineisto on merkitty vuosihakemistoihin asteriskein. Editiossa julkaistaan myös Topeliuksen kirjoittamat otsikoidut artikkelit, joita ei syystä tai toisesta ole merkitty vuosihakemistoon. Poikkeuksellisesti myös otsikoimattomat ns. »Veckan»-artikkelit joulukuulta 1856 sisältyvät valikoimaan, toisaalta siksi, että ne ovat temaattisesti jatkoa ns. Leopoldin kirjeille, jotka lakkasivat vuonna 1854, toisaalta siksi, että ne edustavat pysyvää, viikottain toistuvaa ja vakiintuneessa muodossa julkaistua osaa lehden sisällöstä.

149 On mahdotonta selvittää, missä määrin Topeliuksen artikkelit perustuvat toisten sanomalehtien teksteihin. Tiedetään, että hän käytti usein lähtökohtanaan lainaamaansa aineistoa, jota hän sitten kommentoi tai muokkasi itsensä näköiseksi.233Ks. esim uutinen Kalevalan ranskannoksesta Helsingfors Tidningarin numerosta 22.10.1845, artikkeli »Profetior om vår tid» (HT 17.10.1860) ja »Utrikes» (HT 8.3.1851).

150 Hänen toimittajakautensa jälkeen kirjoittamansa artikkelit on valittu editioon, jos ne on julkaistu Topeliuksen nimellä, nimikirjaimilla tai tunnetuilla nimimerkeillä.234Vakituisten nimimerkkien »Bore» ja »Undecumque» lisäksi Topelius käytti useita tilapäisiä nimimerkkejä. Kohteen Topeliussamlingen 244.112 teksteissä esiintyvät mm. nimimerkit »Åskådare», »Lekman» ja »En vän af det fria ordet». Topeliuksen nimeämättömät kirjoitukset, kuten »Veckan»- ja »Vecko-krönika»-artikkelit, joita hän kirjoitti jatkossakin Helsingfors Tidningariin, eivät ole mukana.235Näitä artikkeleita kirjoittivat sekä Topelius että muut toimittajat, ja siksi Topeliuksen kirjoituksia ei voi tunnistaa aukottomasti. Poikkeuksena nimeämättömästä aineistosta valikoimassa julkaistaan Helsingfors Tidningarissa 22.11.–31.12.1861 ilmestyneet tekstit, sillä Topelius toimi tuolloin lehden toimittajana, sekä muutamia Helsingfors Tidningarissa ja Åbo Underrättelserissa julkaistuja tekstejä, jotka on tunnistettu aiemmassa tutkimuksessa.

151 Kartoitettaessa Topeliuksen lehtikirjoituksia Helsingfors Tidningarin lopettamisen jälkeen Valfrid Vaseniuksen kirjoittamassa elämäkerrassa Zachris Topelius julkaistusta hakemistosta on ollut suuresti apua.236Vasenius, Zachris Topelius VI 1930, s. 460–468. Sitä on täydennetty Zacharias Topelius Skrifter -laitosta toimitettaessa tehdyillä havainnoilla.

Tutkimuksen tila ja aiemmat julkaisut

152 Topeliuksen vaikutusta journalismin kehitykseen on tutkittu jonkin verran. Hänen elämäkertansa kirjoittaneet Valfrid Vasenius ja Paul Nyberg perehtyvät useaan otteeseen Topeliuksen toimintaan lehtimiehenä teoksissaan Zachris Topelius. Hans lif och skaldegärning I–VI (1912–1930) ja Zachris Topelius (1949). Teoksessaan Opinionens tryck. En studie över pressens bildningsskede i Finland (1983) Clas Zilliacus käsittelee Topeliuksen ja Helsingfors Tidningarin merkitystä Suomen varhaisen sanomalehdistön kehityksessä, ja Leopoldin kirjeille on siinä varattu oma lukunsa. Perusteoksessa Suomen lehdistön historia 1–10 (1988) Topeliuksen työtä Helsingfors Tidningarissa ja hänen myöhempää toimintaansa lehtimiehenä käsittelevät pääasiassa Päiviö Tommila (»Yhdestä lehdestä sanomalehdistöksi 1809–1859») ja Lars-Folke Landgrén (»Kieli ja aate– politisoituva sanomalehdistö 1860–1889»). Johan Wrede selvittää artikkelissaan »Zachris Topelius – barnatro och fosterland» teoksessa Finlands svenska litteraturhistoria 1 (1999) Topeliuksen journalismin pääperiaatteita. Matti Klinge on tutkinut Topeliuksen kirjailijantyötä kannattelevia poliittisia ja aatteellisia pohjavirtauksia teoksessaan Idyll och hot. Zacharias Topelius – hans politik och idéer (2000), ja siinä päähuomio kiinnittyy novelleihin ja kertomuksiin, jotka olivat olennainen osa Helsingfors Tidningarin sisältöä. Topeliuksen toimintaa kriitikkona ja asemaa teatteripiireissä käsitellään Yrjö Hirnin teoksessa Teatrar och teaterstrider (1949). Laaja bibliografia Topeliuksen lehtityötä käsittelevästä tutkimuksesta on julkaistu Torsten Steinbyn johdannossa Topeliuksen kirjoitukseen Anteckningar från det Helsingfors, som gått (1968).237Näistä mainittakoon Paavo Virkkusen Agathon Meurman. Henkilö ja elämäntyö. III. 1881–1909 (1957), jossa kuvataan Topeliuksen toimintaa Finlandissa, Thiodolf Rein kertoo kirjassaan J. V. Snellman (1895) Topeliuksen ja Snellmanin lehtikiistasta; Arvid Mörne kirjoittaa Topeliuksesta ja Krimin sodan aikaisista lehdistöriidoista artikkelissa »Studier i Finlands press 1854–56», Förhandlingar och Uppsatser 26 (1912).

153 Valikoituja tekstejä Topeliuksen lehtikirjoituksista on julkaistu seuraavissa laitoksissa: matkakirjeet »Svenska vuer» ja »Söderom Östersjön» (ensimmäinen sarja 1856–1857) kirjassa Samlade Skrifter af Zacharias Topelius. Resebrev och hågkomster 24 (1903); Vasenius on julkaissut valikoiman Topeliuksen teatteriaiheisia tekstejä kirjassa Topelius om teatern i Finland 1842–1860 (1912); Helsingin kuvaukset sarjasta »Anteckningar från det Helsingfors, som gått» ilmestyivät Torstein Steinbyn julkaisemina (1968) ja Clas Zilliacuksen teoksessa Leopoldinerbrev. Correspondance från Helsingfors (2003) on julkaistu ns. Leopoldin kirjeet vuosilta 1842–1849.

154 Kaikki sanoma- ja aikakauslehdet, joissa on julkaistu Topeliuksen kirjoituksia, ovat saatavilla Kansalliskirjaston digitaalisissa kokoelmissa.

Perustekstit

155 Suurin osa edition perusteksteistä on peräisin Kansalliskirjaston Digitaalisten kokoelmien OCR-luetuista PDF-tiedostoista.238Helsingfors Tidningar, Helsingfors Dagblad, Åbo Underrättelser, Morgonbladet ja Finland osoitteessa Digitala samlingarna. Jos Digitaalisista kokoelmista on puuttunut Helsingfors Tidningarin yksittäisiä numeroita, kyseinen teksti on transkriboitu sidotuista kappaleista, joita säilytetään Svenska litteratursällskapetin kirjastossa (1842, 1847–1848), Museoviraston kirjastossa (1845–1846) ja Åbo Akademin kirjastossa (1843–1844, 1849–1860). Nämä kappaleet on myös digitalisoitu faksimilenäyttöä varten. Muutama osa sarjasta »Anteckningar av det Helsingfors, som gått» (Finland 1885) puuttuu Kansalliskirjaston digitaalisista kokoelmista, ja näiden numeroiden sijaan on käytetty Åbo Akademin kirjaston kappaleita.

156 Helsingfors Tidningar painettiin käsin, ja painatuksen aikana oli mahdollista tehdä pieniä lisäyksiä ja korjauksia. Siksi lehden painoksen sisällä voi esiintyä pieniä eroja, mutta koska systemaattinen tarkastelu ei ole ollut mahdollista, painatuksen varianssia ei ole huomioitu. Samaa periaattetta on sovellettu muihinkin editiossa käytettyihin sanomalehtiin.

Tekstin julkaisussa, painoasun normalisoinnissa ja edition jäsentelyssä sovellettuja periaatteita

157 Julkaistu teksti vastaa perustekstiä. Teksteille ei ole suoritettu kollaatiota, mutta ne on luettu läpi. Oletetut ladontavirheet sekä typografiset erityispiirteet – lihavoinnit, kursivoinnit ja harvennukset ym. – on tarkastettu vertaamalla digitaalisiin kappaleisiin. Ilmeiset ladonta- tai painovirheet sekä puuttuvat tarkkeet on korjattu ilman eri mainintaa. W kirjoitetaan v :nä paitsi nimissä ja muun kuin ruotsinkielisissä sanoissa, joissa w :tä käytetään yleisesti, mutta muutoin kirjoitusasu on säilytetty entisellään. Topelius julkaisi Helsingfors Tidningarissa korjauksia, ja ne on huomioitu siltä osin kuin niitä on tavattu. Nämä virheet sekä kahteen kertaan ladotut tai puuttuvat kirjaimet ja sanat on näiden korjausten perusteella muutettu julkaisijan muutoksina. Vakiintumattomat lyhenteet on koodattu ja kirjoitettu auki työkaluvihjeenä.

158 Painoasua on normalisoitu hieman. Lainausmerkit on korvattu kulmalainausmerkein (»). Lainausmerkkien, ajatusviivan ja välimerkkien keskinäinen järjestys on muutettu nykykäytännön mukaiseksi. Tuhatluvut on normalisoitu ja ilmaistaan editiossa lyhyellä välilyönnillä. Harvennukset on korvattu kursiivilla.239Harvennetut kohdat ovat olleet ladontakäsikirjoituksessa todennäköisesti alleviivattuja.

159 Helsingfors Tidningarissa Topeliuksen toimittajakaudella julkaistut tekstit voidaan lajitella aikajärjestyksessä tai aiheen mukaan. Luokittelu perustuu Topeliuksen vuotuisiin sisällysluetteloihin, mutta koska jotkin luokat vaihtelevat vuodesta toiseen, niitä on yhdistelty ja yhdenmukaistettu. Niin esimerkiksi vuosihakemistossa osastoihin »Konst och industri», »Artiklar rörande finska intressen», »Artiklar rörande Finlands handel, industri, jordbruk, konst och öfriga förhållanden» ja »Artiklar om Finlands jordbruk, industri, läroverk m. m.» kootut artikkelit on julkaistu edition sisällysluettelossa otsikolla »Finska förhållanden».240Ks. »Johdannon» kaavio 2. Topeliuksen luokittelu ei ole aina johdonmukaista – osa artikkeleista on jonakin vuonna luokiteltu osastoon »Blandat innehåll», mutta toisena vuonna samanlaiset artikkelit ovatkin osastossa »Utrikes».